Kävelin vanhan ala-asteeni ohitse matkalla vanhempieni luota omaan tupaani. Lumi narskui jalkojen alla, ihmisiä ei näkynyt ympärillä, vain
lumipeitteiset puut humisivat. Olin tullut kotiin.

Yliopiston käytävät ja kiemurat tuntuivat jälleen tuoreen raikkailta. Ilmapiiri oli houkuttelevan yleiskiinnostunut ja suvaitseva kaupallisorientoituneen AIT:n jälkeen. Hypistelin kirjojen selkämyksiä opiskelijakirjastossa ja tunsin jälleennäkemisen vienoa riemua.

Kavereiden kanssa kaljalla istuminen tuntui myös nautittavalta. Ulkomailla sitä helposti luo ympärilleen lauman instant-kavereita, joiden kanssa on hauska hengata mutta joita ei jää paljoa kaipaamaan jälkeenpäin. He ovat ”riittävän hyviä tyyppejä” ja kaikin puolin ok. Kuitenkin vanhojen kavereiden joukkoon sitä solahtaa aivan eri intensiteetillä, tuntee vahvemmin olevansa oma itsensä ja

Kunnon urheilua olen myös kaivannut. Nopeatempoiset salibandytreenit ja futsal-matsi lupasivat hyvää tällä saralla. Toistaiseksi sitä hengästyi varsin helposti ja kuntohuippu on kaukana. Kunnon nousemisen tunne on kuitenkin hieno tunne, se kun spurttaa ja huomaa sen jälkeen, että sitä jaksaa ja jaksaa vain. Näillä näkymin käyn tämän prosessin lävitse seuraavan kuukauden aikana.

Kuukauden matkustelun jälkeen on myös jälleen nälkä tehdä jotain kunnollista. Tarttua johonkin projektiin ja suorittaa. Näin indoktrinoitu luonne minä olen. Haluan saada aikaan. Taidanpa kirjoittaa gradun.

Äiti oli ostanut jääkaappiini juustoa, voita, ruisleipää, maitoa ja aamumehua. Tämä lämmitti ulkomailla karaistunutta sydäntä.

Summa summarum, muu maa mustikka, oma maa mansikka. Tuntuu hyvältä olla kotona.