Troija-elokuvan aiheuttama ahdistus

Posted on February 5 2007 by frank

Päädyin näkemään tuon Brad Pittin tähdittämän Troija-elokuvan jo toisen kerran. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, elokuva aiheutti selittämätöntä ahdistusta mielialassani. Nyt kuitenkin onnistuin ehkä paljastamaan tämän ahdistuksen juuret. Elokuvan aiheuttamia primäärireaktioita oli oikeastaan kaksi: ensinnäkin vahva inho Brad Pittin esittämää Akilleusta kohtaan ja toiseksi yleinen ahdistus. Analysoidaan ne järjestyksessä.

Ensimmäisen näistä analyysi on melko suoraviivainen. Bradia kohtaan tuntemani inho on selkeä defenssimekanismi. Minua inhottaa se, että Akhilleus vetoaa niin julmetun vahvasti naisiin. Tunsin sen elokuvaa katsellessani ja myöhemmät keskustelut ovat vahvistaneet minulle, että hyvin monille tytöille ja naisille elokuvan keskeinen anti on se sydämentykytys, jonka tuon riuskan lihaskimpun tyly käytös aiheuttaa. Tämähän se vasta ärsyttävää on. Elokuvan Akhilleus on itsekäs ja ylimielinen tappokone ilman sympatiaa ja lojaliteetteja. Mutta hän on ylettömän vahva ja taitava taistelija ja tappaja. Tämä tekee hänestä alfauroksen ja sankarin. Hänellä on varaa olla ylimielinen paska ja silti elokuvan heikot miehet ihailevat häntä ja naiset rakastavat.

Tässä mielessä Troija paljastaa ihmiskunnan raadollisuuden kaiken sivistyksen alta. Kovin alfauros on se, joka on vahvin. Se joka voi haistattaa kaikille muille, vain koska rökittää ne tappelussa. Humaani, sivistynyt ja alamaisistaan välittävä Hector on se tyyppi, joka ansaitsisi olla suurin sankari, jos ihmiskunta olisi pohjaluonteeltaan hyvä. Mutta se seikka, että sekä miehet että naiset palvovat Akhilleusta, kertoo, että voima on pohjimmiltaan paljon arvostetumpi ominaisuus. Sisällämme asuu vieläkin voiman ja kunnian kulttuuri.

Sivistyksemme ja järkeä kunnioittava kulttuuri on siis vain jonkinlainen kuorrutus näiden primitiivisten vaistojen päällä. Erityisen paljastavaa ovat teini-ikäiset tytöt ja pojat, joille Akhilleus esiintyy ilmeisenä sankarina. Me vanhemmat ja kyynisemmät ihmiset olemme sitten taipuvaisempia torjumaan nämä primitiiviset vaistot ja kokemaan Akhilleuksen vastentahtoisemmin. Sivistyneillä miehillä vastentahtoisuutta aiheuttaa myös silkka kateus. Akateemisina toimistotyöläisinä emme koskaan voi olla yhtä raa’an vetovoimaisia kuin fyysisessä taistelussa tappava Brad.

Tästä päästäänkin elokuvan aiheuttamaan yleiseen ahdistukseen. Kun miehet taistelevat kunnian puolesta tulee esiin nyky-yhteiskunnan onttous. Pohjimmiltaan nyky-yhteiskunta ei anna mahdollisuutta urheuteen. Urheutta on se, kun laittaa itsensä peliin läheistensä puolesta, parhaimmillaan hengenvaaraan. Silloin tosimiehet karsiutuvat heikommista yksilöistä, tosipaikan edessä. Mutta tällaista foorumia ei enää ole keskimääräiselle suomalaismiehelle. Luonnonvoimat ovat sen verran kesytettyjä, että ei joudu merille myrskyistä selviytymään tai metsään luontoa uhmaamaan henkensä pitimiksi. Vihollisiakaan ei oikein ole. Kaikki hengenvaaralle itsensä altistamiset extreme-urheilun tms. kautta tuntuvat keinotekoiselta pelleilyltä, suorastaan tyhmältä, koska niiltä puuttuu tarkoitus. Ne ovat vain turhaa korviketta sille, että oikeat vaarat ovat elämästämme eliminoidut. Dilemmana on, että urheus vaatii itsensä alttiiksi laittamista vaaralle, mutta ilman tarkoitusta on vain urpoa katkoa luitaan tahallaan.

Elokuva siis ensinnäkin paljastaa nyky-yhteiskunnan arvostusten tyhjyyden. Cappucinoa juovat hyvinpukeutuvat sisällöntuottajat ja pörssimeklarit ovat nyky-yhteisön sankareita. “Tosipaikan” tullen tällaiset trendilehtien kansikuvapojat pillittäisivät tosimiesten porskuttaessa. Duudson-tyyliset itsensärääkkääjät ja urheilijat pärjäisivät paremmin mutta heitä nyt ei voi pitää kuin tyhminä. Mutta samalla kun elokuva repii nykyarvostuksilta pohjan, sen tilalle tarjoama arvomaailma on pelottavan raaka, voima jyllää. Tämä on ehkä sen ahdistuksen pohja, jonka elokuva aiheuttaa.

Yhteiskunnan arvomaailmojen ongelmien paljastamisen lisäksi elokuvan aiheuttama ahdistus johtuu siitä sisäisestä ristiriidasta, jonka kanssa painin. Toisaalta on sosialisaation synnyttämä ihmisoikeuksia, deliberatiivisuutta, humaaneja arvoja ja kulttuuria ihannoiva sivistynyt ihminen. Toisaalta on raakaa voimaa ja alfauroskulttuuria ihannoiva luolaihminen, jota sivilisaatio ei ole onnistunut eliminoimaan. En haluaisi myöntää sisäisen barbaarini olemassaoloa itselleni mutta siellä se on. En haluaisi myöntää itselleni, että Akhilleus on kovempi jätkä kuin minä ja tämän tunteen torjuminen aiheuttaa ahdistusta.

Jotenkin sekavasti ajatukseni tulivat tässä esiin mutta tavoittivat kuitenkin ehkä jotain.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

4 responses to “Troija-elokuvan aiheuttama ahdistus”

  1. M says:

    Aika urheata paljastaa painivansa tuolleisten tunteiden kanssa!

  2. Meguro says:

    Olen teini-ikäinen tyttö ja Hektor oli mielestäny satakertaa parempi heppu kuin Akhiles, joka oli saamarin ärsyttävä tyyppi.
    Troija on 100% parempi kuin inhat Kreikan tyypit.

  3. Frank says:

    Loistavaa!
    Yhteiskuntamme ei ole vielä ajautunut lopulliseen tuhoon, vaan usko hyvyyteen elää vielä. Nuoret Hektor-fanit luovat toivoa yhteisömme inhimillistymisen mahdollisuudesta.

  4. “A human being should be able to change a diaper, plan an invasion, butcher a hog, conn a ship, design a building, write a sonnet, balance accounts, build a wall, set a bone, comfort the dying, take orders, give orders, cooperate, act alone, solve equations, analyze a new problem, pitch manure, program a computer, cook a tasty meal, fight efficiently, die gallantly. Specialization is for insects!”

    Ref:
    http://www.angelfire.com/or/sociologyshop/lazlong.html

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *