Kauhuelokuvan intersubjektiivinen psykologia

Posted on July 21 2008 by frank

Katsoin kauhuelokuvan. Pohdin kauhuelokuvien psykologiaa ja totesin niiden perustuvan varsin pitkälti siihen, että ne pyrkivät ulkoistamaan jonkin uhan, joka loppujen lopuksi tulee ihmisen itsensä sisältä. Tämä ei liene mitään uutta. Asiaa voisi ehkä kuitenkin käsitteellistää intersubjektiivisuus-teorialla näin kesän kunniaksi.

Intersubjektiivisuus-teorian mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu pitkälti sosiaalistumisen kautta. Me elämme elämämme tiettyjen sosiaalisten systeemien sisällä ja nämä systeemit muokkaavat pitkälti sen, minkälaisessa maailmassa koemme elävämme ja miten koemme voivamme toimia. Ne muodostavat ikään kuin rajat, joiden sisällä yksilöllisyytemme voi tapahtua. Elämme koko elämämme näiden intersubjektiivisten kenttien vankina. Sosiaalisina olentoina nämä intersubjektiiviset systeemit ovat myös meille elintärkeitä, ilman niitä meistä ei tulisi ihmisiä, vaan jäisimme eläimellisten vaistojemme tasolle.

Keskeistä kauhuelokuvien kannalta on se, että ihminen saattaa joutua tukahduttamaan tiettyjä luonteenpiirteitään tai muistojaan kyetäkseen elämään siinä intersubjektiivisessa systeemissä, johon hän on päätynyt. Lapsi joutuu esimerkiksi tukahduttamaan jonkin pelkonsa, jotta ei vaarantaisi elintärkeätä sidostaan vanhempiinsa. Ne sosiaaliset systeemit, joissa elämme tai olemme eläneet, ovat siis johtaneet siihen, että tukahdutamme tiettyjä luonteenpiirteitämme, muistojamme, mielihalujamme tai vastaavia.

Alitajuntaisesti pelkäämme sitten näitä piirteitä, jotka olemme joutuneet itsessämme tukahduttamaan. Ja tähän tematiikkaan tarttuu kauhuelokuva. Lähes aina päähenkilöillä on jokin luuranko kaapissa, jokin asia jonka olemassaoloa he eivät haluaisi myöntää edes itselleen. Tiedän mitä teit viime kesänä! Tämä paha sisäinen mörkö sitten peilautuu elokuvassa ulkoisena uhkana, joka hiipii kohti uhriaan.

Kauhuelokuva muuten oli Saw. Tarinan viesti oli, että ihmiset eivät osaa arvostaa tarpeeksi elämäänsä sellaisena kuin se on.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

One response to “Kauhuelokuvan intersubjektiivinen psykologia”

  1. On muuten todella terveellistä kohdata paha. Oman pahuutensa kanssa on hyvä löytää rauha, niin on paljon mukavampi elää. Ehkäpä tarve kauhuleffojenkin katselulle sitä kautta hieman vähenee. 😉

    Voi olla hyvinkin näivettävää kärvistellä oman pahansa kanssa, ja olla kuin olisi oman pahansa kautta jollakin tavalla huonompi ihminen kuin muuten muka olisi. Paha on kuitenkin myös vitaalisuutta, ja se on – kuten Tarmo Kunnaskin uudessa kirjassaan toteaa – olennainen osa elämän kokonaisuutta. Ihminen ei voi tulla itsekeen kohtaamatta omaa pahaansa, tuntematta ja oppimatta hyväksymään sitä.

    Toisinaan paha onkin verhottua hyvää, ja vaikutelma siitä, että erinomaisella hyvällä ja erinomaisella pahalla on jotain sukulaisuutta voi olla hyvinkin oikeutettu. Vastaavasti näen, että hyvä on hävyttömän usein lopulta pahaa, latistavaa kontrollia ja tasapäistämistä.

    Niiden luurankojen kanssa on paljon mukavampi elää, kun hyväksyy ne osaksi itseään. Ei niistä silti tarvitse mitään suurta meteliä pitää – sosiaalinen elämä kun perustuu peruuttamottomasti kuitenkin valheisiin. Valehteluahan se pohjimmiltaan kuitenkin lopulta on, kun jätetään jotain kohteliaasti sanomatta, tai kehutaan kaverin uutta XYZ:taa, joka omasta mielestä on suorastaan kamala.

    Sinänsä ironista on, että ihmiset, jotka ovat tällaisen hyväksytyn totuuden kaunistelun ammattilaisia ovat itse usein asemassa, jossa he eivät kuule totuuden sanaa keneltäkään. Kehitä siinä sitten itseäsi, kun saamasi palaute on kaikilta osin pelkkää muiden omaneduntavoittelua.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *