Oletko kriittinen kuluttaja vai kriittinen auttaja?

Posted on February 10 2009 by frank

Tyttöystäväni on työnsä kautta havainnut kuinka kriittisiä ihmiset ovat pohtiessaan sitä, tulisiko heidän auttaa kehitysmaan lapsia. Kun ihmisellä on mahdollisuus kuudella eurolla kuussa tukea sitä, että köyhät lapset pääsevät kouluun, eivät saa Aidsia tai kuole ripuliin, herää heissä vahva kriitikko, joka haluaa varmistua siitä, että mitään väärinkäytöksen mahdollisuuksia ei ole, etteivät hallinnolliset kulut ole liian suuria tai että apu on oikeanlaista, kestävästi hyödyllistä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin kriittisiä auttajia.

Outoa on, että kuljettuaan tässä vahvan kriittisessä moodissa feissarin ohi nämä samat ihmiset rientävät ostoskeskukseen ja intoutuvat heräteostoksiin. Se kuusi euroa, jota ei ollut varaa pistää lasten hengen pelastamiseen kun on asuntolainaa ja kaikkea, vilahtaa moninkertaisena visalta, kun Henkkamaukassa on niin ihana paitis. Yht’äkkiä maailman ongelmat, joista äsken oltiin niin huolestuneita, ovat unohtuneet: ostohuumassa oman ostoksen vaikutus kehitysmaiden epäinhimillisiin työolosuhteisiin tai ilmastonmuutokseen ei ole relevanttia. Tässä vaiheessa ainoa kriittinen kysymys on, tarvitsenko minä tätä todella? Tämäkin kysymys usein peittyy itsetyytyväiseen hihitykseen, samanlaiseen mikä pikkulapsilla on, kun he ovat varastaneet äidin kätköistä karkkia. Shoppailu on monen perheen ja yksilön harrastus, jossa olennaista ei ole itse tuote, vaan itse ostotapahtuma, saamisen aiheuttama hetkellinen huuma.

Mitä kertoo ajastamme, että ihmiset ovat vahvan kriittisiä kun on kyseessä heikomman yksilön auttaminen, mutta täysin arvostelukyvyttömiä kun on kyse turhan krääsän hankkimisesta itselle? Kysymys on aika paljastava ja johtaa pohtimaan yltiöindividualismin nousua, yhteisöllisyyden laskua ja kulutuskulttuurin läpitunkevuutta. Ihmiset on ehdollistettu kuluttamaan. Kotimme ja julkiset tilat ovat niin mainonnan läpikyllästämiä, että jatkuva ostaminen näyttäytyy normaalina ja jokapäiväisenä käytöksenä. Tämä mainonta ja opittu kulutuskulttuuri on tehnyt ihmisistä shoppausriippuvaisia, he tarvitsevat päivittäisen annoksen ostohuumaansa pystyäkseen olemaan onnellisia. Mainonta myös ehdollistaa ihmiset uskomaan, että tie onneen käy omien tarpeiden tyydyttämisen kautta, että jos haluaa olla onnellinen, pitää ajatella itseään ja omia tarpeitaan.

Samanaikaisesti ihmisillä ei keskimäärin ole hyväntekeväisyyden tapaa. Lähteäkseen mukaan johonkin hyväntekeväisyyteen, täytyy ihmisen havahtua miettimään asioita, murtaa arkensa rutiini. Se vaatii asioiden laajempaa ajattelua, johon harva on valmis. On vain niin paljon helpompi elää siinä turvallisessa uomassa johon sosiaalinen ympäristö ihmisen on ohjelmoinut.

Tämä kaikki on tietysti valitettavaa yksilölle itselleen. Tieteelliset tulokset ja arkikokemukset nimittäin osoittavat, että antaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin ostaminen. Antamisesta saatava onnellisuuslisä on myös huomattavasti pitkäaikaisempi kuin ostamisen synnyttämä hetken huuma. Erilaiset kokeet, joissa toinen ryhmä laitetaan tekemään jokin pieni hyvä teko toiselle ihmiselle ja toinen ryhmä saa ostaa jotakin kivaa itselleen tai saa lahjan, osoittavat, että ensinmainittu ryhmä tuntee itsensä onnellisemmaksi jälkikäteen. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka on ohjelmoitu voimaan hyvin muiden auttamisesta. Esimerkiksi vapaaehtoistyöllä on havaittu olevan vahvan positiivisia vaikutuksia ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

On hyvä tiedostaa kolme psykologista faktaa:
1) Ihmiset ovat valitettavan huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi.

2) Ihmiset tekevät päätöksensä paljon enemmän tunteiden perusteella kuin mitä he itse suostuvat myöntämään. Ihmiset ovat mestarillisia perustelemaan järjellä mielipiteitään, jotka ovat oikeasti tunteiden aiheuttamia. Näin illuusio siitä, että he toimivat järkensä ohjaamina säilyy.

3) Mainonta vaikuttaa ihmisten tunteisiin ehdollistamalla ihmiset yhdistämään tiettyjä ominaisuuksia ja tunteita tiettyihin tuotteisiin. On turha väittää, että mainonta ei vaikuta minuun. Kyllä se vaikuttaa, mutta nimenomaan piilevästi tunnetasolla, ei järkitasolla.

Maailma paranisi ja ihmiset olisivat onnellisempia, jos he tekisivät enemmän spontaaneja tunnepohjaisia hyväntekeväisyyspäätöksiä ja vähemmän spontaaneja näennäisjärkeviä tavaranostopäätöksiä.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

11 responses to “Oletko kriittinen kuluttaja vai kriittinen auttaja?”

  1. Otan pitkästä aikaa oikeuden toimia palstasi epävirallisena skeptikkona. Toivoakseni löydät jotain tästä näkemyksestäni, joka aikalailla poikkeaa selvästikin omastasi.

    Aloitan tuosta auttamisesta. Auttamisessa on useita ongelmia. Yksi tyypillinen väittämä on, ettei kannata antaa miehelle kalaa, vaan opettaa tämä onkimaan. Sivuutan kuitenkin tämän spekuloinnin. Siirryn sen sijana paljon kipeämpään asiaan, eli kyseenalaistamaan koko heikko-osaisten auttamisen.

    Tulokulmani siihen on se, että tosiasiassa meillä ei olisi ilmastokriisiä ja lajien kiihtyvää sukupuuttoa, ellei ihmisiä olisi liikaa. Meitä on ehkä viisinkertainen määrä siihen nähden mikä olisi ympäristön kantokyvyn rajoissa. Niinpä kysyn – mitä järkeä on auttaa ylläpitämään tätä täysin katastrofaalista apinamäärää tällä planeetalla ? Suuri osa auttamisesta kohdistuu kuitenkin juuri näihin kohteisiin, joissa olot ovat erittäin huonoja, ja joista ponnistaminen sellaisiin oloihin, joissa väestön määrä alkaa laskea on todella kaukana. Ja samalla kulutus yksilöä kohden kasvaa räjähdysmäisesti…

    Ehkä olen väärässä tuossa, ja nimenomaan köyhyys pitäisi saada karsittua, ja se olisi pitkällä aikavälillä se tapa mikä on vähiten vahingollinen. En ole asiasta varma, mutta olen silti perin skeptinen sen suhteen, että mihin niitä auttavia rahojaan on viisasta laittaa, ellei antamisen tavoite ole ainoastaan siitä saatava ostamista suurempi mielihyvä.

    Katsoisin kuitenkin, että auttamisella tulisi olla jotakin eettistäkin arvoa, ja henkilökohtaisesti en vakuutu siitä, että ilmastokatastrofin ja lajien joukkokuoleman edistäminen antamalla vääriin kohteisiin täyttää tätä premissiäni. Pahimmillaan se on ihan yhtä vahingollista kuin jonkun sonnan ostaminen, joka teetätetään täysin epäeettisin keinoin ja käytännöin.

    Mitä sitten tulee ihmisten yhteisöllisyyteen – me olemme tribaalisia, emme kansainvälisiä. Me suhtaudumme out-group henkilöihin lajityypillisesti samankaltaisesti kuin riistaan. Tästä lähtökohdasta katsoen tavoite laajasta yhteisöllisyydestä on aina osin toiveajattelua, ja vastaavasti se yhteisöllisyys joka meille on ominaista ei ehkä ansaitse niinkään suurta arvonantoa. Edelleenkään en ole siitäkään vakuuttunut, että edes toteutuessaan tuo ylikansallinen yhteisöllisyys johtaa oikeisiin asioihin, kuten sellaiseen ihmismäärään, jonka tämä planeetta voi kantaa, ja siten kysyn, että onko se edes terveellinen tavoite ?

    Tällaisia skeptisyyksiä tällä kertaa. Olen muuten itse toistaiseksi juuri tämäntapaisten pohdintojen jälkeen luopunut aika monentyyppisestä auttamisesta ja kohdentanut ne auttamiset sitten enemmänkin älyllisten aihealueiden suuntaan. Koulutusta ja tiedettä tuskin koskaan on liikaa – näin ajattelen nyt. Ehkäpä tulen vielä tästäkin ajatuksesta jossain vaiheessa luopumaan, saapa nähdä.

    Ehkä mä oon jossain mielessä nimenomaan `burnt idealist’. Olen vaan tullut siihen tulokseen, että hyväntahtoisuus ja idealistisuus on liian monta kertaa tullut minulle liian kalliiksi. Tosiasia on, että kunnollisia ja kilttejä ihmisiä käytetään hyväksi. Olen omalta osaltani päättänyt maksaa potut pottuina, ja pitää huolen siitä, että minimoin kaiken sellaiseen idealistisuuden omasta toiminnastani, joka antaa kolmansille osapuolelle siitä kättä pidempää minua vastaan. Niin, valitettavasti olen päätynyt näin negatiiviseen ihmiskuvaan. Mutta live and learn, niin etköhän löydä sinne itsekin, ellet onnistu pysymään sellaisissa paremmissa piireissä, joissa hyvyytesi maksetaan samaisella. Toivon niin toki tapahtuvan. Dog eat dog world ei mitenkään ole mukavin näkökulma todellisuuteen, mutta sillä on kyllä oma arvonsa, kun toimii konteksteissa, joissa kaikki ajattelevat vain omaa etuansa. Eräs ystäväni pitää jopa itsestäänselvänä lähtökohtana, että ihmiset toimivat ennenkaikkea itsekkäinä aktoreina. Se lienee keskimäärin aika perhanan osuva oletus.

    Näin täältä Tapiolasta tänään. Huomenna on vapaapäivä, ja ehdin kerrankin ajatella jotain muuta kuin työtä.

  2. Frank says:

    Varsin synkkä näkemys ihmisestä tuossa kommentissasi on ja myönnettäköön, että itse olen parantumaton optimisti, mitä tulee ihmisten hyvyyden potentiaaliin. Ehkä maailma joskus opettaa minut pois siitä, ehkä ei.

    Muutama kommentti kuitenkin:

    1) “Yksi tyypillinen väittämä on, ettei kannata antaa miehelle kalaa, vaan opettaa tämä onkimaan.” Tämä ongelma todellakin vaivasi kehitysapua joskus 70-luvulla, mutta sittemmin virheistä on opittu ja nykyään avustusjärjestöt pyrkivät nimenomaan onkimaan opettamiseen (ja kriisiapuun). Tavat auttaa siis painottuvat ihmisten itsensä aktivoimiseen (koulutukseen jne.), ei passiiviseen avunantoon.

    2) “Tosiasiassa meillä ei olisi ilmastokriisiä ja lajien kiihtyvää sukupuuttoa, ellei ihmisiä olisi liikaa.”
    Köyhin kansanosa tekee eniten jälkikasvua. Tehokkain tapa vähentää syntyvyyttä on naisten kouluttaminen. Avustustyö, joka nostaa ihmisiä köyhyydestä koulutuksen sun muun avulla siis uskoakseni vähentää väestönkasvua, ei lisää sitä.

    3) “Mitä sitten tulee ihmisten yhteisöllisyyteen – me olemme tribaalisia, emme kansainvälisiä. Me suhtaudumme out-group henkilöihin lajityypillisesti samankaltaisesti kuin riistaan.” Näin voi olla, mutta ketkä ihmiset laskevat in-groupiin ja ketkä out-groupiin on kulttuurinen ja yksilöllinen seikka. Joillakin ihmisillä in-group koostuu vain ydinperheestä, kaikki muut ovat riistaa. Toisilla in-groupissa on kaikki maailman ihmiset, jopa eläimetkin (toki tällöin in-groupin sisällä on eri asteita). Itse näkisin tämän niin, että kulttuurimme, kasvatuksemme ja filosofiamme tulisi tukea tätä kehitystä, jossa ihminen oppii ottamaan yhä suuremman osan ihmiskuntaa in-groupiinsa.

  3. Ei optimismissa sinänsä ole mitään vikaa – olen vain tullut siihen tulokseen omalla kohdallani, että pidän sitä yliarvostettuna. Jos nostaa käteensä jonkun lehden, jossa puhutaan johtajuudesta tai yrittäjyydestä, todetaan siellä suurinpiirtein joka numerossa, että optimismi on kaiken alku ja juuri – pyhä graalin malja.

    Tästä olen eri mieltä, ja katson, että moninaisuus on rikkautta. Tarvitsemme varmasti optimisteja, mutta yhtälailla heidän tasapainokseen tarvitsemme heidän skeptisempiä sisariaan ja veljiään. Näiden tahojen kanssakäyminen toisaalta mahdollistaa uuden luomisen, ja yrittämisen innostuksen ja rohkeuden, mutta samalla se tasapainottuu hieman pessimistisemmän riskejä hallitsemaan pyrkivän näkemyksen alasimella, ja näin pääsemme uutta kohti yksi jalka tukevasti ilmassa, mutta kaikeksi onneksi toinen jämäkästi maan pinnalla.

    Maailma on täynnä visionäärejä ja optimisteja, joiden henkilökohtaista todellisuutta eivät objektiivisemman todellisuuden lainalaisuudet tunnu juuri rajoittavan. Tätä kohtaa toisinaan ainakin sellaisten ihmisten asenteissa, jotka tekevät työtä, jossa luodaan mielikuvia. Heille usein mikään ei ole totta, vaan kaikki on mielikuvitusmaailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Todellisuus on se, mitä siitä tehdään, eikä se itsessään aseta mitään rajoitteita.

    Emme silti voi operoida vain pilvilinnoissa, ja olemassa oleva rajoittaa sitä mitä me voimme saada aikaan. Skeptikoille ja n.s. perus-insinööreille on paikkansa, ja heidän otteensa, asenteensa ja ammattitaitonsa on hyvin arvokas lisä – sillä se mahdollistaa näiden suurten maalausten toteuttamisen siinä määrin kuin se on mahdollista.

    Muun muassa näistä syistä teknisten tahojen ja markkinoinnin tulee toimia yrityksissä yhteistyössä, jotta löydetään se kultainen keskitie, joka on toivottu, mutta mahdollinen – samalla halliten riskejä sopivasti.

    2) Olen kuullut tuon väitteen ennenkin, että köyhissä oloissa elävien naisten asema ja koulutus vaikuttaa erittäin merkittävästi syntyvyyteen. Näin varmasti on. En osaa olla yhtä varma siitä, että näiden tahojen auttamisesta seuraa luonnonvarojen vähäisempi kuluttaminen. Mieleeni on jäänyt katkelma ohjelmasta, jossa hyvin köyhän intialaisperheen unelmana oli – mikäs muukaan – kuin oma auto…

    3) Olen hieman skeptinen tuon premissisi suhteen. Toki oma ajattelusi luontevasti sitten sen pohjalta etenee. Oma premissini on, että halusimme me sitä tai emme, operoimme globaalisti tällä hetkellä niukkuuden rajoittamana. Kaikille ei riitä kaikkea, ja siten kyseenalaistan sen, että tuleeko meidän pyrkiä suuntautumaan siihen suuntaan, että jaamme kovasti omastamme aivan kenelle tahansa. En oikein näe, miten voimme kestävästi ajatella, että tässä asiassa omastaan luopuminen on se oikea tie, joka tuottaa onnellisuutta ja hyvinvointia. Onhan se hieman murheellista, että joudun katsomaan asiaa tästä näkökulmasta, mutta realiteettien valossa en mitenkään pysty oikeuttamaan sitä ajattelua, että lähtisimme tässä liian kristilliselle tielle. Palataan helposti asetelmaan, joka on peliteoriastakin tuttu – kaikki eivät lähde tässä yhteispeliin mukaan, ja antaminen saatetaan varsin hyvin maksaa takaisin vain oletuksella siitä, että jatkossakin tulee antaa – ja unohdetaan se vastavuoroisuus kokonaan.

    Miten sitten itse ryhmittelen itseni ? Katsonko itseni globaalin perheen jäseneksi ? Kyllä ja en. Katson kuuluvani kädellisten joukkoon, ja siten olen osa sitä valtavaa elämän sukupuuta, joka planeetallamme vielä yhä on. Koen myös voimakkaasti kuuluvani nisäkkäisiin, koska tunnistan selvästi sen, miten paljon yhteistä minulla on vaikkapa koirien kanssa. Samaten koen olevani selvästikin laumaeläin. Ihmislajin sisällä koen olevani ensisijaisesti varsin tribaalisesti oman perheeni ja heimon jäsen. Suomalaisuuteni ei lie kauhean voimakasta, miellän enemminkin itseni eurooppalaiseksi – ehkäpä nimenomaan pohjois-eurooppalaiseksi. Sitten ehkä seuraavaksi länsimaalaiseksi – kreikkalaisen, roomalaisen, kristillisen, luterilaisen perinteen jälkeläiseksi, tosin en säröttömästi, sillä toisaalta myös suomalaiset ja skandinaaviset – sekä anglo-saksiset ja kelttiläiset juuret ja taustat tunnistan omikseni, osin geneettisesti, osin kultturaalisesti. Kai siis aikamoisen voimakkaasti koen olevan ennenkaikkea pohjois- ja keskieurooppalainen. Hyvä, että tuli tämäkin joskus verbalisoitua.

    Tuosta ulospäin sitten koen hieman enemmän etäisyyttä, mutta ei minulla ole kaukaisempiakaan sukulaisiani vastaan yhtään mitään, ellei heidän kulttuurinsa sitten ole omaani kohtaan vihamielinen. Kysymys ei ole lopulta mistään muusta omalla kohdallani kuin priorisoinnista – se on työssänikin tärkeää – priorisoin omien erikokoisten yhteisöjeni etuja muiden edelle, vaikka optimihan olisi, että meille kaikille riittäisi mannaa ja mammonaa s.e. kaikkien kelpaisi olla. Reaalimaailma kun vaan on rajallinen, niin mistäs sitten sen kaiken otat ? Tämä on minusta se primääri dilemma.

  4. H says:

    Filosofisesti kysyen, Susanna: Kuinka määrittelet reaalimaailman?

  5. Kai jotenkin näin,
    Ref:
    http://en.wikipedia.org/wiki/Here_is_a_hand

    Kuinka niin ? Miten se on relevanttia tälle keskustelulle ? En ole mikään koulutettu filosofi, joten hieman kummeksun kysymystä, kun en oikein ymmärrä mitä sillä ajat takaa.

  6. Mikko: Eikö avunantoa kuitenkin kannata priorisoida jollain tavalla? Kadulla voi tavata feissareita, jotka keräävät rahaa eläimien suojelemiseksi, sotaveteraanien elämän helpottamiseksi tai kaukomaiden lasten auttamiseksi. On väistämätöntä, että vaikkapa opiskelijabudjetilla elävä auttaja joutuu tekemään valintoja.

    Tietysti myös viime aikoina esiintyneet huijaukset, joissa kehitysmaiden olojen parantamiseen tai syöpäsairaille lapsille kerätyt rahat todella ovatkin menneet kerääjien taskuun, ovat lisänneet ihmisten skeptisyyttä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että antamisesta tulee parempi olo, jos näkee että se varmasti menee kohteeseensa ja todella tekee jonkun iloiseksi, ja tämän vuoksi moni kohdentaa auttamisen mieluummin lähipiiriinsä. Jos tekee Henkkamaukalla heräteostoksen tehdäkseen ystävänsä tai vaikka kummityttönsä iloiseksi, onko se selkeästi arvottomampaa auttamista kuin edellämainittujen ryhmien auttaminen?

  7. Sitäkin aloin tässä pohtimaan, että eikö sekin ole yhteisiin talkoisiin osallistumista, että maksaa veroja ? Pitääkö vielä sen lisäksi antaa vielä jollekin velvollisuudentunnosta ? Minusta ehkä ei. Antaa, jos haluaa ?

  8. Frank says:

    Juho:
    Antamisen kohdentaminen on tietysti vaikea kysymys. Eri avustusjärjestöjen kautta apu kohdentuu eri paikkoihin ja yksittäisen avustajan raha hukkuu rahavirtoihin ilman, että on mahdollista nähdä, mihin se konkreettisesti menee. Kaikkia ei voi koskaan auttaa, oli opiskelija tai ei. Eikä ystävänsä tai kummityttönsä ilahduttaminen tietenkään ole mitenkään vähempiarvoista kuin kehitysmaiden auttaminen. Hyvää voi tehdä monella tavalla, eivätkä nämä tavat mitenkään poissulje toisiaan.

    Pointtina oli lähinnä se, että ihmiset voisivat joskus villiintyä ja pistää rahaa jollekin epämääräiselle hyväntekeväisyysjärjestölle miettimättä sen tarkemmin, miten raha menee perille tai auttaako se varmasti ketään. Ei velvollisuudentunnosta tai huonoa omaatuntoa paikatakseen, vaan spontaanista antamisen ilosta. Valtaosalla ihmisistä tuntuu kuitenkin olevan tällaista ylimääräistä rahaa, jonka kanssa he voivat villiintyä ostoskeskuksessa ja ostaa itselleen jotain turhaa.

  9. Frank says:

    Susanna:
    En mielestäni missään sanonut, että ihmisillä olisi jokin välttämätön velvollisuus antaa rahaa köyhille. Jos maksaa veronsa yhteiskunnalle ilman mitään muodikasta verosuunnittelua tai muuta keinottelua, on jo tehnyt paljon.

    Itse uskon, että verojenkin jälkeen minulla on rahaa laittaa tällaisille järjestöille. En koe sitä velvollisuudekseni, se tuntuu vain jotenkin luontevalta ratkaisulta, parhaalta tarjolla olevalta tavalta käyttää niitä rahoja, joita palkakseni saan. Jokainen tekee lopulta itse sen valinnan, mitä pitää elämässään tärkeänä.

  10. Frank, mun asenne tuohon antamiseen oon muuttunut aika jyrkästi asuntolainan myötä. Aiemmin annoin hepommin. Ehkä sitä nykyään kokee säästävänsä itselleen maksaessaan sitä lainaansa, kun aiemmin rahat meni kuitenkin taivaan tuuliin.

    Nyt sitä ajattelee, että joskus tämä on maksettu ja sitten voi re-evaluoida koko elintapansa kun ei tarvitsekaan maksaa enää kuin yhtiövastike, joka on murto-osa lainanlyhennyksistä.

    Ehkä omistus on kitsauden alku ?

  11. Selailen tässä just Psychology Today:ta (Jan/Feb 2009), ja täällä sanotaan seuraavasti: “Money does buy happiness, but only up to the point where it enables you to live comfortably. Beyond that, more cash doesn’t boost your well-being. But generosity brings true joy, so striking it rich could in fact underwrite your happiness – if you were to give your wealth away.”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *