Miksi olla moraalinen?
Pidin torstaina kolmen tunnin luennon moraalifilosofiasta TKK:lla. Luennon päättyessä ihmisten jo keräillessä kamojaan esitti eräs kuuntelija jotakuinkin seuraavan kysymyksen: ”Tässä on nyt puhuttu eri moraaliteorioista ja siitä miten elää moraalinen elämä, mutta miksi ylipäänsä pitäisi olla moraalinen?” Tässä vastaus.
Koska olet moraalinen olento. Siinä kiteytettynä vastaus normaalin (ei-psykopaattisen tai vastaavan) ihmisen kysymykseen, miksi olla moraalinen. Olemme evolutiivisesti muokkautuneet sellaisiksi olennoiksi, jotka tarkastelevat maailmaa moraalisesta näkökulmasta. Tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että psykopaatit eivät kykene erottamaan moraalisia ja tavanvaraisia asioita toisistaan, kun taas normaalisti yli kolmevuotiaat lapsetkin pystyvät tekemään tämän erottelun. Vaikka psykopaattien älyllisissä kyvyissä ei muuten ole mitään vikaa, puuttuu heiltä se perusaisti, jolla näemme maailman moraalisesti. Moraalisuuden kuvaaminen ja perusteleminen heille on kuin pyrkisi kuvaamaan punaista väriä syntymäsokealle. Meillä normaaleilla ihmisillä sen sijaan on luontainen moraaliaisti, jonka avulla tarkastelemme maailmaa. Samoin kuin aistimme kuumaa ja kylmää, värittyvät omat ja toisten ihmisten kokemukset mielessämme automaattisesti moraalisesti hyviksi tai huonoiksi.
Moraalisuus ja halu toimia moraalisesti oikein on ihmisen perustarve. Samoin kuin meillä on tarve ruokaan, perusturvallisuuteen ja sosiaaliseen hyväksyntään, on meillä tarve olla moraalisia.
Omien tekojen kokeminen oikeutetuiksi, lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden halu ovat meihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka löytyvät kaikilta ihmisiltä, joiden geeneissä tai kasvatuksessa ei ole tapahtunut jotakin vakavaa häiriötä. Moraalisesti eläminen on osa ihmisen hyvinvointia, moraalin vastainen toiminta aiheuttaa sisäisen ristiriidan ja henkistä pahoinvointia. Moraalisen ihmisen henkilökohtainen elämänlaatu on parempi kuin ei-moraalisen.
Vaikka moraalin sisältö vaihtelee kulttuurista toiseen ja vaikka ihminen on mestari itsensä pettämisessä tällä alueella, on moraalisesti oikein toimiminen itsessään ihmisen perusominaisuus. Elääkseen hyvän elämän on ihmisen voitava kokea toimivansa moraalisesti oikein.
Moraali on siis itse oma oikeutuksensa. Henkilölle, jolta puuttuu tämä moraalinen vaisto tai kyky, ei oikeastaan voi antaa kuin ei-moraalisia syitä toimia moraalisesti. Voi vedota moraalin mukaisen käytöksen hyödyllisyyteen sosiaalisessa maailmassamme, jossa väärintekijöitä rangaistaan, mutta sitä en usko, että moraalisuuden voisi perustella pelkästään henkilön rationalisuuteen tai vastaavaan vedoten. Moraalisuuden itsensä ulkopuolella ei ole mitään millä moraalisuus voitaisiin aina perustella, mutta onneksi lähes kaikki ihmiset elävät elämänsä moraalisuuden sisällä.
Olet moraalinen olento, halusit tai et. Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on klassinen kuvaus henkilöstä, joka pyrkii älyllisesti ylittämään sisäänrakennetun moraalinsa. Raskolnikov joutuu kuitenkin lopulta toteamaan, että hänen sisäinen moraalisuutensa oli sittenkin liian vahva, eikä sitä voi pelkällä järjen viileällä äänellä sivuuttaa. Elämässämme tulee toki myös vastaan paljon tilanteita, joissa tarpeemme olla moraalisia on ristiriidassa jonkin toisen tarpeemme kanssa. Nälkäkuoleman partaalla kiusaukset moraalisen toiminnan hylkäämisestä voivat olla kovat ja monissa arkisissakin valintatilanteissa halumme ja himomme saattavat voittaa moraalisuutemme vaateen. Usein myös onnistumme järkeilemään itsellemme, miksi asia jonka aluksi ajattelimme olevan moraalisesti väärin, ei sitä tässä nimenomaisessa tapauksessa ollutkaan väärin, kun itse sorruimme siihen. Olemme siis valmiita jopa pettämään itseämme, jotta vain voisimme kokea toimineemme moraalisesti oikein. Moraalisuus taistelee elintilasta muiden tarpeidemme kanssa, mutta vaikka pyrkisimme tukahduttamaan tai huijaamaan sitä, yhtä kaikki säilyy se mielemme perusrakenteissa.
Moraalisuuden oikeutus tulee sisältämme. Omantunnon ääni kertoo meille miten tulee toimia. Meidän ei ole pakko kuunnella sitä, sen sanoma vaihtelee ihmisestä toiseen ja kykenemme toimimaan sitä vastaan, mutta siellä se kaikesta huolimatta on. Lopulta olennaista ei ole kysyä, miksi toimia moraalisesti, vaan miten vahvistaa meissä jo olevan moraalisuuden merkitystä elämänvalinnoissamme. Yhteisönä ja kasvattajina meidän on tehtävä työtä sen eteen, että tämä moraalin ääni vahvistuu jokaisen ihmisen sisällä. Ilman huolenpitoa ja huomiotta se voi jäädä muiden tarpeidemme jalkoihin. Jos haluamme moraalisemman maailman ei se synny itsestään. Sen eteen on tehtävä työtä.
Frank Martela 
Katso myös:
Jonathan Haidtin parintoistaminuutin erinomainen puhe, jossa hän kertoo moraalin viidestä kulttuuririippumattomasta peruspilarista, siitä miten kulttuuri muovaa niitä ja miten konservatiiveille ja liberaaleille moraali tarkoittaa lopulta eri asiaa.
TykkääTykkää
Olipas hyvä linkki toi puhe, sillä aloin miettimään juurikin noita asioita tuossa tekstin loppupuolella. Haidtin puhetta kuunnellessa pitänee pitää mielessä vanha virke ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat”, sovellettuna tietenkin niin, että hän polarisoi rajat ainoastaan kahteen suuntaan ja että ne rajat tulevat nykyään vastaan täysin eri kohdissa kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Tässä puheessa tähän on menty varmaankin siksi, jotta puhetta olisi helpompi seurata ja siksi että mustavalkoisuudesta saa helposti revittyä vitsejä.
TykkääTykkää
Mieleeni ei tulisi edes ehdottaa, ettemme olisi moraalisia olentoja. Minulle on omakohtaisen kokemuksen kautta selvää, että toki olemme. En kuitenkaan pidä sitä mitenkään erityisen ihastuttavana tosiseikkana, koska omat kokemukseni moraaleista eivät juurikaan tue sitä näkemystä, että moraalisuus olisi jollakin tavalla kovin käytännöllistä.
Vaikka ehkä kykenenkin sulkemaan aika ajoin silmäni siltä miten lähtökohtaisesti olemme kaikki samassa veneessä ja pystyn sitä kautta jonkinlaiseen in-group-lojaalisuuteen, en pidä sitä itsessäni ollenkaan edullisena piirteenä, että oma sisäinen oikeudenmukaisuuden (fairness) puntari on turhankin herkkä.
Lähes kaikissa yhteisöissä on jonkinlaista hierarkiaa, ja varsin suurella prosentilla näissä yhteisöissä valtaa joko halutaan, päädytään tai joudutaan käyttämään tavalla, joka jakaa eri määrän herneitä eri lautasille. Tämän vielä jotenkin – grudginly – pystyn sulattamaan. En tosin niin, että se olisi lopulta täysin sisäisen moraalini mukaista.
Aika ajoin hankalaksi oman oloni tekee se, että minun on hyvin hankala katsoa räikeää vallan väärinkäyttöä ja kiusaamista vierestä. Olen myös hyvin suurelta osin kykenemätön alistumaan painostukseen, joka perustuu pelkästään valta-asemaan tai yksinkertaisesti jonkin henkilön tarpeeseen painottaa asemaansa vaikkapa epävarmuuden siivittämänä.
Tosiasiassa suuressa osassa erilaisia yhteisöjä ja organisaatioita erilainen vallan väärinkäyttö ja kiusaaminen on arkipäivää. Erityisen ikäväksi tilanteen tekee se, että yleensä ne luonteenpiirteet, joiden avulla hierarkioissa päästään eteenpäin ovat paremminkin luonnevikoja. Tästä on tehty tutkimustakin, mutta en nyt harmikseni muista missä päin wikipediaa tästä oli puhetta. Bottom line kuitenkin se, että usein hierarkioissa pääsee eteenpäin ihmiset, joiden moraali poikkeaa tavallisten ihmisten moraalista. Tämä osaltaan pahentaa asetelmaa entisestään.
Varmaankin minunkin moraaliselle ilmanpuntarilleni on käyttöä joissain yhteisöissä, mutta oma kokemukseni on, ettei se ainakaan nykyisessä yhteiskunnassa tee elämääni ollenkaan helpoksi. Tosialliset arvot joiden puitteissa operoidaan hyvin useissa yhteisöissä kuitenkin ovat puhtaasti kovan vallan, nöyryyttämisen ja pelon geografiaa. Kohtuullisuutta, tasapuolisuutta ja reiluutta peräänkuuluttava moraalisuus on näissä yhteisöissä puhtaasti taakka. Näin on erityisesti silloin kun se yhdistyy ihmisen empaattisuuteen ja voimakkaaseen tarpeeseen ylläpitää omanarvontuntonsa.
Koen siis ainakin oman moraalisuuteni taakaksi tietäen samalla, että sen kanssa on vaan elettävä. Haluan kuitenkin tuoda tämän näkökulman tähän sen varalta, että joku vielä yhdistää moraalin ja n.s. hyvän toisiinsa. Elämme yhteiskunnassa – ja ehkä olemme aina eläneet – jossa moraalisuus on yksilölle lähinnä taakka.
TykkääTykkää
Se referenssi:
In 2005, psychologists Belinda Board and Katarina Fritzon at the University of Surrey, UK, interviewed and gave personality tests to high-level British executives and compared their profiles with those of criminal psychiatric patients at Broadmoor Hospital in the UK. They found that three out of eleven personality disorders were actually more common in managers than in the disturbed criminals:
* histrionic personality disorder: including superficial charm, insincerity, egocentricity and manipulation
* narcissistic personality disorder: including grandiosity, self-focused lack of empathy for others, exploitativeness and independence.
* obsessive-compulsive personality disorder: including perfectionism, excessive devotion to work, rigidity, stubbornness and dictatorial tendencies.
They described the business people as successful psychopaths and the criminals as unsuccessful psychopaths.[8]”
Ref:
http://en.wikipedia.org/wiki/Personality_disorder#Studies_on_clusters
TykkääTykkää
Kiitos innostavasta kirjoituksesta! Kenen ajatuksia nää on? Hämmennyin ja huolestuin sydämellisesti siitä, miten painokkaasti moraali nähdään ihmisen sisäisenä ominaisuutena. Siksi olisi mukava tietää, millaisiin lähteisiin nojaat.
TykkääTykkää
Ajatukset ovat kai lähinnä omiani, eivätkä pohjaudu mihinkään tiettyyn lähteeseen, vaan ovat enemmänkin synteesi kaikenlaisesta mitä moraalista on tullut vuosien varrella luettua.
Myönnettäkööt, että kirjoituksessa välittyy liian yksilöpsykologinen näkökulma. Uskon kyllä enemmän Vygotskylaisittain, että moraalisuuden kehitys on dynaaminen ja … Lue lisääihmistenvälinen prosessi, jossa yhteisön normit sisäistyvät. Samaan aikaan näen, että meillä on sisällämme tiettyjä valmiuksia moraalisuuteen, jotka sitten realisoituvat eri tavoin kasvaessamme sisään johonkin yhteisöön. Vähän kuin meillä on tarve syödä, mutta kulttuuri muokkaa vahvasti sitä, mitä syömme, miten syömme ja minkälaisen merkityksen syömiselle annamme.
Kirjoituksen pääpointin kannalta ei kuitenkaan ollut olennaista pohtia niin tarkkaan onko moraalisuus sisäinen ominaisuus tai minkälainen prosessi sen synnyttää. Pointtina oli, että normaaleilla ihmisillä jotka kehittyvät vähänkään normaalissa kasvuympäristössä, kehittyy moraalisuus.
TykkääTykkää
Mun käsittääkseni eskimoilla oli tapana ratkoa psykopaatteihin liittyviä ongelmia työntämällä niitä jäälautoilta mereen, kun kukaan ei ole katsomassa. Miten teidän mielestänne näiden ongelmien kanssa tulisi toimia nyky-yhteiskunnassa, jossa osa näistä piirteistä on suorastaan suotavia? Miksei enemmistön tyrannia toimi tämän asian suhteen, kun se toimii niin monessa muussa asiassa, joiden kohdalla se on paljon vähemmän suotavaa?
Olen täysin maallikko näissä asioissa, mutta pohdituttaa, että noinkohan psykopaatteja edes voi kasvattaa oikein? Ja jokatapauksessa se lienee aikuisiässä myöhäistä. Miten meidän pitäisi toimia, jotta voisimme rakentaa yhteiskunnan, joka sopivalla tavalla – huomattavasti nykyistä enemmän – rajoittaisi sellaista itsekkyyttä ja epäsosiaalista aloitteellisuutta joka on ei-suotavaa lähes kaikkien osalta rajoittamatta ihmisten n.s. perusoikeuksia ja -vapauksia (joita kyllä niitäkin käytännössä loukataan Suomessakin ihan tasaisella frekvenssillä hyvin luovasti ja monipuolisesti).
Ehkä mä olen jollakin tavalla naivi, mutta en voi olla kokematta, että nykyinen kehitys on monella suunnalla aivan vääränlaista. Tällä tarkoitan esimerkiksi kertakäyttökulttuuria ja ympäristön tilan kehityssuuntaa. Toisaalta koen aika ajoin kosmista toivottomuutta näiden asioiden suhteen, koska kysymys on niin suurien muutosten tarpeesta, etten ainakaan toistaiseksi ole keksinyt mitään hedelmällistä tapaa edetä asiassa.
Vai onko kysymys jälleen kerran tragedy of the commons – tapauksista, rajallisten resurssien tilanteista ja siitä seuraavasta niukkuuden politiikasta? Ehkä aika usein on. Koetan kuitenkin nyt ja tässä kysyä sitä, että miten voi olla niin, että olemme rakentaneet järjestelmän, joka tekee suotavaksi moraalin, joka on aniharvalle meistä ominainen, ja jonka harva meistä kokee oikeaksi, suotavaksi tai edes siedettäväksi?
…
Tietenkin kysymys on siitäkin, minkälaisissa konteksteissa sitä operoi. Eri yhteisöihin valikoituu erilaisia yksilöitä ja siksi varmaan onkin niin, että itselleen sopivan yhteisön löytäminen on varsin essentiaalista. Ehkäpä yksi oman elämäni opetuksista onkin se, että kannattaa olla tuntoviisarit varsin herkkänä sen suhteen, että mihin sitä lähtee mukaan. Itselle sopimattomat kontekstit toisaalta kuluttavat, ja mikä varmaankin pahempaa – tuovat ihmisissä esiin luonteenpiirteitä, joista he eivät pidä itsessään sen paremmin kuin muissakaan.
Jollain tavalla mua fundamentaalilla tasolla tuskastuttaa se, että moraali on efektiivisesti täysin inhimillinen psyko-sosiaalinen todellisuutensa, ja sellaisenaan ristiriidassa n.s. maailman kanssa. Meidän lajityypilliset tarpeemme yksinkertaisesti eivät ole kovin yhteensopivia sen kanssa miten oleva on, ja kyllä tässä saa aika Buddhalaiseksi ryhtyä, että tuon ristiriidan saa jollain tavalla sovitettua tarttumatta aivan tolkuttomiin psykologisiin haihatteluihin.
Noh, tieto lisää tuskaa. What can you do? (Tuo lausahdus on ikuisesti tarttunut pääkoppaani, kun joskus jotain Sopranosin jaksoa katsoessa totesin tuon olevan ainoa lausahdus millä kyseisen sarjan hahmot kuolemaa hautajaisten yhteydessä käsittelivät. Sen köykäinen fatalistisuus puhuttelee omalla tavallaan tällaista aivan-liian-suurten-asioiden pohdiskelijaa, kun sitä kuitenkin on niin rajallinen sen suhteen mitä millekään voi lopulta tehdä. Aidossa antautumisessa hetkellisesti suuren meren vietäväksi on jotain hyvin vapauttavaa. Mutta jatketaan seuraavaan rönsyyn… 🙂 )
Jotenkin sitä nyt istuu ja miettii tässä, että joskus pentuna ala-asteen puolella hylkäsin kristinuskon puhtaasti moraalisin perustein. En voinut hyväksyä sitä, että taivaaseen pääsee riippumatta siitä miten elää, enkä sitäkään, että taivaaseen ei pääse, jos ei koskaan kuule kristinuskosta. Kuulemma tilanne on sikäli toinen nykyään, että sitä kai pelastuu tahtomattaankin, kuuli sitä ilosanomaa sitten tai ei. Tai näin olen antanut joidenkin nykyisten tulkintojen olevan.
Halusin tämän rönsyn heittää tähän loppuun vain kuvatakseni omakohtaista kokemukstani moraalista voimakkaan sisäsyntyisenä. Ei siitä kauheasti kenenkään taholta kiitelty, kun tuomitsin jo lapsena kristillisyyden epämoraaliseksi – ja hieman vaikea ajatella, että siihen olisi kenekään taholta ainakaan tietoisesti pyritty, kun ympärillä oli kuitenkin enimmäkseen enemmän tai vähemmän luterilaispositiivista kasvatusta.
…
Kaikenkaikkiaan mulle moraali on ollut – ja on – perinjuuri pohdituttava asia. Ehkä jo joskus mainitsinkin, mutta suurin moraaliproblematiikan voittoni viime aikoina on ollut kirjan ”Paha” [1] löytäminen ja lukeminen. Pahan pilkkominen ja melko viileä analyysi ainakin minulle selvitti monia tuntemuksiani ja ajatuksiani – vaikkei se tietenkään maailmasta kerralla täydellistä tehnytkään. Mutta niinhän se aina on – No Silver Bullet.
Olipa jotenkin perin mukavaa kirjoittaa tämä, vaikka aikamoiseksi ajatuksenlennoksi pyrähtikin. Tai varmaan ehkä juuri siksi. Mukavia pohdiskeluja vaan kaikille! 🙂
[1] http://www.sk3ptik.net/blog/?p=171
TykkääTykkää
Et ymmärtääkseni kuitenkaan vastannut kysymykseen ”Miksi olla moraalinen?”. Epäilen että voiko siihen vastata laisinkaan. Miten sanoa mitään normatiivista moraalin ulkopuolelta? Toki kuvailit että ihmiset ovat yleensä enemmän tai vähemmän taipuvaisia olemaan moraalisia, mutta vaikka tiedän että jokin on väärin voin hyvinkin päättää tehdä sen jos seuraukset ovat minulle edulliset.
TykkääTykkää
Moi,
ensinnäkin kiitos hyvästä blogista. Jotenkin noista perusteluistasi tulee mieleen ontuvat uskontojen puolustuspuheet: ”uskonto on normaalia koska uskominen jumalaan on osa ihmisluontoa, sitä ei voi selittä tai perustella paitsi jos et usko niin olet psykopaatti”. Eikö tällaisissa perusteluissa kierretä aika lailla kehää myös sinun kirjoituksessasi?
TykkääTykkää
Minun näkemykseni on, että emme voi olla olematta moraalisia. Se on evoluution ihmisiin sisäänrakentama ominaisuus pitkälti samalla tavalla kuin hampaat tai korvat. Voimme toki toimia moraalitunteidemme vastaisesti, mutta emme voi välttyä tuntemasta näitä tunteita.
Psykopaatit on sitten oma lukunsa, joita on kait 2-3% väestöstä, jos oikein muistan. Muiden kohdalla on yhtä mielekästä kysyä, että miksi olisimme kädellisiä kuin että miksi olisimme moraalisia. Ihmisen moraalisuus ei ole valinnanvarainen ominaisuus, sen sijaan sisäisen moraalin noudattaminen on optionaalista. Sekään ei toki onnistu aivan kustannuksitta, koska ihmiset jotka toimivat sisäistä ääntään vastaan harvoin voivat niin hyvin kuin sellaiset jotka sitä kuuntelevat. Mielestäni sen oman sisäisen äänensä – Daimoninsa (?) – kuunteleminen on onnellisuuden mahdollistavaa itsensämukaista elämistä.
TykkääTykkää
Kun nyt sattuu inspaamaan, niin koetan omalta osaltani vastata hieman tarkemmin noihin kysymyksiinne:
1. Miksi olla moraalinen?
Siis, kuten Mikkokin ilmeisesti esitti, me olemme lähtökohtaisesti moraalisia. Tarkoittanet paremminkin, että miksi toimia moraalisesti?
Ensimmäinen vastaus tuohon lienee, että ei miksikään. Mikään ei pakota sinua toimimaan moraalisesti. Me olemme rationalisoinnin mestareita, eli varsin taitavia oikeuttamaan itsellemme sen miksi meidän täytyi toimia tavalla, joka on sisäisen moraalimme kanssa ristiriidassa.
Toinen vastaus siihen on, että ihmiset jotka valitsevat toimia tai joutuvat toimimaan oman moraalinsa vastaisesti harvoin, jos koskaan, voivat hyvin. Tämä argumentti on psykologis-pragmaattinen, näin käsittääkseni on parhaan tietämyksemme mukaan.
Maslowin tarvehierarkian huipulla itsensä toteuttamisessa eräänä osana on moraalisuus. Vaikka Maslowin tarvehierarkiaa ei kait olekaan mitenkään aukottomasti todistettu oikeaksi – ja en tiedä voisikokaan sitä edes tehdä – se on silti käsittääkseni suhteellisen laajasti hyväksytty teoria.
Bottom line siis on, että ihminen ei pysty toteuttamaan itseään – tulemaan itsekseen ja olemaan itsensä, jos häneltä riistetään mahdollisuus hänen sisäisen moraalinsa mukaiseen elämään. Sen riistäminen itseltä vaikuttaisi ainakin minun mielestäni varsin traagiselta ja suorastaan itsetuhoiselta.
Ehkä jonkinlainen pohtimisen paikka voisikin olla, että mikä on juuri minun sisäinen moraalini – kuka minä olen moraalini kontekstissa ja sen kautta?
Lopulta me kai kaikki pidämme suuressa arvossa määrättyjä hyveitä, ja niihin sitoutuminen ja niiden kautta eletty elämä varmasti ylevöittää ihmistä ja mahdollistaa tämän parhaan kukkaanpuhkeamisen.
Toki meidän jokaisen moraali on osin omanlaisensa, mutta meille kaikille lienee olemassa jotkut sankarit tai ihailun kohteet, joiden kaltaisia me haluaisimme olla. Kyse lienee siitä, että ihminen voi sitä paremmin mitä lähempänä hänen todellinen minänsä on hänen ideaalista minäänsä, ja tähän pääsemme moraalin osalta elämällä oman moraalimme mukaista elämää.
Ja älkää luulkokaan, ettei sen oman moraalin kanssa joudu suuriin kamppailuihin ja kiusauksiin – yritti sitten elää sen mukaisesti tai ei. Se kun kulkee mukanamme varjon lailla.
Loppuviimein asianlaita lienee niin ei-intuitiivisesti, että moraalinen elämä on etuoikeus. Mahdollisuus elää moraalisesti on mahtava tilaisuus ja suuri lahja. Moraalisuus ei ole tylsää velvollisuutta ja ankeita rajoja, vaan väylä onnellisuuteen ja erinomaisuuteen ihmisen itsekseentulemisen areenalla.
TykkääTykkää
2. Onko moraalisuus uskonnonkaltainen rakennelma, jota ei voida perustella sen paremmin kuin uskontoakaan?
Apples and oranges, vaikka ymmärrän kyllä miksi asia voi näyttäytyä juuri tuolla tavalla. Olen varmaan itse kerta toisensa jälkeen esittänyt samanlaisia epäilyjä. Jäsentäisin asiaa jotenkin näin:
Ihmiset ovat lähtökohtaisesti taipuvaisia uskontoon johtuen siitä miten meidän aivomme ovat rakentuneet ja miten miellämme ja jäsennämme maailmaa. Tästä on kyllä kirjoitettu, ja ainakin Dawkinsin kirjassa God Delusion asiaa on jossain määrin käsitelty.
Siitä, että me olemme taipuvaisia attribuoimaan erilaisille tapahtumille aktorin ja tälle aktorille tarkoitusperän ei tietenkään seuraa, että tällaisia aktoreita olisi aina olemassa. Toisinsanoen, vaikka me saatamme puida nyrkkiä taivaalle kuten veljeni teki ensimmäisen kerran joutuessaan lapsena sateeseen, ei siellä silti ole olemassa jumalaa, joka tämän sateen niskaamme pahantahtoisesti langettaa.
Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että yhtään jumalaa, an sich, olisi olemassa. Ja that’s that. Tosin on sitten aivan toinen asia, että onko hyödyllistä olettaa jumalia. Ainakin se näyttää antavan joillekin voimaa jopa tapattaa itsensä asiansa puolesta. Itseasiassa magiassa todennäköisesti on pointtia vaan pelkästään sen vuoksi miten se pelaa meidän psyykemme kanssa yhteen. Ei siksi, että yliluonnolliset keinot sellaisenaan vaikuttaisivat jotenkin suoranaisesti olevaan. Ne vaikuttavat meihin ja siihen miten me käyttäydymme ja suhtaudumme asioihin ja minkälaisia oletuksia me luomme. Puhdasta psykologiaa.
Uskontoihin liittyy paljon muutakin hyödyllistä kuten yhteisön tuki ja vaikkapa meditaatio. Mutta palatakseni asiaa, moraalisuus ei sellaisenaan ole vertailukelpoinen uskonnollisuuden kanssa.
Ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan jumaliin, vaikkei niitä ole. Moraalisia me taas olemme, sisäsyntyisesti – miellytti se tai ei. Kyllä sen melkein jokainen voi itseään tutkiskelemalla itselleen osoittaakin. Ja me käytännössä tiedämme tämän, ja varmaankin sitä joku on tutkinutkin.
Itseasiassa apinatkin ovat varsin moraalisia. Nehän polttaa päreensä saman tien, jos niitä kohdellaan eriarvoisesti vaikkapa niin, että ensin annetaan yhdelle jokin palkkio jostakin tempusta, ja sen jälkeen toiselle samasta tempusta pienempi palkkio. Jälkimmäinen apina todennäköisesti vetää ihan kohtuulliset raivarit ja paiskaa saamansa epätasa-arvoisen palkkion sen antajan naamalle.
Meidän moraalimme ei ole verrattavissa uskonnon kehäpäätelmiin, vaan se on evoluution kautta meihin sisäänrakentunut ominaisuus. Tämänkaltaiset ominaisuudet ovat käsittääkseni varsin tyypillisiä laumaeläimille. Ihmiset ja apinat ovat tietenkin meille asiasta varsin konkreettinen ja intuitiivinen esimerkki.
Kts. myös: Human Universals,
Ref:
http://condor.depaul.edu/~mfiddler/hyphen/humunivers.htm
TykkääTykkää
Tuskin kukaan on kyseenalaistanut sitä että suurin osa ihmisistä kykenee moraaliseen arviointiin ja että asiat herättävät ”moraalisia tuntemuksia”. Evoluutiopsykologinen deskriptio moraalin kehitykselle, tai mikä tahansa moraalin ulkokohtainen deskriptio ei kuitenkaan anna ohjenuoraa miksi toimia näin tai noin.
Se mitä on ymmärtääkseni kysytty liittyykin nimenomaan siihen miksi tulisi toimia moraalisesti. Kyseisellä luennolla esiin tullut argumentti siitä että veikkausvoiton saaneella olisi moraalinen velvollisuus auttaa rahoillaan kehitysmaiden malariapotilaita tms. eikä käyttää rahoja omaan mässäilyynsä, on malliesimerkki tästä. Ihmiset pystyvät post-hoc rationalisoimaan itsekkään kantansa oikeutetuksi. Susanna, onko sinulla moraalinen velvollisuus auttaa kehitysmaiden lapsia?
Omassa elämässäni olen toiminut väärin, ja vieläpä rationalisoiden vääryydet. Enkä ole potenut syyllisyyttä tai mitään tarvehierarkiaalista ahdistusta. (Maslowin tarvehierarkia taitaa olla aika poissa muodista, ja se on itsessään liian karkeistava kuvaus. Ihmisen tarpeet eivät ole suorassa hierarkiassa.) Voin hyvin kysyä että miksi minun tulisi pyrkiä toimimaan moraalisesti tai epäitsekkäästi, koska se ei aina ole pitkälläkään tähtäimellä minun etujeni mukaista?
TykkääTykkää
1. Onko minulla moraalinen velvollisuus auttaa kehitysmaiden lapsia?
Kysymys on sikäli vaikea, että ei ole itsestäänselvää, että mitä moraalijärjestelmää vastaamiseen pitäisi käyttää. Monen moraalijärjestelmän mukaan varmaankin on, toisten taas ei.
Kun kuitenkin kysyt tätä suoraan minulta, sovellan omaa moraaliani.
Oma vastaukseni tähän on se, että kallistun ehkä hieman sen puolelle, että määrätyssä mielessä yleismoraalinen velvoite auttaa on.
Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei siitä tässä tapauksessa seuraa pragmaattista velvollisuutta, koska en ole asemassa, jossa voisin auttaa kaikkia joita haluaisin. Näin ollen joudun priorisoimaan ne kohteet joita haluan tukea, ja oman moraalis-utilitaarisen tulkintani lopputulos on se, ettei kysymäsi kohde ainakaan tällä hetkellä ole niiden joukossa, joita juuri nyt voin tukea.
Mitä sitten tulee lottovoiton jakamiseen, niin se varmaankin on viisasta. Varmasti siitä kannattaa itsellään pitää jokin mukava siivu, mutta näen kyllä että määrätyn hyvinvointitilan jälkeen lopusta rahasta saa enemmän iloa kun sen jakaa muiden kesken jollakin tavalla. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa jonkun opintojen taloudellista kannustamista. Aina sen jakamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että raha välttämättä annetaan kamalan kauaksi. You figure it out yourself.
2. Miksi pyrkiä toimimaan moraalisesti tai epäitsekkäästi?
Olet oikeassa, ei ole olemassa kategorista imperatiivia tai jumalaa, joka ratkaisisi tämän ongelman puolestasi.
Niinpä on olemassa vain utiliteetti. Utiliteettia ei kuitenkaan pitäisi katsoa liian kapea-alaisesti. Oma tulkintani utiliteetista sisältää sen, että toimin tavalla jota itse pidän eettisenä. Niinpä teot, joiden taloudellinen utiliteetti on korkea, mutta joiden eettinen negatiivinen painoarvo on mielestäni kestämätön eivät mielestäni saa positiivista kokonaisutiliteettiarvoa omassa järjestelmässäni.
Yleismoraalisesti toimimisessa on monia hyviä puolia. Ensinnäkin itsen kanssa on helpompi elää ja on parempi olla kun pyrkii pääsääntöisesti toimimaan oman moraalinsa mukaisesti.
Toinen painavahko argumentti on sosiaalinen karma. Sosiaalinen karma on mielenkiintoisempi olento kuin sitä ensin ehkä ajattelisikaan. Yleensä tuppaa nimittäin käymään niin, että ihmiset ajautuvat sellaisten ihmisten seuraan jotka jakavat heidän arvonsa. Tämä tapahtuu ajan mittaan lähes väistämättä. Jos omat arvot ovat todella cut-throat-arvoja, niin voi miettiä sitten minkälaisia ystäviä sitä kautta itselleen ajan mittaan haalii. Monesti käy niin, että siitä jossain vaiheessa maksaa kovan hinnan, että on valinnut ympärilleen vaan n.s. kovia menestyjiä, sillä jokaisella menee jonain päivänä huonosti – and on that day you will reap it. Silloin selviää se minkälaisia ystäviä olet itsellesi onnistunut keräämään, kun tarvitset heidän apuaan.
Toisaalta kysymys on siitä minkälaisten ihmisten kanssa haluat muutenkin viettää aikaa – kylmän itsekkäiden vai hyväsydämisten ja omastaan antavien? Alistavien vai arvostavien?
Minun utiliteettiperusteluni siis tällä erää perustuu siihen, että myös psykologinen ja sosiaalinen hyvä lasketaan utiliteettiin mukaan. Tätä kautta voidaan löytää tavoitetiloja, joihin päästää vain huomioimalla moraaliset ja eettiset seikat.
Ja ihan sivuhuomautukseni – antaminen on erittäin voimakas patterni, jonka käyttäminen on viisasta tarkoitusperistä riippumatta.
TykkääTykkää
Vaikka näkisikin utiliteetin ainoana moraalisena tavoitteena ei se silti velvoita lisäämään sitä käytännössä, ei jokaisessa tilanteessa ainakaan. Muutenkaan ei itsekäs tai moraaliton toiminta välttämättä johda minkäänlaiseen maanpäälliseen payback-tilanteeseen kylmien ihmisten ympäröimänä, ei ainakaan omalla kohdallani. Alkuperäisen kysymyksen ydin jälleen kerran piilee tässä: ei ole syytä edes nostaa utiliteettia. Tai siis ei ole mitään yleistä velvoitetta siihen. Ehkä on lopetettava liika filosofointi ja todeta että ”This is simply what I do.”
TykkääTykkää
Ei tietenkään jokaisessa tilanteessa. En mä usko ollenkaan hard and fast ruleihin. Context, context, context!
Mitä sitten tulee tuohon optimismiin sen suhteen, ettei se karma pure, niin pistän kyllä sen osittain rationalisoinnin piikkiin. Ja tietenkään se ei pure aina, eikä ehkä edes usein, mutta välillä sitten voi purra vähän enemmänkin. Ja toisinaan se voi purra behind the curtains, eli et edes koskaan tule tietämään sitä miten se puri.
Ja mitä tulee noihin yleisiin velvotteisiin, niin eihän kellään ole edes mitään annettua syytä jatkaa elämää. Niiden lopullisten syiden etsiminen on täysin hedelmätöntä aivan kaikessa, kun niitä ei ole.
Jokainen valitsee oman tiensä, ehkä sä oot jo omas valinnu. Toivottavasti se on sulle sopiva.
TykkääTykkää
Muutamia kommentteja:
Yleisesti:
Jostakin absoluuttisesta, ihmisestä riippumattomasta perspektiivistä katsoen ei ole olemassa mitään moraalisesti oikeata tai väärää. Kaikki mikä näyttäytyy moraalisena, näyttäytyy sellaisena vain sen takia, että me yksilöinä ja yhteisönä olemme omaksuneet tällaisen perspektiivin maailmaan. Eli absoluuttisesta perspektiivistä ei ole mitään moraalista, mutta minun, sinun, meidän perspektiivistä on.
Uskon ja moraalin eroista:
Moraaliin ei tarvitse uskoa, kuten ei nälkäänkään tarvitse uskoa tai hellyyden kaipuuseen. Ne eivät ole siis perustoja, joihin sinun pitäisi tietoisesti sitoutua toimiaksesi niiden mukaisesti. Ne vain vaikuttavat ihmisten elämässä, halusi niihin uskoa tai ei. Sitä halaa rakastaan tai pelastaa hukkuvan ilman, että tekee mitään kalkyylejä asian utiliteetista tai muutenkaan harkitsee asiaa rationaalisesti.
Intuitiivisen moraalin ja yhteisön moraalin eroista:
On tähdennettävä, että moraalimme pohjautuu näihin intuitiivisiin vaistoihin, mutta tämän päälle muotoutuu valtavan rikas kulttuurinen kerrostuma. Ei pidä siis myöskään ylikorostaa tuota intuitiivisen puolen roolia, koska moraalinen päätöksentekomme on kudelma, joka sisältää sekä intuitiivisia
TykkääTykkää
Moraalin ja muiden preferenssien suhteesta:
Miksi toimia moraalisesti, miksi valita moraalinen vaihtoehto, jos tuntuu että itse hyötyisi pitkällä tähtäimellä jostakin muusta toimintavaihtoehdosta enemmän? Moraalimme ja muut preferenssimme ovat joissakin päätöksentekotilanteessa ristiriidassa. Joskus ristiriita voi olla näennäinen, johtua vain kykenemättömyydestämme nähdä moraalisen elämän pidempiaikainen hyödyllisyys. On esimerkiksi varsin totta, että koemme toteuttavamme itseämme paremmin seuratessamme moraaliamme ja voimme tämän vuoksi henkilökohtaisesti paremmin ollessamme moraalisia. Toiseksi on totta, että moraalinen maine johtaa yhteisössä monin tavoin parempaan vuorovaikutukseen parempien ihmisten kanssa ja sitäkin kautta edistää henkilökohtaista hyötyä.
Mutta on varmasti myös tilanteita, joissa
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä OP:n kanssa siitä, että moraalisuus on evoluution ihmiselle luoma synnynnäinen ominaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole se perimmäinen perustelu moraalin olemassaololle, sillä evoluutiollakin on omat ”motiivinsa”. Evoluutio suosii parhaiten menestyviä yksilöitä, siis niitä, jotka onnistuvat levittämään perimäänsä mahdollisimman tehokkasti. Siispä jos moraalisuus on syntynyt ihmiselle evoluution kautta, siitä täytyy olla jotain hyötyä luonnonvalinnassa.
Ensimmäisenä tulisi mieleen lauman tuoma etu. Yhteisöstä on ilmeisen paljon hyötyä ihmisyksilölle. Moraali taas auttaa pitämään yhteisöä kasassa silloinkin, kun yhteisön etu sotii yksilön välitöntä etua vastaan.
Tähän kun lisää vielä Richard Dawkingsin selitykset siitä, miten geenien leviämisen kannalta yksilön on hyödyllistä suojella itsensä lisäksi myös lähi- ja vähän kauempiakin sukulaisiaan on evoluutiopsykologian avulla saatu ainakin itseäni tyydyttävä järkiperäinen selitys moraalisuuden synnylle.
Kaikkea meidän moraalisena pitämäämme ei tämä malli kuitenkaan selitä. Esim. eläinten julma kohtelu on meistä moraalisesti väärin, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä oman tai sukumme selviytymisen kannalta. Toisaalta eläintenoikeudet eivät ole kaikkialla maailmassa yhtä kovassa huudossa kuin meillä täällä Suomessa, joten kyseessä voi hyvin olla inhimillinen ”virhe”.
Länsimaalaiset opetetaan pienestä pitäen samaistumaan eläimiin. Lemmikeissä nähdään inhimillisiä piirteitä ja jopa karhunpennut ovat ”söpöjä” televisiossa, vaikka metsässä vaeltavalle karhupesue on hengenvaarallinen näky. Lemmikkien sanotaan usein olevan osa perhettä, näyttääkin siltä, että alitajuntaisesti pidämme joitakin eläimiä samanvertaisina yhteisömme jäseninä kuin muita ihmisiä. Tällöin sama mekanismi, joka estää meitä pahoinpitelemästä muita ihmisiä saa meidät protestoimaan eläinten huonoa kohtelua.
Joissakin tilanteissa tästä samaistumisesta voi olla hyötyä. Ihmisyhteisölle on hyödyksi pitää huolta esim. lypsylehmästä, sillä se tuottaa maitoa. Vastaavasti muistakin kotieläimistä, metsästyskoirasta, rottia jahtaavasta kissasta jne. jne. on (ollut) hyötyä yhteisölle, joten niitä on opittu arvostamaan yhteisön jäseninä.
TykkääTykkää
Edelliseen viestiini vielä:
Toisessa kappaleessa esitetyt argumentit oletavat, että moraaliset arvomme tukevat yhteisöelämistä. Tämä tuntuu kuitenkin luontevalta olettamalta, sillä ”toisen ihmisen tappaminen on ei ole suotavaa”, ”kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” yms toisten edun huomioon ottavat moraalikäsitykset tuntuvat olevan melko universaaleja.
TykkääTykkää
Pitää muistaa erottaa toisistaan kaksi asiaa: evoluutio voi selittää sen miksi meillä ihmisillä on moraali, mutta se ei oikeuta sitä. Evoluutiosta ei siis voi tehdä normatiivisia johtopäätöksiä.
Se, että tunnemme vahvasti että toisen ihmisen tappaminen on moraalisesti väärin, on selitettävissä evolutiivisesti. Samanaikaisesti se miksi se on moraalisesti väärin, on oikeutettavissa yksinkertaisesti sitä kautta että olemme kollektiivisesti niin päättäneet. Yhteisöt luovat moraaliset standardinsa ja ne kumpuavat enemmän tai vähemmän evoluutiosta, mutta ne oikeuttaa vain se fakta, että ne ovat meidän moraaliset standardimme.
TykkääTykkää
”Miksi tehdä moraalinen valinta?”
Itse näen sen jotenkin niin että ne ”moraaliset ohjenuorat”, siis ihan konkreettiset neuvot siitä miten valita tietynlaisissa tilanteissa ovat jonkinlaista hyviin pitkällä ajalla kertynyttä kulttuurin pääomaa. Ne ovat syntyneet, ja levinneet, ja pysyneet hengissä mahdollisesti vuosituhansia, koska johtavat koko yhteisön ja koko kulttuurin tasolla hyvään elämään. Yksilölle voi käydä miten vain, kun noita ohjeita noudattaa, eli yksilön hyvää elämää ne eivät varmuudella takaa — ainoastaan lisäävät sen todennäköisyyttä sikäli kun yksilön valinnat vaikuttavat yhteisön hyvinvointiin ja sitä kautta taas hänen omaan hyvinvointiinsa.
Vapaamatkustajien ehkäisyä varten sekä yksilöillä että yhteisöillä on koko joukko taitoja ja käytäntöjä. Tähän hätään mieleen tulee ainakin erittäin hyvin kehittynyt kykymme tunnistaa epärehellisyys toisen kasvonilmeistä, ja tietenkin lainsäädäntö ja rangaistusjärjestelmä.
Voi olla niin että ”moraaliaisti” on kehittynyt ja luonut evolutiivisesti sisäisen paineen joka on suorastaan synnynnäinen. Mutta olisiko toinen mahdollisuus se, että se paine kehittyy jokaisen lapsuudessa?
Meillä on, synnynnäisesti, äärimmäisen vahva tarve kytkeytyä toisiin ihmisiin, saada kosketusta ja hyväksyntää. Vauva jota ei kosketella, kuolee, sen elimistö aivan kuin ”sulkee itsensä”, lakkaa syömästä jne. Kosketuksen tarve on yhtä vahva kuin ravinnon tarve. Kun lapsen jotain perustarvetta ei tyydytetä, tai lasta suorastaan vahingoitetaan fyysisesti tai henkisesti, hyvin herkästi lapsi ”syyllistyy”, eli jokseenkin automaattisesti kokee olevansa siihen itse syyllinen.
Ne toimintatavat ja käytännöt jotka johtavat hyväksynnän ja huolenpidon saamiseen muilta ihmisiltä, mahdollistavat lapselle elämän jatkumisen. Voisiko siis ”moraaliaisti” voisi olla sisäistetty mittari/ennuste siitä onko tekemiseni sellaista, joka toisi (tai olisi aikoinaan tuonut) hyväksynnän ympäristöltäni?
TykkääTykkää
Synnynnäinen perustarpeemme kytkeytyä toisiin ihmisiin on tosiaan keskeinen tekijä siinä kuinka syvällisesti ihminen omaksuu ympäröivän kulttuurinsa. Sitä kautta myös yhteisömme moraaliperiaatteet uurtuvat niin syvälle meihin – osaksi tapaamme katsoa maailmaa -, että tietoinen kamppailu niitä vastaan on usein turhaa.
Mutta uskoakseni nämä moraaliperiaatteet uurtuvat meihin niin syvästi, siksi että meillä on synnynnäinen herkkyys moraalisille asioille – erotuksena tavanvaraisten asioiden omaksumisesta. Uskon että omaksumme yhteisömme tavat ja yhteisömme moraalin jollakin tasolla erikseen, koska yleisen sosiaalisen omaksumisen lisäksi meillä on erityinen moraalisen herkkyyden moduuli, johon moraaliset asenteemme tarttuvat. Meillä on synnynnäinen herkkyys omaksua jokin kieli, mutta ympäröivä kulttuuri määrittää sen minkälaisen kielen omaksumme. Analoginen dynamiikka synnynnäisen herkkyytemme ja sosiaalisen vuorovaikutuksen kanssa synnyttää meihin moraalin.
TykkääTykkää