Lähikehityksen vyöhyke ja yksilön ylittävä osaaminen

Posted on June 1 2009 by frank

Eräs vahvimmin kiehtoneita ajatuskehitelmiä, johon olen viime aikoina törmännyt, on ehdottomasti Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke. Vaikka Vygotsky itse keskittyi enimmäkseen lapsiin, on teoria sovellettavisssa myös aikuisiin. Lähikehityksen vyöhykkeestä seuraa esimerkiksi, että moraalin kehitys on todennäköisimmin harvojen vahvasti moraalin edistämiseen sitoutuneiden yksilöiden varassa. Valtaosa ihmisistä keskittyy lähinnä ympäröivän yhteisönsä käsitysten seuraamiseen.

Lähtökohtana Vygotskyllä on näkemys siitä, että Piagetit sun muut lapsipsykologit ovat missanneet pointin, kun he lapsen kehitystasoa arvioidessaan keskittyvät vain niihin asioihin, jotka lapsi pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Vygotskyn mukaan osaamisen kiinnostavin ja keskeisin alue on se, mitä lapsi ei pysty tekemään täysin itsenäisesti, mutta johon hän oikeanlaisen johdatuksen ja tuen avulla kykenee. Tätä aluetta lapsen itsenäisen osaamisen ja lapsen avustetun osaamisen välillä Vygotsky nimittää lähikehityksen vyöhykkeeksi.

Vygotskyn mukaan lapsen oppiminen tapahtuu nimenomaisesti tällä vyöhykkeellä, kun hän tekee itselleen liian vaikeita asioita muiden ihmisten tai välineiden avustuksella ja hiljalleen sisäistää tekemisensä tavan. Lapsi esimerkiksi oppii kontrolloimaan tunteitaan ensiksi aikuisen kanssa ja vasta sitten itsenäisesti. Polkupyörän apupyörät ovat taasen kuvaava esimerkki lähikehityksen vyöhykkeestä lapsen ja välineen välillä. Lapsi oppii ensiksi ajamaan apupyörien avulla, ja tätä kautta taito harjaantuu nopeasti niin hyväksi, että apupyörät tekevät itsensä tarpeettomiksi. Vygotskyn kuuluisan teesin mukaan opimme kaikki korkeammat ajattelun taidot ensiksi sosiaalisella, avustetulla tasolla ja vasta sitten yksilöllisellä tasolla.

Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke ei kuitenkaan rajoitu vain lapsuuteen. Se on varsin käyttökelpoinen myös aikuisuuden maailman hahmottamisessa. Kaikki olemme kokeneet kuinka oikeanlaisessa yhteisössä onnistumme ylittämään itsemme. Oikeanlainen opettaja, innostava pomo, jalkapallojoukkueen valmentaja, oivaltava kirja tai ystäväporukka muodostavat kaikki meille hedelmällisen lähikehityksen vyöhykkeen, jonka avulla pystymme tekemään enemmän kuin mihin pystyisimme yksin. Elämän nostattavimmat kokemukset tapahtuvat usein lähikehityksen vyöhykkeessä, kun huomaamme saavamme aikaan enemmän kuin mihin uskoimme olevamme kykeneviä ja samalla osaamisemme kasvaa. Itselleni nousevat etsimättä mieleen monet upeat keskustelut, joissa omakin ajatus etenee syvemmälle ja korkeammalle kuin mihin ikinä olisi pystynyt vain kammiossa ajatellessaan.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on myös yhteiskunnallinen merkityksensä. Siitä seuraa, että ihmisten ei tarvitse päästä itsenäisellä tasolla tiettyä kyvykkyyttä ylemmälle tasolle, jotta yhteiskunta toimisi. Olennaisempaa on, että yhteiskunta tarjoaa ihmisiä tukevat rakenteet. Otettakoot neutraalina esimerkkinä joka-aamuinen ja säännöllinen työhön meneminen. Tutkijana, jonka työaikaa kukaan ei kontrolloi olen joutunut taistelemaan paljon itseni kanssa, jotta olen oppinut heräämään ajoissa ehtiäkseni tehdä riittävästi töitä päivän aikana. Säännöllinen työaika – kun on pakko herätä tiettyyn aikaan – helpottaisi huomattavasti elämää ja tukisi sisäistä työn tekemisen haluani. Arvostan liikaa itsenäisyyttä, jotta sellaiseen alistuisin, mutta samanaikaisesti etsin ja luon itselleni deadlineja, koska olen huomannut niiden tukevan huomattavasti aikaansaamisen haluani.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on mielestäni kaksi perustavaa seurausta aikuismaailmassa: (1) Se johtaa näkemykseen, jossa kehittyneimpiä kykyjämme ei voi palauttaa yksilöön, vaan ne sijaitsevat yhtä lailla yhteisössä, sen rakenteissa ja esineissä. (2) Siitä seuraa, että monet yhteisömme korkeimmista piirteistä – kuten kehittynyt moraali – lepäävät harvojen yksilöiden varassa.

Ensinnäkin siis lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa, että yhteiskunta ei rakennu kenenkään yksittäisten ihmisten mielten varaan. Kehittyneimmät taitomme ovat mahdollisia vain toisten ihmisten ja tiettyjen esineiden avulla. Yhteiskuntamme rakentuu ihmisten välille, niihin fyysisiin ja henkisiin rakenteisiin, jotka ihmisten ympärille ovat muotoutuneet. Yhteiskunta siis sijaitsee ihmisten välillä, ei vain ihmisissä. Tämän lisäksi iso osa siitä sijaitsee erilaisissa kulttuuriobjekteissa, jotka olemme ympärillemme rakentaneet. Voidaan siis todeta, että yhteiskunta sijaitsee a) ihmisten välillä ja b) kulttuuriobjekteissa, joiden kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa.

Toiseksi, jotta tietynlaiset ajattelun muodot ja olemisen tavat olisivat vallalla yhteiskunnassa, ei kaikkien tarvitse olla sellaisella henkisellä tasolla, joka mahdollistaisi itsenäisesti tämänkaltaisen käytöksen. Riittää, että jotkut yksilöt ovat onnistuneet tietyn perspektiivin ajamaan lävitse yhteiskunnassa ja tehneet niistä rakenteellisen osan yhteiskuntaa. Heidän toimintansa ja tukensa sitten kannattelee muuta yhteisöä. Uskoakseni erityisesti moraali on sellainen ilmiö, jossa harvat yksilöt tekevät suurta raivaavaa ja kannattelevaa työtä ja muut ihmiset lähinnä seuraavat ympäröivää kehitystään. Kaikkien samantasoisuutta korostavassa ilmapiirissä tämänkaltaisen ajatuksen ilmoille heittäminen on tietysti vaikeaa, mutta on jotenkin helppo nähdä kuinka entisaikoina kylänvanhimmilla, shamaaneilla tai papeilla on ollut valtavan suuri valta määrittää koko yhteisönsä moraalikäsitys. Nyky-yhteiskunnan eräs keskeinen ongelma on, että tätä moraalista vastuuta ei postmodernissa ilmapiirissämme kukaan uskalla ottaa kantaakseen.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

8 Responses to “Lähikehityksen vyöhyke ja yksilön ylittävä osaaminen”

  1. Pia Niileksel says:

    ***** = viisi tähteä, sillä ehdottomuuden ehdolla, että tämän kehittelyä jatketaan! ;D Onko sulla muuten tiedossa hyviä moraaliajatteluun ja -tunteisiin liittyviä lähteitä?

  2. Solja Kovero says:

    Hei Kukkaisdekadentti,

    kiitoksia ajatuksia herättävästä kirjoitelmasta

  3. Frank says:

    Erottelu moraalin kannattelun ja edistämisen välillä voisi ajatella jonkinlaisena konservativismi ja liberalismi -jaotteluna. Ensinmainitut näkevät uudistukset uhkina ja pyrkivät ylläpitämään perinteisiä arvoja, jälkimmäiset pyrkivät uudistamaan arvoja, kehittämään niitä eteenpäin. Molemmilla on funktionsa yhteisössä, koska ilman konservativismin jarrua yhteiskunta ajautuisi varmaankin kaaokseen. Sen ansiosta muutoksista lyövät lävitse vain kaikkein perustelluimmat.

    Käytännöllisessä mielessä siis sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla on hyvä olla jonkinlainen tasapaino arvojen säilyttämisen ja kyseenalaistamisen välillä. Arvojen uudelleenarviointi on tärkeätä, mutta liika etääntyminen perinteisistä arvoista johtaa usein pelottaviin ylilyönteihin. Filosofien rooli tietysti on olla keskimääräistä enemmän muutoksen puolella.

    Tässä ajattelin kuitenkin vähän eri asiaa. Ajatuksena oli, että nykyajan ongelmana on se, että moraalista on tullut liikaa yksityisasia. Ihmisillä saattaa olla vahvoja arvoja, mutta ne eivät tarpeeksi näy yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, jossa melko vahvastikin omaa moraalia vastaan rikkovia ymmärretään, eikä ketään tuomita. Tämän seurauksena moraalin vaikuttavuus yksittäisten ihmisten elämässä vähenee ja muut ei-moraaliset motiivit ohjaavat vahvemmin heidän elämänsä valintatilanteita ja yleistä kulkua.

  4. Frank says:

    Vielä tuosta kulttuuriobjekteille altistumisesta ja miten siitä saataisiin tasapuolinen, koko yhteiskunnalle avautuva asia. Vygotskyn kautta avautuu ymmärrys siitä, kuinka paljon yksilön kehitykseen vaikuttaa se, millaisille kulttuuriobjekteille ja minkälaisille ihmistyypeille yksilö kasvuvaiheessa altistu. Ihminen ei kehity tyhjiössä, vaan aina ympäröivää ympäristöään vasten. Kasvu on dynaaminen prosessi, jossa ympäristö ja yksilön omat valmiudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja vasta yhdessä määräävät sen, minkälainen yksilöstä muodostuu. Bourdieulaisesti voisi siis sanoa, että näiden altistumisten pohjalta rakentuu ihmisen kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma, niiden seurauksena ihmisten habituksesta muodostuu tietynlainen.

    Jos otetaan tämä lähtökohdaksi, miten sitten taata oikeudenmukainen kasvuympäristö, eli tässä tapauksessa kaikille samat mahdollisuudet? Materiaalisella tasolla ratkaisu on helppo nähdä: Yhtenäinen ja maksuton koulujärjestelmä, yhteiskunnan tukemat harrastusmahdollisuudet (liikuntahallit, musiikkiopistot, kuvataidekerhot jne.) ja vastaavat takaavat sen, että lapsilla on samat mahdollisuudet toteuttaa mielihalujaan vanhempien materiaalisista resursseista riippumatta. Vaikkakaan resurssien rajallisuuden takia täysin tasavertaiset mahdollisuudet on vaikea toteuttaa, on päämäärä kuitenkin selkeä.

    Vaikeampi kysymys on sitten se, miten lapsi innostuisi tietyistä asioista, jos hänen sosiaalinen ympäristönsä ei tarjoa esikuvia ja tukea tiettyihin kulttuurin piireihin. On helppo nähdä miksi muusikkosuvun vesoista useimmat ovat taitavia soittajia tai miksi kirjoja tulvivan kodin lapset kouluttautuvat akateemisesti. He altistuvat näille asioille pienestä pitäen. Jos sosiaalisessa ympäristössä ei esiinny tiettyjä kulttuurin lajeja laisinkaan, on ymmärrettävää, että ensinnäkään lapsi ei niin helposti löydä innostusta niihin ja toiseksi vaikka intoa olisi niin kynnys on suurempi innostuksen aktualisoimiseen. Tätä sosiaalisen ympäristön erilaisuutta on vaikeampi lähteä muuttamaan ylhäältä käsin. Ei oikein voida palkata oopperanystävää kaveeraamaan kaikkien kulmakunnan nappuloiden kanssa, jotta jokaisella olisi oopperainnostusta ruokkiva ja tukeva aikuinen lähellä.

    Ehkä ainoa ratkaisu jonka tähän hätään keksin on se, mitä Suomessa aiemmin harrastettiin eli sosiaalisia luokkia sekoittava kaavoituspolitiikka. Kun naapurustosta löytyy ihmisiä mahdollisimman erilaisista sosiaalisista taustoista, on lapsellekin potentiaalisesti tarjolla monentyyppisiä lähikehityksen vyöhykkeitä joiden kautta kasvaa siksi, mikä eniten tuntuu omalta kasvusuunnalta.

  5. Solja Kovero says:

    Jos vielä jatkan näitä teemoja yhdistellen, moraalia ja kulttuuriobjekteja, ja kun aiemmin sanoit että

  6. Frank says:

    “Kenties kulttuurimme ei tarjoa meille riittävästi sellaisia kulttuuriobjekteja ja lähikehityksen vyöhykkeitä, jotka auttaisivat meitä eksplikoimaan moraalisia tunteita ja tuomaan niitä yhteisesti jaetulle julkisuuden alueella ja kommunikaation piiriin.”

    Tämä on erittäin keskeinen pointti ja hyvin vygotskylainen. Ilman ympäristön tarjoamia riittäviä käsitteellisiä ja muita työkaluja moraaliset tunteemme jäävät sisäämme, emmekä niitä kykene ilmaisemaan. Koko ajattelumme seisoo pitkälti edellisten sukupolvien rakentamien tukirakenteiden päällä, olemme nousseet jättiläisten harteille. Nykykoulussa ei puhuta moraalista, eikä kirkossa kukaan käy. Kun muiden ajattelun alueiden kehityksestä johtuen ihmisten väliselle kentälle tuotavien ajatuskehitelmien laatuvaatimukset ovat nousseet, on moraalinen ajattelu helposti paitsiossa. Meille ei yksinkertaisesti kerry tarpeeksi työkaluja moraalisen maailmankuvamme ilmaisemiseen riittävän vakuuttavalla tavalla, jotta se vaikuttaisi yhteisön ilmapiiriin haluamallamme tavalla.

    Tätä ehkä ajoin takaa, kun peräänkuulutin niitä moraalisia rakenteita kannattelevia hahmoja. Tarvittaisiin henkilöitä, jotka itse tekisivät raivaavaa työtä moraalisten asioiden käsitteelliseen ilmaisuun, loisivat niitä kulttuuriobjekteja joiden avulla moraalista voitaisiin puhua. Tarvittaisiin myös henkilöitä – joko samoja tai eri -, jotka levittäisivät sanaa ja toisivat nämä tulokset julkisiin foorumeihin. Heidän työnsä hedelmien ansiosta tavallista arkeaan elävien ihmistenkin mahdollisuus moraaliseen itseilmaisuun kasvaisi ja seurauksena olisi yhteisö, jossa moraalilla olisi nykyistä enemmän merkitystä ja sananvaltaa.

  7. Tämä on hieman hajanainen kokoelma kommentteja, mutta koettakaa kestää! :-)

    Ensimmäisenä tulee mieleen, etteivät moraaliset johtajat välttämättä peräänkuuluta niitä arvoja, joita moraalifilosofit kenties toivoisivat. Aika paljon puhuvaa on ihmisten äänestäminen – se on sen yksittäisen ihmisen sisäisen keskustelun konkreettinen lopputulos. Tällä hetkellä ihmisten sisäinen kompassi on kääntynyt protektionismia kohden, kuten viime aikojen vaalitulos selvästikin osoittaa. Nyt paalutetaan omaa tonttia, että kukaan tule viemään niitä aarteita, joita tähän mennessä on onnistuttu kerryttämään.

    Yhtenäinen koulujärjestelmä ei mielestäni ole hyvä utopia, ellei se pidä sisällään sitä, että jokaiselle tarjotaan mahdollisuus opiskella oman lähikehityksensä alueella – kasvatustieteen puoleltahan tämä teoria tietääkseni kumpuaakin (?). Utopiana haluan koulun, jossa pystytään opettamaan sekä toisten arvostamista että oppilaiden kehittymispotentiaalin mukaisesti kaikkea muutakin. En halua tasapäistävää koulua, jossa ei-keskinkertaiset istuvat jälki-istunnossa.

    Sosiaalisia luokkia sekoittava kaavoituspolitiikka ei ainakaan minulta saa suurta kannatusta. Ymmärrän toki tämän funktion yhteiskunnassa, mutta tosiasiallisesti olen onnellinen siitä, että olen etuoikeutettu siten että voin asua rauhallisella asuinalueella. Valitettavasti tosiasia on, että sosiaaliluokat ja hyvin/pahoinvoinnin aiheuttamat seurannaisvaikutukset korreloivat. Utopia tässä lienee yhteiskunta, jossa kaikki asuinalueet ovat rauhallisia ja miellyttäviä asua.

    Moraalikeskustelu on jäänyt kakkoseksi businekselle, plain and simple. Jos haluat tehdä hyvää businesta, et todellakaan nostaa moraalia esille työssäsi millään muotoa. Hyvä johtaja tai myyjä on moraalisesti hajuton, mauton ja väritön. Samoin mm. uskonnollisesti. Rahalla saa ja hevosella pääsee, ja pehmeillä arvoilla ei ole mitään roolia tässä rakennelmassa. Ei, vaikka se on ihmisten rakentama. Moraaliset johtajamme tässä kategoriassa ovat n.s. hyviä johtajia – ihmisiä, jotka pystyvät tekemään päätöksiä ihmisistä huolimatta. Can I have that again: Ihmisistä huolimatta.

    Eräs mielenkiintoinen sanapari on “olen ansainnut”. Näillä kahdella sanalla voi oikeuttaa käsittämättömän paljon: koska olen tehnyt paljon töitä, olen ansainnut siitä seuraavan hyvinvoinnin. Valitettavasti tässä aina unohtuu se sosiokultturaalinen pääoma, joka on ehdoton edellytys menestykselle. “Olen ansainnut” on sikäli varsin harhaanjohtava lausahdus, että itseasiassa nämä kovasti työtä tehneet ihmiset todellakin seisovat jättiläisten harteilla. Ja se oma osuus on siitä vain osa – toki kova työ usein siihen päälle on se toinen edellytys. Valitettavasti olen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat, että “olen ansainnut” jotain. Kun on riittävän paljon tehnyt töitä oman toimeentulonsa ja menestyksenä mahdollistamiseksi, on erittäin vaikeaa välillä muistaa, että sitä ei ole rakentanut yksin, kun oman työn ja vaivannäön osuus kasvaa. Kokemuksellisesti todella lähenee pistettä, jossa melko pitkällä aikavälillä tosiasiassa se oma työ on ollut suuressa roolissa. Tässä vaan unohtuu se, että se alkupiste ei ole omaa ansiota, ja sillä on myös todella suuri rooli.

    Kouluissa todellakin pitäisi puhua moraalista – ja ehdottomasti ei uskontotunnilla. Tässä on vaan se ongelma, että vallalla oleva moraalivirtaus on se, että kaikkia kulttuureja tulee ymmärtää. On aikamoinen haaste sanoa jotain absoluuttista moraalista, kun elämme yhteiskunnassa, jossa kaikkia ja kaikkea tulee vähintäänkin suvaita, ellei sitten ymmärtää. Suurelta osin tämä moraalivirtaus onkin hyvä, mutta mielestäni aika ajoin menee lapsi pesuveden mukana. Minä ainakin uskallan sanoa, että meidän kulttuurissamme on parempia piirteitä kuin joissain toisissa kulttuureissa. Olen silti aika sosiaalinen henkipatto, kun tämän päästän suustani. Silti osa ihmisistä on kanssani aivan samaa mieltä – hiljaa yksin sisällään – sillä näin ei ole sopivaa ajatella. Ehkäpä muissakin moraaliasioissa ollaan päädytty tähän pisteeseen, että kun kaikki tuomitseminen kopsahtaa aina omaan nilkkaan on turvallisinta vaan olla tuomitsematta yhtään mitään tai ketään – ja kuten sanottu – se on se ainoa business-way-to-kin-go.

    Jos jotain saatte käsiinne tämän kolme-osaisen sarjan, suosittelen sitä todella lämpimästi: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Trap_(television_documentary_series) – lisätkää muuten sitten toinen puuttuva sulku linkkiin, jonka spammisuodatin tällä palstalla syystä tai toisesta jättää pois.

  8. Krista says:

    Onpa hienoja kirjoituksia, kauttaaltaan! Vygotskysta olen itsekin vaikuttunut. Pidin tuosta miten liitit sen moraalisen ajattelumme kehittymiseen, tai siis siihen että kehitystä ei juuri ole nähtävissä.

    Toinen, tuota tukeva ajatus tulee siitä, jos näkee älykkyyden aidosti sosiaalisena. Voisi puhua älykkäästä toiminnasta mieluummin kuin älykkyydestä synnynnäisenä ominaisuutena, tai hankittuna omaisuutena (ks. esim. Kai Hakkarainen, http://www.helsinki.fi/science/networkedlearning/material/KaiHakkarainenKollektiivinen.pdf). Älykkään toimintamenetelmän kehittämiseen voi mennä yksilöltä tai yhteisöltä 10-15 vuotta, mutta menemällä mkaan tuollaiseen jo älykästä toimintaa kehittäneeseen asiantuntijayhteisöön sen voi uusi yksilö omaksua parissa vuodessa (vrt. lähikehityksen vyöhyke, mallioppiminen ja mestari-kisälli-asetelmassa johdatelluksi tuleminen).

    Koska meillä ei ole juurikaan yhteisöjä joissa moraalista puhuttaisiin ja sitä pohdittaisiin yhedssä, ei moraalisten taitojen kulttuurista oppimista juurikaan tapahdu. Tai se tapahtuu, mutta lähinnä tiedostamattomana mallioppimisena: katsomme miten muut toimivat ja omaksumme melko suoraan siitä. Tiedostava eksplisiittisesti ajatteleva mieli ei kuitenkaan saa aineksia ajatusten jakamisesta ja pohtimisesta muiden kanssa, koska tälle jakamiselle ja pohtimiselle ei ole foorumeita jotka olisivat osa arkeamme.

    Vai onko niitä sittenkin: eikö eräs nykyinen moraalikeskustelujen foorumi ole iltalehtien yleisönosastopalstoilla, kun otetaan kantaa julkisuuden henkilöiden elämään, valintoihin jne. Ennen kyläyhteisöissä juteltiin yhteisön muiden asukkien elämistä ja valinnoista, jotka olivat kaikille keskustelijoille tuttuja. Nykyisin yhteisöjen ollessa hajanaisia ja vain osittain yhteisiä eri yksilöille, yhteisiä kiintopisteitä keskustelulle, ns. “boundary objects”, löytyy lähinnä julkisuuden henkilöistä. Mutta näistä vertaisfoorumeista taas puuttuu tuo moraalinen johtaja, esikuva, asiantuntija jota pitäisimme jotenkin ajattelussaan ja toiminnassaan pidemmälle edenneenä.

    Nykyajan shamaanejakin löytyy, mutta ripotellen ja “piilosta”. Aivan kuin moraaliset esikuvat olisivat nyt peiton alla, omien mikroyhteisöjensä keskushahmoina ja vaikuttajina. Kuitenkin pitää melkeinpä vihkiytyä tiettyyn salaseuraan päästäkseen osaksi näitä keskusteluja, tai edes kuullakseen sellaisten olemassaolosta.

    Harva uskaltaa avoimesti puhua omastakaan suunnan etsinnästään – ainakin älyllisissä tiedepiireissä pelkona on heti hörhön ja uskonnollisen hurahtaneen leima.

Leave a Reply