Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Posted on June 8 2009 by frank

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ‘The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: “kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

5 responses to “Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena”

  1. Juho says:

    Hieno kirjoitus. Jäin miettimään, mistä hyperironinen asenne johtuu. Onko hyperironisen älymystön esikuva Sokrates, joka tiesi vain ettei tiennyt mitään varmasti, ja asetti siten itsensä muiden mielipiteiden yläpuolelle?

    En ole ihan varma, mitä tarkoitetaan käsitteellä “älymystö”, en ainakaan itse koe sellaiseen kuuluvani. Silti hyperironinen suhtautuminen asioihin on minulle tuttu. Omalta osaltani ongelma johtuu siitä, että koen usein, ettei minulla ole riittävästi informaatiota, jotta voisin riittävän vahvasti olla jotain mieltä. Tarpeeksi taitava perustelija kykenee aina kääntämään pääni, oli kyse sitten ydinvoimasta, kapitalismista tai vaikka estetiikasta.

    Koska en siis itse koe mielipiteitäni kovin ehdottomiksi, minun on vaikea suhtautua muihinkaan ehdottomiin mielipiteisiin. Mieleeni tulee aina, että ehdoton mielipide johtuu ainoastaan siitä, että mielipiteen esittäjä ei ole kuullut kaikkia asiaan liittyviä vastakkaisia argumentteja. Tällainen ajattelu taas aiheuttaa juuri mainitsemasi ongelman: yhteenkään mielipiteeseen ei voi luottaa, joten kehitystä ei tapahdu.

    Käytännön elämässä luonnollisesti joutuu valintatilanteiden eteen, jolloin on vain valittava jokin kanta. Vaaleissa on valittava, äänestääkö ydinvoiman vastustajaa vaiko kannattajaa – tai jättääkö äänestämättä kokonaan, valinta kuitenkin sekin.

    Miten älymystön saisi tällaisten valintatilanteiden eteen? Miten sen saisi pakotettua valitsemaan edes jotakin, jota puolustaa, valitsemaan vaikka sitten pienimmän pahan?

  2. Frank says:

    Tietysti minkään asian kohdalla ei voi olla lopullisen varma oikeasta mielipiteestä. Voi esimerkiksi olla, että Ari Vatanen on oikeassa kiistäessään ihmisten osuuden ilmastonmuutoksessa: “aurinko lämmittää maapalloa, ei ihminen.” Ehkä kaiken ilmastonmuutoshysterian takana onkin vain “marxilaisuuteen ja Neuvostoliittoon pettyneen vihreän liikkeen” salaliitto, joka pyrkii syyllistämään ihmisiä. Voi olla, että viiden vuoden kuluttua joudumme menemään lakki kourassa pyytämään Arilta anteeksi, ettemme uskoneet hänen tärkeää sanomaansa.

    Ilmastonmuutos on niin monimutkainen kysymys, että täydellistä varmuutta sen mekanismeista ei ikinä tulla saamaan. Siltikin ilmastonmuutos on kysymys, johon ei voi olla ottamatta kantaa. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, jossa ‘odotan kunnes asia on aivan varma ennen kuin teen mitään’. Maailma ei pysähdy odottamaan valintaasi, vaan kulkee eteenpäin. Joka hetki omat toimesi vaikuttavat (mahdollisesti olemassaolevaan) ilmastonmuutokseen jollakin tavalla. Neutraalia vaihtoehtoa ei ole. Joko tuotat enemmän päästöjä tai vähemmän päästöjä. Joko toiminnallasi edistät ihmisten päästötietoista elämäntapaa tai toimimattomuudellasi (joka myös on toimintaa) vahvistat sen vallallaolevaa vastakohtaa.

    Vaihtoehtoa, jossa ei valitse, ei yksinkertaisesti ole. Toimiminen ja toimettomuus ovat molemmat valintoja. Äänestämättä jättämällä tukee enemmistön valitsemaa puoluetta. Siksi joka hetki on valittava se omasta perspektiivistä paras mahdollinen ja uskottavin vaihtoehto, riippumatta siitä kuinka epävarma kysymyksen suhteen on.

  3. Juho says:

    Usein vain ihmiset tuppaavat tekemään sen helpoimman valinnan, eli eivät tee mitään. Monesta se ei edes tunnu valinnalta. Miten heidät saisi ymmärtämään, että tekemättä jättäminenkin on valinta?

  4. Johannes says:

    Kiitos erinomaisesta postauksesta.

    Pysähtyneisyyttä tuskin voitetaan

  5. Jos haluaa muuttaa jotain asiaa, pelkkä tahto siihen ei riitä vaan sen lisäksi pitää olla hyvin monenlaisia ominaisuuksia, suhteita ja taitoja, jotta voi todella aikaansaada muutosta. Asioiden muuttaminen on todella vaikeaa!

    On triviaalia näpertelyä siihen verrattuna hyperironisoida. Voisi melkein sanoa, että ne jotka osaa muuttaa asioita ja ne jotka ei, well, ne hyperironisoi. Ei niin, etten itse sortuisi hyperironian viettelykseen every now and then. Se vaan on niin helppo tapa vaikuttaa jotenkin muka fiksulta.

    Hyperironikkojen kanssa samaan kategoriaan muuten laitan kaikki, joille mikään ei ole totta ja kaikki on vaan mahdollisia näkökulmia tai tapoja ajatella. Samanlaista nypertämistä sen sijaan, että oltaisiin tai tehtäisiin jotain. Toisaalta tällä hetkellä on täysin sopimatonta olla tai tehdä jotain, tässä pullamössön hapattamassa maailmassa.

    Ja then again – ei ihmiset synny hyperironikkoina. Varmasti monet innokkaat, motivoituneet ihmiset ovat ajautuneet hyperironiaan sen vuoksi, että se on se ainoa positio, joka lopulta elämässä on tarjolla. Kun on tarpeeksi monta kertaa koettanut muuttaa jotain ja on aina saanut turpiinsa, niin alkaa hissukseen olla lähikehityksen alueella lopettaa päänsä hakkaaminen petäjään. “All progress depends on the irrational man” – ja ajanmittaan suurin osa meistä lopettaa maailman kanssa tappelemisen, joka useinmiten vain satuttaa itseä. Kai se on sitä aikuistumista, sitten.

    Musta itseasiassa tää on aika puhutteleva aikalaiskuvaus… http://www.youtube.com/watch?v=zC_Xy_xUzx8 ,jonka Nietzsche jo ennusti kirjoittaessaan, että “Gott ist tot…”. Ei me olla vieläkään opittu elämään sen tosiasian kanssa, suurten kertomusten kuoleman (tjsp.).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *