Kahdenlaista kepeyttä: Colliander ja Kundera

Posted on October 30 2009 by frank

Kepeästi Kirjamessuilla kulkiessani sattui silmään, kas kas, kirjahyllyssä muutamassa ensin Collianderin, sitten Kunderan teos. Molemmat selkämykset kutittivat mielestä kuvan kepeydestä esiin. Mutta olivatpa erilaisia nämä kaksi kepeyttä, herrojen Colliander ja Kundera kokemukset niistä. Turistaanpa siis hetken niiden eroista, ehkä ymmärrämme elämästä jotakin enemmän, tai ehkä vain leikittelemme sanojen kanssa pienen palan jäljellä olevaa elämäämme pois.

Collianderin kepeys on eteerisen kaunista, kuin leppoisa luoto tyynenä kesäiltana. Toscanalaisessa katukahvilassa hän katselee lempeän hyväksyvästi maailman virtaa ympärillään. Tuoksut, ohikävelevät ihmiset, seinämuratissa kiipeävä kissa ja kaukaiselta kadulta kaikuvat kaupankäynnin äänet kaikki osallistuvat siihen suureen sinfoniaan, jonka elämä eteemme maalaa. Arjen pienten havaintojen takaa paistaa lämmin yhteys koko lähimaailmaan.

Kunderan kepeys on kuin pakkopaita. Se kuristaa sankaria, pintapuolisesta kepeydestä muodostuu ohut kuori, johon hän pakenee alati vaanivaa synkkää ja syvää tyhjyyttä. Sankari hukuttautuu arkeen jossa menestyminen on liian helppoa. Hän hallitsee sen trivialiteetit, voittaa omakseen sen tarjoamat nautinnot, järjestää elämänsä haluamakseen – ja on silti aivan tuuliajolla. Maailma on kevyt, helppo ja mukava paikka elää, ja juuri siksi niin tyhjä.

Mistä moinen kepeyksien kaksinaisuus? Tarkastellaan ensin Collianderin ja Kunderan yhteistä havaintoa maailmasta. Molempien kohdalla arkielämän pienet ympyrät ja projektit eivät riitä täyttämään heidän sydäntään. Molemmat näkevät arkisten huolten taakse. Ei sillä loppujen lopuksi ole niin väliä mitä se Lassen hymy tarkoitti, tuliko maksettua liikaa puserosta tai onko uusi Spinning-ohjaajani varmasti tarpeeksi motivoiva. Ei ole niin väliä onko CV:ni fontti ajan hengen mukainen tai nolaanko itseni olemalla täysin tietämätön siitä uudesta veikeäsaundisesta indieartistista. Porvarillisen elämän murheet eivät heitä hetkauta, he katselevat sivusta ihmismassoja, joilla on kyky elää koko elämänsä tuossa arkisten saavutusten verkossa rimpuillen.

Molemmat siis tanssivat keveästi arkisten ilojen ja murheiden yläpuolella. Erona on mitä he näkevät sen takana. Kunderaa painaa koko postmodernin ajan arvotyhjiön taakka. Nihilistinen, teknologisoitunut ja instrumentaalinen aikamme ei kykene Kunderan kohdalla tarjoamaan lohdullista näkymää elämän pyhyydestä. Hän näkee vain mustan tyhjiön, kaiken lopullisen merkityksettömyyden mörön. Se vainoaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat katsoa aikansa näennäisyyksien lävitse. Näky on lohduton ja sen kohtaaminen sietämätöntä.

Vanhempana herrasmiehenä Colliander on herkempi maailman mieltä ylentäville piirteille. Arkipäiväisyyksien verhon takaa paljastuu suorastaan hengellinen näky maailmasta. Ehkä jokin uskonnollisten visioiden kaiku värisee vielä hänen kehossaan ja saa ulkoisenkin maailman näyttäytymään kauniina pienistä yksityiskohdistaan lähtien. Maailman eri osat – pienimmistä tapahtumista suurimpiin – punoutuvat yhteen kuin sävelet sinfoniassa muodostaen yhtenäisen ja kauniin kudoksen, jonka läpi yksilön kelpaa virrata.

Kun ote arjesta kirpoaa, kun liiallinen keveys valtaa mielen ja jalat eivät enää osu maahan, on siis tarjolla kaksi suuntaa, mihin arkipäiväisyyksistä voi irrottautua. Alas, kohti tyhjyyttä ja nihilismiä. Tai ylös, kohti kauneutta ja kaiken merkityksellistä yhteyttä. Kumpaan suuntaan liian teräväkatseinen yksilö lähtee liukumaan, lienee paljon ympäristön tarjoamien aatteellisten suuntaviivojen määräämää. Ylös yhteyteen on vaikea kiivetä yksin, mutta myös alassyöksy on yhteisön arvokriisin oire.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

One response to “Kahdenlaista kepeyttä: Colliander ja Kundera”

  1. Nyt mennään perinteistä nature/nurture-debattia kohden, mutta pitääpä kysyä miksi ajattelet, että ihmisen tapa suhtautua keveyden haasteeseen on välttämättä ympäristön asettama? Ihmisten temperamentit vaihtelee aika lailla ja voisiko olla niin, ettei pelkkä tilaisuus erilaisiin näkökulmiin tutustumiseen itsessään ole riittävä platformi korkeuksiin kohoamiselle? Ehkä osalle meistä nihilismi on luissa ja ytimissä, saatuna jo äidinmaidosta?

    Tottahan yhteisön pelisäännöillä ja arvoilla on silti paljon merkitystä. Sanoisin, että säännöillä ehkä kaikkein eniten, sillä säännöt sanelevat ne raamit joiden puitteissa on hyväksyttävää toimia. Globalisaatio on kuitenkin asettanut raamit meidän puolestamme, emmekä voi samalla tavalla enää tehdä itsenäisiä päätöksiä, vaan olemme tuuliajolla suuren maailman valtamerellä. On pelattava niillä ehdoilla, jotka on tarjolla. Enää emme ehkä itse olekaan niin voimakkaasti aktoreina kuin haluaisimme, olemme siirtyneet toimijoista objekteiksi.

    Olisiko tämä ollut jotenkin vältettävissä? Mitä voitaisiin tehdä uusien pelisääntöjen luomiseksi? Valtavan suuria kysymyksiä. Silti toivoisin, että saisimme muutosta aikaiseksi. En pidä kestävänä tilannetta, jossa arvot kovenee kovenemistaan ja yhä useammat putoavat oravanpyörästä. Ei tämä ole se hyvinvointiyhteiskunta, johon me olemme tottuneet. Suuren muutoksen tuulet puhaltaa, ja haasteet ovat sen mukaisia. Keinoja yhteispeliin pitäisi löytää lisääntyvän poteroihinkaivautumisen ja hajaannuksen sijaan!

    Bridging the gap, sitä tarvitaan!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *