Taiteen dimensioita

Posted on November 30 2009 by frank

Analyyttinen mieleni kapinoi edellisen viestini häilyvää päämäärättömyyttä vastaan, joten laitetaanpa vielä hivenen erittelevämpi pohdinta löyhästi samaa tematiikkaa soveltaen. Eli pohditaan hetki, miten taideteoksia tulisi hahmottaa ja arvottaa. Toistaiseksi olen löytänyt kolme dimensiota, joiden kautta tällaisia teoksia katsoa.

Nuorempana tapasin hahmottaa kirjallisuutta, elokuvia, näytelmiä – taideteoksia ylipäänsä – akselilla viihde-taide. Viihteellisyys-dimensio mittasi sitä kuinka miellyttävän ja mukaansatempaavan elämyksen taideteos tarjosi. Taide-dimensiota mittasin taasen sen mukaan, kuinka syvällisesti teos onnistui koskettamaan, kuinka paljon se onnistui muokkaamaan tapaani katsoa maailmaa; kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja syvensi ymmärrystäni maailmasta ja itsestäni.

Nopeasti tiedostin, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia dimensioita, vaikka ihmisiä ehdollistetaan muuta ajattelemaan.Eloisan viihdyttävä teos voi olla syvällinen, kun taas haaleavärisen unkarilaisen taide-elokuvan vaikeaselkoisuuden takaa voi paljastua pelkkää tyhjyyttä. Parhaimmillaan Hollywood-elokuvat tarjoavat vahvan elämyksen, jonka takana on syvää ajatusta. Esimerkkinä vaikkapa Fight Club. Eli taideteoksia piti arvostella erikseen näillä kahdella dimensiolla: kuinka viihdyttävän elämyksen ne tarjosivat ja kuinka syvällistä taidetta ne olivat.

Mieltäni kuitenkin jäyti ajatus siitä, että nämä dimensiot eivät vielä kerro kaikkea asioista. Taru Sormusten Herrasta erityisesti ei sopinut jaotteluun. Se ei sisältänyt suoralta kädeltä mitään sen syvällisempää maailmankuvaa muuttavaa sanomaa, mutta toisaalta sen pitäminen pelkkänä eskapistisena viihteenä tuntui myös olevan jotenkin väärä yksinkertaistus. Ajattelin, että kolmanneksi voi ajatella taiteen koskettavan jotakin syvällä meissä olevaa. Taide voi tuoda puhtaassa muodossa esiin niitä kategorioita, joiden kautta maailmaa hahmotamme. Ehkä jotakin Jungilaisten arkkityyppien kaltaista. Oikeassa elämässä mikään ei ole täysin hyvä tai täysin paha, puhtaasti urhoollinen tai pelkästään ilkeä. Myyttisissä tarinoissa, joiden mundaani versio TSH on, maailma esitetään tällaisiin puhtaisiin luokkiin jaettuna. Aragorn on hyvyyden ja urhoollisuuden ruummilllistuma, Gandalf viisauden ja Mordor pahuuden. Yksinkertaista, ja juuri siksi se osuu johonkin syvällä meissä itsessämme.

Näitä dimensioita on tullut sitten ajan kuluessa säädettyä. Jokin teos voi esimerkiksi laajentaa käsitystämme kyseisen taidemuodon ilmaisukielestä – elokuva voi edetä ajallisen epälineaarisesti, biisi voi olla hassusti rytmitetty, runo voi olla loppusoinnuton – tai teos voi syventää sisällöllään ymmärrystämme maailmasta. Voidaan siis puhua rakenteellisesti tai sisällöllisesti luovasta taiteesta. Rakenne vs. sisältö -osaamiseen liittyen Andy McCoy tiettävästi totesi, että on varsin helppoa tehdä kahdeksan minuutin uutta luova proge-biisi eksentrisine rytmeineen, mutta hemmetin vaikeata tehdä kolmen minuutin tarttuva pop-biisi. On siis eri asia laajentaa ymmärrystä jonkin taidemuodon ilmaisun tavoista kuin vaikuttaa syvästi ymmärrykseemme maailmasta itsestään.

Lisäksi tuo syvällisen taiteen dimensiokin voidaan ajatella kahdentuneena. Toisaalta taide voi laajentaa ymmärrystämme – muuttaa maailmankuvaamme jollakin syvällä tavalla. Taide voi saada meidät ymmärtämään ihmiskohtaloita, maailmassaolemisen tapoja, jotka ennen ovat olleet meille vieraita. Toisaalta taide voi vain koskettaa meitä syvällä tavalla, vedota johonkin meissä syvällä olevaan, ilman että sen olisi pakko muuttaa maailmankuvaamme. Taiteen näkeminen pelkkänä maailmankuvan muokkaajana on siis ehkä väärä lähtökohta. On nähtävä myös se rooli, joka taiteella on maailmankuvamme syventäjänä, vakauttajana, konfirmoijana ja elävöittäjänä.

Lopulta mietin, että Andyn lausunto sotkee hienoja kategorisointejani. Onko kyseessä onnistunutta viihdettä vai syvällistä taidetta ylistävä kommentti? Pakonomainen tarpeeni kategorisoida kyseenalaistuu myös, kun tiedostamme, että jokin musiikillisesti vetoava kappale ei tunnu sopivan ollenkaan näille dimensioille. Se voi vedota minuun varsin perustavalla tavalla ilman, että se tuntuisi koskettavan
ymmärrystäni

millään tavalla. Se siis osuu sydämeen jotakin muuta reittiä. Ehkä taidehahmotukseni on liian ymmärrys-keskeinen. Lisäksi on ajateltavissa, että syvällä tavalla koskettava taideteos saattaa olla sama asia kuin ihmisen hahmottamisen arkkityyppeihin vetoava myyttinen saaga. Eli kaiken kaikkiaan ymmärrykseni taiteesta on vielä kesken, muokkautuvuuden tilassa. Tämä lienee kaikin puolin hyvä asia – niin itselleni kuin maailmallekin.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

5 responses to “Taiteen dimensioita”

  1. Frank says:

    Todettakoot vielä, että taidetta tulkitessani tiedän luistelevani tylsin luistimin keskelle asiaan vihkiytyneiden jää-balettia. Tästä huolimatta ajallista ulottuvuutta korostaakseni on alla siteerattuna miten ajattelin samaa teemaa käsittelevän kirjoitukseni aloittaa vähän yli kaksi vuotta sitten, kun teemasta oli tarkoitus alunperin kirjoittaa:

    “Provinssirockin, Ilosaarirockin, Ankkarockin, Konemetsän ja muiden vakavan kulttuurin iltamien lisäksi on kaltaiseni Vakavan Filosofin suotava itselleen kesällä se nautinto, että nauttii hetken myös eskapistisesta viihteestä. Taiteen ja viihteen keskeinen ero on siinä, että taide pyrkii näyttämään maailmamme jollakin uudella tavalla ja sitä kautta työstää tapaamme katsoa maailmaa. Viihde ei pyri muuttamaan meitä ihmisenä, vaan ainoastaan viihdyttämään. Tämän vuoksi se on luonteeltaan eskapistista, se tarjoaa hetken pumpulipaon todellisuudesta. Tässä ote kesän viihde-elämyksistä eri kulttuurinlajien osalta: Lahden sinfoniaorkesteri ja lauluyhtye Rajaton esittämässä Queenin kappaleita, Ruis Zaf

  2. veikko says:

    entäs silkka kauneus? Se on eri asia kuin viihdyttävyys – nimenomaan hollywood-elokuvissa, jotka ovat ennen kaikkea viihdyttäviä. Ehkä juuri tuossa kohtaa näkyy ymmärryksen liiallinen korostaminen: hyvä pop-biisi on usein joko menevä tai kaunis, omasta mielestäni. Samoin runous, ei siitä tarvitse välttämättä ymmärtää hölkäsen pöläystä, jos on sanat ovat kauniissa järjestyksessä peräkkäin.

    Yksi lempielokuvistani on Hero, sanomaltaan kyseenalainen, kerronnaltaan kohtalaisen kiinnostava mutta ennen kaikkea aivan uskomattoman kauniita kuvia peräkkäin. Mulle tämä on keskeisiä taiteen ymmärryksen kategorioita.

  3. Frank says:

    Kauneus? Jep, aina sitä ei näe sitä kaikkein ilmeisintä. Eli tietysti kauneuden pitäisi olla yhtenä dimensiona tuossa muiden joukossa. Kauneuden aistiminen lienee jonkinlainen ihmismielen peruskokemus ja sitähän taide traditionaalisesti tavoittelee. Eli viihdyttävyyden, ajattelun muuttamisen ja syvällisen koskettamisen lisäksi kauneus olkoot dimensioita, joiden kautta taideteoksia hahmottaa.

    Ja Hero on jäänyt itsellenikin vahvasti mieleen nimenomaan elokuvana, joka on uskomattoman kaunis ja jotenkin harmoninen kokonaisuus. Se ei vedonnut viihdyttävyyteen ja sen syvällistä sanomaa tahrasi propaganda-leima, mutta se oli häkellyttävän kaunis ja kosketti syvällä tavalla. Toisaalta myös kyseisen elokuvan henkilöhahmojen motiivien puhtaus ja taidokkuuden ylivertaisuus teki heistä jonkinlaisia arkkityyppejä. Tätä kautta myös heidän kohtalonsa olivat kauniita.

  4. eero says:

    Rivien välistä tulee mieleen ja itse olen viime aikoina huomannut, että yksi taiteen mielenkiintoisimpia perspektiivejä on itse asiassa taide henkilökohtaisena prosessina.

    Eniten se tuli mieleen tovi sitten Picasso-näyttelyssä. Olen sattumoisin päätynyt viime aikoina useampaan eri Picasson taidetta esittävään näyttelyyn ja joka kerta on tuntunut siltä, että olen oppinut jotain lisää siitä, mitä Picasso teoksillaan haki ja miksi ne mielestäni näyttävät hyviltä. Ymmärrystä, jota ei lukemalla opi ja mitä on sanoin vaikea selittää (vaikka lukeminen kyllä edesauttoi käsitykseni muodostumista). En tosin tiedä, ajattelevatko asiantuntijat samoin, mutta ainakin koen oman näkökulmani laajenemisen helkutin palkitsevaksi.

    Samalla tavalla leffat taiteena on auennut minulle viime aikoina paljon paremmin, kun olen systemaattisesti katsonut idbm:n parhaiten arvosteltuja leffoja sekä muita klassikoita samalla pohtien, mikä niistä oikeastaan tekee hyvän. Nyt (hyvien) leffojenkin katsominen on paljon palkitsevampaa.

    Ja totta kai sama muutos on tapahtunut musiikissa. Muutama vuosi sitten en olisi uskonut ihastuvani Fuck Buttonsin kaltaiseen artistiin, mutta tykitänpä kuitenkin sitä parhaillaan korviini.

    Hyvää tuossa prosessissa on se, että mitä enemmän koet oppineesi jostain taiteenmuodosta, sitä enemmän kyseisestä taiteesta saa irti. Vähän kuin lasketteleminen, jossa muuten olen pirun hyvä.

  5. Frank says:

    Taide tarjoaa tosiaan sekä yleiselämään että kyseiseen taidemuotoon liittyvää ymmärryksen syvennystä ja henkistä kasvua. Ihminen nauttii päästessään toimimaan kykyjensä äärirajoilla ja erityisesti niistä aktiviteeteista, joissa omat kyvyt ovat pisimmälle kehittyneet. Tämän vuoksi on niin nautinnollista kasvaa sisään johonkin taidemuotoon, oppia sen kieli ja satunnaiselta katsojalta huomaamatta jäävät syvemmät dimensiot. Taidemuodosta, jonka tuntee, yksinkertaisesti voi saada paljon enemmän irti.

    En sitten tiedä miten tämäkin dimensio on sovitettavissa kokonaiskuviooni. Ehkä kaikenkattava teoria taiteen luonteesta on vielä aika kaukana diletanteista pohdinnoistani…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *