Tammikuun kihlaus, nuorison yksilöllisyys ja työväenliikkeen tulevaisuus

Posted on January 23 2010 by frank

Tammikuun kihlauksesta on tänään 70 vuotta. Tuolloin “muurattiin suomalaisen sopimusyhteiskunnan keskeinen kivijalka” (Lauri Ihalainen, HS 23.1). Siirryttiin aikaan, jolloin työntekijöiden joukkovoima kanavoitui ammattiliittojen kautta neuvottelupöytään, jossa työnantajat, työntekijät ja valtio tasavahvoina toimijoina väänsivät kättä työehdoista. Työväenliikkeen neuvotteluvoimaan perustuikin paljon suomalaisen hyvinvointivaltion rakentuminen.

Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska “enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.

Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.

Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ‘epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.

Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:

Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ‘työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.

Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ‘uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ‘uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa

ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.

Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

8 responses to “Tammikuun kihlaus, nuorison yksilöllisyys ja työväenliikkeen tulevaisuus”

  1. Lauri J says:

    Mielenkiintoisia pohdintoja. Jäin miettimään sitä, että perinteisesti ammattiyhdistystoiminta sisältää oman jonkinlaisen antagonistisen asetelman suhteessa yritysmaailmaan. Työntekijä ja työnantaja ovat siis ikään kuin lähtökohtaisesti sukset ristissä.

    Tämä lähtökohta toimii joten kuten silloin kun oletus on se, että työntekijä ei edes halua tehdä työtään, mutta tekee sen, kun rahaa on jostain pakko saada. Tämän asetelman seurauksena sitten pitää luoda suojatoimia puolin toisin.

    Mutta eikö työntantaja-työntekijä -suhdetta voisi lähestyä rakentavammin organisatorisesti? Työnantaja hyötyy eniten työntekijöistä, jotka ovat aidosti motivoituneita omasta työstään. Ja samaten työntekijöiden hyvinvointia edesauttaa eniten tehdä työtä, jolla on itsessään henkilökohtainen merkitys. Tällöin esimerkiksi työntekijöiden liikkuvuutta kannattaisi pyrkiä lisäämään, toisin kuin mitä nykyaikaiset työehtosopimukset pitkine irtisanomisaikoineen nyt mahdollistavat.

    Idealisoin toki tilannetta paljon, ja näen isona uhkana, että visioimani kaltaisessa tilanteessa ahne kapitalisti pääsee myös helposti niskan päälle: jos työntekijälle on helppo antaa kenkää, voi tilannetta käyttää myös vipuvartena palkkaneuvottelussa.

    Mutta silti: miksi eivät työnantaja ja työntekijä voisi olla ennemmin yhteistyökumppaneita, jotka pyrkivät jonkinlaiseen win-win -tilanteeseen, kuin vastapelureita, jotka pyrkivät hyötymään toisistaan maksimaalisesti?

    Tai siis: eikö uuden työn järjestäytymisen lähtökohtia voisi valaa ennemminkin organisatoriselle kuin antagonistiselle kivijalalle?

  2. Ville Halonen says:

    Ammattiyhdistysten ajamalla työväen edulla voidaan ymmärtää ainakin seuraavia asioita:

    1) Rahalliset edut.
    2) “Yhteiskunnalliset” edut, esim. erilaiset oikeudet ja työtuntien määrä.
    3) Utooppiset edut, esim. kommunismi tai paaaaaljon ihmiskasvoisempi ja työläisystävällisempi kapitalismi.

    Kommunismiin tuskin kovin moni uskoo. Mietityttää, olisiko mahdollista löytää jotakin ongelmaa nykyisessä yhteiskuntajärjestyksessä, joka olisi valtaosalle “työväestöstä” ongelma, ja vieläpä niin suuri ongelma, että siitä olisi toiminnan motivaattoriksi. Situationistit määrittelivät proletariaatin aika lailla kaikiksi, jotka joutuvat seuraamaan elämäänsä ja yhteiskuntaa sivusta, kykenemättä kunnolla vaikuttamaan asiaan.

    Suhtaudun tällaisen proletariaatin yhdistymisnäkymiin aika skeptisesti. Suurella osalla väkeä lienee kuitenkin rahalliset ja yhteiskunnalliset edut siinä määrin kunnossa, että kunnon yhteen hiileen puhaltavaa taisteluhenkeä (“Proletariaatilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa!”) on vähän vaikea saada. Semminkin kun “uhat”, joita vastaan yhdistyä, eivät enää ole kapitalisti ja Mannerheim, vaan esimerkiksi mamut.

    Yksi mitä tietysti aina voi korostaa, on yhteisöllisyys käytännössä eikä välttämättä pelkästään poliittis-asiallisesti. Se, että ammattiliitto tekisi muutakin kuin lobbaisi etujaan — järjestäisi hubailuja, kouluttaisi väkeä (sekä työhön liittyviin että muihin asioihin) tms.

    Kun en itse vielä mihinkään liittoon kuulu, en tiedä mitä niissä tapahtuu, joten vähän sokkona tässä vetelen.

  3. Ville Halonen says:

    Lauri, hyviä huomioita. Nihkeä puoleni — ja mun on viime aikoina ollut valitettavan vaikea löytää sitä toista puolta — vaan sanoo, että työntekijöiden on varmaankin käytännössä hankala tulla vastaan. Viimeaikaiset taloudellispoliittiset trendit eivät ole olleet kauhean työntekijäystävällisiä.

    Kuinka moni olisi sellaisessa tilanteessa valmis luottamaan työnantajiin ja toteamaan, että mitä jos annetaan vapaaehtoisesti vielä enemmän periksi siinä toivossa, että vastapuoli tuntee olonsa anteliaaksi?

  4. Lähtökohtainen oletukseni on, että globaali markkinatalous sanelee tällä hetkellä puitteet, joissa toimitaan. Ajatelkaamme nyt, millaisilla välineillä yksilö pärjää näissä olosuhteissa, jotta voimme pohtia löytyykö näistä olosuhteista tai välineistä ryhmiä yhdistäviä komponentteja.

    Mitä tarvitaan?

    Periaatteessa palataan yli-ihmisen lähtökohtaan. Ylityöntekijä on ihminen, jossa yhdistyy kaikki hyvin näissä olosuhteissa toimivan ihmisen (sisäisesti ristiriitaisetkin) ominaisuudet. Voisin nyt luetella lähes loputtaman listan erilaisia superlatiiveja, kuten: yritteliäs, yksilötyötaitoinen, ryhmäpeluri, joustava, rautainen alan ammattilainen, mutta eiköhän pointti tule selville vähemmälläkin.

    Lopulta kuitenkin kaikki palaa kysyntään ja tarjontaan. Jos työntekijällä on tarjota työnantajalle jotain, millä työnantaja voi tehdä riittävästi voittoa, on työntekijä periaatteessa turvallisesti ja mahdollisesti hyväpalkkaisesti ja -etuisesti työllistetty. Kysymys on lopulta työnantajan tarpeista ja työntekijän osaamisen ja ominaisuuksien markkinapotentiaalista. Yhtäältä on siis kyse kahden kaupasta: onko työntekijällä jotain mitä kaupata työnantajalle. Tässä molemmat lienevät yrittäjiä.

    Toisaalta työpaikat ovat usein rajallinen resurssi. Tällöin työntekijät kilpailevat keskenään työpaikkain markkinoilla, ollen nähdäkseni edelleen yrittäjiä.

    Voisimme kysyä, että minkälaisia asioita työnantajat (yritykset) saavat kaupattua, eli minkälaisia ovat ne seikat, joita työntekijät voivat työnantajalle myydä, mutta pysykäämme asiassa.

    Oma lopputulemani on, että nykyisessä talousmallissa jokainen työntekijä on tosiasiallisesti yrittäjä. Vaikuttaa aika selvältä, että yritykset jatkossa yhä voimakkaammin ulkoistavat riskinsä työntekijöilleen, joita kai alihankkijoiksi olisi sopivin kutsua. Toisaalta jatkossa tehdään paljon projektiluonteista työtä. Periaatteessa markkinat saattavat redusoitua siihen, että ei voida oikein mielekkäästi puhua työnantajasta ja työntekijöistä, kun kaikki tahot loppuviimein ovat yrittäjiä.

    Näen tämän maailman lait aika luonnonvalinnan kaltaisina. Periaatteessa voidaan ajatella, että työnantajat ovat onnistuneet kääntämään työntekijät toisiaan vastaan. Ehkä yhtäältä näin onkin. Toisaalta taas yrittelijäät työntekijät voivat “liittoutua” keskenään omaksi yrityksekseen, jos niin haluavat. Tällöin he laittavat hynttyynsä yhteen yhteisten realiteettiensa vuoksi, ja mikäpä siinä. Seurauksena on kenties aika tasavaltainenkin yritys, ainakin sen aikaa kun se säilyy pienenä.

    Vastaukseni liittokysymykseen siis lienee ainakin yhtäältä se, että tulevaisuuden liittoumat tulevat olemaan yrityksiä varsinaisten ammattiliittojen sijaan.

  5. Frank says:

    Tuo Laurin kuvaama tilanne, jossa kaikille työntekijöille on löytynyt työtä, josta he ovat sisäisesti motivoituneita on tietysti ideaali, johon tulisi pyrkiä. Ja yhä useampi työntekijä varmaankin nykymaailmassa on asemassa, jossa voi tehdä sitä työtä mitä haluaa ja lisäksi ovat – suuren osaamisensa vuoksi – vahvassa neuvotteluasemassa työolosuhteidensa suhteen. Tällaisilla asiantuntija-aloilla ristiriitaa työntekijöiden ja työnantajien välillä ei ehkä suuresti olekaan.

    Samaan aikaan on valtava joukko ihmisiä, jotka eivät vielä elä tässä maailmassa ja joille olisi etua kollektiivisesta taistelusta paremman työelämän puolesta. Yksi barrikaadeille nousua estävä tekijä on tietysti Villen mainitsema nykyinen historiallinen tilanteemme, jossa köyhälistöllä ei mene läheskään niin huonosti kuin sata vuotta sitten.

    Yhtä merkittävää on myös, että yhteiskunnallinen tiedostavuus puuttuu kokonaan isolta osalta työväestöä. Ei ole enää räätäli Halmeita kansaa valistamassa. Työntekijät hyväksyvät annettuna työnantajien määrittämän raadollisen todellisuuden ja pyrkivät optimoimaan elämänsä siinä, yksilöinä.

    Tämän sijasta ihmisten tulisi tiedostaa, että tämän nykyisen järjestelmän rakenteet ovat yhteisesti määritettyjä, historiallisesti muuttuvia ja siten myös yhteisesti uudelleenpiirrettävissä – koska tahansa kun tarpeeksi iso joukko haluaa ne uudelleenmäärittää.

  6. Frank says:

    Vielä samasta teemasta:

    “Työnantaja hyötyy eniten työntekijöistä, jotka ovat aidosti motivoituneita omasta työstään. Ja samaten työntekijöiden hyvinvointia edesauttaa eniten tehdä työtä, jolla on itsessään henkilökohtainen merkitys.”

    Vaikka nämä ehdot pitäisivät tietyssä ammatissa paikkansa, ei se välttämättä johda ristiidan purkautumiseen. Esimerkiksi amerikkalaisten eläintenhoitajien kohdalla heidän syvä kutsumuksellisuutensa työhön johtaa enemmänkin siihen, että he ovat alttiita työnantajan riistolle,

  7. Lienee aina hallitsevan luokan etu, ettei kansa voi liian huonosti. Tätä ei aina ymmärretä ja siitä on seurannut väkivaltaa ja kansannousuja. Nykyisinkin joitakin valtioita pidetään väkivalloin kasassa, mutta pidän silti optimaalisena vallankäytön metodina sitä, että annetaan kansalle leipää ja sirkushuveja.

    Muutama argumentti:

    1) Kansan voi pitää joko täysin kouluttamattomana tai sitten sille on suotava perusturva. Yleisesti voitanee sanoa, että koulutettu kansa on tuottavampaa ja maksaa vielä verotuloina oman perusturvansa. Kaikki luokat hyötyvät tästä.

    2) Ei ole elämänlaadun kannalta kovinkaan hyvä asia, jos on oltava jatkuvasti vartijoiden ja piikkilanka-aitojen turvaamana. Ei liene mukavaa, jos pitää pelätä jonkun leikkaavan koko käden vain siinä olevan rannekellon takia. Perusturva pitkälti ratkaisee tämän ongelman. Se ehkäisee voimakkaasti vakavasta puutteesta aiheutuvia yhteiskunnallisia ongelmia. Tässäkin kaikkien luokkien etu yhdistyy.

    Summarum: Kts. ensimmäinen virke.

  8. Kutsumustyön riisto on aivan suoraa seurausta niistä markkinoista jotka sen ympärille muodostuu. Kutsumustyötä tekevät ovat valmiita tekemään tärkeäksi kokemaansa työtä vaikka lähes korvauksetta ja se asettaa kohtuuttoman lähtökohdan näiden alojen työsopimusneuvotteluille.

    Lienee kysyttävä, miten hyvin vapaa markkinatalousmalli soveltuu tällaisten alojen työsopimusten lähtökohdaksi ja mitä vaihtoehtoja meillä yhteiskuntana on tämän ongelman ratkaisemiseksi.

    Osa näistä välineistä onkin jo käytössä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *