Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä

Posted on March 18 2011 by frank

Viime kirjoituksessani käytiin läpi vastauksia elämän mielekkyyden kysymykseen antiikista nykyaikaan. Muotoilin sen kriisin, johon nykyihminen kysymyksen suhteen on vajonnut yhteiskunnassa, jossa teknologinen kehitys on veturi, jonka kyydissä henkinen kehitys ei ole pysynyt. Nyt jatkan tästä rakentamalla vastausta elämänymmärryksen nykykriisille Nietzschen ja Luc Ferryn pohjalta. Miten siis löytää vakaa pohja elämänprojektilleen postmodernissa, markkinavetoisessa yhteiskunnassamme, miten elää hyvä elämä kaksituhatta vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

4 responses to “Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä”

  1. Mikko H. says:

    Moro, tässä Ismon näkemys osapuilleen samasta aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=Tks7DklHRjU&NR=1

  2. Henrik Rydenfelt says:

    Frank, olisin taipuvainen olemaan eri mieltä Nietzschestä, jonka humanismista totesin seuraavaa taannoin Maailma-kollokvion esitelmässä (ilmestyy joskus):

    Nietzschen ajatusta yli-ihmisestä on joskus pidetty jonkinlaisena ääri-individualismin…a, jonka mukaan kaikilla on lupa arvostaa mitä huvittaa. Nietzsche toki pyrkii ”hyvän ja pahan tuolle puolen” – eroon kaikenkattavien moraalisten normien ja arvojen totalisoivasta vaikutuksesta – mutta hänen perimmäinen tarkoituksensa ei ole esittää täydellistä relativismia eikä edes yksinkertaisesti sitä, että erilaisille ihmisille sopivat parhaiten erilaiset arvot. Pikemminkin Nietzschen mukaan jotkut vahvat yksilöt kykenevät ylittämään ”perimänsä” moraalin, luomaan uusia ideoita ja arvoja sekä eksperimentoimaan niillä – suurella vaivalla ja valtavia vaikeuksia voittaen (sekä usein henkensä uhalla) selvittämään erilaisten valintojen vaikutuksia ihmiselämään. Näiden ”korkeampien” ihmisten työ valmistaa ihmistä tulevaisuuden muutosten tuomiin haasteisiin. Nietzschelle tämä on lopulta yli-ihmisen merkitys.

  3. frank says:

    Kiitos kommentista Henrik! Odotinkin, että joku Nietzscheä oikeasti tunteva kommentoisi tulkintaani, joka tässä rakentuu aika pitkälti Ferryn tulkinnan pohjalle.

    Ehkä sanavalintani olivat vähän epätarkkoja, mutta en pyrkinytkään esittämään, että Nietzschen näkökanta olisi jonkinlaista ‘helppoa’ individualismia tai relativismia, jossa jokainen kykenee valitsemaan arvonsa tuosta vain. Itsensä ja perityn moraalin ylittäminen, arvojen asettaminen itse, on valtaisien henkisten ponnistelujen takana ja parhaimmillaan tällaisten yksilöiden työ valmistaa myös muita tarvittaviin henkisiin muutoksiin.

    Se mitä pyrin sanomaan oli, että tässä uuden olemisen tavan kaiverrusprosessissa yksilön ei tulisi katsoa vain sisäänsä , vaan hänen pitäisi ottaa oma relationaalinen luonteensa vakavasti ja tarkastella itseään sosiaalisten suhteiden kudelmassa. Uusien arvojen pitäisi antaa nousta tästä oman perimmäisen riippuvaisuuden ja myötätuntoisuuden hyväksyvästä itseymmärryksestä.

  4. Henrik Rydenfelt says:

    Laitoin (lyhyen ja ylimalkaisen) kirjoituksen saataville verkkoon (ilmestyy siis Hennan et al. toimittamassa antologiassa): http://www.nordprag.org/papers/Rydenfelt-Nietzsche.pdf

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *