Suhdelo ja yhteisasuminen ihmisen luontaisena elämänmuotona

Posted on June 5 2011 by frank

Olen viimeiset puoli vuotta asunut yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Muutosta vanhempien hoteista oman katon alle on toki jo kymmenisen vuotta, mutta tähän mennessä minulla on aina ollut kämppis tai tyttöystävä saman katon alla. Kuluneet kuukaudet ovatkin saaneet minut pohtimaan paljon ihmisen yhteisöllisyyttä ja yhteiselämisen lämpöä. Omakohtaisesti tuntuu tällä hetkellä siltä, että ihmisen kaltainen laumaeläin ei ole luotu asumaan yksin.

Monia viimeaikaisia viikonloppujani on elähdyttänyt erilaiset yhteisölliset kokoontumiset. Mökkiretket, promootiot, festarit sun muut ovat taanneet sen, että viikonloppupäivistäni olen viettänyt yksin vain marginaalisen osan ja nukkumaan mennessäni samassa talossa on ollut lukuisia ystäviä. Sunnuntai-iltaisin yksin kotona olen sitten havainnut tuntevani jonkinlaista sosiaalista krapulaa, haikeaa kaipausta lauman ympäröimäksi. Tämä on pannut minut miettimään, onko tämä individualistisen kulttuurimme synnyttämä yksinasumisen malli lainkaan sopivaa ihmisen kaltaiselle suhdelolle.

Pitkään olen pitänyt itseäni eräänlaisena piilevänä erakkoluonteena, joka vilkkaasta sosiaalisesta elämästä huolimatta tarvitsee parisuhteessa tai ystävien seurassa omaa tilaa ja aikaa. Nyt olen havainnut että minua erakkomaisemmatkin luonteet hakeutuvat sinne missä on ihmisiä. Eivät välttämättä puhumaan ihmisten kanssa, vain olemaan heidän lähellään. Heitä istuu esimerkiksi kapakoissa ihmisiä lempeästi tuoppinsa takaa katselemassa. Laumasielumme elää meissä vahvasti. Haemme yhteisöä ympärillemme.

Asiaa voi tarkastella vaikkapa ihmisen kehityshistorian kautta. Ammoisina aikoina ihminen eli, söi ja nukkui laumassa. Yksin jääminen oli savannilla kuolemantuomio. Maanviljelysyhteiskunta teki perheestä laumavaistomme perusyksikön, mutta perhe oli vielä varsin laaja kokonaisuus; saman katon alla saattoi asua useampi sukupolvi ja naimatta jääneet sukulaiset eivät suinkaan muuttaneet yksiöön, vaan useimmiten jäivät taloon. Esihistoriamme ja historiamme on siis pitkälti yhteisasumisen historiaa.

Nyky-yhteiskuntamme tarjoaa normaalina asumismuotona oikeastaan ainoastaan ydinperhemallia. Tässä mallissa siis yksi henkilö – kumppani – on lähilaumamme ainoa jäsen ja laumaisuutemme lähde. Kaikenlaiset kimppa-asumisratkaisut nähdään mahdollisina lähinnä nuorille ja epämääräisille elämäntapaintiaaneille. Parisuhteessa elämättömille yksinasuminen on itsestäänselvyys ja perheellisillekin ihanteeksi tarjotaan omakotitaloa kaukana sukulaisista ja ystävistä. Samanaikaisesti kaikki ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin keskittyvä tieteellinen tutkimus todistaa ihmissuhteiden keskeisyydestä elämässämme. Karkeistaen voidaan todeta, että mitä enemmän vietämme aikaa meille läheisten ihmisten seurassa, sitä paremmin voimme ja sitä onnellisemmiksi itsemme koemme.

Tässä kontekstissa minua ilahdutti kovasti kuulla, että Anni Sinnemäki asuu kommuunissa. Suuren puolueen puheenjohtajan ratkaisu raivaa tilaa ajattelumallille, jossa yhteisasuminen nähdään luontevana ratkaisuna myös pitkäkestoisesti. Entäpä jos ystävät hankkisivat yhteisen kämpän? Entäpä jos yksinäiset asuisivat asuntoloissa, joissa he törmäisivät toisiinsa yhteisissä oleskelutiloissa? Entäpä jos perheet eivät hankkisi unelma-asuntoaan yksin, vaan neuvottelisivat toisen pariskunnan kanssa viereisten asuintalojen ostamisesta? Uskoisin, että yhteiskunnassa, jossa tämänkaltaiset ratkaisut olisivat arkipäivää, olisi enemmän hyvinvointia. Jos yhteisölliset asumisratkaisut nähtäisiin suositeltavina ja yhteiskunnalliset rakenteet niihin kannustaisivat, olisi meillä vähemmän yksinäisyyden aiheuttamia oireita ja enemmän luontaisen yhteisöllisyyden luomaa iloa, huolenpitoa ja elämänlaatua.

Uskallammeko siis ylittää sen hartaasti vaalitun harhan, että mahdollisuus tehdä yksilöllisiä ja itsenäisiä valintoja on onnen lähde? Uskallammeko yksilön palvonnan sijasta myöntää ihmisolemisen perustava yhteisöllinen luonne? Ja uskallammeko tämän jälkeen tehdä ratkaisuja isoissa asioissa kuten asumisessa, jotka tukevat suhdelon – ei yksilön – hyvinvointia? Sitä kysyn nyt sunnuntaina, yksiössäni.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

6 responses to “Suhdelo ja yhteisasuminen ihmisen luontaisena elämänmuotona”

  1. Ehkä ihmisten kyky ratkaista ihmissuhdekonflikteja heikkenee sitä mukaan kun muiden kanssa ei tarvitse jakaa asuintilaa. Ei opita jakamaan, sopimaan ja luomaan yhteisiä pelisääntöjä. Tosin ymmärtääkseni se (sisar)kateuskin on aikamoinen luonnonvoima. Et en tiedä opitaanko jakamaan vai ainoastaan nahistelemaan..

    Toisaalta, jos tässä mietin sitä maatilaa, niin eikö ne oo annettu kuitenkin yleensä vanhimmalle pojalle, ettei tila jakaannu ja muut pojat on sitten saanu lähtee maailmalle? Naiset taasen on naitettu naapuritiloille vaihtokaupan esineinä.

    Jos lähtee tuosta mallista liikkeelle, niin se on hierarkinen. Perheellä on yksi pää ja muut saa sitten sen päätökset niellä. Tältä pohjalta en ihmettele, että ihmiset muuttaa omiin nurkkiinsa, ettei tarvitse elää alamaisena. Tottakai vaikuttamisen muotoja on monia, mutta täähän on perinteisesti ollu se perusrakenne, jonka kanssa on eletty.

    Jos eläisin yksin, tekisin varmasti joitain ratkaisuja muuttaakseni asian. Ehkä etsisin kommuunin tai muuttaisin ystävien naapuriin. En tiedä. Nää on yllättävän vaikeita asioita. Ihmissuhteet on.

    Ei ihminen kuitenkaan yksin oikein viihdy, vaikka sietää sitäkin joten kuten. Siihen myös tottuu ja ajan mittaan menettää niitä taitoja, joilla yhteiselämään pystytään. Pitkän aikavälin erakko muuttuu niin itselliseksi, ettei kompromissit oikein enää kuulu mahdollisuuksien avaruuteen. Siinä on siis oma kaventavuutensa, että liikaa itsekseen könöttää.

    Käytännöstä tulee mieleen, että olennaista kai lienee se, että on yksityinen ja yhteinen tila erikseen. Yhteisessä tilassa on oltava jotkin yhteiset säännöt, joista kaikki pitää kiinni. Arvatenkin kaikki ei näin tee ja sitten siitä seuraa konflikti.

    Vääriä ratkaisumalleja on useita: yksi väärä malli on se, että kaikki irtisanoutuu yhteisestä sopimuksesta ja että esim. keittiö ajautuu kaaokseen. Toinen väärä malli on se, että joku muu alkaa venyä tekemään enemmän kuin oman osansa. Se johtaa katkeruuteen pitemmällä aikavälillä eikä ratkaise ongelmaa.

    Paras kai olisi jokin yhteinen kontrahti, joka olisi selkeästi sanktioitu. Sanktion pitäisi olla riittävä, että se tyynnyttäisi muut osapuolet, jotka joutuu yhden osapuolen sotkut siivoamaan siltä osin kun tämä yksi ei asioita hoida. Ja onhan se häätökin aina mahdollisuus.

    Bottom line kai lienee se, että säännöt on tarpeeksi hyvin määriteltävä ennenkuin konflikti syntyy. Sovittelu on hankalaa sääntöjen puuttuessa välien ollessa ja tulehtumassa. Oli miten hyvänsä, hyvät konfliktinsovittelutaidot on essentiaalisia yhteiselämässä tasapuolisten tahojen kesken.

    Ja tottakai oikealla tulokulmalla tilanteeseen tulevat ihmiset voivat kenties selvitä ilman säännöstöäkin. Vaaransa siinä kuitenkin varmaankin on ja on hyvin tärkeää pitää huolta siitä, että uudet tulijat voidaan riittävän luotettavasti haarukoida.

    Jännä on se, että nyt kun asiaa ajattelen, niin nämä aivan samat asiat ainakin osin pätevät myös esimerkiksi firmankin kontekstissa. Kaipa se ihmisten yhteistyö pohjautuu samanlaiseen framework:kiin kaikissa konteksteissa.

    Voitko ajatella, että hyvä yhteishenki kommuuniin voitaisiin saavuttaa sillä, että pyrittäisiin maksimoimaan sen asukkaiden keskinäinen kilpailu? Food for thought..

  2. Kärppä says:

    Olet aina tervetullut meille kyläilemään, kissimirri <3

  3. Marja Leena says:

    Näitä lukiessa tuli vahvasti mieleen se, että yksinelämiseen liittyy myös kaikenlaisia harhakuvia ja luuloja – esimerkiksi ihmisen luonteen muuttumisesta itsekkäämmäksi tai epäsosiaalisemmaksi. Yksin asuminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi yksinäinen tai eläisi ilman ihmissuhteita. Yksin asuminen on asumisjärjestely siinä missä muutkin asumisjärjestely, jossa on puolensa ja haittansa (oma rauha ja vapaus, kalleus).

    Elettyäni yli kolmekymmentä vuotta suuren perheen äitinä kaikkine sen tarjoamine hyvine ja huonoine puolineen, olen nyt nauttinut yksinasumisen ilosta muutaman vuoden, ja todennut, että on yksinkertaisesti sen aika. Kun ihmisellä on pariutumisen aika, pitää olla se pari ja kun on lapsia, niistä huolehditaan. Ja tulee ehkä se aika, jolloin minäkin haluan tähän jonkun vähän katsomaan perääni, että pärjään 😉

  4. Amina says:

    Suomessa, muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, on jo vahva yhteisöasumisen alakulttuuri. Nuoret ja keski-ikäistyvätkin aikuiset elävät erilaisissa kommuuneissa ja myös lapsiperheet ostavat yhteisiä asuntoja.

    Parhaiten näyttävät toimivan yhteisten arvomaailmojen ympärille muodostuvat asuinyhteisöt, olivat ne arvot sitten suuria elämänfilosofisia kysymyksiä tai käytännöllisiä preferenssejä.

  5. Sofia says:

    Olen aina asunut jonkun kanssa. Viisi vuotta sitten muutin heti lukion jälkeen kämppiksen kanssa uuteen kotiin, minkä jälkeen sitten muutin poikaystävän kanssa yhteen – ensin yksiöön ja vuosi sitten kaksioon. Nyt aika on on siirtyä eteenpäin elämässä ja muuttaa asumaan yksin.

    Koen, että toisen kanssa asuminen on ollut äärimmäisen kasvattavaa juuri siksi, että on ollut pakko opetella ottamaan muita huomioon. Arvelen kuitenkin myös, että yksinkin asuminen voi olla kasvattavaa tällaiselle ihmiselle, joka on yleensä hakenut turvaa muista ihmisistä. Toisissa roikkumisen ja äärimmäisen individualismin välimuodon löytyminen varmaankin vaatii sekä yksin että yhdessä asumisen kokeilemista, ja siksi tämä edessä oleva uusi vaihe tuntuukin lähinnä jännittävältä kasvun paikalta sen sijaan, että se ahdistaisi ja pelottaisi. Katsotaan, mitä opin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *