Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman

Posted on September 17 2012 by frank

Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria parhaiten autetaan? Minä en tiedä. Elän sellaisessa keskiluokkaisessa kuplassa, että ei minulla ole ensikäden kosketusta heihin vapaa-aikani saati työni kautta. Parempi siis, että en neuvoja jakele norsunluutornistani. Sen sijaan jakelen neuvoja siitä, miten asiasta tulisi keskustella. Sekä oikealle että vasemmalle.

Tärkein lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle on se, että uskotaan hyvää toisesta. Eli että toisen mielipiteitä tulkitaan suopeasti ja häntä pyritään aidosti ymmärtämään. Monilta vihervasemmistolaisilta kommentaattoreilta on tämä ohje pahasti unohtunut, kun kahvi on mennyt väärään kurkkuun ‘Ihan tavallisia asioita‘ lukiessa. Jos väitetään, että “syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia“, tarkoittaa tämä, että ajatellaan Tasavallan presidentin pyrkivän tahallaan estämään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisen. Jos oikeasti ajattelet, että Sauli Niinistö haluaa edesauttaa ihmisten syrjäytymistä, niin pysähdy hetkeksi. Vedä syvään henkeä ja mieti: Uskotko tuohon itsekään?

Aika harva ihminen on paha. Moni ihminen ei välttämättä ole aidosti kokenut syrjäytyneiden hätää tai osaa ratkaista heidän ongelmiansa. He saattavat olla oman maailmankuvansa vankeja tai tietämättömyyttään ehdottaa aivan vääriä asioita. Mutta pahoja ihmisiä on lähinnä lastensaduissa. Aikuinen ihminen ei oleta toista pahaksi, vaan etsii jotain oikeita syitä sille, miksi toinen on tiettyä mieltä asiasta. Sitä kutsutaan pyrkimykseksi ymmärtää toista. Jos ei siihen kykene, on turha pitää itseään suvaitsevaisena.

Oli Niinistön työryhmän ehdotuksista mitä mieltä tahansa, ne koskettavat tärkeätä asiaa, nuorten syrjäytymistä. Vaikka itse äänestinkin reilut kuusi vuotta sitten Halosta, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en muista viimeiseltä kuudelta vuodelta yhtäkään Halosen aloitetta, joka olisi aloittanut yhtä laajamittaisen tärkeän asian ympärillä käytävän keskustelun, kuin mitä Niinistö on nyt saanut aikaiseksi.

Omasta mielestäni Niinistön työryhmän ehdotukset ovat hyviä. Olen varma, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki aikuiset halisivat ja leikkipainisivat useammin lastensa kanssa; katsoisivat lempeästi ja myötäeläisivät lapsen harmit. Ei syrjäytyneiden pelastaminen ole vain yhteiskunnan vastuulla. Vaan meidän jokaisen vastuulla kansalaisina, sukulaisina, kummeina ja ystävinä. Kun serkku laiminlyö lapsiaan, päivittelemme sitä miksi lastensuojelu ei tee mitään. Jossakin toisessa maassa sukulaiset ottaisivat laiminlyödyn lapsen huomaansa ja kasvattaisivat hänet itse. Olemme ulkoistaneet läheisistä välittämisen yhteiskunnalle.

Kun läheisellä on hätä, on yhdellä porukalla liian monta oman onnellisuuden pönkittämiseen keskittyvää projektia käynnissä, jotta ehtisi auttaa. Toisella porukalla menee kaikki energia yhteiskunnan syyttämiseen. Molemmat ovat itsekkäitä ratkaisuja, jotka eivät auta sitä hädässä olevaa lähimmäistä. Tässä mielessä Sauli Niinistö on onnistunut unilukkarin tehtävässään. Hän muistuttaa, että kaikki me olemme osa jotakin kasvatusyhteisöä, joka muokkaa nuorta. “Tässä asiassa me kaikki olemme tekijöitä.”

Samaan aikaan on muistettava, että pienet asiat eivät läheskään aina riitä. Niillä nuorilla, joita syrjäytyneisyys eniten uhkaa, on kaikkein vähiten sellaisia reippaita aikuisia ympärillään, jotka opettaisivat heille hyviä käytöstapoja. Juuri sen takia he ovat syrjäytymisvaarassa: heiltä puuttuvat ne läheiset aikuiset, joille ihan tavalliset asiat olisivat tavallisia. Kun työtön alkoholistiäiti, väkivaltainen isä tai työnarkomaniaan sairastunut lakimies lyö tai laiminlyö lastaan, eivät naapurin kauniit sanat yksin riitä.

On toki upeaa, jos tällöin vastuullisena kummitätinä, sukulaisena tai naapurina viet lapsen metsäretkelle, kuten Apusen Matti ehdottaa. Se voi olla lapselle tärkeä retki, auttaa häntä jaksamaan vanhemman seuraavan laiminlyönnin tai väkivaltaisen purkauksen. Yksittäinen rohkaiseva sanakin voi parhaimmillaan muodostua lapselle talismanniksi, jota he kantavat mukanaan, ja joka auttaa vaikeina hetkinä. Pieninkään auttaminen ei ole turhaa, vaan voi pelastaa ihmisiä. Mutta aika usein isokaan apu ei auta.

Kuka tahansa, jonka suvussa on esimerkiksi alkoholisteja tai muita syrjäytyneitä, tietää, että ei se auttaminen ole helppoa. Ihan tavallisia asioita voi tehdä vuosikausia, mutta toisen tilanne ei parane. Tällöin olisi upeata, jos tukea saisi ammattilaiselta, jolla olisi tehokkaampia välineitä toisen auttamiseen. Terapeutteja, jotka saisivat seksuaalisesti hyväksikäytetyn nuoren puhumaan. Etsivän nuorisotyön ammattilaisia, jotka osaisivat asettaa ajelehtivalle nuorelle tärkeät rajat. Mutta ammattilaiset maksavat. Siksi poliittisilla päätöksillä ratkaistaan, kuinka paljon syrjäytyneitä nuoria meillä on.

Ihan tavallisten tekojen rinnalle, tarvitaankin ihan tavallisia poliittisia päätöksiä. Kun nuoren lähimmäisten keinot ovat epäonnistuneet – tai he ovat syypäitä nuoren ongelmiin – ja nuori ajelehtii kadulla, voi etsivä nuorisotyö vielä pelastaa hänet. Jos nykyinen hallitus päättää kuitenkin leikata etsivän nuorisotyön budjetista puolet pois, tarkoittaa tämä sitä, että tulevaisuudessa meillä on 5.500 nuorta, joita etsivä nuorisotyö ei edes yritä pelastaa.

Toinen hyvän keskustelun peruspilari on se, että on valmis avaamaan omaa maailmankuvaansa. Että on valmis hyväksymään, että toiset ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä ja kaverit. Että heidän elämänsä realiteetit saattavat olla radikaalisti erilaiset. Vasta kun on oikeasti yrittänyt ymmärtää heidän elämäänsä, kannattaa lähteä miettimään, miten heitä voisi auttaa.

Kun esimerkiksi hallitus päätti leikata toimeentuloa niiltä nuorilta, jotka eivät hae koulutukseen, tuntui, että heiltä puuttuu aika täydellisesti ymmärrys näiden nuorten todellisuudesta. Eivät nämä syrjäytyneet nuoret ole laiskoja sohvaperunoita, jotka voi säikäyttää töihin sillä, että heillä ei enää ole varaa ostaa uusinta playstation-peliä. Kun vakavasti masentunut tai päihdekoukussa oleva nuori ei ole viikkoon onnistunut nousemaan sängystään saatika menemään koulutukseen, ei se asia rankaisemalla parane. Voisi parantua, jos joku tulisi tekemään niitä ihan tavallisia asioita hänelle. Läheiset tai nuorisotyöntekijä.

Jos näistä rakenteellisista ratkaisuista ei suostuta keskustelemaan, on se pään laittamista pensaaseen. “Mulla menee niin hyvin, että en halua kohdata sitä ahdistavaa todellisuutta, jossa jotkut elävät”. Laput silmillä eläminen on vastuutonta ja estää empatiakyvyn kehittymisen. Jos haluaa sanoa jotakin nuorten syrjäytymisestä, on ensin oltava valmis kohtaamaan se syrjäytyneen nuoren arki. Väkivalta, pelko, ahdistus, henkiset arvet, torjutuksi tuleminen, kyvyttömyys nähdä valoisa tulevaisuus.

Ihan tavallisten asioiden rinnalle tarvitaan ihan tavallista poliittista vastuuta. Eli sitä, että kansamme edustajat eivät pakene virkamiesten ja byrokraattisen lässytyksen taakse, vaan tekevät asialle jotakin. Tai ottavat vastuun ja selittävät, miksi eivät halua asialle mitään tehdä.

Kaiken kaikkiaan keskustelu kuulostaa pahimmillaan kahden erilaisen eliittiryhmän väliseltä nokittelulta, jossa kumpikaan ei ole oikeasti kiinnostunut itse asiasta, eli syrjäytyneiden nuorten auttamiselta. Tärkeintä on nokitella vastapuolen kanssa. Jos joku oikeasti syrjäytynyt nuori tulisi siihen paikalle, molemmat osapuolet katsoisivat häntä alentuvasti: “Menehän pikkupoika pois siitä häiritsemästä, kun aikuiset puhuvat tärkeistä asioista!”

Uskon, että kaikki keskustelun osapuolet pohjimmiltaan haluaisivat, että tuo pikkupoika ei syrjäytyisi. Mutta kun on niin kiire rakentaa sitä oman erinomaisuuden linnaketta, ei ole aikaa pysähtyä, katsoa silmiin ja tuntea myötätuntoa.

Jokaisella lapsella pitää olla joku, johon hän voi luottaa, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Joku joka ei lähde pois hänen luotaan, vaikka mitä tapahtuisi. Parhaimmillaan se on oma isä tai äiti. Jos isä tai äiti ei tähän jostain syystä pysty, niin olisi tärkeätä, että tukihenkilö löytyisi muualta. Se voi olla sukulainen, naapuri tai etsivän nuorisotyön työntekijä. Pääasia on, että jokaisella lapsella on ainakin yksi tällainen aikuissuhde. Siinä mielessä molemmat keskustelun osapuolet ovat oikeassa. Olisipa heillä aikaa myös huomata se. Olisipa heillä kyky etsiä ratkaisuja yhdessä, toistensa näkökulmia täydentäen. Ja olisipa heillä uskallusta kohdata se syrjäytyvä nuori, joka karun pinnan alla kaipaa häntä tukevaa aikuista.


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman”

  1. frank says:

    Ymmärrystä siihen syrjäytyneen elämänpiiriin voi alkaa kartuttaa lukemalla esimerkiksi siitä, kuinka vaikeata Kannelmäen ostarilta on ponnistaa parempaan elämään, lukemallaTonin ajelehtivasta elämästä tai muistuttamalla itseään siitä, että lastensuojelun asiakkuus periytyy. Tutkimukset puhuvat karua kieltään siitä, että köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyvät ja että lasten hätä on lisääntynyt säästöjen – eli poliittisten päätösten – vuoksi.

    Ehkä ‘syrjäytyneen’ nuoren sijasta olisikin parempi puhua ‘syrjäytetystä’ nuoresta, niin paljon laiminlyöntien taakkaa tällaiset nuoret kantavat.

    Btw, erään tasapainoisimmista kannanotoista asiaan on muuten kirjoittanut 22-vuotias keskustanuori.

  2. Hibou says:

    Oon jo useampaan otteeseen ehtinyt ilahtua sun kannanotoistasi eri aiheisiin. Tosi moni tärkeä puheenaihe tuntuu polarisoituvan herkästi niin äärimmilleen, että normaali keskustelu menee vaikeaksi, ja tällaiset kirjoitukset toimivat sille ilmiölle tervetulleena lieventäjänä. Kiitos!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *