Oletko laumasieluinen hipsteri vai aidosti innostuva hippisteri?

Posted on October 12 2012 by frank

Hipsterit tuntuvat tekevän monia mainioita asioita: sienestävät, syövät lähiruokaa, järjestävät kaupunkifestareita, katselevat laatuleffoja, käyvät kirppiksillä, juovat hyvää punaviiniä ja polkupyöräilevät töihin. Kuulostaa kivalta! Silti kysyttäessä lähes jokainen kieltää olevansa hipsteri. Miksi?

Paradoksi johtuu hipsteriyden ytimessä olevasta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristiriidasta. Kirppiksiltä etsitään uniikkeja vaatteita, joita muilla ei ole. Pyritään kuuntelemaan indie-artisteja, joita muut eivät vielä kuuntele. Harrastamaan jotakin joogan alahaaraa, josta muut eivät ole edes kuulleet. Kun jostakin tulee massaa, ei se enää ole hipsteriä. Samalla hipstereitä on niin monta, että kymmenentuhatta flow-kävijää tunkeutuu kuuntelemaan samaa uniikkia bändiä ironisen yksilöllisissä kampauksissaan.

Pyrkiikö hipster sitten olemaan aidosti yksilöllinen? Itse asiassa ei. Hän pyrkii olemaan yksilöllinen viiteryhmänsä tunnustamalla tavalla. Hän pyrkii esteettisellä maullaan asettumaan muiden edelle, ei heidän sivulleen. Olemaan sitä, mitä muut ovat kohta. Ja mitä muut ihailevat jo nyt. Hipster ei siis todellakaan ole yksilöllinen siinä mielessä, että häntä ei tippaakaan kiinnostaisi muiden mielipiteet. Sen sijaan hän on jopa kipeän tiedostava siitä, mitä muut mistäkin asiasta ajattelevat. Muilla en tarkoita tietenkään koko Suomea – juntti-Suomea hän halveksuu -, vaan muita indiejuppeja, joiden kanssa hän trendikkäissä kahviloissa ja pop-up-solarium-drinkki-baareissa aikaansa viettää.

Tästä seuraa tietty aitouden puute. Ei uskalleta vain tykätä jostakin asiasta, vaan pitää tehdä sekin tiedostavasti: “Tiedän että hipsterit vihaavat tätä, mutta diggailen ihan oikeasti Arttu Wiskaria, “Taidan olla jo keski-ikäinen kun ostin eilen housut Stockmannilta.” Eli ei uskalleta vain tykätä – heittäytyä -, vaan pitää aina muistaa kertoa, että tiedostaa kyllä, että tämä on kollektiivisen cooliuden ulkopuolella. Ironia ja hipsteriys kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ironia on suojautumiskeino. Sillä estetään se, että toisten arvostelu voisi osua minuun. Kun viikseni ovat ironiset, ei satu, kun joku nauraa niille. Jos tykkään aidosti jostakin, asetan itseni alttiiksi toisten arvostelulle. Mutta kun kätken itseni syvälle ironisten Berliinistä ostettujen kirpparivaatteiden alle, olen suojassa muiden katseelta. Hipsteriydessä on siis lopulta kyse siitä, että pelkää muiden arvostelua. Ja joutuu käyttämään lukemattomia tunteja pysyäkseen varmasti sellaisella alueella, joka juuri tällä hetkellä on edelläkävijämäistä, ironisen hienoa ja arvostelun ulkopuolella. Syvälle menevä epävarmuus omasta sosiaalisesta arvosta tekee ihmisestä hipsterin. Siksi jotkut hipsterit ovat niin vihamielisiä niitä kohtaan, jotka eivät täytä heidän tyyli-ihanteitaan. Epävarmuus tulee ulos vihamielisyytenä. Se on puolustusreaktio.

Samalla tykkään itsekin (koska minähän tietysti olen uniikki enkä hipsteri 😉 ) tehdä monia hipsteriksi leimattavia asioita. Flow-festareilla oli monia hyviä bändejä. Kalliossa on mainiota asua, kun siellä on sopiva sekoitus rosoisia baareja ja laadukkaita kahviloita. Eikä laadukkaiden raaka-aineiden käyttäminen ruoan laitossa kuulostaa tyhmältä sekään. Eli eivät ne hipster-elämäntapaan liittyvät asiat itsessään mitenkään pahoja ole. Huonoa on ainoastaan se, jos niitä tekee ulkoisen arvostuksen vuoksi, eikä asioiden itsensä vuoksi. Kun hipster-sanalla on niin negatiivinen kaiku, niin mitä sanaa käyttäisimme kuvaamaan sellaista henkilöä, joka tekee joitakin hipsterimäisiä asioita, mutta tekee niitä omista lähtökohdistaan. Miten olisi hippister?

Hipsterin ja hippisterin ero on tekemisen motivaatiossa. Molemmat voivat ulkoisesti tehdä täysin samat asiat. Käydä samoissa kahviloissa, kuunnella samoja levyjä, hivellä samanlaista iPodiumia reittään vasten. Kyse on siitä, tekeekö nämä asiat pohjimmiltaan itseään varten vai muita varten. Ovatko asiat sellaisia, joita itse rakastaa? Vai rakastaako enemmän sitä kuvaa itsestä, joka näiden asioiden tekemisen kautta syntyy?

Kun seuraavan kerran katsomme trendikästä ja urbaania kansalaista (esimerkiksi peilissä), miettikäämme kuinka paljon hänessä on hipsteriyttä ja kuinka paljon hippisteriyttä? Ulkoiset tunnusmerkit ovat samat, siksi meidän on katsottava hänen sisäänsä. Onko hän käpertynyt omaan ironiseen erinomaisuuteensa, toisenlaisten katseet torjuen ja heille ylimielisen defensiivisesti nauraen? Vai onko hän aidosti sitä mitä on, ei välitä muiden mielipiteistä ja on suvaitsevainen myös sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on täysin poikkeavat lajityypilliset tunnusmerkit? Lempeän suvaitsevaisesta ja terveen itsevarmasta katseesta tunnistaa hippisterin.

Samasta teemasta – mutta eri ryhmäidentiteettejä koskien – olen kirjoittanut myös otsikolla Mahdollisuuksien aikakautena vain nörtit selviävät ja Onko hippi hipille hippi?.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Oletko laumasieluinen hipsteri vai aidosti innostuva hippisteri?”

  1. Jukka Rintamäki says:

    Varmaan jo tullut tämä juttu vastaan, kun kerran nämä asiat mietityttävät, mutta kuitenkin: http://thesocietypages.org/cyborgology/2012/09/26/hipsters-and-low-tech/

  2. Frank says:

    Kiitos linkistä Jukka!

    Varsin uskottava argumentti sille, miksi hipsterit tykkäävät low-tech tuotteista. Ja yleisesti hyvää tausta-analyysia siitä, kuinka sosiaalinen kontrolli on siirtynyt meidän sisällemme:

    We, each and all of us, are now the primary mechanisms of social control. We are built to desire what society needs from us and to demand the same from others. Delueze observes with transparent contempt that “young people strangely boast of being ‘motivated;’” they require no institutional coercion.

    Yhteisö vaatii meitä olemaan yksilöllisiä ja hipsteri vastaa paineeseen ekspressiivisen individualismin kautta – omissa tyylivalinnoissa -, mutta jossa hän on syvemmällä tasolla yhä tiukemmin kahlittu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *