Etsin viisautta – Hakeudun siis sosiaaliselle epämukavuusalueelleni

Posted on December 21 2012 by frank

Tohtorinkaronkassani pari viikkoa sitten oli viisitoista puhetta. Kaikissa kehuttiin minua. Ylistettiin tieteellistä osaamistani, älyni terävyyttä, kykyäni arvostaa erilaisia ihmisiä, suurta tulevaisuuttani. En liene koskaan aiemmin kuullut sellaista itseeni kohdistuvaa kehumisen kirjoa, kiitoksia jokaiselle puhujalle erikseen persoonallisista ja hienoista puheista! Siellä kollegoiden, ystävien ja perheen keskellä tuntui vahvasti, että tässä joukossa minut hyväksytään, täällä minua arvostetaan, tänne minä kuulun!

Samalla tämänkaltainen kehuminen on ansa. Hyväksynnän ja arvostuksen hakeminen on yksi ihmisen syvimmistä perustarpeista. Teemme melkein mitä tahansa saavuttaaksemme muiden kunnioituksen. Siksi on niin helppoa jäädä siihen hyvien ihmisten taikapiiriin, suuntautua niitä ihmisiä kohti, jotka varmasti arvostavat minua. Keskittyä kommunikoimaan selkääntaputtajien kanssa.

Ja näin ihmiset pitkälti tekevätkin. Hakeudumme niihin paikkoihin, joissa muut ihmiset arvostavat minunkaltaisiani ihmisiä. Olin sitten salilla käyvä varastomies, koulutettu IT-ammattilainen, lähihoitaja tai finanssialan ammattilainen, etsiydyn aktiivisesti niihin baareihin, harrastuksiin, seurueisiin ja kauppoihin, joissa minunkaltaisiani arvostetaan.

Tämä samanmielisten keskinäinen selkääntaputtelu tappaa kuitenkin älyllisen kasvun. Saan vahvistusta nykyisille mielipiteilleni ja ennakkoluuloilleni. Muiden arvostus pumppaa minut täyteen itsevarmuutta, erehtymättömyyttä ja pahimmillaan ylimielisyyttä.

Traagisimmin tähän ansaan joutuvat suuret johtajat, joiden ympäriltä hiljalleen katoavat kaikki ne ihmiset, jotka voisivat rehellisesti kritisoida heidän ajatuksiaan. Kekkosen myöhäisvuosien tragedia oli siinä, että kaikki hänen mielipiteensä kohtasivat hymistelijöiden joukon ylistyksen. Hän eli kuplassa, johon todellinen maailma pääsi yhä vähemmän tunkeutumaan. Samassa omien mielipiteidensä vankilassa ovat eläneet monet muutkin johtavassa olevat ihmiset. Mitä korkeammassa asemassa ihminen on, sitä kipeämmin hän tarvitsee ihmisiä, jotka eivät tunne hänen ansioitaan – ja uskaltavat sanoa hänelle mitä oikeasti ajattelevat.

Ihmisenä kasvaminen – sekä älyllisesti että viisaudellisesti – tapahtuu vahvimmin sosiaalisella epämukavuusalueella. Kun kohtaan ihmisen, jolle minun suuret “saavutukseni” ovat pelkkää ilmaa, ja jonka silmissä kunnioitus ansaitaan täysin toisilla mittareilla, tällaisissa tilanteissa voin eniten oppia sekä ihmisyydestä ylipäänsä, että erityisesti itsestäni.

Olen elämässäni useasti aloittanut sosiaalisen arvonannon keräämisen alusta. Kun ala-asteella aloitin FC Hongassa pelaamisen ‘vihreäpaitaisena poikana’, kun kuudesluokkalaisena menin ruotsalaiselle ala-asteelle, kun aloitin armeijan, opiskelun tai lähdin vaihtoon Thaimaaseen, joka kerta olin sosiaalisessa nollapisteessä. Kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei lähtökohtaisesti tukenut minua. Jouduin navigoimaan uudessa sosiaalisessa ympäristössä, löytämään oman tapani olla uusien ihmisten kanssa.

Nämä hetket ovat stressaavia – toisille enemmän kuin toisille – ja vähintäänkin henkisesti kuluttavia. Mutta ne ovat myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Olemisemme on pitkälti kietoutunut ympärillä olevien ihmisten meitä koskeviin odotuksiin. Uusi sosiaalinen ympäristö antaa myös mahdollisuuden aloittaa alusta, luoda itseni uudestaan, erilaisena. Usein itsensä löytäminen vaatii hetkellistä irtautumista totunnaisista sosiaalisista piireistä. Siksi yksin matkustaminen on yksi parhaista keinoista löytää itsensä. Ja siksi olen itseäni etsinyt niin Marokosta kuin Guatemalastakin.

Sosiaalinen pohjalta-aloittaminen muuttuu kuitenkin sitä vaikeammaksi, mitä enemmän ikävuosia ja ‘menestystä’ kertyy. Muistan vuoden takaa kuinka eräissä bileissä ajauduin kiihkomieliseen keskusteluun Heideggerista. Keskustelu oli tasavertaista ja sähäkkää – kunnes tuli puheeksi opiskelu. Kun ensimmäisen vuoden filosofianopiskelija kuuli, että olen jatko-opiskelija, tyrehtyi keskustelu. “Asiantuntemuksen” kuilu kasvoi välillemme. Vaikka kuinka yritin kohdata hänet tasavertaisena, oli statukseni sellainen, että hän ei enää uskaltanut rentoutua.

Tajusin karonkassani, että joudun tulevaisuudessa tekemään yhä enemmän aktiivista työtä löytääkseni niitä paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa voin aloittaa ilman status-rasitteita. Joudun taistelemaan myös itseäni vastaan: Mitä enemmän sosiaalinen ympäristöni saa minut vakuuttumaan omasta kyvykkyydestäni, sitä isompi on kynnys etsiytyä niihin ympäristöihin, joissa sitä ei lainkaan tunnusteta.

Yksi tulevaisuuden kehityshaasteeni on siis siinä, että hakeudun tarpeeksi usein sosiaalisiin tilanteisiin, joissa olen nobody. Koska niissä minulla on eniten tilaa kasvaa ihmisenä.


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Etsin viisautta – Hakeudun siis sosiaaliselle epämukavuusalueelleni”

  1. Kirsti Lonka says:

    Omassa väitöskaronkassani isän kommentti: “Olemme nyt äidin kanssa huolissamme, kun sinua täällä niin kehutaan. SInustahan voi tulla leuhka!”. Vastasin hänelle: “Isä kulta, väitöskaronkan idea on juuri se, että se on hetki jolloin kuulet itsestäsi positiivisia asioita. Se on ikäänkuin koko väitöskaronkan tarkoitus tiukan väittelyn jälkeen!” Don’t worry, be happy 🙂

  2. frank says:

    En Kirsti tarkoita, etteivätkö kehut olisi tuntuneet hyvältä tai etteikö neljän vuoden uurastuksen jälkeen olisi vähän selkääntaputtamista ansainnutkin. Monet olivat kehuissaan myös varsin osuvia 🙂 Eli kyllä ylistyspuheet kuuluvat karonkkaan ja toivon, että tulevaisuudessa pääsen laittamaan hyvän kiertämään kehumalla vastaavissa tilanteissa muita.

    Tarkoitan vain sitä, että ei pidä jäädä “kehutuleen makaamaan”, vaan mennä sen jälkeen eteenpäin, etsien niitä areenoita, joissa on tilaa kehittyä. Ja se useimmiten vaatii omalta sosiaaliselta mukavuusalueelta poistumista. Koska sinne jumittuminen johtaa helposti viisaudelliseen pysähtymiseen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *