Miltä tuntuu tehdä kutsumuksellista työtä? Henkilökohtaisia paljastuksia

Posted on February 28 2013 by frank

Sanotaan se ääneen heti kättelyssä: Rakastan työtäni. Herätessäni aamulla olen innostunut niistä asioista, mitä pääsen tänään työssäni tekemään. Lähes päivittäin koen työssäni hetkiä, joissa silmäni kiiluvat ja aika unohtuu. Uppoudun siihen mitä teen ja palan halusta tehdä lisää. Koen siis työni vahvasti kutsumuksellisena.

Mikä sitten on oma kutsumukseni? Olen jonkinlainen ihmisyyden tutkija tai filosofi. Ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kirjoittaminen on jotakin, jota haluan palavasti tehdä. Kirjojen lukemisen, kollegiaalisten keskusteluiden ja yksinäisen kirjoittamisen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen syventymisen hetket ovat jotakin, jonka vuoksi elän, joka ruokkii sisäistä liekkiäni.

En osaa tarkkaan selittää, mistä tämä palo on saanut alkunsa. Jo viisivuotiaana ilmoitin haluavani isona maailmantutkijaksi. Asioiden oivaltaminen ja ymmärryksen kasvu ovat aina tuottaneet minulle ”hämmästyttäviä nautintoja”, kuten jo Aristoteles aikanaan havaitsi. Lukiossa suoritin pakollisten 75 kurssin sijasta 104,5 kurssia. En siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni. Vaan siksi, että olin niin innoissani matematiikasta, fysiikasta, historiasta, psykologiasta, filosofiasta sun muista, että halusin suorittaa kaikki mahdolliset kurssit jokaisesta. Aloitin opiskelun TKK:n informaatioverkostoissa, koska se tuntui tarjoavan vähän kaikkea. Filosofia jäi kuitenkin kutittelemaan mieltäni ja muutaman vuoden jälkeen hain opiskelemaan myös sinne. Mitä enemmän filosofiaa luin, sitä innostuneempi asiasta olin, ja vuonna 2005 – vietettyäni kesän Nokian yhteiskuntavastuun osastolla diplomityötä tehden – tiesin, että yritysmaailma ei ole minua varten. Haluan ajatella asioita syvällisemmin, haluan olla tutkija. Sillä tiellä olen edelleen, yhä vakuuttuneempana siitä, että tätä haluan tehdä kunnes kuolema minut korjaa.

Kutsumus tarkoittaa sitä, että yksilö on hyvin syvällä tavalla sitoutunut tekemisensä sisältöön ja päämääriin. Palkka tai status ovat tietysti ihan kivoja, mutta valintatilanteessa jäävät aina kakkoseksi. Tärkeämpää on se, että pääsee tekemään niitä asioita, joihin uskoo ja joita rakastaa. Kutsumuksellinen ihminen on tarvittaessa valmis suuriinkin rahallisiin, ajankäytöllisiin tai jopa ihmissuhteisiin liittyviin uhrauksiin, kunhan vain pääsee tekemään sitä mitä eniten haluaa. Toteutuessaan kutsumuksellisuus tuntuu erityisen hyvältä: täyttymyksen ja merkityksellisyyden tunne täyttää ihmisen, tekemiseen uppoutunut elämäntapa tekee hänet syvällä tavalla onnelliseksi.

Parhaimmat työhöni liittyvät muistot ovat niitä päiviä, kun olen saanut sataprosenttisesti uppoutua johonkin kirjoitustyöhön. Kahden aikaan iltapäivällä olen ajatellut, että kohta käyn syömässä lounasta – ja yhtäkkiä kello on ollutkin jo kymmenen illalla ja tajuan että en ole syönyt mitään koko päivänä, hyvä että olen malttanut toiletissa käydä. Muistan myös kuinka jokunen vuosi takaperin olin innoissani kesälomasta: vihdoinkin voisin keskittyä työhön liittyvien kirjoitusprojektien sijasta puhtaan filosofian kirjoittamiseen. Vietin siis kesälomaa vetäytymällä yksin mökille mukanani läppäri ja kasa pragmatistisen filosofian klassikoita. Lukiessani ja kirjoittaessani siellä ympäripyöreitä päiviä tajusin, että mahdan rakastaa työtäni aika paljon.

Mutta kutsumuksellisuus ei aina ole hyvästä ihmiselle. Päällimmäisenä on vaara siitä, että tekee liian suuria uhrauksia kutsumuksensa alttarille. Liian monet työlleen antautuneet suurtekojen tekijät niin liike-elämässä kuin taiteessakin ovat laiminlyöneet läheisiään. He ovat saattaneet tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle, mutta samalla tuhonneet läheistensä elämän. Tämä on yksi riski, josta olen tietoinen. Välillä joudun tietoisesti hillitsemään itseäni, jotta olisin ajoissa kotona viettämässä aikaa puolisoni ja poikani kanssa. Kuvaavaa on, että viimeksi kun puolisoni oli pari päivää reissussa, työskentelin kahteentoista yöllä unohtaen syömisen koko päivän osalta.

Lisäksi muut voivat käyttää tätä kutsumuksellisuutta hyväkseen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa kerrottiin kuinka Yhdysvaltalaisten eläintarhojen hoitajien työolot kurjistuivat ja palkat huononenivat, koska he olivat niin huonossa neuvotteluasemassa: pomot laskivat palkkoja eivätkä he voineet sanoa ei, koska eivät kestäisi nähdä eläinten jäävän heitteille. Kutsumus tekee ihmisestä helpon uhrin, koska toinen osapuoli tietää, että hän on niin sitoutunut tekemiseen, että on valmis tekemään sitä melkein missä oloissa tahansa. Tämä selittää, miksi eräs haastattelemani hoitajien työehtojen puolesta taisteleva sairaanhoitaja totesi, että ”se on vain puoliksi vitsi, kun mä sanon että mä ammun, kun mulle puhutaan kutsumusammatista.”

Toinen, vastakkainen, uhka on täyttymättömän kutsumuksen syndrooma. Se nostaa päätään, jos en useampaan päivään koe kyenneeni edistämään ‘keskeisiä asioita’. Jos esimerkiksi muut kuin kutsumukselliset projektit täyttävät kolmekin peräkkäistä päivääni, alan tuntea kasvavaa ärtyneisyyttä ja harmitusta. Kiukustun kaikesta ylimääräisestä roskasta, jota joudun tekemään ja frustraatio kasvaa sisälläni siihen asti, että saan jälleen keskittyä kutsumukselliseen tekemiseeni. Hämmentävää on, että vaikka arvostan luennointia ja opettamista ja tykkään tehdä sitä, sisäinen kutsumusmittarini ei laske niitä mukaan kutsumustyöhön. Tunnetasolla lopulta kaikki muu paitsi elämän peruskysymyksiin liittyvä lukeminen ja kirjoittaminen tulee lasketuksi hukka-ajaksi. Kärttyynnyn niiden liiallisuudesta, vaikka tietoisesti kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni, että ne ovat arvokkaita tekemisen muotoja. Työhyvinvointini – ja yleinen hyvinvointini myös – on siis pitkälti riippuvainen vain yhdestä asiasta: saanko työn alla olevaa artikkelia kirjoitettua vai en. Kun se sujuu, olen onnellinen. Kun se tökkii, ahdistun. Siihen eivät mitkään työsuhdepallomeret, wok-kokit tai bonuspalkat vaikuta.

Oman hyvinvoinnin kiinnittyminen vain yhteen asiaan on tietysti riskialtista. Olen nyt usean vuoden ajan totuttanut itseäni siihen, että teen valtaosan arkipäivistäni vain sellaisia asioita, joista olen oikeasti palavasti innoissani. Entä jos jossakin vaiheessa kadotan kipinän? Jos nykyinen homma ei enää motivoi? Tai motivoisi kyllä, mutta lausettakaan ei ilmesty paperille. Osaisinko palata sellaiseen elämään, jossa työ on vain kahdeksan tuntia pitkä piina, jolla ansaitsee välttämättömän määrän rahaa? Ajatus puistattaa, ja veikkaisin, että tällaisessa tilanteessa lyhyempi tai pidempi masennuskausi olisi kohdattava. Tuollaiset kaudet tuntuvat olevan kutsumuksellisten työläisten ammattitauti. Kun on tottunut liian hyvään, voi olla vaikea oppia tyytymään vähempään.

Toistaiseksi olen ollut onnekkaassa asemassa: sekä mieleni sisäiset että ympäristööni liittyvät tekijät ovat antaneet minulle mahdollisuuden keskittyä edistämään kutsumuksellista puolta toiminnassani. Mutta minun on muistettava ylläpitää mieleni joustavuutta, jotta tarvittaessa voin muuttaa maailmankuvallisia arvostuksiani selvitäkseni sellaisista hetkistä, joissa en pääse toteuttamaan itseäni nykyisessä määrin. Kosmos ei nimittäin ole koetellut minua niinkuin sen tällaisissa tarinoissa tavallisesti kuuluu koetella. Vakaumukseni syvyyttä ei ole testattu laittamalla minua ahtaaseen paikkaan, vaan olen päässyt nykyiseen palkalliseen kutsumuksellisen työn tekemisen malliin melkeinpä liian helpolla.

On myös mainittava, että kutsumuksellinen ihminen ei ole työnantajan kannalta aina paras mahdollinen rekrytointi. Kutsumuksellinen ihminen on aina ensisijaisesti sitoutunut tekemiseen, ei tiettyyn organisaatioon. Niin kauan kuin hän pääsee toteuttamaan kutsumustaan organisaation puitteissa, on hän ihannetyöntekijä. Innostunut, paneutunut, proaktiivinen, valmis laittamaan itsensä täysillä likoon. Mutta kun organisaation ja oman kutsumuksen suunta eriävät, turhautuu tällainen työntekijä nopeasti – ja alkaa aktiivisesti etsiä parempaa paikkaa tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä.

Lisäksi kutsumus on kuin huume, jonka rinnalla muut aistinautinnot kalpenevat. Olen huomannut itsestäni, että vuosien myötä kaikki nautintomuodot, jotka eivät kytkeydy toisiin ihmisiin, ovat jotenkin trivialisoituneet. Ihmisyys on se mysteeri, jota pyrin valaisemaan. Siksi tykkään edelleen joukkueurheilusta. Se tarjoaa liikunnallisten ilojen lisäksi yhteisöllisyyttä ja siihen liittyvää henkistä kasvua. Mutta minun alkaa olla yhä mahdottomampaa motivoida itseäni mihinkään yksilöurheiluun. Edes laskettelu, nuoruuteni suuri intohimo, ei oikein yksistään sytytä. Onneksi laskettelureissuihin saa sosiaalisen elementin kytkettyä varsin saumattomasti. Samoin erilaiset makuaistin kultivointiin liittyvät projektit jättävät minut aina vähän ulkopuoliseksi. En ole onnistunut tavoittamaan sitä täyttymystä, jota moni viininharrastaja tai puutarhuri säteilee. Tykkään kyllä hyvästä ruoasta, mutta jos vaihtoehtona on yksin syöty ateria Michelin-ravintolassa tai pizza ja kolmostuoppi Kalliossa satunnaisten, tuntemattomien ihmisten seurassa, valitsisin epäröimättä jälkimmäisen.

Lopulta kutsumuksellisen työhön pätee samat lainalaisuudet kuin elämän muihinkin suuriin rakkauksiin. Se tekee elämästä intensiivisempää: rakkaan läsnäollessa elämä on onnellisempaa, mutta rakkaan poissaolon aikana tuskaisempaa, kuin mitä se muuten olisi. Sitä voi myös yrittää tietoisesti tavoitella – aktiivinen etsintä, rohkea itsensä ylittäminen ja heittäytyminen ovat usein välttämättömiä, että se oikea löytyy. Mutta lopulta, kun sen kohtaa, ei kyse ole mistään järkipäätöksestä tai tietoisesta valinnasta. Kokonaisvaltainen ihastus humahtaa lävitse koko kehon. Sitä tietää, että on valmis antamaan elämänsä toiselle. Ja sitoutuu elämäntapaan, jossa tämä toinen on vähintään yhtä tärkeä kuin minä itse – usein jopa siinä määrin, että elämän suurimmat nautinnot liittyvät tämän toisen kasvun ja hyvinvoinnin eteen tehtyyn työhön.


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

6 responses to “Miltä tuntuu tehdä kutsumuksellista työtä? Henkilökohtaisia paljastuksia”

  1. Tuomas Lahtinen says:

    Suosittelisitko muille, että heidän kannattaa löytää vastaavanlainen kutsumuksellinen työ? Mietin, että miten sinun kohdalla onnekkaasti (tähän asti) edennyt tarina sopisi muille ja miten paljon annat henkilökohtaisen onnesi ohjata sanomaasi. Olet eittämättä hyvin lahjakas, ja vaikka sanotkin rakastavasi työtäsi ja sen sisältöä, et välttämättä kokisi sitä yhtä hienoksi, jos et olisi menestynyt yhtä hienosti kuin olet.

  2. frank says:

    Hyvä kysymys Tuomas! Tietyssä mielessä vahvan kutsumuksellinen työ ei ole suosittelukysymys, samalla tavalla kuin väkevä rakastuminen toiseen ihmiseen ei ole suosittelukysymys. Se tapahtuu tai on tapahtumatta, halusimmepa tai emme. Mutta toisaalta toki sillä, kuinka alttiita me olemme sisäisille kutsuhuudoillemme, kuinka paljon lähdemme niitä seuraamaan, on vaikutusta siihen, löydämmekö vahvan kutsumuksen. Tässä kirjoituksessa pyrin erittelemään asian hyviä ja huonoja puolia, jotta jokainen voisi tehdä oman valintansa sen suhteen, onko se jotakin johon he haluavat heittäytyä vai riittääkö heille mieluummin arkisempi suhde omaan työhönsä.

    Mitä tulee lahjakkuuden ja kutsumuksen suhteeseen, niin en kovinkaan paljoa usko synnynnäiseen lahjakkuuteen. Enemmänkin omassakin tarinassani on kyse siitä, että tietyssä mielessä olen pienestä pitäen valmentautunut tähän työhön. Lukenut valtavasti, etsinyt aktiivisesti uusia näkökulmia ihmisyyteen, ollut innoissani näistä teemoista. Se mikä näyttäytyy ulospäin lahjakkuutena, on useimmiten vuosia jatkuneen aktiivisen harjoittamisen tulosta. Eli olen ollut onnekas sen suhteen, että minulla on pitkään ollut sellainen alue, josta olen aidosti innoissani. Ja jonka eteen tulen siksi kuin vahingossa tehneeksi valtavasti töitä.

    Toki ympäristötekijätkin vaikuttavat paljon. Olen ollut myös erittäin onnekas sen suhteen, että olen saanut elää ympäristössä, joka kannustaa ja ruokkii innostustani, tarjoaa sille sopivia syötteitä. Perhetaustani, suomalainen koulutusjärjestelmä, kirjastolaitos ja matkalleni osuneet monet insipiroivat opettajat ovat keskeinen syy siihen, että sisältäni kumpuava innostus on saanut kasvaa ja kehittyä nykyisiin mittoihinsa. Jos nämä ympäristötekijät ja innokas harjoittamiseni otettaisiin pois, en ole varma jäisikö jäljelle mitään synnynnäistä lahjakkuutta, joka selittäisi jotakin.

    Toki on totta, että menestys myös kannustaa eteenpäin. Mutta tässäkin sanoisin, että enemmän se sisäinen kokemus edistyksestä kuin ulkoiset menestyksen merkit. Ja kuten tekstissäni esitin, täyttymättömän kutsumuksen syndrooma on yksi vahvan kutsumuksen suurimmista terveyttä vaarantavista tekijöistä. Traagisin tilanne lienee se, että kokee jonkin asian vahvan kutsumukselliseksi, mutta ei koe onnistuvansa saamaan kyseisellä alalla mitään aikaan. Fiktion puolelta väkevä tutkielma tästä aiheesta on Milos Formanin Amadeus-elokuva ja Salierin ristiriitojen repimä hahmo. Siinäkin tärkeätä on huomata, että Salieri kyllä sai tunnustusta teoksilleen ympäröivältä maailmalta. Mutta hän ei itse ollut niihin tyytyväinen, koska kuuli Mozartin musiikissa jotakin laadullisesti ylivertaista sointia.

    Summa summarum, en lähde suosittelemaan vahvaa kutsumuksellisuutta kenellekään. Se on jokaisen oma valinta siinä määrin kuin se on valinta. Mutta sen sijaan uskallan suositella jokaiselle sitä, että tutustuu paremmin omiin innostuksen ja intohimon kohteisiinsa. Ja pyrkii toteuttamaan niitä enemmän omassa elämässään, niin työssä kuin sen ulkopuolellakin. Innostunut suhde omaan työhön ei tarvitse tarkoittaa kokonaisvaltaista uhrautumista ylevän päämäärän eteen. Riittää, että kokee työssä pääsevänsä toteuttamaan itseään ja nauttii tekemisestään. Uskon, että sellainen suuntaus tekisi valtaosasta ihmisiä onnellisempia.

  3. Sanna says:

    Hieno kirjoitus! Ymmärrän, mistä kirjoitat, vaikka omakohtaisia, noin pitkälle vietyä kokemusta täyttymyksellisestä työnteosta ei minulla olekaan. Työ on silti minulle tärkeää. Olen miltei onnellisempi töissä kuin lomalla ja lomallakin katson asioita työsilmin. Ei voi mitään. Lisään siihen kuitenkin oman erikoisen vapaa-aikalisäni, joka tekee minun mielestäni asenteestani vielä mielenkiintoisemman kuin se pelkkänä työasiana olisi. Eli koska olen arkkitehti, toki pidän muodoista ja rakenteista, mutta yhtä lailla ja enemmänkin tykkään tutkia matkoillani ihmisiä tiloissa: miten he toimivat ja elävät jne. En siis juokse ulkomaillakaan kieli vyön alla kohteesta toiseen, vaan vaeltelen ja lusmuilen kokien paikkoja ja niiden henkeä ja katson, miten niitä käytetään. Se on minusta nautinnollista ja joskus minusta tuntuu, että näen niin enemmän kuin jos opaskirjan kanssa juoksisin ympäriinsä kelloon vilkuillen.
    Minua nauratti kommenttisi työhyvinvoinnista. Totesin nimittäin juuri ystävilleni, että olen kurkkuani myöten kyllästynyt tyhjiin karkkipapereihin, joiden sisältö on syöty mutta joiden kiillolla yritetään houkutella työntekijöitä jatkamaan töitä iloisin mielin vielä seuraavaan vuoteen asti – seuraavaan TYHY-aamiaiseen tai TYHY-liikuntaretkeen asti. En haluaisi nähdä elämässäni enää yhtään tyhy-tilaisuutta, vaan haluaisin, että työni olisi silkkaa tyhyä. JOillakin ihmisillä on sellainen työ, se on onni. Minusta se on mahdollista kaikille. Itseni kohdalla työ on kyllä ajoittain virtaavaa ja aika kuluu kuvaamallasi tavalla ilman lounaita ja illallisia, mutta on hyvin pitkiä puuduttavia aikoja, jolloin tuntuu, että metsässä ei liikahda lehtikään – ei tapahdu siis mitään, ei ajatus- eikä toimintatasolla. Se on tuskallisinta mitä olla ja voi. Uskon täyttymyksellien elämän (ja työn) olevan mahdollista ilman tyhjiä karkkipapereitakin ja sitä nyt olen sorvaamassa elämääni. En vielä tiedä miten, mutta jo se, että miettii sitä mahdollisuutta ja miten siihen pääsisi, tekee olon onnellisemmaksi kuin se, ettei olisi mitään parempaa kuin loputtoman vetelällä suolla tallominen ja piipertäminen turhalta tuntuvien juttujen kimpussa.

    Mietin välillä, miten yhteiskunta toimisi jos kaikki vaan tekisivät heille mieluisiaan asioita. Tulin siihen tulokseen, että joku, joka tekee minun työtäni, oikeasti tykkää siitä ja saa siitä irti jotain, mitä itse en saa. Täten on turha seurata muiden polkuja tai verrata niitä omaansa. Yhteiskunta toimisi varmaan vallan mainiosti, jos kaikki tekisivät juuri sitä mitä parhaiten osaavat ja mihin heillä on kykyjä. Se aggressiivinen ilmapiiri, mitä kaupungilla usein kokee busseissa ja muualla, ei kerro kovin hyviä asioita ihmisten elämäntilanteesta ja heidän tekemisistään.

    Pari päivää sitten mietin sitä, miten olen kuullut monta kertaa lauseen “mutta kun muutkin…” Se on tullut esiin tilanteissa, yleensä töissä, jossa ilmaisen tyytymättömyyteni aina vaan samanlaisiin puuduttaviin tehtäviin, joissa ei ole näkynyt minkäänlaista kehitysmahdollisuutta, ja haluaisin hieman haasteellisempia vastuualueita. Vastaus on ollut: “Mutta tekeväthän muutkin…” Silloin olen miettinyt, että jaaha: mitä ne muut minulle kuuluvat? Ehkä he todella ovat ihmisiä, jotka tykkäävät tehdä sitä mitä minä en tykkää, eivätkä siksi ole vaatineet mitään uutta. Minulla olisi joitain muita taitoja, joita heillä ei ole, joilla voisin olla paremmin avuksi. On pöyristyttävää, että minulle, aikuiselle ihmiselle, suoraan sanotaan, että tämän kuuluu olla se, mitä haluat, älä vikise! Kun ne muutkin…

  4. Frank says:

    Kiitos kommentistasi Sanna!

    Tosiaankin työhyvinvointi ei synny joistakin irrallisista tyhy-päivistä, vaan siitä miten työtä tehdään joka päivä. Mitä tulee yhteiskunnalliseen tasoon, tähtäimessä olisi että mahdollisimman moni voisi tulevaisuudessa tehdä sitä mitä tykkää. Se saattaa toki vaatia murroksia talousjärjestelmässämme ja työasenteissamme.

  5. Anne Mäkilä says:

    Kirjoituksesi kutsumuksellisuudesta tuo mieleeni addiktion, riippuvuuden…

    “Riippuvuus eli addiktio (lat. addictio ’jättäminen jonkun valtaan’) on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila. Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta haitalliseen riippuvuussairauteen. Riippuvuudet voidaan jakaa kehollisiin tai henkisiin (fyysisiin tai psyykkisiin) riippuvuuksiin. Riippuvuus liittyy usein mielihyvähakuisuuteen. Yleisiä haitallisia riippuvuuksia ovat esimerkiksi päihderiippuvuudet, lääkeriippuvuudet, nettiriippuvuus ja peliriippuvuus.”

  6. frank says:

    Moi Anne,

    Kyllähän se vahva kutsumus jonkinlaista riippuvuutta on ja siksi on olennaista pyrkiä pitämään se balanssissa muun elämän kanssa, jotta innostava tekeminen ei riistäytyisi käsistä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *