Hain hyväksyntää laskettelurinteessä – 1970-luvulla professori Stanley Milgram voi pahoin metrossa samasta syystä

Posted on April 4 2013 by frank

Whiteface Mountainin huipulta oikealle taakse viettävä rinne oli aamupäivällä hyvässä kunnossa. Vauhdin hurmassa syöksyin lautailijoiden ja perhelaskijoiden ohitse nauttien suksien kontrolloidusta kosketuksesta lumen kylmässä pinnassa. Pysähdyttyäni alaosassa huomasin, että rinne jatkuu hyppyreitä sisältävällä osuudella. Päätin odottaa, että takanani tulevat lautailijat menevät ohitseni ennen kuin niihin suuntaisin. Miksi? Koska ajattelin tehneeni heihin vaikutuksen laskutaidoillani – “toi on kova laskija”, he mielikuvituksessani kommentoivat keskenään -, enkä halunnut pilata illuusiota haparoivalla hyppyesitykselläni.

Samalla mietin kuinka naurettavaa käytökseni on. En ollut koskaan nähnyt kyseisiä neljää miestä. En todennäköisesti tulisi koskaan myös heitä näkemään. En itse asiassa edes ollut nähnyt heitä niin läheltä, että voisin heidät tulevaisuudessa tunnistaa. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä hakea heidän hyväksyntäänsä. Kun tästä liikahtaisin, he olisivat pysyvästi poistuneet elämästäni. Silti seisoin paikallani. Ja odotin.

Siinä seisoessani mietin professori Stanley Milgramin kertomaa tarinaa. Hänellä oli tapana laittaa psykologiankurssillaan opiskelijat tekemään erilaisia tehtäviä. Yhtenä viikkona hän pyysi heitä menemään metroon ja kysymään tuntemattomalta ihmiseltä, ‘voinko istua paikallesi?’. Juuri kukaan ei suorittanut tehtävää. Professori tuohtui ja lähti itse näyttämään, että ei se nyt niin helvetin vaikeata ole: Kysytte vain ja sillä selvä. Metrossa hänen omakin rohkeutensa oli pettää: “Sanat juuttuivat henkitorveeni eivätkä suostuneet tulemaan ulos”. Painiskeltuaan pitkään itsensä kanssa hän valitsi sopivan kohteen, esitti kysymyksensä, ja toisen osapuolen noustessa häkeltyneenä professori istui tämän paikalle: “Ottaessani hänen paikkansa koin musertavaa tarvetta käyttäytyä tavalla, joka oikeuttaisi pyyntöni. Pääni valahti polvieni väliin ja tunsin kalpenevani. En esittänyt mitään roolia. Tunsin todella, että olen menehtymäisilläni.”

Nämä molemmat tarinat kuvaavat samaa ilmiötä: Me ihmiset olemme tavattoman herkkiä toisten hyväksynnälle ja paheksunnalle. Muiden ihmisten läsnäollessa varomme jatkuvasti tekemästä mitään, joka voisi altistaa meidät torjunnalle tai paheksunnalle Täysin riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä tai ei. Nolostumisen ja häpeän pelko kahlitsee elämäämme. Tuiki tuntemattomien ihmisten mahdollinen nenän nyrpistys määrää, mitä uskallamme julkisessa tilassa tehdä ja olla tekemättä. Vaatii suunnatonta rohkeutta – tai suunnatonta määrää alkoholia – uskaltautua laulamaan yksin metrossa.

Miksi näin on? Siksi, että järkemme elää modernissa yhteiskunnassa, mutta tunteemme elävät edelleen laumaeläimen elämää. Sellaisissa heimoissa sosiaalinen kuolema merkitsi fyysistä kuolemaa: jos lauma sinut hylkäsi, olit mennyttä miestä. Ja sellaisessa yhteisössä harvemmin kohtasit tuntemattomia, sinua ympäröivät ihmiset olivat sinun laumasi, niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi häpeän pelko on juurtunut meihin niin syvälle.

Miten sitten vapautua turhanpäiväisen hyväksynnän hakemisen kahleista? Irtautumisen polkuja on nähdäkseni kaksi: Ensinnäkin on tärkeätä valita se lauma, jonka hyväksyntää hakee. Me ihmiset olemme erilaisia, eri yhteisössä arvostetaan erilaisia asioita ja erilaista käytöstä. Punkkarit tietävät tätien paheksuvan heitä, mutta se ei haittaa, koska he ovat pääosin kiinnostuneita muiden punkkareiden hyväksynnästä. Samoin eri työyhteisöissä saattaa olla radikaalisti toisistaan poikkeavat kulttuurit ja arvostuksen kohteet – jopa saman toimialan sisällä. Olen itse huomannut, kuinka paljon helpompaa yleisen paheksunnan aiheuttaminen on, kun tekee sen yhdessä hyvien ystävien kanssa. Kun voi olla varma heidän hyväksynnästään, voi melkeinpä nauttia niistä kauhistuneista ilmeistä, joita onnistuu aikaansaamaan, kun juoksee kolmatta kertaa alasti Storyvillen terassin ohitse.

Jos siis koet, ettet kuulu joukkoon, vika ei ole sinussa, mutta ei välttämättä myöskään laumassa. Ette vain sovi yhteen. Älä tuhlaa energiaasi pyrkimällä muuttumaan sellaiseksi, joka et ole. Pyri sen sijaan etsimään sellainen lauma, joka on lähempänä omaa elämäntapaasi. Ja suuntaa hyväksynnän kaipuusi mieluummin heihin. Vaihda työpaikkaa, etsi uusia harrastuksia, muuta eri kaupunginosaan. Etsi kunnes löydät sen yhteisön, jossa koet, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Tämänkaltainen yhteisön ehdoton hyväksyntä lienee yksi kestävimmistä onnellisuuden lähteistä. Siksi siihen kannattaa panostaa.

Toinen hyväksyntänarkomaniasta irtautuva polku on oman henkilökohtaisen arvomaailman vahvistaminen. Mitä tarkemmin tunnet itsesi ja mitä vahvemmin elät omien arvojesi pohjalta, sitä immuunimpi olet muiden arvostelulle. Kun sisälläsi on vakaa tunne siitä, että toimit oikein, ei ulkoinen paheksunta horjuta sinua.

‘Tunne itsesi’ oli Sokrateen motto ja siitä filosofiassa pohjimmiltaan on kyse. Itsensä tuntemisen polku on pitkä ja usein myös kivulias. Siinä joutuu hyväksymään itsessään asioita, jotka on siihen asti onnistunut kieltämään ja torjumaan. Mutta tien päässä odottaa palkinto: Ataraksia eli mielenrauha, joka tulee siitä, että on oppinut hyväksymään itsensä ja maailman sellaisena kuin se on. Ja on löytänyt sen moraalisen kompassin, jonka avulla pystyy luovimaan oman elämänsä lävitse vakuuttuneena siitä, että toimii oikein. Jo antiikin kreikkalaiset tiesivät, että tämä on lopulta ainoa onnellisuuden lähde, jota mikään ulkoinen ei voi horjuttaa. Antaa koirien haukkua, arvoiltaan vahva karavaani kulkee.


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

One response to “Hain hyväksyntää laskettelurinteessä – 1970-luvulla professori Stanley Milgram voi pahoin metrossa samasta syystä”

  1. Paula says:

    Laumasieluja ollaan edelleen, pikkasen mukavammssa ympäristössä vaan: kylissä, pienissä ja isoissa kaupungeissa, lähiöissä ja eri mantereilla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *