Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi

Posted on May 10 2013 by frank

Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.

Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.

Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.

Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.

Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!

Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.

Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”

Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.

Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.

Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.

Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.

Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.

Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.

P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

4 responses to “Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi”

  1. Hieno teksti.

    Flow-tutkimuksessa tämä harha nokkelasti kierrettiin kysymällä ihmisiltä, miltä heistä tietyllä hetkellä (piippauksen kuullessaan) tuntuu. Saatiin todempia vastauksia kuin menetelmällä, jossa tunnetiloja muistellaan “möykkynä”.

    Läsnäolosta on tullut kova sana mielen markkinoilla, mutta siinäkin on edelleen kaksi onnellisuuden kannalta erilaista tasoa. Kun ihminen tietää olevansa läsnä, hän vain luulee olevansa. Todellisessa läsnäolon tilassa mieli ei siis ole jakautuneessa tilassa eikä kerää kokemuksia. Tiedostava mieli ei siis itseasiassa ollenkaan tiedosta vaan reagoi fiksusti, valppaasti ja systeemiälykkäästi kaikkeen mitä eteen tulee.

  2. frank says:

    Kiitos hyvistä pointeista Heikki!

    Perinteisesti psykologia tosiaan mittaa onnellisuutta sun muita psykologisia suureita pyytämällä ihmistä yhdellä hetkellä tekemään kokonaisarvion onnellisuudestaan, elämäntyytyväisyydestään tai muusta. Tällöin vastaajana on arvioiva minä.

    Mutta flow-tutkimuksiin alunperin kehitetty experience sampling method tosiaan pyytää ihmisiä esimerkiksi kolmesti päivässä kertomaan miltä juuri nyt tuntuu. Näin päästään käsiksi kokevan minän maailmaan.

    Tuo tietoisen läsnäolon mainitseminen lopussa oli viime hetken lisäys, kun mietin onko mitään mahdollisuutta saada kaksi minuutta lähemmäksi toisiaan. Se vaatisi enemmän käsittelyä. Mutta voi tosiaan ajatella, että olisi kaksi erilaista läsnäolon tapaa. Tietoisessa läsnäolossa (mindfulness) tuot arvioivan minäsi nykyhetkeen, olet läsnä senhetkisessä kokemuksessasi ja hyväksyt kokemusmaailmasi koko kirjon. Näin tulet tietoisemmaksi mitä kaikkea oikeastaan koet: niin ulkoisessa maailmassa kuin omassa tunnemaailmassasikin. Voimme nimittäin olla aika sokeita jopa omille tuntemuksillemme.

    Tuo jälkimmäinen tila, josta puhut, muistuttaa vuorostaan pakotonta olemista (zen-sanastossa wu wei), jossa toimimme ikäänkuin automaattisesti tilanteen vaatimalla tavalla. Eli toimintamme virtaa luonnollisesti oikeaan suuntaan. Kyseiseen tilaan pääseminen vaatii paljon mielen tietoista harjoittamista, jotta oikea elämäntapa ja reagointi muodostuu luonnolliseksi osaksi olemustamme.

  3. […] kollegani Frank Martela on terävästi osoittanut viimeisissä blogikirjoituksissaan, aika kultaa muistot. Meillä on taipumus korostaa mennessä sitä, mikä on ollut hyvin – siis […]

  4. Vaatiiko läsnäolo oikeasti mielen harjoittamista vai sen vapauttamista omista harhoista? Luulenpa, että todellinen tietoisuus ei ole harjoittamisen tulos. Kokeva mieli on olemisen tilassa. Siihen voi ehkä päästä pakottamalla mieli erilaisin menetelmin kohdistamaan huomio olevaan tai havaitsemalla mielen rajoitukset, mutta miksi käyttää kiertotietä, kun oikotiekin on olemassa. Eihän todellisuuteen tarvitse mennä, mehän olemme siinä koko ajan!
    Mitä tapahtuu mielelle, kun se tajuaa kahden minuuden olevan oikeasti yhtä ja samaa minuutta? Tietoiseksi ei oikeastaan voi tulla, mutta tietoinen voi joko olla tai olla olematta. Minuuksia voi olla kaksi tai useampia, mutta maailmoja on vain yksi ja kaikille yhteinen todellisuus.
    Onnellisuustutkimuksen iso dilemma on se, että tutkitaan subjektiivista tunnetilaa ja sen tulkintaa ilman, että on tarkkaa kuvaa tai yhteistä käsitystä siitä, mitä tuo käsite oikeastaan edes tarkoittaa. Vielä hassummaksi tilanne muuttuu, kun aletaan tavoitella sellaista, mitä ei ehkä ole edes olemassa muualla kuin kuvitelmissa.
    All in all, paljon oleellisempaa kuin tutkia aivoja ja sen osia olisi tutkia ja ymmärtää mielen toimintamekanismia systeemisenä prosessina. Sieltä läytyy ratkaisu. Kaikkeen. Ehkä.
    Hyvä alku olisi, jos olisi olemassa yksi ja suht yhtenäinen käsitys siitä, mikä rooli aivoilla ja mielellä on tässä prosessissa. Itse uskon, että aivojen ja ajattelun osuutta on ylikorostettu ja mielen merkitystä aliarvostettu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *