Väärin autettu: Eli mitä tapahtui, kun yritin huvin vuoksi lahjoittaa rahaa Syöpäsäätiölle

Posted on December 17 2013 by frank

Kävelin jokunen päivä sitten kampuksella omissa ajatuksissani, kun pari opiskelijatyttöä pysäytti minut. Heillä oli rahankeräyskampanja syöpäjärjestön puolesta. Jos leikkaisin hiukseni kokonaan pois, yksi heistä lupasi lahjoittaa 20$ syövän vastaiseen taisteluun. Keski-ikäisenä en pystynyt tekemään tätä radikaalia päätöstä heti, vaan kilautin kotiin ja mietin 5 minuuttia. Kun palasin pääkallopaikalle valmiina luopumaan hiuksistani, oli lahjoituksen luvannut tyttö käymässä muualla. Kun varttia myöhemmin tulin uudestaan paikalle, oli tyttö siellä, mutta parturi oli yllättäen joutunut lopettamaan päivän puoli tuntia ilmoitettua aiemmin, joten homma ei enää onnistunutkaan.

Kävin siis lävitse henkisen prosessin ja tein raskaan päätöksen. Olin valmis luopumaan hiuksistani, jotka ovat olleet lyhyet viimeksi vuonna 2000. Sitten se ei onnistunutkaan. Olo oli tyhjä.

Tein sen mitä jokainen digi-aikakauden kasvatti olisi tehnyt minun tilanteessani: Päätin avautua ahdingostani Facebookiin. Kesken kirjoittamisen tuli mieleen, että joku voisi regoida statukseeni ehdottamalla, että hän voi pistää ne 20$ hyväntekeväisyyteen. Päätin muokata statukseni loppuun pyynnön: “Voisiko Facebook pelastaa tilanteen? Kuka on valmis pistämään muutaman euron Syöpäsäätiölle, jos leikkaan hiukseni siiliksi huomenna?”

Virhe.

Suomessa toisten auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla näkyvää tai hauskaa. Minulle ilmoitettiin saman tien, että olisi parempi vain laittaa ne rahat itse kaikessa hiljaisuudessa säätiölle, ja lopettaa turhan huomion kalasteleminen.

Ja myönnetään heti kättelyssä syyllisyyteni: Ei syöpäpotilaiden auttaminen ollut tässä kohtaa pääasiallinen motiivini. Minua harmitti kun alkuperäinen hiustenleikkuu-proggis kariutui, ja facebook-statukseni oli yritys päästä eroon tästä harmituksesta: Jos joku olisi valmis laittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, olisi minulla jälleen hyvä syy leikata hiukseni. Tämä itsekäs ajatus siitä, että tällainen pikku kampanja lievittäisi harmiani ja tuottaisi iloa itseni lisäksi myös kampanjaan mukaan lähtevälle lahjoittajalle oli ensisijainen motiivini – ja toisten auttaminen kertyvillä rahoilla hyvä kakkonen. Kolmannella sijalla oli sitten yleinen halu “saada huomiota ja päteä” (katso video alla), joka jollakin tasolla motivoi käytännössä kaikkia facebook-statuksiamme.

Jäin miettimään, mitä väärää on siinä, jos minulle tulee hyvä fiilis ja samalla myös Syöpäsäätiö saa rahaa. Eikö se ole win-win-tilanne? Sitten ymmärsin vastauksen:

On kaksi lähes vastakkaista syytä auttaa toisia ihmisiä: Velvollisuus ja hyväntahtoisuus.

Suomessa toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena. Tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan pitää huolta toinen toisistamme. Ei siksi että se olisi kivaa, vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Taustalla on vaatimus oikeudenmukaisuudesta.

Tästä perspektiivistä hiustenleikkuukampanjat, Pelastakaa Lapset -konsertit sun muu karnevalismi on paljon melua tyhjästä. Tommy Lindgren muistuttaa, että siinä missä Nenäpäivä-keräys tuottaa kunnioitettavat kolme miljoonaa euroa vähempiosaisille, pelkästään Suomen vuosittainen kehitysapu on 1 118 miljoonaa. Verorahoillamme katetaan myös yhdet globaalisti kattavimmat hyvinvointipalvelut kotimaan kansalaisille terveydenhuollosta turvakoteihin, joiden vuosittainen hintalappu mitataan miljardeissa, ei miljoonissa. Pointtina on, että hyväntekeväisyys on ihan kivaa, mutta kärpäsen surinaa korvissa verrattuna siihen valtaisaan hyvää tekevään instituutioon, jossa olemme osallisia pelkästään maksamalla veromme.

Mutta velvollisuus-perspektiivin kannattajien syytös menee vielä astetta syvemmälle: Pelkona on, että näkyvä hyväntekeväisyys toimii savuverhona, jonka takana hyvinvointivaltion perustoja samaan aikaan nakerretaan. Yleisradion Eve Mantu esimerkiksi syyttää Anne Berneriä siitä, että samalla kun hän näyttävästi kerää rahaa uudelle lastensairaalalle tukisäätiön puheenjohtajana, ajaa hän aktiivisesti yhteisöveron laskemista. Tämä on se syy miksi monet kokevat tämänkaltaisen hyväntekeväisyyden uhkana: Julkisella hyväntekeväisyydellä kerätään säihkyviä irtopisteitä, vaikka samalla pyritään murentamaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.

Nyt näemme miksi hiustenleikkuu syöpäpotilaiden vuoksi on toimiva kampanja täällä Jenkeissä (jossa tällä hetkellä asun), mutta herättää vastustusta Suomessa. “Vapauden Kotimaassa” velvollisuus auttaa toisia on kommunismia ja verotus alhaista. Jokainen on oikeutettu tekemään itse ansaitsemillaan (tai perimillään) rahoilla mitä haluaa. Jos hän lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen, on kyse omasta valinnasta. Tätä motiivia pyritään sitten ruokkimaan tekemällä lahjoituksesta mahdollisimman näkyvä. Yliopistokampusten, sairaaloiden ja muiden julkisten rakennusten seinät pursuavat plakaatteja, joissa kerrotaan ketkä lahjoittivat kuinkakin paljon rahaa mihinkin tarkoitukseen. Jenkeissä jopa puiston penkit sisältävät usein pienen plakaatin: “Donated by”. Vapaaehtoisesta hyväntahtoisuudesta on kasvanut status-symboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Yksi ostaa Bentleyn, toinen messinkiplakaatin kotikaupunkinsa seinälle.

Mutta velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään.

Hyväntahtoisuuteen pohjautuva hyväntekeväisyys lähtee liikkeelle ajatuksesta, että hyvän tekeminen tuntuu hyvältä. Se on siis mitä mainioin tapa investoida omaa rahaa tai aikaa, koska siitä saa itsekin niin paljon. Kyse ei ole velvollisuudesta, vaan hauskanpidosta: Tutkimukset osoittavat, että toisiin panostettu parikymppinen tuottaa itselleni enemmän hyvinvointia kuin itseeni panostettu raha. Konkreettisemmin: Jäätelön tuottama nautinto katoaa nopeammin kuin toiselle ostetun lahjan tuottama hyvä olo.

Kun muutama vuosi sitten pyysin luennolla opiskeljoita tekemään kolme hyvää tekoa seuraavan viikon aikana ja sitten raportoimaan mitä he tekivät, en arvannut kuinka koskettava harjoitus tämä voisi olla: Tunnelma luokassa oli harras, kun yksi toisensa perään opiskelijat kertoivat kuinka he olivat vieneet kerjäläisen syömään, tarjonneet appelsiinimehua postinkantajalle tai ihan vain vierailleet pitkästä aikaa isovanhempiensa luona. Hyvän tekeminen on kuin kaunis taideteos, joka elävöittää sekä osallistujien että katsojien elämää.

Ongelmana on, että tällainen vapaaehtoinen hyväntekeväisyys on impulsiivista ja häilyvää. Yhtenä päivänä autan kolme mummoa tien ylitse, toisena päivänä kiilaan kiireessä heidän ohitseen. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttamisesta muodostuu helposti kesäkissa: niin kauan kuin inspiraatiota riittää on kaikilla kivaa, mutta kun homma unohtuu, niin kissa kuolee.

Jos toisista välitetään vain silloin kun se itselle sopii, niin yhteiskunnallisella tasolla seuraukset ovat karmivat – konkurssissa oleva Detroitin kaupunki, jonka esikaupungit ovat Yhdysvaltojen rikkaimpia, on tästä konkreettinen esimerkki. Hyväosaiset antavat köyhien kuolla nälkään, tauteihin ja luoteihin ostaen omantuntonsa puhtaaksi muutamalla huolestuneella facebook-päivityksellä samalla kuin vastustavat kaikenlaisia veronkorotuksia. Hyväntahtoisuus on siis jaloa ja kaunista, mutta toimii parhaiten kasvotusten ja läheisten ihmisten kanssa. Sen varaan ei pysty rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehditaan.

Toimiva yhteiskunta tarvitsee molempia hyväntekeväisyyden muotoja, niin oikeudenmukaisuuden synnyttämää velvollisuutta kuin hyväntahtoisuuttakin. Olennaista on, ettei niitä sekoteta toisiinsa. Moraalisen velvollisuuden hoitaminen alkaa maksamalla asiaankuuluvat verot ilman kiertelyjä. Jo pelkästään ne suorittamalla on keskimääräinen suomalainen tehnyt paljon enemmän vähempiosaisten eteen kuin mitä valtaosa amerikkalaisista tekee koskaan. Jos kokee, ettei pelkkä verovelvollisuuden suorittaminen vielä riitä, ovat säännöllinen vapaaehtoistyö ja säännöllinen kuukausilahjoittaminen toimivia keinoja täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset.

Kampanjat sun muut karnevaalit ovat sitten mukava kuorrutus kakun päällä. Ne ovat kivoja, mutta eivät mitenkään pakollisia. Eli kun nyt leikkasin hiukseni, jotta kaverit (ja äiti) lahjoittaisivat yhteensä 65 euroa Syöpäsäätiölle, se ei tee minusta parempaa ihmistä. Erityisesti se ei anna minulle mitään oikeutta olla tekemättä velvollisuuttani muissa tilanteissa. Se oli hauska tempaus, jossa laitettiin vähän hyvää kiertämään, mutta ei sen enempää. Jos verot, vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittaminen ovat pääruoka, ovat riehakkaat kampanjat ansaittu jälkiruoka. Ne tarjoavat mahdollisuuden nauttia hyväntekemisestä, tehdä siitä hauskaa.

Maailma pelastetaan olemalla oikeudenmukaisia, mutta pelastamisesta tehdään hauskaa hyväntahtoisuuden avulla.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

6 responses to “Väärin autettu: Eli mitä tapahtui, kun yritin huvin vuoksi lahjoittaa rahaa Syöpäsäätiölle”

  1. Tuure Parkkinen says:

    Hienoa, että käsitys “hyväntekemisestä” laajenee! Ja erityisesti että löysit tempauksestasi ilon (:

    Sehän tässä oli isoin huolenaihe (silloin kun FB:ssä kyselit), että epäilit itse onko se “uhraus” sen arvoinen – ja että se ylipäänsä tuntui uhraukselta.

    Kommenttina tähän: “hyväntahtoisuus” on yhä varsin epämääräinen käsite. (“Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään.” “Hyväntahtoisuuteen pohjautuva hyväntekeväisyys lähtee liikkeelle ajatuksesta, että hyvän tekeminen tuntuu hyvältä.”) Motivaattorien jako “velvollisuuteen” ja “hyväntahtoisuuteen” ei ole rajanvedon suhteen kovin selkeä.

    Sen sijaan erottaisin:
    – empatian (toisen onnesta iloitsemisen)
    – kontribuution tarpeen (halu kokea olevansa hyödyllinen/avuksi)
    – syyllisyyden (negatiivisen kontribuution) välttämistarpeen
    – imagon pönkittämistarpeen
    – negatiivisen imagon (häpeän) välttämistarpeen

    Näihin vaikuttaa eri ulkoiset tekijät ja sisäiset taipumukset näihin voi erota toisistaan.
    Kaikki nää voi tuntua hyvältä! “Velvollisuus” voi olla joko kontribuution tarvetta tai syyllisyyden (laiminlyönnistä) välttämistä.

    Tollainen kiva kuvaaja linkin takana:
    https://dl.dropboxusercontent.com/u/6808147/Goodwill_value_model.png

    PS: Lisäksi hieman häiritsee “moraalisen velvollisuuden” ja “vastuullisuuden” käsitysten monimuotoisuuden sivuuttaminen ja hieman kyseenalaistamaton luottamus siihen, että kaikki, mitä valtio tekee olisi “hyvään” (“Moraalisen velvollisuuden hoitaminen alkaa maksamalla asiaankuuluvat verot ilman kiertelyjä.”). Moni ei ollenkaan ole samaa mieltä siitä, että valtio olisi paras taho päättämään mikä on “hyvää”. Aika paljon nykyisestä julkisesta sektorista on olemassa:
    1. Luomaan (tai ylläpitämään tarpeetonta) työtä (eli hukkaa)
    2. Ylläpitämään tulonsiirtoja eturyhmiltä toisille (jotka on naamioitu paremmin tai huonommin, ja joille suurimmalle osalle tuo edellinen työnluonti on oikeutuksena)

    Siksi (ja isomman kontribuution tunteen vuoksi) on ihan ymmärrettävää, että moni henkilö (esim. Anne Berner) haluaisi mieluummin itse päättää, mihin tämän varat käytetään kuin antaa niitä “demokraattisen” virkamieskoneiston uumeniin.

    Ongelmallinen on myös Veikkauksen ja RAY:n roolit “hyväntahdon pelejä” tuottavina tahoina. Käyttökohteet eivät riipu mitenkään pelaajien tahdosta. Itse en esim. pidä ammattiurheilun tukemista juurikaan “hyvänä” tarkoituksena (vaikka harrastusmahdollisuuksien luomista pidänkin). Suomalainen toki voittaa aina – niin kuin kaikissa tulonsiirroissa 😉

  2. frank says:

    Tuure: Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi. Ensinnäkin toteaisin, että ei idea hiusten leikkuusta missään vaiheessa tuntunut uhraukselta, vaan lähinnä hauskalta kokeilulta.

    Ja olet oikeassa, että noita auttamisen motivaatioita voi eritellä vielä pienempiin osatekijöihin kuin mitä tässä kirjoituksessa teen. Hyväntahtoisuudella on mielestäni kaksi alatekijää, nuo mainitsemasi empatia (toisen onnesta iloitseminen) ja kontribuution tarve (halu kokea itsensä hyödylliseksi). On empiirisesti osoitettu, että ne ovat kaksi itsenäistä motivaation lähdettä (ks. esim tämä) ja tämä artikkeli), vaikka useimmiten molemmat ovat pelissä kun autamme toista ihmistä.

    Syy miksi teen jyrkän erottelun näiden kahden hyväntahtoisuuden muodon ja muiden motivaatioiden välillä on se, että hyväntahtoisuudesta kumpuava auttaminen on autonomista ja sisäistä. Se kumpuaa meistä itsestämme ja tuntuu hyvältä. Velvollisuus ja erilaiset imagon kohennusmotivaatiot ovat vuorostaan ulkoisia motivaation muotoja. Velvollisuus on näistä kuitenkin vielä moraalinen motivaation muoto, esimerkiksi Jonathan Haidt näkee empatian ja oikeudenmukaisuuden tunnon itsenäisinä moraalisen motivaation muotoina. Nuo imago-motivaattorit ovatkin jo sitten pelkästään instrumentaalisia pyrkimyksiä johonkin itse auttamisesta erilliseen päämäärään. Näistä syistä siis teen kolmijaon hyväntahtoisuuden, velvollisuuden ja imagosyiden välillä.

    Mitä tulee valtion rooliin, niin olen ihan samaa mieltä, että nykyisessä koneistossa on monia ongelmia ja tehottomuuksia. On ihan ymmärrettävää, että ihmiset eivät ole siihen tyytyväisiä. Mutta samalla olen Winston Churchillin kanssa samaa mieltä siitä, että demokratia on huonoista vaihtoehdoista vähiten huono. En usko, että vapaaehtoisen hyväntekeväisyyden kautta kerättävät rahat voisivat koskaan olla kuin murto-osa siitä määrästä, jotka kerätään pakollisten verojen kautta. Siksi toimivaa yhteiskuntaa, jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehditaan, ei yksinkertaisesti voi rakentaa muuten kuin verottamisen kautta. Ja siksi oman osuutensa tekeminen tämän järjestelmän ylläpitämiseksi on kaikkien kansalaisten moraalinen velvollisuus. Jos haluaa muuttaa systeemiä, siihen on demokratiassa olemassa monia lailisia tapoja – ja julkinen kansalaistottelemattomuus on myös joissakin tilanteissa sallittava. Mutta yhteiskuntarauhasta, omaisuuden suojasta ja muista valtion suomista eduista nauttiminen ilman, että osallistuu järjestelmän ylläpitämiseen on yksinkertaisesti väärin.

    Eli kaikki mitä demokraattinen valtio tekee ei ole välttämättä hyvää, mutta en näe sille uskottavaa vaihtoehtoa.

  3. frank says:

    Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtonen kiteyttää varsin hyvin sen keskeisen kahtiajaon, jota tässä kirjoituksessa pyrin tuomaan esiin:
    ”Yhteiskunnan, kuten kaupungin, tehtävänä on huolehtia oikeudenmukaisuudesta, ihmisten tehtävänä on pitää huolta rakastamisesta. Rakkautta ei voi vaatia kuten oikeudenmukaisuutta.”

  4. Frank says:

    Yhdysvalloissa Make a Wish on yksi näkyvimmistä hyväntekeväisyysorganisaatioista. Nimensä mukaisesti järjestö toteuttaa toiveita. Erityisesti, se toteuttaa kuolemanvaarassa olevien lasten toiveita. Syöpään tai muihin tauteihin liian aikaisin kuolemassa olevat lapset saavat esittää toiveita, jotka järjestö heille toteuttaa. Yleisin toive tuntuu olevan päästä perheen kanssa kerran elämässään käymään Disneylandissa. Lapsi ja vanhemmat voivat hetkeksi unohtaa traagisen lopun läheisyyden ja olla edes yhden päivän yhdessä ja onnellisia.

    Kaunista.

    Samaan aikaan Yhdysvaltojen terveydenhuollossa on vakavia puutoksia, joiden vuoksi köyhien kansalaisten mahdollisuudet saada edes siedettävää hoitoa ovat usein haastavat. Tämän seurauksena esimerkiksi alle yksivuotiaiden lapsikuolleisuus Yhdysvalloissa on seitsemän kuollutta lasta tuhatta kohden, kun Suomessa sama luku on neljä. Tämä tarkoittaa, että pelkästään maksamalla veronsa suomalainen pelastaa välillisesti valtavan määrän sellaisia lapsia, jotka Yhdysvalloissa olisivat kuolleet. Monet Make a Wish – foundationinkin auttamat köyhät lapset olisivat voineet pelastua, jos heillä olisi ollut varaa mennä lääkäriin ajoissa, eikä vasta sitten kun oli liian myöhäistä.

    Kärjistäen: Vapaaehtoisuuteen perustuva hyväntekeväisyys tarjoaa kohta kuoleville lapsille matkan Disneylandiin. Verojen kautta hoituva auttaminen tarjoaa samoille lapsille terveen loppuelämän.

  5. Hei! Pahottelut, missasin tän vastauksen (ilmeisesti maili-ilmotus meni jonnekin spämmiin).

    Tosi hyviä lähteitä tuosta empatiasta ja kontribuution tarpeesta! Ensimmäinen linkki ei tosin taida (ainakaan enää) toimia. Saatko laitettua uusiksi?

    Mielenkiintoinen kolmijako tuokin (hyväntahtoisuus, velvollisuudentunto, imagosyyt). Tosin aika radikaali, sillä paljon kontribuution halu ja imagonpönkityshalukin nivoutuvat yhteen ja näiden rajaa on usein vaikea nähdä, ellei todella joudu tilanteeseen jossa panoksensa joutuu antamaan täysin anonyymisti. Ja väitän, että jakosi on myös vahvasti asennelatautunut: Onko, näin että ensimmäinsessä (HT) nipussa on syyt, joita pidät arvokkaampina ja tavoiteltavina, toisessa (V) “neutraalimmat” syyt ja kolmannessa (jossain määrin) “halveksuttavat” syyt?

    Väitän, että hyväntekeväisyyden tapauksessa valitettavan paljon sekä “velvollisuudesta” että “hyväntahtoisuudesta” on pohjimmiltaan SYYLLISYYTTÄ (guilt). Osittain siksi, että (todellinen) empaattinen kapasiteettimme on todella rajalinen ja jopa halu kontribuoida on usein suurempi sellaista yhteisöä kohtaan, johon itse kuulumme. Vaikka video nälkäänäkevistä lapsista saattaa herättää empaattisen reaktion, se varsinainen empatia harvoin kestää pitkän. Sen sijaan syyllisyys siitä, ettei tee mitään kestää pidempään.

    Tämä liittyy yo. kysymyksee perusteiden arvottamisesta. Perinteisesti syyllisyyden potemista on pidetty länsimaissa (ja Aasiassa – seppukut jne. – ehkä vielä enemmän) hyveellisenä piirteenä. Mutta syyllisyydessä on juurikin se ongelma, että se johtaa useimmiten siihen, että haetaan ratkaisuja siihen syyllisyyteen, eikä itse ongelmaan! Alan Watts sanoo sen tässä parhaiten, miten tää syyllisyys-orientaatio (ja siitä kumpuava hyväntekeväisyys instituutio/”charity”) on ehkä vaarallisin protestanttisen työetiikan piirre:
    http://www.youtube.com/watch?v=c7tlaF3dv_M

    2:28: “…the one way of not doing anything about a situation is feeling guilty about it. Because, when people feel guilty about a situation, you most usually, instead of doing something practical to change it, they resort to all sorts of symbolic methods of expiation.”
    3:51: “Because, if you’ve done something wrong, you’ve made a mistake, and somebody makes you ashamed of it and guilty, you run around licking the sores of your wounded ego, because you feel your pride has been hurt.

    Usein ongelmaa halutaan jopa ylläpitää, jotta syyllisyys voidaan siirtää muiden niskoille – ja siten lievittää omaa (ja pönkittää omaa statusta).

    Nykyisen verotusmallimme laatikon ulkopuolelle on vaikea nähdä. Suosittelen aloittamaan vaikka tästä todella hyvästä dokumenttielokuvasta:
    http://www.youtube.com/watch?v=XL3n59wC8kk

    Olisi olemassa sellaisia verotusmuotoja, jotka jo itsessään parantavat taloudentoimintaa – ilman mitään Laffer-kurvin omaisia tradeoffeja! Eli ne kannattaisi implementoida, vaikka kaikki tulot jouduttaisiin maksamaan ruotsalaisille (: Mutta jotka on tässä eturyhmäpoliittisessa tulonsiirtodemokratiassa poljettu unohduksiin (tai joita ei tajuta, koska käytämme harhaanjohtavaa konseptuaalista metaforaa puhuessamme rahasta, ja se vaikuttaa myös talousmallehin)

    Jos aiotaan mitään kansalaispalkkoja koskaan harkita, pitää ihan ensimmiäsenä verotus kohdistaa monopolehin ja muihin täysin ansiottomiin tuloihin – ja poistaa tarpeettomat subventiot (ja lopettaa se työn luominen!).

    Toinen asia mikä häritsee on se, ettei talouspolitiikasta puhuttaessa (halutakaan) nähdä kausaliteetteja yhtä askelta pidemmälle. Ajatellaan, että jos esim. verotetaan pääomatuloja tai yritysten voittoja kovemmin, pääoma tekee vähemmän voittoja. Mutta kun pääoman tuottovaatimukset eivät muut mihinkään, tuotteet vain kallistuvat tai palkat laskevat, eli viime kädessä tästäkin “välistä” otettu vero vähentää työssä käyvien ostovoimaa. (Koskee aloja, jossa kilpailu toimii.) Jos näin ei pysty käymään, toiminta yksinkertaisesti loppuu kannattamattomana (esim. vahvan kv-kilpailun alainen paperiteollisuus Suomessa).
    Eikä esim. nähdä, miten asumistuet ovat kaikkein eniten tulonsiirto (tukia saamattomilta) vuokralaisilta kaikille asuinkiinteistöjen omistajille (ks. esim. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/talous/heikki-a-loikkasen-asuntoteesit-kalleuden-perussyy-on-halu-maksaa/ ).

    Kolmantena: tulonsiirrot eivät välttämättä ole ollenkaan paras tapa kaventaa tuloeroja tai edes mahdollisuuksien tasa-arvoa. Olisi hyvä kysyä alkuun ihan peruskysymykset: Mikä on (alojen välisten) tuloerojen funktio markkinataloudessa? Miksi pääomalla on tuottovaatimus? Eri alojen väliset tuloerot pyrkivät tasoittamaan rakenne-eroja ja jos oikeasti halutaan kestävästi kaventaa niitä, niin relevantein kysymys on, mikä estää tätä rakennejousta! Tehokkainta olisi maksimoida sosiaalinen mobiliteetti ja poistaa pääomalta sen nykyinen minimipalkka (korkojen nollaraja), suora valtion subventio (ilmainen talletustakaus) ja monopolistiset riistomahdollisuudet (erit. maan, eli kiinteistöjen sijaintiarvon, verottamaton yksityisomistus).

    Kommentoin varmaankin myöhemmin tästä jälkimmisestä aiheesta laajemmin tähän,
    http://frankmartela.fi/2014/01/kun-automaatio-kohta-vie-tyopaikat-on-vaihtoehtoina-koyhyys-tai-kutsumus/

    …kunhan saadaan yksi video valmiiksi 😉

  6. frank says:

    Kiitos vastauksesta Tuure ja pahoitteluni myöhäisestä kommentoinnista. Noi talouspoliittiset teesisi ovat sen verran laajoja ja vaatisivat paljon pohjustusta, joten en niitä tässä lähde kommentoimaan.

    Kolmijako hyväntahtoisuus, velvollisuus, imagosyyt perustuu aika pitkälti synteesiin siitä, mitä olen ihmisen psykologiasta lukenut. Ja tehdessäni eron hyväntahtoisuuden ja velvollisuuden välillä katson myös että syyllisyys kytkeytyy ainoastaan jälkimmäiseen. Ja vaikka paljon meidän auttamisestamme kytkeytyykin syyllisyyteen ja velvollisuuteen, ei tämä poista sitä tosiasiaa, että on myös pyyteetöntä hyväntahtoisuutta. Mutta kuten jo alkuperäisessä tekstissäkin yritin sanoa, pelkän hyväntahtoisuuden varaan ei mitään kovinkaan laajamittaista yhteiskunnallista projektia rakenneta, vaan siinä tarvitaan juuri tuota velvollisuus/syyllisyys-puolta kanssa.

    Mitä tulee sen asennelatautuneisuuteen, niin uskaltaisin väittää että keskeinen ero ekan ja kahden jälkimmäisen välillä on se, että ensimmäisen mukainen toiminta tuottaa enemmän nautintoa ja hyvinvointia tekijälleen, koska se on sisäisesti motivoitunutta. Tämä väite perustuu itseohjautuvuusteoriaan ja sen tuloksiin siitä, että sisäisesti motivoitunut toiminta tuottaa hyvinvointia kun taas ulkoisesti motivoitunut ei. Ks esim. tämä tai tämä artikkeli.

    P.S. Nyt myös tuo aiemmin laittamani linkki pitäisi toimia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *