Yhden vuoden yksinäisyys – Vuoteni Yhdysvalloissa

Posted on May 6 2014 by frank

Lauantai-iltana, kun muu perhe oli jo nukkumassa, päädyin hetkellisestä oikusta kuuntelemaan Spotifyssa Gimmelin ensilevyä vuodelta 2002. Tähän saattaa nyt sekoittua aimo annos nostalgiaa, mutta levy oli yllättävän koskettava. Itse asiassa kuuntelin sitä suorastaan pala kurkussa. Mieleeni tulvi muistoja noista vuosista: Iso-Roban K-18 yökerhot Viva ja Roba, Otaniemen Smökki, Valtsikan Kuppala, spontaanit retket Turkuun. Se kerta kun hiivimme Hotelli Vantaalle maanalaisen parkkipaikan kautta välttääksemme jonot (ja K-20 ikärajan).

Ihmiselämän psykologiset perustarpeet voi tiivistää neljään, kuten viime blogikirjoituksessani esittelin:
1. Omaehtoisuus tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa päättämään tekemisistään eli on oman itsensä herra.
2. Kyvykkyys on kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan.
3. Yhteenkuuluvuus syntyy siitä, että kokee että ympärillä on ihmisiä joista välittää ja jotka välittävät minusta. Se on yhteyttä toiseen ihmiseen.
4. Hyväntekeminen tarkoittaa kokemusta siitä, että omalla toiminnallani on myönteinen vaikutus muiden ihmisten elämään.

Kun peilaan omaa reilua vuottani täällä Rochesterissa, niin voin sanoa, että 1, 2 & 4 -kohtien osalta liikuttiin huippulukemissa: Minulla oli täysi vapaus päättää miten aikani töissä käytän ja sain tehdä työkseni juuri sitä mitä eniten elämässäni haluan tehdä. Hommat etenivät onnistuneesti ja koin saavani aikaan asioita, joilla uskon olevan pitkällä tähtäimellä myönteinen vaikutus tieteen ja sitä kautta ihmiskunnan itseymmärryksen kehitykselle. Eli kokemukseni omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja hyväntekemisestä olivat erittäin korkealla tasolla.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin kolmostarpeen eli yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

Toki on heti todettava, että en suinkaan ollut yksin Yhdysvalloissa, vaan perheeni kanssa. Mistään todellisesta yksinäisyydestä ei siis ollut kysymys. Kun menin töistä kotiin, siellä odotti rakastava perhe. Mutta jossakin on todettu, että ihmiselämässä on useimmiten kolme melko tasavahvaa elämänaluetta: koti, työ ja muu elämä. Näistä kaksi ensimmäistä olivat kunnossa, mutta kolmas sektori kutistui lähes olemattomiin koko vuoden ajaksi. Minulla ei ollut juuri lainkaan niinkutsuttua sosiaalista elämää.

Yksi elämänlaadun mittari (jota ei löydy virallisista tutkimuksista) on kuinka usein käyt oluella jonkun kaverin kanssa. Jos Suomesta tulleita vieraita ja puolison kanssa nautittuja ravintolailtoja ei lasketa, niin koko vuoden saldoni taitaa olla 1. Ja sekin viikkoa ennen paluuta Suomeen.

Miten tässä näin kävi? Osittain tämä on tietysti oma vikani. Ennen lähtöä ulkomaille sosiaalista elämää Suomessa riitti ja niinpä alussa jopa nautin tyhjästä kalenterista ja siitä, että on aikaa keskittyä elämäni kahteen suureen rakkauteen: perheeseeni ja pyrkimykseen ymmärtää ihmisyyttä. Jos olisin alusta lähtien aktiivisesti hakeutunut johonkin harrastukseen, olisi sosiaalinen todellisuuteni ollut varmasti toisenlainen, mutta nyt työ oli käytännössä ainoa paikka, jossa tapasin toisia ihmisiä. Valitettavasti työaikana minusta kuoriutuu erakko, joka aktiivisesti välttelee ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi uhkaa häiritä tutkimuksiani.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki. Myös Rochesterissa.

Mutta oli myös muita syitä: Asuimme kampuksen perhekylässä, jossa kaikki muutkin olivat yliopistolla töissä, joten odotin naapureista löytyvän kavereita. Mutta naapurimme olivat joko a) Aasia-taustaisia opiskelijoita, joilla oli omat tiiviit maakohtaiset porukkansa (pelasin tosin kerran lentopalloa Intialais-porukan kanssa) b) Utahista kotoisin olevia lääkäriksi opiskelevia mormoneita, joiden kanssa en toistuvista jutusteluhetkistä huolimatta päässyt tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli ei kokisi keskustelua väkinäiseksi.

Lisäksi amerikkalaisen vieraanvaraisuuden osalta kokemuksemme oli sama kuin minkä omat vanhempani havaitsivat asuessaan hetken Yhdysvalloissa vuonna 1980: Ihmiset ovat innoissaan kutsumassa sinut kotiinsa kohtapuolin, mutta tämä ‘kohtapuolin’ ei koskaan realisoidu. Meillekin tuli vuolaita tarjouksia, joissa tyypit lupasivat näyttää meille kaupunkia, kutsua kotiinsa syömään, hoitaa lapsiamme tarvittaessa tai järjestää baby shower-juhlat. Nämä asiat eivät vain koskaan tapahtuneet ja jos ne otti puheeksi niin ‘juuri nyt on vähän kiireinen hetki, mutta kohtapuoliin’.

Myös työyhteisön sosiaalinen dimensio jätti toivomisen varaa verrattuna kokemuksiini suomalaisista yliopistoista. Joulun alla oli pikkujoulut ja ajattelin, että vihdoinkin on mahdollisuus tutustua kollegoihin vähän rennommassa ympäristössä. Koska kyseessä oli työyhteisön vuoden ainoa sosiaalinen tapahtuma, jossa oli tarjolla viiniä ja laatuoluita, ei ihmisillä ollut kiinnostusta viettää siellä kuin kaksi tuntia: kello seitsemältä kaikki lähtivät kohti kotia ja se siitä.

Kun ihmettelin sosiaalisen elämän vaisuutta paikalliselle professorille, hän kertoi että hänen nuoruudessaan tilanne oli ollut aivan toinen ja meno välillä varsin villiä, kun professorit nauttivat alkoholia ja muita päihteitä yhdessä opiskelijoidensa kanssa. Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kilpailu on koventunut ja hyvissä yliopistoissa tutkijat pitävät tarkan huolen siitä, että mikään inhimillinen ei pääse rikkomaan heidän tarkasti vaalimaansa professionaalista imagoaan. Siksi kukaan ei uskalla enää esiintyä vähänkään juovuksissa työtovereidensa nähden ja kaikki sosiaaliset tapahtumat ovat kuihtuneet pois.

Samalla lailla jokaviikkoisessa tutkimusseminaarissamme oli näennäisen rento ja huumoripitoinen tunnelma, mutta tajusin että vuoden jälkeen en tiennyt kollegoistani yhtäkään työn ulkopuolista asiaa – en edes onko heillä puolisoa tai lapsia. He olivat ystävällisiä fraasitasolla, mutta en koskaan päässyt näkemään ihmistä professionaaliseksi hiotun pinnan takana. Yliopistosta on tullut steriili ammattilaisten yhteisö.

Miltä sosiaalisen elämän puute sitten tuntui?

Kyllä se välillä aika suurestikin ahdisti. Tai kyllä sen nyt kesti, kun tiesi että sillä oli tarkka loppumisajankohta. Niinpä selviytymiskeinona esimerkiksi organisoin ja visioin erilaisia tulevia juhlia, joita sitten Suomessa voisi toteuttaa kaveriporukan juhannuksesta ala-asteen luokkakokoukseen. Mutta mietin, että jos ulospääsyä ei olisi ja sosiaalinen elämä olisi yhtä tyhjää useamman vuoden ajan, niin kyllä se lopulta olisi latistanut elämääni aika vahvasti ja voisi johtaa masennukseen tai muuhun oireiluun. Ihminen – eli minä – tarvitsee yhteisöä voidakseen hyvin.

Yksinäisyys tekee myös haavoittuvaksi: Viime syksynä löysin kampukselta sisäfutiksen vapaavuoron, jossa kävin kävin kerran viikossa pelailemassa. Eräällä kerralla lähdin ottamaan lähestyvää palloa jalallani, kun toinen pelaaja lähti tavoittelemaan sitä päällään. Jalka ei osunut päähän eikä mitään tapahtunut, mutta tämä pelaaja oli erittäin tuohtunut asiasta. Omasta mielestäni tilanteessa ei tapahtunut rikettä ja jos minulla olisi ollut kavereita, olisin tuonut oman mielipiteeni vahvasti esiin. Mutta olin yksin ja pelkäsin menettäväni tämän ainoan harrastukseni. Joten otin nöyrästi haukut vastaan ja kävin vielä jälkeenpäin pukuhuoneessa pyytämässä tyypiltä anteeksi. On helppo olla vahva ja itsenäinen, kun tietää että on se porukka joka sinut hyväksyy. Kun se puuttuu, sitä on alttiimpi miellyttämään toisia ihmisiä.

Lisäksi yksinäisyys sai minut uudelleenymmärtämään omaa persoonallisuuttani. Suomessa olen pitänyt itseäni vähän sellaisena ulkopuolisena tyyppinä, joka kyllä tykkää käydä juhlissa, mutta joka jatkuvasti haaveilee yksinäisistä erakkopäivistä mökillä. Nyt ymmärsin, että jokaisella meillä on oma sosiaalisen elämän tasapainopisteensä. Helsingissä meno yltyi jatkuvasti liian sosiaaliseksi, täällä liian vähäiseksi.

Tämä muuten näkyi muuten myös persoonallisuustesteissä. Suomessa kun tein klassisen Big-5 testin, olin introverttiuteen kallellani, mutta Yhdysvalloissa sama testi paljasti minusta ekstrovertin. Hämmästyin tätä, mutta syy oli kysymyksissä, jotka kysyivät kuinka paljon haluan osallistua erilaiseen sosiaaliseen toimintaan. Suomen sosiaalisessa ähkyssä vastasin että ei kiinnosta, mutta nyt sosiaalisessa tyhjiössä vastasin että joo joo joo!

Kokemus sai minut pohtimaan myös klassisia onnellisuusmittareita, jotka kysyvät kuinka tyytyväinen olet elämääsi kokonaisuudessa. Jos Jenkeissä minulta olisi kysytty asiaa, olisin pohtinut, että itse olen tämän reissun valinnut ja se on olennainen tulevan urani kannalta. Siten olisin päätynyt pitkälti samaan vastaukseen kuin Suomessakin. Kuitenkin elämässäni oli aukko, joka ahdisti. Elämäntyytyväisyys-mittari ei tätä eroa olisi havainnut, mutta esimerkiksi jos olisi kysytty kokemustani omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja hyväntekemisestä, olisi huomattu että yhdessä niistä on kuoppa.

Lopulta tässäkin yksinäisyyden pilvessä oli hopeareuna. Yksi klassinen ja paljon tutkittu keino selvitä vaikeuksista on löytää niistä jokin merkitys. Itsekin turvauduin tähän ja ainaisena elämänantropologina koin tämän yksinäisyyden mahdollisuutena laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärtää paremmin erilaisia ihmiskohtaloita. Ajattelin, että vaikka hetkellisesti sosiaalisen elämän puute ahdistaakin, niin pitkässä elämänjuoksussa tämä on arvokas elämänkokemus, jonka kautta pääsen yhteyteen paitsi itsestäni löytyviin uusiin puoliin niin myös toisiin ihmisiin kun eläytymiskykyni vahvistuu. Myös tämä ajatus oli yksi syy, miksi en niin aktiivisesti sosiaalisia kontakteja edes etsinyt.

Lisäksi nyt, yhtä elämystä rikkaampana, osaan arvostaa vielä enemmän niitä rakkaita ihmisiä, joihin olen vuosien mittaan Suomessa luonut syvällisen yhteyden. Kiitoksia että olette olemassa – te teette elämästäni elämisen arvoisen!

Huomio: Kirjoitin tämän kirjoituksen muutama viikko sitten ollessamme vielä Yhdysvalloissa, mutta julkaisin sen vasta nyt palattuamme juuri Helsinkiin. Myös otsikko oli valittu ennen Gabriel García Márguezin poistumista keskuudestamme. Olkoon se kunnianosoitus tälle soljuvan kerronnan mestarille.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

5 responses to “Yhden vuoden yksinäisyys – Vuoteni Yhdysvalloissa”

  1. Tommi F. says:

    Kaksi ja puoli vuotta takana Jenkeissä ja täsmälleen samat vibat. Suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin tottuneelle täkäläinen kulttuuri on todella vaikea pala nieltäväksi.

    Kun on tottunut siihen, että ihmiset ovat varautuneita, mutta kun ottavat sinut omakseen, kyse on aidosta yhteydestä, on vaikea hyväksyä sitä, että sanat ja suunnitelmat eivät tarkoita mitään. Etenkin täällä ADHD:n kyllästämässä New Yorkissa, jossa ihmisillä on muutenkin massiivisia hankaluuksia sitoutua mihinkään.

    Alkaa hissukseen olla todella kova ikävä asenneilmastoa, jossa on vaikeaa tehdä ystäviä, mutta nämä ystävyydet ovat merkityksellisiä ja kestävät läpi elämän.

  2. Mielenkiintoinen ja yksityiskohtainen tutkielma.Olen samaa mieltä kanssasi, monessa. How-are-you-keskustelut ovat usein keveitä, eivätkä johda pitkäaikaisiin ystävyyssuhteisiin. Se on minusta kuitenkin positiivisempi ilmiö kuin täysin vieraille puhumattomuus. Sinua osittain rajoitti perheen mukanaolo ja ehkä laajemman yhteisön, yliopiston piiri, jossa uuteen sisäpiiriin sukeltaminen olisi vaatinut pidempää tutustumisaikaa. Mutta kokemusta yhtä kaikki ja jotain positiivistä jäi kuitenkin muistoon, eikös. Terveiset New Yorkista!

  3. Paula says:

    Frank
    Tulee vaan mielee, että eikö toi alun kolmas kohta sisällä jo ton nelosen? Eli Yhteenkuuluvaisuuden sisällä on on Hyväntekeminen.
    Toki nyt ajassa on edelleen tämä positiivisuuspositiivarismi.

  4. Paula says:

    Pakko lisätä. Rehellistä tekstiä, liikuttavaa ja hienosti ruikutuksen käännät syvälliseksi pohdinnaksi eli jalostuu kokemuksena. Mä koen, että mun elämä on Suomessa tommosta kutakuinkin (ruikutan)- aina- kun sulla vaihdossa, enkä ole komennuksilla ollutkaan. Kyllä oonkin ollut masentunut ja työnkin on sitä miltei paskaduunii. Onneks on pitkämielinen perhe ja harrastus, joka on mulle se millä pääsen flowareihin.
    Jotenkin tuntuu sun vaihtofiilikset täyttää kaikki ne kliseet Usan komennukselta, mutta oot eka joka ei hehkuta vaihtoaikaansa näistä yliopistotyypeistä, joita oon tavannut tai lukenut.

  5. Ulla Kärkkäinen says:

    Kiitos tästä! Olen lähdössä avomieheni kanssa näillä näkymin vuonna 2016 Bostoniin vuodeksi tai kahdeksi tekemään tutkimusta. Juurikin näitä sosiaalisuuteen liittyviä tekijöitä tullut tässä pohdittua. Asutaan nyt Espanjassa ja hyvin huomaa, että näin juuri kahden vuoden tietämillä se sosiaalinen piiri alkaa olla muotoutunut. Siinä vaan tuntuu kestävän tosi kauan, vaikka koittaisi aktiivinenkin olla. Hyvä tietää, että ihmisten puheet eivät välttämättä ole toteutumassa siellä; auttaa asennoitumaan ja todennäköisesti vältyn monelta pettymyksen tunteelta. Kiitos! Kaunista syksyä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *