Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?

Posted on February 3 2016 by frank

Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.

Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).

Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.

Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.

Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.

Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:

Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.

Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.

Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:

  • Huvittuneisuus
  • Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
  • Tyytyväisyys
  • Halukkuus
  • Innostus
  • Kiitollisuus
  • Kiinnostus
  • Rakkaus
  • Ylpeys
  • Myötätunto

Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:

  • Kärsimyksen välttäminen
  • Reiluus
  • Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
  • Auktoriteetti
  • Puhtaus/inho

Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.

Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.

Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.

Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.

Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.

Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.

Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.

Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!

Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:

  • Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
  • Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
  • Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
  • Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

One response to “Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?”

  1. Timo Kuntsi says:

    Kiitos mielenkiintoisesta ja hyvin kirjoitetusta katsauksesta!
    Tahdonvoimaan liittyen tuli mieleen, että löytyisiköhän kytkentää fyysisen ja henkisen sitkeyden välillä?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *