Ensimmäinen kerta tapahtui Tammerkosken sillalla. Molemmat kiiruhtivat lounaalta takaisin töihin, kumpikin omiin suuntiinsa. Yhteentörmäys vältettiin, kun molemmat väistivät sujuvasti oikealle. Juuri niinkuin Suomessa on tapana. En ole edes varma, kohtasivatko katseet. Varmaa on kuitenkin se, että minuuttia myöhemmin kumpikaan ei kykenisi palauttamaan mieliin koko kohtausta.

Toisen kerran Pentti oli palaamassa voitokkaasta Tappara-matsista. Hän oli riehakkaalla tuulella ja pakkasyössä törisi vuvuzela. Ville oli palaamassa ravintolasta vaimonsa kanssa. Hän ei vastannut Pentin seurueen iloisiin kannatushuutoihin, vaan melkeinpä työnsi vaimoaan edellään kohti autoa. Pentin virneeseen vastasi Villen suorastaan närkästynyt ilme. “Olipa nyrpeä pariskunta”, Pentti kommentoi kavereilleen vaivihkaa.

Kolmannella kerralla oli Villen vuoro olla iloinen. Tilikauden päättymisen jälkeinen stressi purettiin tuttuun tapaan karaokeravintola Killingissä. Reilussa laitamyötäisessä Ville oli ystävällinen kaikille, yrittipä heittää yläfemman kaikkien vastaantulijoiden kanssa matkalla yögrillille. Yksi vastaantulijoista oli Pentti. Hän oli puoli tuntia yrittänyt saada itselleen taksia päästäkseen kotiin. Kädet pysyivät tiukasti taskussa. Ville ei tätä torjumista edes huomannut, koska hänen kätensä heilui jo kutsuvasti seuraavan vastaantulijan edessä.

Neljäs kerta oli Provinssirockissa. Pentti oli kadottanut kaverinsa ja kännykkänsä, mutta se ei menoa haitannut. Hän heilui epäselvässä seurueessa leirintäalueen portilla. Ville vuorostaan oli matkalla teltalta Slayerin keikalle. Telttakaverit olivat menneet edeltä, ja Villen oli tarkoitus tavata heidät 20 metriä mixauskopista vasemmalle. Hetkellisestä päähänpistosta Ville alkoi kävellessään hoilata Pate Mustajärven nimeä. “Pate on jumala, Pate panee parastaan, hei hei hei!” Siinä laulun sanat, jotka hän keksi ihan itse.

Pentti kääntyi katsomaan laulajaa ja heidän katseensa kohtasivat. “Perkele, Tampere!”, Pentti sai mielenliikutukseltaan uraistua. Samassa hän jo yhtyi Villen lauluun. Kun Ville saavutti Pentin olinpisteen, oli heidän menonsa jo virittynyt sellaiselle asteelle, että Ville huudahti “syleillään” ja hyökkäsi Pentin luokse. Kädet toistensa harteilla he alkoivat hoilata Ukkometsoa iskien jaloillaan rytmikkäästi mutaista tannerta. Jokin oli klikannut, ja siitä illasta – ja sen legendaarisista uroteoista, joista riittäisi kerrottavaa vielä lapsenlapsillekin – alkaisi elinikäinen ystävyys.

Kysymys kuuluu: Kumman syytä heidän kohtaamisensa oli? Perinteisen psykologian näkökulmasta tuntuisi tärkeältä selvittää, kumpi oli aloitteentekijä ja kumpi siihen vastaaja.

Todellinen syyllinen ei kuitenkaan ollut kumpikaan heistä. Vaan festari itse. Odotus juhlatunnelmasta viritti molemmat sellaiseen mielentilaan, jossa he olivat valmiita uudenlaisiin kohtaamisiin, he suorastaan odottivat sellaisia. Siksi tilanteen avautuessa he olivat jo valmiiksi avoimia sille, että se vie heidät mukanaan. He olivat osa systeemiä, jossa kohtaamiskynnys oli alhainen ja mahdollisuusulottuvuus tuntui jatkuvan yläilmoihin. Festari oli virta ja he lastuja sen lainehilla.

Jos olisimme saaneet vangittua videolle heidän kohtaamisensa kasvonilmeet ja katselisimme niitä hidastettuna, huomaisimme, että kasvon- ja kehonkielen mikrotasolla tapahtui niiden muutamien sekuntien aikana uskomaton määrä vastavuoroista ilmeiden synkronisaatiota. Tästä vauvatutkimuksessa paljon tutkitusta synkronisaatiosta syntyy se tunne siitä, että tässä ollaan samalla aaltopituudella – ikäänkuin värähdellään samalla taajuudella. Siitä vauva tietää, että äiti on läsnä hänen kanssaan. Ja siitä Pentille ja Villelle syntyi muutamassa sekunnissa niin vahva käsitys siitä, että toinen on ‘hyvä tyyppi’. Yhteislaulu oli vain luonnollinen jatkumo sille, mitä oli jo sanattomasti tapahtunut heidän välillään.

Ihmisten välinen vuorovaikutus tapahtuu pitkälti sanojen ja tietoisuutemme ulkopuolella. Kasvoillamme välähtävät mikroilmeet ja kykymme lukea toisen mikroilmeitä johtavat siihen, että salamannopeasti meille muodostuu vahva mielikuva toisen mielentilasta. Samaan aikaan olemme huomaamattamme viestittäneet toiselle omat tunnetason tummat ja valoisat ailahduksemme.

Parhaimmillaan tämä tunnetason vuorovaikutus on, kun molemmille on vahva positiivinen odotus sen suunnasta ja halu antaa tilanteen viedä. Tällaisessa tilanteessa osapuolten myönteiset odotukset vahvistavat vastavuoroisesti toisiaan, syntyy avautuvan vuorovaikutuksen itseään ruokkiva spiraali, ja he tulevat työntäneeksi keskinäisen kohtaamisen paljon pidemmälle kuin mitä olisivat arvanneet mahdolliseksi vain minuutteja aikaisemmin.

Yhtäkkiä koet olevasi yhtä koko festivaalikansan kanssa. Tuo tuntematon karvainen mies on kuin paras kaverisi. Samoin tuo vihreähiuksinen tyttö. Olet ystävien ympäröimä, he suorastaan syleilevät sinua sanattoman mikroviestinnän välityksellä. Olet kokenut festariyhteyden.

"Haluatko henkselöityä?" "Joo! Mitä se on?" "Tätä."

Naturally, there is the all to human tendency to procrastinate (and perhaps the unconscious hope that the other will take care of the matter meanwhile). Given it and the fact that we tend to exaggerate our own good deeds and underestimate those of others, it will require careful balancing to really make sure that the household duties are distributed equally. Frictions in this balancing can easily flame into hot-headed arguments…

Meanwhile, two other persons move together. Love is in the air. But in addition to all the romantic cuddling in the garden, this means that from now on, they are sharing the household duties. But what is special about this couple is that both of them take delight in helping the other. Both of them hate household duties, but knowing that, they also know how much they can cheer up the other by doing something extra. Psychology has shown that giving to others is one of the most robust ways to increase one’s own well-being and this couple has taken this lesson to their heart. Accordingly, they try to do their share, but when they have the energy, they even find themselves doing a bit more than that. Just to make the other happy. Balance is not so important because whether you do more or less than the other, either way you win!

So we have two couples. One of them believes in a transactional theory of human interaction: You give some, you get some. They see themselves as independent individuals. The other couple believes in a more interdependent view of human selfhood. Accordingly, their happiness resides almost as much in the other as it does in themselves.

Now, I don’t know which couple has the more realistic view of human beings. But it is not hard to predict which of the relationships is more happy.

Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.

Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?

Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.

Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.

Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.

Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.

Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.

Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: “Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.

Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.

Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.

Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?

Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ‘härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi “markkinat ovat korvaamattomia“, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että “jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: “Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.

Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.

Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ‘founding fathers‘ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.

Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.

Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ‘voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.

Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.

Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.

Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.

Ensinnäkin on selvää, että mihinkään reaalimaailman ostotarpeeseen palkkiot eivät liity. Kun kuukausipalkka on viisinumeroinen luku, saa sillä materiaaliset tarpeet joka tapauksessa tyydytettyä riippumatta sen suuruudesta. Tutkimukset osoittavatkin, että yksilön onnellisuus ei ole kiinni absoluuttisesta palkasta, vaan palkasta suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin.

Johtaviin työtehtäviin hakeutuvat henkilöt ovat useimmiten kunnianhimoisia ja kilpailuhenkisiä. He haluavat näyttää, mihin pystyvät. Raha itsessään ei johtajia tässä pelissä suuriakaan kiinnosta, mutta se vain sattuu olemaan ainoa mittari, josta näkee kuinka menestynyt on.

Marko Junkkari (HS 18.3) kertoo vuosittain julkaistavasta kirjasta, jossa on yhteenveto johtajien kannusteista: “Vaikka opuksen hinta on peräti 7000 euroa, se on yritysjohtajien bestseller. Kirjasta yritysjohtajat näkevät, kuinka paljon kilpailijayrityksen johto tienaa, ja osaavat sitten arvioida oman arvonsa. Kukaan ei halua ansaita alle keskiarvon.” Kilpailu palkan suuruudesta on kuitenkin nollasummapeli, jossa yhden johtajan palkankorotus on aina toisen tappio. Maalia ei ole, mutta hävitä voi.

Lopulta palkkataulukon tuijottaminen on vain oire siitä, että johtajat ovat kadottaneet yhteyden niihin itseisarvoihin, joita työ palvelee. Haastattelin erästä vuorineuvosta, joka 60-luvulla siirtyi yksityiseltä sektorilta valtionyhtiön johtoon. Samalla hänen palkkansa puolittui. Hän kertoi, että “kunhan maitokaupan laskun saa maksettua” niin palkka ei vaikuttanut päätökseen lainkaan. Hän koki palvelevansa isänmaan asiaa ja se oli tarpeeksi arvokas asia itsessään.

Tarvitsemme lisää yrityksiä, joissa uskalletaan ajatella, että oma työ palvelee muitakin päämääriä kuin rahan ansaitsemista. Jos ei isänmaan palveleminen enää elähdytä, niin voi ajatella palvelevansa työntekijöidensä hyvinvointia tai parantavansa maailmaa myymänsä tuotteen kautta. Tällöin motivaatio löytyy sisältä, työ itsessään palkitsee tekijänsä.

Kun työ tuntuu itsessään arvokkaalta, ei oman elämänsä arvoa tarvitse päivittäin tarkistaa palkkataulukosta.

At the same time Jack Casey describes himself as a person “who likes to be relatively independent of other people.” He refuses to be dependent on anyone and prides himself for being a rugged individualist who does what he wants, when he wants, disregarding anyone’s opinion. Freedom to do what one wants has been said to be the number one American value. At least for Jack Casey it is his guiding principle.

Jack Casey represents what Robert Wuthnow calls an American paradox. On the one hand he is more individualistic and less dependent on others than most of us. On the other hand he cares for others much more than the average person. What is he then, an individualist or an altruist?

The answer is: he is both. Being individualistic and caring about others don’t cancel each others out. They are like apples and oranges. First there is the issue of who controls our lives? Are we able to make independent choices or are we so weak and dependent on others that we let them run our lives? This is the question of individualism. It is thus a question about are we in charge of our own lives.

Second we have the issue of who do we care about? Are we egoistic persons for whom only our own benefits count? Or are we more altruistic persons who find satisfaction in helping others? This is the question of altruism. An individualistic person who makes his or her own life decisions can make a totally independent choice of whether to help only oneself or help also those in need. As long as the choice is one’s own, one is an individualist. Thus it is perfectly possible to be an altruistic individualist.

The paradox is that in our times individualistic people are actually more altruistic than less individualistic people. Wuthnow found in her survey that those people who placed a high emphasis on self-oriented values such as realizing one’s talent were actually slightly more likely to be involved in charitable activities than other citizens.

The reason for this is found in the fact that we are constantly bombarded with propaganda that says that everyone should take care of only their own business. There is a norm in our society that tells that either be self-interested or be a fool. And no one wants to be the fool. Thus many people suppress their more altruistic instincts in order to live up to the selfish norms of our times. They don’t dare to be unselfish as they fear that people would mock them for not being able to take care of their own interests. It actually takes courage to admit that one did something for others without any self-interest in mind.

We live in paradoxical times: It is the weak who believe that you should only care about yourself. It takes some balls to be out there and admit that one cares about others and is willing to make sacrifices for them. So be a true individualist and dare to care about others!

To start with, we need to focus on the one asking the question. Because most of us never ask such a question in all its seriousness. For most of us the question is a joke, something to make fun of when we want to mock too deep-going thinking. On the other hand, there are those artists who have taken this enigma so seriously that they have been driven to suicide by this haunting question. So, who asks the question?

Only those people who have for some reason distanced themselves from the framework for life given to them by their upbringing. Most people never seriously question the worldview provided by the society around them or their religion – be it Christianity, Buddhism, Islam or the modern alternative: Consumerism. The question opens itself up in all its seriousness to only those of us who for one reason or another have started to question the given, the values and purposes that they were brought up to believe in.

Next, we need to look at the question itself. What do we really ask, when we ask about the meaningfulness of our lives?

Question of meaningfulness is in the end a question about making our lives have meaning in some framework bigger than ourselves. As long as we are asking how to make ourselves happy or how to maximize our own outcomes in life we are not asking about the meaning of our life. These are perfectly legitimate questions and some people are able to live their lives without asking anything else. But only when they ask what bigger meaning their lives might have, do they start to care about making their lives meaningful. Thus we need to find something bigger than ourselves that we can believe in and that we feel we can contribute to in order to feel that our life has a meaning.

Where to then look for something bigger than ourselves? As said, those asking the question are the people who no longer believe to an answer external to them. They have distanced themselves from modern consumerism and ancient religions. There is then only one direction from which they can look for an answer: Inside of them. And what do we find inside of us? We find that we are creatures that are deeply dependent on others. We are creatures that want to belong. We are creatures that build our sense of value through sensing how others value us. It is extremely hard to uphold a high regard of ourselves if others don’t care about us at all. As creatures who need to feel connected, we want that others care about us.

Given our psychological build-up the most solid base for purpose we can genuinely believe in is found in other people. When we believe that we contribute positively to lives of others, then we feel that our life has value and meaning. That’s how simple it is. What group of others is most important to one is then a matter of preference. Some find meaning through their own kids, others through their work and still others through some voluntary work: Orphans in Africa, homeless in your home town, breast cancer victims, whatever is your cup of tea.

Meaning of life is to make oneself meaningful to others. It is up to you to decide to whom you want to be meaningful.

Modern individualism started as a battle cry against the constraints of a collectivistic culture where your position and possibilities in life and society were by and large determined by the time you were born. In medieval times you were given a role from the outside and then you were your role: as a farmer, father, woman, citizen and so forth certain behaviors were expected from you. And you didn’t have much saying against this.

As the cities got bigger and new bourgeois class got stronger in the 19th century the possibilities to determine one’s faith in life increased. This development was accompanied by philosophers who preached that man should not take the values of the society for granted but rather oneself craft one’s own values. This noble individualism was preached for example by Ralph Waldo Emerson in America and by Friedrich Nietzsche in Europe. Man has a right to carve his own way of living. And this quest for claiming one’s own life into one’s own hands starts with searching from within the values that one is willing to commit oneself to.

Then something went wrong and this noble individualism was watered down. Some claim that the horrors of First World War are to blame. Too many stubborn gentlemen followed their ‘duty’ to senseless deaths. Others see that nazi propaganda stole the concept and transformed personal moral strength into mass obedience to a sociopath. As Roy Baumeister puts it: “When it comes to bad PR, there’s nothing quite like a personal endorsement from Adolf Hitler.” Still others claim that the new consumer society and advertising industry with the slogan ‘you are what you buy’ transformed inner moral convictions into outer displays of identity.

In any case, what we seem to have now is quite far removed from the noble origins of individualism. The right to define yourself through finding your own values has been transformed into a right to define yourself through wearing certain brands. I have desires and I have a right to fulfill them all. That’s what modern consumer individualism is about. This attitude was displayed most naked in recent riots in London. Instead of demanding some political changes the disillusioned protesters just broke into luxury shops to steal the products they couldn’t afford in normal life. As criminologist and youth culture expert Professor John Pitts commented on Guardian:

“Where we used to be defined by what we did, now we are defined by what we buy … A generation bred on a diet of excessive consumerism and bombarded by advertising had been unleashed.”

So how to fight this watered down version of individualism where the cultural norm seems to be that everyone should maximize their hedonistic pleasures in life? I don’t believe that the noble individualism is an answer. First of all, writers proposing that everyone should create their own values vastly overestimated the capacity of us human beings – including themselves – to transform our basic values just like that. On the other hand, too much nobleness easily leads one to overlook those fellow citizens that are not so noble. A self-proclaimed Übermensch can have a hard time tolerating that he or she has to spend time with us normal human beings.

What I propose instead is what could be called compassionate individualism. This brand of individualism puts less emphasis on what one looks like and more on what one really feels like. We all have the capacity to be compassionate and care for others. It is just often hidden beneath the cultural propaganda that shouts at us that we should only care about our own happiness. Compassionate individualism is about being able to ignore these messages and listen instead to oneself and what one’s own heart has to say. And this listening leads most of us to find more capacity for compassion than what we were mislead to believe by our dominating culture.

This explains the paradox revealed by research done in US that found that “people who were the most individualistic were also the most likely to value doing things to help others.” People who were most individualistic were least influenced by the cultural propaganda and most able to follow their own way of living. As they followed their own path, they found that within them there was a heart that cared about others. And this lead them to live a life in which they put more emphasis into helping others than the weaker individuals around them.

Consumer individualism is reactive individualism. It is a feeble attempt to be individual by consuming the products that marketers say will make us individuals. Compassionate individualism is active individualism. In it the person truly listens to oneself to find from within the values one wants to follow in one’s life. The question is, what path do you want to follow?

Tämä keskustelu tapahtui facebookissa 17.1.2011. Siinä allekirjoittanut, Lauri Järvilehto ja Mikko Hyvärinen ottavat yhteen pohtiakseen monimutkaisia kysymyksiä yritysten yhteiskuntavastuusta, siitä mitä elektroniikkavalmistajien tehtailla tapahtuu Kiinassa ja onko meillä kuluttajilla velvollisuus tai edes mahdollisuus vaikuttaa valinnoillamme näihin asioihin. Ja ennen kaikkea siitä, onko iPhonen ostaminen eettisesti arveluttava vai peräti paras valinta? Kaikki alkoi tästä viattomasta statuspäivityksestä:

Frank:
On ongelmallista, kun jostakin brändistä tulee liian ikoninen. Ei tarvitse välittää ihmisoikeuksista, kun ihmiset tykkää kuitenkin. Monet muut kansainväliset brändit kuten Nike, H&M tai Nokia ovat joutuneet kansainvälisten kampanjoiden seurauksena ottamaan alihankinnan eettisen puolen vakavasti. Toivottavasti Apple teflon-brändistään huolimatta tajuaisi, että ihmisarvoisten työolosuhteiden tarjoamisen hinta maksaa itsensä takaisin, kun brändi ei likaannu työolosuhde-skandaaleissa:
Business Insider: Your iPhone Was Built, In Part, By 13 Year-Olds Working 16 Hours A Day For 70 Cents An Hour

Mikko:
Veikkaan, ettei Kiinassa näiden asioiden valvominen ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se äkkiseltään täältä Suomesta käsin saattaa tuntua. Olen kuullut siellä reissatessani aika hurjia tarinoita. Meidän firmalla ei näitä ongelmia ole – mutta toisaalta tehtaanjohtaja onkin suomalainen. Toisaalta myöskään alihankkijan vaihtaminen “veitsellä leikaten” ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä kuvittelisi.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin: En todellakaan hyväksy tällaista toimintaa. Haluan kuitenkin tuoda esille, että maailman kasvualueilla – kuten Kiinassa ja Intiassa – toimiminen ei todellakaan ole niin yksikäsitteistä ja helppoa kuin mitä se on esimerkiksi Euroopassa. Paras tapa vaikuttaa asiaan on maksaa tuotteesta asiaankuuluva hinta.

Älä osta halpaa.

Lauri:
Huoh… Jotenkin sitä toivoisi, että ihmisillä olisi vähän enemmän medialukutaitoa…

Tämä koko “paha Apple” -argumentti perustuu aivan pöyristyttävän tökeröön retoriseen kikkaan: otetaan ilmiö, johon kaikki syyllistyvät ja osoitetaan sitten sormella yhtä brändiä, jota on kiva vihata.

Pari tarkennusta:

1) Ensinnäkin, Kiina-argumentti pätee ihan koko elektroniikkateollisuudesta. (Kuten Business Insider sivumennen toteaakin.)

2) Toisekseen, Apple hyväksyttiin juuri Fair Labor Association:in jäseneksi maailman ainoana elektroniikkayrityksenä. Applen koko supplier chain on nyt myös itsenäisen non-profit -organisaation valvonnan alaisena.

1) & 2) nojalla voidaan siis sanoa, että koko elektroniikkateollisuus toimii epäeettisesti, mutta että Apple on tällä hetkellä kaikista näistä toimijoista eettisin. Eli ennen iPhonea pitäisi heittää mäkeen pesukone, kahvinkeitin ja televisio, jos haluaisi olla oikeasti eettinen.

3) Kolmanneksi, tässä on kyse valtavan paljon isommasta epäkohdasta kuin yhden brändin tai yhden teollisuudenalan toiminnasta. Kyse on koko länsimaisesta kulutuskulttuurista. Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle, joka on käytännössä yhä orjatyötä. Kirjoitin tästä taannoin analyysinkin blogiini.

Frank:
1) Tilanne Kiinassa toki on sellainen – ja alihankintaketjut niin pitkiä -, että asioiden täydellinen valvonta on käytännössä mahdotonta. Eli tarpeeksi kaivelemalla jokaisen suuryrityksen alihankintaketjusta löytynee näitä epäeettisiä työolosuhteita. En siis väitä, että Apple olisi yksin tässä tai että Applen tai jonkun muun suuryrityksen olisi jotenkin helppo ratkaista tätä ongelmaa. Omia suoria alihankkijoita voi vielä jotenkin valvoa, mutta ne ostavat ison osan komponenteistaan omilta alihankkijoiltaan ja ketjun viidettä porrasta on käytännössä mahdotonta valvoa tai edes välttämättä tietää.

2) Toi Applen liittyminen Fair Labor Associationin jäseneksi vaikuttaa kyllä äkkiseltään katsottuna aika kovalta jutulta! Eli myöskään kyyninen asenne, jossa etukäteen on päätetty että kaikki suuryritykset ovat pahoja ei palvele tarkoitustaan. Aikanaan yhteiskuntavastuuta diplomityötäni varten tutkiessani huomasin, että suuryritysten välillä on aika valtaisia eroja sen suhteen, miten ne näihin asioihin suhtautuvat. Toisille ne olivat ‘ihan sama’-kamaa, toiset tekivät tosissaan työtä näiden kompleksisten ongelmien ratkaisemiseksi. Oli ärsyttävää huomata, että ne yhtiöt jotka tekivät tosissaan työtä saivat mediassa saman kohtelun kuin nuo hällä väliä -yritykset. Apple näyttää tuon uutisen perusteella liittyneen ensimmäiseen kastiin.

3) Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että “Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle”. Mitä tuo vastuunkantaminen oikein tarkoittaa? Jotakin epämääräistä murehtimista valkoisen miehen taakasta? Mielestäni nämä uutiset ja niiden levittäminen tarjoavat melkeinpä ainoan tavan, millä voimme yksittäisinä kuluttajina pyrkiä vaikuttamaan näihin asioihin. Koska:

a) Ei meillä yksittäisenä kuluttajana ole kännykkää ostaessa tarjolla muuta kuin Kiinassa tuotettuja puhelimia. Nämä ovat rakenteellisia, talousjärjestelmään liittyviä ongelmia, joita yksittäinen kuluttaja ei ratkaise. Tästä kirjoitin Hesarin mielipidepalstalle aikanaan.

b) Isoista brändiyrityksistä eettiseen puoleen vakavimmin suhtautuivat ne yhtiöt, jotka aiemmin olivat joutuneet pahiten parjauskampanjan kohteiksi. Kun 2006 perehdyin asiaan niin H&M ja Nike, jotka olivat aiemmin olleet mielikuvissa niitä ‘pahoja brändejä’, olivat nyt monilla mittareilla esikuvia muille yhteiskuntavastuutaan miettiville yrityksille. Eli kuluttajat kykenevät erilaisten kansainvälisten kampanjoiden kautta vaikuttamaan suuryritysten toimiin. Edellyttäen että suuryrityksellä on tarpeeksi näkyvä brändi, että se voi likaantua.

c) iPhonen, iPodin ja MacBookin omistajana koen, että moraalinen velvollisuuteni on levittää nimenomaan Applea koskevia skandaaleita. Pitämällä niitä pinnalla voin osaltani olla mukana pitämässä huolta, että Apple suhtautuu näihin asioihin vakavammin tulevaisuudessa.

Matti:
Nyt on sanottava Frank, että tuon c-kohdan perusteella on luultavasti keksitty fraasi “nauraa matkalla pankkiin”.

Frank:
Matti: On toki totta, että kolmen Apple-tuotteen ostaminen vs. yhden uutisen linkittäminen facebookiin ei ole kovin uhkaava epäluottamuslause Applea kohtaan

Peruspointtini on, että kuluttaja ei näitä ongelmia ratkaise, vaan ratkaisut vaativat (globaaleja) poliittisen tason muutoksia. Mutta vähin mitä voin kuluttajana tehdä on tiedostaa, että yhtiöllä on ongelma ja levittää näitä uutisia.

Apple on viime aikoina joutunut median parjaamaksi tuotantoketjun epäeettisyyksistään –> Apple liittyy Fair Trade Associationiin. Näen tässä aika selkeän syy-seuraus-suhteen.

Lauri:
Frank,

Tällaiset uutiset toimivat 99%:lle lukijoista klassisen aristoteelisen katharsiksen lähteenä. Tulee hetkeksi pöyristynyt olo, ja sitten voi jatkaa puhdistuneena arjen askareita. Churchill kirjoitti aikanaan tästä, että jos puheessa annetaan yleisölle ratkaisu tai syntipukki, yleisö ei tee mitään. Jos taas jätetään ongelma pöydälle, yleisöstä tulee ruutitynnyri, joka tarttuu itse toimeen ja muuttaa asioita.

Muutama vastine vielä:

a) Itse asiassa juuri ostokäyttäytymisellä voidaan vaikuttaa radikaalisti yritysten toimintaan. Eivät yritykset säikähdä lehtijuttuja vaan sitä, että tuotteet jäävät hyllylle. Vitsikkäintä tässä kohkaamisessa on, että sen aineiston valossa, jota olen saanut haalittua käsiini, kaikkein eettisin kuluttaja käyttäisikin juuri Applea. (Sori kaikille Apple-hatereille.)

b) Tämä on erinomainen pointti, ja mielestäni yritysvastuun pitäisi ollakin pinnalla. Mutta tässäkin olisi tärkeää pitää huoli lähdekritiikistä sekä esittää argumentit oikeiden verrokkien valossa. Jos sanotaan koko alaa koskevien argumenttien varassa alan eettisimmästä toimijasta, että he eivät toimi oikein, ollaan kyllä jo aika likaisen retoriikan piirissä.

c) Lopuksi, skandaalien levittäminen ei palvele kenenkään tarkoitusta – etenkään silloin, kun ne on luotu tarkoitushakuisesti ja ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Prikulleen sama juttu tapahtui viime syksynä, kun Hanna Nikkasen haastattelu levisi räjähdysmäisesti ympäri verkkoa. Kun jutulla on näin kova retorinen iskuvoima, harva jää pohtimaan sen paikkansapitävyyttä.

Mikko:
Mutta mitäs sun mielestäsi sen Applen tms. samassa tilanteessa olevan yrityksen tälle asialle käytännössä pitäisi tehdä ? Haluutko, että Apple puuttuu Kiinan työlainsäädäntöön? Pitäisikö heillä olla paremmat sopimukset alihankkijoiden kanssa (joita alihankkija voi kuitenkin rikkoa mielensä mukaan, koska käytännössä valvonta on jo suoralla asiakas-toimittaja -akselilla todella hankalaa)? Vai pitäisikö iPhonet ja muut vastaavat tuotteet kasata ennemmin jossain EU-maassa tai USA:ssa, jolloin laitteen hinta todennäköisesti tuplaantuisi, jolloin köyhtyvät ja kovaa vauhtia velkaantuvat länkkärit eivät pystyisi ostamaan niitä tai köyhtyisivät ja velkaantuisivat vielä entistä pahemmin?

Halvemmat hinnat ohjaavat valmistusta halpatuotantomaihin, koska materiaaleilla tai logistiikkakuluilla noita hintaeroja ei käytännössä voi tehdä. Mun mielestäni tässä on ristiriita olemassa: jos kuluttajat vaatisivat tuotteita, jotka on tehty länsimaissa koska halutaan taata eettiset työolot kaikille, niin kyllä niitä ihan varmasti siellä valmistettaisiin. Mutta toisaalta: kaikista kuluttajan valintakriteereistä tärkein on edelleenkin hinta, ja se ei oikein tue tätä ajatusta.

Kaikki nää tuotteet on valmistettu kuluttajille. On 100 % meidän päätäntävallassa, minkälaisia ne ovat. Kyse on loppujen lopuksi vaan siitä kuinka paljon me ollaan niistä valmiita maksamaan ja millä perusteella. Tuotteen laatuun nähden halpa hinta = kompromissi jonkin muun suhteen, ja se tahtoo meiltä pullamössöpossuilta aina hetkittäin unohtua, kun täältä norsunluutornista alas muuta maailmaa säälien katselemme.

Lauri:
Minua muuten kismittää tässä Apple-hatessa eniten se, että tässä on kerrankin yritys, jonka kovin johto tekee sitä, mitä rakastavat kaikkein eniten (ainakin Jobs, Ive, Cook), samalla kun kilpailijat, jotka juoksevat vaan rahan perässä joutuvat koko ajan tarkistamaan näkökulmiaan.

Miksi ihmisten ensimmäinen reaktio on: “Plääh, miksi noilla menee noin hyvin? Epäreilua! Mitenhän ne saisi revittyä alas sieltä?” eikä: “Kivaa, että kerrankin ihmiset, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mitä rakastavat pärjäävät näin hienosti; mitähän minä voisin tehdä yhtä intohimoisesti?”

Hyvänä esimerkkinä taannoin Kauppalehdessä ollut otsikko: “Kuka pysäyttäisi Applen?” Miksi niitä pitäisi pysäyttää? Eikö olisi parempi, että muutkin pyrkisivät löytämään sen jutun, josta ovat yhtä innoissaan ja menisivät mukaan tekemään?

Frank:
Lauri:
1) Mun mielestäni tällainen uutinen ei anna ratkaisua tai tarjoa syntipukkia, vaan nimenomaan jättää ongelman pöydälle. Kun varsin monella on Applen tuote taskussaan, on aika vaikea kokea se ulkopuoliseksi syntipukiksi, kun omat kädet ovat tahriintuneet.

Lauri ja Mikko:
2) Ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen esimerkiksi elektroniikkaa ostaessa yliarvioi totaalisesti kuluttajan käytössä olevan informaation ja ajan. Mä mielelläni voisin maksaa ekstraa siitä, että saan eettisesti kestävän tuotteen. Mutta mistä saisin sen puolueettoman ja tarpeeksi kattavan informaation, jonka perusteella voisin tällaisen valistuneen kuluttajavalinnan tehdä? Kun yhteiskuntavastuun parhaat asiantuntijatkaan (tai yritykset itse) eivät osaa sanoa, kuinka eettinen jokin tuotantoketju on, on ihan höpönpöppöä sälyttää kuluttajan vastuulle tämän valinnan tekeminen.

Lisäksi yksittäinen kuluttaja ei kykene viestittämään eettisiä preferenssejään yritykselle. Hänen viestintämahdollisuutensa ovat yksinkertainen ostan/enOsta ja tämänkään vuoksi ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen ei toimi. Viisi miljoonaa ihmistä voi päättää olla ostamatta Dieselin farkkuja eettisistä syistä, mutta Dieselillä ei välttämättä ole hajuakaan tästä. Eli ei todellakaan ole 100% meidän päätäntävallassa minkälaisia tuotteet ovat, koska me kuluttajat emme ole missään symmetrisessä täydellisen informaation neuvottelutilanteessa joukkovoimana, vaan yksittäisinä jamppoina kaupassa, jotka joko ostavat jotakin tai eivät.

3) Eli yleisöstä tulee ruutitynnyri vain siinä mitassa kuin he pystyvät asioihin vaikuttamaan. Ja tehokkain kuluttajien käytössä oleva vaikutuskanava toistaiseksi on ollut yksittäisen yrityksen esiinnostaminen mediassa, jotta edes se joutuisi muuttamaan alihankintakäytäntöjään. Tämä on osoittautunut varsin toimivaksi strategiaksi, kuten Niken, H&M:n tai Applen tapaus näyttävät osoittavan. Se voi tuntua yksittäisestä yrityksestä epäreilulta, että miksi juuri heidät otettiin nyt maalitauluksi, mutta parempaakaan strategiaa kuluttajilla ei ole maailman muuttamiseksi paremmaksi. Yksi yritys kerrallaan.

Lauri:
Muutama selvennys vielä:

1) “Applen tapaus näyttää osoittavan?” Apple ei ole nyt hypännyt yhtäkkiä eettisen toiminnan kelkkaan, vaan heillä on ollut käynnissä 6 vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimpia auditointijärjestelmiä. Applella on vain tavattoman tiukka seula julkiselle toiminnalle, ja he eivät ole aiemmin tiedottaneet tästä julkisuuteen. Kyse on vähän samasta asiasta, kuin että yksi antaa tonnin hyväntekeväisyyteen ja kohkaa siitä joka paikassa, ja toinen antaa miljoonan mutta ei kerro kenellekään.

2) Tämä yksittäisen brändin esiin nostaminen kohdistaa kulutuskäyttäytymisen vain tähän yhteen brändiin. Kuten Hanna Nikkanen kuulussa haastattelussaan totesi, hän haluaa iPhonestaan eroon mahdollisimman pian. Jos Applen dissaaminen ei olisi niin mediaseksikästä, niin jos nyt sitten kulutusetiikasta halutaan puhua, pitäisi tarkastella erityisesti kaikkein halvimpien mallien valmistajia, kuten ZTE:tä tai HTC:tä. Nämä halpismallit tekevät ihan kosmisia liikevaihtoja, eikä tuollainen viiden kympin puhelin taatusti synny kovinkaan eettisesti.

Mikko:
Miten sä nyt voit väittää, että on puhtaasti Applen tms. yrityksen omissa käsissä vaikuttaa asiakkaan valintaan? Meinaatko, että heille tarjotaan tuotetta, jota suurin osa asiakkaista ei halua? Nokia kokeili tätä hieman eri kontekstissa ja pieleen meni. Tuotekehitysvaiheessahan uusia ominaisuuksia tiedustellaan nimenomaan asiakkailta, samoin kuin sitä mitä he ovat valmiita tuotteesta maksamaan mitäkin ominaisuutta vasten. Ilmeisesti amerikkalaisten kuluttajien toivelistalla ei ole eettisesti puhdas tuote, ja jos he ovat päämarkkinaryhmä, niin eipä sillä kauheesti taida olla väliä mitä valintoja rationaalinen pohjoismaalainen yliopistokoulutuksen saanut kuluttaja kassalla tekee, jos tuote uppoaa kuin häkä semmoisilla markkinoilla joilla on oikeasti merkistystä.

Ja kuluttaja kyllä pystyy viestittämään eettiset preferenssinsä yrityksille: äänestämällä jaloillaan. Jos myynti pienenee, aika moni henkilö yrityksessä on mun väittämäni mukaan kiinnostunut siitä, mistä tämä johtuu. Kyllä tuo eettinen aspekti painaa siinä vaakakupissa ihan yhtä paljon kuin mikä tahansa muukin. Massat on vaan ensin saatava liikkeelle ennen kuin asialla on jotain todellista merkitystä, ja yritäpä tehdä sitä maailmassa, jossa tällä hetkellä kaikki talouteen vaikuttava poliittinen päätöksenteko tähtää ihmisten kulutuksen lisäämiseen.

Frank:
Lauri:
Jos Applella on ollut käytössä jo kuusi vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimmista auditointijärjestelmistä, niin ainakaan se ei näy erilaisissa kansainvälisissä arvioissa, joissa suuryritysten yhteiskuntavastuuta koetetaan arvostella. Esimerkiksi Ethispheren listalta löytyy kyllä Hitachia, Xeroxia sun muita, mutta ei Applea. Fortunen muutaman vuoden takaisesta listasta löytyy vuorostaan esimerkiksi Nokia ja HP, mutta ei Applea.

Siksi päättelin, että Applen liittyminen osaksi Fair Labor Associationia juuri nyt liittyy niihin kritiikkeihin sen alihankintaa kohtaan, joita viime aikoina on ollut ilmassa.

Mutta tämä kertoo ehkä eniten juuri siitä, kuinka vaikea yksittäisen kuluttajan on saada mitään käsitystä siitä, mikä yhtiö lopulta on eettinen valinta ja mikä ei. Eli voi hyvin olla, että Apple on yksi parhaimmista yhtiöstä tässä suhteessa tai sitten ei. Mutta ainakin tuo Fair Labor Associationiin liittyminen vaikuttaa mielestäni hienolta askeleelta oikeaan suuntan!

Yleisesti uskaltaisin väittää, että jos kuluttaja haluaa tehdä eettisen kuluttajavalinnan, on (erityisten eettisyyden varaan rakennettujen Body Shop -brändien puuttuessa) valistunein valinta ostaa joku mahdollisimman näkyvä ja kallis brändi. Juuri sen takia, että tällainen brändi voi tahraantua, on näillä yrityksillä paljon vahvempi motivaatio pitää huolta, että näin ei käy. Eli Nokiat ja Applet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä parempia valintoja kuin geneeriset ZGE- tai XYZ-kännykät samoin kuin Niket ovat eettisesti parempi valinta kuin geneeriset markettilenkkarit.

Mikko:
Mun mielestäni tää Apple-aspekti on aika sivuseikka tän asian suhteen. Kyl se pääpointti on edelleenkin se, että länsimaiset kuluttajat aiheuttavat omilla toimillaan suurimman osan maailman hädästä ja kärsimyksestä, mutta eivät itse kanna siitä vastuuta, vaan sysäävät sen säälittä yrityksille, jotka alun perinkin toteuttivat tai yrittivät toteuttaa tämän ihmisryhmän toiveita. Eihän se laiva nyt niin käänny… Mut nyt lopetan kärisemisen ja alan parannella orastavaa flunssaani appelsiinien ja vitamiinivalmisteiden voimin.

Frank:
Mikko: Mun mielestä kuluttaja ei pysty esimerkiksi kännykkä-asioissa viestittämään eettistä preferenssiään yrityksille. Jos tarvitsen kännykän, niin ei minulla ainakaan ole tiedossa mitään vaihtoehtoa, joka varmasti olisi eettinen vaihtoehto.

Kuluttajan syyllistämisellä haukumme väärää puuta ja katse kääntyy pois niistä ihmisistä, jotka oikeasti voisivat asiaan vaikuttaa. Ratkaisun avaimet ovat oikeastaan kahden ihmisryhmän käsissä:
1) Suuryritysten johtoporras
2) Poliittiset päätöksentekijät

Yritysjohtajien on turha pyrkiä pesemään käsiään väittämällä, että asiakas on aina oikeassa. Jos yrityksesi alihankintaketjussa tapahtuu hirveyksiä ja sinä johtajana et ole tehnyt sitä mitä voit (ei tietysti enempää) näiden estämiseksi, niin sinä olet vastuussa näistä hirveyksistä. Johtaja on vastuussa alaistensa tekemisistä ja päätöstensä seurauksista.

Poliittiset päätöksentekijät olisivat kaikkein parhaassa asemassa asioihin vaikuttamisessa. Mutta heiltä tuntuu nykyään puuttuvan selkäranka viedä kansakuntaa moraalisesti eteenpäin. Ihannevaltiossani minun kuluttajana ei tarvitsisi kantaa huolta ostamieni tuotteiden eettisyydestä. Kun näkisin ne suomalaisen kaupan hyllyllä, tietäisin, että suomalaiset viranomaiset ovat pitäneet huolta siitä, että tuote on eettinen.

Lauri:
Frank,

Apple ei näy noilla listoilla siksi, että he ovat tähän asti kategorisesti kieltäytyneet kaikista tutkimuksista. Toisekseen, lukemani mukaan FLA-yhteistyö on ollut vireillä jo viime vuoden alusta – siis ennen tätä kohkaamista. Kuluttajapaineen aiheuttama muutos on siis aiheuttanut sen, että Apple tiedottaa nyt avoimemmin auditoinneistaan. Sivumennen sanoen, jos mietitään sitä Suomessa ison kohun aiheuttanutta Hanna Nikkasen hölynpölyä (“kun on huipulla, ei tarvitse kuunnella kuluttajia”),

Applehan on toiminut tässä suhteessa ihan eri tavalla kuin mikään muu firma. Nokia taipui vasta pitkän kuluttaja- ja viranomaispainostuksen jälkeen nostamaan eettistä ja ympäristöprofiiliaan (lue: siinä vaiheessa, kun myynti alkoi kyykkäämään). Samaten Niken ja H&M:n suunnassa näkyi muutoksia vasta kun myyntikäyrä kääntyi laskuun.

Apple teki viime vuonna kaikkien aikojen kovimman tuloksen – ja nousi samalla Greenpeacen ekolistalla kolmoseksi sekä lähti ekana FLA-yhteistyöhön mukaan. Eli kyllä tässä voi jo ajatella, että brändi on syystäkin aika hyvässä iskussa.

Loppukaneettina: jotta tällainen uutisointi olisi muuta kuin sensaatiohakuista höpönlöpöä, pitäisi keskittyä niihin yrityksiin, joiden toiminta on eettisyys- ja ekomittareilla eniten punaisella. Mutta tässä tulevat media-alan lainalaisuudet vastaan: “ZTE:n kännykät valmistetaan lapsityövoimin” nyt vaan ei svengaisi otsikkona järin hääppöisesti.

Lisäksi kuluttajahan nimenomaan pystyy vaikuttamaan tuohon johtoportaaseen ja poliitikkoihin: aseet ovat ostokäyttäytyminen, viestintä ja demokraattinen päätöksenteko.

Omalla ostokäyttäytymisellä, perehtymällä eri yritysten eettiseen taustaan, keskustelemalla ja äänestämällä – ja kirjoittelemalla vaikkapa Facebook-seinään nämä muutokset alkavat syntyä.

Ja kuten sanottua, Niken, H&M:n sun muiden yritysjohdon päätökset alkoivat muuttua vasta siinä vaiheessa, kun kuluttajien mielipide alkoi näkyä viivan alla. :/

..ai niin, ja “varmasti olisi eettinen vaihtoehto” haiskahtaa aika pahasti idealismilta. Jos otetaan firma, jossa on 60 000 työntekijää, niin on varma, että siitä löytää aina jotain valittamista.

Mutta on täysin mahdollista vaikuttaa valitsemalla tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto. Tässä tapauksessa siis esimerkiksi Apple tai Nokia lienevät aika varmoja valintoja, ja ZTE ja HTC eivät.

Frank:
Ostokäyttäytyminen on aseena hyvin heikko.
1) Tarvittavaa informaatiota ei ole. Valtaosa informaatiosta on joko yrityksen itsensä tuottamaa tai skandaalinhakuista yksittäisten epäkohtien paisuttelua. Eettisiä kysymyksiä on niin monia, ne ovat sen verran kompleksisia ja alihankintaketjut niin pitkiä, että vertailukelpoista tietoa voi olla jopa teoreettisesti aika mahdotonta tuottaa. On siis varsin vaikeata saada kokonaiskuvaa minkään kansainvälisen toimijan eettisyydestä.

2) Ostokäyttäytyminen on vaikuttamiskeinona epädemokraattinen. Se jolla on rahaa, sillä on valtaa.

3) Ostokäyttäytyminen on viestintäkeinona kuin rikkinäinen puhelin. Ostamme tai emme, emmekä usein edes itsekään tiedä miksi. Sitten yritys yrittää joidenkin markkinatutkimusten perusteella arvailla, miksi eilen ostettiin enemmän kuin tänään.

4) Sitä eettistä vaihtoehtoa ei välttämättä ole. Eettinen kuluttaja on kännykkäkaupassa kuin kommunisti Jenkkien presidentinvaaleissa: sekä demokraatit että republikaanit ovat kaukana omista mielipiteistä, mutta muita vaihtoehtoja ei ole.

Ostokäyttäytyminen tuntuu muuttavan noita kansainvälisiä yrityksiä vain silloin, kun jokin järjestö onnistuu luomaan kansainvälisen skandaalinkatkuisen kampanjan epäreilusti yhtä toimijaa vastaan.

Eli toki meidän tulee valita tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto, mikä se sitten onkin. Mutta keskittymällä puhumaan kuluttajan vastuusta me siirrämme katseen pois niistä tahoista, jotka oikeasti voisivat muuttaa asioita.

Kuluttajan vastuun sijasta pitäisi puhua työntekijän vastuusta. Nuori polvi vaatii työpaikoilta enemmän merkityksellisyyttä ja kestäviä eettisiä arvoja kuin vanha polvi. Tämä voi olla todellinen muutosvoima suuryrityksissä. Kun yritykset huomaavat, että parhaat työntekijät kyselevät rekrytointihaastatteluissa yrityksen arvomaailmasta, niin ne alkavat aivan eri tavalla nähdä eettisyyden kilpailuetuna. Kuluttaja on etäällä yrityksestä ja kytkeytynyt siihen vain tuon minimaalisen määrän informaatiota kommunikoivan kuluttajavalintansa kautta. Työntekijä on läsnä päivittäin yrityksessä.

Jos haluamme muutosta, olisi meidän alettava korostaa työntekijöiden vastuuta yrityksensä toimista ja johtajien eettistä vastuuta omista päätöksistään. Mitä useampi meistä valitsee työpaikkansa eettisin perustein, sitä useampi työnantaja alkaa ottaa eettiset periaatteet tosissaan.

Molemmat kertovat siis siitä, miten heikompia voi puolustaa. Ja nimenomaan puolustaa heitä, ei vain tuntea tyhjää sympatiaa vierestä katsoen. Molempien opetus on sama: Jos haluat puolustaa pienempää, pidä huolta siitä, että isommat kuuntelevat sinua!

Ensimmäisen tarinan kertoo Pekka Haavisto ja se julkaistiin Image-lehden numerossa 10/2011:

Vuonna 2007 Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen. Hän istui pitkästyneenä työhuoneessaan ja surffaili netissä, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu.
”Mietin, että kukahan sinne oli hyökännyt, olisiko se joku mun kavereistani. Soitin Khalil Ibrahimille ja kysyin, että olitko se sinä joka hyökkäsit. Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi, että kyllä. Se olin minä.”
”Sitten mä kysyin, minkä takia sä sinne hyökkäsit.”
”Hän sanoi, että sen takia, kun kiinalaiset tukee tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle.”
”Kysyin, oletko sinä ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi mä luulen, että tää on sun uskonnon vastaista.”
”Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi, että kiinnostavia argumentteja. Anna Pekka mä soitan sulle huomenna. Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi, että joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois.”

Toisen tarinan kertoi Hannes Tiira, sokea tietokirjailija ja pastori, Satakunnan Kansassa 25.1.2012:

“‘Sokkee, polkee, puolsokkee!’ Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin, tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.
 
Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.
 
’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
 
Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’”

Olit kenen puolella tahansa vaaleissa, ole omassa elämässäsi pienemmän puolella. Mutta pidä huolta, että myös ne isommat kuuntelevat sinua!

A four-year old girl is left alone in the room with one marshmallow on the table. The child is told that she can eat the marshmallow whenever she wants. But if she is able to hold off until the experimenter returns, she will get a second marshmallow.

According to Roy Baumeister, one of the most distinguished social psychologist alive, willpower is the “greatest human strength“. It is also the one thing that most of us think we have too little of. In fact, when people are asked about their failings, lack of self-control is on the top of the list. Yet its importance is tremendous as the famous marshmallow experience has showed. The children who were able to hold out the entire 15 minutes the researcher was away at the age of four outperformed those who couldn’t in all possible fields of life when they were adults. They scored 210 points higher on SAT, became more educated, earned higher salaries, put on less weight, were more popular among their peers, used less drugs and so forth. Willpower seems to be the single factor that explains future success better than almost any other measure, including IQ.

But where to get willpower?

Ralph Waldo Emerson, one of the most influential American thinker of all time, was highly impressed by Martin Luther’s words. In his essay Fate he ponders on the strong hold that fate has in how our lives turn out. “Nature is no sentimentalist, — does not cosset or pamper us. We must see that the world is rough and surly, and will not mind drowning a man or a woman; but swallows your ship like a grain of dust.” Nevertheless, we humans are equipped with something special – thought and will. With them we can carve our own destiny if they are deep and strong enough.

For Emerson, the source of strong will lies in surrendering oneself to a greater cause:
“Alaric and Bonaparte must believe they rest on a truth, or their will can be bought or bent. There is a bribe possible for any finite will. But the pure sympathy with universal ends is an infinite force, and cannot be bribed or bent. Whoever has had experience of the moral sentiment cannot choose but believe in unlimited power.”

In other words, when we have principles and values that we believe in, our will is unbent. When we discover a cause that is greater than ourselves, it becomes a motivational mainstay that sharpens our will: “When a strong will appears, it usually results from a certain unity of organization, as if the whole energy of body and minds flowed in one direction.” We are so empowered by our cause that we are able to stand any pressure.

Here I stand, upon these principles. If they lead me into excommunication, then so be it. For these principles are stronger than me. Failing them would be to fail what is worthwhile in life. Therefore I stand by them, whatever it takes. I have no choice. The fate of these principles is the fate of myself.

Success in life is about willpower. And willpower is ultimately about finding a cause for oneself that is so great and capturing that it molds one’s whole being to flow towards this one, noble goal. The best way for getting things done is to connect one’s things to something that is larger than oneself. When one has found a true mission for one’s life, the necessary self-control emerges from within.

Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.

Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.

Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.

Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ‘alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.

Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa “valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ‘uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.

Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.

Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.

“If I had to summarize all the scientific literature on the causes of human happiness in one word, that word would be ‘social’. … If I wanted to predict your happiness, and I could know only one thing about you, I wouldn’t want to know your gender, religion, health, or income. I’d want to know about your social network—about your friends and family and the strength of your bonds with them.” (from Harvard Business Review)

The best way to have good relationships is to be good towards others. That’s because relationship is about mutuality, you can’t have a high-quality relationship with someone if you don’t give something into it. Thus we are more happy when we care more about the relationship than we care about ourselves. For social animals like us, it is through relations that happiness enters our being.

So the importance of relationships is paramount for our happiness. But there are at least four additional reasons why we should care about others happiness more than our own happiness. Reason number two is purely prudential: I do a favor for you and I can expect a favor from you when I need it. I exchange favors more or less formally with those around me; some owe me, to some I do owe. By doing good deeds I build a buffer of supportive network that is there when I need it the most.

This social exchange perspective is made stronger through the mechanism of reputation. When I do good deeds to someone, the word tends to spread around – and the word spreads around even more efficiently when I am an asshole towards someone. Because people value justice, those who have a reputation of being good to others can expect favors even from people whom they have never directly benefited. Similarly, nobody wants to step up for a guy who is known to care only about himself.

The reason number three is about emotional contagion. I am affected directly by the mood of others. Through mirror neurons and other mechanisms I pick up the moods of those around me and they have a direct effect on my own mood. Bring in front of me a person who radiates excitement and I feel more energetic myself. Bring me in the midst of miserable people and my mood drops. A human being is not an a island. Thus there can’t be an island of happiness in the midst of a sea of sadness.

When we see someone smiling, it makes us more happy. Scientist call it emotional contagion.

Fourthly, researchers show that when people do acts of kindness towards others it is many times the giver who gets a bigger boost in happiness than the receiver. As a social species our brain is wired to give us a boost of happiness when we are kind to others. In the same way that it is wired to give us a boost of happiness when we eat sugar. The difference is that the positive effect produced by good deeds lasts much longer.

But most deeply, we identify with other people. The closer they are to me the more their pains and joys are also my pains and joys. In my last post I described how having a child expands our identity from a person who cares only about oneself to a person for whom my own well-being and the well-being of the child are almost inseparable. But actually the same thing applies to some degree to all our relationships. My identity is more or less overlapping with all those people that are close to me. Therefore their joys and miseries affect me directly, as if they would be my own joys and miseries.

So a practical advice: If you visit the same cashiers in a shop every day, do something extra for them. Make them smile a few times and in the future your own happiness will receive a boost everytime you see them. And if you live with somebody, you better make sure that you think more about how to make him or her happy than you think about how he or she makes you happy. As we are more prone to notice our own good deeds this is the only strategy that can make a relationship sustainable, balanced and happy for both.

Being a human is about being with others. Our own well-being and happiness is entangled to our social relations in a number of ways. Even to the degree that our best bet in increasing our own happiness is to invest in the happiness of others.

It is paradoxical but it is true. The less you care about your own happiness and the more you care about the happiness of others, the more happy you are yourself.

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

In west we have an atomized view of the individual: I am separated from all the others. I ought to be faithful to what is inside of me, to my unique personality. In the end of the day it is my own responsibility to make myself happy, to look for my own interests and make sure I am living the life I want to live. Accordingly, I should be primarily interested in the maximization of my own personal happiness only.

"The so-called Western view of the individual" is about "an independent, self-contained, autonomous entity" - Markus & Kitayama

Having a child challenges all this. The little fellow is not just another person who I can use to increase my own happiness. In terms of identity and motivation he is quite much inseparable from myself. My interests and the baby’s interests is the same; what is good for him is what is good for me; what I want is that the baby feels good. My happiness is embedded in him, his fortunes and misfortunes influence my mood at least as strongly as my own fortunes and misfortunes.

So we can say that I have deeply transformed through becoming a father. Or more accurately, what is ‘I’ has expanded. The individual I was before no longer exists: I have become a duovidual. The newborn has become part of my identity, part of what I see as myself.

There is nothing mystical or unusual in this. When the sense of belongingness in some social relationship becomes deep enough it makes better sense to think of the relationship as the functional unit of what it means to be myself. In fact, a historical look reveals that most of our history we human beings have been so deeply embedded in our social relationships that it has made better sense to talk about “an interdependent view of the self” instead of the modern “independent view of the self.” In fact, the word individual as referring to a person didn’t exist before the 18th century.

We humans are social animals, deeply embedded in and defined by our close social relationships. Nothing brings this fact more at home for a western individual than having a child. A child is born, the individual is dead: Long live the duovidual!

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: “Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: “Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.

Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.

Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.

Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?

Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.

“I really like Christmas. It’s sentimental I know…”

Sen myötä, autuasta joulun aikaa itse kullekin säädylle!

This question has haunted me but only when I read Dan Haybron’s book The Pursuit of Unhappiness did I find an answer that would appeal to me. He suggested that there would be essentially three different ways that a life could be good and these dimensions are well-being, morality and aesthetics. Let’s look what is meant by them.

Firstly life can be good simply by feeling good from my point of view. So we could say that a good life is a life that is good for me. A good life is a life that we have a positive feeling about. Some might call this happiness but I feel that it is a too narrow concept. Well-being covers better the broad array of ways through which a life can feel good for a person. In any case, one’s own well-being is a quite straight-forward way through which one’s life can be good.

But we can also say that someone’s life is good from the moral point of view. A certain life can be good disregarding one’s own feelings about it if one has been able to make a positive contribution to the world through one’s actions. Someone might sacrifice his or her own happiness for the sake of others and thus decrease the goodness of that life from the well-being perspective. At the same time, however, that life has reached a certain nobleness as regards morality.

Thirdly, the life of a person can be aesthetically pleasing. We can read a tragic story of someone who suffered immensely within his or her life, did the wrong choices and caused misery to those around him or her. This life might not be good from the well-being perspective nor from the moral perspective. Yet there might still be some aesthetic value in the life; it might demonstrate a certain tragic beauty.

It is easy to see that these three ways to look at good life are independent from each other. The same life can be good within one perspective but lacking in others. We can demonstrate this by looking at four persons, let’s call them Arthur, Bertha, Cecilia and David.

Arthur is an arrogant guy who knows how to make the life pleasant for himself but at the same time doesn’t care at all about the well-being of others. For him others are just instruments to be used for his own pleasures. His life might (although even this can be doubted) be good from the first perspective but bad from the second and indifferent from the third.

Bertha, in turn, has given up everything to fulfill a duty of helping the poor in some remote corner of earth. For her this duty is a heavy burden and she is not really happy out there. In addition, her life might be so repetitious that it doesn’t make an aesthetically pleasing story either. But from the moral point of view we could say that she lived an exemplary life.

Cecilia is then this tragic girl who was born into poverty, was ill most of her life, stole things to come by and even murdered someone under obscure conditions before killing herself after the love of her life abandoned her. Happiness and morality were absent from her life. Yet there might still be some tremendous beauty present in her melancholic life story.

David then is mister Right. He always does the right thing; he has cool hobbies, engaging work, perfect wife and three kids to be proud of. In addition, he is friendly towards everybody, does voluntary work in some NGO and helps the poorer kids of the neighborhood to get a good education. His well-being is excellent and his morality intact. But nobody wants to make a movie out of his life because there is not a single flaw in it that would make it interesting. Aesthetically, his life is boring.

The question about good life is the most fundamental question that a human being can ask. When you ask it the next time remember that there are three different ways to answer it. What dimension is your strength and what is your weakness?

Is there a dimension that is missing from here? How do these three dimensions resonate with your life? Share your comment!

First reason to believe in the power of your dreams is that the clearer goals you have the more possibilities you see. When you have a clear idea of what you want then you are able to see how your actions in different contexts can advance that dream. An optimist who believes that the dream can come true is much more prone to achieve that dream. This is mainly because he or she is always on the lookout for opportunities to take steps towards its fulfillment.

Similarly, when you believe in your dream you have more energy and courage to work towards it. When you see a weak possibility you jump at it and see where it takes you. The one who tries knows whether something leads to success or not. The pessimist will not even try – and thus never will find out whether there would have been a path of possibilities available. This is the logic behind the saying of Henry Ford according to which: “Whether you believe you can or believe you cannot, you are probably right.” There might be a possibility or there might not be. As a pessimist you will never find out.

Thirdly, the world tends to help those who believe in their dreams. When you get enthusiastic about your dream then you most probably share it with those around you. And they might be able to give you invaluable advice, resources or contacts thus greatly increasing your change of success. Additionally, engagement is highly contagious and the kind of disease that people really want to get infected with. So when you are really engaged in a project it usually is easy to find other people who want to go with you in the same direction. Transforming your dream into a clear and communicable form activates not only the resources of yourself but also those around you.

Finally, the bigger and clearer the dream is for you, the more you are willing to sacrifice for it. Our time and other resources are limited and if you want to achieve something extraordinary you usually need to focus quite a large portion of them towards this one thing. Having a clear goal makes clear that you don’t get sidetracked but really work towards that dream of yours.

There are thus a number of good reasons to believe that all dreams are achievable. The more you believe in it, the bigger chance you have to actually achieve your dream. But there is – as always – another side of the story.

Life doesn’t always go according to the plans. It isn’t a coincidence that happening and happiness have the same first four letters – it reflects the ancient idea that happiness is what happens to us rather than something we can control. A surprisingly big part of our success or failure is due to external factors. In Silicon Valley they have recognized this. Therefore someone who has few bankruptcies behind him- or herself is not seen as a failure but as an experienced entrepreneur.

Believing that everyone can always achieve their dreams if they just try hard enough is totally untenable believe in the real world where a hurricane or a global economic crisis can undo everything you have worked for in a single sweep of fate. More specifically, this attitude leads to three detrimental consequences:

Firstly, you are too harsh on yourself. When you don’t achieve something you blame yourself. You see that it was your own fault that you failed. You become depressed thinking that you are a-good-for-nothing. You loose your ability to try again because you are sure that it will only reconfirm the fact that you are not able to make it. You doom yourself into cynical and embittered passivity in the face of life.

Secondly, you are too harsh on others. If you see people who are worse off than yourself you believe that it is their own fault. This attitude of superiority is one of the plagues of our modern times. There are far too many arrogant hotshots who don’t know anything about life but who are sure that their success is totally their own merit and that they deserve every kind of privilege that puts them above the others who have only themselves to blame. A person’s success or failure in life is quite much dependent on the economic, social and educational capital they have at their disposal. When you read those from-rags-to-riches stories you realize that almost always there was somebody who helped the protagonist on the way and provided the necessary means to make the journey to a new world. How many potential achievers are out there that didn’t have that necessary mentor at the right moment? And the statistics show that at least in America those stories are becoming more and more rare. American dream seems to be most achievable in countries where free education and other welfare policies make it possible for those starting at the bottom to reach their full potential.

Thirdly, by concentrating too blindly on your target you miss everything else that is worthwhile in life. It is always heartbreaking to read those stories about highly successful men who realize in their 60s how they missed out on the whole family thing and how they then try to compensate by spoiling their grandchildren. Be careful about what you dream because by choosing what you dream about you also choose away those things that are not part of your dream.

So what to do? In some situations, the believe in dreams coming true seems to be very fruitful. In others it leads to a dismal worldview. Which to choose?

Luckily we don’t have to choose and blindly follow only one of the beliefs. Instead we can be flexible and look at the world through the one that better suits any particular situation. As long as things work out as they should you can follow the success framework – it gives you energy to reach even further. But when life hits you with a hard hand straight in your face you should have the agility to change framework and not blame yourself or others but accept the situation that lady Fortuna has prepared for you. And then go on to find a dream more suitable for your new situation.

Why bucket list is so powerful? The answer is simple: Because most of the dreams we are really committed to work for are actually achievable. And getting clear of your dreams is the first step in this process. Additionally, even if you already have a certain dream you’ll be amazed by the power that the simple act of putting it on a paper has for committing to it and realizing it. So even if it sounds a bit cliché and silly, do it!

For me the wake-up call to do the list came in early morning hours of a bus trip between El Salvador and Nicaragua. I woke up to see Jack Nicholson and Morgan Freeman chat with each other in Spanish on the bus TV. Even though the movie was dubbed into Spanish the subtitles were in English (twisted, isn’t it) and captured by the charm of these two older gentlemen I watched the movie to the end. The movie was Bucket List and it is about two men from different backgrounds who are united by the approaching death and decide to join forces and do the things they always wanted to do. The plot is somewhat predictable but was still able to raise important issues about how one should live one’s life – and also move me to tears at few points.

The most obvious question raised by the movie is of course: Have you done your bucket list yet? If not, then do it! Not tomorrow, but right now!

To practice what I preach I did the exercise myself.

The first thing I realized when I started to answer the question was that I intuitively try to put my life in some kind of categories through which to think about the question. Two dimensions immediately came to my mind: the professional dimension of creating and achieving something. And the personal dimension of those people that stand close to me. After that I realized that I want to give something to the world also beyond my immediate social relations. And finally I thought that perhaps I should also ask what personal joys would I want to experience before I die. Beyond these four dimensions I really couldn’t think of anything that would be worthwhile to include on a bucket list.

So here are my dimensions for the bucket list (please comment if you feel that something important is missing):
1. Professional life: What targets I commit myself to aim to achieve during my limited lifetime?
2. Personal life: What beauty I want to experience in my relations to those near to me?
3. Giving: What do I want to give to the world before I die?
4. Experiencing: What memorable moments do I want to encounter before hitting the bucket?

So what items ended up on my bucket list?

In professional life my mission is to explore the eternal question about how to live a good life. I want to deliver some fragments of wisdom that could enhance people’s actual capacity to live a good life. But with the bucket list I had to get more concrete than that. And the first concrete target that came to my mind is to write and publish at least three different books: one in professional academic philosophy (preferably published by Oxford University Press, if I am allowed to dream big), one book about good life targeted at a more general audience and one fictional novel. In my trade, the books are the milestones of the progress of our thinking. Hence, items 1, 2 & 3.

1. Write a book in academic philosophy.
2. Write a book about good life for a more general audience.
3. Write a fictional novel.

Secondly, good philosophy is rarely done in isolation and one of the most exciting experiences in my short career have been the thrilling conversations I have had the honor to have with many wise people. This is a dimension I want to have more of and to put it into concrete targets I came up with items 4 and 5.

4. Have at least five professor-level contacts whom I can call day or night if an exciting idea hits me.
5. Give a lecture in one of the top universities in the world.

Thirdly, during my short initiation into philosophy and the scientific community I have encountered many great mentors that have unselfishly given so much guidance and invaluable advices to me that I am forever thankful for them. This is a debt I want to pay back for those that come after me. This is items 6 & 7.

6. Be amongst the persons that a future philosopher thanks in the acknowledgment section of her or his breakthrough book as one of the most important advisors in making his or her work possible.
7. Get some form of award for good teaching abilities.

Personal life proved to be a tricky section in terms of clear targets. One of my strongest personal dreams is to have children and be a loving father to them. But how to remake that into a clear bucket list item? Or how can one reduce love story or friendship into certain measurable bucket list items? Finally I came up with four items, 8, 9, 10 & 11.

8. Be able to support each one of my children in achieving what they dream about, whatever that might be.
9. Have a person to whom I can honestly tell that I love her until death do us apart.
10. Be the first person that a friend calls to when a major turning point of life hits him or her.
11. Organize at least every other year a huge party where around 100 good people I know gather together for a long night of joy and companionship.

Giving. Life has been fortunate for me. I have won the lottery of life by being born into a loving family in a peaceful and democratic country with strong social security system and good educational opportunities. Not all people are so lucky and therefore I feel that it is my responsibility to enhance their possibilities to live out a good life. I know that I could give quite much of my possessions away without it affecting significantly my happiness level. At the same time the amount I am giving away could change the life of a big number of people, save them from a disease, give them education and so forth. Let’s start, however, with a quite moderate monetary goal (item 12).

12. Give constantly at least 10% of all my income to good causes.

But I would like to get more personal than that. Martti Ahtisaari received a Nobel Peace Prize for his efforts for world peace in, for example, Namibia, Kosovo and Aceh. Yet even more impressive demonstration of his good work is the fact that in Namibia there are now lots of boys carrying his first name, Martti. Naming one’s child after someone is perhaps the greatest gesture of honour one can give. I don’t believe that my contribution will ever be as grand as Ahtisaari’s. But the true test of one’s devotion to helping others is not in numbers. It would be mind-blowing if some people felt that my contribution to their life had been so great that they want to honor that by giving my name to their son – or why not a daughter. Of all the items here I believe that this (number 13) is the hardest to achieve but in the bucket list you are allowed to put also your more ‘impossible’ dreams.

13. Have a baby named after me.

Experiencing. Finally, why not have some fun in life while it lasts? These things need not much explanation. I’ve wanted to try paragliding for many years but haven’t got into it yet. Meditation sounds very interesting but despite a few tries I haven’t had the patience to really make it into a daily habit. I enjoy traveling and love the sea. And some sporting challenges are always rewarding to achieve. You’ll find these items (14-21) below.

So here is my bucket list as of now, written just around the time I turned 30:

Professional life:
1. Write a book in academic philosophy.
2. Write a book about good life for a more general audience.
3. Write a fictional novel.
4. Have at least five professor-level contacts whom I can call day or night if an exciting idea hits me.
5. Give a lecture in one of the top universities in the world
6. Be amongst the persons that a future philosopher thanks in the acknowledgment section of her or his breakthrough book as one of the most important advisors in making his or her work possible.
7. Get some form of award for good teaching abilities.

Personal life:
8. Be able to support each one of my children in achieving what they dream about, whatever that might be.
9. Have a person to whom I can honestly tell that I love her until death do us apart.
10. Be the first person that a friend calls to when a major turning point of life hits him or her.
11. Organize at least every other year a huge party where around 100 good people I know gather together for a long night of joy and companionship

Giving:
12. Give constantly at least 10% of all my income to good causes.
13. Have a baby named after me.

Experiencing:
14. Paragliding.
15. Cross an ocean with a sailing boat.
16. Be able to uphold a state of meditation for an hour.
17. Live at least a half a year in three different countries.
18. Run the marathon.
19. Conquer a few cool mountains.
20. Complete a Worldloppet cross-country race in ten different countries.
21. Participate in the Jukola orienteering competition.

If reading my list didn’t move you to make your own list, watch the movie for additional inspiration. Even if for just to see how the dying character played by Jack Nicholson is finally able to complete the list item ‘Kiss the most beautiful girl in the world’. For me, seeing that scene was one of the moments when tears filled my eyes. The answer was so simple yet so surprising.

P.S. I would really love to hear your story. What items would you include in your bucket list? What kind of experience was doing the bucket list for you?

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

There are many lessons to be learned from this dramatic real-life story. One of them is about human motivation. All too often we hear people saying that people are motivated solely by their own happiness. That human beings are self-interested creatures whose every single act contributes towards their own well-being. It would be quite absurd – and dishonoring – to say that John Robert Osborn was motivated by self-interestedness when jumping on the grenade. Instead we should see that he was moved by something that he considered to be so worthwhile that he was willing to sacrifice his life for it.

Many people love to debate about whether human beings are essentially egoistic or altruistic creatures. In my opinion the whole distinction is founded on a mistake. The mistake is to think that altruistic behavior must be something which is against your personal motives. Instead we human beings can be motivated by many different things, some more related to our own well-being while others are more about the well-being of others. Osborn’s case was not an isolated incident. There are several recorded incidents of similar deeds of saving your comrades by sacrificing yourself. Less dramatic acts of self-sacrifice are a significant part of everyone’s life.

So instead of this imaginary polarization between two opposing positions the real question is this: To what extent a certain person is motivated by his own well-being and to what extent by some wider concerns? Some people lean more towards egoistic end of the continuum while others are more able to take others into account. Test here where you are located.

How egoistic or altruistic we are is largely determined by our cultural upbringing. Some cultures put more emphasis on self-interest while others learn children to value more the perspective of the others. In this regard there haven’t been many cultures during the course of human history that would have emphasized more egoism and self-regard than the current western culture. The catch is here: The way we see ourselves and others is a self-fulfilling prophecy. The more the politicians, economists, media and we all as individuals talk about human beings as rational and strictly self-interested, the more we become such cold and calculating creatures. And the more we have to suppress our natural tendency for empathy and regard for others. No wonder economy students demonstrate the least other-regarding behavior in tests.

Yet despite this cultural propaganda to behave egoistically all of us transcend the limitations of such a selfish lifestyle and demonstrate remarkable deeds of acting in the name of the well-being of those around us. When the situation calls for it there are greater capacities for other-regarding behavior in us than most of us would ever imagine. John Robert Osborn’s act is a testimony for this.

By emphasizing such acts and the general human capacity for empathy we can strengthen the other-regarding tendencies in our society and in our own lives. Therefore the most essential question as regards egoism and altruism is this: In what direction do you want to develop yourself and those around you?

The two first-mentioned questions could be understood as questions about the nature of the universe. Where did it come from and what is it like? Other way to put them would be to ask in what kind of world do we live in? The reason they are bad candidates as the fundamental question for us human beings is that they haven’t given adequate attention to the one asking these questions, the human being itself. If we would be eternal, disengaged and god-like creatures then that kind of noble question might be worthy of our attention. But instead we have a limited time here on earth, we care about our faith and therefore we have to choose carefully how we spend that restricted time. Devoting oneself to answering these questions means that one has made a choice in which one has given priority to this activity instead of – for example – trying to find a cure for cancer or be a good father to one’s children.

We are thrown into a world in which we need to act. As sociologist Hans Joas has put it: “Action is the way in which human beings exist in the world.” Every moment we make a choice about what we do. Whether we want it or not, we have every second the possibility to act in a multitude of ways. Therefore the most fundamental question for any human being is about what to do. What to do right now and more generally within one’s life. All the other ‘fundamental’ questions are only derivatives of this more general question. For example, finding the meaning of life, true nature of happiness, reason for the existence of the universe, whether god exists, what is morally right and wrong and so forth would give us good reasons to act in certain rather than other ways. But all of them can only answer subquestions such as what to do, given religion, or what to do, given our interest in our own happiness. What we need to answer, however, is what to do, given all.

Other way to phrase the same question is to ask ‘How to live a good life?‘ This is so for the simple reason that we have an interest in living in better rather than worse ways. Already Socrates recognized this to be the most fundamental of all questions. For the great philosophers of ancient Greece, the question about good living formed the most fundamental question of all philosophy. The aim of philosophy was not theoretical but about aiding people in their quest to live a good life.

Curious fact about the question of good life is that every single human being answers it but only a small amount of people ask it seriously. This is because we answer it through the way we actually live. Your life is at every moment your best answer to the question of good life. You can’t escape your life and therefore you can’t escape answering this question through your way of living. The problem is that if you haven’t answered the question yourself then somebody has answered it for you. You are either guided by values and needs chosen by you or then you are guided by values, desires, wishes and so forth that the surrounding culture and media has given you.

The most important step towards a good life is to start taking responsibility for it. This means that you start to seriously consider whether the model of good life that you are living today is really what you would have wanted to choose. It means that you start to seriously think what is the best way to live given your unique personality and situation. Carving your own values and path of good living doesn’t happen in a day. It requires long-term engagement in serious reflection and dialogue with other people. But then again, the reward is the best there can be: A good life designed just for you!

Sense of security is a funny notion. It is one of our most basic needs; we need to feel secure in order to feel good. But often it doesn’t seem to have much to do with the actual risks present in one’s life. What we humans are after is a sense of security, not security itself. And this can be found in many different ways. Some use seat belts when driving a car. That’s common back home. Some have a few huge stickers in the car stating that Jesus is the savior and that their fate (and concurrently their driving) is in his hands. This is common here in Central America. In this context using the seat belt would be as if one stated that one doesn’t have faith in God. Both strategies seem to lead to relative comfort for the driver and passengers alike.

It actually seems that the human afraidness is quite constant. Often persons seem to have a certain amount of fear inside of them. The circumstances then dictate where this fear is directed. If there are serious risks in one’s life one worries about them. If there are only minor risks in one’s life one puts the same amount of worry into them. Thus we find absurd examples of protected people loosing their sleep because of some minor spot on their skin while some remote friend of them keeps calm in the middle of a life-threatening civil war. As Proust – perhaps reflecting his own experiences – has said: “One may be afraid of not sleeping and not in the least afraid of a serious duel.”

This explains why it seems that in two different countries where the risks – as measured for example by life-expectancy – are radically different one nevertheless finds people that seem to have equal comfort in living. It is said that in countries with high volcanic activity people are unusually calm. They have accepted that everything they have – their houses, their family, their lives – could be taken away by a random twist of earth. With so many actual risks around them the usage of car safety belt feels like a minor matter and accordingly most car backseats in Central America seem to simply lack even the option of putting the belt on. And you might have guessed that the local driving style would in most cases be classified as high risk or very high risk by any western standards and the statistics show that this actually is the case.

On the other hand, in the protected lifestyle of Western middle class one views car seat belts as a matter of life and death; people condemn deeply and morally those who drive without a seatbelt. Because of the technical development we wealthy westerners have an increasingly strong feeling that life is in our hands. The natural catastrophes, wars, illnesses, infant mortality and so forth that made the life of our ancestors very unpredictable are now tamed to such extent by modern technology and health care that we can on average expect somewhere around 80 years of living.

The problem is that instead of making people worry less this decrease in actual risks makes people worry more about the remaining risks. The most complaining about the dangers and risks of living I have heard from persons that objectively shouldn’t have any worries as compared to the majority of the human population.

Instead of celebrating the freedom that this lack of risks has created we seem to curl up inwards, becoming more and more afraid of ever more minor risks. Nowhere is this more clear than in modern parenting. The psychologist William Damon has noticed how more and more of the playground equipment he played around when he was kid have been forbidden as too risky during the last decades. Dodgeball is banned and monkey bars have been stripped off. He is afraid that the attempt to generate a totally secure environment for our kids might not be good in the end because children need to explore the world and their abilities.

The point to take home is this: A life without fear is not a matter of the external conditions but a matter of attitude. Life is never risk-free. We are all going to die some day. To make the most out of the days before that we should not let fear control our lives. Increased security should lead to increased playfulness – not increased fearfulness. Life is about quality, not quantity. Increased life expectancy is of no use if it doesn’t lead to increased life celebration – even with few risks.

I realized this when I was back in civilization after having spent a week in the rural village of Lagartillo in Northern Nicaragua. Looking at myself at the mirror and seeing my unshaven looks I realized that I had lived a whole week without once seeing an image of myself. With mirrors, cameras, facebooks, youtubes and so forth this is a rare condition nowadays.

In the modern world of images, we seem to have lost our capacity to actually live out our lives. Life has become a matter of producing impressive images of an awesome life. People go to great lengths to produce that one perfect image to put on Facebook to impress others. More important than what our lives actually are like, is how they look like.

The image: The author riding down mountain Los Pueblos Amigos, one of the steepest and most famous MTB tracks in Costa Rica.


Nowhere is this more clear than on holidays. I’ve travelled with people that live their whole journey through the lens of the camera. Whatever impressive comes their way, the most important thing is not to actually experience the thing but to have a good picture of it. They are not present in their holidays but give up their actual holiday experience for the images they can show to others somewhere in the future. If they miss to capture something impressive their frustration is strong.

Even the sports nowadays are more about posing than the actual physical movement. I’ve noticed how fourteen-year-old kids refuse to even stand on a skateboard if someone is not filming. When they perform something extraordinary they don’t celebrate the thing itself. No, they run to the cameraman to see if he got it filmed all right. The sports that gain popularity are those from which you can capture impressive images from. In traditional sports like football, basketball, tennis, jogging or icehockey one can be in a constant flow of excitement for hours in a row. But in many of the modern extreme sports most time is spent waiting or preparing while the actual performance can last for only a few seconds. The thing is that with a good camera one can capture cooler photos from those few seconds than from the long hours of running on a field chasing an unsexy leather ball. The sports that look good attract more and more followers instead of sports that feel good.

How did we end up here? The technological development and our modern society of abundance are the driving forces. Jean Baudrillard argues that during the 20th century we transferred from a society that focused on commodities into a society that focuses on the consumption of images. Modern advertisement doesn’t any more sell us products but rather images and identities that the products present. We have entered the age of hyperreality in which simulated experiences and feelings have started to take the place of actual experiences. In this complex world generated by mass communication, advertisement, computer games, internet avatars and consumption of identity through branded products we have partially lost contact with ourselves. We have entered a Disneyland kind of world where the boundaries between real life and simulated life have become blurry.

The reality behind the image

Sounds complicated? Yes, the mix-up that has generated our modern condition is very complicated. I feel personally quite helpless and confused when those strong powers are messing up our way of living. But basically the thing is that because of the messages that we are bombarded with through TV, magazines and advertisement we feel that we have to keep up with the lifestyle that they promote as good and normal. Instead of being able to concentrate on our actual lives we have started to devote as much energy to our simulated lives: Making sure that our life looks like as it should; making sure that we are able to produce enough cool images to put on Facebook and other places to convince other people that we live up to the standard.

And as that standard is generated by professional actors, photographers, script writers and directors, our actual or simulated lives will never be able to reach it. We end up on an endless chase after the dream life that is impossible to make into reality in the first place.

I myself am not innocent either. When during this trip I’ve seen something impressive my first reaction has been to look for my camera. I also remember the frustration when I lost the contact information of the guy who had an underwater camera and got pictures of sharks we saw on our scuba dive in the Blue Hole. As the popular catchphrase nowadays goes: ‘Pictures, or it didn’t happen!’ So although I know its bad for me and try to fight against it I still am as captured by our culture of images as any other traveller and citizen.

How then to fight the seductive world of images that aims to alienate us from our lives? It is so pervasive feature of our culture that simple step-by-step instructions don’t seem adequate. The most important thing is to strengthen one’s personal values and one’s self-knowledge. The more we know about what we really care about the more we are able to devote our energy to those issues. The more we remind ourselves about our real sources of happiness – family, close friends, making a meaningful contribution both inside and outside of work – the more we are able to concentrate on them. And the more we concentrate on them, the more our happiness is based on sustainable values instead of chasing the elusive dream of a life that looks perfect. We need to feel more and pose less.

The change starts with a simple question you should ask yourself everytime you are starting to do something: Am I doing this for myself or for the image of myself?

Olemiseni rajallisuus, minuudelleni varattu päättyvä pelitila ajassa. Tämän sisäistäminen kytkeytyy vahvasti tähän nyt ylitettävään merkkipaaluuni. Nuoruus on ikuisuuden aikaa, kaiken ehtii tehdä vielä huomenna, mikään valinta ei ole lopullinen koska aikaa on vielä aloittaa alusta. Rajapyykilläni katson nyt taakseni ja tiedostan, että tiettyjä asioita ei koskaan tullut aloitettua. Ne olisivat voineet olla osa nuoruuttani, mutta eivät tule sitä koskaan olemaan.

Tämän hyväksyminen on vihlaissut kipeästi minua useaan otteeseen lähimpien kuukausien aikana. Mutta hiljalleen alan antamaan periksi sille ajatukselle, että päätöstä kohti juoksevassa ajassa ei aivan kaikkea voi saada. Elämysteni tilikirjaa täyttäessäni olen ajoittaisista vihlaisuista huolimatta todennut saldoni olevan monessa suhteessa edulliset lähtökohtanikin huomioon ottaen ihan mukava. Ajan vääjämättömän virtaamisen täysi hyväksyminen vaatii vielä työtä, mutta matkalla olo on jo hyvä alku.

Post-materiaalisen yhteiskuntamuotomme asettama kehitystehtävä noin kolmeenkymmeneen jatkuvalle myöhäisnuoruudelle on etsintä, kokeilu ja oman itseyden toteuttamisen tavan löytäminen. Tässä voin sanoa onnistuneeni. Irtauduin ja etsin, hakeuduin mahdollisuuksien puitteissa erilaisten elämänkatsomusten pariin, hain aktiivisesti mieltä avartavia uusia näkökulmia, pyrin ottamaan vakavasti kaikki tarjotut asennoitumistavat. Ja näiden toiseuden peilien kautta sain kokea yhä uudestaan niitä oivalluksen hetkiä, joissa oman perspektiivini rajoittuneisuus tuli näkyväksi minulle. Asteittain, välillä hiipien, välillä jymähtäen päin kasvoja, kasvoi etsinnälleni toivottu tulos.

Ihmisen osa on kohdata maailmallisuus siinä määrin kuin on siihen valmis. Harsoiset, pehmeän viettelevät kudelmat haihtuivat silmieni edestä usvamaisesti, eivät missään vaiheessa terävästi naksahtaen. Hiljaa alkoi niiden takana oleva musta tyhjyys kuultaa lävitse. Katsoin kiellettyyn, mutta kokemus ei ollut koskaan säikäyttävä, vain miellyttävän melankolinen. Lähempää tulviva lämpö kannatteli minua, kelluin turvassa allani levittäytyvää tyhjyyttä tunnustellen.

Halusin löytää tuon lämmön lähteet. Halusin kasvaa kohtaamaan tuon tyhjyyden kirkkain silmin ja levollisin mielin. Halusin ymmärtää missä tiedostava elämä kelluu; mikä voi kannattaa, vaikka jalkojen alla ei voi olla mitään vakaata? Halusin tutustua niihin erilaisiin harsomisen muotoihin, joilla ihmiset ja kulttuurit ovat tuon tyhjyyden torjuneet sekä rakentaneet merkitykselliseksi kuroutuneet elämänmuodot. Ja sidoin itseni tekemään työtä sen eteen, että voin jakaa kasvuni hedelmät muiden poimittaviksi heidän omalla matkallaan kahden tyhjyyden välisessä välähdyksessä. Löysin sen mitä haluan vuotaa yli.

Eteenpäin kulkevalla elämälläni on nyt selkeä suunta. Olen löytänyt ne arvot, ne päämäärät ja ne läheisyyden muodot sekä monet niistä elävistä lähimmäisistä, joihin haluan oman minuuteni sitoa. Toki koen että velvollisuuteni itseäni kohtaan on pitää tämä suuntautuneisuuteni kenttä muovautumiselle alttiina – sulkeutuminen on hengen kuolema -, mutta kentän selkeytyminen on saavuttanut asteen jossa elämänvalintojen tekeminen sen pohjalta tuntuu vakaalta.

Mainitsiko joku kuoleman? Hyvä on, vaikka elinvoimani saa sen vielä tuntumaan horisontin takaiselta kuilulta, on se tietysti tänäänkin läsnä, rajana jota vasten olemiseni suuntautuneisuus virittyy. Ja kutsumukseni vuoksi sen läsnäolon toistuva tiedostaminen ja hyväksyminen on lahja kehitykselleni. Olen tehnyt työtä kyetäkseni kohtaamaan kuoleman ammatinvalintani vaatimalla tyyneydellä. Toki toivon, että näiden harjoitteideni koetinkiveen olisi ajallista etäisyyttä vielä useampi vuosikymmen. Niin paljon on vielä elämyksiä, joita maailma voi antaa minulle. Niin paljon on läheisiä, joiden tarinan osana haluan olla. Ja niin paljon on mielessäni asioita, jotka haluan maailmalle lahjoittaa ennen ajallisuuteni päättymistä. Jos tietäisin elinpäivieni lähestyvän päätepistettään lähiaikoina, haluaisin ennen kaikkea kirjoittaa. Haluaisin jättää jotakin sisälläni olevista siemenistä muiden viljeltäväksi ja korjattavaksi.

Ei kuitenkaan pidä kätkeä totuutta pelkkiin vakaviin lauseisiin: Ilakoiva olen ollut ja olen edelleen! Eksistentiaalisten kirjoitushaasteiden synkistävästä vaikutuksesta huolimatta. Reipas elämänilo on minua pukenut, mieleeni on voimakkaana juurtunut kyky kääntää vastoinkäyminen ympäri, löytää sen alta haaste tai ratkaisu johon huomioni keskitän. Kaiken kaikkiaan kasvuympäristöni lempeys antoi mahdollisuuden eläytyä elämään kevyen leppoisasti. Perhosen lailla olen lepatellut sen lävitse, suuntaa seuraten tai sitä hakien, mutta myös suunnattomuuksille huomattavasti tilaa antaen. Rehellisesti sanottuna, en ole pohjimmiltani kyennyt ottamaan mitään oman tai muun ihmiselämän suurta tai pientä ilmiötä täysin vakavasti, tietty pilke on värittänyt kaikkien kokemusteni kohtaamista. Ehkä juuri siksi jouduin hakemaan olemiselleni ankkurin syvälle menevistä peruskysymyksistä.

Kypsyin hitaasti, koska välttelin äärimmäisyyksiä, radikaaleja siirtymiä ja suoria yhteenottoja. Erilaisilla kypsyntäkeinoilla on puolensa, mutta tämäkin tapa tuotti tuloksen, jonka olen valmis allekirjoittamaan. Nyt lepattelullani on suunta. Ja osa minusta huokaa: jo oli aikakin. Lepattelulla on toki puoltajansa minuuteni monimutkaisessa kudelmassa, mutta syvempään suuntaan ankkuroitunut osio on ajan kulumisen kautta jatkuvasti vahvistunut. Ja nuoruuteen liittyvät hedonistiset velvoitteet ovat jo usein tuntuneet sisäisesti haaleilta ja ulkoisesti kahleilta. Koetan käyttää tämän rajaviivan niiden liiallisesta palvomisesta irtautumiseen.

Tähde on se mikä jää ylitse. Elämä on tähdellistä, kun se tuottaa jotakin itsensä ylittävää. Kun siitä riittää annettavaa toisille. Olen toteuttanut kehitystehtäväni, olen löytänyt tähdellistymiselleni kanavan. Seuraava askel on sen täyttäminen.

In his book The Path to Purpose, William Damon argues that the best thing that can happen to a young person is to find her or his calling: ”This clarity of purpose generates in them a prodigious amount of extra positive energy, which not only motivates them to pursue their goals passionately but also to acquire the skills and knowledge they need for this task. In the process, they become very good learners; and they develop a practical effectiveness unusual for people their age.”

Here I was listening to a living example of Damon’s argument. A young person whose life was not revolving around himself and his immediate gratifications. Unlike most western 17-year-olds – the past me included – whose long-term visions meant asking where is the party next Saturday this guy was carried forward with a passion to make a difference. This didn’t mean that he would turn a blind eye to the delights of the youth either – from his tales I understood that his enthusiasm was well received by many girls – but simply that his life had a purpose that reached beyond simple hedonistic pleasures.

Even the language barrier couldn’t stop him from delivering his lecture. He told how his grandparents – along with the majority of the population – had been illiterate and how his grandfather had listened to a clandestino radio station during the Somoza dictatorship. He told how these revolutionary radio stations had delivered education to the villages, told news that the dictator tried to hide, mobilized people to counter the regime and encouraged their spirits by playing revolutionary songs. He told how the revolution finally succeeded, but also about the problems that his country encountered during the following years. Nevertheless, he had great faith in the current government. With a zest he told what good things the government had brought to this village during the last few years, most important being 24 hour electricity and a secondary school.

For him it was clear that if his home country wanted to carry this torch of development into the future, the engagement of young people into the local and nation-wide politics was the key. They must be educated to understand the importance of the political process in making the world a better place. He didn’t want his fellow youngsters to turn into passive and selfish idlers for whom the high-point of life is winning the NHL tournament on PlayStation and whose horizon is narrowed to include only me, myself and I. He wanted to make a difference by helping young people in his home-country to find a cause beyond themselves.

As said his own recipe for contributing to this development was radio. He wanted to study media communications in the university and after that host a radio show of his own in which he educates people about the political matters and plays Nicaraguan songs that promote the revolution. His own grandfathers liberation from ignorance started from listening to radio. He wanted to offer the same opportunity for the generations to come.

Throughout his tale I kept coming back to wondering how dramatically different his appearance was compared to an average seventeen-year-old in my youth. We were not interested in great causes, we were interested in who could buy us the alcohol for the weekends party and if some specific girls were coming there. Future meant for us studying and building a successful career. Pleasures in the short term, success in the long term, those were our goals. In other words, our lives revolved around ourselves and the satisfaction of our personal needs. He had found something better.

Naturally, there will be many people who will tell him that his dream is not worth fighting for. They will tell him that radio is a media of the past, nowadays TV is the only media that matters. They will tell him that his ideals and his understanding of the Nicaraguan politics are naïve. When he enters the university he will surely encounter many objections against his political ideals and his ideas of fulfilling them. These objections and the acquired knowledge will surely more or less redirect his calling into new directions. So it might very well be that he never realizes his vision as it stands today.

What I am sure about, however, is that these encounters will not take away the wave of positive energy that carries him forward. And wherever such a great concentration of willpower is heading at, there will be those who want to support him and there will be significant results. His goals might change along the way but I am sure that the new ones will be as filled with meaning as the present one. He is heading towards a meaningful existence – a life that is dedicated to making the world a better place through the means that he finds most fitting for himself. What greater blessing could a young person have?

Onnellisuus on nimittäin eri asia kuin menestys. Ja tältä osin viimeaikainen onnellisuustutkimus kertoo selkeää kieltään: Onnellisuutta emme saavuta takomalla ulkoista maailmaa kuin rautaa. Niin kauan kuin etsimme onneamme jonkin suorituksen päässä häämöttävänä palkintona olemme kuin rottia, jotka juoksevat oravanpyörässä kohti edessä killuvaa juustopalaa: saalis on aina seuraavan ponnistuksen takana.

Jos todella haluamme tulla onnelliseksi on meidän tiedostettava kaksi asiaa: Ensinnäkin – kuten Siddhartha Gautaman tapaiset ajattelijat oivalsivat jo tuhansia vuosia sitten – ulkoisen maailman sijasta meidän tulee keskittyä sisäiseen maailmaamme: asenteisiimme, ajattelutapoihimme ja siihen miten suhtaudumme itseemme ja maailmaan. Tutkimukset osoittavat, että muovaamalla ulkoisen maailman sijasta tapaamme olla tässä maailmassa kykenemme kasvattamaan onnellisuuttamme pysyvästi. Tässä myönteisten ajattelutaitojen opettelun projektissa harjoittelu on keskeistä.

Toiseksi toisten ihmisten rooli onnellisuudessamme on usein ratkaiseva, vaikka yksilöä palvova länsimainen kulttuuri koettaakin tämän usein kieltää. Tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joiden elämäntavoitteet ovat vähemmän itsekeskeisiä ovat onnellisempia. Niinpä moni kyynärpäät pystyssä omiin tavoitteisiinsa rynnivä ihminen tekee itse asiassa hallaa omalle onnellisuudelleen heikentämällä ympäriltään sitä sosiaalista yhteisöllisyyttä, jossa onnellisuutemme todellisuudessa asustaa. Suuri humanisti Martti Lindvqist pukee tämän sanoiksi mainiolla tavalla: “Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.”

Ehdotankin jalkapallon ystävänä, että sananlasku pitäisi muuttaa muotoon: ’Jokainen on oman onnensa keskushyökkääjä.’ Yksilö on siis edelleen keskeisimmässä roolissa, mutta onnistuakseen hänen tarvitsee ensinnäkin harjoittaa taitojaan ja toiseksi löytää ympärilleen sopiva ja häntä tukeva tiimi. Tässä muodossa sananlasku antaisi realistisemman kuvan siitä, mistä meidän kannattaa onneamme etsiä.

The vehicle of the couple. Picture from their web page. Learn more about their travel on goingoverland.com

The gentleman explained that by living in your home country you learn to look at the world through the lenses provided by that culture. The people around you condition you to look at the world in a certain way. You acquire the feeling that certain forms of behavior are normal and acceptable while certain others are not. This is what changes when you travel long enough. You become aware of other ways to look and evaluate the world around you. As a mundane example the gentleman told how in Kazakhstan the public toilets lacked doors:

So there he was, sitting in the toilet with his pants down when a local farmer with a donkey passed by. The Englishman looked at the farmer, the farmer looked back at him, and he felt that this was totally normal. Back in Britain the same scene would have felt extremely embarrassing.

To use traveling as a tool for your internal growth three conditions have to be met:

Firstly, any deeper change of worldview requires time. A week or two is not enough because you carry your cultural package wherever you go. Only through time you learn to gradually look beyond it in interpreting the behavior of others. This is why everyone should at least once in their life live amongst a culture that is not their own. One doesn’t have to take such a ambitious trip that spans all continents to achieve that, it is enough to stay put in some other country preferably a bit further away from home. More important than the location is time, the longer you stay the deeper insight you achieve about the new culture – and through that of your own culture.

Secondly, one needs some courage, the gentleman told. When you step outside your worldview and examine it critically you simultaneously step outside of your comfort zone. It can be quite a painful experience to learn that something you have believed in and based your life decisions on isn’t so certain after all. Abandoning your deeply-held beliefs is hard. To achieve that you have to have enough strength of character. Otherwise you easily fall into a defensive state where you blind yourself from seeing what could be detrimental in your current worldview and furiously defend it against all differing ways of living.

Thirdly, you need to expose yourself to the real life of the country you are in. It is perfectly possible to travel around the world without leaving the comforts of western living behind. One can take sunbaths in a gated resort on the coast of Tansania feeling lucky that the realities of the poor life of the local people is out of sight. But this kind of disneyland-traveling doesn’t learn you anything. What you need to do is to step outside the tourist traps and encounter the local way of living. Visit their homes, walk around in their farms, eat with them. Only in meetings with ordinary people does genuine cultural exchange occur.

The gentleman told also another perhaps even more revealing example of how important the skill to interpret situations from the perspective of the other is. This time the scene took place in Honduras:

The couple had camped in the jungle near a village where indigenous Mizkito people lived in very rural conditions. Driven by curiosity the local kids had come to look at them and befriended them. The couple was eating and the kids asked for food so they gave a little food for the kids. Next day the kids who again had come to play around with them asked for some cooking oil. They even suggested that they can wash the car and get some oil as a reward. The couple running low on the cooking oil told that they can’t give it to them. Later they noticed how someone had stolen the oil bottle. When one of the kids returned the man told him how disappointed he was. Embarrassed the kid returned the empty bottle and said that the oil went to his mom.

From the western point of view the situation is clear: The kids stole the oil and stealing is morally wrong. End of story. From the local, more collective perspective where ownership is not such a holy cow the situation is more complicated. In these kinds of cultures it is regarded as common place that those who have share with those who haven’t. Even though the couple from their own perspective was running low on food and had a tight budget ($20 per day which is already quite little), compared to the kids they were extremely wealthy. From the perspective of the village people the car alone confirmed that. They might have felt it unjustifiable that the couple was not willing to share even a little bit of oil with them. So they took the justice in their own hands.

Hearing this story was a learning point for me. If I would have been in their situation I most probably wouldn’t have been able to look at the crime from this perspective. And most probably if this had happened during one of the first days of their trip the gentleman wouldn’t have had the widened perspective either to look at the matter from this angle. But after more than a full year of travel and contact with different indigenous people he had already learned a thing or two about their worldviews. The long nights spent at small villages in Ukraine, Mongolia, Guatemala and other countries along the way had paid off.

The expedition on the road. Picture from the web page goingoverland.com

But be warned, the internal growth comes with a price. It might be surprising to learn that the hardest part of a long-term trip is going back home. It is quite understandable, however, given the changes you have gone through. You are a different person, most probably enlightened in many ways compared to your old self. And there you are, back home where nothing has changed: Your friends are the same, your work and colleagues are the same, the society and everything is the same. How are you able to cope? There seems to be a place carved for you by your old self but somewhat you feel that you don’t fit into it anymore.

Two issues in particular worried the gentleman. Firstly he felt that in some ways his views about the upsides and downsides of modern western societies had changed. And he was afraid that his old friends and colleagues would not understand his changed viewpoints. Secondly, he had been a quite successful leadership consultant before their trip. But given all he had experienced and all the ways in which his attitudes and values had changed during the trip he wasn’t sure that he simply could jump back in that career.

They still had a long way to go – through the South America, cross the Atlantic, and through the Africa – but sooner or later he would have to take issues with what way of living he could commit himself to in the future. What kind of place could he find in the society that had been his home throughout his life but that he had to learned to look from a new angle because of their trip?

By exposing yourself to different people with different world-views you run the risk of changing yourself, your values and your way of living – sometimes even radically. That is called evolution of thinking, it is personal growth. But are you ready for that?

I would imagine that many young guys would dream about that kind of simple life filled with earthly pleasures and taking place on the stunningly beautiful Caribbean coast of Belize. But if you find that kind of lifestyle attractive ask yourself why are you not living it?

The 'Budgetman' selling lobster on the main road of Caye Caulker

For most of the young western guys living that dream would be possible: There seemed to be plenty of fish in the ocean and the skill needed to get it up from there is not exactly any rocket science. Besides, living in Belize is cheap compared to western countries so one can make ends meet with going out fishing only a few times a week. Many western travelers staying on the island were saying that living here is awesome and that they would like to stay for a longer time – yet everyone of them were going back home to get back into the corporate treadmill. What is holding us back? I’ll tell you in a minute.

The second encounter with happy fishermen was perhaps even more ‘authentic’ and happened in the tiny, remote and rural village of Orinoco on the Atlantic coast of Nicaragua where I was the only tourist. Observing their daily living I couldn’t help but being impressed by their life. Here they are, living in extreme poverty by all Western standards. Yet they don’t seem to be lacking much: their food is good by any standard – fresh seafood, organic fruits and vegetables -, they live close to their extended families and friends with a strong sense of community, and the weather is pleasant. And above all, to achieve this lifestyle they work much less hours per day than we ‘wealthy’ westerners.

The reason me and other travelers impressed by the coastal lifestyle of Nicaragua and Belize are not relocating is that the western standards of proper living have an internal hold of us. I couldn’t enjoy being a fisherman in the long run, despite the beauty of that way of living. Why? Because certain sense of progress, achievement and career advancement is lacking from that life. With that way of living I would ‘already be there’ and we in the west are told that what we want in life is always ‘behind the next achievement’. Ours is a world of go-getters, hunger is what keeps the wheels greased. Be a tiger, not a happy sloth! It is this attitude we carry in our souls even on our vacations. We are able to chill out only because we know that it is only a temporary break-off from the ‘real life’. And real life is a life where you should have a clear sense of progress.

Living the simple life in Orinoco

There was not a trace of this strive for achievement in the village of Orinoco – they were happy to work only to the extent that they have some food on the table. Some days a few hours, on others more, some days not at all. And on Caye Caulker the fellow tourists I met were all telling how the slow pace and chilled out atmosphere grows on you from the moment you step your foot on the island. They learned not to look at the watch and many of them realized at some point that they had spent much more days on the island than they had planned for. Yet when their time was up they returned to their home countries with the more achievement-oriented lifestyle again grabbing a hold of them.

So what is the takeaway? Am I suggesting that every western person should break the chains our culture has captured us with and escape into a more easy, less stressed and happier lifestyle? If I would, I would be practicing hypocrisy because I myself am still possessed with a strong urge to achieve something in my life. But awakening to the knowledge that there are alternatives available is relieving in itself. With alternatives in view one can take a more relaxed attitude towards one’s choice of living. If at some point I realize that I am not achieving what I want to achieve that is not the end of the world. Winning the rat race is not the only way towards fulfillment. By changing the way I want to live my life I can be as happy or even happier in that new situation.

And most importantly, when you truly realize the existence of other ways of living you loose your innocence. From that moment onwards you are making a conscious choice about which of the alternatives you are committing yourself to. I know that with enough time spent on this island I could internalize its way of living and from that moment onwards the western striving would seem alien to me. So change is possible even thought it requires time and effort. The fact that I am not trying to change is already a choice, a commitment to my current way of living. So ask yourself, is life of ease your cup of tea or are you willing to consciously commit yourself to a more stressing lifestyle of pursuit?

Upon hearing this the successful business man knew that he could help the poor fellow:
“You know, I am a Harvard business graduate. If you follow my advice you could change your life!”
“What do you mean?”
“With that amount of fishing you can support your current lifestyle, right?”
“Yes, quite much so.”
“Then, if you would work also the afternoons you could use the gained extra money for investments. Soon you could by another boat and hire some guys to run it. Your revenues would increase again and soon you would be operating a fleet of fishing boats.”
“And then what?”
“Then you could leave the fishing to the others and concentrate on the business part. You could cut out the middle man by selling directly to American distributors. You would of course have to relocate to LA or New York but that would be a necessary sacrifice for the success that awaits you.”
“And then what?”
“By working hard you could be a millionaire in twenty or so years.”
“And then what?”
“Then comes the best part: You would sell it all, cash in the money and retire into a small coastal fishing village where you could just play around with your kids, have some quality time with your wife, stroll around the village in the evenings and hang out with your friends, drinking some wine and playing the guitar.”

Hers is a life of opposites: Combining undercover revolutionary activities and love affairs with guerrillas with motherly responsibilities of taking care of small children is a hard task. But she couldn’t help to notice how irresistible a strong man with a mission and with death written on his forehead can be. At one point she tells about how she made love to a guerrilla warrior called Marcos – who was gunned down in the backseat of a car a few years after – and how before lovemaking on the cold, hard floor of his hideout he “placed the gun and the case with the hand grenade against the wall”. Marcos wants her to stay the night but she refuses because she has to tend her daughters. And half an hour after this passionate and secret love scene she is again the bourgeois mother cuddling with her daughters.

Reading her autobiography it becomes clear that what made all the difference to her life was the fact that Gioconda Belli is that relatively rare kind of person who thrives strongly on meaningfulness. In her twenties she realized that her desire for meaningful existence is so overwhelming that she is willing to jeopardize everything she has – her family life and even her own life – in her pursuit for it. When she is about to join the clandestine Sandinista movement she backs up a few times because of being afraid of the very real consequences. But then, “all of a sudden, I realized I was on the verge of closing a door that was my only way into a more meaningful existence.” She gathers her courage and takes a step out of the bourgeois life, into the life-threatening world of a revolutionary movement within a dictatorship.

Because of her bourgeois public image she becomes the courier who passes important messages from one part of the organization into another. The life of a rebel is hard, many were the companions that suddenly were killed and whom she had to grief in secret in order to not reveal herself. And these losses hurt:

“At some point I fell apart, and began weeping in despair. The intensity of the pain startled me – it was as if one of my own brothers had died, someone close that I loved and not a person I barely knew. That was when I understood how strong the bond between those of us who were in the struggle was: we were a team, a unit.”

This was when she learned about the killing of Ricardo Morales Avilés and Oscar Turcios, persons she had only met briefly a few times. Later on she would loose a man she passionately loved. That pain stayed with her for years.

Despite its dangers, the rewards this lifestyle gave made it impossible to stop. The bond with the organization was so strong, participation in the revolution filled one’s existence with such a insurmountable sense of purpose, direction and meaningfulness that it justified all the sacrifices. At some points even she herself was baffled by how deeply she had connected her faith and identity with the revolutionary cause:

“Were we all mad? What mystery in human genes accounted for the fact that men and women could override their personal survival instincts when the fate of the tribe or the collective was at stake? What was it that enabled people to give their lives for an idea, for the freedom of others? Why was the heroic impulse so strong? What I found most bewildering and extraordinary was the real happiness and fulfillment that came along with commitment. Life acquired unequivocal meaning, purpose, and direction. It was a sensation of complete, utter complicity, a visceral, emotional bond with hundreds anonymous faces, an intimacy of multitudes in which any feeling of loneliness or isolation simply evaporated. In the struggle for everyone’s happiness, the first happiness one found was one’s own.”

There are many ways to go through the human existence. Martin Seligman separates between three forms of happy life: The pleasant life, where one chases after pleasures and happy emotions; a life of engagement where one’s existence is filled with some activities into which one is absorbed; and a meaningful life where one has a sense of working towards goals that transcend oneself. Of these three, the last-mentioned provides most solid forms of happiness according to Seligman. And if one wants to learn what this meaningful existence is all about, I can’t think of a much better book than Gioconda Belli’s autobiography ‘The Country Under My Skin – A Memoir of Love and War‘. In her life the innate search for meaningful existence is combined with a unique historical situation provided by the revolutionary movement to follow those instincts to the max – and an ability to carefully reflect the psychological landscapes in which these desires for purpose dwelled.

What we learn from Belli is that if you have a change to find a purpose you could believe in, a cause you can strongly identify with, values you are willing to sacrifice your life for, then be prepared: Chasing them can lead to unimaginable forms of fulfillment and happiness. The highpoint of Belli’s life as a revolutionary is encountered in 1979 when the freedom fighters had taken control of the capital and the dictator had fled. After living in exile for four years and using her time to handle press relations and gather international support for the Sandinistas, Gioconda Belli was finally able to return to her beloved home country, to the streets of Managua:

“And so we began yelling out ‘Freedom’ as loud as we could … People responded ‘or death’ completing the Sandinista war cry they were all so familiar with. … That cry was now a symbol of victory, of the courage that had brought about that hot day when freedom finally showed its face in the streets of my city for the first time in half a century … I will never forget the eagerness, the hope, the joyous optimism of those faces. All the grief, tears, everything I had lived through had been worthwhile if only to live through this moment. What more could I ask than to bear witness to so much happiness? What had been the goal of all our efforts, if not these smiles? Whatever existential doubts one had disappeared right here. This was our life’s purpose: to see others smile, to take human joy to its full potential.”

“Remembering that I’ll be dead soon is the most important tool I’ve ever encountered to help me make the big choices in life. Because almost everything — all external expectations, all pride, all fear of embarrassment or failure — these things just fall away in the face of death, leaving only what is truly important. Remembering that you are going to die is the best way I know to avoid the trap of thinking you have something to lose. You are already naked. There is no reason not to follow your heart.”

Steve Jobs did many marvelous things in life. Founded Apple and lead it into developing stuff like the the Mac computer, iPod, iPhone, iPad, iWhatever. Lead Pixar into revolutionizing computer-based animation with films such as Toy Story. But for me personally by far the most impressive thing he ever did was a commencement speech he held at Stanford University in 2005. In this short speech he gives three invaluable lessons about how one should approach one’s life to live it to the fullest.

Firstly, life makes a coherent story only when we look at it with hindsight. The problem is, of course, that we have to live it forward. Steve illustrates this with a story about how he as a young college drop-out took a course in calligraphy without it having any practical application in his life at the moment. Ten years later, however, this knowledge of beautiful typography partially made the base for the sophisticated visual design that has ever since been the trademark of Apple products. For Steve, this is a lesson about dots: “You can’t connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards. So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something — your gut, destiny, life, karma, whatever. This approach has never let me down, and it has made all the difference in my life.”

Secondly, make sure to love what you do. Steve recounts the difficulties he faced when he was 30 and suddenly fired from the company he had founded and which had been the focus of his entire adult life. The experience was devastating but eventually lead into many great things such as founding and leading few other companies – and finding a wife – before returning to steer the Apple. He was convinced that the only thing that kept him going was that he truly loved what he did. And this is the lesson: “You’ve got to find what you love. And that is as true for your work as it is for your lovers. Your work is going to fill a large part of your life, and the only way to be truly satisfied is to do what you believe is great work. And the only way to do great work is to love what you do. If you haven’t found it yet, keep looking. Don’t settle. As with all matters of the heart, you’ll know when you find it. And, like any great relationship, it just gets better and better as the years roll on. So keep looking until you find it. Don’t settle.”

These are important lessons but perhaps the most important advice for successful life is the third one: Put your life into perspective by thinking about your death. As a teenager, Steve found great inspiration in the quote: “If you live each day as if it was your last, someday you’ll most certainly be right.” He tells that since then he has looked into mirror every morning and asked himself: “If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?” This is a powerful question. If one would seriously ask it everyday one could avoid many lukewarm choices and stagnant phases of life in which one is too lazy or too afraid to effect the necessary change. The question pulls one out of the comfort zone of conventionality and puts the mirror in front of oneself: Am I really living the life I want to live?

Now Steve Job is dead. He didn’t want to die but he had accepted the fact that it is the destination we all share: “No one has ever escaped it. And that is as it should be, because death is very likely the single best invention of life. It is life’s change agent. It clears out the old to make way for the new.” His contribution to the technological development has been enormous but in ten years the products he helped to design have become antiquated and new, better and more powerful ones have replaced them. He knew it himself: “Right now the new is you, but someday not too long from now, you will gradually become the old and be cleared away. Sorry to be so dramatic, but it is quite true.”

On the other hand his wisdom for life will not be outdated as long as there are human beings who struggle with life and with the inevitable death. I hope that the longest-lasting legacy of Steve Jobs will be that we should keep in mind the inevitable fact of life he himself today faced. Because facing your mortality is a wake-up call to seize control of your own life:

“Your time is limited, so don’t waste it living someone else’s life. Don’t be trapped by dogma — which is living with the results of other people’s thinking. Don’t let the noise of others’ opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary.”

These kinds of experiences, when repeated all over the day, start to have a toll on one’s morale. Is it simply impossible to meet with anyone who doesn’t see me as a walking wallet? When encountering the locals in such atmosphere one can never put one’s guards down and relax because one never knows from what direction and through what shape the request for money comes from. One starts to seek the company of fellow travelers who one can trust. Unfortunately, I hadn’t met any for six days. These remote villages are clearly still waiting for the tourists to come. Amongst all this, I started to wonder is my anxiety simply the result of my cultural upbringing?

For us westerners, ownership is everything. It is a basic right, the one principle around which our society is built. Ownership is our culture’s holy cow, worshipped and never put into question. But this individualistic take on ownership is not shared by all cultures. Many indigenous cultures put much more emphasis on sharing and joint ownership. My house is your house, if you are hungry and I have food, the food is also yours. In conditions where one’ security network are the people one knows, people have learned to share.

My friend's mother in her kitchen

Nicaraguans, especially in these poor villages, were clearly closer to ideas about the shared nature of ownership. I learned this even before arriving when reading some books about the cultural customs of people in Nicaragua in which I encountered several times the warning that if one marries a local man or woman one marries his or her whole family. Suddenly the family sees it as your responsibility to pay for the aunt’s dentist bill or the nephew’s education. For them it is perfectly ordinary that in the extended family those who have help those who haven’t. So when they ask for money they are not exploiting you but only doing what is natural in their culture. It might be added that this attitude of sharing lives well in some marginal groups in our home countries as well. I’ve learned to know some hippie people for whom it is common that the one who has cash at the moment pays the beers of the friends also.

I don’t feel like a rich person. My salary is quite much around the average Finnish salary level. A few years back, while living in Thailand for half a year I met with a young Danish guy who had made a fortune through some IT business From time to time, when we went to a bar in a big group, he bought the table full of drinks and shared them with everybody. I appreciated this and thought that if ever I have my hands on equal fortune, I will behave the same.

Yet, compared to these people in the villages of Nicaragua I am the one who possesses a fortune. Many of them live practically outside of the financial economy, getting their needs met through doing things themselves and through exchanging and sharing. During an average month, most people in these villages live with less than a hundred dollars. This means that my average income is actually around thirty times bigger than theirs. That is a huge difference in income if something. It makes oneself wonder what really is morally right and wrong in these situations.

So this one day I walked towards another village around half an hour walk away. En route I met a girl who had the same destination. We engaged in a conversation and whilst in the village she showed me around and introduced me to people. I wanted to repay this generosity and offered to buy a beer to her and her cousin who had joined our tour around the village. They gladly agreed. After the first beer, why not have a second one? Without anyone saying it aloud it was clear that I am going to pay this round also. And the third round into which another cousin joined in. There would have been a fourth round unless I had run out of cash.

Drinking a few beers in Marshall Point

Was I exploited? I think not. The interest these people showed in me was genuine, we had real conversations about the differences of life in our respective countries and we laughed. In my travels I’ve met all sorts of scam artists whose evil intentions are easily spotted behind their supposedly friendly smile and “my friend, my friend” shouts. These were not that kind of people. They wanted to have a good time with me, drink some beer, and most probably lacked the cash to buy it themselves. So the only genuine other option was for me to drink alone. It might be added that even when I paid for the four of us, I paid less than I would pay for one beer in the bars I frequent back home.

The next night, I was drinking a few beers with a guy who was barefoot because he couldn’t afford new shoes. Having at least ten pairs of shoes back home, it would have felt rude and unjustifiable to ask for him to pay his own beer whilst we were drinking together. The next day the favor was returned when he showed me around the village, introduced me to people and offered a meal his mother had cooked. A day after that his cousin (in these small villages everyone seemed to be cousin with everyone) took me to a jungle trek to see his family’s farm.

So given the huge income difference it might just be right that I pay the bill. Of course, it becomes crucially important to be able to separate two sorts of people from each other: one the one hand those who befriend me only for the purpose of ripping as much cash out of me as possible – and who often are willing to use every trick and scam to get it. And on the other those who are really interested in me as a person and want to be friends with me. And for whom it then is just natural that I as the one with enormously more cash pay up the beers. But things are not even as easy as this: I’ve met with many people who lye somewhere in between these extremes. They are interested in the funny looking foreigner but they also are seduced by the possibility to get something from them. In real-life moral dilemmas in which one encounters real people things are only black and white if one refuses to see the colors.

Childhood is when the basic elements of our identity are put into the place; who are we and where we belong to. And the sea was strongly present in my childhood. If someone would ask me what is my favorite place on earth I would immediately know the answer: a certain tiny island in the Finnish Gulf of the Baltic Sea. That’s where my family’s summer cottage is and where all my childhood summers were spent. Except of course for my dad’s month long summer vacation which was spent on a sailing boat. Calculating these summer months on a sailing boat together with the nine months I spent in the Finnish navy ships whilst serving the obligatory military service I could say that before the age of twenty I had spent around two years of my life sleeping on boats surrounded by the salty water.

Now I am 9.844 kilometers and one ocean away from there, in a different culture and without having met a single person from my home country in over a month. Traveling alone for such a long time one can’t avoid the moments of homesickness. Although one meets a lot of people, sometimes the loneliness grows on you and you look sadly into the distance thinking about and longing to the people and places dear to you. But when I got to the sea, half of all this was suddenly gone. That’s because I grew up with the sea. It is as much a part of my story as are many people who are close to me. Sea is part of my identity, it is part of my answer to the question ‘where I belong to’. It is like a good friend – almost a member of the family. So when I am with the sea, I am no longer alone.

That’s also why sea is able to inject meaningfulness to whatever place or activity that is connected to it. Watching a sunset with a dear friend is a different experience than watching it with some random acquaintance. Although one does not speak too much, just knowing that the other is there makes the experience more meaningful. It is people we love who make our lives meaningful. That’s why experiences and activities connected to people one care about feel meaningful. And that’s why the meaning of life is to make oneself meaningful for other people. For me, the same applies to the sea. As it is like a dear friend to me, anything connected with the sea is more meaningful for me. Sense of belonging is a basic human need and I belong with the sea.

Album of perfect stamps!

Butterflies,
ships,
sea shapes, corollas,
leaning towers,
dark eyes, moist and
round as grapes,
album
smooth
as
a
slippery
fish,
with thousands
of glistening
scales,
each page
a
racing
charger
in search of
distant pleasures, forgotten
flowers!

[-- --]

Insatiable
spiral,
comet’s tail
of all earth’s
highways,
dictionary
of the wind,
starstruck album
bulging
with noble
fruits and territories,
treasure keeper
sailing
on its treasure,
garnet
pomegranate,
nomadic
stamp album!

Neruda’s autobiography starts with an exalted description of the Chilean forest. He describes its small details and smells, how “the wild scent of the laurel, the dark scent of the boldo herb, enter my nostrils and flood my whole being.” In describing his encounters with nature words such as “euphoric”, “fascination” and “miracle” are lined one after the other. He exclaims that if one wants to understand himself and his poetry one must understand where he came from; how he and the land were united: “I have come out of that landscape, that mud, that silence, to roam, to go singing through the world.”

Neruda extended the same enthusiasm that nature received also to the people he met. The book is filled with small odes to the greatness of certain poets, artists and politicians that Neruda had the honor of crossing paths with. As only one example, in describing his late friend and colleague Paul Eluard (in a section entitled ‘Eluard the Magnificent’) he closes with the following words: “Tower of France, brother! I lean over your closed eyes, they will go on giving me the light and the greatness, the simplicity and the honesty, the goodness and naturalness you sowed on earth.” I stopped counting how many times Neruda exclaimed how – sometimes after a brief meeting – he and someone he met became dear friends for lifetime.

All in all, his autobiography itself is not a chronological recounting of the major points of his life but rather a collection of small stories and snapshots from here and there along the path he walked. Small moments of beauty, encounters filled with wonder, tiny bits that make human life so beautiful. I guess that this was the only way a person like Neruda could write his memoirs.

Reading Neruda I feel myself to be an engineer cursed with the gift of ‘concentrating on the essentials’; only taking into account the facts that matter and ignoring everything else. This might be an effective strategy when one wants to build a bridge or an airplane. But living one’s life in a way where all the unnecessary stuff is extracted out will miss out so much beauty in the world. Concentrating on the important facts might lead one effectively from one place to another. But life itself is not so much about getting from A to B than it is about enjoying the trip itself. And in here, embracement rather than ignorance of detail is the recipe.

What is thus the most standing legacy of Neruda’s life is the way he reminds all of us how beautiful even the small details of life can be – if we just watch them with eyes wide open. As Mark Strand writes: “There is something about Neruda—about the way he glorifies experience, about the spontaneity and directness of his passion—that sets him apart from other poets.” The best way to make one’s life experience more aesthetic is to understand that richness of observation is as much the feature of the eye as it is a feature of the world. When we learn to look at the world in the right way, we can find beauty even in a plastic bag.

Neruda found his gift of appreciating the beauty of life early on: “Along endless beaches or thicketed hills, a communion was started between my spirit – that is, my poetry – and the loneliest land in the world. This was many years ago, but that communion, that revelation, that pact with the wilderness, is still a part of my life.” We should make the same pact with the world promising to remain open for the beauty of it all to flow in. We should enrich our lives through embracing the inherent beauty of the world.

I’ll let the master himself close this post, describing how he felt when he wrote his very first poem:

And I, tiny being,
drunk with the great starry
void,
likeness, image of
mystery,
felt myself a pure part
of the abyss.
I wheeled with the stars.
My heart broke loose with the wind.

Contrary to this, back home I have many friends and acquaintances for whom the aesthetic dimension forms a vitally important part of their way of living. Be it food, wines, music, architecture, clothing or whatever, they have acquired a very refined taste. In their fine-dining evenings they spend hours discussing and selecting the correct wine to their innovative new recipes.

This is fine as it is but for many it is clearly a game where the most important objective is not the aesthetic experience itself but to be ahead of the others: to develop a liking for a new band before others have heard it, to be able to have an opinion about the distinguishing features of every type of wine-grape and to be able to form innovative combinations of haute couture and second-hand clothes. I would go as far as to say that there are many people among us today for whom pursuing this aesthetic dimension forms the main motivational field of most of their daily activities.

As I have a certain repulsion against such games I consciously try to downplay my abilities in these fields. Many times I have arrived to a party with a bottle of the cheapest wine that money can buy which I have drank straight from the bottle whilst others are parading their wine-choices for today and tasting and discussing enthusiastically their latest findings. Strangely, nobody ever wants to taste my choice. I usually enjoy the bohemian atmosphere of places where things are a bit so-so and aesthetics is not so glaring. This all leads me to wonder why is aesthetics so important element in the life of some people?

According to the influential theory of Pierre Bourdieu, taste is about distinction. By having a certain taste I am signaling that I belong to a certain group of people – and almost more importantly: that I am not part of another group. When we, for example, distinguish between working class and bourgeois classes we do not look only at income but rather at their taste as regards clothing, food and different leisure time pursuits. This is why a person from a noble family can radiate an aura of sophistication even when his or her income is almost nonexistent. As Count Alexander Graf von Schönburg-Glachau testifies: “Whilst we never had much money, we learned to compensate for what we didn’t have with taste.” Our taste is thus in the end nothing more but an acquired way of signaling what group we do belong to.

With Bourdieu’s theory at hand we start to see how various phenomena of modern times are nothing but ways of playing the distinction game; ways of attempting to put oneself above the others through one’s sophisticated taste. For what else is the recent trend of healthy eating and jogging than a way to distinguish oneself from those who don’t eat as healthy and don’t do running? And what else are the various lifestyle magazines than instruments that help the reader to stay one step ahead in this game of distinctions?

In the France of Bourdieu’s times things might have been relatively simple as regards class: There were the working class, the bourgeois and the nobility with their distinctive manners, hobbies and ways of dressing, speaking and thinking. In modern west the field is more fragmented; instead of clear class distinctions it is more about different aesthetic conclaves with distinguish themselves from others as regards their taste in music, clothing and often also more general life-values. There are the hipsters, there are the hippies, goths, yuppies, hiphoppers and what-not. They all might have started to listen to their kind of music and dress in their kind of way because they simply felt that that’s what they liked. But unbeknownst to them they simultaneously made a selection about what game of distinctions and sophistications they started to play. Their choices made them part of a certain group.

So, if one scratches the surface of any aesthetic sophistication, one finds a person who is eagerly attempting to show belongingness to a certain group and who is attempting to put oneself ahead of the others in terms of the greater amount of refinement that one has been able to acquire in one’s special field.

This brings us back to the backyards of the Nicaraguan village where I made the observations about the non-refinement of their backyards. Even they might be seen as signals in the game of distinctions. The village was formed in the 80s when the lands of a former land-lord were given to the people in a great land-reform. It can be assumed that these people have a strong willingness to distinguish themselves against the higher classes and display their reciprocal solidarity. So by not having too fancy houses and backyards the people are signaling that they belong together, that they are equal. A too refined backyard would signal to the other members of the village that this person is attempting to stand above the others, that the person thinks he or she is something better than the others. The game of distinctions can be played in many ways…

We hit the night club where I happened to sit next to a local guy. We introduced ourselves to each other and I offered to buy him a beer (it is easy to be generous when a beer costs around 1$). He didn’t speak much English but I was surprised to be able to express quite many things with my hands and the lessons learned from my 5 days long intensive introductory course to Spanish (thanks Nica Spanish Language School!). He told me about a concert the next evening and invited me to join him and his friends for a pre-party at his home.

Next evening I showed the taxi-driver the address he had given me and we drove through the streets of León towards the destination. Here the streets have no names – really – so the address was quite literally “red house 1 block south from the basketball field”. When the paved road ended and we drove in a muddy street surrounded by run-down houses in the evening darkness not lit by streetlights I began to wonder where was I really heading. Soon I was knocking on a door of a house that looked the most red of the one’s on the street hoping that I was in the right spot. Marti, my friend, opened and invited me in.

His friends spoke more English and we shared a few beers as well as listened to some local music that they introduced to me before heading for the concert. One guy’s name was Vladimir and when I asked about it he told that his mother had been in a leftist guerrilla army while she was pregnant and wanted to name her son after Vladimir Lenin. I thought what a hero I could have been on the schoolyard when children are boasting about their parents occupations if I could have said: ‘My mom is a guerrilla soldier’. I found the dramatic history of Nicaragua become concrete when I realized that all the people I was meeting here had either themselves played a part in the fight against dictatorship or at least someone close to them had been involved.

So through traveling alone one opens up oneself to the potential of meeting new people. After some time of solitude one is usually quite ready to embrace all the opportunities for friendship. And with no prefixed schedule and no-one to answer to, one can freely cling to even the slightest straw of kindness and see how long it will take oneself. Many times in my travels I have for example met with a fellow solo traveler in a hostel, exchanged just a few words about our travels and plans with him or her before deciding to join forces for few days and few destinations. These have been intriguing forms of friendships: spending almost all one’s waking hours together with someone, sharing one’s lifestories to each other – and then parting and never hearing from each other again (although it might be that Facebook can actually change that last bit).

Also the openness and kindness of the locals have left me at awe all around the world. Be it an extravagant meal in a restaurant in Japan offered by a guy we just had met on the beach or community meal I was invited to participate in after visiting a local church in Rarotonga, people in every country seem to go out of their way to make sure that the visitor will remember the place and the people with warmness. I think that applies to every country I’ve visited – the only requirement is that one is somewhere where there are a bit less tourists and thus the locals have not grown too weary of them.

In fact, every time I think of the big and small acts of kindness offered to me, the stranger, by locals I am troubled by bad conscience I think how rarely I have offered a meal, a place to sleep or some smaller favor for a tourist visiting my home town. At home one is so reserved and stuck to one’s routines that one usually misses all these opportunities. It seems that one books one’s schedule so full of events that one simply don’t have the time available for being friendly. In building friendships ‘It was nice to give you directions to the cathedral, Mr. Tourist, how about a lunch next Thursday at 13.30?’ is far less effective than ‘In fact I can walk you to the cathedral myself. Let’s have a beer afterwards’. At home it feels that my life is already filled with so many friendships, projects and events that there is not room to meet with new people.

The reason to travel is therefore to get rid of the roles, responsibilities, schedules and other factors anchoring oneself to a more planned existence. Traveling offers one the possibility to question one’s way of living. Does good living really require so many responsibilities and predetermined activities as I am prone to gather for me? Or would less be more in terms of the room for spontaneity it would leave open for me? I really don’t know. When I get back I will most probably fill my calendar as full as it has been the last ten years. There just seems to be so many things in life that I simply can’t say no to. To counter this, I really have to remember to keep my plans as open as possible during these holidays. Too predetermined traveling would perhaps mean a larger quantity of experiences but would rip me off the opportunity to experience those adventures that can’t really be planned for. And usually they are qualitatively the most memorable moments of every trip.

Why then to go to a bar alone? Because this enables one to feel a certain hovering form of connectedness with the human kind. It is hard to express this feeling but it resembles the melancholic form of mellowness you get when watching the stars alone at night. You feel yourself so small and merged with this vast universe. But in a bar instead of a sky full of stars there is a room full of people. Watching them happily interact, smile, laugh, dance and have a good time with each other one feels to be so far removed from their reality in one’s loneliness. At the same time watching their unique lives unfolding in front of oneself and being able to observe them while remaining anonymous fills oneself with a warm feeling. One has a somewhat paradoxical feeling of belonging to this crowd at the same time as one is far removed from it. One is an outsider at the same time as one feels to be connected.

On a Saturday night in San Juan del Sur, the surf capital of Nicaragua, I was engaged in this favorite past-time of mine. The music played high (isn’t it sad that nowadays you can travel to whatever country in the world but you can’t escape the same hits you here at your local nightclub?), the laid-back beach-side bar was packed, and the crowd was cheerful. All of a sudden a blackout stopped the music and shut the lights leaving us in darkness. The crowd reacted by cheering loudly. Suddenly the sense of community was intensified; we no longer were a random group of individuals happening to enjoy the music in the same bar but this surpising incident united us – we were experiencing something together. Soon the lights came back, the crowd cheered again and everything continued as normal. The same event happened a few more times during the evening – after all we were in Nicaragua – and the reaction was always the same.

The intensification of the sense of community in the face of a sudden interruption of the normal course of events reminded me of anthropologist Victor Turner’s concept of communitas. Starting with some observations of a few African tribes Turner argues that in every culture the forces of structure and communitas are in a constant juxtaposition against each other. During times of structure our interaction with the others takes place within a structured, differentiated, and often hierarchical system of politico-legal-economic positions. We are bound by certain roles, norms and expectations and thus are unable to reach to the other spontaneously and with the wholeness of our being. Some form of structure is necessary for the functioning of any society but luckily it leaves room for moments of communitas in which people are stripped off of all status differences and other norms that separate them from each other and are thus able to attend to the others unique and particular being and meet the other through a living mutual relation. These moments are especially prone to happen during liminal in-between situations characterized by the dislocation of established structures. What we experienced together in the bar during the black-out was clearly a tiny moment of liminality.

The waves of the dark ocean hitting the abandoned beach in the background, the relaxed bar with its light-hearted crowd in the foreground, me alone on the bar-desk with a cold beer in my hand and the lights out – I was truly enjoying my time and truly feeling connected with the world beyond myself!

What should the role of religion be in one’s life? This is one question that everybody in search for a good life has to answer. Religion is found to give hope, allow people to better tolerate misery and personal disasters. Religion is able to provide a sense of meaningfulness to the otherwise senseless do-abouts of the Lady Fortuna. I once heard a therapist remark that she has yet to meet a parent who has lost his or her child who would not have become at least somewhat religious. In addition, many argue that religion provides the necessary basis for our moral lives.

On the other side, the institutionalized religion has been used to control and subjugate people. Many are the wars and campaigns against people of different origin or opinions that are justified through religion. Nowadays the church often acts as the conservative force of discrimination against women and intolerance against people who don’t fit the accepted norms, for example because of different sexual orientation. Through the absolute justification that religion gives to one’s views and acts one can grow deaf to understand the perspective of the others. This might make one unable to learn from those who hold different worldviews and unable to empathize with their point of view.

When the gathering started I soon realized that at least in this neighborhood, among these young people, religion is a force for good. One father of the children was a psychologist and spoke good English and he told me that these are very poor neighborhoods with very few positive opportunities for the children. In this context the Salvation Army provides the children with one place in which they are accepted, in which someone listens to and empathizes with their joys and sorrows; a place in which they can be without fear.

The youth enjoying a band in the Salvation Army gathering

In the first part of the ceremony the communal function of religion was strongly present. The adolescents played some games together, sang and played music together, socialized and laughed a lot. In a life where they perhaps needed to assume more grown-up roles than they would have wanted in order to survive and prosper, the walls of the Salvation Army building offered them a place where they could be children again. After that it was time for some confessions: those who wanted could stand up and tell some moments from their lives that they wanted to share with others and others listened to respectfully. As a weekly ceremony, this provides a good opportunity to sum up the past week and is clearly building the youngsters ability to empathize with others. All in all, the doors were open, people went out and came in, the atmosphere was welcoming.

The contrast between the darkening streets outside and the mellowness inside was remarkable. In fact, the harsh reality of the outside world once entered the ceremony when a man dressed in rags ran into the room chased by another man. Fortunately, his chaser respected the church and didn’t follow in but contented himself with yelling some insults – that were not translated to me – through the open door. The presence of the escapee was tolerated for a while and when the coast was clear he was politely ushered out. Few other men of the streets had also joined in to listen to the ceremony. They sat in a corner quietly and respectfully and their presence didn’t seem to bother anyone.

Although the sense of community is the part of religion I embrace we must remember that religion is not only about community. At least Christianity is also about a direct relation with the God. The final part of the ceremony concentrated on this part. The lights were dim and some emotionally loaded music was heard in the background when the group leader – a woman in her fourties – took the floor. She started out quite peacefully but the force and determination in her voice steadily increased until the climax in which she repeatedly shouted in ecstasy “Sancto, sancto, Dios, sancto!” The children so playful a moment ago were strongly taken by this ritual; I heard how some of them cried, I saw how some of them assumed a deep praying position or hugged each other firmly. This was no longer a play, this was serious religious trance.

As a philosopher, I undersign Terence’s words: “I am a man, I consider nothing that is human alien to me.” Yet, accustomed to the much calmer Lutheran masses, this kind of ecstatic spiritual dedication is something into which I have a hard time to leap into. I attempted to let the situation take me but found myself mostly making observations and analyzing the acts of the others. I thought how strong and primitive emotions are unleashed in these rituals. They clearly reveal something about humanity that finds usually no expression in our everyday life. At the same time I thought how these emotions could be used for many purposes both good and bad. Whatever the spiritual leader would be stating in these situations, the crowd would take it into their hearts.

So what are the take-aways of my visit in terms of good life? Firstly, religion can give hope and it can offer important sense of community for people. It is important part of the good life of many poor people for whom there exists no similar other institutions that could offer the same benefits. Secondly, there is something within us humans that responses to spiritual gatherings. Otherwise it could not be explained why different forms of spirituality could have developed in virtually all human societies from the most primitive to the most sophisticated. This is a dimension I need to investigate more in the future. Thirdly, the strong emotional reactions generated by such spiritual gatherings are not good or bad in themselves. Their goodness or badness is dependent on what they are used for. As in dealing with any strong force we thus need much responsibility in making sure that we use it only for good purposes.

The Park Morazán quickly became my favorite place to sit down and watch the crowd hanging out with their friends, juggling with pins, trying out a trick with the skateboard once in while, and mostly just relaxing. There are of course parks in north also, but somehow I felt that these people were more home with this idleness thing. Let me put it this way: When my friends go to a park to chill out it is an event, something out of ordinary, but for these people this was the ordinary. For them nothing was more natural than to waste the day away without any purposeful activity in their minds.

We westerners are always busy achieving something. We put much effort into generating more cost-effective ways of accomplishing our tasks. Whether it is the cultural legacy of living in the harsh conditions of the north, the religious influence of protestantism, or something else, our culture has chosen to emphasize accomplishment. It has made life of achievement honorable and measures success in life much through what one is able to achieve. In fact, the whole phrase ´success in life´ is a symptom of this worldview.

One of the foremost authorities of the psychology behind happiness, Martin Seligman, recently proposed that human well-being consists of five elements that we pursue for their own sake: positive emotions, engagement, accomplishment, positive relationships and meaningfulness.

Taking this perspective it is easy to see that our western culture is very big on accomplishment, that is the one dimension we are encouraged to chase. The Costa Ricans seemed to offer another cultural solution to what dimensions to emphasize. For them achievement was not such a fetish as it is for us. Future engagement with these people will hopefully reveal what is their cultural fetish but accomplishment it is not – at least not to the same extremes as in the north.

All in all, these Costa Ricans in the park thus held a mirror in front of my face showing me that the life concentrated on achievement is not the only possibility. I could live without the constant latent stress of having to claw my way to the top. I could accomplish less and be more satisfied with whatever the everyday life brings in front of me. That is a genuine possibility for me or you. Merely through their way of being, the Costa Ricans had thus succeeded in showing me that another way of appreciating life does exist.

Another cultural anomaly coming through in statistics is the fact that in Hofstede’s cultural dimension of ‘masculinity versus femininity’ Costa Ricans rank – unlike other Latin American countries with their machismo image – among the countries with the most feminine values (interestingly, the top six countries in both the well-being survey and Hofstede’s femininity dimension are exactly the same. Could this be a mere coincidence?). The shortcomings of these self-reporting surveys are of course well-known and it might be disputed whether they tap into happiness at all. But at least it can be stated that there is something interesting and unique going on in Costa Rica in terms of cultural valuations and happiness.

But back to the park Morazán in the centre of San José in which I sat relaxing after the long flight drinking an ice tea. The park alone offered me three different insights into Costa Rican happiness. Firstly, the greeters with a message from God were young Salvation Army members who invited me to their church. Naturally, I accepted the invitation despite the almost total language barrier between us. More of that later. But their mere presence in the park reminded me of the strong influence religion has in this country and in these people’s lives. Religion has been found on average to increase people’s happiness within the nations so perhaps religiousness was one building block in Costa Rican happiness.

I found the second key to explain Costa Rican happiness whilst observing the other people in the park. Certain easiness of being characterized the faces of these people who hanged there with no hurry whatsoever. In contrast to us northerners who always are a bit tense and on our way to the next achievement, these people seemed to be completely at home in wasting away a proper working day in the park. More about this theme in the next post but I believe that in this attitude of not taking one’s achievements too seriously one can find much potential for better well-being.

Later in the evening when the sun had already started to lighten other continents, I passed by the same park on my way back to the hotel. Gone were the happy youthful people with their skateboards and juggling balls. Instead, an ominous group consisting of prostitutes, pimps and drug-dealers seemed to have taken over the place. In fact, it looked exactly like a place where a western tourist like me finds himself facing a knife or a gun and quickly surrenders all his valuables. I turned around looking as confident as possible and took the next available taxi and got safely to my bed. My hotel was only a few blocks away from the center but the locals as well as my travel senses advised me to take a taxi always in the evening.

The possibility of being robbed was all too much present in many areas of San José. For a guy like me, who is used to live in Finland where armed robberies are relatively unheard of, such constant sense of fear would have a strong negative effect on one’s well-being. Safety is among the most basic needs of humans so disturbances in one’s sense of safety ought to have a remarkable negative impact on one’s happiness. How could they be happy if they always have to be careful and vigilant in the streets to avoid robbery?

Ease of living and religion on the one hand, criminality and unsafeness on the other, the mystery behind Costa Rican happiness had found its first dimensions. I felt sure that I would crack the mystery of Costa Rican happiness in no time…

Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.

One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.

This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, “the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.

Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: “One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.

What makes Costa Ricans happy, what is their measure of success? What kind of attitudes do Nicaraguans have towards life’s big issues: family, work, friendship and death? What kind of things do they value, what is sacred for them? And of course: What can we learn about our own lives and our own deeply-held values and attitudes by comparing them with the Central-American culture? In other words, what can we learn from them in terms of how to live a good life ourselves? These are the questions I will be examining.

My mission in life is to explore novel ways of thinking that enable people to better understand how to live their life in a good way. I aim to find fruitful ways to answer the ancient question about what is good life and how to live one’s life. The journey I will now be taking is a part of this mission. Through absorbing myself to the Central American culture for a couple of months I hope to widen my perspective and thus be able to think about these basic questions in a more open and wide-reaching way.

This blog will be a report of this journey. I hope to give the reader two things: (1) To broaden her or his perspective about what good life could be about. (2) To give practical insights into how to live a better life within one’s own life-situation, whatever that situation is.

How then to live your life? Truth to be told, there is no such thing as one correct way of living. Everyone must carve their own path. As Zarathustra said:

“This is just my way, where is yours?” Thus did I answer to those who asked me “the way.” For the way – it does not not exist!

Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi “ei ole käyttistä matskua”.

Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.

Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.

Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.

Ihminen on luontaisesti myötätuntoa kokeva olento, mutta kulttuurit ovat kaikkina aikoina vahvistaneet tätä luontaista kapasiteettia erilaisin tavoin. Länsimainen moraali on viimeiset vuosisadat perustunut kristillisen tradition pohjalta nousevaan syyllisyys-etiikkaan. Kasvatuksen kautta omaksumme tietyt normit ja syvän syyllisyyden tunteen, joka iskee meihin väkisin, kun näitä normeja rikomme. Uskonnon vallan heikkenemisen, kriittisen kulttuuriliikkeen ja yleisen koulutustason kasvun vuoksi tämä sisäänrakennettu moraali on kuitenkin menettänyt otettaan ihmisistä. Useimmissa tapauksissa sen jättämää tyhjiötä täyttää omakohtaisemmin omaksuttu vastuuntunto, mutta joissakin tapauksissa kehitys kulkee kieroon.

Uskon, että kaikkia viimeaikaisia turhaan tappajia on elähdyttänyt primitiivisempi häpeä-kunnia -moraliteetti. Häpeän ja syyllisyyden ero on siinä, että häpeää tunnemme ihmisten edessä, kun syyllisyyden kohtaamme yksin. Samoin kunniaa tunnemme toisten ihmisten silmien kautta. Nämä nuoret miehet ovat olleet jonkinlaisia hylkiöitä, jotka eivät ole kestäneet sitä että ympäröivä yhteisö ei ole kunnioittanut heitä. Heidän tekonsa on ollut äärimmäinen keino lunastaa paikkansa yhteisössä, saada ihmiset kunnioittamaan heitä. Sillä vaikka voimme vihata heitä, samalla heidän tekonsa herättää samanlaista kunnioitusta kuin jonkin vihollisemme ääriteko.

Kun lehtien palstat taas täyttyvät uutisista, joissa käydään lävitse tekijän luonnetta, kasvuolosuhteita, mielipiteitä ja itse tekoa, luomme tahtomattammekin tietyn kunnioituksen ilmapiirin tekijän ympärille. Nykynuorison tärkeimpiä haaveita on tulla julkkikseksi, ja nämä nuoret kirjoittavat nimensä lehtien kansiin ja ihmisten mieliin. Jokainen raportoitu teko siis valitettavasti inspiroi toisia nuoria ja näin lisää todennäköisyyttä uusille turha-murhille.

Siksi ratkaisu on riisua heidät kaikesta kunniotuksesta. Emme kuitenkaan voi lopettaa asioista uutisoimista ja vaieta tapauksia kuoliaiksi. Jos – hypoteettisena ja äärimmäisenä esimerkkinä – riisuisimme tekijän alasti ja sijoittaisimme hänet julkiselle paikalle niin, että kaikki näkisivät hänen sukupuolielimensä, olisi tämä omiaan nöyryyttämään tekijän perusteellisesti. Esimerkin aikaansaama peloitevaikutus omien sukupuolielimien paljastumisesta voisi kohtuullisen tehokkaasti estää muita vastaavia tekoja harkitsevia toteuttamasta fantasioitaan.

Tiedän, että tämänkaltainen ratkaisu ei sovi lainkaan yhteen länsimaisen oikeuskäytännön kanssa, joka on systemaattisesti purkanut kaikki keskiaikaiset (jolloin elimme vielä häpeä-moraalin aikaa) häpeärangaistukset. Mutta jos mietit hetken näiden turha-murhaajien psykologista profiilia, voit ehkä ymmärtää että tällaisella keinolla tämänkaltaiset teot voitaisiin ehkä saada loppumaan. Se olisi niin arvokas päämäärä, että koen, että meidän tulee avoimesti miettiä kaikkia keinoja, joilla näin monia turhia kuolemia voitaisiin tulevaisuudessa välttää.

Länsimaisena nuorena kolme näistä on ollut sukupolvelleni itsestäänselvyyksiä. Vaikka Suomessa leipäjonot ovat pidentyneet ja kodittomia riittää, olemme pääosin edenneet sellaiseen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa perustarpeemme lepäävät melko varmalla pohjalla. Köyhästä maatalouskansakunnasta ja sotien jälkeisestä puutostilasta olemme nousseet tilanteeseen, jossa maatamme kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Mitä tulee virikkeisiin, niiden osalta omaa aikakauttamme ei voi verrata mihinkään muuhun aikaan. Nykymaailma on niin täyteenahdettu erilaisia virikemahdollisuuksia, että ainoa ongelma on runsaudenpulasta seuraava valinnanvaikeus ja ahdistus. Ja vapauskin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja toteuttaa erilaisia persoonallisuuteen, poliittisen näkökantaan, seksuaalisen suuntautumiseen tai muuhun seikkaan perustuvia elämäntapoja ei liene koskaan ollut suurempi kuin nykyaikana. Vaikka matkaa täydellisyyteen toki on, kaikkien kolmen osalta pitkäaikainen trendi on siis ollut selkeästi parempaa kohti.

Sen sijaan yhteisöllisyyden suhteen yhteiskuntamme tuntuu rapautuvan. Florida esittelee tutkimuksia, joiden mukaan niiden amerikkalaisten määrä, jotka kokivat olevansa “sosiaalisesti eristäytyneitä” yhteisöistään on noussut 25 prosentista vuonna 1985 yli 50 prosenttiin vuonna 2004. Myös naapureitaan tuntevien määrä on laskenut selvästi samana aikana. Florida ei luonnollisesti käy läpi suomalaisten tilannetta, mutta oma tuntumani on, että vastaava kehitys – vaikkakaan ei ehkä yhtä dramaattisena – on käsillä meilläkin. Yleisesti koen, että nykykulttuurimme sisältää liikaa yksilöllisyyttä ja toisien yläpuolelle asettumista korostavia rakenteita. Näen, että ihmiset itse eivät voi hyvin silloin kuin he kulttuurinsa ohjaamana pyrkivät kieltämään lähtökohtaisen riippuvuutensa ja myötätuntonsa kanssaeläjiään kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla näen, että hyvinvointivaltio edellyttää rakenteiden lisäksi ihmisten aitoa halua rakentaa tätä maata yhdessä. Tätä kautta rapautuva yhteisöllisyys uhkaa sitä yhteiskuntamallia, jonka eteen viimeiset pari sukupolvea ovat tehneet hartiavoimin töitä.

Jonakin toisena ajankohtana tai toisessa maailmankolkassa olisin siis maailmanparantamisen projektissani saattanut päätyä johonkin muuhun keskusteemaan. Olisin saattanut pohtia keinoja perustarpeiden tyydyttämisen varmistamiseksi tai taistella ilmaisunvapauden puolesta. Meidän aikanamme ja meidän yhteiskunnassamme olen kuitenkin yhteisöllisyydestä löytänyt sellaisen teeman, jonka puolesta puhuessani koen tekeväni jotakin arvokasta. Toivon olevani osa sitä liikettä, joka onnistuu tekemään yhteisöllisyyden edistämisestä oman aikamme suuren kertomuksen.

Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.

Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.

Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.

Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.

Monia viimeaikaisia viikonloppujani on elähdyttänyt erilaiset yhteisölliset kokoontumiset. Mökkiretket, promootiot, festarit sun muut ovat taanneet sen, että viikonloppupäivistäni olen viettänyt yksin vain marginaalisen osan ja nukkumaan mennessäni samassa talossa on ollut lukuisia ystäviä. Sunnuntai-iltaisin yksin kotona olen sitten havainnut tuntevani jonkinlaista sosiaalista krapulaa, haikeaa kaipausta lauman ympäröimäksi. Tämä on pannut minut miettimään, onko tämä individualistisen kulttuurimme synnyttämä yksinasumisen malli lainkaan sopivaa ihmisen kaltaiselle suhdelolle.

Pitkään olen pitänyt itseäni eräänlaisena piilevänä erakkoluonteena, joka vilkkaasta sosiaalisesta elämästä huolimatta tarvitsee parisuhteessa tai ystävien seurassa omaa tilaa ja aikaa. Nyt olen havainnut että minua erakkomaisemmatkin luonteet hakeutuvat sinne missä on ihmisiä. Eivät välttämättä puhumaan ihmisten kanssa, vain olemaan heidän lähellään. Heitä istuu esimerkiksi kapakoissa ihmisiä lempeästi tuoppinsa takaa katselemassa. Laumasielumme elää meissä vahvasti. Haemme yhteisöä ympärillemme.

Asiaa voi tarkastella vaikkapa ihmisen kehityshistorian kautta. Ammoisina aikoina ihminen eli, söi ja nukkui laumassa. Yksin jääminen oli savannilla kuolemantuomio. Maanviljelysyhteiskunta teki perheestä laumavaistomme perusyksikön, mutta perhe oli vielä varsin laaja kokonaisuus; saman katon alla saattoi asua useampi sukupolvi ja naimatta jääneet sukulaiset eivät suinkaan muuttaneet yksiöön, vaan useimmiten jäivät taloon. Esihistoriamme ja historiamme on siis pitkälti yhteisasumisen historiaa.

Nyky-yhteiskuntamme tarjoaa normaalina asumismuotona oikeastaan ainoastaan ydinperhemallia. Tässä mallissa siis yksi henkilö – kumppani – on lähilaumamme ainoa jäsen ja laumaisuutemme lähde. Kaikenlaiset kimppa-asumisratkaisut nähdään mahdollisina lähinnä nuorille ja epämääräisille elämäntapaintiaaneille. Parisuhteessa elämättömille yksinasuminen on itsestäänselvyys ja perheellisillekin ihanteeksi tarjotaan omakotitaloa kaukana sukulaisista ja ystävistä. Samanaikaisesti kaikki ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin keskittyvä tieteellinen tutkimus todistaa ihmissuhteiden keskeisyydestä elämässämme. Karkeistaen voidaan todeta, että mitä enemmän vietämme aikaa meille läheisten ihmisten seurassa, sitä paremmin voimme ja sitä onnellisemmiksi itsemme koemme.

Tässä kontekstissa minua ilahdutti kovasti kuulla, että Anni Sinnemäki asuu kommuunissa. Suuren puolueen puheenjohtajan ratkaisu raivaa tilaa ajattelumallille, jossa yhteisasuminen nähdään luontevana ratkaisuna myös pitkäkestoisesti. Entäpä jos ystävät hankkisivat yhteisen kämpän? Entäpä jos yksinäiset asuisivat asuntoloissa, joissa he törmäisivät toisiinsa yhteisissä oleskelutiloissa? Entäpä jos perheet eivät hankkisi unelma-asuntoaan yksin, vaan neuvottelisivat toisen pariskunnan kanssa viereisten asuintalojen ostamisesta? Uskoisin, että yhteiskunnassa, jossa tämänkaltaiset ratkaisut olisivat arkipäivää, olisi enemmän hyvinvointia. Jos yhteisölliset asumisratkaisut nähtäisiin suositeltavina ja yhteiskunnalliset rakenteet niihin kannustaisivat, olisi meillä vähemmän yksinäisyyden aiheuttamia oireita ja enemmän luontaisen yhteisöllisyyden luomaa iloa, huolenpitoa ja elämänlaatua.

Uskallammeko siis ylittää sen hartaasti vaalitun harhan, että mahdollisuus tehdä yksilöllisiä ja itsenäisiä valintoja on onnen lähde? Uskallammeko yksilön palvonnan sijasta myöntää ihmisolemisen perustava yhteisöllinen luonne? Ja uskallammeko tämän jälkeen tehdä ratkaisuja isoissa asioissa kuten asumisessa, jotka tukevat suhdelon – ei yksilön – hyvinvointia? Sitä kysyn nyt sunnuntaina, yksiössäni.

Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista.

Mistä sitten löytää tuo kadotettu perustava tunne? Tämä on ollut eksistialistista kriisiä kuvanneille kirjoittajille vaikeampi kysymys. Itse uskon, että vastaus löytyy toisista ihmisistä. Vaikka sivullisuus kuvataan yksilön maailmasuhteen kriisinä, olen sitä mieltä, että lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta. Vygotsky jo ymmärsi, että lapsi tulee ensin tietoiseksi toisista ihmisistä ja vasta heidän kauttaan peilaamalla itsestään. Eksistentialistisessa kriisissä tämä prosessi tapahtuu käänteisesti. Kadotamme ensin yhteyden toisiin ihmisiin ja vasta tämä katkos johtaa meidät kyseenalaistamaan oman elämämme. Tämän vuoksi eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen.

Merkityksettömyyden tunteen kanssa paljon flirttailleena olen tullut siihen tulokseen, että merkityksellisyyden kokeminen on sosiaalinen tunne. Perusturvan tavoin ammennamme sen sisäämme toisten ihmisten meitä kohtaan osoittaman huomion kautta. Merkityksellisyyden kokeminen on laumaeläimen tunne siitä, että olen osa laumaa, että minulla on paikkani siinä. Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle. Tämän vuoksi hoitajan tai lääkärin työ on täynnä merkityksellisyyttä, tämän vuoksi ystävämme auttaminen hädän hetkellä tulvii merkityksellisyyden tunnetta. Kun ajattelemme hetkiä, jolloin elämämme on erityisen merkityksellistä, ajattelemme nimenomaisesti hetkiä, jolloin olemme vahvasti ja myönteisesti läsnä jonkun toisen ihmisen elämässä.

Tunne siitä, että elämälläni ei ole arvoa, on siis lopulta tunne siitä, että olen kadottanut merkitykseni laumalle. Että en tiedä, miten olemassaoloni kohdistuu toisiin ihmisiin myönteisellä tavalla. Tie ulos eksistentialistisesta kriisistä ei siis välttämättä löydy syvän itsereflektion tai kirjallisen työstämisen kautta. Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi, yritykseksi löytää puheyhteys verhon lävitse. Vaikka se tuottaa hetkellistä lohtua, on se tuomittu epäonnistumaan, koska ymmärryksen tasolla olemme yksin maailmankatsomuksemme kanssa. Kirjailijan tai filosofin mieli on itsenäisen ajattelijan mieli, ja sen tien valittuaan on hän tuomittu elämään yksin maailmaymmärryksensä kanssa. Onneksi yhteyden pääasiallinen kanava ei olekaan tietoinen mieli, vaan tunnetaso. Ja sillä tasolla merkitys on löydettävissä ilman sanoja, enemmän tai vähemmän arkisten tekojen kautta.

Jos siis koet, että elämälläsi ei ole arvoa, jos koet että mikään päämäärä ei sytytä eikä millään ei ole mitään väliä, niin tee toiselle ihmiselle jotakin jolla on väliä. Auta läheistä, halaa vanhusta, tee salassa ystäväsi onnelliseksi. Näitä tekoja ei tarvitse tietoisesti perustella, mutta ne sytyttävät väkisinkin sisäisen merkityksen kokemuksesi, ne tuovat sisällön tunteen takaisin elämääsi. Yhteydettä harhailu suurkaupungin kaduilla anonymiteetin suomassa suojassa tai lyyriset kamppailut ovat surumielisen kauniita hetkiä, jotka kykenevät viemään ajatteluamme uusiin suuntiin ja tarjoavat oman lohtunsa. Mutta jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.

Kun minulta nykyään kysytään mikä on elämän tarkoitus, vastaan että kyse ei ole ulkoapäin annetusta tarkoituksesta, vaan sisältäpäin koettavasta merkityksestä. Ja elämän koettu merkityksellisyys syntyy siitä, että teemme itsemme merkityksellisiksi toisille ihmisille.

Ensinnäkin elämän voi siis hahmottaa projektina. Tällöin olennaista on löytää itselleen mielekkäät päämäärät ja pyrkiä onnistumaan niiden toteuttamisessa. Elämä on jonkinlainen suoritus, jossa voi menestyä paremmin tai huonommin. Useimmiten tämä projektiasenne ei sisällä päämäärien aktiivista omaehtoista valitsemista, vaan yksilö kasvaa sisään ympäröivän yhteisön asettamiin elämän mittapuihin. Isompi asunto, ylennys työpaikalla, urheilusaavutukset ovat tällöin elämän suuria asioita, koska ne viestittävät projektin onnistumisesta. Tällöin tietysti myös vertailu toisiin ihmisiin muodostuu keskeiseksi tavaksi mitata oman elämänprojektinsa onnistumista. Elämään on siis sisäänrakennettu tietty kilpailuasenne.

Vaihtoehtoisesti elämänsä voi hahmottaa tarinana. Tällöin elämän suuret ja pienet tapahtumat kytkeytyvät yhdeksi merkityksellisyyden punokseksi. Elämäntarinan kauneus kasvaa näiden eri osasten keskinäisestä vuoropuhelusta; ilon ja surun, kiihkeyden ja suvantohetkien, rakkauden ja kuoleman vuorottelusta. Elämää ei siis arvioida ensisijaisesti sen mukaan, miten on onnistunut joidenkin tiettyjen, usein yhteiskunnan asettamien, tavoitteiden saavuttamisessa, vaan sitä katsotaan kokonaisuutena, jonka tärkein arvo on kauneus.

Nämä kaksi elämänasennetta eroavat erityisesti siinä, miten ne suhtautuvat vastoinkäymisiin ja tappioihin, joita elämässämme väistämättä kohtaamme. Projektihahmotuksessa ne ovat epäonnistumisia. Ne ovat esteitä, jotka haittaavat mahdollisuuksiamme saavuttaa asettamamme tavoitteet. Siksi ne tulisi lakaista pois näkyvistä mahdollisimman pian ja minimoida niiden aiheuttamat haitat. Tarina-asenteessa traagiset hetket ja vastoinkäymiset ovat yksi keskeinen elementti, joka tekee elämästä niin kauniin. Puhdas menestystarina on tarinoista tylsimpiä, juuri vastoinkäymiset ja surun hetket kasvattavat tarinasta ylevästi värähtelevän.

Miten tuo naamastaan tatuoitu mies, jonka näin, sitten liittyy asiaan? Hän toi mieleeni urbaanin legendan eräästä Helsingin portsarista, jolla on kyynel tatuoituna silmäkulmaan. Tarinan mukaan hän oli vahingossa tappanut miehen ja tämän tragedian muistaakseen oli kyseisen tatuoinnin ottanut. Projektiperspektiivistä kyseinen temppu on tietysti käsittämätön: tuollaisen epäonnistumisen jälkeen pitäisi minimoida sen aiheuttamat vahingot ja kätkeä tapahtunut mahdollisimman hyvin. Tarinaperspektiivistä kyseinen tapaus näyttäytyy miehen elämän yhtenä määrittävänä hetkenä, jonka jälkeen mikään ei ole entisensä. Siksi sen tuominen iholle on perusteltua miehelle itselleen sekä hänen ympäristölleen: jos haluamme ymmärtää kyseistä miestä ja hänen elämäänsä, on meidän ymmärrettävä mitä hän on käynyt lävitse.

Lopuksi kysymys sinulle: Oletko lukenut viime aikoina kasan tietokirjoja ja elämänhallinnan oppaita, mutta et yhtään romaania? Tiedä silloin, että olet huomaamattasi vahvasti omaksunut projektinäkemyksen elämääsi kohtaan. Sillä mitä muuta kaikki nuo kirjat ovat kuin työkaluja siinä projektissa, joka elämä on? Kaikkiin opastaviin kirjoihin sisältyy piilevänä taustaoletuksena näkemys elämästä projektina. Romaanit taasen tarinoina elämästä elävöittävät kykyämme nähdä elämänkaaret merkityksellisinä kokonaisuuksina. Ne herkistävät meidät löytämään jokaisesta elämästä sen ainutlaatuisen kauneuden elementit.

Syyt: Syy Perussuomalaisten nousuun lienee jo tässä vaiheessa selvä: Valtapoliitikot ovat menettäneet yhteytensä tiettyyn kansanryhmään. He eivät kykene puhuttelemaan ihmisjoukkoa, joka kokee oman tilanteensa, kulttuurinsa ja arvonsa uhatuiksi ja joilla on tunne siitä, että heitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kaukana ja ilman että he voivat siihen vaikuttaa. Kannattajista on piirretty kuvaa maaseudun ja kaupungin isiltä perittyjä arvoja kunnioittavina enimmäkseen kouluttamattomina miehinä ja naisina, jotka tekevät tai yrittävät tehdä työuransa teollisuudessa, hoiva-alalla ja muilla perinteisillä aloilla.

Syitä katkeruuteen ja turhautumiseen on helppo löytää viime vuosikymmenten politiikasta: Pienituloisten määrä on lähes kaksinkertaistunut 20 vuodessa, noin 700 000 suomalaista joutuu nykyään tulemaan toimeen alle 1183 eurolla kuukaudessa. Samalla aikavälillä toimeentulotulotuen todellinen arvo on jäänyt 42 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Talouskasvu on toki tuonut meille Nokian ja lukuisia IT-alan menestystarinoita, mutta rakennemuutos on pitänyt huolta siitä, että perinteisen teollisuuden alueella irtisanomiset ja epävarmuus ovat lisääntyneet ja julkisen sektorin, erityisesti hoiva-alan, palkkakehitys ja työolosuhteet ovat kurjistuneet. Sanalla sanoen, Suomi on menestynyt, mutta tämä menestys on jakautunut jyrkemmin kuin aiemmin. Iso kansanryhmä kokee jääneensä sen ulkopuolelle. He äänestivät perussuomalaisia.

Muut puolueemme ovat totaalisesti unohtaneet tämän ihmisryhmän. Niin kokoomuslaiset, demarit, keskustalaiset, vihreät kun vasemmistoliittolaisetkin tuntuvat mainostoimistojensa johdolla pyrkivän puhumaan koulutetun kaupunkilaisväestön kieltä. Oikeistolaisilla tuntuu olevan vaikea käsittää, että ahdingossa olevia ihmisiä ylipäänsä on tai että heidän murheensa voivat olla todellisia. Heidän kaikilla kavereillaanhan tuntuu menevän hyvin, talous kasvaa ja menestys on vain itsestä kiinni: ainahan voi vaikkapa perustaa oman yrityksen. Liberaalin kaupunkilaisvasemmiston tuntuu puolestaan olevan vaikea samaistua työttömään, joka ei kykene kirjoittamaan kohtalostaan 20 sivun yhteiskuntarakenteita analysoivaa pamflettia. Puolueet kykenevät puhuttelemaan vain itsensä kaltaisia ihmisiä ja perinteisissä puolueissa ei ole perussuomalaistenkaltaisia ihmisiä.

Ratkaisu 1: Paluu arvopolitiikkaan Aiemmin puolueet ovat kyenneet puhuttelemaan laajoja kansanryhmiä. Tämä johtuu siitä, että aiemmin puolueiden toiminta on ollut arvojohtoista. Puolueet ovat avoimesti liputtaneet omien arvojensa puolesta niin puheissaan kuin toiminnassaankin. Nyt tilanne on toinen: puheissaan valtapuolueet pyrkivät mahdollisimman tarkasti häivyttämään omat erityispiirteensä ja puhumaan vain latteista yleishyväksytyistä arvoista kuten ’hyvinvointivaltiosta’. Kaikki päätökset esitetään välttämättöminä ja niiden takana jylläävät arvot häivytetään näkyvistä. Kuten sosiologian professori Risto Heiskala toteaa (HS 23.4), 1990-luvun lamasta lähtien kaikki poliittiset ratkaisut Suomessa on pyritty naamioimaan mahdollisimman epäpoliittisiksi.

Toiminnassaan valtapuolueet vuorostaan ovat alistuneet talousrationaliteetin vietäväksi. Kun arvoihin ei voi enää vedota, voidaan vedota vain taloudelliseen menestykseen. Kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi asettuu talouskasvun optimointi. Puolueet ovat siis ulkoistaneet puheensa mainostoimistoille ja toimintansa taloustieteellisille asiantuntijoille. Ei ihme, että talouskasvusta osattomaksi jäänyt joukko on hakenut vaihtoehtoa ja perussuomalaisista löytänyt sen.

Miten Perussuomalaisten nousuun olisi sitten vastattava? Parhaimmillaan Perussuomalaisilla kansanedustajilla voisi olla esittää vastuullisia ja oikeasti toimivia ratkaisuja siihen, miten heidän kannattajakuntansa elämänlaatua parannettaisiin. Pelkään kuitenkin, että heillä on enemmänkin ollut kyky sanoa ääneen juuri se, mitä heidän kannattajansa haluavat kuulla. He ovat tarjonneet äänen katkeroituneille, helppoja ratkaisuja tyytymättömille ja syntipukkeja kuten EU tai maahanmuuttajat, joihin viha kohdistaa. Jos muut puolueet haluavat tarjota näille ihmisille heidän itsensä kannalta parempia vaihtoehtoja, on heidän ensin kyettävä puhuttelemaan heitä. Se onnistuu vain puhumalla suoraselkäisesti arvoista.

Politiikka on usein monimutkaista ja vastuullisen politiikan tekeminen vaatii usein ikäviäkin ratkaisuja, joita on vaikea kommunikoida asioihin perehtymättömille. Lyhyellä tähtäimellä perinteiset puolueet voivat napata muutamia äänestäjiä takaisin menemällä mukaan Perussuomalaiseen yksinkertaistuksiin ja populismiin, mutta pitkällä tähtäimellä Soinin peliä pelaa parhaiten Soini itse. Vain tuomalla esiin oman puolueensa perusviestin ja perusarvot ja kytkemällä vaikeatkin päätökset niihin on mahdollista saada kestävää kannatusta omalle politiikalleen. Arvoihin vaikuttaminen on pitkäjänteisintä politiikkaa, mutta lopulta hedelmällisintä. Kun ihmisen saa uskomaan puolueen edustamiin arvoihin, saa hänestä elinikäisen puolueen kannattajan – olettaen että puolue itse pysyy uskollisena arvoilleen.

Ratkaisu 2: Perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti Perussuomalaisten menestyksen yksi avain oli siinä, että mennessään Puotilan ostarille puhumaan ihmisille, he kykenivät kohtaamaan heidät samalla tasolla. Ihminen puhui toiselle ihmiselle, vertaiselleen. Tämä oli Soinin, maisterismiehen, poliittisen viestin ytimessä. Harva perinteisen oikeiston tai edes perinteisen vasemmiston ehdokas kykenee nykyään samaan. Useimmat kykenevät kohtaamaan vain omassa elämänpiirissään eläviä ihmisiä. Ihmiset voi tavoittaa kuitenkin lopulta vain sitä kautta, että oikeasti ymmärtää heitä, on aidosti valmis eläytymään heidän elämäänsä ja näkökulmaansa. Jos muut puolueet haluavat tavoittaa perussuomalaisia äänestäneen ihmisjoukon, on heidän välttämätöntä ymmärtää sitä elämää, josta perussuomalaisten kannattajien asenteet kumpuavat. Tässä on suuri oppimisen ja nöyrtymisen paikka.

Jos katse suunnataan eduskuntaan, niin on vuorostaan selvää, että perussuomalaisten kannatus nousee niin kauan kuin muiden puolueiden edustajat ylimielisesti ja halveksuen sivuuttavat heidän näkemyksensä. Tällöin kansan kapina jatkuu. Sen sijaan provosoivimpiinkin mielipiteisiin pitää pyrkiä vastaamaan vakavasti, provosoitumatta. Suoran lyttäämisen sijasta tulee katsoa kykeneekö toinen uskottavasti perustelemaan näkemyksensä ja arvioida mielipide sen mukaan. Näin paljastuu onko iskulauseiden takana pelkkää onttoutta vai perusteltuja mielipiteitä. Parhaimmillaan voi toisen arvopohjasta kumpuavin argumentein osoittaa, miksi esitetty ratkaisu ei ole kestävä. Minkäänlaista vihapuhetta ei tule suvaita – viha, katkeruus ja kateus ovat motiiveja, joita ei eduskunnassa tule hyväksyä – , mutta asiallisiin esityksiin tulee vastata asiallisesti. Vain näin kyseisten esitysten huonot puolet kitkeytyvät pois ja hyvät puolet voivat päätyä osaksi politiikkaamme. Koska varmasti Perussuomalaisilla kansanedustajilla voi olla myös paljon myönteistä annettavaa luutuneisiin poliittisiin rakenteisiimme ja käytäntöihimme.

Ratkaisu 3: Oma aktiivinen osallistuminen Lopulta maailma muuttuu paremmaksi vain sitä kautta, että ihmiset tekevät sen paremmaksi. Viime vuosikymmenten trendi on ollut se, että yhä pienempi joukko ihmisiä on ollut kiinnostunut muuttamaan maailmaa paremmaksi politiikan kautta. Puutteistaan huolimatta edustuksellinen demokratia on kuitenkin edelleen se paras ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa yhteiskuntaamme. Perussuomalaisten vaalivoiton kestävin vaikutus toivottavasti on se, että se on tuonut politiikan takaisin suomalaiseen politiikkaan. Kolmen suuren puolueen kansalta kätkössä tapahtuvan konsensus-politiikan ja Vanhasen ’keskeneräisistä asioista ei puhuta’ –linjausten sijasta voimme päästä takaisin aktiivisen demokratian tilaan, jossa kansa voi kokea kykenevänsä keskustelemaan ja osallistumaan politiikkaan myös vaalien välissä.

Jos siis perussuomalaisten arvomaailma ei ole omasi, on aika aktivoitua. Vain näin voit tehdä Suomesta enemmän omien arvojesi näköisen. Moni onkin tämän jo ymmärtänyt. Positiivista on esimerkiksi se, että jytkyn jälkeen vasemmistoliittoon ja vihreisiin on liittynyt noin tuhat uutta jäsentä kumpaankin. Arvostan myös Thomas Wallgrenia, joka poiketen valtaosasta kaltaisistaan älymystön edustajista ei tyydy katkerana seuraamaan sivusta kyynisesti kommentoiden nyky-politiikkaa, vaan pyrkii omalla työllään muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Perussuomalaiset myös selkeyttivät suomalaista poliittista karttaa siivoamalla paljon änkyröitä ja arvokonservatiiveja muista puolueista pois. Nyt on meidän suvaitsevaisten, solidaaristen, monipuolista kulttuuria arvostavien ja ihmisyyden kaikkia muotoja kunnioittavien aika näyttää, että meistäkin on joukkovoimaksi.

On muutama syy, miksi mielestäni oli loistavaa, että Perussuomalaiset onnistuivat murtamaan kolmen suuren puolueen hegemonian. Ensinnäkin kun maan tapana on ollut, että kolmesta suuresta puolueesta aina kaksi on hallituksessa, eivät ne voi liikaa taistella toisiaan vastaan – vastakkainasettelun aika on näiden puolueiden väliltä jo pitkään ollut ohi. Siksi on niin vahvasti tuntunut, että mikään ei muutu, hallitsi maata sitten sinipuna, punamulta tai porvarihallitus. Kaikki ovat tuntuneet vievän maata täysin samaan suuntaan.

Toiseksi Neukku-aikojen muistona on totuttu siihen, että politiikan suuret linjat vedetään isojen poikien kesken saunan lauteilla kansalta piilossa, jolloin julkisuudessa näkyvä politiikka on paljolti kulissia. Vaalirahoitusskandaali toi onneksi osaltaan tähän liittyviä ‘maan tapoja’ esille ja ehkä auttaa politiikkaa muuttumaan modernimpaan ja avoimempaan suuntaan.

Kolmanneksi 90-luvun laman myötä virkamiehet nousivat Suomen politiikan todellisiksi johtajiksi. Erityisesti valtionvarainministeriö ja sen luomat budjettiraamit ovat ehkä politiikkamme keskeisin vaikuttaja. Pääministeri vaihtuu, mutta virkamiehet eivät – ja heillä on ollut aivan liikaa valtaa määrittää ne ‘realiteetit’ joiden sisällä politiikot toimivat.

Tämän jämähtäneen tilanteen Perussuomalaiset nyt vaalivoitollaan rikkovat. Parhaimmillaan Perussuomalaisten voitto johtaa siihen, että politiikka palaa takaisin politiikkaan. Siihen, että puolueet joutuvat jälleen tunnustamaan väriään avoimesti, ja että hallituksen vaihtuminen näkyy myös harjoitetussa politiikassa.

Siltikin harmittaa paljon, että juuri perussuomalaiset rikkoivat kolmipäisen kotkan vallan. Persujen nuiva maahanmuuttolinja on surullinen tosiasia ja kansallinen häpeä. Juuri siksi harmittaa, että maahanmuuttajaehdokkaat jäivät niukasti ulos eduskunnasta. Kuitenkin on ymmärrettävä, että Suomessa maahanmuutto on marginaalinen ilmiö verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun Euroopan maahan, esimerkiksi Ruotsista löytyy kuntia, jotka ottavat vuosittain enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomi yhteensä. Onkin ymmärrettävä, että persujen maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse itse maahanmuuttajista, vaan siitä että ihmisillä on paha olo, ja he purkavat sen sopivaan itseään heikompaan syntipukkiin.

Valtapuolueet ovat pitkälti kadottaneet yhteytensä siihen ‘tavalliseen kansaan’, joka ei ole päässyt osalliseksi viimeisen parinkymmenen vuoden talouskasvusta. Heihin, jotka eivät ole saaneet yliopistokoulutusta ja eivät tee mediaseksikästä työtä. Kansanedustajien elinpiirissä heitä ei näy ja siksi on niin helppo ajatella että meillä kaikilla menee hyvin – kun kerran kaikilla minun ympärilläni menee hyvin. Niinpä politiikka puhuttelee vain meitä koulutettuja ihmisiä.

Sille unohdetulle kansanryhmälle, joka on eksyksissä nyky-yhteiskunnassa jossa julkihomot vetävät sisustusohjelmia, Perussuomalaiset tarjoavat kanavan. Näille turhautuneille hahmoille Timo Soini on onnistunut taistelemaan jälleen olemassaolon oikeutuksen. Hänen kauttaan hekin uskovat parempaan huomiseen. Ja hänen myötään toivottavasti myös muut puolueet joutuvat muistamaan tämän kansanryhmän olemassaolon. Tämä on neljäs syy, miksi Perussuomalaisten kannatusnousu saattaa johtaa hyviinkin asioihin.

Olen paatumaton optimisti. Siksi näen Perussuomalaistenkin vaalivoitossa paljon hyvää. Murtaessaan valtapuolueiden hegemonian se voi järkyttää niitä rakenteita, jotka pitkään ovat todellisen politiikanteon Suomessa tukahduttaneet. Ja puhutellessaan unohdettua kansanryhmää se voi pakottaa poliitikot ottamaan heidätkin huomioon päätöksissään.

Lopuksi kuitenkin korostettava vielä, että en ole todellakaan mitenkään iloinen persujen vaalivoitosta, koska en voi hyväksyä heidän maahanmuuttovihamielisyyttään. Isojen miesten pitäisi pystyä kantamaan omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä heikommassa asemassa oleviin.

Parasta olisi tuhota koko sana kollektiivisesta muististamme ja alkaa puhua suhdelosta. Suhdelo syntyy maailmaan ihmissuhteiden keskelle. Hän kasvaa maailmaan sisään sosiaalisten suhteidensa kautta. Lopulta hänen ainutlaatuinen minuutensa ja ymmärryksensä itsestäänkin syntyy vain sitä kautta, että hän peilautuu itselleen toisten ihmisten kautta.  Suhdelon olemisen tapa on yhteisöllinen, hän suuntautuu luonnostaan siihen yhteisöön, jonka osana hän on. Hänen sisältään kumpuaa luontevasti empaattinen suhtautuminen lähimmäisiin sekä pyyteetön halu olla myönteisenä voimana heidän elämässään. Jos markkinoilla oleva omaa taloudellista etuaan maksimoiva subjekti on yksilön vertauskuva, ovat perheenjäsenenä oleminen ja perhesuhteet tapa hahmottaa suhdelon elämäntapaa.

Puhumalla yksilöstä latistamme näkemystämme ihmisenä olemisesta. Sen kautta ihmisyys näyttäytyy kapeampana, kylmempänä, laskelmoivampana ja itsekkäämpänä kuin mitä se oikeasti on. Termin kautta kadotamme paljon elämän lämmöstä, siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Sanalla sanoen, kadottamme elämän inhimillisyyden. Suhdelo tuo paremmin esiin sen, että ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan ihmissuhteissa olemista. Läheisistä huolehtiminen on lopulta inhimillisen olemassaolon yksi peruspiirteistä. Se on itse asiassa tehokkain tie hyvään elämään ja henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostavassa kulttuurissa hoiva, huolenpito ja lähtökohtainen riippuvaisuutemme muista usein torjutaan, kielletään tai kätketään laitoksiin. On muistettava, että ihmisenä oleminen on toisista huolta pitämistä ja sitä, että sinusta pidetään huolta.

Hypätkäämme reilut kaksituhatta vuotta eteenpäin, oman aikamme Suomeen. Pyrimmekö elämään samassa kuplassa, johon Siddharthan isä hänet tuomitsi? Nuoruutta palvovassa kulttuurissamme kaikki normista poikkeavat on siivottu omiin laitoksiinsa: sairaaloihin, mielisairaaloihin, vastaanottokeskuksiin ja vanhainkoteihin. Aiemmin joka kylässä oli oma kylähullunsa, kuolema oli paljon arkisempi asia, vanhukset elivät samoissa talouksissa lastensa sekä lastenlastensa kanssa ja sairaat olivat enemmän näkyvissä. Kun vielä yhä useampi julkinen tila on kaupallinen, pääsemme eroon myös köyhempien ja alkoholistien näkemiseltä. Samaan aikaan televisio, tuo nykyihmisen sielun peili, suoltaa silmillemme kuvaa täydellisen vartalon omistavista nuorista ja terveistä ihmisistä onnen kantajina. Teemme yhteiskuntana parhaamme, jotta emme vahingossakaan joutuisi kohtaamaan toisten ihmisten kärsimystä silmästä silmään.

Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta samat elämän perustotuudet ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina Buddhan ajoista lähtien: Jokainen meistä vanhenee, jokainen meistä voi sairastua – ja lopulta jokainen meistä kuolee. Viime kädessä hyvä ja arvokas elämä ei voi rakentua kuin tosiasioiden tunnustamiselle. Vain kohtaamalla elämän traagisen puolen voimme oppia elämään tavalla, joka tekee oikeutta elämän rikkaudelle. Kieltäymyksessä eläminen johtaa helposti torjuntamekanismeihin ja vauhtisokeuteen, jotka ovat vahingollisia niin yksilölle itselleen kuin häntä ympäröiville ihmisille. Teemmekö karhunpalveluksen itsellemme, kun yritämme paeta näitä vääjäämättömiä tosiasioita niin pitkään kuin mahdollista?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.

Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.

Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.

Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.

Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.

Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.

Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.

Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.

Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.

Jos eläisimme loputtomien kulutustavaroiden maailmassa, eivät suurituloisten lisätulot olisi keneltäkään pois. Jos rikas rikastuu ja voi ostaa kolme kiloa graavilohta viikossa, ei se ole köyhältä pois, joka voi edelleen ostaa samat puoli kiloa. Valitettavasti valtaosa tuotteista on niin sanottuja niukkoja resursseja, eli niitä on olemassa rajallinen määrä. Tällöin kysynnän lisääminen lisää myös tuotteen hintaa. Ja tuotteen kallistuminen on köyhältä pois. Jos rikas rikastuu ja voi käydä parturissa kerran viikossa, nostaa tämä partureiden hintatasoa niin, että köyhä voi käydä siellä enää joka toinen kuukausi. Jos rikas rikastuu ja ostaa kantakaupungista kolmion eikä kaksiota, ei köyhällä ole varaa enää edes yksiöön.

Eli vaikka köyhän tulotaso pysyisi samana tai kasvaisi hieman, tarkoittaa tuloerojen kasvu sitä, että köyhän rahankäyttömahdollisuudet vähenevät. Eli vaikka hän ei absoluuttisessa rahassa mitattuna köyhtyisi, kaikilla käytännön mittareilla hän köyhtyy.

Tämän lisäksi kysymykseen tuloerojen kasvusta voitaisiin tietysti vastata monesta muustakin perspektiivistä ja kertoa, miksi se on psykologisesti, yhteiskunnallisesti ja oikeudenmukaisuuden kannalta ongelmallista. Kysymys siitä, tulisiko köyhien olla tästä faktasta katkeria tai rikkaiden potea huonoa omaatuntoa, vaatisi tietysti myös oman keskustelunsa.

Sari Mattero tiivisti yliopistojen nykytilanteen hyvin Hesarissa (8.4.2010): ”Suomalaisia päättäjiä on jo vuosien ajan vaivannut jonkinlainen strategia- ja innovaatiopöhö. Liikemaailmasta omaksutut fraasit ja käytännöt halutaan intomielisesti ujuttaa julkiselle sektorille, jonne ne useimmiten sopivat huonosti ja jossa niitä miltei järjestään inhotaan ja vierastetaan. Kaiken lisäksi monet käytännöistä on alkuperäisessä ympäristössään jo ehditty hylätä ja vaihtaa uusiin, kun ne ovat osoittautuneet huonoiksi tai yksinkertaisesti jääneet pois muodista. Tämä ei vähennä julkisen sektorin päättäjien jälkijättöistä intoa soveltaa käytäntöjä omiin toimialoihinsa.”

Tässä ilmapiirissä tuntuu suorastaan radikaalilta esittää se itsestäänselvyys inhimillisestä todellisuudesta, että ’entä jos kaikki inhimillisesti arvokas ei ole mitattavissa?’ Entä jos kaikkein arvokkain aines, mitä yliopistot tuottavat, ei ole sellaista mikä voitaisiin redusoida johonkin yksiselitteiseen mittariin? Uudenlainen ymmärrys maailmasta, suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa parantava tieto, vaihtoehtoinen näkökulma tiettyyn aiheeseen; nämä yliopistojärjestelmän ydintehtävät ovat lopulta sellaisia, että niiden alistaminen jollakin ’objektiivisella’ mittarilla mitattavaksi tuntuu älylliseltä itsemurhalta. Kuitenkin ne nähdäkseni ovat yliopiston itseisarvoisia päämääriä – toisin kuin esimerkiksi vertaisarvioitujen A-julkaisujen määrä, tuotettujen tutkintojen määrä tai nouseminen muutaman pykälän Shanghain listalla. Jälkimmäisten edistäminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on kuitenkin yhä enemmässä määrin tullut yliopistollisten laitosten toiminnan keskeiseksi sisällöksi – itseisarvoisten päämäärien kustannuksella.

Kaikenlainen mittaaminen saattaa tyydyttää rationalistis-byrokraattisessa illuusiossa elävän päättäjän tarvetta tuntea asioiden olevan kontrollissa. Tämä kontrollin tunne on kuitenkin illuusio. Oikeasti arvokkaiden ja tärkeiden asioiden kanssa näillä mittareilla ei valitettavasti ole paljoa tekemistä. Niiden edistäminen vaatii uskallusta tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa niistä vastuu. Olisi aika palata mittareiden pilvilinnoista todelliseen elämään, ja miettiä yliopistoiden kehittämistä aidosti arvokkaiden päämäärien valossa.

Tietysti jos tämä hyväksyttäisiin yleisesti, voisi kaikenlaisia herkullisia tilanteita tulla esiin: Ajatellaanpa, että pomo soittaa: ‘Mitä helvettiä, mä kuulin että sä lähdit Balille? Mitä tämä on?’ Vastaat tyynesti: “Mä tajusin, että mä en voi ajatella vain itseäni, mun pitää ajatella myös muita. Siksi lähdin tänne lataamaan akkuja. Tämä on mun moraalinen velvollisuuteni työyhteisöämme kohtaan.”

Vakavasti ottaen olisi sekä yhteiskunnallisella tasolla että yhteisöjen hyvinvoinnin tasolla ensiarvoisen tärkeätä, että alkaisimme ajatella hivenen systeemisemmin omaa elämäämme. Se, että uuvutamme itsemme liialla työnteolla, ei ole vain oma asiamme. Kilpailu-kulutus-status -oravanpyörässä juokseminen ei vahingoita vain itseämme, vaan myös läheisimpiämme. Tämän negatiivisen efektin torjuminen on muuten yksi argumentti progressiivisen verotuksen puolesta. Soininvaaran hengessä progressivista verotusta ei nähtäisi vain oikeudenmukaisena, vaan se olisi myös liikaa työntekoa estävä haittavero.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?

Mitä länsimaiset sitten ajattelevat onnellisuudesta? Yleinen käsitys on, että on vain yksi onnellisuus. Eli kun puhutaan onnellisuudesta, puhutaan yhdestä tietystä asiasta. Ja kaikki onnellisuuden muodot – nautinto, täyttymys, flow, rakkaus, tyytyväisyys lastensa kasvun seuraamiseen, ylpeys onnistumisesta, antamisen ilo ja niin edespäin – voidaan palauttaa tähän yhteen perusonnellisuuteen. Eli on olemassa yksiselitteinen vastaus siihen, kumpi kahdesta ihmiselämästä tai tilasta on onnellisempi.

Tieteessä tämä harha synnyttää sen uskomuksen, että on löydettävissä yksi ainoa mittari, jolla voidaan ihmisen onnellisuutta mitata. Sitten tätä mittaria käyttäen voidaan verrata eri ihmisten ja eri elämänvalintojen välistä onnellisuutta. Pienikin tieteellisiin onnellisuustutkimuksiin perehtyminen paljastaa, että käytössä olevia mittareita on valtava määrä erilaisia ja ne painottavat eri asioita riippuen tutkijoiden omasta onnellisuuskäsityksestä.

Miten asiat sitten oikeasti ovat: On olemassa erilaisia yhteismitattomia hyviä asioita, asioita, jotka tuntuvat eri tavalla hyviltä ja synnyttävät erilaista onnellisuutta ihmiselle. Ei ole mitään yhtä objektiivista onnellisuutta, vaan erilaisia yhteismitattomia onnellisuuden muotoja, joita ei voi edes teoriassa arvottaa keskenään. Yksilön on tehtävä subjektiivisia valintoja sen suhteen mitä näistä asioista haluaa elämässään edistää. Eli minun ja sinun on vain itse päätettävä, mitä onnellisuuden muotoja ja onnellisuutta tuottavia asioita elämässämme arvostamme.

Eli summa summarum: Eri onnellisuuden muodot eivät ole yhteismitallisia ja siten sellaisia, että niitä voisi keskenään vertailla. Kulttuurit ja yksilöt tekevät aina valinnan, kun päättävät arvostaa niistä jotakin enemmän kuin toisia. Mieti siis, mitä onnellisuuden muotoja omalla elämälläsi tavoittelet.

Enenevässä määrin olen yleisesti tullut tietoiseksi sian älykkyydestä ja tätä kautta kyvystä todella tuntea sen huono kohtelu. Lisäksi olen törmännyt faktoihin sikojen huonosta kohtelusta – liian ahtaasta elintilasta, lajityypillisen toiminnan mahdottomuudesta ja muista epäkohdista. Pisara, joka sai jo valmiiksi tulvimaan kallistuvan lasini vuotamaan yli, olivat viimeaikaiset uutiset urossikojen kastrointitavoista. Ensiksi puhuttiin kivesten repimisestä. Hesari selvitti asiaa ja totesi, että repiminen on ehkä väärä ilmaisu. Oikeasti siat kastroidaan joko pihdeillä vetämällä tai leikkaamalla – puuduttamatta. Sikojen sairauksien ja terveydenhuollon professori Mari Heinosen mukaan “kivuliaita ne ovat molemmat” (HS 14.11).

Kiitän kaikkia eläinoikeusaktivisteja siitä, että heidän pitkäjänteisen työnsä tuloksena minunkin kovaan kalloon on onnistuttu takomaan näitä faktoja siitä ruoasta mitä syömme. Jokaisena päivänä teemme ruokakaupassa tai ravintolassa eettisiä valintoja. Ostamalla sikaa tai muuta eläintä tuemme sitä lihateollisuutta ja sen toimintatapoja, jotka kyseisen eläimen ovat teurastaneet. Koska lihateollisuus ja markkinointiketju pyrkivät peittelemään niitä olosuhteita, joissa lihaa kasvatetaan, on erittäin tärkeätä, että on jokin heitä valvova taho, jonka agendalla on epäkohtien tuominen ostavan yleisön tietoon. Meillä on oikeus – tai oikeastaan velvollisuus – tietää, millaisissa oloissa ruokamme tuotetaan.

Ihmisen mielen tunneohjautuvuudesta kertoo se, että vaikka minulle on näitä faktoja vöyrytetty jo vuosien ajan – ainakin siitä lähtien kun luin Peter Singerin Animal Liberationin – en ole lopullista päätöstä sianlihan syömisen lopettamisesta tehnyt ennen kuin nyt. Toisaalta sianliha on maistunut niin hyvältä, että sen syömisen lopettaminen olisi sääli. Toisaalta tällainen kieltäymys aiheuttaisi ylimääräisiä hankaluuksia erilaisissa ruoansyöntitilanteissa. Ja ehkä merkitsevimpänä tekijänä minua ympäröivät ihmiset ovat enimmältä osin olleet iloisia lihansyöjiä, jolloin sosiaalinen paine – joka on moraalimme keskeisiä polttoaineita – ei ole aiemmin ohjannut minua moraalisesti oikeaan päätökseen.

Tärkeätä on ehkä vielä korostaa, että en ole ruokatottumuksiltani mikään pyhimys. Naudanlihan ja riistan syömistä tulen jatkamaan juhlaruokana ja kalaa tulen syömään säännöllisesti. Niihin liittyviä eettisiä ongelmia en koe niin akuutteina, että ruokavaliotani olisin täysin kasvispitoiseksi muuttamassa. Naudanlihan osalta isoin eettinen kysymys liittyy mielestäni sen ekologiseen kuormaan. Tähän olen ajatellut vastata enemmänkin jatkamalla sitä linjaa, jota jo opiskelujeni alusta asti olen soveltanut: en osta lihaa kotiin, enkä syö sitä lounasravintoloissa – noudatan siis jonkinlaista arkilihatonta ruokavaliota. Säästän naudansyömisen oikeastaan kolmeen tilanteeseen: juhla-aterioihin, hyviin ravintoloihin ja aamuyön pikaruokaloihin.

En siis koe, että tämä valinta tekisi minusta vielä eettisesti esimerkillisen hahmon. Koen kuitenkin, että valintani on askel moraalisesti parempaan suuntaan. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi vastaavia valintoja. Lisäksi kaipaan rakenteellisia, siis valtiovallan aktiivisempia ratkaisuja, koska kuluttaja on ruokakaupassa hyvin yksin ja tiedoissaan heikko. Unelmani olisi, että voisin mennä Suomessa ruokakauppaan tietoisena siitä, että jokin taho on pitänyt huolta siitä, että voin tehdä siellä ostoksia huolettomin mielin sen suhteen, että valintani ovat eettisiä. Siihen on vielä matkaa. Nyt otin itse pienen aktiivisen askeleen protestiksi ihmisten sioille tietoisesti tuottamia kärsimyksiä vastaan. Maailma ei kuitenkaan isosti muutu, elleivät poliittiset päättäjät ota vastuuta eettisemmän ruokamaailman luomisesta.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja “voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.

Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.

“Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään.” Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta “Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä” ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo – Suomen Amerikka – päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: “Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa.”

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa – ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä – ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota – silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: “Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten”. Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus – politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan ‘mielikuvilla’ ja ajan hermoon räätälöidyllä ‘brändillä’. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.

Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.

Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.

Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.

Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ‘Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ‘Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ‘Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone
Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.

Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!

Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ‘onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.

Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ‘Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.

Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.

Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.

Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.

Miksi näin tuohduin? Toki mainokset ovat jo pitkään saastuttaneet kaupungin kaikki julkiset tilat. Mutta tämä uusi liikkuvaan kuvaan perustuva mainonta on huomattavasti vakavampi ilmiö. Ihminen on biologinen olento, joka luontaisesti reagoi liikkuviin objekteihin. Halusimmepa tai emme, liikkuvat asiat näköpiirissämme vangitsevat huomiomme. Aiemmin mainonta kaduilla ja julkisissa liikennevälineissä on ollut passiivista, katso minua jos tahdot. Uusi mainonta on agressiivista, se pakottaa meidät tuijottamaan itseään. Ilmiö on verrattavissa siihen, että prostituoidut – joita tätä nykyä ei katukuvassa näy – alkaisivat esitellä myyntitavaraansa metroissa ja busseissa. Ei tee mieli katsoa, mutta vaikeata on olla asiaa huomioimattakaan.

Miksi sitten vihaan mainontaa niin paljon? Syitä on kolme: Ensinnäkin mainonnan funktio on luoda ihmiselle tarpeita eli tehdä ihmisistä tyytymättömämpiä nykyiseen elämäntilaansa. Se pyrkii siis – by definition – tekemään meistä onnettomampia. En ymmärrä miksi tällaista ihmisiä vahingoittavaa saastetta sallitaan ilman poliittista keskustelua sen tuhovoimasta. Toiseksi mainonta oikeasti vaikuttaa meihin. Sosiaalisena eläimenä toiset ihmiset – todelliset tai TV:stä tutut – vaikuttavat ihmiseen ja hänen maailmankuvaansa hyvin syvällä tavalla. Jos yksilö väittää, että mainonta ei häneen vaikuta, hän pettää itseään. Valtaosa mainonnasta ei edes pyri muuttamaan maailmankuvaamme järkemme kautta, koska se on epätehokasta ja sitä ihminen kykenee kontrolloimaan. Se vaikuttaa meihin tunteen ja intuition tasolla. Tätä vaikutusta emme kykene koskaan kokonaan eliminoimaan, koska se tapahtuu tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi suomalaiset TV-mainostajat ovat valmiita käyttämään
207 miljoonaa euroa vuodessa
ihmisten manipuloimiseen.

Suorastaan raivostuttava on kuitenkin se viesti, jonka liikkuvan mainonnan tuominen julkisiin välineisiin luo: Älä pysähdy ajattelemaan, älä kohtaa itseäsi ihmisenä. Passivoidu, turruta aivosi pehmeään sontaan. Kadota inhimillisyytesi, kykysi toimia itsenäisenä ihmisenä. Muutu enemmän impulsiiviseksi automaatiksi, jota mediaviestit ohjaavat. Johtava flow-tutkija Mihalyi Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan huomannut, että kaikkein passiivisimmassa ja turrutetussa tilassa ihmiset ovat nimenomaan televisiota katsoessaan.
Kaksi tuntia 53 minuuttia
passivointia vuorokaudessa ei näköjään pidetä ihmiselle riittävänä päiväannoksena. Halutaan pitää huolta, että kansalaiset eivät erehdy ajattelemaan edes työ- tai kauppamatkallaan. Kyky ajatella itsenäisesti erottaa meidät ympäristöönsä reaktiivisemmin liittyneistä eläimistä. Miksi hyväksymme sen, että ihmisyys meistä yritetään tietoisesti tuhota?

Törkeintä asiassa on se, että aikamme arvoilmapiirissä tällaista toimintaa ei tarvitse edes näennäisesti perustella millään ihmiskunnan hyvään liittyvällä argumentilla. Sen sijaan
Digimedia
avoimesti ja röyhkeästi mainostaa olevansa “uusi ennennäkemättömän koukuttava mainospaikka raitio- ja metrovaunuissa.” Kun koukuttavuus on hyve, jota voidaan käyttää peittelemättömänä myyntiargumenttina, ollaan jo vaarallisen lähellä
Fahrenheit 451 – maailmaa
. Vielä pelottavampaa on se passiivisuus, joka tällaista toimintaa ympäröi. Ei poliittista keskustelua aiheesta, ei asiaa vastustavaa kansalaisliikettä. Pelkään, että tämä uuden mainospaikan luominen on nähty pelkästään teknisenä toimenpiteenä, jota ei tarvitse edes alistaa demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen. Olemme ikäänkuin hyväksyneet itsestäänselväksi osaksi ‘edistystä’ mainonnan tunkeutumisen yhä useammalle elämänalueellemme.

Itsepuolustuksena addiktoivaa liikkuvaa kuvaa vastaan ostin juuri
vekottimen
, jolla voi edes pienessä määrin taistella tätä oleskelutilojen liike-saastuttamista vastaan. Se toivottavasti hillitsee raivoani sen verran, etten ala jollakin kättä pidemmällä hakkaamaan palasiksi näitä seiniemme saatanoita.

Tarinasta opimme, että kukaan ei muutu päivässä murhaajaksi. Tavallisesti taustalla on vuosikausia jatkunut luhistumisen ja masennuksen prosessi. Tämä pätee myös Suomea kohauttaneisiin surmatöihin. Samalla käy selväksi, että silmitön väkivalta on lähes aina jonkin oman pahan olon purkautumista; uhri sattuu vain kohdalle juuri sillä hetkellä kun oma paha olo on kaikkein sietämättömin. Tästä seuraa, että väkivaltaiset purkaukset olisivat estettävissä, jos ahdistuneita osattaisiin ajoissa auttaa, ennen kuin sisältä kalvava hiljainen tuska on kasvanut niin suureksi, että itseen tai muihin kohdistettu väkivalta on ainoa keino paeta sisäistä todellisuutta.

Pitäisikö meidän siis pyrkiä muuttamaan jotakin Suomessa? Voidaanhan näes argumentoida, että kyse on vain yksittäistapauksista – yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä – eikä niistä pidä tehdä mitään yhteiskunnallisia johtopäätöksiä. Vähintään yhtä mahdollista kuitenkin on, että jos jotkin rakenteelliset seikat olisivat yhteiskunnassamme eri lailla, ei näitä äärimmäisen pahoja tekoja olisi niin paljon. Täysin niitä ei varmaankaan voida estää – jotkut osaavat kärsiä niin hiljaa ettei heidän kuiskaavaa hätähuutoaan kukaan huomaa – mutta monia voitaisiin varmaankin auttaa ajoissa.

Mitä sitten voisimme tehdä toisin? Lähtökohtana yhteiskunnan rakentamisessa täytyy olla inhimillisen heikkouden tunnustaminen. Osa meistä on herkempiä maailmalle, osa meistä kestää vähemmän vastoinkäymisiä. Heikkous voi johtua synnynnäisistä seikoista tai rikkinäisestä lapsuudesta. En kuitenkaan usko ikinä päästävän sellaiseen tilaan, jossa jokainen suomalainen on personal trainereiden avulla piiskattu vahvoiksi ja vastoinkäymisille nauraviksi elämänuskoa uhkuviksi yli-ihmisiksi. Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olot vaikuttavat siihen, kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä on, mutta meillä tulee aina olemaan ihmisiä, jotka masentuvat ja voivat pahoin.

Mielestäni on siis turha keskustella siitä ovatko alkoholisoituneet ihmisrauniot tai narkomaanit itse syypäitä tilaansa. Kaikille elämän korttipakka ei jaa samoja kortteja. Yhteiskunnan hyvyys mitataan katsomalla miten se kohtelee heikoimpiaan. Hyvinvointiyhteiskuntana meillä on mielestäni velvollisuus auttaa heitä, jotka herkimmin oireilevat. Yhteisöllisen velvoitteen lisäksi voidaan kuitenkin vedota myös ihmisten itsekkyyteen. Tosiasia on, että panostamalla enemmän esimerkiksi mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, olisi osa
Keravan puukkosurman
kaltaisista teoista saatu estettyä. Ei varmastikaan kaikkia, mutta osa. Kysymys on, kuinka moni suomalainen olisi valmis esimerkiksi maksamaan erityistä mielenterveysveroa, jos olisi syytä olettaa, että edes yksi tällainen viattomien tappamistapaus saataisiin estettyä? Kuinka paljon olisimme yhdessä valmiit maksamaan, jotta kukaan meistä ei joutuisi sokean väkivallan uhriksi?

Yhteiskunnalliset ratkaisut voivat kuitenkin vain osittain parantaa tilannetta. Mikään määrä palkattuja mielenterveystyöntekijöitä ei voi korvata sitä inhimillistä tukea ja lämpöä, jota ihmiset voivat toisilleen arkisissa ihmissuhteissaan tarjota. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että hyvinvointivaltio ei ole vain rakenteellinen asia. Se on ennenkaikkea yhteisöllinen asia: se vaatii toimiakseen yhteisön jonka jäsenistöstä valtaosa uskoo siihen ja toteuttaa sen sanomaa arkisissa teoissaan. Pahat teot kiertävät; raiskatun lapsesta tulee koulukiusaaja, pahoinpidelty kyynistyy ihmissuhteissaan. Mutta myös hyvät teot kertautuvat; iloisesti hymyilevä bussikuski saa meidät auttamaan lastenvaunut ulos bussista, naapurin tädin voimauttama koulukiusattu päättää ryhtyä aikuisena terapeutiksi. Näin jokainen meistä uusintaa arjen valinnoillaan vallitsevaa yhteisöllisyyden mallia. Meidän keskinäinen suhtautuminen toisiimme, joka tulee näkyväksi arkisissa elämänvalinnoissamme, lopulta määrää sen kuinka hyvä tai paha yhteisömme yksittäisille ihmisille on. Mitkään muodolliset turvaverkot eivät riitä, jos itse olemme yhteisönä valmiita unohtamaan lähimmäisemme.

Tämän vuoksi olemme jokainen henkilökohtaisesti omien tekojemme kautta vastuussa siitä, kuinka paljon yhteisössämme esiintyy pahaa oloa ja kuinka paljon siellä esiintyy väkivaltaa. Väkivaltaan on ennen kaikkea vastattava hyvällä: olemalla entistäkin valmiimpi ylläpitämään niitä rakenteita, jotka väkivaltaa estävät ja pyrkimällä entistä enemmän olemaan hyvä ihminen kaikille kohtaamilleen ihmisille.

Mitä raha on? “Arvon mitta ja vaihdon väline” vastasi Rölli-peikko aikanaan. Vastaus pitää paikkansa, mutta ei vielä kerro miten raha onnistuu nämä tehtävänsä täyttämään. Pohjimmiltaan raha on
luottamusta
. Luottamusta siihen, että kyseinen välikappale – oli se sitten, metallia, paperia tai bittejä – säilyttää arvonsa muiden ihmisten silmissä siihen asti, että vaihdan sen jälleen johonkin tavaraan tai palveluun.

Mitä raha mahdollistaa? Se mahdollistaa vaihtosuhteen irrottamisen henkilökohtaisista suhteista. Vaihtokaupassa molempien osapuolten piti vaihtaa tavaransa samaan aikaan, jollei heidän välinen henkilökohtainen luottamussuhde luonut varmuutta toisen myöhemmästä takaisinmaksusta. Luottamuksemme rahaan mahdollistaa fyysisesti, sosiaalisesti ja ajallisesti erilliset vaihtotapahtumat. Saan rahaa laitokselta vastineeksi työpanoksestani. Tämän rahan maksan kuppilaan vastineeksi oluttuopeista. Raha tekee siis kasvottoman vaihdon mahdolliseksi. Pienet keräilijä- ja maatalousyhteisöt tulivat toimeen ilman sitä, mutta monimutkaiset kaupunkiyhteisöt, joissa iso osa väestöstä toimii muualla kuin alkutuotannossa, tarvitsevat luotettavan vaihdon välineen toimiakseen. Raha on siis välttämätön rakenteellinen tekijä moderneissa yhteiskunnissa.

Miksi luotamme rahan arvoon? Aikanaan raha oli arvokasta, koska siinä oleva metalli oli arvokasta. Aluksi paperiraha oli arvokasta, koska sen julkaissut pankki oli sitoutunut tarjoamaan sen arvoa vastaavan määrän kultaa keskusvarastostaan. Nykyään raha ei ole sidottu mihinkään todelliseen. Se on arvokasta vain, koska me kaikki uskomme sen olevan arvokasta ja uskomme, että muutkin uskovat sen olevan arvokasta. Me uskallamme luottaa sen arvoon, koska sen ympärille on rakentunut valtava instituutio pankkeineen, keskuspankkeineen ja valtiontakauksineen, jotka kaikki pyrkivät estämään sen arvon romahduksen.

Mistä rahaa syntyy? Keskeinen nykymenon mahdollistava innovaatio rahajärjestelmässä on lainoitus. Pankit voivat harkintansa mukaan lainata rahaa jopa yhdeksän kertaa enemmän kuin mitä niissä on talletuksia. Kun pankki myöntää lainan, se ei siis ota rahoja tililtään, vaan se yksinkertaisesti luo uutta rahaa maailmaan.
Tämän ansiosta Matti Meikäläinen voi marssia pankkiin ja jos hänellä on esittää tarpeeksi uskottava tarina, voi hän saada puoli miljoonaa euroa visionsa toteuttamiseen. Tämä mahdollisuus saada rahaa tänään omia tulevaisuuden tienestejä vastaan on keskeisesti vauhdittanut yhteiskuntamme teknistä ja taloudellista kehitystä. Ilman sitä eläisimme huomattavasti vaatimattomammissa taloissa, omistaisimme paljon vähemmän elämää helpottavia tavaroita ja tulevaisuutemme olisi paljon enemmän riippuvainen vanhempiemme varallisuudesta.

Jonkinlainen rahankaltainen vaihdon väline on siis elimellinen osa kompleksista yhteiskuntaa. Mutta voisiko raha olla joiltakin osin erilainen kuin nyt, ja silti palvella yhteiskuntaa? Heitetäänpä ilmoille siis muutama vaihtoehtoinen vaihdon väline.

Mielenkiintoisen vaihtoehdon tarjoaa niin sanottu ‘
negatiivisen koron raha
‘. Nykyjärjestelmä on rakennettu siten, että rahan pitäminen säästössä tuottaa korkoa, mutta mitäpä jos raha polttelisi näpeissä, koska sen arvo alenisi hiljalleen, mutta vääjäämättä. Raha ei voisi maata hyödyttömänä tilillä, vaan ihmisillä – ja vielä enemmän pankeilla ja yrityksillä – olisi suurempi halu käyttää sitä, joka johtaisi rahan nopeampaan kiertoon ja sitä kautta suurempaan tuottavuuteen ja työllisyyteen. Ajatusta on sovellettu käytäntöön paikallisrahoina monia kertoja viimeisen sadan vuoden aikana. Jännittävää kyllä, viime aikoina teema on noussut vakavaan
keskusteluun
ja asiasta ovat alkaneet kiinnostua myös keskuspankit. Ruotsin keskuspankki on
tiettävästi
ensimmäinen pankki, joka muutti ohjauskorkonsa lievästi negatiiviseksi. Jos negatiivisesta korosta tulisi yleinen standardi, voisi se muuttaa rahamarkkinoiden dynamiikkaa huomattavasti.

Toiseksi olen miettinyt, että nykyjärjestelmässä rahaa luodaan lainaa vastaan, joka tarkoittaa, että rahan luominen jakautuu hyvin epätasaisesti yhteiskunnassa. Miksei voitaisi kehittää nykyjärjestelmän rinnalle jonkinlaista ‘inhimillistä vaihtovälinettä’. Sitä ei luotaisi velkaa ottamalla, vaan sen sijaan jokainen kansalainen olisi oikeutettu esimerkiksi 365 yksikköön kyseistä valuutta vuodessa, jotka ilmestyisivät tilille yksi kerrallaan päivittäin. Tätä valuutta sitten voisi käyttää normaalisti ostamiseen ja sillä olisi jokin vaihtokurssi suhteessa ‘normaaliin’ rahaan. Ideana olisi kuitenkin, että sen syntymekanismi takaisi jokaiselle kansalaiselle tietynsuuruisen perustulon. Lisäksi se ohjaisi ihmisten toimeliaisuutta enemmän erilaisia ihmisiä tasaisesti hyödyttävien tuotteiden ja erityisesti palveluiden kehittämiseen.

Tämänkaltaista valuuttaa voisi kehittää vielä edelleen esimerkiksi säätämällä, että jokaisessa transaktiossa se menettäisi hivenen arvostaan. Tällöin kyseinen valuutta tasoittaisi myös tehokkaasti rahan keskittymistä tiettyihin käsiin ja näin kaventaisi tulonjakoa. Tästä voisi vielä tehdä sellaisen sovelluksen, että puhtaassa palvelutransaktiossa arvo ei alenisi toisin kuin tuotteiden myynnissä. Tämä ohjaisi ihmisiä enemmän palveluntuottamiseen ja vähemmän tavarantuottamiseen, mikä olisi ekologisesti perusteltua.

Tässäpä nyt siis ensinnäkin vähän pohdintaa rahan perusolemusta. Lopussa sitten muutama villi heitto, joiden kaikkia seurauksia ei todellakaan ole pohdittu lävitse. Vieläkin radikaalimmin erilaisia rahajärjestelmiä voisi varmaan keksiä. Lisäksi nykyinen tekninen kehitys voisi mahdollistaa monia sellaisia visioita, jotka aiemmin ovat kaatuneet käytännön toteuttamisen mahdottomuuteen. Elektroninen raha avaa ovet monille tempuille, joita käsin kosketeltava raha ei sallinut. Jännittävämpiä spekulaatioita en nyt kuitenkaan keksinyt. Raha on jotenkin simppeli, mutta silti varsin kimurantti asia. Sen olemukseen liittyvien perusasioiden, saatikka sitten dynamiikan, pohtimisessa meinaa mieli nyrjähtää.

*Museo on ruotsalainen, joten saattaa olla, että historiaa on katsottu sini-keltaisten silmälasien lävitse.

Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska “enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.

Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.

Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ‘epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.

Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:

Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ‘työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.

Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ‘uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ‘uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa
ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.

Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.

Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.

Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.

Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.

Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.

Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.

Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.

Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.

“Ahkeruus on hyve”, näin miehet toteavat. Ankarien pohjoisten olosuhteitten ja luterilaisen työmoraalin muokkaamassa kansakunnassa ahkeruus on tosiaan ollut vahva hyve. Miestä ja naista on arvostettu hänen työpanoksensa mukaan. Ahkeruus on ollut itseisarvo, itsessään kunnioitusta herättävä seikka. Ahkerat, työtä pelkäämättömät kansalaiset ovat nostaneet tämän kansakunnan sille hyvinvoinnin tasolle, johon me nuoret olemme saaneet syntyä. Ahkeruudesta on tehnyt hyveen se hyvä, mitä se on tuottanut ympärilleen.

Ahkeruus on siis yhteisöllinen hyve. Siitä on tullut niin keskeinen arvo suomalaisille juuri sen yhteisöä hyödyttäneen luonteensa vuoksi. Tätä Rossi ja Nummikoski eivät ole ymmärtäneet. Heidän mielestään suomalaisia tulee kannustaa “oman työn hedelmien kasvattamiseen”, mikä heillä tarkoittaa verotuksen progression vähentämistä. Kannustimena on siis silkka raha. Ahkeruus rahan vuoksi ei kuitenkaan ole enää hyve, vaan silkkaa ahneutta.

Nostaessaan ahkeruuden hyveeksi Rossi ja Nummikoski astuvat moraaliselle maaperälle. Heidän ihmiskuvansa ei kuitenkaan tunnu näkevän ihmisellä muuta motivaation lähdettä kuin oman edun. Tämän vuoksi heidän hyveeksi tarkoitettu ahkeruutensa muuttuu ahneudeksi. Hyveellinen ihminen kykenee kuitenkin motivoitumaan myös toisille tuottamastaan hyvästä. Hänelle työn hedelmät kasvavat muuallakin kuin omalla pankkitilillä. Aidosti
ahkeralle jo työn teko itsessään tuottaa nautintoa, mutta hyveelliselle
ihmiselle sydäntä lähellä on myös se hyvä, jota hänen työnsä tuottaa alaisille, työtovereille ja yhteiskunnalle. Hänelle verotus ei ole pelkkää “tasapäistämistä”, vaan kunnia-asia, hänen ahkeruutensa hedelmä suomalaiselle yhteiskunnalle.

“Ahkeruus turvaa hyvinvointimme”, tästä olemme samaa mieltä. Palkintona ahkeruudestaan suomalainen saa elää maassa, jossa hänen itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin lisäksi koko kansakunnan hyvän elämän ehdoista huolehditaan – veronkannon avulla. Hyveelliselle ihmiselle jo tämä on palkitsevaa.

En usko, että yritykset kannattavat libertaristista yhteiskuntaa, kuten Mäkinen ja Räsänen esittivät. En ole edes varma, kuinka moni yritysjohtaja, varsinkaan Suomessa, kannattaisi tällaista yhteiskuntamallia. Itse näen, että kyseessä on enemmänkin rakenteellinen ongelma.

Siirtyminen kohti libertaristista yhteiskuntaa ei ole tiettyjen tahojen masinoima valtaisa projekti, vaan koostuu enemmänkin pienistä yksittäisistä mutta samansuuntaisista askelista. Yritykset painostavat poliitikot tekemään tietyn päätöksen siellä, talouskasvua palvelemaan pyrkivät poliitikot keventävät verotusta täällä.

Nämä pienet päätökset ketjuuntuvat ilman, että kukaan on varsinaisesti halunnut, että vanhainkodeissa ja kouluissa joudutaan pakon edessä säästökuurille. Vähemmän verotusta, vähemmän palveluita – niin yksinkertaista se kuitenkin lopulta on.

Yritysten edustajilla ei ole mitään hyvinvointia vastaan, mutta yritysten toimintaedellytysten puolesta tehdyt päätökset kumuloituvat pitkällä aikavälillä kapeammaksi rahoituspohjaksi valtiolle.

Suomessa hyvinvointivaltiota kannatetaan niin vasemmalla kuin oikeallakin. Kukaan ei siis varsinaisesti halua tätä uuslibertaristista yhteiskuntaa. Siirtyminen sitä kohti jatkuu kuitenkin niin kauan, kunnes tälle taloutta palvelevalle kehitykselle syntyy uskottava poliittinen vastavoima.

Siihen asti yritykset pysäyttää tätä asteittain etenevää prosessia ovat pelkkää viivytystaistelua. Itse panen toivoni onnellisuusekonomiaan ja muihin orastaviin onnellisuutta ja kansalaisten elämänlaatua päätöksenteossa painottaviin poliittisiin liikkeisiin.

Žižek näki sosiaalidemokratian olevan uhattuna kahdelta suunnalta. Ensinnäkin Singaporen, Kiinan, ja Venäjän johdolla on syntymässä uusi yhteiskunnallinen järjestelmä, ‘kapitalismi aasialaisin arvoin’, toisin sanoen kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä yhdistettynä autoritaariseen, epädemokraattiseen johtamistapaan. Euroopassa ja Amerikassa markkinatalous ja demokratia ovat kulkeneet käsi kädessä, mutta Aasian maiden esimerkki pyrkii murtamaan tämän yhteyden. Markkinat voidaan vapauttaa, mutta kansaa silti johtaa rautaisella ottella väärinajattelijat eliminoiden. Ei ole mahdotonta, että tämä vapaiden markkinoiden ja kahlitun kansan yhdistelmä osoittautuu tuottavuudessaan tehokkaammaksi kuin ihmisoikeuksilla ja kansalaisoikeuksilla suitsittu länsimainen kapitalismi.

Toinen uhka tulee länsimaisten demokratioiden sisältä. Sosiaalidemokratia on laskusuhdanteessa kaikkialla Euroopassa. Toisesta maailmansodasta asti vallinnut tasapaino sosiaalidemokraattisen ja konservatiivisemman oikeistopuolueen välillä on monissa Euroopan maissa järkkynyt, kun sosiaalidemokraattinen puolue ei ole onnistunut enää oikeuttamaan omaa olemassaoloaan. Nykyjärjestelmään tyytymättömät eivät enää haaveile punaisesta vallankumouksesta, vaan kerääntyvät enemmän tai vähemmän äärioikeistolaisten populistipuolueiden lipun alle. Oikeistopopulismista on tullut oman aikamme työväenpuolue; asenteet jyrkentyvät ja koventuvat ympäri Eurooppaa.

Miten sitten ratkaista tämä ongelma? Žižek panee toivonsa Eurooppaan: “Suoraan sanottuna: tahdommeko elää maailmassa, missä ainoa valinta on amerikkalaisen sivilisaation ja nousevan kiinalaisen autoritaarisen kapitalismin välillä? Jos vastaus on kieltävä, ainoa todellinen vaihtoehto on Eurooppa.” Kiinalaistyylinen autoritaarinen kapitalismi ei varmaankaan tule olemaan Euroopan tie, mutta näiden maiden menestys rohkaisee muuta maailmaa samaan suuntaan, ellei ole vaihtoehtoista esikuvaa tarjolla. Liukuminen amerikkalaisempaan, vähemmän-tukea-ja-holhousta-mutta-enemmän-valvontaa-ja-rangaistuksia -yhteiskuntaan, jossa ‘kukin pärjätköön omillaan’ on suurempi uhkakuva. Liukuminen on nähdäkseni estettävissä vain jos onnistutaan muotoilemaan ‘eurooppalainen malli’, uskottava vaihtoehto amerikkalaiselle yövartijavaltiolle ja kiinalaiselle autoritarismille. Vahvana Eurooppa toimisi esikuvana muulle maailmalle, suunnannäyttäjänä kehittyville valtioille.

Mikä sitten voisi olla tämä Eurooppalainen malli? Toistaiseksi mallina on ollut vahva valtio, joka huolehtii kansalaisistaan, mutta menestyy silti globaalissa kilpailussa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, EU:n olisi aika määrittää oma ytimensä, kirjoittaa auki eurooppalainen arvomaailma. Tarvittaisiin jonkinlainen euroopan eri kansoja puhutteleva prosessi, jossa pyrittäisiin määrittämään eurooppalaisuuden ydinarvot. Itse toivoisin ja uskoisin listalta löytyvän ainakin demokratian, sananvapauden, suvaitsevaisuuden, heikommista huolehtimisen ja yhteisöllisyyden.

Kun arvot olisi saatu kirjoitettua ylös, voisi Eurooppa ilmoittaa, että nämä ovat ne arvot, joiden takana seisomme. Pyrkimyksenämme on rakentaa yhteiskuntaa ja maailmaa, jossa nämä arvot toteutuvat kaikkein parhaiten. Järjestelmämme ei ehkä ole taloudellisesti kaikkein tehokkain, mutta mikään muu järjestelmä ei takaa kaikille kansalaisilleen mahdollisuutta elää hyvää elämää yhtä hyvin kuin eurooppalainen sosiaalidemokratia.

Kaiken kaikkiaan näen siis, että ainoa tapa estää hiljainen valuminen kohti hedonistista yksilöä palvovaa ja vähempiosaisista välittämätöntä kulutusyhteiskuntaa on uskottavan vastavoiman luominen. Nykysosiaalidemokraattien hiljainen torjuntataistelu on pelkkää valumisen hidastamista. Tämä uskottava vastavoima puolestaan on löydettävissä vain kirjaamalla ylös jonkinlainen arvomaailma, joka voidaan asettaa hedonistista yksilöyhteiskuntaa vastaan. Arvomaailman etsinnän suhteen uskon vielä Eurooppaan: uskon, että täältä löytyy tarpeeksi ajattelevia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet myös lähimmäisistään, jotta ‘eurooppalainen arvojulistus’ olisi sellainen, että minäkin voisin seisoa sen takana.

Nuorempana tapasin hahmottaa kirjallisuutta, elokuvia, näytelmiä – taideteoksia ylipäänsä – akselilla viihde-taide. Viihteellisyys-dimensio mittasi sitä kuinka miellyttävän ja mukaansatempaavan elämyksen taideteos tarjosi. Taide-dimensiota mittasin taasen sen mukaan, kuinka syvällisesti teos onnistui koskettamaan, kuinka paljon se onnistui muokkaamaan tapaani katsoa maailmaa; kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja syvensi ymmärrystäni maailmasta ja itsestäni.

Nopeasti tiedostin, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia dimensioita, vaikka ihmisiä ehdollistetaan muuta ajattelemaan.Eloisan viihdyttävä teos voi olla syvällinen, kun taas haaleavärisen unkarilaisen taide-elokuvan vaikeaselkoisuuden takaa voi paljastua pelkkää tyhjyyttä. Parhaimmillaan Hollywood-elokuvat tarjoavat vahvan elämyksen, jonka takana on syvää ajatusta. Esimerkkinä vaikkapa Fight Club. Eli taideteoksia piti arvostella erikseen näillä kahdella dimensiolla: kuinka viihdyttävän elämyksen ne tarjosivat ja kuinka syvällistä taidetta ne olivat.

Mieltäni kuitenkin jäyti ajatus siitä, että nämä dimensiot eivät vielä kerro kaikkea asioista. Taru Sormusten Herrasta erityisesti ei sopinut jaotteluun. Se ei sisältänyt suoralta kädeltä mitään sen syvällisempää maailmankuvaa muuttavaa sanomaa, mutta toisaalta sen pitäminen pelkkänä eskapistisena viihteenä tuntui myös olevan jotenkin väärä yksinkertaistus. Ajattelin, että kolmanneksi voi ajatella taiteen koskettavan jotakin syvällä meissä olevaa. Taide voi tuoda puhtaassa muodossa esiin niitä kategorioita, joiden kautta maailmaa hahmotamme. Ehkä jotakin Jungilaisten arkkityyppien kaltaista. Oikeassa elämässä mikään ei ole täysin hyvä tai täysin paha, puhtaasti urhoollinen tai pelkästään ilkeä. Myyttisissä tarinoissa, joiden mundaani versio TSH on, maailma esitetään tällaisiin puhtaisiin luokkiin jaettuna. Aragorn on hyvyyden ja urhoollisuuden ruummilllistuma, Gandalf viisauden ja Mordor pahuuden. Yksinkertaista, ja juuri siksi se osuu johonkin syvällä meissä itsessämme.

Näitä dimensioita on tullut sitten ajan kuluessa säädettyä. Jokin teos voi esimerkiksi laajentaa käsitystämme kyseisen taidemuodon ilmaisukielestä – elokuva voi edetä ajallisen epälineaarisesti, biisi voi olla hassusti rytmitetty, runo voi olla loppusoinnuton – tai teos voi syventää sisällöllään ymmärrystämme maailmasta. Voidaan siis puhua rakenteellisesti tai sisällöllisesti luovasta taiteesta. Rakenne vs. sisältö -osaamiseen liittyen Andy McCoy tiettävästi totesi, että on varsin helppoa tehdä kahdeksan minuutin uutta luova proge-biisi eksentrisine rytmeineen, mutta hemmetin vaikeata tehdä kolmen minuutin tarttuva pop-biisi. On siis eri asia laajentaa ymmärrystä jonkin taidemuodon ilmaisun tavoista kuin vaikuttaa syvästi ymmärrykseemme maailmasta itsestään.

Lisäksi tuo syvällisen taiteen dimensiokin voidaan ajatella kahdentuneena. Toisaalta taide voi laajentaa ymmärrystämme – muuttaa maailmankuvaamme jollakin syvällä tavalla. Taide voi saada meidät ymmärtämään ihmiskohtaloita, maailmassaolemisen tapoja, jotka ennen ovat olleet meille vieraita. Toisaalta taide voi vain koskettaa meitä syvällä tavalla, vedota johonkin meissä syvällä olevaan, ilman että sen olisi pakko muuttaa maailmankuvaamme. Taiteen näkeminen pelkkänä maailmankuvan muokkaajana on siis ehkä väärä lähtökohta. On nähtävä myös se rooli, joka taiteella on maailmankuvamme syventäjänä, vakauttajana, konfirmoijana ja elävöittäjänä.

Lopulta mietin, että Andyn lausunto sotkee hienoja kategorisointejani. Onko kyseessä onnistunutta viihdettä vai syvällistä taidetta ylistävä kommentti? Pakonomainen tarpeeni kategorisoida kyseenalaistuu myös, kun tiedostamme, että jokin musiikillisesti vetoava kappale ei tunnu sopivan ollenkaan näille dimensioille. Se voi vedota minuun varsin perustavalla tavalla ilman, että se tuntuisi koskettavan
ymmärrystäni
millään tavalla. Se siis osuu sydämeen jotakin muuta reittiä. Ehkä taidehahmotukseni on liian ymmärrys-keskeinen. Lisäksi on ajateltavissa, että syvällä tavalla koskettava taideteos saattaa olla sama asia kuin ihmisen hahmottamisen arkkityyppeihin vetoava myyttinen saaga. Eli kaiken kaikkiaan ymmärrykseni taiteesta on vielä kesken, muokkautuvuuden tilassa. Tämä lienee kaikin puolin hyvä asia – niin itselleni kuin maailmallekin.

Runous on kaiken tämän vastakohta, sitä ei voi suorittaa. Tärkeintä ei ole itse teksti, vaan se mitä tapahtuu sanojen välissä, omassa mielessä. Ja se mitä tapahtuu omassa mielessä on enimmäkseen sellaista, joka ei ole nimettävissä tai mitattavissa. Runous on hitaasti leviävä elämys. Se on häipyvä tunne, jota ei sanoihin saa kahlittua. En siis ehkä nauti niinkään runoista itsestään, kuin siitä pakohetkestä kiireettömään ja päämäärättömään lukemiseen, jota runot tarjoavat.

Collianderin kepeys on eteerisen kaunista, kuin leppoisa luoto tyynenä kesäiltana. Toscanalaisessa katukahvilassa hän katselee lempeän hyväksyvästi maailman virtaa ympärillään. Tuoksut, ohikävelevät ihmiset, seinämuratissa kiipeävä kissa ja kaukaiselta kadulta kaikuvat kaupankäynnin äänet kaikki osallistuvat siihen suureen sinfoniaan, jonka elämä eteemme maalaa. Arjen pienten havaintojen takaa paistaa lämmin yhteys koko lähimaailmaan.

Kunderan kepeys on kuin pakkopaita. Se kuristaa sankaria, pintapuolisesta kepeydestä muodostuu ohut kuori, johon hän pakenee alati vaanivaa synkkää ja syvää tyhjyyttä. Sankari hukuttautuu arkeen jossa menestyminen on liian helppoa. Hän hallitsee sen trivialiteetit, voittaa omakseen sen tarjoamat nautinnot, järjestää elämänsä haluamakseen – ja on silti aivan tuuliajolla. Maailma on kevyt, helppo ja mukava paikka elää, ja juuri siksi niin tyhjä.

Mistä moinen kepeyksien kaksinaisuus? Tarkastellaan ensin Collianderin ja Kunderan yhteistä havaintoa maailmasta. Molempien kohdalla arkielämän pienet ympyrät ja projektit eivät riitä täyttämään heidän sydäntään. Molemmat näkevät arkisten huolten taakse. Ei sillä loppujen lopuksi ole niin väliä mitä se Lassen hymy tarkoitti, tuliko maksettua liikaa puserosta tai onko uusi Spinning-ohjaajani varmasti tarpeeksi motivoiva. Ei ole niin väliä onko CV:ni fontti ajan hengen mukainen tai nolaanko itseni olemalla täysin tietämätön siitä uudesta veikeäsaundisesta indieartistista. Porvarillisen elämän murheet eivät heitä hetkauta, he katselevat sivusta ihmismassoja, joilla on kyky elää koko elämänsä tuossa arkisten saavutusten verkossa rimpuillen.

Molemmat siis tanssivat keveästi arkisten ilojen ja murheiden yläpuolella. Erona on mitä he näkevät sen takana. Kunderaa painaa koko postmodernin ajan arvotyhjiön taakka. Nihilistinen, teknologisoitunut ja instrumentaalinen aikamme ei kykene Kunderan kohdalla tarjoamaan lohdullista näkymää elämän pyhyydestä. Hän näkee vain mustan tyhjiön, kaiken lopullisen merkityksettömyyden mörön. Se vainoaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat katsoa aikansa näennäisyyksien lävitse. Näky on lohduton ja sen kohtaaminen sietämätöntä.

Vanhempana herrasmiehenä Colliander on herkempi maailman mieltä ylentäville piirteille. Arkipäiväisyyksien verhon takaa paljastuu suorastaan hengellinen näky maailmasta. Ehkä jokin uskonnollisten visioiden kaiku värisee vielä hänen kehossaan ja saa ulkoisenkin maailman näyttäytymään kauniina pienistä yksityiskohdistaan lähtien. Maailman eri osat – pienimmistä tapahtumista suurimpiin – punoutuvat yhteen kuin sävelet sinfoniassa muodostaen yhtenäisen ja kauniin kudoksen, jonka läpi yksilön kelpaa virrata.

Kun ote arjesta kirpoaa, kun liiallinen keveys valtaa mielen ja jalat eivät enää osu maahan, on siis tarjolla kaksi suuntaa, mihin arkipäiväisyyksistä voi irrottautua. Alas, kohti tyhjyyttä ja nihilismiä. Tai ylös, kohti kauneutta ja kaiken merkityksellistä yhteyttä. Kumpaan suuntaan liian teräväkatseinen yksilö lähtee liukumaan, lienee paljon ympäristön tarjoamien aatteellisten suuntaviivojen määräämää. Ylös yhteyteen on vaikea kiivetä yksin, mutta myös alassyöksy on yhteisön arvokriisin oire.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ‘anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat “et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.

Heti aluksi on tehtävä selväksi, että en ole tällaisen kunnianhimon puolella tai sitä vastaan. Se, että jollakin on valtava suorittamisen tarve, ei tee hänestä hyvää tai pahaa ihmistä. Myöskään tällaisen kunnianhimon puute ei tee ihmisestä huonoa tai hyvää ihmistä. Kunnianhimo voi kohdistua lasten pelastamiseen poliolta tai keskitysleirien tehostamiseen, postimerkkien keräilyyn tai skeittitemppuihin. Kunnianhimo itsessään on siis arvoneutraali asia; sen kohde on se, joka voi olla hyvä tai paha asia.

Olennaisempaa on, että tällaisten kunnianhimoisten ihmisten kohdalla itse suorittamisen halu tuntuu olevan sisäsyntyistä, polttavaa tarmoa päästä aikaansaamaan. Tämä tarmo etsii sitten kanavaa, jossa päästä toteuttamaan itseään ja antamaan itsestään kaiken. Kun atomipommin keksijäjoukolta kysyttiin asian moraalisia ulottuvuuksia, kävi ilmi, että moni oli pohtinut tätä asiaa. Mutta se älyllinen haaste ja tutkimuksen huipulla olemisen mahdollisuus oli ylivoimaisen houkuttelevaa monille, joten he yksinkertaisesti eivät voineet kieltäytyä haasteesta. Koska tämänkaltaiset henkilöt saavat niin paljon aikaan, on sillä koko yhteiskunnan tasolla suuri merkitys, mihin he päätyvät voimainkoetuksensa kohdistamaan. Siksi meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia itsensä toteuttamisen kanavia me yhteiskuntana tänä päivänä tarjoamme näille tarmonpesille.

Se että yhteiskuntamme on kykenemätön tarjoamaan mitään yleviä päämääriä, joita kohti kilvoitella, on johtanut ilmiöön jota kutsuttakoon
toimitusjohtaja-tragediaksi
, koska kyseinen termi maistuu suussa paremmalta kuin
investointipankkiiri-tragedia
, vaikka jälkimmäinen kuvaa ihmistyyppiä paremmin. Eli käsissämme on valtavalla kunnianhimolla varustettuja kavereita, jotka kaiken lisäksi ovat varsin kyvykkäitä. Ainoa kunnianhimon kanavoinnin suuntaa löytyy taloudellisesta menestyksestä, kilpailusta siitä kuka kerää isoimman kasan euroja. Tämä on se kanava, jota mainosrahoitteinen yhteiskuntamme syöttää alitajuntaamme niin televisioissa kuin kadunvarsillakin. Eikä kohteena edes ole raha itsessään, vaan sen tuoma status.
Itseäni
siteeraten: Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta on Jari Sarasvuo, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Käy tavallaan sääliksi kun tällaisia ihmisiä näkee, ajattelee että jonkun pitäisi pystyä tarjoamaan heille arvokkaampia päämääriä. Mutta menestyksen pakko vie mennessään ja tuottaa omaa epäilemätöntä nautintoaan. Vaikea on kuitenkin olla pohtimatta kuinka paljon kokonaisvaltaisemmin tällaiset ihmiset olisivat onnellisia, jos heillä olisi vahva tunne menestyksensä hyvää tuottavasta luonteesta. Jos he esimerkiksi olisivat kanavoineet halunsa menestyä kehitysmaiden lasten kouluttamiseen ja kasvavan tilinauhan sijasta voisivat katsoa kasvavaa sukupolvea ja tietää, että heidän tarmonsa ansiosta näiden lasten tulevaisuus on valoisampi. Harmittaa, kun tietää että erilaisen kulttuurisen ehdollistumisen kautta meillä voisi olla tarmokkaiden ihmisten joukko, jotka kilvoittelisivat paljon arvokkaampien päämäärien puolesta kuin silkasta rahantekemisen ilosta.

Osa tarmonpesistä totta kai löytää tämänkinkaltaiset kanavat menestyksellisyytensä pelikentiksi ja saavat huomattavan määrän hyvää aikaiseksi. Heidän joukostaan Nobelin rauhanpalkinnon saajat valitaan. Ongelmana on, että tällaiset vaihtoehtoiset kanavat ovat jostakin syystä marginaalissa, kun menestyksen valtaväylälle näyttää mahtuvan vain kylmä taloudellisen menestyksen polku. Jostakin syystä se on se polku, joka on yhteiskuntamme syvärakenteisiin iskostunut. Aina ei uskoakseni näin ole ollut, vaan vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen vakavastiotettava haastaja kunnianhimon kanavien keskinäisessä mittelössä. Mistä löydämme uudelle vuosituhannelle sen polun, joka kykenee haastamaan rahantakomisen laajalla rintamalla ja nousemaan valtavirtaiseksi menestyksen kanavaksi? Luonnonsuojelusta, uusyhteisöllisyydestä, yhteiseurooppalaisuudesta, henkisen hyvinvoinnin rakentamisesta, globaalista vastuusta? Ja strategisesti ehkä vielä kiinnostavampi kysymys: Mitkä ovat ne rakenteet, joihin tällaisten kanavien suosio on sidottu?

Kuntien palveluiden kilpailuttamisen tarkoituksena on parantaa kunnan tarjoamia palveluita. Ajatuksena on, että kun yksityiset tahot kilpailevat samoista urakoista, on niillä suurempi paine kehittää palveluitaan ja tehostaa kustannuksiaan kuin jos jokin kunnallinen virasto hoitaisi palvelut. Tämä logiikka varmaankin toimii joissakin tapauksissa ja aidosti johtaa kuntalaisten palvelunkäyttäjien hyvinvoinnin lisääntymiseen. Joissakin tapauksissa – kuten katsastusalalla – markkinamekanismi taasen johtaa siihen, että kaikki palvelun asiakkaat selvästi kärsivät muutoksesta.

En kuitenkaan nyt ota kantaa siihen, pitäisikö hoivapalveluja ylipäänsä kilpailuttaa. Kysymys on siitä, että jos kilpailutetaan, on se tehtävä edes jollakin tavalla järkevästi. Yksi kilpailijoista on hoivakodin palveluja tällä hetkellä hoitava taho, jonka toimiin Espoon kaupunki on ollut täysin tyytyväinen, kuten Valvannen lausunnosta kävi ilmi. Ensinnäkin voidaan siis kysyä miksi ihmeessä asia kilpailutetaan uudelleen, kun edellisestä kilpailutuksesta on vasta muutama vuosi. Hyvien käytäntöjen muodostuminen alalla kuin alalla vie usein viidestä seitsemään vuoteen, joten näin tiheä palveluntarjoajan vaihto ei palvele kenenkään etuja, kaikkein vähiten hoivakodissa olevien vanhusten. Mutta “perusperiaate on se, että hyviä kokemuksia vanhasta tuottajasta ei saa laittaa tarjouskilpailun ratkaisijaksi”, toteaa Espoon strateginen hankintatoiminnan johtaja Timo Martelius (HS 2.9). Tämä siis tilanteessa, jossa Espoon kaupunki myöntää, että “tietysti se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi.”

Toiseksi koko kilpailutuslaki on ensinnäkin täysin järjetön ja toiseksi täysin epäinhimillinen. Lain mukaan hankintayksikkö voi “kokonaistaloudellista edullisuutta” arvioidessaan ottaa huomioon myös “asianomaisen yleisön tarpeisiin liittyviä taloudellisia ja laadullisia perusteita sekä ympäristövaatimusten täyttämiseen liittyviä perusteita, jos tällaiset perusteet ovat mitattavissa ja liittyvät hankinnan kohteeseen” (Laki julkisista hankinnoista 62

Ihmisen pahuus ja julmuus on tietysti ikuisuuskysymys, jota on selitetty siitä lähtien kun ihminen oppi kohtaloaan kyselemään. Myöskin kaikki mainitut kansanmurhat

Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.

Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.

Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.

Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ‘pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.

Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.

Muistan myös kuinka päivänä muutamana ostin kaupasta luomumaitoa, luomuviiliä, angostuuratonnikalaa (ei-uhanalaista ja vesistöä vahingoittamatta kalastettua) ja muutenkin ns. eettisiä ruokia. Maksoivat vähän enemmän, mutta kaupasta ulos kävellessä oli jotenkin keveä olo. Kyse ei ollut vain metaforasta, vaan tämä tunne oli vahvasti fyysinen. Raajani ja koko kehoni yksinkertaisesti tuntuivat kepeämmiltä, olin kuin tanssija.

Elämäni vahvimpia kehollisuuden tuntuja koin vuorostani aikanaan japanilaisessa onsenissa, kuumassa kylvyssä. Vietin muutaman tunnin kuumassa luonnonlähteessä välillä meren aalloissa vilvoitellen. Tunnelma oli seesteinen, aika oli pysähtynyt ja peruskallio, jonka kolossa lähde sijaitsi, oli vankka. Valtamerten maininkien tasainen vöyry rantakallioita vasten soi taustalla. Vedessä maatessa tunsin kuinka kehoni oli läsnä viimeistä solua myöten. Olin yksin ja kokonaisuudessaan kokemus oli yksi hengellisimmistä elämyksistä, joita olen tuntenut.

Arjessa usein unohdamme tämän ihmisyydessä läsnäolevan kehollisuuden. Olemme yhteydessä ja koemme maailman kehomme kautta. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan kehollisena olentona olemista. Minuutemme ja kokemusmaailmamme on kietoutunut kehomme ympärille, siitä nousten. Abstraktitkin ajatuksemme rakentuvat lopulta kehollisten kokemustemme päälle ja kehomme on niissä usein enemmän läsnä kuin ymmärrämmekään.*

Ihmiset kuitenkin näkevät minuutensa liikaa pelkkänä mielenä. He samaistavat itsensä tavoitteisiinsa ja projekteihinsa. Tällöin kehosta tulee pelkkä instrumentti. Se on irrallinen väline mielemme muodostamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tiettyjen tavoitteiden saavutuksessa se voi olla etu, toisten tavoittelussa haitta, mutta joka tapauksessa se on jotakin ulkoista todelliseen itseyteemme nähden.

Kun vieraannumme näin omasta kehostamme kadotamme myös luontevan suhteemme siihen. Siitä tulee yksi osa kulutushysteriaa, haluamme aina vain parempaa ja parempaa. Samoin kuin himoitsemme uutta autoa, farkkuja, surffilautaa tai asuntoa, samoin himoitsemme hienompaa kehoa itsellemme. Valitettavasti kehoa ei pysty yhtä helposti rahalla ostamaan kuin itsestämme irrallisempia tuotteita. Yritystä kyllä riittää meikkivoiteista plastiikkakirurgiaan. Tätä mahdotonta juoksukilpailua kohti ihanteellista kehoa mainosmiehet sitten surutta käyttävät hyväkseen ja myyvät ihmisten kodit täyteen erilaista kosmetiikkaa, ihmevoiteita sun muita, kaikki vain jotta saisimme täydellisemmän kehon.

Mainosten, naistenlehtien, musiikkivideoiden ja amerikkalaisten tv-sarjojen yhteisellä aivopesulla luodaan normi virheettömästä kehosta ja tähän malliin kehostaan vieraantuneiden yksilöiden olisi mahduttava. Kun tämä osoittautuu mahdottomaksi, seuraa valtavat määrät ahdistusta, masennusta ja pahaa oloa.

Yksi tie ulos noidankehästä olisi omaan kehollisuuteen sukeltaminen. Sen huomaaminen, että keho ei ole vain minua ympäröivä vääränlainen lihakimpale, vaan osa sitä, mitä minä olen. Harva haaveilee täydellisestä mielestä, mutta moni haaveilee täydellisestä kropasta*. Miksi? Osittain siksi, että virheineenkin mielemme on se, mitä me olemme. Se on se minä, johon samaistumme.

Palatkaamme siis takaisin kehoihimme. Tunnustelkaamme niitä, olkaamme yhtä niiden kanssa. Kuunnelkaamme niitä, olkaamme hereillä omaan kehomme tuntoon. Olivat ne minkälaisia tahansa, ne ovat olemisemme ydintä. Niistä olemassaolomme ja tuntomme kumpuavat, niistä nousee se elävä ja tunteva minä, jota olemme. Pyrkimyksenä olkoon läsnäoleva kehosuhde!

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: “kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.

Lähtökohtana Vygotskyllä on näkemys siitä, että Piagetit sun muut lapsipsykologit ovat missanneet pointin, kun he lapsen kehitystasoa arvioidessaan keskittyvät vain niihin asioihin, jotka lapsi pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Vygotskyn mukaan osaamisen kiinnostavin ja keskeisin alue on se, mitä lapsi ei pysty tekemään täysin itsenäisesti, mutta johon hän oikeanlaisen johdatuksen ja tuen avulla kykenee. Tätä aluetta lapsen itsenäisen osaamisen ja lapsen avustetun osaamisen välillä Vygotsky nimittää lähikehityksen vyöhykkeeksi.

Vygotskyn mukaan lapsen oppiminen tapahtuu nimenomaisesti tällä vyöhykkeellä, kun hän tekee itselleen liian vaikeita asioita muiden ihmisten tai välineiden avustuksella ja hiljalleen sisäistää tekemisensä tavan. Lapsi esimerkiksi oppii kontrolloimaan tunteitaan ensiksi aikuisen kanssa ja vasta sitten itsenäisesti. Polkupyörän apupyörät ovat taasen kuvaava esimerkki lähikehityksen vyöhykkeestä lapsen ja välineen välillä. Lapsi oppii ensiksi ajamaan apupyörien avulla, ja tätä kautta taito harjaantuu nopeasti niin hyväksi, että apupyörät tekevät itsensä tarpeettomiksi. Vygotskyn kuuluisan teesin mukaan opimme kaikki korkeammat ajattelun taidot ensiksi sosiaalisella, avustetulla tasolla ja vasta sitten yksilöllisellä tasolla.

Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke ei kuitenkaan rajoitu vain lapsuuteen. Se on varsin käyttökelpoinen myös aikuisuuden maailman hahmottamisessa. Kaikki olemme kokeneet kuinka oikeanlaisessa yhteisössä onnistumme ylittämään itsemme. Oikeanlainen opettaja, innostava pomo, jalkapallojoukkueen valmentaja, oivaltava kirja tai ystäväporukka muodostavat kaikki meille hedelmällisen lähikehityksen vyöhykkeen, jonka avulla pystymme tekemään enemmän kuin mihin pystyisimme yksin. Elämän nostattavimmat kokemukset tapahtuvat usein lähikehityksen vyöhykkeessä, kun huomaamme saavamme aikaan enemmän kuin mihin uskoimme olevamme kykeneviä ja samalla osaamisemme kasvaa. Itselleni nousevat etsimättä mieleen monet upeat keskustelut, joissa omakin ajatus etenee syvemmälle ja korkeammalle kuin mihin ikinä olisi pystynyt vain kammiossa ajatellessaan.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on myös yhteiskunnallinen merkityksensä. Siitä seuraa, että ihmisten ei tarvitse päästä itsenäisellä tasolla tiettyä kyvykkyyttä ylemmälle tasolle, jotta yhteiskunta toimisi. Olennaisempaa on, että yhteiskunta tarjoaa ihmisiä tukevat rakenteet. Otettakoot neutraalina esimerkkinä joka-aamuinen ja säännöllinen työhön meneminen. Tutkijana, jonka työaikaa kukaan ei kontrolloi olen joutunut taistelemaan paljon itseni kanssa, jotta olen oppinut heräämään ajoissa ehtiäkseni tehdä riittävästi töitä päivän aikana. Säännöllinen työaika – kun on pakko herätä tiettyyn aikaan – helpottaisi huomattavasti elämää ja tukisi sisäistä työn tekemisen haluani. Arvostan liikaa itsenäisyyttä, jotta sellaiseen alistuisin, mutta samanaikaisesti etsin ja luon itselleni deadlineja, koska olen huomannut niiden tukevan huomattavasti aikaansaamisen haluani.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on mielestäni kaksi perustavaa seurausta aikuismaailmassa: (1) Se johtaa näkemykseen, jossa kehittyneimpiä kykyjämme ei voi palauttaa yksilöön, vaan ne sijaitsevat yhtä lailla yhteisössä, sen rakenteissa ja esineissä. (2) Siitä seuraa, että monet yhteisömme korkeimmista piirteistä – kuten kehittynyt moraali – lepäävät harvojen yksilöiden varassa.

Ensinnäkin siis lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa, että yhteiskunta ei rakennu kenenkään yksittäisten ihmisten mielten varaan. Kehittyneimmät taitomme ovat mahdollisia vain toisten ihmisten ja tiettyjen esineiden avulla. Yhteiskuntamme rakentuu ihmisten välille, niihin fyysisiin ja henkisiin rakenteisiin, jotka ihmisten ympärille ovat muotoutuneet. Yhteiskunta siis sijaitsee ihmisten välillä, ei vain ihmisissä. Tämän lisäksi iso osa siitä sijaitsee erilaisissa kulttuuriobjekteissa, jotka olemme ympärillemme rakentaneet. Voidaan siis todeta, että yhteiskunta sijaitsee a) ihmisten välillä ja b) kulttuuriobjekteissa, joiden kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa.

Toiseksi, jotta tietynlaiset ajattelun muodot ja olemisen tavat olisivat vallalla yhteiskunnassa, ei kaikkien tarvitse olla sellaisella henkisellä tasolla, joka mahdollistaisi itsenäisesti tämänkaltaisen käytöksen. Riittää, että jotkut yksilöt ovat onnistuneet tietyn perspektiivin ajamaan lävitse yhteiskunnassa ja tehneet niistä rakenteellisen osan yhteiskuntaa. Heidän toimintansa ja tukensa sitten kannattelee muuta yhteisöä. Uskoakseni erityisesti moraali on sellainen ilmiö, jossa harvat yksilöt tekevät suurta raivaavaa ja kannattelevaa työtä ja muut ihmiset lähinnä seuraavat ympäröivää kehitystään. Kaikkien samantasoisuutta korostavassa ilmapiirissä tämänkaltaisen ajatuksen ilmoille heittäminen on tietysti vaikeaa, mutta on jotenkin helppo nähdä kuinka entisaikoina kylänvanhimmilla, shamaaneilla tai papeilla on ollut valtavan suuri valta määrittää koko yhteisönsä moraalikäsitys. Nyky-yhteiskunnan eräs keskeinen ongelma on, että tätä moraalista vastuuta ei postmodernissa ilmapiirissämme kukaan uskalla ottaa kantaakseen.

Yrityksen on oltava pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kannattava, tämä on totta. Yritys, joka vuodesta toiseen tuottaa tappiota, tuhoaa lopulta omat toimintamahdollisuutensa ja menee konkurssiin. Yritystoiminta ei siis ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan yritysjohdon on pidettävä huolta siitä, että yritys on kannattava. Joskus tämä vaatii kipeitäkin päätöksiä, mutta ne on tehtävä, jotta yrityksen elinkelpoisuus säilyy. Jos esimerkiksi markkinat kutistuvat radikaalisti, on selvää, että jossakin kohdassa yrityksen on pakko vähentää henkilöstömääriä, jotta tuotanto vastaisi uutta kysynnän määrää. On siis turha syyllistää yritysjohtoa kaikista irtisanomispäätöksistä, monet niistä ovat taloudellisten lakien sanelemia pakkoja, jotka tehdään, jotta koko henkilöstö ei joudu konkurssin myötä pihalle.

Pitkän tähtäimen kannattavuus on kuitenkin totaalisen eri asia kuin jatkuva voittojen maksimointi. Yritys ei todellakaan ole vaarassa mennä konkurssin, jos se jonakin vuonna tuottaa voittoa vain 3% markkinoiden vaatiman 10% sijaan. Voittojen maksimointi henkilökunnan kustannuksella ei ole moraalisesti hyväksyttävää toimintaa. Nykyistä johtamiskulttuuria, jossa ollaan piittaamattomia mistään muusta kuin sijoittajien saaman tuoton maksimoimisesta inhimillisten arvojen kustannuksella, pyritään pitämään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, ainoana vaihtoehtona. Milton Friedmanin dogmaa, jonka mukaan yrityksen ainoa sosiaalinen vastuu on voiton tekeminen, toistellaan kuin mantraa. Ajatuksena ilmeisesti on, että tarpeeksi toistettuna siitä tulee totta.

Yrityksen sosiaalinen vastuu on juuri niin laaja, kuin ihmiset haluavat sen olevan. Ei se ole missään kirkossa kuulutettu objektiivinen totuus, vaan yksittäisten ihmisten päätös. Kun yritysjohtaja sijoittajien paineessa hyväksyy voiton maksimoinnin inhimillisyyden kustannuksella toimintansa kantavaksi periaatteeksi, tekee hän moraalisen valinnan. Muutama vuosikymmen sitten suomalaisyritykset eivät olisi koskaan voineet harjoittaa niin törkeätä irtisanomispolitiikkaa kuin mitä monet nyt harjoittavat. Sitä ei yksinkertaisesti olisi hyväksytty. Toivon mukaan muutaman vuosikymmenen päästä tilanne on jälleen näin, ja tämä hyperkapitalismin aika jää historiankirjoihin irtiriistäytyneen ahneuden aikana.

Eli on muistettava, että kun sanotaan, että yrityksen on oltava kannattava selvitäkseen hengissä, ei tällä ole mitään tekemistä voittojen maksimoinnin kanssa. Kun kysynnässä tulee muutaman vuoden notkahdus – kuten nykyinen talouslama – pystyisi iso osa yrityksistä hyvinkin pyörittämään toimintaansa ilman irtisanomisia uutta nousua odotellessa. Isossa osassa irtisanomisista ei ole kysymys yrityksen pelastamisesta konkurssilta, vaan sijoittajien suurten voittojen pelastamisesta. Kysymys ei siis ole mistään välttämättömyydestä, vaan valinnasta, joka on myös moraalinen. Tuollaisissa päätöksissä yritys ottaa kantaa siihen mitä se arvostaa. Voittoa tuottavan yrityksen irtisanomiset ovat moraalinen kannanotto, jossa yritysjohto osoittaa, että sijoittajien tarpeet käyvät aina henkilöstön tarpeiden ylitse.

Ihmisten hämmästyttävä suvereenisuus saa meidät lipeämään lapsenomaiseen ihailuun. Taiturimaisen kitaristin sormityöskentely ja jumalainen musiikillinen varmuus syöksevät meidät transsiin, piilokärjen pallotaituruus häkellyttää mestareiden liigassa tai filosofin partaveitsenterävä analyysi kimuranttiin kysymykseen saa meidät haukkomaan henkeämme. Helposti ajattelemme, että taituruuden taustalla on yksilön uskomaton synnynnäinen lahjakkuus. Tutkimukset kuitenkin tukevat enemmän niin sanottua kymmenentuhannen tunnin sääntöä. Kun harjoittelet jotakin asiaa määrätietoisesti kymmenisentuhatta tuntia, olet todennäköisesti tavallisen kansan silmissä uskomaton tekijä, mitä ikinä teetkään.

Taustalla on aivojen plastisuus. Niillä on uskomaton taipumus sopeutua sen mukaisiksi, miten niitä käytetään. Aivokuvauksissa näemme kuinka ammattiviulistin sormituksia kontrolloiva aivojen osa on valtavasti laajempi kuin naapurin Epulla. Pitkään on myös ajateltu, että työmuistimme koko olisi kolmesta seitsemään yksikköä. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että tämä rajoite koskee lähinnä sellaisia asioita, joihin emme ole intohimoisesti paneutuneet. Laajennettu työmuisti viittaa siihen tietomäärän muistamiskykyyn, joka koskee meille tuttuja aihealueita. Ammattilaistarjoilija kykenee muistamaan uskomattoman määrän informaatiota päässään, kunhan ne vain esitetään pöytätilauskohtaisesti. Pikashakin pelaajat kykenevät tasokkaaseen shakinpeluuseen, vaikka aikaa yksittäisten siirtojen miettimiseen on vain muutamia sekunteja, koska he kykenevät esitajuntaisesti hahmottamaan pelitilanteita kokonaisuuksina. Ihmisen sokeutuessa kuuloaisti kavereineen valtaavat ne aivojen osat, jotka aikaisemmin käsittelivät visuaalista signaalia.

Meditaation ideana on nimenomaisesti tämän plastisuuden hyödyntäminen. Perusmeditaatiossa pyritään oppimaan irtautumaan ulkomaailman ja tiedostamattoman mielemme meille syöttämistä ajatuksista ja nousemaan oman mielemme kuhinan yläpuolelle. Tavoitteena on saavuttaa eräänlainen läsnäolon tai tiedostamisen tila, jossa ollaan tietoisia kaikesta ympärillä ja omassa mielessä tapahtuvasta, mutta ei takerruta niistä mihinkään. Ajatuksia tulee ja menee, aistimuksia ja ääniä tulee ja menee, tunteita tulee ja menee. Olemme läsnä ja havaitsemme niitä, mutta emme antaudu minkään niistä pauloihin, emme uppoa mihinkään niistä, vaan tarkastelemme niitä ikäänkuin pinnan yläpuolelta. Ulkoisen ja sisäisen maailman annetaan virrata itsenäisesti, meidän toimiessa ihastelevana tarkkailijana.

Toisessa meditaatiotyypissä, niin sanotussa loving kindness -meditaatiossa, pyritään puolestaan positiivisten ajatusten ajattelemiseen kaikista lähimmäisistämme. Keskitämme mielemme läheisiimme, ystäviimme, vihamiehiimme, perheeseemme, meitä ärsyttäviin ihmisiin ja pyrimme toivomaan kaikille heille hyvää. On helppo sanoa, että rakasta lähimmäistäsi, mutta vaikea elää arkensa aina sen mukaisesti. Ideana tässä harjoitteessa on nimenomaisesti, että harjoittamalla tällaista toimintaa tietoisesti opimme rakastamaan lähimmäistämme enemmän ja toimimaan myös tämän rakkauden mukaisesti.

Ja tuloksia syntyy. Länsimainen tiede on viime vuosina innostunut meditaation tutkimuksesta ja tulokset vahvistavat käsityksiä, joita meditoijilla on ollut toimestaan vuosituhansia. Aivotutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että magneettikuvauksissa havaittava vasemman ja oikean etuotsalohkon aktiivisuuden määrä ennustaa melko tarkasti sekä henkilön senhetkisen mielentilan positiivisuutta tai negatiivisuutta, että hänen yleisen elämänasenteensa myönteisyyttä tai kielteisyyttä. Karkeasti ottaen mitä aktiivisempi vasempi aivopuolisko on suhteessa oikeaan, sen onnellisempi henkilö on.
Kun ensimmäinen buddhalainen munkki pistettiin tällaiseen aivokuvaukseen löi hän kaikki senhetkiset ennätykset vasemman aivopuoliskon aktiivisuudessa verrattuna oikeaan. Hän olikin harjoittanut buddhalaista kärsimyksistä vapauttavaa meditaatiota kymmeniätuhansia tunteja.

Tulokset osoittivat myös, että aivoissa näkyvien muutosten aikaansaamiseksi ei tarvitse meditoida kahtakymmentä vuotta. Jo kymmenen minuutin päivittäinen meditaatio muutti ihmisten aivotoimintaa. Heillä alkoi esiintyä enemmän rentoutumiseen kytkeytyviä alpha-aaltoja ja samanaikaisesti heidän kokemiensa masennus- ja pelkotilojen määrä väheni. Toisessa tutkimuksessa 60 amerikkalaista joilla oli valtimokovettumatauti eli kolesterolia kertynyt suoniin harjoittivat meditaatiota 6-9 kuukautta. Heidän valtimokertymänsä laski, kun samanlaisella vertailuryhmällä, joka ei harjoittanut meditaatiota se nousi. Samoin eräässä biotech-alan firmassa työntekijöistä puolet sai meditaatioharjoitusta kolme tuntia viikossa kahden kuukauden ajan. Seurantatutkimuksissa oli selkeät erot näkyvissä verrattuna firman toiseen puoleen. Tämä näkyi sekä aivokuvauksissa, että ihmisten raportoidessa omia tuntemuksiaan. Meditoineet henkilöt olivat vähemmän stressaantuneita ja heillä oli ylipäänsä energisempi fiilis työnsä suhteen.

Aivomme ovat muokattavissa ja meditaatiolla siis kykenee muuttamaan aivojaan ja mieltään pysyvästi. Sen avulla on mahdollista saavuttaa rauhallisempi mielentila, pienentää stressiä, parantaa terveyttään, lisätä myötätuntoa kanssaeläjiä kohtaan. Sillä on mahdollista muuttaa sitä, miten me koemme maailman ja miten elämme siinä. Aika kovat lupaukset! Kysymys kuuluu, joko meditoin itse? Muutamia kokeiluja lukuunottamatta en ainakaan vielä.

Koska olet moraalinen olento. Siinä kiteytettynä vastaus normaalin (ei-psykopaattisen tai vastaavan) ihmisen kysymykseen, miksi olla moraalinen. Olemme evolutiivisesti muokkautuneet sellaisiksi olennoiksi, jotka tarkastelevat maailmaa moraalisesta näkökulmasta. Tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että psykopaatit eivät kykene erottamaan moraalisia ja tavanvaraisia asioita toisistaan, kun taas normaalisti yli kolmevuotiaat lapsetkin pystyvät tekemään tämän erottelun. Vaikka psykopaattien älyllisissä kyvyissä ei muuten ole mitään vikaa, puuttuu heiltä se perusaisti, jolla näemme maailman moraalisesti. Moraalisuuden kuvaaminen ja perusteleminen heille on kuin pyrkisi kuvaamaan punaista väriä syntymäsokealle. Meillä normaaleilla ihmisillä sen sijaan on luontainen moraaliaisti, jonka avulla tarkastelemme maailmaa. Samoin kuin aistimme kuumaa ja kylmää, värittyvät omat ja toisten ihmisten kokemukset mielessämme automaattisesti moraalisesti hyviksi tai huonoiksi.

Moraalisuus ja halu toimia moraalisesti oikein on ihmisen perustarve. Samoin kuin meillä on tarve ruokaan, perusturvallisuuteen ja sosiaaliseen hyväksyntään, on meillä tarve olla moraalisia.
Omien tekojen kokeminen oikeutetuiksi, lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden halu ovat meihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka löytyvät kaikilta ihmisiltä, joiden geeneissä tai kasvatuksessa ei ole tapahtunut jotakin vakavaa häiriötä. Moraalisesti eläminen on osa ihmisen hyvinvointia, moraalin vastainen toiminta aiheuttaa sisäisen ristiriidan ja henkistä pahoinvointia. Moraalisen ihmisen henkilökohtainen elämänlaatu on parempi kuin ei-moraalisen.
Vaikka moraalin sisältö vaihtelee kulttuurista toiseen ja vaikka ihminen on mestari itsensä pettämisessä tällä alueella, on moraalisesti oikein toimiminen itsessään ihmisen perusominaisuus. Elääkseen hyvän elämän on ihmisen voitava kokea toimivansa moraalisesti oikein.

Moraali on siis itse oma oikeutuksensa. Henkilölle, jolta puuttuu tämä moraalinen vaisto tai kyky, ei oikeastaan voi antaa kuin ei-moraalisia syitä toimia moraalisesti. Voi vedota moraalin mukaisen käytöksen hyödyllisyyteen sosiaalisessa maailmassamme, jossa väärintekijöitä rangaistaan, mutta sitä en usko, että moraalisuuden voisi perustella pelkästään henkilön rationalisuuteen tai vastaavaan vedoten. Moraalisuuden itsensä ulkopuolella ei ole mitään millä moraalisuus voitaisiin aina perustella, mutta onneksi lähes kaikki ihmiset elävät elämänsä moraalisuuden sisällä.

Olet moraalinen olento, halusit tai et. Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on klassinen kuvaus henkilöstä, joka pyrkii älyllisesti ylittämään sisäänrakennetun moraalinsa. Raskolnikov joutuu kuitenkin lopulta toteamaan, että hänen sisäinen moraalisuutensa oli sittenkin liian vahva, eikä sitä voi pelkällä järjen viileällä äänellä sivuuttaa. Elämässämme tulee toki myös vastaan paljon tilanteita, joissa tarpeemme olla moraalisia on ristiriidassa jonkin toisen tarpeemme kanssa. Nälkäkuoleman partaalla kiusaukset moraalisen toiminnan hylkäämisestä voivat olla kovat ja monissa arkisissakin valintatilanteissa halumme ja himomme saattavat voittaa moraalisuutemme vaateen. Usein myös onnistumme järkeilemään itsellemme, miksi asia jonka aluksi ajattelimme olevan moraalisesti väärin, ei sitä tässä nimenomaisessa tapauksessa ollutkaan väärin, kun itse sorruimme siihen. Olemme siis valmiita jopa pettämään itseämme, jotta vain voisimme kokea toimineemme moraalisesti oikein. Moraalisuus taistelee elintilasta muiden tarpeidemme kanssa, mutta vaikka pyrkisimme tukahduttamaan tai huijaamaan sitä, yhtä kaikki säilyy se mielemme perusrakenteissa.

Moraalisuuden oikeutus tulee sisältämme. Omantunnon ääni kertoo meille miten tulee toimia. Meidän ei ole pakko kuunnella sitä, sen sanoma vaihtelee ihmisestä toiseen ja kykenemme toimimaan sitä vastaan, mutta siellä se kaikesta huolimatta on. Lopulta olennaista ei ole kysyä, miksi toimia moraalisesti, vaan miten vahvistaa meissä jo olevan moraalisuuden merkitystä elämänvalinnoissamme. Yhteisönä ja kasvattajina meidän on tehtävä työtä sen eteen, että tämä moraalin ääni vahvistuu jokaisen ihmisen sisällä. Ilman huolenpitoa ja huomiotta se voi jäädä muiden tarpeidemme jalkoihin. Jos haluamme moraalisemman maailman ei se synny itsestään. Sen eteen on tehtävä työtä.

Suoritin muutama viikko sitten puolen tunnin laadullisen tutkimuksen Otaniemen Alepan kassakäyttäytymisestä. Tulokset olivat hämmentävän koruttomat. Puolet ihmisistä vastasi kassamiehen tervehdykseen, mutta ei muuten sanonut kassasuorituksen aikana sanaakaan. Toinen puoli ei viitsinyt tehdä edes tätä pientä elettä toisen inhimillisyyden tunnustamiseksi, vaan vetäytyi poissaolevaan hiljaisuuteen. Katsekontakti oli sekä kassamiehelle että asiakkaille niin hankala asia, että sen havaitsin tapahtuvan vain muutaman asiakkaan kohdalla.

Elämme täällä pääkaupunkiseudulla hyvin hillityssä kulttuurissa. Julkisissa tiloissa, kaupoissa ja muissa tiloissa vallitseva käyttäytymiskulttuuri on valtavan rajoittava ja kaikkea toisten häiritsemistä tai kohtaamista välttävä. Kovaääninen naurahtaminen, kassahenkilön kanssa rupattelu, small talk ovat kaikki kiellettyjä. Kännykkään puhumista paheksutaan yleisönosastojen lisäksi ihan valtion maksamilla mainoskampanjoilla.

Miten tähän on tultu? Ensimmäinen esiinnouseva selitys on suomalaisen kaupunkikulttuurin nuoruus. Muutama sukupolvi sitten isiemme isät ja äitiemme äidit asuivat vielä maaseudulla. Piirit olivat pienet ja tutut ja käytös sen mukaisen reteätä. Kylähullut meuhkasivat kylänraitilla, isännät piereskelivät hyväntahtoisesti, matamit meuhkasivat kovaan ääneen kylän ihmisten asioita. Tämä reteä maalaiskulttuuri on vielä elossa ja itsekin olen siihen törmännyt erilaisilla Kehä III:n ulkopuolelle suuntautuneilla retkilläni. On ilo tavata tällaisia kursailemattomia ihmisiä, jotka ottavat muukalaisen avosylin vastaan ja joilla on aina mojova letkautus takataskussa kaikkiin arjessa tapahtuviin kohtaamisiin.

Miksi tämä kulttuuri sitten kuoli, kun nämä reteät maalaisjuntit muuttivat kaupunkiin? Ensinnäkin he olivat tottuneet maaseudun verkkaiseen elämään, jossa samat tutut naamat tulivat vastaan päivästä toiseen. Kaupungissa törmäät päivittäin satoihin ihmisiin, joita et enää ikinä tapaa uudestaan. Laumaeläimenä ihminen pystyy hanskaamaan sellaisen sadan hengen lauman, mutta tätä isommat yksiköt pistävät hänet sekaisin. Emme yksinkertaisesti kykene kohtaamaan niin paljoa ihmisyyttä kuin mihin kaupunki meidät altistaa. Tämä ihmismassojen ylitsevuotava määrä sai metsiemme miehen vaikenemaan. Selvitäkseen psyykkisesti kaupungissa hän ei voinut kohdata jokaista ihmistä ihmisenä, vaan hänen oli pakko sivuuttaa osa heistä, kohdella heitä välineenä, eikä inhimillisenä olentona.

Toinen hilliintymiseen johtava seikka on erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Maaseudulla kaikki ovat saman kulttuuripiirin sisällä ja on helppo tietää mikä on sopivaa ja mikä on törkeää tai loukkaavaa. Kun tietää rajat, on helppo näiden rajojen sisäpuolella irtaantua kaikenlaisiin hillittömyyksiin. Kaupungissa ihmiset tulivat erilaisista kulttuuripiireistä, savolainen kohtasi hämäläisen, pohjalainen varsinaissuomalaisen. Kulttuurien yhteentörmäyksien välttäminen pakotti ihmiset olemaan vähän varovaisempia kuin mitä he kotopuolessa olivat tottuneet.

Nämä kaksi tekijää synnyttivät varovaisemman ja hillitymmän kaupunkikulttuurin, joka alkoi toteuttaa itseään. Ihmiset jotka saapuivat maaseudulta törmäsivät tähän hillittyyn kulttuuriin ja oppivat pitämään turpansa tukossa julkisilla paikoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he itse olivat etunenässä paheksumassa uutta maalta tullutta aaltoa näiden tollomaisesta käytöksestään.

Tämä sama kehityskulku on varmaan läpikäyty ympäri maailmaa kaupungistumisen myötä. Euroopan vanhoissa valtioissa prosessi alkoi kuitenkin jo paljon varhemmin ja siksipä siellä on ehtinyt sikiämään jo aito kaupunkilainen lajityyppi. Nämä hypersosiaaliset persoonat kykenevät jatkuvaan uusien sosiaalisten kohtaamisten kirjoon, olemaan samanaikaisesti avoimia ja vilpittömiä, mutta välttäen vaikeita aiheita. He luovivat kaupungin sosiaalisessa maastossa sellaisella itsevarmuudella, joka suomalaisen jäykälle luonteelle on vierasta. Helsingin keskustaankin on viimeisien vuosikymmenien aikana alkanut nousta tällaista aitokaupunkilaista kulttuuria ja aitokaupunkilaisia hahmoja. Kyllä tännekin on siis syntymässä kaupunkikulttuuri, sen muotoutuminen vain vie muutaman sukupolven.

Espooseen kaupunkikulttuurikehitys ei ole vielä ehtinyt. Viisikymmentä vuotta sitten pelkkää metsää ja peltoa ollut maakaistale on nyt Suomen suurin esikaupunki ja näennäisesti toiseksi suurin kaupunkikin. Kaikki Espoossa ovat ensimmäisen tai toisen polven Espooseenmuuttaneita. Siellä klassiset hillitsevyyden mekanismit jylläävät vielä vahvoina kuorrutettuna porvarillisella pientalo-charmilla. Espoo siis otta kaupungistumisen suhteen vielä niin alkuaskelia, jossa kaikki on vielä vierasta, että kaikenlainen varovaisuus on ymmärrettävää. Siitä syntyy aito espoolainen ilmapiiri, jota voi aistia toreilla ja kauppakeskuksissa.

Muutin muuten muutama kuukausi sitten Espoosta Helsinkiin.

Itse kehittelin vastaavankaltaisia ajatuksia aikanaan sekä
Hesarin mielipidekirjoituksessa
, että
blogissani
.

Uuden yliopistolain jälkeen yliopistojen kohtalonkysymykseksi nousee nähdäkseni yliopistojen hallituksen ulkopuolisen jäsenistön koostumus. Siis tämän joukon, joka tulee uuden lain myötä muodostamaan enemmistön jokaisen yliopiston korkeimmassa päättävässä elimessä. Jos sinne nostetaan yliopiston päivänkysymysten ulkopuolelta viisasta sivistyneistöä, joka osaa katsoa yliopistollisen sivistyksen etenemistä pitkällä perspektiivillä, voi uusi laki olla mahdollisuus entistä vahvemmille ja itsenäisemmille sivistysyliopistoille. Jos sinne taas nostetaan elinkeinoelämän edustajia, joille yliopisto näyttäytyy tutkimus- ja tutkintotehtaana, joka palvelee yritysten ja yhteiskunnan lyhytaikaisia taloudellisia intressejä, on sivistysyliopistoajattelu julistettava kuolleeksi.

Tietenkin minun on helppo oikeuttaa lentomatka itselleni monella tavalla. Liikkuminen eri muodoissaan on tuottanut minulle nautintoa pienestä pitäen ja laskettelu erityisesti on sellainen aktiviteetti, joka on aina kuulunut lempiharrastuksiini. Haastavissa rinteissä laskeminen tuottaa vahvoja flow-kokemuksia, kun sekä ruumis että mieli ovat äärimmäisen keskittyneitä aktiviteettiin, johon ne ovat harjaantuneet ja jossa ne ovat hyviä. Harrastukseni toteuttaminen vaatii kuitenkin sellaisia korkeuseroja, joita ei Helsingin läheltä löydy. Linnuntietä matka Sveitsiin ei ole merkittävästi pidempi kuin matka Lappiin, joten kotimaassa pysyminenkään ei suuresti olisi tilannetta parantanut.

Sosiaalisen ympäristön merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Vanhat kaverit olivat joka tapauksessa lähdössä reissuun, joten poisjääminen olisi tuntunut kahta kauheammalta kieltäymykseltä. Lentomatkailu on muutenkin vielä yleisesti hyväksytty aktiviteetti: porvaristo lentelee viikonloppulomille Nizzaan ja aktivisti-hipit lentävät Intiaan reppureissaamaan (jälkimmäiset tosin pyrkivät mimimoimaan päästönsä matkustamalla harvemmin ja olemalla pidemmän aikaa perillä). Miksi minun pitäisi siis kärsiä, kun kaikki ympärilläni matkustavat?

Selvittelin myös mahdollisuuksia päästä Alpeille vähemmän saastuttavilla vaihtoehdoilla kuten junalla tai bussilla, mutta Suomen syrjäinen lokaatio yhdistettynä lomani rajalliseen pituuteen teki tämän vaihtoehdon mahdottomaksi. Se olisi ollut myös varsinkin junalla toteutettuna huomattavasti kalliimpi tapa matkustaa. Lisäksi maksoin Maan Ystävien vapaaehtoisen
lentomaksun
omaatuntoani puhdistaakseni ja jotta edes osa lomaan käyttämistäni rahoista menisi ilmastonmuutosta jarruttaviin tarkoitusperiin eikä hiilidioksidina ilmakehään.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen jää kuitenkin silti auki kysymys siitä, oliko minulla moraalinen oikeus laittaa omat nautintoni, tapauskollisuus ja teen-niinkuin-muutkin -asenne tulevien sukupolvien oikeuksien ja ekosysteemin kestävyyden edelle. Tämän vuoksi alun Augustinus-sitaatti on niin osuva. Ihminen haluaa olla hyvä, mutta on vaikea elää tiettyjen ihanteiden mukaisesti, jos sosiaalinen ympäristö rohkaisee päinvastaiseen käytökseen. Ihmisen moraali on niin yhteisöllisyyden läpäisemä, että pelkällä tietoisella päätöksellä on vaikea muuttaa itseään, jos siihen ei liity sitä tunnelatautunutta paheksuntaa, jonka vain ympäröivä yhteisö voi yksilölle suoda.

Tämän vuoksi lentomatkustamisen rajoittaminen vaatii mielestäni rakenteellisia ratkaisuja. Muutokset ihmisten ajattelumaailmassa alkavat aina ruohonjuuritasolta ja arvostan ekologisuudesta elämäntavan tehneiden ihmisten työtä. Mutta vaaditaan poliittista johtajuutta ja lainsäädäntöä, jotta uudet ajattelumallit läpäisisivät yhteiskunnan. Ja vain läpäisemällä keskeisimmät yhteiskunnat – EU, Jenkit ja Kiina etunenässä – voidaan ilmastomuutos pysäyttää. Lentäminen on tällä hetkellä aivan liian halpaa, kätevää ja hyväksyttävää, jotta siitä kieltäytymisestä voisi tulla mitään kansanliikettä, jolla olisi mitään merkitystä päästöjen kannalta. Samaan aikaan on täysin järjetöntä, että lentopolttoaine on vapautettu polttoaineverosta ja kansainvälinen lentoliikenne arvonlisäverosta. Kun politiikan pyrkimyksenä pitäisi olla erilaisin haittaveroin ohjata ihmiset kohti vähemmän saastuttavia vaihtoehtoja, on absurdia, että yksi saastuttavimmista matkustusmuodoista on vapautettu jopa normaaleista veroista.

Ehkä yritän kaikella tällä sanoa, että yksin olen liian heikko elämään ilmastoihanteellisella tavalla. Pystyn siihen vain, jos ympäröivä yhteisö muuttuu kanssani.

Outoa on, että kuljettuaan tässä vahvan kriittisessä moodissa feissarin ohi nämä samat ihmiset rientävät ostoskeskukseen ja intoutuvat heräteostoksiin. Se kuusi euroa, jota ei ollut varaa pistää lasten hengen pelastamiseen kun on asuntolainaa ja kaikkea, vilahtaa moninkertaisena visalta, kun Henkkamaukassa on niin ihana paitis. Yht’äkkiä maailman ongelmat, joista äsken oltiin niin huolestuneita, ovat unohtuneet: ostohuumassa oman ostoksen vaikutus kehitysmaiden epäinhimillisiin työolosuhteisiin tai ilmastonmuutokseen ei ole relevanttia. Tässä vaiheessa ainoa kriittinen kysymys on, tarvitsenko minä tätä todella? Tämäkin kysymys usein peittyy itsetyytyväiseen hihitykseen, samanlaiseen mikä pikkulapsilla on, kun he ovat varastaneet äidin kätköistä karkkia. Shoppailu on monen perheen ja yksilön harrastus, jossa olennaista ei ole itse tuote, vaan itse ostotapahtuma, saamisen aiheuttama hetkellinen huuma.

Mitä kertoo ajastamme, että ihmiset ovat vahvan kriittisiä kun on kyseessä heikomman yksilön auttaminen, mutta täysin arvostelukyvyttömiä kun on kyse turhan krääsän hankkimisesta itselle? Kysymys on aika paljastava ja johtaa pohtimaan yltiöindividualismin nousua, yhteisöllisyyden laskua ja kulutuskulttuurin läpitunkevuutta. Ihmiset on ehdollistettu kuluttamaan. Kotimme ja julkiset tilat ovat niin mainonnan läpikyllästämiä, että jatkuva ostaminen näyttäytyy normaalina ja jokapäiväisenä käytöksenä. Tämä mainonta ja opittu kulutuskulttuuri on tehnyt ihmisistä shoppausriippuvaisia, he tarvitsevat päivittäisen annoksen ostohuumaansa pystyäkseen olemaan onnellisia. Mainonta myös ehdollistaa ihmiset uskomaan, että tie onneen käy omien tarpeiden tyydyttämisen kautta, että jos haluaa olla onnellinen, pitää ajatella itseään ja omia tarpeitaan.

Samanaikaisesti ihmisillä ei keskimäärin ole hyväntekeväisyyden tapaa. Lähteäkseen mukaan johonkin hyväntekeväisyyteen, täytyy ihmisen havahtua miettimään asioita, murtaa arkensa rutiini. Se vaatii asioiden laajempaa ajattelua, johon harva on valmis. On vain niin paljon helpompi elää siinä turvallisessa uomassa johon sosiaalinen ympäristö ihmisen on ohjelmoinut.

Tämä kaikki on tietysti valitettavaa yksilölle itselleen. Tieteelliset tulokset ja arkikokemukset nimittäin osoittavat, että antaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin ostaminen. Antamisesta saatava onnellisuuslisä on myös huomattavasti pitkäaikaisempi kuin ostamisen synnyttämä hetken huuma. Erilaiset kokeet, joissa toinen ryhmä laitetaan tekemään jokin pieni hyvä teko toiselle ihmiselle ja toinen ryhmä saa ostaa jotakin kivaa itselleen tai saa lahjan, osoittavat, että ensinmainittu ryhmä tuntee itsensä onnellisemmaksi jälkikäteen. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka on ohjelmoitu voimaan hyvin muiden auttamisesta. Esimerkiksi vapaaehtoistyöllä on havaittu olevan vahvan positiivisia vaikutuksia ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

On hyvä tiedostaa kolme psykologista faktaa:
1) Ihmiset ovat valitettavan huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi.

2) Ihmiset tekevät päätöksensä paljon enemmän tunteiden perusteella kuin mitä he itse suostuvat myöntämään. Ihmiset ovat mestarillisia perustelemaan järjellä mielipiteitään, jotka ovat oikeasti tunteiden aiheuttamia. Näin illuusio siitä, että he toimivat järkensä ohjaamina säilyy.

3) Mainonta vaikuttaa ihmisten tunteisiin ehdollistamalla ihmiset yhdistämään tiettyjä ominaisuuksia ja tunteita tiettyihin tuotteisiin. On turha väittää, että mainonta ei vaikuta minuun. Kyllä se vaikuttaa, mutta nimenomaan piilevästi tunnetasolla, ei järkitasolla.

Maailma paranisi ja ihmiset olisivat onnellisempia, jos he tekisivät enemmän spontaaneja tunnepohjaisia hyväntekeväisyyspäätöksiä ja vähemmän spontaaneja näennäisjärkeviä tavaranostopäätöksiä.

Kyse on uudesta sähköisen viestinnän tietosuojalaista, joka mediassa on yleisesti Lex Nokiaksi ristitty. Toteutuessaan se antaisi yrityksille ja muille internet-palvelinta ylläpitäville tahoille yliopistoista taloyhtiöihin oikeuden tarkkailla sähköpostiliikenteen tunnistetietoja, kuten viestin vastaanottajaa, lähetysaikaa, liitetiedostojen kokoa jne. Lain perusteluna on, että se antaisi yhtiöille paremman mahdollisuuden estää yrityssalaisuuksien vuotamisen yhtiön ulkopuolelle. Paitsi, että laki on tehoton – tyhmempikin yrityssalaisuuksia eteenpäinlevittävä osaa lähettää viestinsä vaikkapa kotikoneeltaan otettuaan usb-tikulle tarvittavat liitetiedostot – on se myös perustuslain vastainen. Tämän ovat todenneet monet oikeusalan professorit, joilta on
asiantuntijalausuntoa
asian tiimoilta kyselty.

Miksi lakia on ajettu väkisin lävitse, vaikka asiantuntijat pitävät sitä perustuslain vastaisena? Koska Nokia on lobannut niin voimakkaasti sen puolesta sekä suoraan, että EK:n kautta. “Elinkeinoelämän keskusliiton viesti oli hyvin selvä: jos lakia ei hyväksytä, Nokia lähtee Suomesta” eräs valtion virkamies toteaa (HS 1.2). Lisäksi Nokia on jo
harjoittanut toistaiseksi laitonta urkintaa
, mutta virkamiehet eivät ole uskaltaneet asiaan puuttua.

Demokratian keskuspilari on kansanvalta. 2000-luvun keskeisin uhka länsimaiselle demokratialle eivät ole vieraat diktaattorit tai kotimaiset vallankumousta havittelevat ääriliikkeet. Paljon vakampi uhka ovat suuryritykset, jotka taloudellisen valtansa ja lobbauskoneistonsa avulla kykenevät sanelemaan minkälaisia poliittisia päätöksiä kansan valitsemat päättäjät todellisuudessa tekevät. Tästä seuraava ‘vaihtoehdottomuuden politiikka’ on keskeisellä tavalla vieraannuttanut kansaa politiikasta. Suuryritysten yhä aktiivisemmasta sanelupolitiikasta ja valtioiden kilpailuttamisesta johtuen elämme nykyään vähemmän demokraattisessa valtiossa kuin pari vuosikymmentä sitten. Lex Nokian myötä Nokia on osoittanut haluavansa olla myös tämän kehityksen kärjessä.

Oireellista on, että suuryritysten joukossa Nokia on esiintynyt yhteiskuntavastuun mallioppilaana. Se on tuottanut yhteiskuntavastuuraportteja, ollut listattuna kansainvälisillä vastuullisimpia yrityksiä kartoittavilla indexeillä, sitouttanut alihankkijansa eettisiin sääntöihinsä ja rahoittanut erilaisia maailmaaparantavia projekteja. Nämä ovat kaikki positiivisia kehityksiä, eikä niiden merkitystä pidä unohtaa. Lapsityövoiman käytön ja vastaavien seikkojen osalta suuret brändiyhtiöt ovat uskoakseni oikeasti paljon eettisempiä kuin parikymmentä vuotta sitten.

Lex Nokia ja muut Nokian eettisyyttä koetelleet skandaalit kuitenkin osoittavat, että suuryritysten eettisyys ei ole kokonaisvaltaista, vaan markkinaehtoista ja alisteista taloudellisille arvoille. Yleisön vaatimusten alla yritykset kyllä luovat edustavat eettiset ohjeistot ja tekevät monia hienoja muutoksia, mutta yritys on eettinen vain niillä alueilla, jotka sopivat sen laajempiin tavoitteisiin. Yritys ikäänkuin poimii eettisyyden voileipäpöydältä ne osa-alueet, jotka sille parhaiten sopivat. Voi olla, että monet Nokiallakin haaveilevat eettisemmistä toimintatavoista, mutta kova kilpailutilanne pakottaa sen turvautumaan samoihin keinoihin kuin kilpailijansakin.

Tämän vuoksi yritysten eettisyyden varmistaminen on valtion ja ylikansallisten demokraattisten organisaatioiden varassa. Illuusio yrityksistä, jotka itse huolehtivat omasta eettisyydestä on murrettava. Ensimmäinen askel on kitkeä pois yritysten demokratiaa rapauttava päätöstenteon manipulaatio. Kokonaan siitä ei eroon päästä millään lainsäädännöllä, koska vaikuttamisen tapoja on niin monia suorasta epäsuorempaan. Tämän vuoksi medialla ja meillä kansalaisilla on suuri vastuu demokratian puolustustaistelussa. Kun Lex Nokian kaltaiset skandaalit paljastetaan, tulee lakia puoltaneet politiikot asettaa selkä seinää vasten, kuulustella ja lopuksi ampua alas politiikan pelikartalta muutama
varoittava esimerkki
. Demokratian puolustaminen vaatii välillä kovia otteita.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia
on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.

Pekka Himanen aloitti esityksen käymällä lävitse hänen rakentamansa elämänfilosofisen hahmotuksen keskeisiä teemoja ja käsitteitä. Rikastava vuorovaikutus, luova intohimo, arvonannon teema, munauksenestostrategioiden ylittäminen tulivat kaikki käsitellyiksi. Arvostan kyllä Himasen kehitelmiä. Harva suomalainen oppinut uskaltaa nostaa esiin tuollaisia teemoja ja julkisesti kehitellä niistä elämänfilosofista kokonaiskuviota. Elämänfilosofia on varsin halveksittu teema suomalaisissa filosofipiireissä ja pelkästään uskallus käsitellä sitä on hatunnostonarvoinen suoritus. En myöskään yhtään epäile, etteikö yhteiskuntamme ja lähiyhteisömme olisi parempia paikkoja, jos Himasen esiinnostamat termit olisivat osa arkikielenkäyttöä, osa jokapäiväistä tapaamme hahmottaa maailmaa.

Kaikesta tästä huolimatta Valon mukaantulo esityksen puolessavälissä jätti Himasen varjoonsa. Tässä oli mies, joka on myös elänyt sitä elämää, ei vain teoretisoinut elämästä. Valon elämänmakuiset kommentit ja rento yleisasenne elämän suuriin kysymyksiin pisti ajattelemaan, että tässä on mies, joka osaa elää. Samalla kyseenalaistui myös koko filosofian projekti, sikäli kuin se pyrkii vastaamaan elämänfilosofisiin kysymyksiin. Voiko kirjoja lukemalla ja teorioita rakentamalla muka ymmärtää elämästä yhtään enempää kuin kaljaa kittaamalla ja kitaraa rämpyttämällä? Vai onko asia pikemminkin päinvastoin, elämästä oppi vain elämällä ja kirjojen lukeminen vain etäännyttää varsinaisesta elämästä?

Ville Valo vaikutti älykkäältä kaverilta ja elämänfilosofisesti varsin hyvin paikkansa löytäneeltä. Hän tuntui kaverilta, joka on uskaltanut löytää intohimonsa ja elää elämänsä se johtotähtenään, paskat välittäen siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Villen mukaan elämää ei pidä liikaa kelata, vaan luottaa fiilikseen. “Ainoa este on suomen laki, muuten intuition varassa voi tehdä mitä vaan”. Tuollainen rohkeus oman elämänpolun luomisessa on ihailtavaa. Fiiliksen seuraaminen ilman huolta huomisesta on hieno elämänasenne. Onko siis todettava, että kaikkien pitäisi elää niinkuin Ville?

Vastaus on valitettavasti ei. Ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisina ja kasvavat erilaisissa konteksteissa. Nämä kaksi seikkaa määrittävät paljolti sen, mikä tietylle ihmiselle on mahdollista. Valtaosalla ihmisistä ei ole kykyä elää kuin Ville, eikä se siitä muutu, vaikka he kuinka yrittäisivät. Ihmiset, jotka esittävät rokkaria, vaikka eivät sitä ole, ovat paljon säälittävämpiä kuin avoimesti nörtit ihmiset. Ihminen pystyy tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan siihen, minkälainen hän on luonteeltaan, mutta loputtoman kauas lähtöpisteestä ihmine ei veny. Niinpä voi todeta, että Ville on löytänyt oman elämäntapansa ja se hänelle suotakoon. Me muut joudumme etsimään elämäntavan, joka sopii niihin ominaisuuksiin ja siihen persoonaan, joka me olemme.

Mikä oli siis keskustelun elämänfilosofinen sanoma? Ehkä se, että jokaisen on löydettävä omaan persoonaansa ja elämäntilanteeseensa sopiva elämänfilosofia. Yhtä oikeata tapaa elää ei ole, vaan jokaisen on löydettävä itselleen paras tapa elää.

Tämä totuus on tietysti näin tiedollisella tasolla varsin triviaali. Joka toinen filosofian opiskelija tai harrastaja on jo innosta hyppien kertomassa, kuinka hänen suosikkifilosofinsa sanoi saman asian jo kaksisataa vuotta sitten. Olennaista ei kuitenkaan ole ymmärtää tätä asiaa tietoisella tasolla, vaan sisäistää se osaksi omaa sisäistä maailmankatsomusta, elää sen mukaisesti. Tässä totuuden sisäistämisen projektissa kahden hyvin erilaisen elämän valinneen ihmisen samanaikainen läsnäolo lavalla oli arvokkaampaa kuin mikään sanallisesti välittyvä sisältö. Tässä dialogissa olemusten välittämä totuus ylitti sanallisesti välitettävissä olevan totuuden.

_



Frank

Mutta onko moraalifilosofin ensisijainen tehtävä a) puhua moraalista vai b) tehdä maailmasta moraalisempi paikka?




Aarne

Ei niinkään “onko” vaan “pitäisikö olla”. Mun mielestä pitäisi b), vaikka monien mielestä varmasti on a).




Prospektori
(nimi muutettu)

Voiko olla sellaista moraalifilosofia, joka ei puhu moraalista? Olisin valmis olettamaan, että moraalifilosofin välttämätön ehto on että se puhuu moraalista. Maailman tekeminen moraalisemmaksi paikaksi on ehkä suotavaa, mutta ei välttämätöntä. Pitäisi varmaan määritellä, puhutaanko moraalifilosofista nyt moraalifilosofina vai ihmisenä. Ja moraalihan ei ole mukava asia noin niinku ylöjäänsäkään, vaan ahdistava, rajoittava ja muutenkin vittumainen.




Frank

Voisiko loppujen lopuksi todeta, että moraalifilosofin tehtävä on tehdä maailmasta moraalisempi paikka ylläpitämällä reflektiivistä moraaliajattelua? Lopullinen päämäärä on siis moraalisempi maailma, mutta ensisijainen väline on reflektiivinen ja filosofisesti informoitu moraalikeskustelu, ei esimerkiksi pelkkä väärintekijöiden piekseminen.
Näin se erottuisi puhtaasta moraalinedistämisestä.




Prospektori

Voisin yhtyä ylläolevaan kirjoittajaan.

…Ja ehkä myös tekstin sisältöön.




Aarne

Joskushan toi reflektio ja moraalisuusvaatimus menee vähän niinku ristiin. Tai siis, jos mitään rajoitteita sille, mitä reflektion pitäs pitää sisällään ei aseteta. Olihan esim. Pekka-Eric varsin reflektiivinen kaveri, ainoo vaan et väärällä tavalla.




Frank

Jep. Näin ymmärrettynä moraalifilosofian keskeisin trade-off on varmaan, että koska olet reflektoinut tarpeeksi, jotta tiedät edistäväsi toimillasi oikeanlaista moraalia.
Jos vain reflektoit itseksesi koko elämäsi uskaltautumatta missään edistämään valitsemaasi moraalinäkemystä, niin maailma ei muutu.
Mutta jos suin päin kahdeksantoistavuotiaana ilmoitat tietäväsi moraalin ehdottomat vaatimukset niin on aika iso vaara, että olet hakoteillä, varsinkin jos moraalinäkemyksesi poikkeavat radikaalisti valtavirrasta.
Milloin moraalifilosofiasi on tarpeeksi ‘valmis’, jotta uskallat alkaa sitä edistämään?




Aarne

Tismalleen, eli ei ehkä jyrkän absoluuttista, mutta jonkinlainen regulatiivinen periaate kuitenkin sille, että mikä on oikeaa reflektiota.

Ihmisillä on paha tapa käsitellä kansanryhmiä hyvin yleistävien stereotypioiden kautta. Yksi tällainen stereotypia syntyy siitä, että ulkomaalaiset ovat rikollistilastoissa lukumääräänsä nähden yliedustettuina Suomessa. Keskimäärin he tekevät puolitoistakertaisesti rikoksia valtaväestöön nähden, mutta erityisesti raiskauksien ja ryöstöjen kohdalla heidän osuutensa on vielä suurempi. Tämän voi tarkistaa esimerkiksi
Oikeusministeriön sivuilta
. Toivottavasti tämän faktan esiintuominen ei leimaa suoraan ketään rasistiksi, koska lakaisemalla ongelma maton alle sille ei voida tehdä mitään.

Tämän tosiasian pohjalta syntyy eräiden ryhmien ylläpitämä stereotypia ulkomaalaisista työtä pakoilevina, sosiaalietuuksista nauttivina ja rikoksia tekevänä ongelmaryhmänä. Esitän kuitenkin vastakohtaisen stereotypian, jonka uskon olevan totuudenmukaisempi useamman maahanmuuttajan kohdalla. Väitän, että maahanmuuttajien enemmistö on rehellistä ja työtäpelkäämätöntä porukkaa. He eivät ole käyneet suomalaista pullamössöperuskoulua, vaan joutuneet tekemään työtä elämänsä eteen. Siksi heistä on kasvanut tunnollista ja ahkeraa kansaa. Vaikka suomalainen yhteiskunta ei usein tarjoa heille kuin ns. paskaduuneja, ovat he kiitollisia mahdollisuudestaan olla Suomessa ja haluavat kaikin keinoin kantaa kortensa kekoon maamme hyvinvoinnin eteen.

Kumpikin stereotypia on huomattavan yleistävä ja kadottaa sen tosiseikan, että maahanmuuttajien joukko on monenkirjava, koostuu useista kansallisuuksista, hyvin eri olosuhteista tulleista ja hyvin eri syistä Suomeen saapuneista henkilöistä. On nuorta ja vanhaa, korkeasti koulutettua ja kouluttamatonta. Jos mietimme rikollisuutta ja muuta ongelmakäyttäytymistä, niin on muistettava, että sekä supisuomalaisten, että maahanmuuttajien joukossa hyvin pieni osa ryhmästä vastaa valtaosasta häiriökäyttäytymisestä.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä, jotta harvempi maahanmuuttaja olisi syrjäytynyt tai oireilisi ongelmiaan ulospäin? Syy ongelmakäyttäytymiseen ei ole ihonvärissä tai geeneissä, eikä useimmiten myöskään kulttuurisissa piirteissä itsessään. Enemmänkin ongelmana on kahden erilaisen kulttuurin kohtaaminen ja niiden integraation epäonnistuminen. Ihminen, joka kokee olevansa tietyn yhteiskunnan jäsen, on valmis puolustamaan sen arvoja. Jos jäät ulkopuoliseksi tai sinut torjutaan, et myöskään niin helposti omaksu ympäröivän yhteisön arvoja.

Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelma ei ole maahanotettujen määrä. Lukumääräisesti Suomi ottaa pakolaisia vastaan alle kymmenesosan siitä, mitä Ruotsi. Esimerkiksi vuonna 2007 Ruotsiin päätyi noin 7000 Irakilaista, kun Suomeen pääsi 113. Ongelma on siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun maahanmuuttaja on päässyt Suomeen. Hän on kielitaidottomana kulttuurissa, jota hän ei tunne. Hän ei tiedä, mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä arvoja, mitä asioita täällä arvostetaan. Suomalainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti avaudu hänelle. Useimmiten hän joutuu myös kokemaan enemmän tai vähemmän syrjintää valtaväestön taholta.

Tässä vaiheessa maahanmuuttaja tarvitsee paljon omaa tahtoa päästäkseen osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Useimmiten tätä myös aluksi löytyy. Valitettavasti haasteet ovat niin suuria ja apua niin vähän, että tämä ei aina riitä. Ilman opastavaa karttaa, joka kertoisi miten luovia vieraassa yhteismaailmassa – mitä haasteita ylittää, mihin suuntaan pyrkiä ja mihin asioihin panostaa – ei helposti löydä perille. Ilman avoimia ovia ja tietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista voi hakata päätään seinään loputtomiin.

Tarvitaan huomattavasti enemmän panostusta maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan integroimiseen. Tarvitaan pätevää kieliopetusta, kulttuurikasvatusta, mahdollisuuksia ja foorumeita kohdata valtaväestöä, oppia ymmärtämään heitä. Tarvitaan mahdollisuuksia kouluttaa itseään, mahdollisuuksia löytää oma kutsumuksensa ja uskoa siihen, että mahdollisuudet ovat Suomessa avoimia tämän kutsumuksen toteuttamiseksi. Ehkä myös jonkinlaisia yhteiskunnan järjestämiä työpaikkoja, joissa saadun työkokemuksen kautta ponnistus vapaiden markkinoiden työpaikkoihin johtaa parempiin tuloksiin. Yleisesti ottaen tarvitaan sellainen ilmapiiri, jossa Suomeen saapuva maahanmuuttaja kokee olevansa inhimillisesti arvokas ja näkee, että häntä varten on luotu mahdollisuuksia, joiden kautta toteuttaa itseään ja antaa panoksensa yhteiskunnalle.

Maahanmuuttajien integroimiseen panostaminen on inhimillisesti äärettömän arvokasta ja rikastaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Sillä vältetään myös monia surkeita ihmiskohtaloita ja tragedioita. Panostaminen on myös pitkällä tähtäimellä taloudellisesti hyödyllistä, kun maahanmuuttajista suurempi osa pääsee sellaiseen palkalliseen työhön, jossa he pystyvät käyttämään parasta osaamistaan. Tiivistäen: Maahanmuuttopolitiikka ei lopu vakituisen oleskeluluvan myöntämiseen, se vasta alkaa siitä.

Ensinnäkin on todettava, että VR:n pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan eroaminen on täysin ymmärrettävää. Heidät on palkattu johtamaan VR:ää kuin pörssiyritystä, he ovat pyrkineet hoitamaan tehtäväänsä mahdollisimman hyvin ja ilmeisesti siinä onnistuneetkin. Kun tämän jälkeen valtio aluepoliittisista syistä marssii heidän ylitseen, on selvä, että motivaatio jatkaa ei ole kova.

Ongelman ydin ei ole kuitenkaan valtion väärässä puuttumisessa yhtiön toimintaan, vaan valtion jakomielisessä suhtautumisessa valtioyhtiöihin. Valtiolla on vastuu siitä, että infrastruktuuri on kunnossa, että suomalaiset kykenevät liikkuman. Valtion omistamalla VR:llä on puolestaan monopoli Suomen raideliikenteessä, se siis
vastaa
yksin siitä, miten hyvin raideliikenne Suomessa sujuu. Tällöin pitäisi olla selvää, että VR:llä on myös
vastuu
suomalaisen raideliikenteen sujuvuudesta. Se ei koskaan tule olemaan puhdas pörssiyhtiö, joka voisi lopettaa koko Suomen raideliikenteen kannattamattomana hakien samaan aikaan kasvua Venäjän kehittyviltä markkinoilta. Sen olemassaolo on palvellut ja tulee aina palvelemaan kansallisia intressejä.

Miksi valtio tällöin haluaa väittää, että VR toimii kuin mikä tahansa pörssiyhtiö? Mitä tarkoitusta ajaa se, että valtio luo illuusion normaalista pörssiyhtiöstä ja viekottelee vielä VR:n operatiivisen johdon uskomaan tätä illuusiota? Muuta vastausta en näe, kuin jonkinlaisen ideologisen motiivin. Tämänhetkisen länsimaisen valtioideologian mukaista on pyrkiä yksityistämään, ulkoistamaan ja johtamaan valtion yrityksiä ja laitoksia kuin pörssiyhtiöitä. Tämä ideologia on ohjannut oikeistolaisen valtiojohdon päättämään, että VR toimii kuin normaali pörssiyhtiö.

Tosipaikan tullen ideologia kuitenkin törmäsi karuihin realiteetteihin. Tässä tapauksessa haluaisin uskoa, että ideologia olisi törmännyt valtionjohdon sosiaaliseen omatuntoon, joka pyrki löytämään keinoja Otanmäkeä ja Oulua uhkaavan inhimillisen hädän torjumiseen. Valitettavasti pelkään, että enemmänkin ideologia törmäsi Keskustan äänestäjien vieraantumiseen johtajistaan, jotka näyttävät unohtaneen kannattajakuntansa (tästä vaalitulos kertoi karua kieltään). Joka tapauksessa olemme tilanteessa, jossa valtio puhuu yhtä:
“VR on normaali pörssiyhtiö”
ja toimii toisin:
“VR toimii kansakunnan etuja ajavana yrityksenä”
.

En ymmärrä miten voi olla niin vaikeata yhdistää liiketoiminta ja vastuu? Jos valtio omistajana määrittäisi, että VR on valtionyhtiö, jonka tehtävänä on palvella kansakuntaa (1) tarjoamalla raiteellinen liikkumismuoto kansalaisille ja yrityksille (2) tuottamalla kohtuullista voittoa (3) mahdollisuuksien puitteissa huomioimalla myös muita kansallisia ja sosiaalisia näkökohtia, niin mikä tässä yhtälössä on niin vaikeata. Sellaisia valtioyhtiöt
de facto
ovat olleet koko itsenäisen kansakunnan aikakauden viime vuosikymmeniä lukuunottamatta.

Kun valtion puhe ja toiminta ovat linjassa, olisi valtioyhtiöiden johtaminenkin mielekästä. Suomesta löytyy varmasti päteviä yritysjohtajia, jotka ovat valmiita ottamaan tällaisen useamman päämäärän palvelemisen tarjoaman haasteen vastaan, kunhan tietävät palvelevansa Suomen kansaa, eivätkä joitakin kasvottomia sijoittajia. Rehellisyyttä ja vastuuta kiitos, ei ideologiaa!

Samaan aikaan on selvää, että tarve EU:n perustuslaille on huutava. Nykyinen järjestelmä on sekava ja haittaa vakavasti unionin päätöksenteko- ja toimintakykyä. Kansalaiset taasen ovat vieraantuneet EU:sta, joka useille näyttäytyy talouteen keskittyvänä ylibyrokraattisena mastodonttina. Perustuslaki siis tarvitaan, mutta menetelmä sen rakentamiselle on toistaiseksi ollut kansanvallan vastainen. Nykyisessä mallissa pieni eliitti rakentaa monimutkaisen keskinäisiä etuja valvovan ristikudoksen. Tämän jälkeen pyritään ylhäältä tulevan valistuskampanjan avulla myymään tämä paketti kansalaisille perustuslakina. Ei liene ihme, että monista hyvistä piirteistään huolimatta kansalaiset eivät ole kokeneet perustuslakia omakseen, vaan se on herättänyt kiivasta vastustusta useassa maassa. Jotta perustuslailla olisi kansalaisia puhutteleva funktio

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ‘ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ‘pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.

Kommenttini ohjelmassa perustuvat pitkälti vuoden takaiseen Hesarin mielipidekirjoitukseeni, josta julkaisin version myös täällä
blogissani
.

Minulla on liuta teemoja, joita voisin asian ympäriltä nyt käsitellä, mutta viime viikkoina realisoituneet erilaiset pyrkimykset ovat pitäneet itseni niin kiireisenä, että blogiointi on tehokkaasti estynyt. Kasvatan teemoja toivon mukaan lähitulevaisuudessa.

Pari vaihtoehtoista linkkiä ohjelmaan:
http://ohjelmat.yle.fi/hullu_juttu/etusivu

http://areena.yle.fi/hae?cid=164620&pid=813309

http://areena.yle.fi/toista?id=1563991

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

• 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

• 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. “Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ‘taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

• 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

• Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

• 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

• 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ‘Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ‘vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

• 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

• 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ‘omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava
projektin
sivulta
kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: “Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

• Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.

Ympäristönäkökulma on viimeisten vuosien aikana noussut vahvasti poliittisten päättäjiemme puheisiin, mutta ongelmien ja ratkaisujen väliset mittasuhteet ovat toistaiseksi olleet useimmiten pahasti hakusessa. Esimerkiksi alle vuosi sitten eräs nimeltä mainitsematon eduskunnan puhemiehenä toiminut puolivallaton leskimies totesi kysymykseen henkilökohtaisista teoistaan ympäristön hyväksi käyttävänsä eduskunnassa portaita hissin sijaan. Tähän nähden Matin kysymys osuu ympäristöasioiden ytimeen, sillä keskimääräisen kansalaisen hiilidioksidipäästöistä asuminen ja liikenne kattavat noin puolet.

Matin mukaan nykyisessä debatissa tarjotut ratkaisut eivät riitä alkuunkaan ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Hänen mukaansa paljon puhuttu länsimetro vähentää päästöjä 6 800 ja kehärata 10 000 hiilidioksiditonnia vuodessa. Kun seuraavan viidentoista vuoden vähennystavoitteet ovat 2 500 000 tonnia ovat tämänkaltaiset ratkaisut pelkästään

Kuvitellaan tilanne, jossa olisit nykyinen minäsi, mutta et olisi ikinä nukkunut. Tämä ei kuitenkaan haittaa sinua, koska et ole koskaan kokenut unentarvetta, vaan koet vain ajoittaista väsymystä, joka menee ohitse lepäämällä, vaikka katsomalla sohvalla telkkaria muutaman tunnin. Olet kuullut itämailla asuvista unenharjoittajista, jotka makaavat liikkumatta silmät kiinni useita tunteja ja väittävät sen puhdistavan mieltä, mutta muuten koko unen käsite on sinulle melko etäinen. Yhtenä päivänä päätät selvittää, mitä uni on. Täysin virkeänä laitat silmät kiinni ja pyrit nukahtamaan oikein tietämättä mitä nukahtaminen on, miten ‘nukahtaminen’ saavutetaan tai miltä se tuntuu. Osapuilleen tällaisessa tilanteessa on länsimainen meditaatioharrastuksen aloittava henkilö.

Paitsi että metafora meditaatiosta unen harjoittamisena ehkäpä valaisee, kuinka vaikeasta asiasta meditaation aloittamisessa on kysymys – kuinka se on hyppy tuntemattomaan – se tuo esiin meditaation erityisen ulottuvuuden. Meditaatio on ikäänkuin ihmisen biologisten ehtojen ylittämistä. Ihminen operoi elämässään paljolti biologisten taipumustensa pohjalta; eloonjäänti, kivun välttäminen, ruoka, juoma, seksi, sosiaalinen status ja hyväksyntä motivoivat valtaosaa ihmisten toimista. Meditaatio ja meditatiivinen asenne elämään edustavat ehkä puhtaimmillaan sitä ihmisen puolta, joka ylittää nämä biologian ehdot. Meditatiivisessa asenteessa pyritään nimenomaisesti nousemaan näiden tarpeiden yläpuolelle, katsomaan niitä ikäänkuin ulkopuolelta ja valitsemaan itse mitä niistä noudattaa.

Jonathan Haidtin kirjassa Happiness Hypothesis ihmismieltä verrattiin elefantilla ratsastamiseen. Tiedostamaton mielemme on väkivahva ja itsepäinen elefantti ja tietoinen mielemme ratsastaja, joka pyrkii kontrolloimaan tätä itseään vahvempaa järjestelmää. Meditaatio on mielen harjoittamista, jonka pyrkimyksenä on pystyä kontrolloimaan omaa mieltä. Toisin sanoen kyseessä on ratsastajan pyrkimys irtautua elefantin monimuotoisista tarpeista ja alkaa itse kontrolloida sitä, mihin ratsastetaan. Siinäpä haastetta meille jokaiselle näin viikonlopun alla.

Ihmisellä voidaan sanoa olevan fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi henkisiä tarpeita. Koko ihmiskunnan historian ajan mantereesta ja kansakunnasta riippumatta erilaiset henkis-uskonnolliset järjestelmät ovat vastanneet ihmisen näihin tarpeisiin. Ne ovat tarjonneet suuremman kontekstin, jonka sisällä yksittäisten ihmisten teot ja kohtalon heille sanelemat sattumat ovat saaneet merkityksensä.
Kaiken kaikkiaan nämä järjestelmät ovat vastanneet moniin ihmisten hengellisiin tarpeisiin: tarpeeseen ymmärtää maailmaa, tarpeeseen kuulua osaksi jotain suurempaa, tarpeeseen legitimoida tietty moraalijärjestys ja taata maailman oikeudenmukaisuus, tarpeeseen kokea spirituaalisia ja mystisiä elämyksiä, kuolemanpelkoon, tarpeeseen kyetä kontrolloimaan kohtaloa ja yleisempään henkisyyden kaipuuseen.

Nykyisen länsimaisen ihmisen suurin kriisi on ehkä siinä, että meiltä puuttuu uskottava henkinen järjestelmä, johon nojata. Tiede on onnistunut osoittamaan kuinka heikoilla kantimilla vanhat henkis-uskonnolliset järjestelmät usein ovat. Samaan aikaan se ei ole kyennyt tarjoamaan henkisellä puolella mitään positiivista tilalle. Henkistä tyhjiötä täyttävät mainonnan ja televisioviihteen kaltaiset ihmisiä vahingoittavat ilmiöt.

Esko Valtaojan kirjoissa näen kuitenkin pilkahduksen tästä uudesta tieteellisestä hengellisyydestä. Niissä osoitetaan kuinka tieteellinen tarkastelutapa maailmaa kohtaan ei vähennä maailman kauneutta, vaan päinvastoin; tieteilijän silmin maailmankaikkeutemme kauneus ja yksittäisen ihmisen pienuus vasta tulevatkin eteemme mieltä ylentävällä tavalla. Tiedemies löytää rantahietikolta tai tähtitaivaalta maailmankaikkeuden valtavan rikkauden, sen monimuotoisuuden, sattumanvaraisuuden ja ainutkertaisuuden. Tiede pureutuu arjen ilmiöiden taakse, jolloin mistä tahansa merkityksettömästä detaljista – kuten sentin kokoisesta kotilosta – voidaan ajautua kauniiseen tarinaan luonnon ihmeellisestä kehityskyvystä ja variaatiosta sekä maailman ilmiöiden syvällisistä yhteyksistä toisiinsa. Valtaojan käsittelyssä tiede muuttuu joksikin, joka irroittaa meidät arkitodellisuudesta ja ylevöittää jokaisen hetken ja jokaisen pienen yksityiskohdan niin maan päällä kuin taivaissa. Hänen johdatuksessaan onnistumme nousemaan syvään yhteyteen luonnon kanssa.

Tieteellinen maailmankuva ei siis sulje pois henkistä puolta, vaan oikein valjastettuna toimii tässä tehtävässä vähintään yhtä hyvin kuin mikä tahansa uskonnollinen järjestelmä. Se nostattaa arkitodellisuuden yläpuolelle, tarjoaa syvää yhteyttä luontoon ja osoittaa meille suuremman kontekstin, jonka pieniä murusia vain olemme. Tieteen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen hetket aikaansaavat sellaisen mystisen elämänvirtauksen tunteen, jossa välähdyksenomaisesti maailmanymmärrys avautuu meille läsnäolevana. Moraali- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiä tämä tieteestä nouseva mystis-henkinen elämänkatsomus ei suoralta kädeltä ratkaise ja varmaan muitakin uskonnollisten järjestelmien tyydyttämiä tarpeita jää vielä jäljelle.
Mutta tätä kautta ainakin yksi palanen siitä henkisestä tyhjiöstä, johon traditionaalinen tiede on meidät suistanut, saadaan jälleen täytettyä elävällä materiaalilla.

Lontoon show oli pääasiassa perinteistä ilakointia kaksikerroksine busseineen, ilotulituksineen ja joukkotansseineen. Bussista purkautui kuitenkin ihmisjoukko, joka yhtenäispukeutuneiden kiinalaismassojen jälkeen säväytti tuoreudessaan. Joukossa oli bisnesmiestä, goottia, urheilijaa, punkkaria, tummaihoista, vaaleaihoista ja rullatuoliliikkujaa. Meillä erilaisuus on arvo, kaikki kansanryhmät ovat riittävän arvokkaita lavalle! Siinä esityksen viesti tiivistettynä.

Tämä osui kiinalaista ylhäältäpäin johdettua yhden ideologian ja ankaraan yhdenmukaistukseen pyrkivää valtiota suoraan kasvoille. Se otti hienovaraisella tavalla kantaa Tiibetin kiinalaistamisprojektia vastaan ja muistutti meitä siitä kiinalaisesta pikkutytöstä, joka oli hyvä laulamaan mutta liian ruma (hivenen pulleat posket ja epätasainen hammasrivi) avajaisspektaakkeliin. Kuten avajaisten musiikillinen johtaja Chen Qigang totesi: “Pikku-Yang ei päässyt esiintymään, koska halusimme välittää katsojille oikean kuvan. Ajattelimme kansakunnan parasta.” Kun ‘oikea kuva’ on manipuloitu täydellinen mallikiinalainen, täytyy toivoa, että päättäjäisiä seuranneiden satojen miljoonien kiinalaisten mieleen on Lontoon esityksen kautta kylvetty edes pieni moniarvoisuuden siemen.

Vaikka ‘kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin
pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.

On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.

Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.

Olisi evolutiivisesti hyvin ymmärrettävää, jos ihminen tuntisi pientä pelonsekaista tunnetta pimeään avaraan tilaan joutuessaan. Savannin yö on täynnä saalistajia, jolloin orvon ihmisparan on parasta pimeän laskeutuessa etsiä itselleen jokin suojainen kolo, johon piiloutua päivänvaloa odottamaan. Evoluution kova koura on aikojen saatossa pitänyt huolen siitä, että uhkarohkeimmin pimeätä uhmanneet lajimme edustajat eivät ole geenejään leopardin kidasta käsin päässeet eteenpäin viemään. Terve pimeän pelko on siis ominaisuus, joka etenkin lapsissa esiintyessään on ihmislajin lisääntymistä edesauttava ilmiö.

Tästä seuraa se mielenkiintoinen johtopäätös, että pohjimmiltaan pimeän pelko on primääri ilmiö, kun taas möröt sun muut öklömönkiäiset, joita pienet lapset usein sanovat pelkäävänsä on vain tämän johdannainen. Ihmisen kognitiivinen, käsitteellinen minä on siitä mielenkiintoinen apparaatti, että se pyrkii aina järkeistämään tunteelliset reaktionsa. Kun joudumme pimeään tilaan, käynnistyy pelkoreaktio automaattisesti. Tämän jälkeen aivomme pyrkivät selittämään pelkomme jollakin tavalla. Kun kysymme pieneltä lapselta miksi hän pelkää pimeää, hän vastaa, että siellä voi olla mörköjä, rosvoja, haamuja tai muita pelon aiheita. Samoin järkevä aikuinen ei tietenkään pelkää pimeää sinänsä, vaan murtovarkaita, sarjamurhaajia tai villipetoja.

Kirjoittaessani tätä olen muuten yksin pienessä mökissä pienellä saarella. Ympärillä ei ole muuta kuin pimeyttä ja lähin toinen ihminen on luultavasti useamman kilometrin päässä. Tuuli ulvoo ja metsä on täynnä ääniä. Ehkäpä tätä kirjoittamalla pyrin järkeistämään pinnan alla kytevät pelkoreaktiot ja vakuuttamaan itselleni, että saari on aivan yhtä turvallinen paikka nyt yöllä, kuin mitä se on aina päivisin.

Heti alkuun on todettava, että purjehtimisen olemassaolo ja suosio lomanviettotapana itsessään jo todistaa matkan olevan usein tärkeämpää kuin päämäärän. Jos tarkoituksena olisi vain päästä satamasta N satamaan M, olisi moottorivene monta kertaa nopeampi ja vaivattomampi tapa matkustaa kuin purjevene, jossa jatkuvasti pitää olla virittämässä purjeita; nostamassa uusia tai laskemassa vanhoja. Purjehtimaan lähtijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan ymmärtäneet matkalla olemisen mieltä puhdistavan vaikutuksen.

Myös junalla matkustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joskus nauttiessani pitkän junamatkan autuudesta mieleeni kirkastui mikä siinä on niin nautittavaa. Syynä on ihmisen jatkuva halu tehdä asioita, suuntautua johonkin päämäärään. Tällaiselle päämäärähakuiselle ihmistyypille rentoutuminen voi olla vaikeata, aina on jokin projekti päällä, asia ajateltavana, kirja luettavana tai mökin uusi kuisti nikkaroitavana. Tunnustan itse olevani selkeästi tätä ihmistyyppiä: aina on ainakin kolmekymmentä kirjaa, jotka odottavat pienintäkin joutohetkeä, jotta voisin niihin paneutua.

Matkustamisen erityislaatu on siinä, että matkatessa toteuttaa jatkuvasti senhetkistä projektiaan, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne. Matkustettaessa purjeveneellä tai erityisesti junalla ei matkan etenemisen eteen tarvitse monina hetkinä tehdä käytännössä mitään. Vene soljuu eteenpäin purjeiden voimalla ja junanvaunu liikkuu kiskoilla tekipä itse mitä tahansa. Valtava vapauden huuma täyttää matkustavan mielen: veneessä voin vain olla.

Matkatessaan siis paatuneinkin suorittaja voi upota lyhyemmäksi tai pidemmäksi hetkeksi tilaan, jossa olemisen täyttää pelkästään se itse – oleminen. Tämä meditatiivinen pelkkään olemiseen itseensä uppoutumisen kokemus on kuulemma monilla luonnonkansoilla osa arkea. Meidän suorituskeskeisten luterilaisten työmoralistien sen sijaan pitää huijata sisäistä ääntämme sen saavuttamiseksi. Matkustaminen – etenkin sopivan verkkaisilla kulkuneuvoilla kuten vanhoilla junilla tai purjeveneillä – on tässä oiva keino.

Intersubjektiivisuus-teorian mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu pitkälti sosiaalistumisen kautta. Me elämme elämämme tiettyjen sosiaalisten systeemien sisällä ja nämä systeemit muokkaavat pitkälti sen, minkälaisessa maailmassa koemme elävämme ja miten koemme voivamme toimia. Ne muodostavat ikään kuin rajat, joiden sisällä yksilöllisyytemme voi tapahtua. Elämme koko elämämme näiden intersubjektiivisten kenttien vankina. Sosiaalisina olentoina nämä intersubjektiiviset systeemit ovat myös meille elintärkeitä, ilman niitä meistä ei tulisi ihmisiä, vaan jäisimme eläimellisten vaistojemme tasolle.

Keskeistä kauhuelokuvien kannalta on se, että ihminen saattaa joutua tukahduttamaan tiettyjä luonteenpiirteitään tai muistojaan kyetäkseen elämään siinä intersubjektiivisessa systeemissä, johon hän on päätynyt. Lapsi joutuu esimerkiksi tukahduttamaan jonkin pelkonsa, jotta ei vaarantaisi elintärkeätä sidostaan vanhempiinsa. Ne sosiaaliset systeemit, joissa elämme tai olemme eläneet, ovat siis johtaneet siihen, että tukahdutamme tiettyjä luonteenpiirteitämme, muistojamme, mielihalujamme tai vastaavia.

Alitajuntaisesti pelkäämme sitten näitä piirteitä, jotka olemme joutuneet itsessämme tukahduttamaan. Ja tähän tematiikkaan tarttuu kauhuelokuva. Lähes aina päähenkilöillä on jokin luuranko kaapissa, jokin asia jonka olemassaoloa he eivät haluaisi myöntää edes itselleen. Tiedän mitä teit viime kesänä! Tämä paha sisäinen mörkö sitten peilautuu elokuvassa ulkoisena uhkana, joka hiipii kohti uhriaan.

Kauhuelokuva muuten oli Saw. Tarinan viesti oli, että ihmiset eivät osaa arvostaa tarpeeksi elämäänsä sellaisena kuin se on.

Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti
) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?

‘I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.

Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.

Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.

Sisällissota on omalle sukupolvellemme täysin mielivaltainen ajatus. Ei ole mitenkään kuviteltavissa, että suomalaiset tarttuisivat aseisiin ja kävisivät veli veljeä vastaan. Yhtä mahdotonta on ajatella, että Keski-Euroopassa puhkeaisi sotatila, jonka seuraukset ulottuisivat Suomeenkin pakottaen puolustamaan maatamme lännestä tulevaa valloittajaa vastaan. Eurokansalaisena itseään pitäville nuorille, joille Barcelonan La Rambla tai Berliinin Potsdamer Platz ovat yhtä tuttuja kuin Kuopion tori, ajatus aseistetuista ranskalaisista rajan takana tuntuu lähinnä absurdilta. Ja vaikka Venäjän invaasio on sentään teorian tasolla realistinen mahdollisuus, on samaistuminen ajatukseen aseen kanssa Itärajalla etenemisestä vain etäisen epätodellinen uhkakuva.

Sotimattomuus on historiallisesti harvinainen ajanjakso. Toisen maailmansodan veteraanit ovat vielä monin paikoin elossa. Tilanne, jossa suomalainen tappaa järjestelmällisesti toisia suomalaisia – kansanmurhan täytäntöönpano – on vain muutaman sukupolven päässä. Demokraattinen ja kaikkien kansalaistensa perusoikeudet takaava valtio on ollut olemassa vasta alle sata vuotta ihmiskunnan pitkässä historiassa.

Ihmisluonto ei ole noista epädemokraattisista ja sotaisista ajoista muuttunut mihinkään. Olemme geneettisesti ja perusluonteeltamme aivan samoja ihmisiä, jotka tappoivat toisiaan sumeilematta ja suurta moraalista oikeutusta tuntien. Ainoa mikä on muuttunut, ovat ne rakenteet ja se kulttuuri, joiden puitteissa ihmiset osin yksilöllisiä, osin kulttuurin määrittämiä agendojansa toteuttavat. Ongelma on, että olemme alkaneet ottamaan nämä rakenteet itsestäänselvinä ja annettuina. Aikakautemme pitää rauhaa ja demokratiaa maailman perustilana.

Valitettavasti demokraattiset rakenteet ja demokratian kulttuuri eivät ole mitään kiveen hakattuja itsestäänselvyyksiä. Ne pysyvät yllä vain, jos ihmiset pitävät niitä yllä. Euroopan Unionin esimuoto Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin alunperin saattamaan entiset viholliset sellaiseen yhteistyöhön, joka takaisi rauhan. Kuulemma vertaillessa nuorempien ja vanhempien EU-poliitikkojen puheita on havaittavissa yksi ero: nuoret eivät ikinä puhu rauhasta, kun vanha kaarti jaksaa muistuttaa siitä aina, kun puhutaan siitä, mitä EU antaa kansalaisilleen. Nuoret Suomessa ja Euroopassa yleisesti eivät ole kiinnostuneita politiikasta, koska ‘ei se mua koske’ ja ‘mulla on liian kiire toteuttaa mun omia päämääriä’. Kyllä koskee, koska se on ainoa syy siihen, että saat ilmaista mielipiteesi vapaasti, sukulaisiasi ei ole tapettu tai ettet itse ole jo tappaja.

Jos emme vaali demokraattista järjestelmäämme ja niitä arvoja, joille se perustuu, nämä rakenteet rapautuvat. Tämä avaa tien uusille totalitaristeille, Suomessa tai naapurimaissamme. Kun itsestäänselvinä pitämämme rauhan rakenteet murtuvat, uudet rakenteet paljastavat ihmisluontomme tukahdutetun puolen. Joistain meistä tulee sumeilemattomia tappajia, valtaosasta lammasmaisia käskyjen toteuttajia. Joukossamme on myös Schindlereitä ja ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan henkensä ihanteidensa ja kanssaihmisten puolesta. Parasta olisi pitää huolta, että ei tarvitse ikinä ottaa selvää, missä joukoissa itse silloin seisoo.

Kanervan tapaus on vain jäävuoren huippu siinä kehityksessä, jota Suomen mediat ovat läpiajaneet viimeisten vuosien ajan. Politiikan uutisointia on muutettu yhä vähemmän asiakeskeiseksi ja enemmän henkilökeskeiseksi. Tämä viihtellistyminen johtaa vallan kasvojen ja vallanpitäjien eriytymiseen. Julkisuudessa esiintyvät siloitellut ja kuvaukselliset halinalle-politiikot paijaamassa pikkulapsia ja vääntämässä vitsiä viihdeohjelmissa. Tämä kaikki hömpötyksen saama media-aika on poissa oikeiden poliittisten kysymysten pohtimisesta. Samaan aikaan todellinen päätöksenteko keskittyy yhä enemmän kabinetteihin, pois tyhmän kansan ulottumattomilta. Kun lehdet kirjoittavat vain politiikkojen yksityiselämästä, tekee kansakin äänestyspäätöksensä yhä enemmän näiden politiikan kannalta epäolennaisten asioiden kautta.

Ateenan agoralla demokratia saattoi olla suoraa, kun kaikki (vapaat miehet) mahtuivat samalle torille keskustelemaan yhteisistä asioista. Suomen kokoisessa maassa demokratia vaatii median välittäjäkseen. Harva kansalainen pääsee henkilökohtaisesti kuulemaan poliittisia avainhenkilöitä. Me tunnemme politiikkomme ja poliittisen päätöksenteon lähinnä medioiden kautta. Tämän vuoksi medialla on vastuullinen rooli demokratian ylläpitämisessä. Sen on kerrottava kansalle, mitkä ovat politiikan keskeiset kysymykset ja mitä eri politiikot niistä ovat mieltä. Vain näin kansa voi valinnoillaan vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Jos media keskittyy vain henkilöihin, valitsee kansakin vain henkilöitä eduskuntaan, ei ajatuksia, aatteita tai mielipiteitä. Media on siis suorassa vastuussa demokratian ylläpitämisestä.

Lehtien sisältä löytyy varmasti ihmisiä, jotka haluaisivat ylläpitää korkeampaa journalistista tasoa, tarjota kansalle enemmän kuin mitä he ansaitsevat. Heiltä löytyy idealismia ja aatteen paloa. Tällä logiikalla ovat niin sanotut laatulehdet aiemmin toimineet. Mutta markkinavetoisuuden kylmä koura on tarttunut nyt niihinkin. Laadun ylläpitämisellä ei saavuteta kymmenen prosentin vuotuista kasvua, jota markkinat vaativat. Valitettavasti. Markkinoiden asettama kasvuvaatimus kuristaa päätoimittajien kravattia ja pakottaa heidät populääreihin ratkaisuihin. Näin lisätään lukijakuntaa, mutta vähennetään painavaa sisältöä.

Median olisi aika katsoa itseään peiliin ja pohtia arvojaan. Kansakuntamme suuria lehtiä ei perustettu alunperin tuottamaan voittoa. Ne perustettiin sivistämään kansaa, jakamaan heille tietoa ja lisäämään heidän tietoisuuttaan. Tämä median arvopohja on nykyaikana unohdettu. Ajatellaan, että voiton lisääminen on media-alan osakeyhtiön ainoa tarkoitus ja laatulehtenä olo vain yksi mahdollinen strateginen positio mediakentässä. Nähdäkseni kuitenkin media on liian tärkeässä roolissa toimivan demokratian ylläpitämisessä, että sen voisi jättää pelkän uusliberalistisen markkinaideologian käsiin. Medioiden on välttämätöntä vahvistaa arvopohjaansa, muuten Suomestakin tulee samanlainen näennäisdemokratia kuin Yhdysvallat.

Martti Koskenniemen läsnäolo Suomen Attacin järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli pääasiallinen syy siihen, että itsekin paikalle saavuin. Hänen
laaja kokemuksensa
kansainvälisten järjestöjen ja kansainvälisen oikeuden parissa tekee hänestä painavan asiantuntijan kansainvälistä oikeutta koskevissa asioissa. Hän seurasi esimerkiksi läheltä sitä 1970-luvulta alkanutta prosessia, jossa YK yritti luoda monikansallisten yritysten toimintaa rajoittavan pitävän sääntelyjärjestelmän. Kahdenkymmenen vuoden velvoitteista tappelun jälkeen koko suunnitelma kuopattiin ja asiaa valmistellut YK:n osasto lakkautettiin. Koskenniemen mukaan asialle on yksi selkeä syy: “Suunnitelmat kaatuivat, koska yritysten vaikutusvalta maidensa hallituksiin on niin suuri” (HS 29.2). YK:lla on tämänkin jälkeen ollut vireillä useampia projekteja, jotka pyrkivät kansainvälisten yritysten kontrolliin, mutta mikään niistä ei ole onnistunut etenemään vahvemmaksi kuin vapaaehtoiseksi suositukseksi.

Koskenniemen mukaan yritysten nykyinen yhteiskuntavastuun korostaminen tulee nähdä tässä kontekstissa. Yritykset pyrkivät luomaan kuvan siitä, että ne itsesäätelyn mekanismein voivat huolehtia yhteiskuntavastuustaan. Tällöinhän ei mitään pitäviä kansainvälisiä lakeja tarvitsisi rakentaa, kun yritykset itse huolehtisivat asiansa kuntoon. Osuvasti panelissa istunut elokuvaohjaaja Arto Halonen vertasi tätä siihen, että doping-valvonta toimisi urheilijoiden itsesäätelyn kautta. Urheilijat julkaisisivat vuosittain raportin, jossa kertoisivat dopinginvastaisista toimenpiteistään ja milloin he ovat testanneet itsensä. Aina joskus kuitenkin joku puhdasta mainetta ylläpitävä urheilija kärähtäisi, kun joku valpas kansalainen olisi hänen roskiksestaan onnistunut löytämään doping-aineiden käärepapereita. Vertaus osuu maaliinsa. Molemmissa tapauksissa epärehellisellä käytöksellä voi saavuttaa merkittävää kilpailuetua ja molemmissa tapauksissa rehelliset toimijat kärsivät kontrollin puutteesta. Kukaan ei ole kuitenkaan valmis uskomaan, että dopingia kyettäisiin estämään itsesäätelyllä. Miksi yritykset, jotka ylipäänsä korostavat sitä, etteivät ole moraalisia toimijoita, vaan maksimoivat vain osakkeenomistajiensa voittoa, olisivat tässä suhteessa yhtään parempia?

Olen itse ajatellut, että kun brändi-yhtiöiden on imagosyistä pakko toimia yhteiskuntavastuullisesti, olisi tämä pidemmän päälle positiivinen asia myös kansainvälisen lain kannalta. Kun nämä suurpelurit ovat pakotettuja toimimaan vastuullisesti, olisi niiden etujen mukaista, että myös niiden kilpailijoiden olisi toimittava vastuullisesti. Toisin sanoen niiden kannattaisi lobata kansainvälisen lakijärjestelmän tiukentamisen puolesta. Olen tässä suhteessa ollut toiveikas tulevaisuuden suhteen. Nuoren miehen optimismini koki kolauksen vanhemman asiantuntijan kyynisistä sanoista. Nykyinen itsesäätelyn malli sopii yrityksille mainiosti, koska silloin niiden ei oikeasti tarvitse olla yhteiskuntavastuullisia. Riittää, että esittelee joitakin positiivisia tuloksia, jotta osoittaa, että on kiinnostunut asioista. Kansainväliset pitävät rajoitteet olisivat harmillisia, koska silloin täytyisi ihan oikeasti olla yhteiskuntavastuullinen.

Mikä sitten olisi ratkaisu asioihin? Itse jaan Koskenniemen kyynisyyden sen suhteen, että YK saatikka sitten WTO tai Maailmanpankki kykenisivät mitään sääntelyjärjestelmiä aikaansaamaan. Yhdysvalloilla ja sitä kautta monikansallisilla yrityksillä on aivan liian suuri sananvalta niissä. Kuluttaja-aktivismiin ratkaisuna ei tuntunut uskovan kukaan paneelin jäsenistä, ongelman ratkaisu vaatii pitäviä sääntöjä. Suomi taasen on liian pieni tekijä yksin aikaansaamaan muutosta kansainvälisessä kaupassa. Toivo on siis laitettava EU:hun. EU on markkina-alueena niin valtava, että sen asettamat rajoitteet sitoisivat käytännössä kaikkien suuryritysten kädet. Niillä ei ole varaa menettää Eurooppaa, maksoipa se mitä tahansa yhteiskuntavastuupuolella. Jos siis EU aikaansaisi kriteerit yrityksille, jotka haluavat tehdä kauppaa alueensa sisäpuolella, olisi tällä käytännössä sama vaikutus kuin kansainvälisillä kriteereillä. EU:kin on harmittavan pitkälle markkinavapaus-uskovaisten talutusnuorassa, mutta – kuten Obi-Wan Kenobi prinsessa Leialle – se on ainoa toivomme.

Ongelman ydin on klassinen: huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen paljon varmemmin kuin hyvät uutiset. Tämä pätee niin Afrikkaa koskevaan uutisointiin kuin politiikkojen toimiin. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tässä mikään poikkeus. Suuryritysten yhteiskuntavastuukehitystä läheltä seuranneena voin sanoa, että viimeisen kymmenen vuoden aikana tällä alalla on tapahtunut hyvin paljon. Ne suuryritykset, joiden nimen jokainen tuntee, ovat nyt huomattavasti vastuullisempia kuin kymmenen vuotta sitten. Kun yhteiskuntavastuusta on tullut muoti-ilmiö, ei näillä suurilla brändeillä ole enää varaa skandaaleihin. Se söisi niiden myyntiä aivan liikaa. Niinpä ne ovat tehneet huomattavia panostuksia kyetäkseen valvomaan alihankkijoidensa työntekijöiden olosuhteita, ilmastopäästöjä sekä muita yhteiskuntavastuun osa-alueita.

Yleinen mielipide ei vain ole tätä huomannut. Yhä kuulee kuinka kyyniset aktivistihipit kyräilevät Niken hikipajoista tai Henkkamaukan lapsityövoimasta, vaikka molemmat yhtiöt ovat käyttäneet miljoonia ollakseen näillä sektoreilla koko teollisuudenalansa edelläkävijöitä. Syy on paljolti median. Parannukset ja yritykset toimia hyvin eivät ylitä mediakynnystä. Media herää vasta, kun jokin yhtiö ‘kärähtää’.

Toimillaan media ruokkii kyynistä ilmapiiriä, jossa ajatellaan, että kaikki suuryhtiöt ovat kategorisesti pahoja. Koska tavallinen kuluttaja ei ole kuitenkaan valmis luopumaan lenkkitossujen käytöstä tai ostamaan kolme kertaa kalliimpia halihali-tuotteita jostakin erikoisliikkeestä, joista lähin on Tukholmassa, päätyy hän tekemään valintansa yhteiskuntavastuuasioista riippumatta. Kuluttaja ostaa siis lenkkarinsa tai vaatteensa ilman, että yhtiöiden todellinen yhteiskuntavastuu vaikuttaisi hänen päätökseensä.

Jotta yhteiskuntavastuusta voisi tulla positiivinen kilpailuvaltti, eikä vain negatiivinen boikottikampanjan välttämiskamppailu, olisi median otettava aktiivisempi rooli. Eri yhtiöiden yhteiskuntavastuupolitiikka kuuluisi alistaa tutkivalle journalismille ja kertoa kuluttajille, että eettistä lenkkitossua ostettaessa merkki x on tällä hetkellä kaikkein turvallisin valinta. Tämä palkitsisi yritysten yhteiskuntavastuupanostukset lisämyynnillä, joka markkinalakien rautaisella logiikalla johtaisi siihen, että yritykset panostaisivat yhteiskuntavastuuseen yhä enemmän.

Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Sailaksen kanssa haastamisessani keskityin luonnollisesti erimielisyyksiimme. Pääasiallinen pointtini oli oikeastaan se, että talouskasvun tie kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on Suomen osalta kuljettu. Tutkimukset kansakunnan onnellisuudesta ovat osoittaneet, että tietyn tulotason jälkeen kansalaisten onnellisuus ei lisärahasta kasva. Sotien jälkeen talouskasvu oli siis järkevintä hyvinvointipolitiikkaa, mutta nykyisessä yltäkylläisyyden tilassa ihmisten onnellisuus ei lisäänny siitä, että valtio vaurastuu. Itse asiassa monet oireet, kuten se fakta, että Suomen 250 000 työkyvyttömyyseläkeläisestä 44% on jättänyt työelämän masennuksen vuoksi, kertovat siitä, että nykyinen talouskasvun ylläpidon kulttuuri aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia.

Tutkimukset osoittavat myös, että ihmiset ovat hyvin huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi. On esimerkiksi osoitettu, että isompi asunto kauempana keskustaa vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta tätä ei moni Nurmijärvi-unelmasta haaveileva tiedä. Yleisesti ottaen ihminen on niin sopeutuvainen eläin, että lähes kaikki materiaaliset onnellisuuden lähteet menettävät tehonsa alle kuukaudessa ostamisen jälkeen. Kuluttaminen johtaa pelkään hedonistiseen oravanpyörään, jossa onni on aina seuraavan kulutushuipun takana. Tähän liittyen toin esiin sen faktan, että vuonna 2003 keskimääräinen suomalainen katsoi televisiota 2 tuntia ja 53 minuuttia ja televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa. Mainonnan olemassaolon tarkoitus on herättää ihmisissä uusia tarpeita eli tehdä heidät tyytymättömiksi nykytilaansa. Mainonta vaikuttaakin olevan yksi keskeinen osatekijä ihmisiä piinaavassa oravanpyörässä, jolloin nousee esiin kysymys, pitäisikö valtion rajoittaa sitä jotenkin.

Kolmanneksi pohdin voiko olla niin, että jatkuva puhe ihmisestä taloudellisena maksimoijana itse asiassa osittain luo ihmisistä taloudellisia maksimoijia muiden arvojen kustannuksella. Nykyiseen poliittiseen diskurssin ja kansantalouden tutkimukseen on sisäänrakennettu olettama ihmisestä rationaalisena taloudellisena maksimoijana. Ihminen olentona on sellainen, joka aistii herkästi sitä, mitä häneltä odotetaan ja toimii sen mukaisesti. Tällöin jatkuva puhe taloudellisesta maksimoijasta on itseään toteuttava profetia, joka saa ihmiset toimimaan enemmän raharationaalisesti ja vähemmän muita elämänarvoja huomioiden. Kukaan ei halua olla se tyhmä, jonka ei-rationaaliselle luonteelle muut nauravat. Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta otin Jari Sarasvuon, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Kokonaisuudessaan teesini on oikeastaan se, että jos haluamme lisätä kansakunnan hyvinvointia Suomessa, ei se onnistu enää talouskasvulla. Kyetäksemme hyvinvoinnin lisäämiseen on meidän siirrettävä katseemme niihin mahdollisuuksiin, mitä tieteellinen onnellisuustutkimus on meille viime aikoina avannut.

P.S. Löysin internetistä lähestulkoon-kaimani ranskalaisen runoilija-muusikon
Frank Martel:in
. Musiikki vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoin olevani miehelle velkaa levynoston.

Yksinkertainen vastaus on varmaankin se, että sitten kun tekee sitä, mistä eniten pitää ja joku maksaa siitä vielä palkkaakin, niin tämä on aika vahva indikaattori siitä, että nyt ollaan oikeassa paikassa tekemässä oikeata asiaa.

Itse olen yhä vahvemmin nähnyt, että ura tutkijan ja filosofin välimaastossa on se jokin, joka minua eniten sytyttää. Pienenä osoituksena tästä seuraava vignetti: Kun henkilö on perjantaina hiukan liian vähillä yöunilla paahtanut aamusta asti pitkän päivän konttorilla, pelannut sen jälkeen salibandya, käynyt baarissa kavereiden kanssa kaljalla, juonut muutaman konjakin ja saapuu puoliltaöin keskustaan, jossa joutuukin odottamaan yksin tunnin tyttöystäväänsä, niin mitä hän tekee? Työasiat ovat tässä kohtaa ehkä harvalla päällimäisenä. Itse innostuin heti mahdollisuudesta lukea ja editoida tunnin aikana tällä hetkellä työksi kirjoittamaani artikkelia. En siis asiaa enempää ehdi analysoida, työt kutsuvat!

P.S. Itse halusin pienenä olla maailmantutkija.

Syitä siihen, miksi mainittu Tuas-talon ruokala on vatsani sympatiat saavuttanut, on monia: itse ruokavalikoima on kattava ja herkullinen, useana päivänä ongelmaksi tulee runsauden pula, kun ei muutamasta onnistuneesta vaihtoehdosta osaa valita parasta. Myös salaattipöytä ja leipävalikoima on laadukas. Hintaan sisältyy kaksi lasia maitoa tai muuta juomaa, kun kaikissa muissa pääkaupunkiseudun ravintoloissa 2,35 eurolla saa vain yhden lasillisen. Lisäksi kolmen tai neljän euron kalliimmat ateriat ovat lähes päivittäin pelottavan houkuttelevia. Olenpa kerran syönyt neljällä eurolla jopa ravintolatasoisen pippuripihvin. Voidaan siis todeta, että Tuotantotalouden laitos on selkeästi onnistunut ruokailupalvelun ulkoistamisessa.

Kauppakorkealaiset taasen intoilivat muutama vuosi sitten siitä, kuinka he kilpailuttamalla olivat onnistuneet saavuttamaan pääkaupunkiseudun halvimmat opiskelijalounaat, 1,65e verrattuna tavalliseen 2,35 euroon. Tämän seurauksena kuulin useammasta tahosta, jotka lounaiden laskeneen tason vuoksi eivät enää näissä kuppiloissa nenäänsä näyttäneet, vaan siirtyivät muiden koulujen opiskelijaravintoloihin, omiin eväisiin tai lähipizzeriaan.

Kauppakorkealaiset sortuivat klassiseen ulkoistamisen epäonnistumiseen. He tekivät päätöksensä vain yhden dimension, hinnan, perusteella. Tuotantotalouslaiset taas ymmärsivät, että näissä hintaluokissa ei tärkeintä ole viidenkymmenen sentin hinnanmuutos, varsinkin kun opiskelijamassa koostuu rahakkaille aloille suuntautuneista nuorista business-menestyjistä. Sen sijaan he panostivat laatuun etsien palveluntarjoajan, joka kykeni tällä perushinnalla tarjoamaan eniten vastiketta rahoilleen.

Esimerkkini aihe on sinänsä varsin harmiton, mutta kuvastaa yhteiskuntamme kipeätä ongelmaa. Ulkoistamisen ilosanomaa ja ideologiaa toteutetaan yhä laajenevassa määrin valtiollisella ja kunnallisella tasolla. On kuitenkin tyhmää tehdä sitä, mitä ei osaa. Usein tuntuu siltä, että valtiollisilta tahoilta puuttuu tarvittava kyky ulkoistaa palveluitaan. Seurauksena on se, että hinta dominoi aivan liikaa palveluntarjoajaa valitessa. Tästä kärsivät palvelun käyttäjät eli tavalliset kansalaiset. Ulkostamisen seurauksena halvemmalla saadaan huonompaa ja asiakkaista piittamatonta palvelua. Liikuntarajoitteisten kuljetusten nykyiset ongelmat ovat tästä vain yksi esimerkki. Ulkoistaminen ei siis useinkaan ole kansalaisten etu, ainakaan niin kauan kuin valtion virkahenkilöillä ei ole riittävää tietotaitoa sen toteuttamiseen.

Valveilla ollessa meillä on jatkuvasti tietynlainen käsitys välittömästä ympäristöstämme. Olemme jatkuvasti jossakin paikassa. Vaikka laittaisimme silmät kiinni, on meillä tunne siitä, että oikealla puolella on seinä, vasemmalla kirjoituspöytä ja takana kirjahylly. Olennaista nyt oli, että tämä kokemus muuttui, vaikka aistihavaintoni eivät muuttuneet. Minulla oli kokemus pimeästä huoneesta ympärilläni. Valon tullessa päälle minulla oli kokemus valoisasta huoneesta ympärilläni, vaikka en tätä muutosta millään aistilla kyennyt havaitsemaan.

Tämän pohjalta hahmottelin seuraavan tieteellisen kokeen. Ryhmä A ja B tuodaan huoneeseen ja heidän annetaan leikkiä vähän aikaa valokatkaisimella, jolla huone saadaan totaalisen pimeäksi. Tämän jälkeen he saavat laittaa valot pois. Pimeydessä molempien ryhmien silmät peitetään totaalisesti, niin ettei mitään valoa pääse heidän silmiinsä. Tässä vaiheessa ryhmä A saa laittaa valon päälle katkaisimesta. Tämän jälkeen molemmilta ryhmiltä kysytään kysymyksiä huoneen yksityiskohtiin liittyen, erityisesti esineiden väreihin ja muihin näköaistilla havaittaviin asioihin liittyen. Hypoteesina on, että ryhmä A, jolla on tunne valoisasta huoneesta ympärillä kykenee paremmin palauttamaan näitä asioita mieleensä kuin ryhmä B, jolla on kokemus pimeästä huoneesta ympärillään.

Odotan yhteydenottoa tähän tuiki tärkeään tutkimushankkeeseen tarttuvilta psykologeilta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ‘Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.

Esimerkki, josta asian tällä kertaa huomasin, on varsin triviaali. Tieteelliset lähdemerkinnät ovat luonteeltaan varsin pikkutarkkoja: pilkut, pisteet, ja kursiivit on oltava juuri oikeassa paikassa. Väärällä puolella sulkumerkkiä oleva piste on vakava virhe. Pitkään minua inhotti tämä pilkkua nussiva käytäntö ja pitkin hampain kirjoitin lähteeni oikeaan muottiin vain koska tämä oli koulutöiden pakotettu käytäntö. Tuhlasin siis paljon henkistä energiaani purnatakseni asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Urautuminen on kuitenkin jo syönyt pienen kapinallisen. Kirjoittaessani erästä vähemmän formaalia paperia huomasin automaattisesti merkitseväni lähteet pilkulleen virallisella tavalla. Silmääni suorastaan häiritsi keskeneräisesti tai väärin merkitty lähde ja koin nautintoa korjatessani sen virallisen standardin mukaiseksi. On myönnettävä, että olen totaalisesti omaksunut tämän normin, joutunut sisäistämisen uhriksi. Koen suorastaan moraaliseen verrattavia tunnereaktioita: paheksuntaa puutteellisesta merkitsemistavasta ja ylevöitymistä lähdemerkinnän täydentämisestä.

Tämä sisäistämisen proseduuri on tietysti varsin luonnollinen. Jos on jokin yhteisön normi, jota olet pakotettu noudattamaan, on henkisesti hyvin vaikeata taistella sitä vastaan, toimia jatkuvasti oman tahdon vastaisesti. Huomattavasti helpompaa on sisäistää tämä normi: tällöin säilyttää vapautensa, saa toimia oman tahtonsa mukaan. Tämä ilmiö oli erityisen silmiinpistävä armeijassa, jossa alokasaikana tiukkasävyisesti tiettyjä käytäntöjä vastaan kapinoineet toverini olivat puolessa vuodessa – itse alikersanttina ollessaan – ensimmäisinä vaatimassa samojen käytäntöjen noudattamista. En moiti heitä. Jatkuva oman tahdon vastaisesti toimiminen on henkisesti valtavan kuluttavaa ja hajottaa kenen tahansa pään ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tämä aivopesu on erityisen silmiinpistävää tällaisissa poikkeustiloissa, on muistettava, että maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisuudessaan ovat pitkälti oman yhteisömme aivopesun hedelmiä. Sopeutuminen mihin tahansa yhteisöön on yhteisön normien sisäistämistä.

Huojentavaa tässä on se, että tämän sisäistämisen mekanismin avulla yksilö
de facto
kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi ja moraaliseksi kansalaiseksi. Yhteisö suosii tiettyjä käytäntöjä ja sanktioi toisia. Yksilö sisäistää nämä ja niistä kasvaa hänen moraalinsa. Ilman tätä mekanismia ei siis olisi moraalia eikä mitään nykymuotoista yhteisöä. Ainoa mekanismi yhteisön ylläpitämiseksi olisi pelko ja taloudellinen vaihto. Tämä olisi raaka ja epäinhimillinen yhteisö mutta paljolti myös se yhteisö, johon uusliberalistinen ideologia meitä vie. Moraali vaatii yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Pelottavaa mekanismissa on se, että mekanismi on niin vahva, että yksilö voidaan sen avulla saada omaksumaan melkein minkälaisia tahansa ideologioita. Armeija oli tästä aivopesun mekanismista yksi esimerkki. Erilaiset totaalisten valtioiden kuulijaiset keskitason virkamiehet ja tuomioiden toteuttajat ovat toinen esimerkki. Yhteisön moraalinen kasvu lähtee liikkeelle niistä harvoista yksilöistä, jotka henkisesti jaksavat vastustaa vallitsevaa ideologiaa ja moraalisen enemmistön vastareaktiosta ja eliitin vainoista huolimatta kykenevät puheillaan ja teoillaan luomaan siemenen uudelle, inhimillisemmälle moraalisuudelle.

Normin mekaaninen sisäistäminen on evoluution meihin istuttama systeemi. Se on korvaamaton, koska ihmisyhteisön muodostuminen edellyttä sitä. Toisaalta henkinen kehitys tapahtuu vain sitä vastaan taistelemalla. Aikamme ongelma on, että individualismi pyrkii tästä pakkopaidasta eroon, kohti vapautta määrittää itse omat arvonsa. Tämä on ongelmallista, koska se heikentää yhteisön moraalia. Moraalin terveen ytimen puolesta pitää taistella. Toisaalta moraalin sementoiminen estää sen kehittymisen ja luo pysähtyneen ja konservatiivisen yhteisön. Aikamme suuri kysymys onkin, miten kasvattaa yhteisöstä vakaan moraalinen mutta jättää tie avoimeksi myös moraalin positiiviselle kehitykselle? Miten voimme arvorelativistisessa maailmassa määrittää, mikä osa moraalia on säilytettävä ja mikä moraalinen kehitys on hyvää? Kysymys on äärimmäisen vaikea, mutta inhottava fakta kaikkien relativistien ja liberalistien kannalta on, että meidän on pakko vastata siihen.

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: “Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin “tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.

Ulkomaalaispolitiikan ongelmana on suvaitsemattomien asenteiden* lisäksi illuusio oikeuspositivismista. Virkamiehet haluavat elää uskossa, jossa säännöt ja asetukset ovat kaikkivoipaisia ja pystyvät kattamaan kaikki yksilölliset ja erilaiset tapaukset. Päätöksenteko on helppoa: joko maahanmuuttaja A) täyttää tarkasti rajatut ehdot ja pääsee maahan tai B) ei täytä tarkasti määriteltyjä kriteereitä, jolloin hänet karkoitetaan maasta. Virkamiehen tehtävä ei ole muuta kuin relevanttien faktojen selvittäminen, jonka jälkeen säännöt luovat päätöksen automaattisesti. Virkamiehen ei tarvitse ajatella mitään moraalista vastuuta, koska hänen tehtävänsä on vain kylmien ja puolueettomien faktojen keruu.

Valitettavasti todellinen maailma ei ole näin yksioikoinen. Ensinnäkin säännöt eivät ole täydellisiä. Ne sisältävät reikiä ja isoja tulkinnanvaraisuuksia puoleen ja toiseen. Joka kerta kun sääntöä käytetään, tekee virkamies myös oman valintansa siitä, miten hän sääntöä soveltaa. Tämä on siis ensimmäinen kohta, jossa virkamiehen omat arvot astuvat peliin. Toiseksi yksittäiset tapaukset ovat monimutkaisia ja sisältävät ristiriitaisia elementtejä. Tästä johtuen suurin osa tapauksista ei ole siististi ja yksinkertaisesti niputettavissa tiettyyn koriin. Virkamies tekee siis myös valinnan sen suhteen, miten hän yksittäistä tapausta tulkitsee.

Merkittävintä kuitenkin on, että säännöt epätäydellisyydessään eivät ikinä kykene ottamaan kaikkia inhimillisyyteen liittyviä seikkoja huomioon. Yksinäisen mummon erottaminen kaikista Suomessa asuvista sukulaisistaan ja karkottaminen yksinäisyyteen kotimaahansa on epäinhimillistä mutta valitettavasti mikään pykälä ei tällaista tapausta tunne. Sääntöjen mukaan päätös on siis oikeudenmukainen, vaikka se kaikista inhimillisistä näkökulmista on julma ja sydämetön.

Antautuminen sääntöjen sokeaan noudattamiseen tekee ihmisestä koneen. Koneella ei ole omatuntoa, vastuuta eikä sydäntä. Sääntöjen taakse piiloutuminen ja tätä kautta oman vastuun häivyttäminen on helppo selviytymisstrategia silloin, kun joutuu tekemään oman moraalinsa vastaisia asioita. Näin toimi saksalaisten hiljainen enemmistö Toisen maailmansodan aikaan. Kylmät, selvärajaiset säännöt ja inhimillinen, kompleksinen todellisuus ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia. Tämän vuoksi sääntöjen soveltamiseen tarvitaan aina joku inhimillinen henkilö, joka pitää huolta siitä, että säännöt eivät kovuudessaan tule tappaneeksi jotain oikeasti arvokasta.

Ulkomaalaisvirasto vaatisi mielestäni täydellisen asennemuutoksen. Vastuun häivyttämisen sijasta pitäisi korostaa virkamiesten moraalista vastuuta. Pitäisi tuoda esiin se seikka, että jokainen turvapaikkapäätös on moraalinen valinta, joka vaikuttaa oikeiden ihmisten elämään. Sääntöjen soveltamisessa pitäisi antaa tilaa ns. inhimilliselle tekijälle. Virkamiehillä tulisi olla päätöksiä tehdessä oikeus huomioida myös sellaiset inhimilliset tekijät, joita lain pykälä ei tunne. Vain moraalisesti vastuullinen inhimillinen toimija on kykenevä tekemään päätöksiä, jotka olennaisesti vaikuttavat ihmisten elämään. Tähän eivät lait ja asetukset kykene. Siihen kykenee vain ihminen.

1. Suvaitsemattomista asenteista ja Kari “turvapaikkashoppaajat” Häkämiehestä voisi luonnollisesti kirjoittaa oman pitkän kirjoituksensa. Myös Harry “Minä ja mun kaverit” Bogomoloff on viimeaikaisissa lausunnoissaan osoittanut valtiomiesmäisen ymmärryksensä ulkomaalaisasiaa kohtaan. Nämä ovat kuitenkin kohteita, joista ei ole mitään älyllistä sanottavaa ja pelkkä tyhmäksi haukkuminen on tylsää. Toivottavasti Astrid Thors onnistuu tuomaan jotain inhimillisyyttä virastoon Kari Rajamäen sydämettömän kauden jälkeen.

Vaikutuskeinona kuluttajuuden suurin ongelma on siinä, että se on juuri sitä, kuluttamista. Britanniassa on huomattu, että ilmastonmuutoksesta huolestuneet ihmiset lisäävät kulutustaan (HS 30.9). Syynä on se, että ekologista tietoisuutta toteutetaan alkamalla ostaa vihreitä autoja, televisioita, paitoja tai taloja. Kun ekologisuudesta tehdään kuluttamista, ovat markkinavoimat onnistuneet jo puoliksi syleilemään sen kuoliaaksi. Kun maan pikkuporvarillinen enemmistö omaksuu uuden arvon, tekee se senkin luonnollisesti pikkuporvarillisesti. Tärkeintä ei ole todellinen ympäristökuorman vähentäminen, vaan vihreyden näyttäminen naapureille ja kanssaihmisille. Kuluttamattomuus ei paha kyllä näy niin selkeästi kuin pihamaalle parkkeerattu hybridiauto. Siksi vihreys muuttuu irvikuvakseen keskivertokuluttajan käsissä.

Kuluttajuus vaikutuskeinona on myös täysin epädemokraattinen. Mitä enemmän sinulla on rahaa eli kulutusvoimaa, sitä merkittävämpiä ovat kulutusvalintasi. Perustava ongelma on kuitenkin siinä, että vapaaehtoinen pidättäytyminen ei tule ikinä ratkaisemaan ympäristöongelmaa. Keskivertokansalaiselle ilmastonmuutos on niin abstrakti ongelma ja omat kuluttajavalinnat sellaisia pisaroita valtameressä, että vaikka periaatteessa ympäristötahtoa löytyisi, ei se kanavoidu käytännön valinnoiksi muuta kuin tarpeeksi helpoksi tehdyissä ratkaisuissa. On helppo ostaa puhdas omatunto kierrättämällä maitopurkit ja ostamalla kaksi ekologista t-paitaa, kun ei tarvitse muuttaa pienempään taloon turhaa lämmitysenergiaa säästääkseen tai luopua kokonaan lentomatkustamisesta. Mihinkään vaikeisiin kulutusvalintoihin ihmisten suuri enemmistö ei kuitenkaan tule koskaan ryhtymään kuin pakon edessä.

Tätä pakkoa taas ei pysty tarjoamaan kuin valtiovalta. Vaikeat mutta välttämättömät luopumiset vanhoista epäekologisista elämäntavoista tapahtuvat vain lainmuutosten ja sanktioiden avulla. Näiden tekemiseen politiikoilla mielestäni on mandaatti. 82% suomalaisista pitää ilmastonmuutosta melko suurena tai hyvin suurena uhkana, 81% on valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ja 70% on valmis maksamaan enemmän vähäpäästöisestä energiasta hillitäkseen ilmastonmuutosta (HS 26.9). Tarvitaan vain visionäärinen poliittinen voima, joka on omaa kansansuosiotaan pelkäämättä valmis luotsaamaan kansakunnan yli tämän ihmiskunnan kohtalonkysymyksen. Tarvitaan 2000-luvun Mooses. Kuluttaja ei ratkaise ympäristöongelmia. Kansalaiset ja visionääriset valtiomiehet sen sijaan voivat ratkaista ne.

Helsingin Sanomat syyllistyi tässä uutispoliittiseen vallankäyttöön ja valtamedia-asemansa väärinkäyttöön. Tämä näkyy monesta seikasta. Ensinnäkin gallup sisälsi paljon enemmän sen yleistä tendenssiä kuvastavia tutkimustuloksia, jotka olisi voinut nostaa otsikoksi. Toiseksi kyseinen tutkimustulos ei nähdäkseni ollut uutisarvoltaan kiinnostavin gallupin tuloksista. Esimerkiksi edellämainittu suomalaisten melko pitkälle menevä yksimielisyys halussa toimia ilmaston puolesta, olisi ainakin henkilökohtaisen uutisvainuni mukaan ollut merkittävämpi.

Vielä vakavampaa on se, että itse otsikko on jopa tahallisen harhaanjohtava. Yleisesti ottaen, jos jokin asia saa 42% kannatuksen ja vastustusta ei edes mitata, on väärin otsikoida uutinen “Suomalaiset torjuvat asian”. 58% joukkoon voi mahtua hyvinkin paljon henkilöitä, jotka laittaisivat raksin ruutuun ‘En osaa sanoa’, varsinkin kun ilmastoveron luonne on valtaosalle täysi mysteeri ja veron mittaluokasta ei ole mitään tietoa. Vastauksen pohjalta voisi joku rohkea hyvinkin tehdä otsikon ’42% suomalaisista valmiita maksamaan ilmastoveroa’. Neutraalimpi tapa sanoa asia olisi esimerkiksi ‘Ilmastovero jakaa kansan’.

Kysymyksen tarkempi analyysi osoittaa vielä selkeämmin, että merkittävää ilmastoverokysymyksessä oli sen saama kannatus, ei vastustus. Suomalaisilta kysyttiin ovatko he valmiita “Maksamaan kaikkien tuotteiden ja palvelujen hinnassa ns. ilmastoveroa?” Kysymys on jo valmiiksi muotoiltu mahdollisimman torjuttavaan muotoon.
Kaikissa-
sanan käyttö tässä yhteydessä ei lisää mitään relevanttia informaatiota, vaan ainoastaan pyrkii tekemään kysymyksestä torjuttavamman. Lisäksi kysymys ei kerro, onko kyseessä kaikkien hintojen kaksinkertaistuminen vai ilmastoa erityisesti kuormittavien tuotteiden hintojen parinkymmenen prosentin nousu. Kaikesta tästä huolimatta 42% suomalaisista on valmiita alkamaan maksamaan ilmastoveroa kaikissa tuotteiden ja palveluiden ostossaan. Tämä on varsin hämmästyttävä tulos. Verot eivät yleisesti ottaen ole mikään suosittu asia. Vaikea kuvitella, koska näinkään iso osa kansalaisista on kannattanut täysin uuden verotyypin luomista ilman, että verorahoille saisi mitään konkreettista vastinetta. Hämmästyttävää ilmastoveron kohdalla ei ole sen saama vastustus (jota tässä ei siis mitenkään edes mitattu), vaan sen saama näinkin laaja kannatus. Se olisi enemmän otsikon arvoinen.

Kyseessä on selkeästi poliittinen päätös, joka on tehty Hesarin herrakabinetissa. Tämä näkyy vahvassa ristiriidassa itse varsinaisen uutisen (sivu A4) ja pääuutissivun tiivistelmän välillä. Varsinainen uutinen on otsikoitu oikeaoppisesti “Suomalaiset tinkisivät kulutuksesta hillitäkseen ilmastonmuutosta” ja se kertoo tutkimustuloksista oikeaoppisesti. Päivän pääuutista päätettäessä on väliin astunut joku isokenkäinen, joka on ilmoittanut, että ideologiamme ei salli tuollaisen ekohippiotsikon painamista etusivullemme. Tutkimuksesta on väkisin etsitty kaikkein ilmastokielteisin asia, jota on otsikossa vielä vakavasti liioiteltu.

Otsikon muokkaus poliittisin perustein on siis varsin selvä asia. Avoin kysymys on ainoastaan, johtuuko Helsingin Sanomien puolueellisuus ilmastoasioissa jostakin päätoimittajien ideologisesta vakaumuksesta vai siitä, että heillä on liian tiiviit yhteydet ilmastoverosta mahdollisesti kärsiviin teollisuudenaloihin?

Omassa tulkinnassani kontakti-improvisaatio on oikeastaan eräs meditaation muoto. Meditaation tarkoituksena on mielen tyhjentäminen ja sitä kautta puhdas, kaikista kategorioista ja pyrkimyksistä riisuttu olemassaolon kokemus. Kontakti-improvisaation erikoisuus on siinä, että se keskittyy olemisen kokemuksen kahteen keskeiseen elementtiin: liikeeseen ja ruumiillisuuteen sekä olemiseen Toisen kanssa.

Itselleni kontakti-improvisaatio tarjosi paljon. Toisen kurssipäivän aamun tehtävässä vietin puoli tuntia tanssilattialla silmät kiinni kahden hengen tukemana. Alkuvaiheessa he liikuttelivat passiivista ruumistani, loppuosassa tanssin yksin heidän pitäessä huolta, etten törmännyt seiniin tai toisiin ihmisiin. Kokemus omasta ruumiillisuudesta oli tässä uskomattoman vahva. Näköaistin ja kuuloaistin (ei musiikkia, eikä puhetta) poissulkeminen pakotti keskittymään tuntoaistiin ja ruumiiseen. Se toimi ainoana toimivana kanavana maailmaan. Tilantaju katosi ja sitä ikäänkuin vain kellui ruumiillisena tyhjyydessä, omaa liikehdintää ja toisten kosketusta väkevästi aistien. Samalla tunsi myös vahvasti lattian ja painovoiman läsnäolon; kaksikon joka on aina tanssissa läsnä, mutta ei koskaan aiemmin näin tiedostettuina.

Kontakti-improvisaatio siis riisuu olemassaolon kokemuksesta kaiken ylimääräisen. Sosiaalinen minä katoaa, ei ole tarvetta esittää kenellekään mitään. Tanssissa ei ole ulkoisia tavoitteita, joten myöskään toinen ei voi olla toistaan parempi, kontakti-improvisaatiota ei voi
suorittaa
. Keskiöön nousee se, miltä minusta tuntuu, ei se miltä näytän toisten silmissä. On vain oma liikkumiseni ja oma tuntemukseni liikkumisesta.

Samalla tanssi on kuitenkin dialogia, sitä tanssitaan jonkun toisen kanssa. Sosiaalisen minän riisuminen tekee tästäkin kohtaamisesta puhtaamman. Kohtaan toisen Toisena, en sosiaalisesti kategorisoituna tai sukupuolitettuna henkilönä. Kontakti-improvisaatiossa opetellaan päästämään irti näistä kategorioista muun muassa etsimällä itselleen pari silmät kiinni. Tanssit toisen kanssa tietämättä onko kyseessä nuori vai vanha, mies vai nainen. Kun tavallisessa tanssissa musiikki toimii liikkeiden inspiraationa, on kontakti-improvisaatiossa inspiraation siemen istutettu kohtaamiseen.

Tanssin yhteydet fenomenologiaan ovat ilmeiset. Jos puhtaan meditaation tavoitteeksi kiteytetään kokemus siitä, minkä Heidegger on käsitteellistänyt Olemiseksi, voisi sanoa, että kontakti-improvisaatio tavoittelee kokemusta Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiasta ja Irigarayn Toisesta. Tarkemmin sanottuna kontakti-improvisaatio tuottaa perustavia kokemuksia ruumiillisena olemisesta ja toiseudesta, joita kokemuksia vasten kaikkia ruumiin tai toiseuden fenomenologisia teorioita tulisi peilata.

P.S. En ole lukenut tai kuullut lainkaan kontakti-improvisaation ‘oikeasta’ filosofiasta, joten nämä tulkinnat lajin luonteesta ovat omista tuntemuksistani syntyneitä, eivät virallisia totuuksia. Lisätietoa kontakti-improvisaatiosta ja harrastusmahdollisuuksista löytyy lajin suomenkielisiltä
sivuilta
.

Ei ole sattumaa, että iso osa aikamme merkittävimmistä IT-alan yrityksistä kuten H&P, Intel, Microsoft, Google tai Apple on saanut alkunsa Silicon Valleyssä. Helposti ajatellaan – ja aivan paikkansapitävästi – että sinne keskittyvät parhaat tekijät. Mutta olennaisempaa on ymmärtää miksi parhaat tekijät ympäri maailmaa virtaavat juuri tälle pienelle paikkakunnalle innovatiivisten ideoidensa kanssa. Keskeinen syy on alueelle keskittyneet start-up – firmojen rahoittajat ja alueelle tyypillinen rahoitusmalli: Missään muualla ei ole niin paljon investoijia valmiina rahoittamaan niin isolla rahalla niin hulluja ideoita. Tuotantomalli perustuu siihen, että riskisijoittajat ja bisnesenkelit antavat rahoituksen kymmenelle hullulle idealle. Yhdeksän niistä tekee konkurssin mutta yksi räjähtää markkinataivaalle tuottaen rahaa niin paljon, että investointi kaikkiin kymmeneen on kannattavaa. Etukäteen kaikki kymmenen ideaa vaikuttavat hienoilta, eikä ole mitään mekanismia ennustaa, mikä niistä räjäyttää potin. Ainoa keino on heitellä kymmeniä miljoonia dollareita isolle joukolle propellipäitä ja luottaa siihen, että yksi näistä ideoista tuottaa miljardin.

Keskeinen siirrettävä oivallus ajatuksellisten innovaatioiden suuntaan on juuri tämä tuotantomalli. Jos haluamme aikaansaada aidosti uudenlaista, mullistavaa ajattelua, emme voi etukäteen ennustaa kenen ajatuksen siemenestä nousee uusi ikitammi. Saadaksemme aikaan ajattelun vakavastiotettavia mullistuksia, on meidän pakko tukea kymmentä hourupäistä ajatusta, sillä tietoisuudella, että yhdeksän niistä tulee olemaan vain sitä – hourupäisyyttä.

Mullistavan ajattelun synnyttäminen vaatii ennenkaikkea aikaa. Kymmenelle hourupäälle on taattava toimeentulo ja ajattelun vapaus irti taloudellisista realiteeteista. Vähintään viideksi vuodeksi. Terävimmätkin professorit elävät helposti tulosvastuun paineissa, joka pakottaa heidät kehittämään ajatuksia, jotka pystyy tuottamaan valmiiseen muotoon vuodessa. He eivät myöskään voi tuhlata viittä vuotta sellaisen ajatuksen metsästämiseen, joka osoittautuukin hedelmättömäksi. Heidän on pakko pelata varman päälle. Vain ajattelun riskirahoitus mahdollistaa tällaisille aikamme terävimmille ajattelijoille mahdollisuuden luoda jotakin todella uutta, seurata mullistavimpia ajatuksiaan tietämättä etukäteen, mihin ne johtavat.

Maailma kaipaa ajatusten Silicon Valleytä. Huippuyliopistojen yhteyteen tulisi perustaa itsenäisiä riskiyksiköitä, jotka tarjoaisivat alansa huipuille viiden vuoden ajattelunvapauden ilman julkaisupakkoa. Huippututkijat hakisivat niihin villeimpien ideoidensa kanssa sitoutuneena kehittämään niitä tämän viiden vuoden aikana. Moni ajatuksista jäisi raakileiksi mutta muutamat niistä mullistaisivat maailman ja maailmankatsomuksemme.

Helsingin hienoilla huippuyliopistoilla olisi tässä mahdollisuus olla maailmanlaajuisia edelläkävijöitä. Olisihan se hienoa, että seuraava Sokrates tai Newton, Wittgenstein tai Einstein tulisi Suomesta – ja vain, koska me ymmärsimme tehokkaimman huippuajattelun rahoitusmallin.
Helsinki – ajattelun Piilaakso!

Ensiksi ‘Hvordan vi slipper af med de andre’ kertoi tarinan Tanskan (jossa äärioikeisto on kasvattanut suosiotaan) lähitulevaisuudesta, jossa hallitus on päätynyt lopulliseen ratkaisuun vammaisten, työttömien, sosiaalipummien, veronkiertäjien ja muiden ei-tuottavien yhteiskunnan taakkojen suhteen. Sotilaalliset joukot keräävät heidät kesälomalla tyhjiksi jääneisiin kouluihin vankileireille. Siellä he saavat yksitellen yrittää vakuuttaa kuulustelijansa siitä, että he ovat antaneet yhteiskunnalle enemmän kuin ovat siltä saaneet erilaisten tukien ja avustusten muodossa. Jos jury ei ole tyytyväinen heidän selityksiinsä, teloitetaan heidät siihen paikkaan. Tämän karun yhteiskuntakritiikin toteutus on loistava, sisältäen jatkuvasti oivaltavia kohtauksia ja vahvoja näyttelijähahmoja.

Illan päätti ‘Itty Bitty Titty Committee’, energinen, romanttinen ja rebel teinidraamakomedia. Juoni olisi klisee, jos se olisi klassisen heteronormatiivinen. Elokuva on kuitenkin kuvaus lesbotytön heräämisestä plastiikka-kirurgian vastaanottoapulaisesta radikaalifeministiksi, joka liittyy kapinalliseen Cunts in Action – ryhmään pyrkien herättämään naiset näkemään sen patriarkaatin, johon he ovat alistuneet. Paitsi, että elokuvassa viljellään hyviä femakkoargumentteja ja kapinoidaan valtavirtaa vastaan, on siinä hyvää musaa ja kunnon ‘äijä’-energiaa. Jos olisin lesbo niin elokuvasta poiskävellessäni olisi mahtava maailmanomistaja-fiilis. Jos siinä vaiheessa joku epämääräinen mies tulisi lääppimään, niin kaveri saisi samantien polvesta munille, niin valtaistunut olisin.

Päätin, että sitten kun isona teen ekan oman leffan, ei se ole mikään ankea taide-elokuva. Siitä tulee ison budjetin rokkaava rymistely, joka menevän ulkokuorensa alla kätkee painavaa yhteiskunnallista sanomaa. Laittakaa siis pop cornit tulelle!

Ensinmainitussa kirjassa hahmotellaan perimmäisiä maantieteellisiä syitä kansakuntien ‘menestykseen’ tarkoittaen tässä lähinnä taloudellista ja sotilaallista ylivaltaa suhteessa muihin kansakuntiin. Historia koostuu sekä satunnaistekijöistä, että vääjäämättömistä mekanismeista. Esimerkiksi maatalouden leviäminen kaikille soveltuville alueille Euraasiassa ei ole sattuman kauppaa. Kun innovaatio oli keksitty Hedelmällisen Puolikuun laaksossa, alkoi se leviämisensä. Jotkut kansat olivat alttiimpia omaksumaan tämän innovaation kuin toiset, johtuen kulttuurisista ja satunnaisista tekijöistä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin maanviljelijäkansat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät kaikilla soveltuvilla alueilla, koska ne pystyivät ylläpitämään paljon suurempaa väkimäärää ja erillistä sotilasluokkaa. Historian kylmä mekanismi on sokea: Kansat yksinkertaisesti joko omaksuivat maanviljelyksen tai tuhoutuivat.

Buddhalaisuuden ydin on mielenrauhan saavuttaminen ja tällä matkalla haluista luopuminen on keskeistä. Sisäinen rauha kulkee sisäisen muutoksen ja epäitsekkyyden tietä. Ulkoisen todellisuuden aiheuttamaan tyytymättömyyteen on kaksi perusratkaisua: muuttaa ulkomaailmaa tai muuttua sisäisesti. Tällä jatkumolla buddhalaisuus (hengellisissä muodoissaan) edustaa sisäisen muutoksen ääripäätä, kun oma länsimainen kulttuurimme taas edustaa toista ääripäätä, jossa kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan materiaalisesti.

Tällöin on selvää, että pitkällä tähtäimellä materiaalisempi kulttuuri tuottaa enemmän materiaalisia innovaatioita. Se on myös todennäköisemmin valloitushaluinen kuin sisäiseen harmoniaan tähtäävä kulttuuri. Henkisissä arvoissa vahvoilla oleva kansakunta jää siis pitkällä tähtäimellä mitä todennäköisimmin materiaalisessa kehityksessä ja taistelukyvyssä jälkeen kansakunnasta, jonka yhteisössä materiaaliset tavoitteet ovat ensisijaisempia ja kilpailu kovempaa.

Tästä seuraa, että syvän buddhalaiset yhteiskunnat jäävät valloittajan jalkoihin paljon useammin kuin toimivat itse valloittajina. Viimeksi tämä traaginen luonnonvakio koettiin 1940-luvulla, kun materiaalisesti orientoitunut Kiina valloitti hengellisemmän Tiibetin. Yhteisöjen hengellisyyden eroa kuvaa ehkä parhaiten se, että Tiibetissä tuolloin noin 20% väestöstä eli munkki-elämää luostareissa, mikä lienee korkeampi luku kuin missään Himalajan seudun ulkopuolella.

Rajallisten resurssien maailmassa kansakunnat taistelevat samoista maa-alueista ja muista resursseista. Kulttuurien pitää sopeutua tähän taisteluun tai ne pitkällä tähtäimellä tuhotaan tai valloitetaan. Tämä menestyksen pakko suosii materiaalisia kulttuureita. Vahvan henkisesti orientoituneet kulttuurit voivat muotoutua ja selvitä vain olosuhteissa, joissa rauha on taattu pitkäksi aikaa. Tämä on avain sen ymmärtämiseksi, miksi buddhalaisuuden hengellisimmät muodot ovat kehittyneet Himalajan vuoristojen varjossa. Vuoret tarjoavat luonnollisen suojan hengellisemmän kulttuurin kehittymiselle ehkäistessään valloittajien hyökkäysmahdollisuuksia.

Tästä päästään hahmottamaan pelottavaa luonnonlakia: kansakunta, joka kehittyy liian onnelliseksi nykyolosuhteissaan, ei kehity materiaalisesti tarpeeksi, jonka seurauksena materiaalisesti kehittyneempi kulttuuri ennemmin tai myöhemmin valloittaa sen. Onko niin, että kansakuntien menestyksen hinta on liiallisen hengellisyyden ja tyytyväisyyden tukahduttaminen?

Elämystenhallinta on sana, jota ei tiettävästi vielä ole käytetty missään (aikamme Antero Vipunen eli Google palauttaa nolla osumaa). Se on kuitenkin vahvasti tulossa. Sillä mikä onkaan oman aikamme peili enemmän kuin elämyshakuisuus. Ihmiset ajautuvat yhä enemmän merkitysvajeen kuiluun ja elämä yltäkylläisyydessä on syvärakenteeltaan yhä tyhjempää ja tarkoituksettomampaa. Työssä raadetuille rahoille on yhä vaikeampi löytää sitä materiaalista vastiketta, joka korvaisi menetetyn ajan, kun elintasomme jatkuvasti nousee ja kaikki olennaiset tarpeemme tyydyttyvät nappia painamalla. Onneksi elämysteollisuus on astunut yhä vahvemmin areenalle tyydyttämään jatkuvasti kasvavaa nälkäämme. Se tarjoaa hetkellisiä vahvoja kokemuksia, silmänräpäyksiä, joissa tunnemme olevamme elossa. Bungee-hyppyjä, safareita, hiljaisuuden retriittejä, viihde-elokuvia ja erityisesti turismia. Näin se täyttää tyhjän arkemme ja auttaa unohtamaan syvemmät eksistentiaaliset kysymykset. Elämykset ovat oopiumia keskiluokkaiselle nykykansalle, aivan samoin kuin uskonto oli sitä työläisille Marxin aikoihin.

Mutta osaanko minä löytää oikeat elämykset? En kai vain turvaudu elämyksiin, jotka ovat jo ‘so last season’? Millä elämyksillä saavutan kunnioituksen kanssatovereideni keskuudessa? Kiireisellä business-miehellä ei ole aikaa itse kontrolloida niukan vapaa-aikansa elämystenvirtaa. Niinpä hän tarvitsee elämystenhallinnan asiantuntijoita, jotka luovat hänelle elämysprofiilin ja täten pystyvät maksimoimaan hänen vapaa-ajallaan kokemiensa elämysten määrän ja laadun. Asiantuntijoiden ja erikoistumisen aikakautena omien elämysten kokeminenkin kannattaa ulkoistaa osaavammalle. Kuten personal trainerit pitävät nykyään huolta, että oman elämänsä sankarit liikkuvat oikein, tulevat elämystenhallinta-valmentajat pitämään huolta, että he saavat oikeanlaisia elämyksiä. Vain näin he kykenevät elämään huippuunsa asti optimoitua elämää. Elämystenhallinta on avain parempaan elämään.

Itse tarina edustaa suomalaista kaunista melankoliaa parhaimmillaan. Romaani alkaa nuoren piikatyttö Siljan viimeisestä elonpäivästä ja heljyvän kauniista poisnukkumisesta pitkällisen sairauden uuvuttamana. Siitä se palaa takaisin Siljan isän lapsuuteen ja käy lävitse isän ja tyttären elämänkaaren. Kuten asiaan kuuluu, harvat onnenvuodet sivuutetaan nopeasti; jo tuleviin onnettomuuksiin viitaten, mutta elämän kauheuksiin ja riipaiseviin kohtaloihin antaudutaan sukeltamaan.
Kaikessa surumielisyydessäänkin tarina on kovin kaunis. Tämä johtunee paljon sekä isän että tyttären heleän hymyilevästä asenteesta, joka katsoo kaikkia kohtalon kiemuroita lapsen sinisin silmin ne sisäänsä kätkien ja elämää kohtaan edelleen paljon kaunista tuntien.

Miksi tämä melankolia on suomalaisen tarinankerronan kultalaji? Onko niin, että katajainen kansa pohjoisen karuilla lakeuksilla elää niin hankalissa oloissa, että ilon aiheet ovat vähissä. Niinpä aikojen saatossa surusta on opittu tekemään kaunista. Kohtalon estetisoinnilla kestää pidempään kituliasta elämäänsä.

Historiallisesta perspektiivistä kirja tuo esiin maaseudun elämää 1800-luvun lopulta kansalaissodan jälkimaininkeihin asti. Kiintoisaa oli esimerkiksi nähdä kuinka eri näköisenä kansalaissota näyttäytyi korven vaeltajille kuin Westön kuvaamille Helsinkiläis-henkilöille sekä punaisten että valkoisten puolella. Päähenkilöiden elonperspektiivi tuntui ulottuvan vain oman lähiseudun alueelle ja poliittisen konfliktin taustojen ymmärtäminen jäi olemattomaksi. Sota näyttäytyi kylässä jokaisen eloa hankaloittavana poikkeustilana, jossa ensin punaiset ja sitten valkoiset vallasta huumautuneet viiden pennin pyövelit pääsivät maksamaan henkilökohtaisia kalavelkojaan verellä.

Silmiin pisti myös talottomien naisten asema tuohon aikaan. Meidän on helppo päivitellä Irania, jossa raiskauksen uhrin perhe tappaa hänet häpeän välttämiseksi. Mutta kaukana eivät vielä ole nekään ajat, jolloin koto-Suomessa piikanaisen raiskauksesta selvisi mies pienillä nuhdesaarnoilla ja pilapuheilla. Samanaikaisesti uhrina olevan viattoman tytön maine pilaantui ja avioliittomahdollisuudet romahtivat, uhrista oli tullut likainen nainen. Aikana, jolloin naisen kunnia tuli siveydestä ja aviomiehen kautta, raiskatulta riistettiin ainoa naisille tarjottu itsetunnon lähde.

Mutta palataan kirjan keskeiseen sisältöön: Nuoren rakkauden kiihko ja kesäöisen kaipauksen palo! Ne sillanpää tavoittaa koskettavasti. Ne muodostavat kirjan kaihonkatkuisasti palavan ytimen.

Televisio on media, jonka avulla kansakunnan suuret rivit tavoitetaan nykyaikana. Vuonna 2003 suomalainen käytti television katseluun 2 tuntia 53 minuuttia päivässä (
lähde
),
joka on aika häkellyttävä määrä ihmisten vapaa-ajasta. Tämä TV-dominanssi
heijastuu niin politiikkaan kuin vapaa-aikaankin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidetään itsestään selvänä, että presidentiksi ei ole asiaa, jos ei onnistu keräämään kampanjarahoitusta vähintään kolmeasataa miljoonaa euroa (
lähde
).
Suomalainen politiikkakin on televisioitunut ja tv-spektaakkelit kuten Idols
tai Salkkarit yhdistävät ihmisiä ja dominoivat kahvipöytäkeskusteluja. Television rooli vallankäyttäjänä ja ihmisten todellisuuden muokkaajana on
valtava.

Samanaikaisesti televisio on yhä enemmän mainonnan media.
Televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa vuonna 2003. (
lähde
)
Mainonnan tavoitteena on vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja maksajat
uskovat, että he saavat rahoilleen vastinetta. Televisiota katsoviin ihmisiin kohdistuu siis valtava heihin suoraan vaikuttamaan pyrkivä päivittäinen valistusannos.

Tällöin on katsottava minkälaisia arvoja mainonnan mukana ihmisille
välitetään. Nämä TV-mainonnan keskimääräisesti välittämät arvot saavat nimittäin kuin varkain massiivisen lähes miljoonan euron päivittäisen valistuskampanjan. Se ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin. Muuten mainonnalle ei löytyisi maksajia. Mitä yhteisiä arvoja mainokset siis edistävät?

Ensinnäkin on selvää, että valtaosa mainoksista yhdistää kuluttamisen onneen ja hyvään elämään. Ihmisille pyritään välittämään mentaalimalli, jossa
tuotteet ja palvelut ovat avainasemassa ihmisten hyvinvoinnille. Tavoitteena
on luoda mielikuvia, joissa tietyt tuotteet mahdollistavat elämän parantumisen. Valistuskampanja pyrkii luomaan
hedonistisessa
oravanpyörässä
elävän ihmisen, joka uskoo onnen löytyvän aina seuraavan tuotteen takaa. Valitettavasti tieteelliset tutkimukset osoittavat, että totuus on toisenlainen, tavara ei tuo onnea (
lähde
).
Ihmisille pyritään siis luomaan väärä kuva inhimillisestä onnellisuudesta
mainonnan sivutuotteena. Tämä on pelottavaa aika perustavalla tasolla.

Toiseksi TV-mainonta kaventaa ja vahvistaa normaaliuden normia. TV-tuotteita kelpaavat mainostamaan vain hyvännäköiset ja nuoret menestyjät. Kaikki marginaaliryhmät sivuutetaan. Koska viimeksi näit TV-mainoksessa vammaisen, maahanmuuttajan, työttömän, nahkahomon tai ruman ihmisen? Useimmiten mainonnan tarjoama perheidyllikin on lamaannuttavan keskiluokkainen ja konservatiivinen. Parempaa elämää kelpaavat edustamaan vain ‘normaalit’ menestyvät ihmiset.

Muitakin epäkohtia varmaan on mutta mainittakoon vastapainoksi, että
TV-mainonta pyrkii edistämään myös moraalisuutta, ainakin sen konservatiivisessa muodossa. Mainosten ihmisillä ei tavallisimmin ole kuin
yleisesti hyväksyttyjä paheita. Ehkäpä tällä voi jokin positiivinen vaikutus
olla ihmisten alitajuntaisesti poimiessa käytösmalleja mainonnan maailmasta.

Meidän mieltemme manipuloimiseen TV:n avulla käytetään 207 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä vaikuttamisen kanava on täysin epädemokraattinen, se joka maksaa eniten saa äänensä kuuluviin. Samanaikaisesti median ja erityisesti TV:n valtaa korostetaan yhä enemmän. Olisikin aika pohtia tämän
vaikutuskanavan demokratisoimista.

Teemu Mäen mukaan tv-mainonta tulisi lopettaa kokonaan (lähde: NYT-liite).
Tämän ehdotuksen toteutumismahdollisuudet nykyisessä ilmapiirissä ovat
varsin olemattomat, vaikkakin on muistettava, että vasta 40 vuotta sitten
tämänkaltaiset mielipiteet eivät olleet lainkaan radikaaleja, vaan aivan valtavirtaa. Vuonna 2047 mainonnanvastaisuus voi hyvinkin olla jälleen
valtavirtaa. Ihmisten ideologinen muisti on lyhyt ja vaihtoehdoton.

Itse ehdottaisin kuitenkin rajoittuneempaa toimenpidettä. Valtion tulisi lunastaa esimerkiksi 20% kaikesta mainosajasta omavalintaisten mainostensa esittämiseen vastineeksi TV-kanava – luvasta.
Smithin näkymättömän käden ansiosta tv-mainonnan hinta nousisi, jolloin
kanaville aiheutuva tulonvähennys olisi paljon pienempi kuin tämä 20%.
Valtio sen sijaan voisi tämän 20% avulla ensinnäkin tarjota omaa valistustaan erilaisista ajankohtaisiksi katsomistaan teemoista. Yhtä tärkeätä olisi kuitenkin tarjota mainosaikaa erilaisille järjestöille ja kampanjoille, joilla ei muuten ole taloudellisia resursseja saada ääntään kuuluviin. Näin demokratisoisimme erästä keskeistä nykyaikaista valtakunnallista vallankäyttäjää edes aavistuksen verran. Tuntuuko tämä liian utopistiselta nykyisessä markkinaideologisessa ilmapiirissä?

Taustalla on sama ilmiö kuin ilmansuunnissa. Vähänkin ilmansuuntia käyttäneellä pohjoinen ja etelä, itä ja länsi tulevat suoraan selkärangasta. Mutta kokenutkin purjehtia joutuu aina tarkistamaan väli-ilmansuunnat koillisesta luoteeseen käymällä ne läpi rimpsunomaisesti koillisesta liikkeelle lähtien ja jokaisen vuorollaan paikalleen sijoittaen. Kyse ei ole vain siitä, että pääilmansuuntia käytetään paljon enemmän. Ne oppii helposti jo viisivuotias maakrapu mutta väli-ilmansuunnat eivät mene kohdalleen edes parikymmentä vuotta purjeveneessä viettäneelle. Taustalla on oltava jokin syvempi syy.

Syy löytyy aivojemme rakenteesta. Ihmisellä on jokin sisäsyntyinen
aivoheuristiikka
, joka pyrkii yksinkertaistamaan suunnat näiden neljän perussuunnan mukaisiksi. Ihmisaivot sisältävät runsaasti erilaisia mekanismeja, jotka tekevät ympäröivän todellisuuden yksinkertaisemmaksi hahmottaa. Koemme todellisuuden aina tulkittuna, näiden automaattisten mekanismien suodattamana. Todellisuuden karkeistus perusilmansuuntien mukaiseksi on yksi tällainen heuristiikka.

Tämän vuoksi hahmotamme kaupungin kadut aina pohjois-etelä – suuntaisiksi tai itä-länsi – suuntaisiksi. Tällöin yksinkertaistamme aina todellisuutta, jossa kadut eivät seuraa tiukasti ilmansuuntia. Esimerkiksi ydinkeskustan hahmotamme juuri näin. Freda kulkee mielessämme pohjoisesta etelään, vaikka todellisuudessa se kulkee lähempänä luode-kaakko – akselia. Perusilmansuunnat uppoavat tähän heuristiikkaan antaen nimet myötäsyntyisille neljälle suunnalle, jolloin ne on helppo muistaa. Väli-ilmansuunnille ei ole sijaa tässä järjestelmässä, joten niiden intuitiivinen muistaminen tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia kokeneellekin. Englannissa ja Ruotsissa tämä ongelma on ratkaistu antamalla niille nimet pääilmansuuntien mukaan: North-East ja Syd-Väst.

Kaakkois-Helsinki aiheuttaa ylivoimaisia ongelmia tälle sisäsyntyiselle aivoheuristiikallemme, koska siellä pääkadut kulkevat kovin tarkasti väli-ilmansuuntia noudattaen. Tällöin aivomme yrittävät vääntää jokaisen ajamamme kadun perusilmansuuntien mukaan mutta koska molemmat perusilmansuunnat ovat yhtä lähellä tapahtuu tämä kääntö mielivaltaisesti jompaan kumpaan suuntaan. Sisäinen karttamme vääntyy solmuun. Tämän seurauksena yritys suunnistaa alueen lävitse on aina enemmän tai vähemmän onnenkauppaa.

Ympäristönsuojelun kannalta kaikki kaupungit pitäisi suunnitella väli-ilmansuuntia seuraaviksi. Tämä pakottaisi ihmiset joukkoliikenteen käyttäjiksi, kun kotikaupungissa suunnistaminen kävisi ylivoimaiseksi.

Helsingin sosiaaliviraston vuosiraportti antaa synkän kuvan tehostamisesta. “Ennen asiakkaat olivat vihaisia, nyt he ovat luhistettuja” toinen raportin tekijöistä, Lilli Autti kuvasi tunnelmaa keskiviikon Helsingin Sanomissa. Virastossa toteutettiin tehokkuutta lisäävä organisaatiomuutos vuonna 2005, jossa siirryttiin muun muassa maantieteellisistä piireistä vastuualueisiin. Sen seurauksena asiakkaan on yhä vaikeampi päästä puhumaan ylipäänsä kenenkään virkailijan kanssa, virkailijat eivät tunne asiakkaitaan ja asiakas päätyy usein pompoteltavaksi luukulta toiselle. Pahimmassa tapauksessa asiakas jää pitkäksi aikaa ilman mitään toimeentulotukea, kun esimerkiksi sosiaalitoimi ja terveystoimi ovat kumpikin sitä mieltä, että tapaus kuuluu toiselle.

Asiakas pääsi ennen tapaamaan sosiaalityöntekijää vähintään kerran kuukaudessa. Näin syntyi edes jonkinlainen elävä suhde asiakkaan ja viraston välillä. Nyt tämä on korvattu lomakkeilla ja lisäselvityksillä. Vain harvat (nuoret ja kokonaan tulottomat) pääsevät suoraan kontaktiin niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät heidän elämäänsä ja toimeentuloonsa radikaalisti vaikuttavia päätöksiä. Jopa useat viraston omista työntekijöistä ovat raportin mukaan valittaneet arvojen koventumisesta ja asiakasvastaisesta ilmapiiristä, sekä virastossa vallitsevasta pelon ja vaientamisen kulttuurista.

Missään yrityksissä tällaista asiakasrajapinnan kohtaamista olennaisesti heikentävää muutosta ei voitaisi tehdä, koska asiakkaat siirtyisivät kilpailijoille. Sosiaalitoimiston ei onneksi asiakkaista tarvitse kilpailla. Vaihtoehdot ovat kirkon diakoniatyö ja leipäjono, joihin raportin mukaan useat ihmiset ovatkin siirtyneet. Pelottavaa on, että viraston tulosmittareissa nämä luovuttaneet heikompiosaiset varmaankin nostavat mitattua tehokkuutta. Kapitalistisissa yrityksissä asiakkaan kohtaaminen on sentään edes välinearvo.

Uskonnon ja pienyhteisöjen heikentymisestä seuranneen arvotyhjiön täyttäneen uusliberalismin perusongelma on, että se on läpikotaisin instrumentaalinen. Se tyytyy sellaisiin välineiksi tulkittaviin hyvyyksiin kuin tehokkuus, kilpailukyky, taloudellinen kasvu ja vaurastuminen, kuten Jyrki Hilpelä
on todennut
. Itseisarvojen – kuten jokaisen ihmisyyden kunnioittamisen tai välittämisen – ottaminen vakavasti ja niiden jalkauttaminen koko organisaatiota määrittäviksi peruspilareiksi ja suuntaviivoiksi olisi keskeisen tärkeätä irtautumisessa tästä ilmapiiristä. Kaikkia päätöksiä ja organisaatiomuutoksia tulisi katsoa ensisijaisesti siitä näkökulmasta, miten ne toteuttavat näitä itseisarvoja ja vasta sitten kysymys tehokkuuden tapaisten välinearvojen edistämisestä tulisi nostaa.

Tietenkään virastoa itseään ei voi kokonaan syyllistää asiasta. He toimivat niiden resurssien puitteissa, joita heille jakavat poliittiset päättäjät ja pyrkivät varmaan osaamisensa mukaan parhaaseen tulokseen. Ongelma on enemmänkin tämä yleinen ilmapiiri, jonka seurauksena yhdellä alueella läpimurtonsa tehneitä arvoja siirretään alueille, joissa ne ovat täysin luonnottomia.

Surkuhupaisana pikku loppukevennyksenä näin filosofianopiskelijan kannalta on, että sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen on viime aikoina korostanut perehtymistään moraalifilosofiaan. Aiheesta gradua tekevänä tekisi mieleni sanoa, että so what? Teoreettinen pohdinta arvojen oikeudesta on varsin irrallinen asia siitä, kuinka paljon ihminen kykenee elämässään seisomaan arvojensa takana ja toimimaan niiden mukaisesti ja kuinka paljon vain ajelehtii ajan hengen virrassa. Moraalifilosofian suhde käytännön moraalielämään on vähän kuin jalkapallo-oppaiden suhde jalkapallon pelaamiseen. Lukemalla kenestäkään ei tule jalkapalloilijaa. Vain käytäntö ratkaisee.

Filosofia määrittyy pitkälti tietyn kriittisyyden kautta. Uudet näkökulmat ja konsensusajattelun rikkominen ovat filosofian keskeisiä tehtäviä. Se pyrkii herättämään ihmiset ja yhteisöt näkemään sokeat pisteensä ja tarjoamaan irtiottoja arkiajattelusta. Filosofia ihmettelee ja luo uutta ajattelua. Filosofia kritisoi ja erittelee olemassaolevaa ajattelua. Filosofia näyttäytyy jonkinlaisena vallitsevaa ajattelua uudistavana luovan-kriittisenä toimintana.

Tämä etäisyyden otto valtakulttuurista useimmiten houkuttelee ihmiset filosofian pariin. Filosofiasta innostuvat ihmiset, jotka eivät löydä paikkaansa valllitsevasta kulttuurista. Kuitenkin heidän tapansa poiketa valtakulttuurista ovat usein hyvinkin erilaiset. Tästä seuraa, että filosofisesti suuntautuneen yhteisön keskinäinen yhtenäisyys syntyy paljolti määrittymisestä valtakulttuuria vasten. Kun jokin ryhmä määrittyy näin voimakkaasti valtakulttuuria vastaan, lienee selvää, että yhteisön kasassa pysymiseksi muodostuu perustava normi valtakulttuuriin loikkaamisen tuomittavuudesta.

Tunnereaktiot Himasta kohtaan eivät synny siitä, että hänen lausuntonsa itsessään olisivat niin vakavia. Lähes kenen tahansa elinkeinoelämän johtajan tai tämän politiikkona toimivan juoksupoikansa lausunnot ovat sisällöllisesti vaikeammin nieltäviä, kuin Himasen mielipiteet. Ongelmana on se, että hän kutsuu itseään filosofiksi ja näyttää kuitenkin olevan valtakulttuurin leirissä. Tämä on se punainen vaate, joka saa ihmisten sarvet tanaan ja kuopimaan maata. Hän on rikkonut yhteisön koossapitävää perustavaa normia vastaan.

Himasen ongelma on siis se, että hänen ajatuksensa ovat liiaksi ajan hengen mukaisia. Hänen mielipiteensä ovat sellaisia, jotka saavat rahakkaat tahot, valtamedian ja poliittisen eliitin innostumaan. Tämä ei vastavirtaan itsensä lähtökohtaisesti määrittäneille filosofian ystäville kelpaa. Tämä on se todellinen syy siihen, että Himanen koetaan niin vastenmieliseksi, ei esimerkiksi se, että hän kutsuu itseään filosofiksi, vaikka viimeisestä filosofisesta julkaisusta on aikaa kymmenen vuotta – sen jälkeiset julkaisut ovat vaikeammin määrittyviä, ehkäpä jonkinlaista poikkitieteellistä soveltavaa innovaatio-sosiologiaa. Hän on liian hyväksytty valtakulttuurissa ansaitakseen hyväksyntänsä vastakulttuurissa.

Lopuksi voidaan kysyä, kuinka paljon valtaapitävät rahoittavat ja media tukee sellaisia tutkimuksia, joissa ajatellaan heidän kannaltaan ‘oikein’. Onko Pekka vain valtaapitävien fasadi ajamalleen politiikalle? Mies, joka antaa ‘tutkimustietoa’, joka ‘todistaa’ taloudellisen eliitin toimivan oikein.Vai pitäisikö ottaa hänen sanansa vilpittömästi, kun hän ilmoittaa olevansa ‘unelmoija lapio kädessä’ eli mies, joka haluaa säilyttää välittävän Suomen tukemalla luovuuden uutta nousua?

Heti viime vuoden voitosta lähtien oli mielenkiintoista seurata suomalaista suhtautumista euroviisuisännyyteen. Kantavana kysymyksenä läpi viisuvalmistautumisen näytti olevan, kuka meidät tällä kertaa häpäisee? Ihmiset olivat huolissaan niin Hanna Pakarisen esiintymistaidosta, elopainosta, englanninkielentaidosta kuin esiintymiskappaleesta. Kansalaisaddressi sen puolesta, että Yleisradio ei aiheuttaisi kisajärjestelyissä farssia ja häpeää oli pystyssä kisavoittoa seuraavana päivänä. Koko kisa tuntui joissain piireissä näyttäytyvän yhtenä kansallisten häpäisymahdollisuuksien sikermänä. Toki monet sanoutuivat irti tästä häpeilykierteestä mutta isolla koneistolla Häpeävän Suomen Armeija kisaa mediassa seurasi. Nyt kun kisat ovat ohitse ja järjestelyjä on ulkomailla kehuttu kaikkien aikojen parhaaksi ja Hanna keräsi Länsi-Euroopan toiseksi suurimman pistepotin porautuvat samat häpeälegioonalaiset yksityiskohtiin kuten yksittäisiin välivideoihin voivotellen niiden aiheuttamaa kansallista häpeää.

On vaikeata kuvitella, että iloisen euroviisutunnelman prototyyppi Ruotsi olisi läpikäynyt viisuisännyyttään yhtä ahdistuneissa tunnelmissa. Kansallisia mielenlaatuja voidaan kartoittaa, vaikkapa vertaamalla sanoja, joille ei löydy vastinetta toisesta kielestä.



Mysa
on ruotsinkielinen sana, josta olen keskustellut useamman Ruotsissa asuneen henkilön kanssa (eli veljeni ja siskoni). Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että mitään onnistunutta käännöstä ei ole olemassa. Lähimmäksi osuisi ehkä sen kääntäminen
mukavoimiseksi.
Kyseessä on sellainen toiminta, jossa esimerkiksi kääriydytään vilttien väliin sohvalle kaakaokuppi kourassa olemaan mukavasti. Se on siis pehmeän mukavaa olemista kuvaava verbi.




Morkkis
on suomenkielinen sana, jolle ei tiettävästi löydy vastinetta mistään muusta kielestä. Se on muodostunut lyhenteeksi sanasta moraalinen krapula ja tarkoittaa sitä ahdistunutta ja katuvaa tunnetta, joka ihmiselle tulee rajuhkoa juomista seuraavana päivänä.

Nähdäkseni molempien sanojen yleisyys omassa kulttuuripiirissään kertoo jotain keskeistä näistä kansoista. Jotain olennaista ruotsalaisuudesta kiteytyy siihen, että he tarvitsevat erityisen sanan kuvaamaan tuota mysaamistaan. Samoin jotain olennaista suomalaisuudesta kiteytyy morkkis – sanan yleisyyteen suomalaisessa keskustelussa. Jos halutaan tehdä rohkeita johtopäätöksiä, voitaisiin sanoa kyseessä olevan jokin kansallisen olemisen prototyyppi. Nämä sanat siis kuvaisivat sellaisia perustavia olemisen tapoja, joihin kansalaiset elon poluillaan ajautuvat.

Antiikin
philo sophia
eli viisauden rakastaminen oli huomattavasti kokonaisvaltaisempi kuin akateeminen nykyfilosofia. Kyse oli pohjimmiltaan tietyn elämänideaalin valinnasta ja soveltamisesta käytäntöön omassa elämässään. Tarkoituksena oli löytää tapa elää hyvä elämä sanan monissa merkityksissä. Filosofia lähti liikkeelle halusta elää oikealla tavalla.

Päästäksemme kiinni tähän ajatukseen on syytä tarkastella
sophia -
sanan merkitystä. Antiikin viisaus, sophia, muistutti melko paljon know-how:ta, eli taitoa. Puhuttiin laivanrakennuksen sophiasta, matonteon, kuvanveiston tai poliittisen elämän sophia:sta. Näillä ei tarkoitettu teoreettista tietoainesta kyseisistä asioista, vaan käytännön taitoa esimerkiksi rakentaa laivaa. Olennaisesti sophia ei siis vaatinut taakseen teoriaa mitenkään välttämättömästi. Laivanrakennuksessa teoria oli tärkeä ja hyvä renki mutta pohjimmiltaan sophiasi punnittiin käytännön työssä, siinä kuinka hyvän laivan rakennat.

Filosofian sophia oli tästä seuraten eräänlaista kokonaisvaltaista sophia, know-how:ta suhteutettuna koko elämään. Rakkautta oikean elämäntaidon ymmärtämiseen, siinä filosofian pohjimmainen merkitys. Tarkoitus oli siis ensinnäkin hankkia ymmärrystä siitä, miten ihmisen tulee elää ja toiseksi – ja vielä keskeisemmin – toteuttaa tätä ymmärrystä omassa elämässään. Antiikin Kreikassa ihmistä saatettiin pitää suurenakin filosofina, esimerkiksi merkittävänä kyynikkona, ilman, että tämän koskaan tarvitsi osallistua teoreettiseen väittelyyn elämänvalinnastaan. Riitti, että toteutti kyynikoiden ideaaleja tarpeeksi suurella vakaumuksella omassa elämässään, esimerkiksi elämällä askeettisesti, syömällä kukkia tai heilumalla toreilla alasti. Filosofius punnittiin elämässä, ei teoriassa.

Tämä näkemys kiteytyy Sokrateen hahmossa. Hänen keskeinen filosofinen työnsä oli hänen oma elämänsä ja oma kuolemansa. Roomalainen Plutarch toteaa noin 200 jKr. Sokrateesta näin: “hän teki filosofiaa joskus vitsailemalla ystäviensä kanssa, tai juomalla tai menemällä sotaan tai torille heidän kanssaan ja lopulta menemällä vankilaan ja juomalla myrkyn. Hän oli ensimmäinen, joka osoitti että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, kaikessa mitä meille tapahtuu, päivittäinen elämä antaa meille mahdollisuuden tehdä filosofiaa.

Mitä on tapahtumassa? Niitä tapoja millä ihmiset ovat, niitä erilaisia olemisen tapoja, joihin ihmiset rönsyilevissä elämissään ovat päätyneet, pyritään tietoisesti kaventamaan. Menestys on uusi uskonto, joka ei enää määritä vain työssäoloaikaa, vaan myös ihmisen yksityisen piirin. Menestyjä ei vain tee työtä oikein, hän myös syö oikein, harrastaa liikuntaa oikein, pukeutuu oikein ja on kiinnostunut oikeista kulttuurimuodoista. Luokkayhteiskunta perinteisessä mielessä on murtunut mutta menestyslahkolaisuus valtaa valkokauluskansan johtajasta työharjoittelijaan.

1900-luvun piti olla ihmisen vapautumisen vuosisata. Ihminen piti vapauttaa uskonnon ja luokkayhteiskunnan kahleista, noista kuristavista normeista, jotka olivat määränneet miten ihminen sai omaa ihmisyyttään toteuttaa. Mutta kuten eksistentialistit jo viisikymmentä vuotta sitten havaitsivat, ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin omaa vapauttaan. Perinteisen uskonnon menettäessään otettaan ihmisismassasta ryntäsi lauma ahdistuneen vimmaisesti seuraavan profeetan pauloihin. Markkinatalous metafyysisine näkymättömine käsineen on vahvimmin tarjonnut tälle massalle uudet profeetat ja uuden uskonnon, jonka kuninkaallisia kumartaa. Uususkonnot, itämaiset hippeilyt sun muut ovat löytäneet marginaalinsa mutta uusi valtionuskonto on menestys.

Aina ei työ ole ollut se ihmisenä olemisen ydin, johon nähden muu elämä saa merkityksensä. 1800-luvun keskivaiheilla teollistuvassa Englannissa koettiin eriskummallinen (mutta lyhytikäinen) vaihe. Työvoimapulan iskiessä teollisuusyrittäjät nostivat palkkoja. Tämän seurauksena työvoimapula paheni, koska työntekijät alkoivat tehdä lyhyempää päivää, kun jo se riitti heidän elintasonsa ylläpitämiseen. Heidän elämässään oli jotain muuta arvokkaampaa. Nykyinen toimihenkilöluokka tekee jatkuvasti enemmän ylitöitä, vaikka kaikilla materiaalisilla standardeilla heillä on jo liikaa rahaa valmiiksikin. Onneksi markkinointi luo jatkuvasti uusia tarpeita, jotta he pystyvät kokemaan rahantekonsa edes illusorisen mielekkääksi. Yhä useampi epäonnistuu standardeihin muokkaantumisessa ja poistuu työelämästä häviäjänä vatsahaavan tai keskivaikean depression kautta.

Massojen vapauttaminen niistä kahleista, joihin he itsensä syöksevät vaikuttaa olevan loputon urakka. Ihmisyyden pelastajien urakka muistuttaa vahvasti Lemmings- tietokonepeliä, jossa sopulilauma on valmis syöksymään jokaiseen kuiluun ja liekkiin ja vaatii loputonta näppäryyttä, oivallustaitoa ja luovuutta pelastaa se loputtomilta vaaroilta. Ihmiskunta tarvitsee filosofeja ja aikalaisdiagnooseja vielä pitkään.

Tuntematon = T
Minä = M

T: “Hey jo wat u up 2″
M: “Jo, who r u?”

T: “Shannon u idiot memba we pik u up in da morning”

M: “I tink u got the wrong numba”

T: “tru? whos dis den”

M: “Dis is miko fro Pukekohe. Not who you were lookin 4″

T: “Um no wat a waste of muney damn oh wel was nice talking 2 u catch”

Katsoin myös tänään kaksi leffaa Elokuva-arkistossa. Bergmanin Mansikkapaikan ja Lynchin Eraserheadin. Koska elokuvat ovat helposti vertailukelpoisia, kun molemmat ovat mustavalkoisia ja noin 90 minuuttia pitkiä tuomitsen, että Mansikkapaikka oli parempi. Sen opetus kaikille meille on, että elämää kannattaa reflektoida nyt, kun vielä olemme nuoria, eikä vasta jälkijättöisesti elämän ehtoona. Ei tarvitse katua.

Ruotsin suur-B:n elokuva on myös tulvillaan hersyvän osuvaa dialogia ja mainioita persoonia. Esimerkiksi liftarikolmikko, jossa molemmat miehet ovat rakastuneet tomeraan vaaleaan tyttöön ja käyvät periaatekeskusteluja jumalan olemassaolosta hivelee katsojan makuhermoja. ‘Nautittava’ on ehkä adjektiivi, joka parhaiten kuvaa elokuvaa, vaikka siinä on ihan vakavahko teema riemastuttavuutensa taustalla.

Itse tunnustaudun heti alkuun tämänkaltaisen kirjalajin suureksi ystäväksi. Volter itse kiteyttää esseessään Ajattelusta melko hyvin mistä hienoissa kirjoissa on kyse. “Toisissa ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. [---] Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä” Halu ymmärtää ihmistä syvällisellä tasolla on se motiivi, joka ajaa nuoren miehen Proustin tai Kilven ääreen. Odotukseni tästä kriitikoiden parhaaksi itsenäisyyden ajan romaaniksi valitsemasta
romaanista olivat siis kovat.

Päällimmäinen kerros kirjassa on itse kieli. Kilpi kirjoittaa uskomattoman rikasta ja kalevalaisesti soljuvaa tekstiä, jossa asiat sanotaan erilaisin kielikuvin, sivujuontein ja vivahtein toistaen moneen otteeseen, eri kulmista valottaen ja kiemurrellen, jo sanotun jälleen esiintuoden ja sivujuoniin eksyen kuin humalaisen aviopuolison selitykset myöhäisestä kotiinpaluustaan. Tämän seurauksena Härkäniemen kuuluisa korkeintaan muutaman minuutin pituinen piipunvalintaoperaatio venyy 70 sivuiseksi.

Kiehtovaa kirjassa on sen psykologinen syvyys. Kun henkilöhahmojen sisään mennään, heidän ajatuksenjuoksuaan seuraamaan, se tehdään perusteellisesti. Ajatuksen annetaan virrata, eikä mitään sivujuonteita jätetä huomioimatta. Useiden salissa läsnäolevien päiden sisässä käydään ja soljutaan tarinaa eteenpäin heidän mukanaan. Heidän ajatuksenjuoksunsa liikkuu notkeasti eteen- ja taaksepäin historiassa mikä luo varsin syvällisen henkilökuvan näistä miehistä, heidän elämäntavastaan ja valinnoistaan. Heidän motiivinsa, ajattelutapansa ja tunteensa piirtyvät tarkasti eteemme.

Samalla kielenkäyttö on myös ehkäpä kirjan pääheikkous. Se on kirjoitettu
kokonaan yhdellä äänellä, kaikkien miesten ajatukset ja puheet samoin kuin kertojan ääni ovat kaikki samanlaista rikasta kielenvirtaa. Vaikka miehet ovat pintapuolisesti erilaisia emme me heidän päähänsä päästessään pääse näkemään suoraan miten ajatus siellä virtaa, vaan saamme tämän ajatuksenjuoksun vain jonkinlaisen Volter-suodattimen lävitse, joka värjää yksinkertaisetkin ajatuskulut sanatulvaksi ja kielikuvamereksi. Lehtosen Putkinotkon päähenkilön ajatuksenjuoksun hitaus tuli esiin töksähtävissä lauseissa ja keskenjääneissä pohdinnoissa. Kilven jatkuvasti samalla rikkaudella virtaava teksti ei jätä sijaa tällaisten erojen tekemiselle. Henkilöhahmojen psykologiset erot on haettava rikkaan kielen takaa.

Aikansa ajattelun kuvauksena teos on kohtuullisen ansiokas. Se tuo esiin
miten rannikon isännät tuohon aikaan haastelivat ja toimivat. Tässä kohden
henkilöhahmojen kirjo on kuitenkin hiukkasen kapea. Meille esitellään
käytännössä lähinnä kylän menestyvimmät isännät, joiden ajattelussa on
varsin paljon samankaltaisuutta tietyistä pintapuolisista
mielenlaadullisista eroista huolimatta. Palvelusväen, naisten tai edes
jonkun huonomminmenestyneen isännän ajatteluun pureutuminen ja tilanteen katsominen heidän perspektiivistään olisi tuonut kirjaan lisää
kiinnostavuutta ja syvyyttä. Menestyvät miehet ovat kaikkialla maailmassa
melko samanlaisia.

Lukuprosessina kirja ei ole helpoin, vaan vaatii aikansa ja tilansa. Teksti
on niin hitaasti soljuvaa, että siihen ei tee mieli tarttua, ellei ole
mielellään ainakin tuntia lukuaikaa tiedossa. Muuten siihen ei ehdi upota.
Tämän takia se on kerännyt mainetta romaanina, jota kukaan ei saa luettua
loppuun. Kuvaavaa omassa lukuprosessissani oli, että ensimmäiset 600 sivua luin alle viikossa Aasian-matkani loppuvaiheessa, pitkien bussimatkojen varrella. Parhaimpana päivänä alas meni 250 sivua. Nyt Suomessa viimeiset 200 sivua vaativat melkeinpä kaksi kuukautta. Kirjan teksti on niin raskaasti soljuvaa, että lukeminen vaatii pidemmän aika-aukon kuin mitä arki tavallisesti tarjoaa kaiken muun lukemisen ohessa.

Kaiken kaikkiaan teos oli ihan lukemiseen käytettyjen runsaiden tuntien
arvoinen, vaikka oli paitsi pitkä, niin sanavaraston laajuuden takia
hidaslukuinen. Elämyksen syvyydessä se on aika järkäle ja pitkälti tiedostamattomaksi jää, miten se vaikutti ihmiskäsitykseeni. Kielellisesti se on ilmausten ja sananparsien loppumaton runsaudensarvi. Hivenen enemmän moniäänisyyttä olisin kaivannut, mutta tämänkaltaiset tajunnavirtaavat romaanit kai kertovat pohjimmiltaan vain kirjailijasta itsestään, jolloin on ymmärrettävää minkälaisille hahmoille hän suunvuoron antoi. Tässä mielessä se oli painava puheenvuoro, sanan monessa merkityksessä.

Kyseessä on Akateemikko Eino Jutikkalan testamentti, jossa hän lahjoittaa 22 miljoonaa euroa säätiön perustamiseen, jonka tehtävä on humanistisen tutkimuksen tukeminen. Summa on varsin huomattava. Hesarissa arvioitiin, että siitä riittäisi vuosittain jaettavaksi 660 000 euroa. Matalapalkkaisien tutkijoiden 15 000 vuosituloiksi jaettuna tämä tarkoittaisi, että säätiö mahdollistaa 44 uuden palkallisen humanistisen tutkijan olemassaolon. Tämä on varsin suuri lisäys, joka tulee helpottamaan tutkijoiden toimintaedellytyksiä alalla, jota jatkuva apurahojen hakeminen ja palkattomat kaudet leimaavat.

Toisin kuin yleinen harhaluulo olettaa, valtio ei kustanna humanistisesta tutkimuksesta kuin pienen osan. Valtaosa väitöskirjoista ja muista tutkimuksista valmistuu erilaisten säätiöiden jakamien apurahojen turvin ja näistä säätiöistä iso osa on taasen perustettu erilaisten testamenttien pohjalta. Alalle pyrkivillä täytyy olla varsin suuri kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Apurahojen saanti on epävarmaa ja jaetut apurahat useimmiten takaavat tutkimusrauhan vain lyhyeksi ajaksi, tyypillisesti puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Toissa päivänä juuri eräs teologian laitokselle väitöskirjan tehnyt arvioi vakavasti, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana noin puolet työajasta kului apurahahakemusten täyttämiseen. Jotta ehtisi saada myös tuloksia aikaiseksi, täytyi aika iso osa vapaa-ajastakin sitten uhrata tutkimukselle. Lisäksi byrokratia katsoo tutkijan yrittäjäksi, jolloin hän ei palkattomilla kausillaan ole oikeutettu työttömyysturvaan ja apurahat eivät kerrytä eläkettä tai muita sosiaaliturvia.
Osapuilleen professoreiksi päätyviä lukuunottamatta palkkakehitys ei myöskään ole kovin hyvä, vaan elämänsä läpi saa kituuttaa mäkkäriesimiehen palkkatasolla, pätkätöissä. Tutkijan ura on siis aikamoinen ‘paskaduuni’ puitteiltaan.

Kaiken kaikkiaan mielikuva yhteiskunnan varoilla pilveä polttelevista hipeistä, jotka antavat syvällisiä lausuntoja on varsin kaukana humanistisen tutkijan arjesta. Alalle päätyviä täytyy leimata vahva sisäinen pakko ja kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Heidän täytyy sisäisesti kokea tekevänsä jotakin todella merkityksellistä, jotta he suostuvat tutkijan arkeen. Lisäksi taistelu apurahoista ja viroista erottelee nopeasti jyvät akanoista jättäen jäljelle ne tutkijat, jotka ovat a) valmiita tekemään 60 tuntista työviikkoa ilman lomia b) äärimmäisen lahjakkaita saadakseen riittävästi tuloksia aikaan tutkimuksessaan.

Onneksi löytyy Jutikkalan kaltaisia visionäärejä, jotka näkevät tämän työn arvokkuuden ja mahdollistavat ihmisille heidän todellisen kutsumuksensa toteuttamisen. Kiitoksia siitä!

Elokuvan perusjuoni kertoo elokuvan kuvaamisesta mutta siihen alkaa sotkeutua selittämättömiä elementtejä heti alusta lähtien. Lopulta vain Laura Dernin roolihahmon esiintyminen säännöllisesti rytmittää eri otoksia. Lynch itsekin toteaa haastattelussa, ettei hänellä ollut käsikirjoitusta elokuvalle ja ettei hän etukäteen tiennyt mitä elokuvassa tapahtuu. “I write the thing scene by scene and much of it is shot and I don

Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.

Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.

Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.

Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ‘minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?

Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.

Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.

Sivistyksellisen huippuyliopiston olemassaolon oikeutus ei ole aivan yhtä yksiselitteinen. Vaikka sillä on merkittävä osansa Suomen talouden kehittymisessä, ei tämä ole sen olemisen ydin. Sen olemassaolon oikeutukseen päästään käsiksi kääntämällä kysymyksenasettelu toisinpäin. Kun valtio kysyy yliopistolta sen olemassaolon oikeutusta, kuuluu yliopiston vastata, että idea nykymuotoisesta valtiosta kehitettiin yliopistoissa. Kun markkinat kysyvät yliopiston hyötyä, yliopisto muistuttaa, että ajatus markkinataloudesta syntyi yliopistojen tutkijankamareissa. Tai kun Suomi pohtii yliopiston funktiota, on tiedostettava, että yliopiston piirissä luotiin ajatukset suomalaisuudesta, yhtenäisestä suomen kansasta ja itsenäisestä Suomesta. Suomen valtiota, Suomen nykymuotoista taloutta tai Suomen kansaa ei olisi olemassa ilman yliopistoa.

Yliopisto on siis ensi sijassa paikka, jota ei tule arvottaa oman aikamme kriteereillä. Tämä johtuu siitä, että yliopiston perusluonne on ylittää nämä nykymuotoisen ajattelun ehdot. Yliopisto on paikka, joka luo uusia tapoja hahmottaa maailmaamme ja uusia kriteereitä arvottaa sitä. Se luo edellytykset uudenlaisille maailmantulkinnoille. Omaan aikaamme kuuluu kiinteästi asioiden alistaminen taloudellisten tehokkuusmittarien arvioitaviksi. Yliopiston rooli ei ole alistua näihin mittareihin, vaan nostaa esiin arvokeskustelu näiden mittareiden soveltuvuudesta eri elämänaloille. Esimerkiksi ympäristötietoisuus on hiljalleen hiipinyt osaksi arkipäiväämme ja erilaisten hankkeiden arviointikriteereitä. Kuitenkin ennen kuin suuri yleisö ja päättäjät heräsivät ajattelemaan ympäristöasioita, oli yliopistollisissa piireissä tehty vuosikymmeniä myyräntyötä asian esiintuomiseksi ja tutkimiseksi. Nämä tutkimukset ja hankkeet, joiden oli vaikea aluksi osoittaa omaa hyödyllisyyttään, muuttivat lopulta ajattelutapaamme uusiin suuntiin. Tutkimus, joka taas voi tulevaisuudessa murtaa ajattelumme ja yhteiskunnalliset visiomme uusille urille on onnellisuusekonomia, joka haastaa liikaa talouteen keskittyviä hyvinvoinnin mittareita ja päätöksentekoamme.

Sivistyksellisen huippuyliopiston rooliin luonnollisin kandidaatti on itseoikeutetusti Helsingin Yliopisto, kansainvälisissä arvioissa maamme korkeimmalle arvostettu yliopisto. Astuakseen näihin saappaisiin, on sen kirkastettava ydintään ja luotava selkeämpi visio olemassaolostaan. Sen on rohkeammin sanouduttava irti talouselämän palvelijan roolista ja tiedostettava ydintehtävänsä: löytää uusia perspektiivejä maailmaamme. Tämän takia sen tulee pystyä toimimaan mahdollisimman riippumattomana oman aikamme tulosmittauksista ja kriteereistä; sen tehtävä on luoda uusia kriteereitä. Ollakseen ‘uuden ajattelun huippuyliopisto’, on Helsingin Yliopistoa kehitettävä lyhyen tähtäimen tulokseen perustuvasta rahoituksesta riippumattomampaan suuntaan. Söderman (HS 28.3) perusteleekin Helsingin Yliopiston nykyistä menestystä sillä, että se lukuisten itsenäisten rahastojensa ansiosta on vähemmän valtion tilivirasto kuin muut yliopistot. Uuden paradigman luovia innovaatioita syntyy vain olosuhteissa, joissa lahjakkaille tutkijoille kyetään tarjoamaan tutkimusrauha kaikennäköisestä kvartaalitulosvastuusta. Vain tällaisissa oloissa syntyy ajatuksellisia innovaatioita kuten demokratia, vallan kolmijako, ihmisoikeus-ajattelu, markkinatalous tai sosiaaliturva.

Yhden huippuyliopiston mallin sijaan olisi pitkänäköisempää ajatella kahden huippuyliopiston mallia. Ensimmäisen ydin on nykyisenmuotoisen yhteiskunnan ylläpito kilpailukykymme parantamisen avulla. Toisen ydin on uudenlaisten yhteiskunnallisten visioiden ja ajattelun luonti. Ei riitä, että yhteiskunnallemme luodaan tehokas moottori viemään sitä eteenpäin.

Tarvitaan myös nykyisestä suunnasta riippumattomia tahoja, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti vallitsevaa suuntaa ja luomaan Pekka Himasen (HS 29.3) peräänkuuluttamaa suomalaista unelmaa. Kansakunta tarvitsee paitsi vahvan elinkeinoelämän luomaan resursseja yhteisen vision toteuttamiseen, myös viisaita miehiä ja naisia luomaan tämän yhteisen vision, jonka puolesta tehdä työtä.

Ismo ja Finch olivat nääntyä janoon. He olivat jo usean päivän tarponeet etsimässä jokea. Herätessään tänä aamuna, he tiesivät, etteivät näkisi iltaa, jolleivät löydä jokea. Heti herättyään heille tuli kuitenkin kiista siitä mihin lähtisivät etsintäänsä jatkamaan ja heidän tiensä erosivat, ehkä viimeistä kertaa.

Ismo lähti seuraamaan valmiiksi tallattua, melko suoraa, polkua. Tästä ovat muutkin menneet, hän ajatteli, se ei voi olla väärin. Ismo oli tehokas etenijä, hänellä oli tarmoa vielä vaikka voimat olivatkin lopussa. Hän samosi kilometrejä huomattavan määrän määrätietoisesti ja varmana siitä, että suunta oli oikea. Hän oli nopean toiminnan mies – aprikointi on heikkous – hän oli tottunut olemaan oikeassa ja tiesi, että näin tehokas etenijä ei voi joutua pulaan. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Joki oli vain kilometrin päässä polulta sivuun.

Finch katsoi Ismon määrätietoisesti etenevää selkää päätään pudistellen. Hölmö, tuolla hosumisella et ikinä pääse joelle, hän ajatteli. Itse hän käytti aamun ensimmäisen tunnin ympäristönsä analysoimiseen. Hän tutki muurahaisten polkuja, maaston kaltevuuksia, millä puolella naava kasvaa puissa. Hän analysoi ohijuoksevia jäniksiä pohtien näyttikö niiden juokseminen siltä, että ne olisivat matkalla juomaan vai siltä, että ne olisivat jo juoneet. Lopulta hän suoalueen suuntautuneisuudesta vakuuttui, että joki oli tietyssä suunnassa ja lähti talsimaan sinne päin. Vähän aikaa käveltyään hänen mielensä kuitenkin valtasi epäily. Uusien vastaväitteiden tulva läpäisi hänen aikaisemman teoriansa ja hän pysähtyi. Hän aloitti uuden päättelyprosessin ja analysoi luonnonilmiöitä jälleen pitkälti. Hän vakuuttui uudelleen ja jatkoi matkaa. Kunnes epäilys jälleen vei voiton. Tällä tavalla hiukan edeten ja jälleen pysähtyen hän eteni koko päivän. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Hän oli kävellyt oikeaan suuntaan ja joki oli jo seuraavan kummun takana.

Tarinan opetus on, että ihminen tarvitsee sekä määrätietoisesti valmista polkua seuraavaa insinööriä, että oikean suunnan määrittävää filosofia pärjätäkseen elämässä.

Samoin yhteiskunta tarvitsee sekä tehokkaita toteuttajia, että teorioihinsa eksyviä haihattelijoita. Tällä hetkellä heidän suhdelukunsa on noin sata diplomi-insinööriä ja insinööriä yhtä filosofia kohden. Tämä on hyvä, sillä filosofeista koostuva yhteiskunta olisi varsin tehoton. Toisaalta nämä sata insinööriä tarvitsevat jonkun, joka kertoo heille mihin suuntaan heidän on mentävä.

Olin eilen kotona illan. Tämä on jotenkin harvinaista, tavallisesti saavun kotiin vasta joskus kymmenen aikaan illalla ja ehdin lähinnä vain suorittaa iltatoimet ja alkamaan nukkumaan tai sitten vietän yöni jossain muualla. Tästä kotonaolemisesta seurasi luonnollisesti kaksi velmua asiaa.

Ensinnäkin intouduimme veljeni (joka on kämppikseni) kanssa leikkaamaan toistemme hiukset. Näin suoritimme pienen kapinamme yhä ammattilaistuvampaa yhteiskuntaamme kohtaan, jossa kaikkiin perustoimiinkin pitää olla joku alaan erikoistunut henkilö. Sata vuotta sitten ihmiset olivat paljon yleistaidokkaampia ja tätä perinnettä halusimme kunnioittaa. Vielä merkittävämmin toimemme oli pieni kapina ulkonäkökeskeistä nuorisokulttuuria kohtaan. Antamalla totaalisen tunarin (siskoni ilmaus) leikata hiuksemme osoitimme rohkeutta olla näyttämättä optimaalisen hyvältä. Tulokset yllättivät tosin itsemmekin!

Toiseksi intouduin siivoamaan kylpyhuoneemme. Hämmästyttävintä oli, että prosessin aikana nautin hommasta. Ehkäpä graduntekoon liittyvä konkreettisten tulosten hyvin hidas esiintuleminen sai minut nauttimaan tästä yksinkertaisesta toimituksesta, jossa tulokset olivat jatkuvasti silminnähtävissä ja konkreettisia.

‘Tänään sain jäsenneltyä ajatuksiani metaetiikan realismi-antirealismi – debatin taustapremisseihin liittyvistä kätketyistä sitoumuksista’ on luonnollisesti hieno tulos kahdeksan tunnin työskentelystä. Jotenkin on kuitenkin konkreettisen nautinnollista, kun vessanpöntön ulkomuoto muuttuu tahmaisesta pölypesästä kiiltävän tyylikkääksi posliini-instanssiksi muutaman minuutin fyysisellä työskentelyllä. Luonnollisesti kylpyhuoneen alkuperäinen tila vaikutti siihen, että tulokset tosiaan olivat niin selkeästi havaittavissa.

Ensinnäkin, vanhempia rouvashenkilöitä on kassoilla varsin yleisestikin. Heihin en kiinnitä huomiota. Miksi on normaalia, että keski-iän ylittäneet rouvat voivat olla kaupan kassoina mutta mies ei? Miksi myös ajattelin automaattisesti, että hän on jollakin tasolla epäonnistunut, kun hän on kassalle töihin päätynyt vielä tuossa iässä? Nopeasti voin kehitellä tuhansia (no ainakin aika monia) skenaarioita työttömästä runoilijasta, sosiaalipsykologian professoriin tekemässä kenttätyötä, jotka ovat johtaneet hänet niihin hommiin. Voi myös olla kyseessä elämäntapavalinta. Voi olla, että hän vain kaipasi vaihtelua edelliseen työhönsä nähden. Kaiken kaikkiaan, jotakin ajatteluni rakenteista ja siitä mitä ‘normaalius’ yhteiskunnassamme on paljastui minulle tässä kaksoisvälähdyksessä.

Samanlaista kaksoisvälähdystä tavoitteli muuten Teemu Mäki kuuluisalla (mutta hyvin harvan näkemällä) videoteoksella ‘My Way, a Work in Progress’. Teoksessa on ensin tunnin verran ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa eri muodoissa,.dokumenttikuvia mm. sodista, nälänhädästä, pakkotyöstä. Sitten on kuuden sekunnin pätkä, jossa Teemu tappaa kissan. Tarkoitus oli Teemun kiteyttämänä seuraava:
“että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.”

Ajatellessamme minkälaisen yksipuolisen keskustelun, vihakampanjan ja ikuisen kissantappajan stigman Teemu aikaansai, voidaan vain todeta, että hän yliarvio katsojansa kyvyn itsereflektioon pahasti.

(Itse kissantappoon en tässä ota kantaa, se on luonnollisesti inhottavaa. Todettakoon vain, että lihansyöjän on aika vaikeata häntä siitä tuomita. Jos laitamme vastakkain yhden ihmiskunnan parantamisen vuoksi tapetun kissan ja satoja itsekkäiden kulinarististen nautintojen vuoksi tapettuja lehmiä, sikoja ja kanoja tulee mieleen aika vahvasti ison J:n sanat: “Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”.)

Mainitut kysymykset aktivoivat nimittäin minut sanomaan aina jotain
positiivista reissusta, varsinkin kommentit säästä herättävät
kuulijoissa hyväksyvää hyminää, olemme yhteisellä maaperällä. Ulkomaiden
ja erityisesti aurinkomaiden kuten Thaimaan herättämät konnotaatiot
ihmisissä ovat lähtökohtaisen positiivisia. Täällä Suomessa asiat ovat
vähän niin ja näin, luntakin sataa, mutta Thaimaassa ei voi kuin voida
hyvin. Niinpä kysymyksiin liittyy vahva sosiaalinen paine toisintaa tätä
ennakko-oletusta, kertoa kuinka ihanaa biitsillä oli ja miten
rentouttavaa siellä on oleilla ja thaimaalaiset sitten, he ovat niiin
mukavia ja ystävällisiä.

Kun kohteliaisuussääntöihin kuuluu, että kaikilla menee hyvin
kysyttäessä, katoaa oikeastaan pohja tämän kysymyksen esittämisellä
haettuun aitoon kiinnostukseen toista ihmistä kohtaan. Välillä olenkin
vastannut kysymykseen kriittisemmällä tavalla.

Olen muistanut mainita hyviä puolia, ulkomaille lähtö on sosiaalinen
haaste ja uuden sosiaalisen jengin voittaminen ympärilleen aiheuttaa
luonnollisesti
tyytyväisyyttä. Samassa hienossa kaveriporukassa vuosikymmenen
oleiltuani on kasvattava kokemus olla tilanteessa, jossa ei tunne
ketään.Tämänkaltainen tilaisuus ottaa uusi rooli ja määrittää itsensä
uudelleen opettaa myös jotain itsestään.

Myöskin uudessa kulttuurissa oleminen on kiehtovaa ja opettavaista.
Tapauksessani uusia kulttuuripiirejä oli vieläpä ei vain yksi, vaan
muutama erilainen. Ensinnäkin oli Thaimaa ympäröivänä yhteiskuntana
buddhalaisuuksineen kaikkineen. Lisäksi School of Management tarjosi
mahdollisuuden sukeltaa eurooppalaisten kauppatieteilijöiden maailmaan
ja juhlimiseen. Myöskin Gender & Development – osaston herkän välittävä
ja erilaisuutta kunnioittava tunnelma muodosti oman erillisen
kulttuuripiirinsä. Eikä tietenkään pidä mennä kieltämään matkustamisen
yleisiä iloja, uusien maiden näkemistä tai edes sitä, että
auringonpaiste, lämpö ja neljän päivän biitsillä oleilu ja juhliminen
tuntuvat kaikki primitiivisen hyvältä.

Samalla on kuitenkin tärkeätä, ettei vähättele reissun huonojakaan
puolia. Liiallinen hyviin puoliin sukeltaminen (sukellus toki oli elämys)
unohtaa sen tosiseikan, että kuitenkin olin varsin tyytyväinen
päästessäni puolen vuoden päästä takaisin Suomeen enkä todellakaan
jäänyt haaveilemaan pidemmästä olosta tuolla kaukomailla. Suurimmat syyt
takaisinpaluun positiivisuuteen olivat sosiaaliset. Vaikkakin
sosiaalisesti matka oli varsin onnistunut siinä mielessä, että löysin
monia kavereita ja jopa kourallisen niin hyviä tyyppejä, että saatan
jatkossakin heitä tavata, on silti sanottava, että puolen vuoden jälkeen
kaipasin suomalaista sosiaalista elämääni. Kysymys ei ollut määrällinen,
vaan laadullinen. Tarvitsen ehkä monenlaista sosiaalista seuraa
tuodakseni kaikki puoleni esiin ja Thaimaassa kaverini edustivat (paria
poikkeusta lukuunottamatta) maailmankuvallisesti paljon homogeenisempaa
ryhmää kuin Suomessa. Heidän kanssaan oli hauska bilettää ja juhlia,
heittää läppää ja olla iloisia mutta monia sellaisia piirteitä mitä arvostan
ystävyyssuhteissani kotomaassa ei päässyt esiin.

Muiden vaihto-oppilaiden puolesta on luonnollisesti sanottava, että yksi
selkeä syy on tietysti aika. Puolessa vuodessa ei ehdi tutustua ihmisiin
samalla lailla kuin kymmenessä. Tämä onkin matkustelun sosiaalisuuden yksi perusongelma. Syntyy paljon kertakäyttökaveruuksia. Sä-oot-tarpeeksi- hyvä-tyyppi-ja-me-ollaan-molemmat-tässä-matkan-päällä-joten-ollaan-ikäänkuin- hyviäkin-ystäviä-vaikka-viikon-päästä-ei-enää-ikinä-nähdä tyylisiä tuttavuuksia on kertynyt kyllästymiseen asti. Välillä oli sellainen olo, ettei jaksanut enää tutustua uusiin tyyppeihin, kun niitä tunki sosiaaliseen tutkaan liian tiiviinä invaasiona. Tässä ehkä ugrilaisen metsäkansan perintö tuli esiin, vaikka keskimäärin pidän itseäni ekstroverttina ihmisenä.

Kaiken kaikkiaan vaihto-opiskelu tai muu pidempi oleskelu ulkomailla on teko, jota voin suositella ihmisille. Enimmäkseen se on hauskaa, kiintoisaa ja samalla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus ‘kasvaa ihmisenä’. Lisäksi kotimaata, perhettä ja ystäviä oppii arvostamaan uudella tavalla.

Ensimmäisen näistä analyysi on melko suoraviivainen. Bradia kohtaan tuntemani inho on selkeä defenssimekanismi. Minua inhottaa se, että Akhilleus vetoaa niin julmetun vahvasti naisiin. Tunsin sen elokuvaa katsellessani ja myöhemmät keskustelut ovat vahvistaneet minulle, että hyvin monille tytöille ja naisille elokuvan keskeinen anti on se sydämentykytys, jonka tuon riuskan lihaskimpun tyly käytös aiheuttaa. Tämähän se vasta ärsyttävää on. Elokuvan Akhilleus on itsekäs ja ylimielinen tappokone ilman sympatiaa ja lojaliteetteja. Mutta hän on ylettömän vahva ja taitava taistelija ja tappaja. Tämä tekee hänestä alfauroksen ja sankarin. Hänellä on varaa olla ylimielinen paska ja silti elokuvan heikot miehet ihailevat häntä ja naiset rakastavat.

Tässä mielessä Troija paljastaa ihmiskunnan raadollisuuden kaiken sivistyksen alta. Kovin alfauros on se, joka on vahvin. Se joka voi haistattaa kaikille muille, vain koska rökittää ne tappelussa. Humaani, sivistynyt ja alamaisistaan välittävä Hector on se tyyppi, joka ansaitsisi olla suurin sankari, jos ihmiskunta olisi pohjaluonteeltaan hyvä. Mutta se seikka, että sekä miehet että naiset palvovat Akhilleusta, kertoo, että voima on pohjimmiltaan paljon arvostetumpi ominaisuus. Sisällämme asuu vieläkin voiman ja kunnian kulttuuri.

Sivistyksemme ja järkeä kunnioittava kulttuuri on siis vain jonkinlainen kuorrutus näiden primitiivisten vaistojen päällä. Erityisen paljastavaa ovat teini-ikäiset tytöt ja pojat, joille Akhilleus esiintyy ilmeisenä sankarina. Me vanhemmat ja kyynisemmät ihmiset olemme sitten taipuvaisempia torjumaan nämä primitiiviset vaistot ja kokemaan Akhilleuksen vastentahtoisemmin. Sivistyneillä miehillä vastentahtoisuutta aiheuttaa myös silkka kateus. Akateemisina toimistotyöläisinä emme koskaan voi olla yhtä raa’an vetovoimaisia kuin fyysisessä taistelussa tappava Brad.

Tästä päästäänkin elokuvan aiheuttamaan yleiseen ahdistukseen. Kun miehet taistelevat kunnian puolesta tulee esiin nyky-yhteiskunnan onttous. Pohjimmiltaan nyky-yhteiskunta ei anna mahdollisuutta urheuteen. Urheutta on se, kun laittaa itsensä peliin läheistensä puolesta, parhaimmillaan hengenvaaraan. Silloin tosimiehet karsiutuvat heikommista yksilöistä, tosipaikan edessä. Mutta tällaista foorumia ei enää ole keskimääräiselle suomalaismiehelle. Luonnonvoimat ovat sen verran kesytettyjä, että ei joudu merille myrskyistä selviytymään tai metsään luontoa uhmaamaan henkensä pitimiksi. Vihollisiakaan ei oikein ole. Kaikki hengenvaaralle itsensä altistamiset extreme-urheilun tms. kautta tuntuvat keinotekoiselta pelleilyltä, suorastaan tyhmältä, koska niiltä puuttuu tarkoitus. Ne ovat vain turhaa korviketta sille, että oikeat vaarat ovat elämästämme eliminoidut. Dilemmana on, että urheus vaatii itsensä alttiiksi laittamista vaaralle, mutta ilman tarkoitusta on vain urpoa katkoa luitaan tahallaan.

Elokuva siis ensinnäkin paljastaa nyky-yhteiskunnan arvostusten tyhjyyden. Cappucinoa juovat hyvinpukeutuvat sisällöntuottajat ja pörssimeklarit ovat nyky-yhteisön sankareita. “Tosipaikan” tullen tällaiset trendilehtien kansikuvapojat pillittäisivät tosimiesten porskuttaessa. Duudson-tyyliset itsensärääkkääjät ja urheilijat pärjäisivät paremmin mutta heitä nyt ei voi pitää kuin tyhminä. Mutta samalla kun elokuva repii nykyarvostuksilta pohjan, sen tilalle tarjoama arvomaailma on pelottavan raaka, voima jyllää. Tämä on ehkä sen ahdistuksen pohja, jonka elokuva aiheuttaa.

Yhteiskunnan arvomaailmojen ongelmien paljastamisen lisäksi elokuvan aiheuttama ahdistus johtuu siitä sisäisestä ristiriidasta, jonka kanssa painin. Toisaalta on sosialisaation synnyttämä ihmisoikeuksia, deliberatiivisuutta, humaaneja arvoja ja kulttuuria ihannoiva sivistynyt ihminen. Toisaalta on raakaa voimaa ja alfauroskulttuuria ihannoiva luolaihminen, jota sivilisaatio ei ole onnistunut eliminoimaan. En haluaisi myöntää sisäisen barbaarini olemassaoloa itselleni mutta siellä se on. En haluaisi myöntää itselleni, että Akhilleus on kovempi jätkä kuin minä ja tämän tunteen torjuminen aiheuttaa ahdistusta.

Jotenkin sekavasti ajatukseni tulivat tässä esiin mutta tavoittivat kuitenkin ehkä jotain.

Yliopiston käytävät ja kiemurat tuntuivat jälleen tuoreen raikkailta. Ilmapiiri oli houkuttelevan yleiskiinnostunut ja suvaitseva kaupallisorientoituneen AIT:n jälkeen. Hypistelin kirjojen selkämyksiä opiskelijakirjastossa ja tunsin jälleennäkemisen vienoa riemua.

Kavereiden kanssa kaljalla istuminen tuntui myös nautittavalta. Ulkomailla sitä helposti luo ympärilleen lauman instant-kavereita, joiden kanssa on hauska hengata mutta joita ei jää paljoa kaipaamaan jälkeenpäin. He ovat “riittävän hyviä tyyppejä” ja kaikin puolin ok. Kuitenkin vanhojen kavereiden joukkoon sitä solahtaa aivan eri intensiteetillä, tuntee vahvemmin olevansa oma itsensä ja

Kunnon urheilua olen myös kaivannut. Nopeatempoiset salibandytreenit ja futsal-matsi lupasivat hyvää tällä saralla. Toistaiseksi sitä hengästyi varsin helposti ja kuntohuippu on kaukana. Kunnon nousemisen tunne on kuitenkin hieno tunne, se kun spurttaa ja huomaa sen jälkeen, että sitä jaksaa ja jaksaa vain. Näillä näkymin käyn tämän prosessin lävitse seuraavan kuukauden aikana.

Kuukauden matkustelun jälkeen on myös jälleen nälkä tehdä jotain kunnollista. Tarttua johonkin projektiin ja suorittaa. Näin indoktrinoitu luonne minä olen. Haluan saada aikaan. Taidanpa kirjoittaa gradun.

Äiti oli ostanut jääkaappiini juustoa, voita, ruisleipää, maitoa ja aamumehua. Tämä lämmitti ulkomailla karaistunutta sydäntä.

Summa summarum, muu maa mustikka, oma maa mansikka. Tuntuu hyvältä olla kotona.

“Tyler gets me a job as a waitress. Next thing, Tyler is pointing a gun to my mouth.” Osapuilleen nain kirja alkaa jymahtaa ja rullaa lapi vahvalla latingilla. Elokuva oli aikanaan todella vahva, innoittava ja alykas adrenaliinitykitys. Ehdottomasti yksi 90-luvun parhaita elokuvia, oman all time high – elokuvalistani karkiryhmassa. Vihdoin luin kirjan ja se lunasti odotukset.

Luonnollisesti on vaikeata arvostella kirjaa objektiivisesti, kun kuvat elokuvasta pyorivat paassa sita lukiessa ja sita virittaytyy sitakin kautta aika kovalle lataukselle. Kaanteinen ongelma oli aikanaan Taru Sormusten Herrasta – elokuvien kanssa, jotka virittivat henkiin lapsuuden viisinkertaisesti luetun kirjan taianomaisen tunnelman. Siltikin en voi muuta sanoa, etta diggasin seka Palahniukin tiukan tykittavasta tyylista, etta julman keskiluokkaiselaman vastaisesta asenteesta. Kaikki se normielaman tyhjyys rajahtaa paalle tata lukiessa ja tarjottu ratkaisu on silkkaa kuparia.

Elokuva on ollut varsin uskollinen kirjalle, mita nyt muutaman sivujuonteen jattanyt kayttamatta (kuten Tylerin loistavan kaytannon pilan hienostorouvan kotijuhlissa tarjoillessaan). Loppuratkaisu on itse asiassa mielestani elokuvassa viela parempi kuin kirjassa, joka jatkuu siita mihin elokuva loppuu viela hivenen matkaa. Kirjan loppu tuntuu nyt ehka hivenen laimealta.

Chuckin kirjoihin pitaa tarttua laajemmallakin rintamalla taman alun jalkeen. Jos ne pystyvat jatkamaan Fight Clubin aloittamalla tiella tuoden sen perusanalyysiin lisavivahteita niin rokki soi jeah!

Muutenkin Kiina naytti modernit kasvonsa meille. Tiet olivat suoria ja hyvakuntoisia, Nanningin kaupunki oli siisti ja pilvenpiirtajia sisaltava kuin parempikin Eurooppalainen suurkaupunki ja Guangzhou iso kuin Alastalon sali. Kuva Kiinasta Thaimaan, Laosin ja Vietnamin jalkeen oli hyvinorganisoidusta, jarjestelmallisesta, modernista, eteenpainpyrkivasta business-orientoituneesta maasta.

Tosin jotain sora-aania sekaan viela mahtuu. Kukaan ei puhu englantia, Nanningin kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa ei ole yhtaan raha-automaattia, joka vastaanottaisi kansainvalisia kortteja, eika pankkia, joka vietnamin valuuttaa suostuisi vaihtamaan. Joku voisi tassa tilanteessa pitaa lipun ostamista eteenpain aikamoisena pulmana mutta luonnollisesti ystavallinen hiukan englantia puhuva asemavirkailija osti liput omasta taskustaan ja antoi puhelinnumeronsa, jotta voisimme maksaa takaisin (nyt han ei vastaa puhelimeen). Guangzhoussa palloilimme paivan etsien jotain tapaa saada tietoa kaupungista. Kukaan ei puhunut englantia, turistikartta oli Kiinankielinen eika kaupunkikuva nayttanyt missaan suunnassa enemman keskustalta kuin toisessa. Palloilimme summamutikassa paarautatieasemalta satunnaiseen suuntaan etsien jotain. Loysimme taman kahvilan ystavallisen tyton opastuksella (matkalla Sonja loysi kaksi paitaa).

Huomenna kotiin.

Muita bussimatkan highlighteja oli bakteeripitoisen pizzan oksentaminen pusikkoon ja bussissa oksentelun pidattaminen, neljan tunnin yollinen pysahtyminen jolloin lammityslaitteet kytkettiin pois paalta ja kylma vuoristoilma jaadytti viluun varautumattoman matkalaisen youniyritelmat, bussikuskin taydellinen valinpitamattomyys hanen tyontaessaan fyysisesti meita takaisin bussiin kun yritimme selittaa, etta ‘toilet, diarrhea’ seka vietnamilaisten aggressiivinen jonotungettelu raja-asemalla. Ylipaansa se, etta 464 km matkaan kaytettiin 30 tuntia keskinopeuden ollessa nainollen huikeat 15 km/tunnissa piti huolta siita, etta bussimatka menee kirjoihin yhtena inhottavimmista koskaan.

Alkukuva Vietnamilaisista oli bussimatkan perusteella varsin negatiivinen ystavallisten Thai ja Laos – ihmisten jalkeen. Totaalinen valinpitamattomyys toisista ihmisista, oman edun agressiivinen vahtiminen ja likaisuus olivat keskeisimmat tunnuspiirteet tassa kansakunnassa, jonka tunnelmaa Lonely Planet romanttisesti kuvasi termeilla Wild West atmosphere ja joyfull lawlessness.

Asennetta kuvasi hyvin se, etta bussinvaihdon jalkeen menetettya paikkamme ja istuessamme erillamme Sonjan kanssa yritin mukavan oloiselle kaverille ehdottaa paikanvaihtoa kaytavan toiselle puolelle identtiselle paikalle. Kaveri syynasi paikkaani pitkaan ja kieltaytyi sitten hymyssa suin huomattuaan, etta hanen tuolinsa selkanojan sai noin kaksi astetta enemman taakse kuin omani. Eihan nyt omasta edustaan voi hiukkaakaan tinkia toisten vuoksi. Juuri asian itsestaanselvyys oli paljastavaa paikallisesta mentaliteetista, joka tassa tapauksessa ei esiintynyt yhta inhottavan agressiivisesti kuin esimerkiksi takanani istunut mies, joka jatkuvasti ja vihamielisesti yritti tyontaa penkkiani eteenpain seka silloin kuin olin tauolla, etta silloin kun olin paikalla itse istuen oma penkki loppuun asti taaksepain taivutettuna. Hanen vaimonsa taasen oikaisi jalkansa niskaani ja selkaani penkin paalta ja valista ilman anteeksipyyntoja.

Maan maineen ja tunnelmamme pelasti kuitenkin ystavallinen englantia puhuva tytto, joka Hanoihin saapuessamme hoisi ylivasyneille ruumiillemme halvalla taksin suoraan hotellilleen, jossa 6 dollarilla saimme mukavan huoneen keskustasta kylpyammeella, tv:lla ja jaakaapilla. Aamun valjettua tukevien younien jalkeen oli jalleen valmiimpi kohtaamaan maailman.

Matkustellessa on kaynyt myos selvaksi, etta Kaakkois-Aasian etnografinen kartta on paljon monivivahteisempi kuin valtion rajat antavat ymmartaa. Laos nimen s-kirjain jo itsessaan on monikkoa signaloiva, jonka ranskalaiset siihen asettivat antaakseen nimen maalle, jossa suurin osa (hivenen yli puolet) vaestosta koostuu eri Lao-heimoista. Laosissa asuu kuitenkin vain vahemmisto Lao-heimojen jasenistosta koska Kaakkois-Thaimaasta naita loytyy reilusti yli kymmenen miljoonaa. Nelisenkymmenta prosenttia Laosin vaestosta on sitten valtava joukko eri vuoristoheimoja, jotka eivat tunnusta buddhismia, vaan seuraavat vanhoja heimouskontoja ja joiden elamaan eivat alankojen valtataistelut ja valtakunnat, ranskalaiset tai kommunismi ole jattaneet paljoakaan jalkia vuosisatojen aikana.

Eilen naimme kuitenkin yhden kylan johon turismi oli jattanyt jalkensa, kun vesiputousreissuun sisaltyi “vierailu vuoristoheimon kylassa”. Kylaa oli vaikeata nahda rannekoruja ja seinavaatteita kaupustelevien pikkulasten ja vanhempien tulvalta. On vaikeata nahda miten kylan sisaiseen dynamiikkaan vaikuttaa se, etta viisivuotias pikkutytto tuo taloon rahaa onnistuneella varttitunnin rihkamakaupalla enemman kuin isa ja aiti koko paivan kovalla tyolla. Introduktio rahatalouteen tapahtuu tassa onnettomasti vesiputousreitin varrella sijaitsevassa kylassa hyvin kierolla tavalla.

Iloa kuitenkin on myos ilmassa. Ekoturismi on Laosissa kova sana ja valtion , kylanvanhimpien ja erilaisten vastuullisten lansimaalaisten tour-operatorien yhteistyossa luodaan erilaisia trekking-mahdollisuuksia, joissa pyritaan minimoimaan turismin haitat ja maksimoimaan kylalle koituva hyoty vastuullisella ja kestavalla tavalla. Tallaisen kehityksen vahvistuminen olkoon suotavaa.

Lisaksi vesiputous itse uimamahdollisuuksineen oli upea kokemus. Sanoinkuvaamaton.

Minulle romaanin prototyyppi on kohtuullisen realistinen kertomus
tietyssa aikakaudessa elavasta paahenkilosta tai paahenkiloista, joiden
psykologisen profiilin rakennus aloitetaan kertomalla heidan
isovanhemmistaan lyhyesti, siirtyen sitten pitkalliseen kuvaukseen
vanhemmista ja heidan elamankaarestaan ja persoonastaan. Vasta taman
jalkeen pureudutaan paahenkiloon, jonka elamassa ja valinnoissa nakyy
seka individuaaliset persoonalliset karaktaarit etta ajan ja ympariston
aiheuttamat vaikutteet. Paahenkiloa tulee seurata lapsuudesta pitkalle
aikuisuuteen asti. Maastereotyyppisesti voisi sanoa, etta niissa
ranskalainen kyky tunkeutua syvalle yksilon psyykkeeseen yhdistyy
amerikkalaiseen vahvaan kertomuksellisuuteen ja venalaiset mestarit ovat
taman lajityypin maestroja. Kjellin romaanit Langia lukuunottamatta
tayttavat antamani tunnusmerkit loistavasti ja siita johtunee lammin
suhteeni niihin.

Romaanin vahvoja puolia on mielestani se suorastaan Tolstoimainen nakyma
ihmisista aikansa ja paikkansa vankeina. Kjellin ihmiset ovat yksiloita
erilaisine luonteineen mutta romaani osoittaa loistokkaan selkeasti
kuinka heidan elamansa on vahvasti kiinnittynyt laajempaan sosiaaliseen
verkkoon, joka avaa vain rajallisen maaran vaihtoehtoja yksilolle ja
rankasti sanktioi valintoja. Jotkut yksilot ovat vahvempia ja toiset
heikompia luonteeltaan ja pystyvat eri maarissa toteuttamaan itseaan
mutta kaikki Luciesta lahtien ovat olennaisesti ja peruuttamattomasti
sosiaalisen verkostonsa sisalla ja paljolti sen maarittamia, myos
pyrkiessaan torjumaan sen. Taman hienovaraisen dynamiikan
yksilollisyyden ja ympariston valilla kuvaamisessa Kjell on mielestani
loistava. Han onnistuu pitamaan tarinan ja hahmonsa tiukasti kiinni
laajemmassa ajankulussa ja historiallisissa tapahtumissa. Samaan aikaan
kuvatessaan laajaa henkilogalleriaa ja seuratessaan paahenkiloita
lapsuudesta lahtien han paasee osoittamaan paitsi yksiloiden elamankaaren riippuvaisuuden
laajemmasta historiasta myoskin laheisemmasta sosiaalisesta ringista. Loppusivuilla pari paahenkiloa kayvat itse asiassa varsin eksplisiittista keskustelua tasta teemasta pohtiessaan sita mita heista on tullut ja onko elaman lapi kulkevan sosiaalisten roolien sarjan takana mitaan lopullista. Toisen mielesta “det kostar fan sÅ mycket att bli den man är” ja toisen mielesta mitaan sellaista ei ole: “Man är mest mänsklig när man gör sej till en kameleont”. Elama tekee kyyniseksi.

Jos haluaa hakea romaanista negatiivisia puolia, joka ei tavallisesti
ole kaltaiseni positiivarin parhaita puolia, niin ehkapa kirja sortuu
valilla jopa liikaa sellaiseen sisaiseen nostalgiaan, jossa hahmot
muistelevat kaiholla menneita vuosia, tapahtumia sata sivua sitten. Toiseksi Kjell nostaa paaosiin
aina sellaisia onnettomia tunareita, jotka tarkoittavat hyvaa mutta
heikkoluonteisuuttaan ajautuvat aiheuttamaan pahaa ymparistolleen ja
itselleen. Molemmat piirteet ovat vaarassa muuttu jonkinlaisiksi
Westo-maneerismeiksi.

Historiallisessa mielessa kirja oli minulle myos hyvin opettavainen.
Vaikkakin Suomen itsenaisyyden alkutaipaleen historia on paapiirteistaan
ollut tuttu paasi romaanin kautta sukeltamaan sen faktoihin paljon
syvemmalta tasolta ja ymmartamaan tilanteita ja niiden asettamia
realiteetteja paremmin jonkinlaisesta aikalaisperspektiivista.
Kansalaissota, yhteiskunnan kahtiajakautuminen, muilutukset ja
oikeistoterrorismi tulivat tutuiksi paljon syvemmalla tavalla kuin
aiemmin. Lisaksi inspiroiduin kirjan perusteella googlaamaan ja
wikipedittamaan aikaan liittyvia termeja ja ilmioita lapuan liikkeesta
veljessotiin ja AKS:saan ja Suomen historian tuntemukseni ennen toista
maailmansotaa on nyt huomattavan paljon vankempi.

Kaiken kaikkiaan varsin nautittava lukuromaani (sana joka kuulostaa jotenkin kirjakerholta). Eskapistisessa mielessakin toimiva kokemus siis.

Baarikadun sykkeesta loysimme baarin nakoisen mestan, joka kyltin mukaan tarjoili myos ruokaa. Keittio oli auki ja istuimme nalkaisena katsomaan listaa. Ottaen huomioon baarimaiset olosuhteet odotin muutaman simppelin ruoan listaa. Sen sijaan tarjolla oli ehkapa kahden hienon ranskalaisen ravintolan koko menuut. Loytyi ankkaa monella eri tavalla valmistettuna, loytyi strutsia, kalaruokia oli pari sivua, liharuoat kattoivat kaiken chateubriandista fileet mignoniin. Eksoottisin herkku oli ehdottomasti krokotiilinliha. Viinilistakin oli kattava. Hintaa pihvilleni kertyi 3,5e reilun lasillisen punaviinia ollessa 1,6e. Molempien meidan ruoat olivat aivan uskomattoman laadukkaita. Kaksi ateriaa reissuni aikana on ollut sellaisia, etta ne kulinaristisessa sinfoniassaan ovat olleet aivan omassa luokassaan ja tama oli toinen niista*. Oli sellainen olo, etta maailma ei oikein noudattanut rationalisuuden lakeja. Noin laajan ruokalistan yllapitaminen raaka-aineineen (krokotiilin lihaa pakastimessa jne.) ja keittiossa huseeranneen mestarikokin palkan maksaminen luulisi pakottavan hinnat kalliimmiksi ja toisaalta antavan mahdollisuuden paljon hienomman ravintolan yllapitamiseksi. Epatodellinen olo valtasi minut aterian ajaksi ja vain ajatus siita, etta samassa korttelissa on pakko olla ykkosluokan ravintola, jonka keittiosta he ruoat hakevat onnistui pitamaan minut kosketuksissa maailmaan.

Toinen elamys oli venematkalla nakemani Shaggy the Dog elokuva. Tassa disneyelokuvassa, jossa uraorientoitunut ja perhettaan laiminlyova isa vahingossa muuttuu koiraksi ja sita kautta oppii erilaisten kommellusten ja hurjien tilanteiden kautta uudelleenarvostamaan perhettaan oli aivan loistava. Kohtaus, jossa vaimo odottaa murheellisena poissaolevaa miesta heidan anniversary paivalliselle ja aviomies katselee hanta ulkoa sateesta koiraksi muuttuneena kukkapuska suussa ‘When a man loves a woman’ – kappaleen soidessa taustalla ylsi Shakespearelaiseen ironiseen tuskaan, kun taas kohtaus, jossa 600-vuotias tiibetilainen koira opetti meditaation saloja hakkiin suljetulle koira-isukille geenimanipuloitujen hiiri-koirien, kaarme-koirien ja apina-koirien saestyksella oli varsin spirituaalinen. Taattua disney-laatua siis!

Kolmas elamys oli neljan paivan sukelluskurssi Koh Phanganilla. Puolen tunnin viettaminen 20 metrin syvyydessa kalojen, korallin ja syvyyden rauhallisuuden kanssa oli uusi elamys. Uusi maailma avautui. Lisaksi sukellus on henkisena harjoitteena melko opettava. Niin kauan kuin pysyt rauhallisena ei ole mitaan hataa, silla varotoimet ja varalaitteet pitavat hapentuonnista huolta kaikissa tilanteissa. Ainoa mika voi aiheuttaa vaaratilanteen on panikoiminen ja pakokauhuun joutuminen. Tama pakottaa tietynlaisen rauhallisen kokonaisvaltaisen asenteen omaksumiseen vedenalaiseen valtakuntaan upotessa.

*Toinen huippuateria oli italialaisessa ravintolassa Bangkokissa, jossa erityisesti antipastojen kirjo sykahdytti mielta. Aasialainen ruoka ei vain parjaa kunnon eurooppalaiselle herkuttelulle, jossa rasvaa ei saastella ja jossa paaosassa on liha itse. Paikalliset maustamiset ovat sita luokkaa, etta valilla ei erota syoko kanaa vai kalaa kuin koostumuksen perusteella. Ruoan kannalta olen jo joulukuusta lahtien odottanut paluuta Suomeen.

Joulun ja perheen tännetulon alla vietin muutaman päivän Koh Panang – saaren syrjäisestä nurkasta loytyvällä hippihenkisellä the Sanctuary-nimisellä parantola-rannalla. Tämä Elle ja New York Times – lehdissäkin ylistetty trooppinen kokonaisuus tarjoaa erilaisia meditaatio, henkiparannus sun muita seikkoja tai vain hippihenkistä yhteiseloa sitä haluaville. Oma motiivini sielläololle oli rauhaisan paikan saaminen kirjoitusprojektille mutta oleskelu siellä tarjosi myös mainion hetken ihmiskyttäämiselle eli tarkkailla tuollaisessa paikassa viihtyvien ihmisten sielunelämää.

Tämän tarkkailun perusteella voisi todeta, etta hippi ei ole aina hipille hippi. Oikeastaan voidaan erottaa kaksi hippityyppiä toisistaan, suvaitsevaisuuden ja suorittamisen ollessa ehkä ne keskeiset erottelut.
Ensimmäinen tyyppi on nimeltään Suorittaja-hippi. Tämä tyyppi tulee länsimaisesta kulttuuritaustasta, mutta on jossakin kohdassa alkanut kokea kapitalistis-luterilaisen arvomaailman tyhjyyden. Itämaiset jutskat ja tyypit tuntuvat tarjoavan vaihtoehdon ja vaihtelevan pituisen prosessin kautta hän luiskahtaa hippijengeihin alkaen imitoida näitä kaikessa pukeutumisesta ja musiikista elämänasenteisiin ja hengauspaikkoihin.

Vaikka näitä hippeja ei voi ulkoisesti välttämättä erottaa ns. ideaalihipeista paljastuvat he nopeasti keskustelussa. Erona ideaalihippeihin on, etta he kantavat vielä tiedostamattaan vanhan elämänpiirinsä asenteita sisällään. Heille hippinä olostakin muodostuu jonkinlainen suoritus, he eivät pääse eroon vanhasta “draivistaan”; he vain uudistavat päämääränsä ja kielensä. Rastat kuuluu olla, joogata ja meditoida kuuluu tehdä, chillailu Kaakkois-Aasiassa kuuluu asiaan, mitä pidempi matka sen kovempi hippi. Tämä vakavamielinen hippi-ideaalin tavoittelu tekee sen, etteivät he koskaan saavuta hippeilyn ydintä: oloa juuri sellaisena kuin haluaa olla ja muiden suvaitsemista juuri sellaisena kuin nämä haluavat olla.

Näin ensinnäkin heille hippinäolosta tulee jatkuvan suorittamisen ja ulkoisen pätemisen kehä. Lisäksi heistä tulee auttamattoman suvaitsemattomia niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät jaa heidän ‘suvaitsevaa’ maailmaasyleilevää elämäntapaansa. Koska he suorittamalla ovat vasta matkalla ideaaliin, he joutuvat puolustamaan omaa hippi-erinomaisuuttaan jatkuvasti, joka johtaa heidät torjumaan vahvasti kaikki erilaiset ei-hippimaiset elämänasenteet.

Aito ideaalihippi ei suorita, hänellä ei ole tarvetta ottaa rastoja, jos ei siltä tunnu. Hän vain on juuri niin kuin haluaa olla ja on tyytyväinen juuri siinä paikassa. Tästä stabiilista asemastaan hän kykenee erinomaisesti katsomaan muita elämänasenteita silmiin joutumatta kokemaan niitä haasteena omalleen. Tällöin hän voi myös ymmärtää ja antaa niiden olla mitä ovat ilman vihamielisyyttä. Enemmänkin hän kokee sääliä, myötätuntoa ja halua auttaa törmätessään väärässä uskossa eläviin.

Luonnollisesti tämän polarisoinnin mukaisia ääri-ihmisiä ei paljoakaan löydy. Enemmänkin hippihenkisissä ihmisissä nämä kaksi – Suorittajahippi ja Ideaalihippi – elävät sisäisessä dynamiikassa keskenään ilmeten eri voimakkuuksin eri ihmisissä. Taistelkoot kaikki hipit siis Ideaalihippinsa puolesta!

Ensinnäkin Öserin, kolmisenkymmentä vuotta meditaatiota harrastaneen munkin aivokuvaukset osoittivat, että kun hän suoritti tietynlaisia meditaatiotekniikoita, hänen aivojensa sähkökäyrissä tapahtui selkeitä ja stabiileja muutoksia, joihin meditaatiota harjoittamattomat yksilöt eivät kyenneet.

Tämä oli nyt vielä melko odotettavaa. Seuraava tulos on jo vähän kiehtovampi. Aiemmista aivotutkimuksista tiedetään, että aivokuvauksissa positiivisten tunteiden vallitessa ihmismielessä hänen vasen otsalohkonsa on erityisen aktiivinen. Tämä koskee niin ilon, innostuksen, epäitsekkyyden tai mielen vilkkauden kokemuksia. Vastaavasti oikea otsalohko on erityisen aktiivinen masentuneilla, pessimistisillä ihmisillä ja ihmisen ollessa surullinen. Kuvattuaan laboratoriossaan tuhansia yksilöitä päättivät tutkijat kuvauttaa useita vuosikymmeniä meditaatiota harrastaneen munkin. Tutkijat raportoivat, että hänen ollessa neutraalissa mielentilassa oikean aivolohkon toiminta oli aivan poikkeuksellisen alhainen vasemman ollessa luonnollisesti poikkeuksellisen vahva. Aivojen sähköisyydestä voisi siis päätellä, että munkki eli harvinaisen onnellisessa mielentilassa.

Seuraavaksi Öser ja toinen munkki laitettiin katsomaan kuvaa neutraaleista kasvoista. Kasvoilla kävi ilme 30-osa sekunnin ajan jonka jälkeen ne palasivat neutraaleiksi. Tämän jälkeen pitää tunnistaa tämä ilme. Noin viisituhatta ihmistä oli tehnyt testin aiemmin ja poliisit, psykiatrit, tullivirkailijat ja salaisen palvelun agentit olivat toistaiseksi saaneet parhaimpia tuloksia. Mutta munkit

Kävellessäni kylän lävitse pohdiskelin kansallisvaltio

Maa on tietysti varmaankin koyhin missa olen kaynyt. Tama nakyy mm. sahkonjakelun jatkuvissa katkoksissa, matkapuhelinverkon olemattomuudessa, internetin toimimattomuudessa suurimpana osana paivana (lisaksi hallituksen rankka sensuuripolitiikka tarkoittaa etta hotmailin kaltaiset yleisimmat sahkopostipalvelut ovat ‘access denied’. Melko hatara yritys kumota vapaan sanan leviaminen. Puhelinverkon surkea laatu toimii onneksi tehokkaampana sananvapauden rajoittajana). Myoskin autokannan kunto kertoo ekonomisesta tilanteesta jotain. Bussimatkalla bussista tipahti puolen metrin kokoinen metalliosa (renkaanvakauttaja tms. En ole tekniikan miehia). Se korvattiin kahdella koydella. Sen sijaan sotilasdiktatuuri on pintapuolisesti ainakin nakynyt vahemman kuin luulin. Ei mitaan rynnakkokivaarikavereita kadunkulmissa tai mitaan muuta coolia. Tosin muutaman valituksen olemme kuulleet kaiken turismiin liittyvan liiketoiminnan ylikorkeasta verotuksesta.

Aluksi matkasin ranskalaisten koulukavereiden kanssa mutta jattaydyin pois heidan ‘kaikki merkittavimmat turistikohteet pitaa nahda vaikka se tarkoittaakin minuuttiaikataulua’ – stressaamisesta. Tama asenne ilmeni parhaimillaan, kun saavuimme tanne Inle Lake:lle yobussilla aamukuudelta. Tykitimme viiden tunnin veneajelun lapi tarkeimpien turistikohteiden. Sitten he ryntasivat lentokentalle paastakseen Baganiin, jonka vanhat temppelit ovat se Myanmarin ykkosturistikohde kraasaa kaupustelevine pikkulapsineen. Tuollaisella tahdilla nakee kaikki turistikohteet mutta ei mitaan itse maasta ja sen ihmisista. Itse hengaan kohta kolmatta paivaa taalla Inle laken luona, tanaan tosiaan leppoisa pyoraretki lahikylaan oli paaohjelma, soimme natiivien vieraina jotain outoja kananmunajuttuja, huomenna lahdemme kokopaivaiselle hevosratsastusretkelle. Oppaamme on varsin cool jaba, smuglasi itsensa mm. rajan yli Thaimaaseen ilman passia paastakseen beacheille bilettamaan.

Lisaa vaikutteita palatessani, yhteys kuulemma katkeaa kohta.

1. Infrastruktuuri ja asioiden toimivuus

Tanaan kulutin nelja tuntia metsastaessani allekirjoituksia lomakkeeseen. Kavin mm. Physical Plant osastolla allekirjoituttamassa paperiin etta olen palauttanut kaikki lainani. Minulla ei ol aavistustakaan mita Physical Plant tekee, en ole koskaan siella kaynyt, enka tieda mita sielta voisi lainata. Allekirjoitus on kuitenkin pakollinen, samoin kuin tanaan lomalla olevan laitoksen sihteerin allekirjoitus siita, etta han on saanut gradu-tyoni, jota en taalla vaihto-oppilaana luonnollisestikaan suorittanut. Byrokratia on hidasta ja arvaamatonta. Lampimassa suihkussa olen ollut ehka kaksi kertaa puolen vuoden aikana. Koulun internet-yhteyksien toimivuus on valilla satunnaista. Sahkokatkot tietokoneluokassa ovat johtaneet minut kirjoittamaan samoja tekstinpatkia uudelleen ja uudelleen kun en ole tajunnut tallentaa tuotoksiani minuutin valein. Valilla vedentulo koko kampukselle on katkeillut. Pienia asioita mutta kasautuessaan sita oppii arvostamaan Suomea, jossa kaikki toimii moitteettomasti ja hairiot infrastruktuurissa hoidetaan alta aikayksikon.

2. Ruoka

Ollakseni rehellinen olen saavuttanut jonkinlaisen kyllastymispisteen aasialaisen ruoan kanssa. Jokainen mahdollisuus syoda jotain lansimaista, oli se sitten vaikka McDonalds hampurilainen tuntuu keitaalta autiomaassa. On nautittavaa kun ruoassa maistaa itse raaka-aineiden maun eika vain mausteita. Alussa diggasin thaimaalaista keittiota mutta ruokatottumukset istuvat syvassa.

Mita ruokaa sitten kaipaan? Noloa myöntää mutta lahes eniten olen kaivannut pizzaa. Kansallisromanttista ruisleivän ja salmiakin kaipuuta en ole niin vahvasti elanyt. Tosin myonnetaan etta leipaa taalta ei loyda eika juustoa. Business Communication – kurssilla tanskalais-saksalainen tyttoparivaljakko piti esitelman tummasta leivasta maistiaisineen ja se kylla maistui varsin taivaalliselta. Ehdottomasti kulinaristinen huippuelamys oli kuitenkin italialainen ravintola kunnon italialaisine antipastoineen. Punaviinin (joka myoskin on yksi erittain harvinainen ja kaivattu herkku) kanssa nautittuna tama ateria oli makunautintojen samettisen tummaa hyvailya. Maitotuotteet ovat luonnollisesti selkea kaipauksen kohde taalla. Maito itsessaan ruokajuomana, juustot erityisesti (Valion mustaleimainen emmental tai sulatettu Oltermanni), viili. Suomalaisruokakauppojen laajoista karkkihyllyista haaveilen myos paikallisessa karamellityhjiossa.

Erityismaininta tassa kohden taytyy antaa aidin tekemille ruoille, joita taalla kaukana oppii arvostamaan entista enemman.

3. Sosiaalista verkostoa

Vaikka taalta on loytynyt omat kaverit ja se jengi jonka kanssa hengaa ja pitaa hauskaa niin siltikin tuntuu etta Suomessa sita oli ehtinyt muodostaa sellaiset sosiaaliset siteet ihmisten kanssa, etta ei niista halua luopua. Perhe ja kaikki kaverit tarjoavat sellaisen ympariston jossa saan paljon ja jossa saan toteuttaa itseani. Moni matkalla tapaamani ihminen ei haluaisi palata, itselleni tuollainen asenne tuntuu niin vieraalta. Vaikka muualla on kiva kayda, ovat juureni aivan liian vahvasti Suomessa, etta haluaisin muualle pysyvasti jaada.

4. Sauna ja se ettei ole jatkuvasti liian kuuma

Nama ovat aika luonnollisia kaipuita.

Ensinnakin silmiini osui mielenkiintoinen tutkimus, jossa mitattiin ihmisten elaman merkityksellisyytta. Buddhalaiset saivat keskimaarin selvasti huonomman tuloksen kuin muista kulttuuritaustoista tulleet hahmot. Tama viittaa vahvasti siihen, etta buddhalainen elamanasenne poikkeaa merkittavasti lansimaisesta elamanasenteesta. Merkityksellisyytta mitattiin ‘Life Regard Index”- menetelmalla, jossa oli kaksi perusdimensiota. Framework, jossa mitattiin kuinka paljon ihminen pystyy sijoittamaan elamansa johonkin merkitykselliseen perspektiiviin ja Fulfillment, joka mittaa ihmisten kasitysta siita, kuinka paljon he kokevat saavuttaneensa tai olevan matkalla saavuttamaan merkityksellisyytensa.

Tarkasteltaessa tata elaman merkityksellisyyden menetelmaa suhteessa buddhalaisuuteen voi tehda joitakin hypoteeseja tutkimustulosten syista. Lansimainen elamantyyli maarittyy vahvemmin suoritus- ja tavoitekeskeisesti. Elamaan rakennetaan joitain lyhyemman ja pidemman tahtaimen paamaaria, joiden saavuttaminen tuo sisaltoa ja merkitysta arkeen. Buddhalainen filosofia on tassa suhteessa kaanteinen. Se pyrkii hyppaamaan pois tasta oravanpyorasta. Kaikki tavoitteet ovat pohjimmiltaan illuusiota. Mikaan niista ei tuo lopullista merkitysta, nautintoa tai vapautusta. Tavoitteiden saavuttaminen luo vain uusia tavoitteita ja ihminen pysyy taman oravanpyoran vankina koko elamansa. Han ikaan kuin pyrkii peittamaan elamansa pohjimmaisen merkityksellisyystyhjion pysymalla jatkuvassa kilpajuoksussa, yrittaen unohtaa, etta maali on vain jatkuvasti kauemmaksi siirtyva kangastus.

Buddhalainen filosofia voitaisiin tasta perspektiivista nahda jonkinlaisena harjoitteena oppia elamaan ilman merkityksellisyytta. Pitaa uskaltaa kohdata elaman merkityksettomyys ja oppia elamaan sen kanssa. Vain hyppaamalla pois oravanpyorasta, antautumalla virran vietavaksi ilman takertumista illusorisiin paamaariin voi saavuttaa vapauden. Buddhalaisuus tavoittelee valaistusta, mutta valaistuminen on tila jossa tavoitteleminen on loppunut.

Lansimaissa elaman koetun merkityksellisyyden ja onnellisuuden valilla on selkea positiivinen korrelaatio. Tutkimuksia ei liene tehty mutta todennakoisesti tama korrelaatio ei ole laheskaan nain yksioikoinen buddhalaisten ihmisten osalta. Lansimaisten onnellisuus on tiukemmin kiinnittynyt omien tavoitteiden loytamiseen ja niiden saavuttamiseen. Life Regard Index mittaa naita kahta aspektia ja vahva positiivinen korrelaatio onnellisuuden kanssa on ymmarrettava ei universaalina tuloksena, vaan tietyn kulttuurikehikon sisalla patevana tuloksena. Buddhalaisuus pyrkii oppimaan elamaan ilman naita tavoitteita. Siksipa onnellisuus ei seuraa tavoitteiden loytamisesta.

Muutama hajahuomio viela loppuun:

1. Meditaatiokokeiluissani uskon, etta liika lukeneisuus on taakka. Kun on lukenut liikaa siita, mita meditaatiossa tapahtuu, sita ei osaa antautua tilan valtaan, vaan jatkuvasti analysoi tilaansa hakien siita lukemiaan elementteja. Tama luonnollisesti tukahduttaa meditaation syvenemisen mahdollisuuden.

2. Csiksentmihalyin flow-tilan yhteys buddhalaiseen valaistumiseen on mielestani vahva. Valaistuminen, jossa antaudutaan elamaan tavallaan ilman tietoista kontrollia tai oikeastaan tietoisen ja tiedostamattoman harmoniassa, on melko pitkalle jonkinlainen koko elamaan ulottuva flow-tila.

3. Epsteinin Going to Pieces without Falling Apart, jonka bongasin Markuksen blogista (http://www.valt.helsinki.fi/blogs/amoneuvo/post26.htm) oli varsin vehrea ja kepean sukeltava sisaantulo buddhalaisuuteen ja meditaatioon.

Houellebecq:ista on muotoutunut jonkinlainen lempikirjailijani. Hänen maailmansa on niin rehellisen karu. Hän ei peittele mitään, vaan tuo elämän koko kirjon kirjoihinsa rumimpiakin yksityiskohtia unohtamatta. Samalla hänen analyysinsa ihmisen tilasta nykyaikana on niin osuva ja kaunistelematon, että hänen maailmansa avaa silmät näkemään paremmin tämän maailman. Tämä älyllinen rehellisyys on itsessään jo kunnioitettavaa, hyvin harva yksilö uskaltautuu yhta kauas sovinnaisuuksien kahleista kuin Michelimme. Siksipä Ranskassa hänen kirjalliset ansionsa kuulemma helposti hukkuvat kaikkien skandaalien ja kiivaiden väittelyiden alle. Häntä syytetään myös intellektuelliston kosiskelemisesta. Kirjat ovatkin hyvin intellektuelleja ja sisältävät varsin paljon älykkömäisiä kannanottoja suuntaan jos toiseenkin. Usein ne ovat kuitenkin niin tuoreita näkökulmia, että ainakin minuun ne tehoavat. Houellebecq on älykäs eikä Jackass-aikakautenakaan häpeä sitä.

Tässä esikoiskirjassa ovat läsnä jo kaikki Houellebecq – elementit. Päähenkilön vieraantuneisuus yhteiskunnasta, illuusiottomuus ja hänen elämänsä tarkoituksettomuus, narraattorin alhainen status ja ahdinko seksuaalisella saralla sekä yhteiskunnan kokonaistilan analysointi sen lisääntymisrituaalien kautta. Houellebecq:in maailma on synkkä ja ruma. Syynä on lähinnä se, että hän on liian selvänäköinen kyetäkseen jäämään niiden kauniiden illuusioiden vangiksi, joiden avulla ihmiskunnan valtaosa onnistuu pitämään elämäänsä onnellisena ja merkityksellisenä. Ihmiset ovat läpeensä seksuaalisia olentoja ja leijonanosa heidän käytöksestään eri elämänalueilla voidaan selittää heidän onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta tällä pelikentällä. Nyky-yhteiskunta avataan seksualisuuden kapitalistisena järjestelmänä, jossa jako niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, on julma ja jyrkkä. Tässä iso H onnistuu tuomaan paljon sellaista esiin, mitä muut kirjailijat häpeävät myöntää.

Kaiken kaikkiaan diggasin kirjasta varsin paljon. Tosin loppuratkaisu oli aivan turhan kliseemäinen tämänkaltaiselle kirjallisuudelle. Ehkä muitakin ensimmäisen kirjan oireita oli viela havaittavissa mutta riemukas ja valaiseva kirja silti. Kuin katuojaan sammuminen.

Vastavalmistuneella viittaan siihen, etta diplomi-insinooriyteni on enaa yhden tentin takana. Perjantaina, kun kavelen tenttisalista ulos olen urakkani TKK:lla suorittanut. Vain papereiden jattaminen sisaan ja kakkukahvit ovat jaljella sen jalkeen.

Enempaan raportointiin ei ole aikaa. Tenttiviikko paahtaa kuumana varsinkin esseiden kirjoittamisen osalta ja siksi oleilen nyt kolmen jalkeen yolla viela taalla tietokoneluokassa kirjoittamassa. Perjantaina, lukukauden ja teekkariurani viimeisen tentin jalkeen saatan juhlia. Onneksi muutama muukin henkilo on jo ilmoittanut halukkuutensa perjantai-illan juhlintaan.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa jo puhuin tasta valtavasta erosta School of Managementin ja Gender & Development – osaston valilla. Tama tuli jalleen esiin perjantaina, kun viimeinen ‘Transforming Gender Ideologies in Society’ – kurssin luento lahestyi loppua. Opiskelijat kiittelivat opettajaamme Barbara Earth:ia (Dharma & Greg – sarjan Dharman aidin klooni), joka kevaan jalkeen lahtee Hawaijille kymmenvuotisen taallaolon jalkeen. Kukka ja kaunissanainen kortti ojennettiin hanelle tunnustukseksi hienosta kurssista. Barbara itse puhkesi kyyneliin vastatessaan opiskelijoille ja kertoessaan kuinka merkittavaa tama tyo hanelle on ollut. Kameroita kaiveltiin esiin ja ryhmakuvien lisaksi valtaosa halusi yksin tai kaverin kanssa Barbaran kanssa samaan kuvaan. Tunnelma oli haikea, kyyneleet olivat lahes jokaisen silmakulmassa ajoittain, se vahva olo siita, etta tassa ollaan kuin yhta suurta toisistaan valittavaa perhetta purkautui ilmaan. Oli sellainen olo, etta naiden ihmisten kanssa on hyva olla, heihin voi luottaa.

Kontrastina talle tunnelmalle voidaan ottaa lauantai-ilta, joka – vaikka ei ollutkaan virallisesti mikaan laksiaisjuhla – on varsin deskriptiivinen School of Managementin tunnelmasta. Tanskalainen Jeannette oli kutsunut jengia tanskalaisravintolaan syomaan. Saavuin paikalle myohassa (yllattavaa) olettaen nakevani ehkapa kymmenisen ihmista. Paikalla olikin kolmekymmenta tyyppia, eli se sosiaalinen ryhma, jonka sisalla olen taalla elanyt, oli joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin taysivaltaisesti edustettuna. Tunnelma oli riehakas, smorgasbord oli maukas ja olut virtasi. Gammel Dansk – snapsitkin tuli nautittua. Iloisen huolettomasti ihmiset sosialisoivat, heittaen hauskuuksia niin oikealle kuin vasemmallekin. Sielta siirryimme sitten ranskalaisen Bangkokissa tyoskentelevan Priscillan (jonka pintapuolisesti tunsin joistain aikaisemmista bileista) synttaribileisiin. Meidan parikytpaisen delegaation lisaksi paikalla oli hanen muita tuttaviaan pari-kolmekymmenta, joten varsin isot kotibileet olivat kyseessa. Tanskalaistyyppien kanssa pidin huolta siita, etta skandinaavinen osuutemme juhlien riehakkuuteen oli lukumaaraamme suurempi.

Kaksi aika eri maailmaa siis, ja molemmat melko mukavia. Rauhallisten Gender -asioita lukevien aasialaistyttojen kanssa en voisi koskaan kayttaytya lahimaillekkaan samalla metelilla kuin business-opiskelijoiden. Samalla tuntuu kuitenkin silta, etta vaikka bileissa kaikki olivat ‘hyvia jatkia’ (termia kaytetaan tassa sukupuolineutraalissa muodossa), joiden nimea oli hauska huutaa, taputtaa selkaan ja heittaa joku hyva lappa, niin paria poikkeusta lukuunottamatta varsin pintapuolisia tuttuja nama silti ovat. Kun molemmilla menee hyvin niin miksipa ei toisiamme kannustamaan. Mutta jos jotain sattuisi, olisivat samat tyypit aika saman tien sinut unohtaneet.

Tassa nyt ehka polarisoin liikaa tata eroa saadakseni aikaan selkean kahtiajaon. Todellisuus on toki vivahteikkaampi, business-opiskelijoillakin on sydan. Karjistettyna kyse on merkityksellisyys – onnellisuus – vastakkainasettelusta naiden kahden ihmisryhman valilla. Ryhmien keskeinen ideologinen tausta-ajatus on eri. Toiset pyrkivat maksimoimaan elamansa merkityksellisyytta, toiset onnellisuutta. Nain voisi eroa ehka lyhyesti luonnehtia.

Tämä johtunee romaanin sijoittumisesta suoraan suomalaisuuden keskeiseen idylliin ja perusmaisemaan. Ollaan mökissä järven rannalla kesäpäivänä, sauna lämpiää illaksi, lehmät ammuvat ja Juutas Käkriäinen on täydellisen juro, itsepäinen ja isokämmeninen suomalaismiehen prototyyppi. Kirjan lammin tunnelma tekee, että sen lukeminen on kuin makaisi kesämökin niityllä (harkitsin hetken kehtaanko käyttää näin lällärimäistä kielikuvaa). Kaiken kaikkiaan tämä Käkriäisten perheen kesäpäivän kuvaus näyttäytyy jonkinlaisena maisemana sadan vuoden takaiseen metsäläis-suomalaisuuteen. Pientä yhteiskunnallista konfliktia on tilan omistavan herran ja sita viljelevan perheen valilla mutta onnistuneen puolueettomasti kirjailija onnistuu luomaan molemmista osapuolista sympaattisen ja inhimillisen kuvan.

Kirja on niin leppoisa lukukokemus, etta tastakin tekstista tulee liian lupsakan hömppää. Siksi kysyn itseltani mieluummin miksi pidan niin paljon tallaisista yhdenpaivanromaaneista, kuten Joycen Odysseuksesta tai Rimmisen Pussikaljaromaanista. Vastaus on varmaan juuri se keskeinen ero elokuvan ja kirjan välillä. Elokuva on hyva kertomaan tarinan ja luomaan tunteita katsojalle nopeilla vedoilla mutta kirja on vahvimmillaan ihmisten pään sisälle tunkeutuessaan. Kuvatessaan yhden paivan ajalta henkiloidensa koko elämänkaaren ja ajatusmaailman, kirja pystyy opettamaan uskomattoman paljon ymmartamaan ihmista. Human conditionissa on kuitenkin niin paljon sellaista mita tieteellinen metodi yleistyksineen ei tavoita. Sartre oli (ollakseen Sartre) harvinaisen oikeassa todetessaan, että “Mitä, tällä hetkellä, voidaan tietää ihmisestä? Minusta näytti siltä, että tähän kysymykseen voitaisiin vastata tarkastelemalla yksittäistä tapausta.” Tämän jälkeen hän kirjoitti vastaukseksi kysymykseensa noin 3000 painosivua Gustave Flaubertista. Verratessa esimerkiksi Rimmisen postmodernien laiskottelijoiden itsereflektiivista olemisen ja ajattelun tapaa Putkinotkon Käkriäisen toksähteleviin ajatuksiin oppii ymmärtämään paremmin mitä on olla näiden kahden ihmisryhmän edustaja, miltä tuntuu katsoa maailmaa heidän maailmankatsomuksensa sisältä. Nämä romaanit ovat niin suuria juuri siksi, että ne onnistuvat kertomaan niin paljon ainutlaatuista ihmisestä.

Tietenkin koen vähän snobbailuna myontaa innostukseni Joycen tai Proustin kirjoihin, koska ne edustavat keskeisesti juuri niita kirjoja, joita lukemalla ja kehumalla ihmiset pyrkivat erottumaan joksikin paremmaksi kastiksi taviksiin nähden. Siksi useimmiten pyrin pitamaan matalaa profiilia esimerkiksi siita, etta Proust oli yksi vahvimmista lukukokemuksistani ja tykkasin siita _ihan oikeesti hei_. Onneksi voi olla intellektuelli pitamatta naista kirjailijoista kuten esimerkiksi psykologian iso mies Carl Gustav Jung, joka toteaa Odysseuksesta “Thus I read to page 135 with despair in my heart, falling asleep twice on the way.”

Herra presidentti, arvon kunniavieraat, arvon lehdiston ja poliisin edustajat! Hyvat naiset ja herrat! Iloni on suuri kun olette nain suurella joukolla keraantyneet tanne Bangkokin Millenium Bowliin kunnioittaman elamani taipaleen ensimmaista virstanpylvasta: neljasosavuosisadan tayttymista tassa noyrassa ihmiselossa. Kiitoksia myos kaikille radion kautta osallistuville lahettamistanne onnittelusahkeista sun muista muistamisista.

Nuoruus on ihmiselon etsimisen aikaa. Tama patee niin unelmiin, harrastuksiin, paamaariin, arvoihin kuin sosiaalisiin viiteryhmiin. Suomen nykyinen taloudellinen hyvinvointi yhdessa arvoliberalismin kanssa on tehnyt sen, etta tama lapsuuden ja aikuisuuden valimaastoon sisaltyva aikakausi on venynyt yha pidemmaksi sukupolvi sukupolvelta. Tama aikakausi, jolloin saamme nauttia aikuisuuden tuomasta vapaudesta ilman mainittavaa vastuullisuutta on varsinaista elamisen ja kokemusten aikakautta. Elama on taytelaisen rikasta ja monipuolista, kun mahdollisuuksien tavaratalon kaikki ovet ovat viela auki ja energiaa shoppailuun riittaa.

Vapaus synnyttaa kuitenkin omat ongelmansa. Kun perhetausta tai yleinen arvoilmasto ei determinoi tulevaisuuttasi, joudut itse tekemaan suuret valintasi elamasi suunnasta. Tama johtaa nuoren helposti eksistentialiseen ahdistukseen, kun paatos elamasta pitaisi kyeta tekemaan puutteellisen tiedon vallitessa kaikista mahdollisista tulevaisuudenvisioista. ‘Oman jutun’ loytamisesta tulee haudanvakava kysymys, kun pitaa pystya valitsemaan itselleen paras mahdollinen elama ilman, etta on riittavasti informaatiota vaihtoehdoista.

Varsin yleinen ratkaisu, johon itsekin olen huomannut ajautuneeni on eraanlainen tulvametodi. Kaikki-pitaa-kokea-nyt-heti asenteella elaman taideteos tayttyy nopeasti erilaisista raikeista kokemuksista ja jutuista. Kaikkea mahdollista pitaa kokeilla, kaikkeen pitaa lahtea mukaan. Bungeehyppy, rock-festari, Irak, liftaus, frisbeegolf, akateemisten vuosijuhlien jarjestaminen, Alpit, vaihto-opiskelu, porvarillinen tyoskentely, naiset. Kaikki pitaa kokea. Tama kokeilunhalu ulottuu ulkoisten tapahtumien lisaksi myos persoonallisuuteen. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa kokeillaan ottaa erilaisia rooleja, esiinnytaan ja toimitaan erilaisilla arvomaailmoilla ja toiminta- seka puhetavoilla varustettuna, eri asenteella.

Nyt kun olen saavuttanut kahdenkymmenen viiden ikavuoden merkkipaalun on pienen retrospektiivin aika. Kaikenlaista on tullut kokeiltua, monessa on oltu mukana. Harvaa asiaa kadun, enemmankin kaduttavat ne jotkin asiat, joihin en jostain sosiaalisesta pelkotilasta onnistunut hyppaamaan mukaan. Onneksi niita on vahan. Erityisen rikastavaa on ollut se, etta sita on tutustunut kaikenmoisiin ihmisiin hyvin erilaisilta elamanaloilta ja saanut ymmarrysta varsin moninaisista tavoista nahda maailma.

Tama rikastava joka soppaan sekoittuminen on kuitenkin energiaavievaa ja jossain maarin hajoittavaa. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa sita on oppinut liikkumaan hiukan eri avaimin ja sita kautta minuuteen on kertynyt monia hankalasti keskenaan sovitettavia rooleja. Vaikka peruspersoonallisuus on varsin vakaalla pohjalla tuntuu se pukevan tilaisuudesta riippuen hyvin erilaiset vaatteet paalleen. Monet elavat nain lapi koko keski-ikansakin. Minulle se ei kuitenkaan riita.

Julistankin alkaneen 25-vuotiselamani ensimmaiset vuodet persoonallisuuden integraation vuosiksi. Tavoitteena on siis alkaa rakentaa yhta ainoaa persoonallisuutta kaikkien naiden roolien yhdistamiseksi yhdeksi konsistentiksi kokonaisuudeksi. Tiedan, etta projekti on hankala ja harva kykenee viemaan sita loppuun asti aikuisiallakaan, kun tavoitteita on viela niin paljon. Koen kuitenkin sen olevan juuri se mita kaltaiseni nuori mies tassa elamanvaiheessa tarvitsee. Kokeilujen aika on ohitse, on aika niittaa tulokset. Hyvasti sosiaalisiin systeemeihin sopeutuminen, tervetuloa itsenainen uusi mina!

P.S. Paikallisissa sanomalehdissa ilmestynyt tiivistelma on jossain maarin totuutta vaaristeleva ja lienee paasyyllinen juhlapuheestani revittyihin otsikoihin. Tassa puhe siis kokonaisuudessa yleison arvioitavaksi.

En toki tunne kaikkien viidenkymmenen eurooppalaisen vaihtarin siviilisaatya tahi seikkailuja taalla Thaimaassa. Ne joista enemman tiedan tuntuvat paria kiltin oloista tyttoa lukuunottamatta antavan vaihdon aikana parisuhteelleen melko kyseenalaisen painoarvon. Eraskin herrasmies hankki itselleen kampukselta jonkinkaltaisen suhteen heti ensimmaisella viikolla. Kun hanen tyttoystavansa tuli kaymaan oli tama suhde sitten tauolla kolme viikkoa mutta haikeiden jaahyvaisten jalkeen tyttoystavan lahdettya heti seuraavana paivana homma jatkui entisellaan. Nyttemmin mies on jo taman suhteen jattanyt taakseen ja muutaman lyhyemman tapauksen jalkeen loytanyt uuden tyton itselleen. Humalassa han tilitti minulle, etta jos hanen tyttoystavansa saisi tietaa, etta han on pettanyt tata, lopettaisi tytto suhteen samantien. Mielenkiintoista, ettei talla ole mitaan jarruttavaa vaikutusta hanen toimintaansa tai aiheuta mitaan moraalisia katumaharjoituksia.

Nama tapaukset, joissa tyyppien tytto/poikaystavat tulevat kaymaan ja koko taallaoleva yhteiso tietaa tyypin seikkailuista tai kampuksen sisaisesta suhteesta mutta ottavat riemumielin partnerin vastaan ovat jotenkin ihmeellisen kollektiivisen valheellisia mutta kai varsin inhimillisia. Vahan hassua kun mies edellisena iltana bileissa suutelee intohimoisesti keskella tanssilattiaa toista vaihtaria ja seuraavana paivana esittelee kaikille hymyillen tyttoystavaansa.

Hankalampaan valikateen minut asetti eras jatka, joka viikonloppuretkemme aikana petti kampuksella olevaa vaihtari-tyttoystavaansa laskujeni mukaan kolmen eri tyton kanssa. Kun tyttoystava sitten seuraavalla viikolla kyseli reissustamme minulta, oli vastaaminen varsin hankalaa. Aivan suoraan han ei kysynyt mutta muutamista uteluista paistoi selkeasti lapi se, etta asia mita han todella halusi tietaa, oli, oliko poikaystava uskollinen. Pidan tata tyttoystavaakin kaverinani ja ei tekisi mieli valehdella hanelle suoraan pain naamaa. Toisaalta en oikein voi pettaa kaverini luottamustakaan kertomalla mita tapahtui. Siinapa eettinen dilemma, johon ei liene loydettavissa oikeata vastausta.

Utilitaristisesta perspektiivista kai parasta olisi valehdella parisuhteen onnellisuuden sailyttamiseksi, vaikka jos tasta tulisi toistuva tapahtuma voi olla, etta latautuva valheen verkko voisi lauetessaan aiheuttaa enemman tuskaa kuin hyvaa. Kant pistaisi minut puhumaan totta seurauksista piittaamatta (heille: parisuhteen katkeaminen; minulle: miehen ja todennakoisesti myos naisen kaveruuden menettaminen ja katkeran vihansa paalle saaminen). Hyve-etiikasta voitaisiin nostaa esiin eri hyveita, jotka antaisivat toisilleen ristiriitaisia toimintamalleja. Kai tama on tilanne, jossa konfliktissa olevat lojaliteetit (miehen, naisen) ja eettiset velvollisuudet (uskollisuus kaverille, valehtelemisen valttaminen) tekevat yhden oikean vastauksen olemassaolon mahdottomaksi. Mita tahansa teetkin, rikot ainakin yhta eettista periaatettasi vastaan.

Tilanne tuli paalleni yllattaen, eika eettiseen kontemplaation ollut aikaa. Mita tein? Olin kohtuullisen lukossa ja vastaukseni kiersivat tuon polttavan kysymyksen. En siis myontanyt tai kieltanyt mitaan mutta epavarmuuteni oli varsin epailyttavaa. Tyttoystava tiedosti taman ja oli kuulemma tiukannut poikaystavaltaan saman illan aikana toistuvasti pettiko tama hanta reissullaan. Poikaystava kielsi kaiken systemaattisesti. Tana paivana he vaikuttavat hyvinkin onnellisilta yhdessa.

Intialainen tyyppi piti viime maanantaina koulussamme luennon aiheesta ‘spiritual base for inner harmony’ tai jotain sinne pain. Luonnollisesti olin paikalla. Luennon jalkeen han tarjosi mahdollisuutta meditaation aloittamiseen ja paatimme kokeilla. Kolmen meditaatiokerran jalkeen taytyy sanoa, etten viela ole saanut niin hirveasti siita irti. Kykyni olla ajattelematta tai pysya etaisyydessa ajatuksiini nahden ei ilmeisesti ole kovinkaan hyva. Puolen tunnin sessiossa huomaa kuinka tehokkaasti mielesta pulppuaa ajatuksia jatkuvalla syotolla. Jos saan sessioita jatkettua on mielenkiintoista nahda miten kehitysta tassa mielen keskittamisessa tapahtuu.

Kysymys siita milla termilla maaritella oma kiinnostukseni buddhalaisuuteen on myos vaivannut minua. En ole kiinnostunut siita uskontona, vaan enemmankin taman ajatustradition tarjoamasta mahdollisuudesta kehittaa omaa ajatteluani. Talloin termi itsensakehitys nousee vakisin pintaan mutta olen kokenut sen varsin vieraaksi. Peruskontradiktio itsensakehityksen ja buddhalaisuuden valilla on lokalisoitavissa yhdyssanan ensimmaiseen osaan. Itsensakehitys korostaessaan itsea sisaltaa vahvan amerikkalaiselta kalskahtavan individualismin mielikuvan. Ihminen maaritellaan sosiaalisista roolista irroitettavissa olevaksi autenttiseksi yksiloksi. Tata omaa itseaan pyritaan sitten kehittamaan. Asiaan kuuluu myos vahva ideologia ‘omana itsenaan’ olemisesta ja kehitys tahtaa taman aidon itseyden vahvistamiseen.

Buddhalaisuus on perustaltaan varsin kaukana tasta yksilollisyydesta. Yksilo nahdaan paljon vahvemmin sosiaalisten rooliensa kautta. Etiikka ja hyveet koskevat tietyissa sosiaalisissa rooleissa oloa ja nayttavat kattavan yksilon varsin kokonaisuudessaan. Mina itse ja henkilokohtaiset preferenssit nahdaan enemmankin vihollisena, josta paastaan eroon oikeanlaisen harjoittelun kautta, vahan karjistetysti ilmaistuna. Nainhan asia on ollut myos Euroopassa ennen Uutta aikaa, keskiaikaisessa (paaosin uskonnollisessa) kirjallisuudessa itse sanana sisaltaa negatiivisia konnotaatioita ja roolien tayttaminen nahdaan keskeisena. Nykyinen individualismin aikamme on itse asiassa historiallis-maantieteellisessa katsannossa varsin harvinainen ilmio, nykyisessa lansimaisessa mittakaavassaan se lienee ainutlaatuisen voimakas ideologia.

Jos filosofian voidaan nahda ennakoivan yleisen ajatusmaailman muutoksia voisi viimeaikaisen uudelleenkiinnostuksen hyve-etiikkaan filosofian piirissa nahda jonkinlaisena merkkina siita, etta individualistinen ideologia on saavuttanut lakipisteensa ja tulevaisuudessa sen sisaltamat ongelmat yhteiselolle voivat johtaa kulttuurin jalleen hivenen kollektiivisempaan suuntaan.

Mika sitten on oma positioni tassa individualismin ja kollektivismin janalla? Valitsenko buddhan vai self developmentin? Individualistisen kulttuurin kasvattina olen luonnollisesti varsin individualismihenkinen kaikin puolin ja koen sen tarjoaman vapautuksen olevan positiivisen asian. Kaikilla ideologioilla on kuitenkin taipumus menna liian pitkalle ja individualismista voi seurata esimerkiksi syvallisten ihmissuhteiden rappio. On mahdollista myos ajatella, etta esimerkiksi amerikkalaisen kulttuurin vakivaltaisuus ja katujen turvattomuus on osaltaan taman individualismin seurausta. Kollektiivisemmassa Aasiassa elo on paljon turvallisempaa, kun ihmiset kokevat kollektiivista vastuuta ‘every man for himself’ ajattelun sijasta. Yhteiskunnallisella tasolla koen siis individualismin olevan paaosin hyva asia, mutta erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan koen liian individualistisena.

Henkilokohtaisestikin olen aika individualistinen ja varsin pitkalle halukas itse maarittamaan omat standardini ja roolini. Mutta maarittaessani naita standardeja koen tarvetta maarittaa ne jossain maarin kollektivistisesti. Haluan tayttaa tietyt roolit ja ottaa ihmissuhteet vakavasti pyrkien niissa lahemmaksi ihanteellisuutta. Haluan kehittya paremmaksi naissa asioissa, sisaistaa ja tayttaa roolieni minulle asettamat velvollisuudet mahdollisimman hyvin. Tassa mielessa buddhalainen ajattelu vetoaa vahvasti. Jonkinlainen valittu kollektivismi lienee se mita haen takaa.

Viikonlopuksi suuntasimme Magnuksen kanssa Koh Phanangille kuuluisiin taydenkuunbileisiin tutustuaksemme. Bileet itsessaan eivat olleet niin teknohenkiset kuin mielikuvani, enemmankin rantabaarien letka soittamassa mainstream-musiikkia rannalla tanssivalle ja juovalle yleisolle. Mutta 8000 ihmista ei voi olla vaarassa, joten varsin iloiset ovat iltamme taalla olleet. Viikonloppumme itse asiassa venyy varsin pitkaksi silla missasimme tanaan veneen mantereelle ja olemme kampuksella nailla nakymin vasta torstaiaamuna. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin pettyneelta tiedostaessamme, etta joudumme viela yhden paivan taalla viettamaan koulussaolon sijasta. Tallaiseen huolettomaan rantaelamaan on mahdollista tottua. Paivat valuvat verkkaisen leppoisasti ja iltaelama jatkuu auringonnousuun asti.

Varsinkin alkuun on Tito onnistunut kokoamaan joukon syvällisen filosofisia ajatuksia kirjailijana tai ylipäänsä maailman havaitsijana ja raportoijana olemisen luonteesta ja sanojen vankina olemisesta. Tämän kaiken onnistuu hän vielä sijoittamaan kauniin yksinkertaisesti maalattujen tilannekuvine sisään. Muutama ajatuksellinen helmi on siis kirjasta poimittavissa. Elämänasenne on paikoittain suorastaan zeniläisen karu ja kaunis, kuin avoluoto, jossa ollessaan Tito pohtii sitä, kuinka hän ei kaikesta liikehdinnästään huolimatta ikinä pääse pakoon keskipistettä, hän on aina välttämättä maailmansa keskipisteessä.

Silti ikäero tai jokin painaa moniin esseisiin samaistumisessa. Tito antaa paljon tilaa surulle, kivulle ja menetykselle ja niiden jatkuvalle läsnäololle ihmiselämässä. Hänelle jokainen hetki on jäähyväinen, kaikki mitä siinä oli, on jo menneisyydessä ja sille on sanottava hyvästit. Itsestäni tuntuu, että näkökulman kääntäminen ympäri tässä kohden on varsin helppoa ja kivutonta: jokainen hetki on uusi kohtaaminen, ainutlaatuisen kiehtova. Kun Tito näkee rakastavaisen pariskunnan ajattelee hän heti sitä kuinka heidän tämänhetkinen unelmansa ruusuisesta yhteiselosta ei tule koskaan toteutumaan, asiat eivät tule menemään niin kuin he haluavat. Tätä kokoelmaa kirjoittaessaan Tito oli jo lievän vanha mies, 73-vuotias. Ehkä elämäntarina oli koetellut häntä kaltoin ja muokannut hänelle tämän varsin synkeän maailmankuvan, tai hänellä sattui kokoelmaa kirjoittaessa olemaan jokin tummempi elämänvaihe. Nuorelle ja varsin onnelliselle miehelle näissä ajatuksissa vellominen tuntuu joltisenkin etäiseltä, niihin on vaikeata saada otetta.

Takakannessa Collianderista sanotaan: ‘kosmopoliitti joka kotona joka kaupungissa’. Mulle
syntyy oikeastaan vaikutelma juuri päinvastaisesta. Titon kaltaiset kosmopoliitit tuntuu enemmänkin
olevan ihmisiä, jotka eivät ole kotonaan oikein missään ja tämä ajaa heidät
maailmalle, pakenemaan tätä faktaa. Kun mikään ei oikein tunnu kodilta, on parempi olla Pariisissa ekspatriaattina, jolloin kotia voi haikailla, kuin Suomessa, jossa kodittomuus tuntuu suoremmin. Monille kahden kulttuurin välille jääneelle käy juuri näin. Ovat etäällä uudesta kotimaastaan ja toisaalta vanha
kotimaakaan ei enää tunnu kodilta. Siksi diplomaattipiireissä puhutaan viiden vuoden säännöstä, tarkoittaen sitä, että yhdessä maassa ei pidä ikinä olla yli viittä vuotta. Sen jälkeen on loppuelämänsä juureton, kun vanha kotimaa ei tunnu enää samalla lailla kotimaalta, mutta uusi maakaan ei täytä kaikkia kotimaan tunnuspiirteitä. Titolle (s.1904), jonka lapsuus kului Pietarissa ennen vallankumouksen jälkeistä muuttoaan Suomeen, lienee käynyt juuri näin ja se selittää hänen vaeltajaluontonsa, joka tulee esiin paitsi hänen elämässään myös hänen romaaneissaan.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin pitänyt Titon tyylistä kohdata maailma kirjoissaan. Hänen tavassaan kuvata eloaan on jotain haikean kaunista, kuin sumuisessa maisemassa. Ortodoksinen uskonto tuo myös kuulaan lisävärin hänen suomalais-venäläiseen maailmankuvaansa. Erityisesti pidän siitä, kuinka hän osaa nostaa esiin jonkin varsin arkisen ja pienen kohtaamisen elämästään ja siitä saumattoman kauniisti johdattua ajattelemaan elämän syvällisiä kysymyksiä. Nyt kun olen lukenut kolme hänen esseekokoelmaansa olisi aika ehkä lukea oikea romaanikin tältä kirjailijalta.

Kaiken kaikkiaan olen havainnut itselläni jonkinlaisen myöhäis-puberteettisen kiinnostuksen Apulannan ja Tehosekoittimen kaltaisiin teiniangsti-bandeihin. Kumpaakaan en suuremmalti kuunnellut teinivuosieni saatossa. Vasta siinä iässä kun monet teinifanit poistivat bandi-julisterepertuaariaan seiniltään aloin minä kokea voimakkaampaa vetoavuutta näissä bändeissä. Nykyään monet bandien biiseista osuvat varsin hyvin emotionaaliseen hermostooni aiheuttaen erilaisia ‘viboja’.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että onnistuin kulkemaan varhaisnuoruuteni vailla mitään angstia tai vihaa, tukahdutettuja tunteita. Siksikö näiden bändien sanoma ja emotionaalinen värimaailma ei minuun vedonnut? Ja olenko nyt sitten kypsemmällä iällä löytänyt itsestäni piilevän angsteilijan, joka kolkoista luolistaan kokee yhteenkuuluvuutta tähän musikaaliseen synkkäilyyn, pää-sekaisin eskapismiin ja vallitsevaan normikielteisyyteen.

Ehkäpä näin. Matka Tapiolasta Kallioon on huomattavan paljon pidempi kuin maantiede antaisi olettaa. Tapiolalaiset Apis-fanit vain vaikuttivat nuorena niin falskeilta näennäiskapinassaan, että heidän idoleihinsa oli vaikeata samaistua. Establishment tarjosi kaiken haluamasi ja itsetarkoituksellinen ja pohjimmiltaan teennäisen konservatiivinen kapina-apinointi ei houkutellut. Vuosien myötä maailmankatsomus on laajentunut kattamaan isomman geometrisen alueen, noin kuvainnollisesti. Niinpä minuuteen mahtuu myös yhä enemmän keskenään ristiriitaisia osa-alueita. Lievä angstisuus lienee persoonallisuutta rikastava ominaisuus, osa aikuisuuteen kasvua. Tämä viimeinen lause avaa myös viittauksen edelliseen kirjoitukseeni.

Lisäksi tänään koin kampus-eksotiikkaa kun pelästytin noin kaksimetrisen leguaanin viereisestä pusikosta pakomatkalle ohikulkiessani. Sen sävähdyttävä koko aiheutti itsessänikin refleksimäisen valpastumisen.

Dostojevski vie tässä tuon ylireflektion äärimmilleen. Päähenkilö on ilmeisen älykäs ja itsetietoinen hahmo, jonka elämä on jämäkän päämäärätietoisesti ajanut hänet henkiseen ja välillä jopa fyysiseen kellariloukkuun, irti normaalista yhteiskunnasta. Tiedostaessaan eri ajatustensa ja projektiensa naurettavuuden ja merkityksettomyyden lamauttaa tämä hänen toimintansa elämässä ja tämä tulee erityisesti esiin hänen sosiaalisissa kontakteissaan. Hänen ylivahva reflektionsa vie hänet tilaan, jossa hänellä ei varsinaisesti ole ketään ystäviä tai kavereita, koska hän on liian vieraantunut pääsemään yhteyteen kenenkään kanssa.

Kaikki Minervan Pöllön tilaajat ovat tässä kohdin jo muistaneet kirjoitukseni ‘Kauppakorkeakoululaiset – evoluution kruunu’, jonka kantava teema myöskin oli tämä itsereflektiossa liian korkealle päässeiden filosofian opiskelijoiden huonompi menestys elämässä verrattuna vähemmän reflektiivisten kauppislaisten kykyyn porskuttaa elämä lävitse filosofin näkökulmasta epäpätevällä ja syvällistä reflektiota kestämättömällä maailmankuvalla varustettuna.

Kirjoituksessani esitin tämän kauppislaisten vähäisemmän reflektion johtuvan siitä, että he ovat menestyneet elämässään ja erityisesti sukupuolivalintahierarkiassa niin hyvin, että heidän ei koskaan ole tarvinnut haavoja nuoliessaan pysähtyä reflektoimaan elämäänsä. Sen sijaan he ovat aina porskuttaneet elämän lävitse alfauroksina ja naaraina menestyksen aallonharjalla.

Oleskeluni täällä School Of Management – ihmisten kanssa on vahvistanut uskoani hypoteesiini. Sylikoira ei koskaan kasva aikuiseksi, koska sen elämä on liian helppoa verrattuna ankarassa tyossä vakavoituvaan paimenkoiraan tai vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia elamässään kohtaavaan suteen. Samoin monen kanssaopiskelijani naamassa paistaa vahva ‘olen aina tottunut saamaan kaiken haluamani’ -virnistys. Koska he ovat aina olleet jengin johtajauroksia ja -naaraita joiden suosiota muut tavoittelevat, ei heidän ole tarvinnut oppia ajattelemaan käytoksensä seurauksia muiden perspektiivista tai noyrtymään toisten edessä.

Tästä seuraa, etta sosiaalinen elämä kampuksella on välillä varsinaista ylä-aste – ihmissuhdesotkua. Kambodjan-reissulla olleet kaksi seuralaistani sattuivat olemaan erittäin hyvin-informoituja kaikista kampuksen juoruista ja niiden läpikäyminen synnytti tämän vahvan ylä-aste – assosiaation. Esimerkiksi yksi ranskalaiskaveriporukka savusti yhden jäsenensä ulos hyvin pikkutyttomäisin kiusaamiskeinoin. Eras alfauros taasen päätyi viime viikonloppuna poliisilaitokselle, kun paikallisen ravintolan musiikki ei miellyttänyt häntä. Kun tarjoilija kieltäytyi vaihtamasta musiikkia vedoten siihen, etta muut asiakkaat pitävät siitä huusi tämä Nietzschelainen yli-ihminen tarjoilijalle torkeyksiä ja ylivertaisuuttaan niin pitkään, että tarjoilija mottasi häntä lopulta naamaan aiheuttaen käsirysyn. Saman tyypin tyttoystävä vieraili Euroopasta täällä ja tämän liiton luonne tuli vahvasti ilmi. Niin kauan kuin miehellä on rahaa taman bling bling – tyttosen oikkuihin ja koruihin suostuu tyttoystävä olemaan hänen statussymbolinsa ja koristeensa.

Kaiken kuka tykkää kenestäkin – leikin lisäksi inhottavin piirre tässä sosiaalisessa piirileikissä on vahva jako siihen, ketkä ovat in ja ketkä ovat out. Luulin ylä-asteen jälkeen päässeeni tästä ilmiostä akateemisemman suvaitsevaiseen Tapiolan Lukioon mutta nyt olen pelottavasti palannut tämän kuvion sisään. Itse esimerkiksi olen huomannut sosiaalisen statukseni nousseen huomattavasti jalkapalloturnauksen myotä. Aiemmin mulla oli omat kaverini koululaisten joukossa mutta oli iso joukko eurooppalaisia opiskelijoita, joiden kanssa en ollut juuri lainkaan tekemisissä. Sitten pelasin menestyksekkäästi Bhutanin joukkueessa, jossa oli 2 Bhutanilaista ja 10 Eurooppalaista, ollen selkeästi yksi joukkueen parhaista pelaajista. Kun kentällä hyvin ja fyysisesti pelaamalla osoitin miehekkyyteni ja kyvykkyyteni ja siten kuulumiseni alfaurosten joukkoon olen yhtäkkiä havainnut valtavan muutoksen suhtautumisessa minuun. Ehkä noin viisitoista ihmistä, jotka aiemmin tuskin alentuivat moikkaamaan minua, muuttuivat yhdessä yossä ystävällisiksi, jutteleviksi ja selkääntaputtaviksi tyypeiksi. Tama ei koskenut vain futiskentällä olleita tyyppejä. Kun muut havaitsivat heidän hyvaksyneen minut alfa-jengiin uskalsivat hekin yhtäkkiä olla ystävällisiä.

Tuollainen ihmisten jako yhdentekeviin luusereihin ja ‘hyviin jätkiin’ saa minut suorastaan vihaiseksi. Jatkuva oman alfaidentiteetin todistaminen stereotyyppismaskuliinisella (miehillä) tai stereotyyppisfeminiinisella (naisilla) käyttäytymisellä muodostaa ahtaan normiston yksilon mahdollisille olemisen tavoille. Epaonnistujat ja normirikkurit tuomitaan hylkäyksellä. Siksi tykkään paljon enemmän Gender & Development – kurssien ilmapiiristä. Siellä olevat tytot ja kaksi poikaa ovat hyvin kaukana tästä seksuaalivalinnan hornankattilasta ja siksi paljon avoimempia, muut ihmiset huomioonottavia ja ystävällisempiä uusille tuttavuuksille. Ilmapiiri on hivenen nortimpi mutta juuri siksi paljon lämpimämpi.

Loppuun huomautus, etta tama yleistykseni koskee ehkapa noin 54% School of Managementin Eurooppalaista opiskelijaa. Loput 46% eivat mahdu tahan stereotypiaan, vaan poikkeavat siita erilaisin tavoin. Tasta joukosta suurin osa kavereistanikin on ja heista suurin osa ei osallistu tahan alfanormiston yllapitoon. Yleistyksien ja stereotyyppien voima on aina rajallinen.

P.S. Pollo-kirjoituksen mainio kuvituskin on saatavissa online osoitteesta: http://users.tkk.fi/~mmartela/teokset/KauppisFilskaKuvat.doc. Kaikille faneille tiedoksi.

Menomatkalla saimme kokovartaloelämyksen siitä mitä korruptio kauneimmillaan on. Eräällä lentoyhtiöllä on yksinoikeus lentomatkaan Bangkokin ja Angkor Watin välillä. Koska Bangkok on keskeisin turistivirran tulosuunta tuohon Kaakkois-Aasian tärkeimpään yksittäiseen turistinähtävyyteen liikkuu tällä välillä paksu kasa dollareita paksujen kaukasialaisten lompakoissa. Varmistaakseen lentolinjansa suosion maksaa lentoyhtiö tiettävästi Kambodjan johtavalle puolueelle huomattavia summia, jotta tien kunnostamista lykättäisiin jatkuvasti. Tästä johtuen tietä ei ole asfaltoitu lainkaan, se on erittäin kuoppainen ja tulvaherkkä. Erityisesti siinä vaiheessa, kun traktori veti autoamme syvimmän vesittyneen alueen läpi ja veden pinta auton sisällä nousi takapenkeille asti kastellen jalkamme ja takapuolemme tunsimme iloa siitä, että pääsisimme kertomaan tästä ‘seikkailusta’ erilaisissa konteksteissa. Elämyksessä keskeiseen osaan nousi siis ajatus ja etukäteistyytyväisyys siitä, että olimme kokeneet jotain päivittelemisen arvoista coctail-tilaisuuksien sisällöksi. Reflektiivis-yhteisollisinä yksiloina pelkän elämyksen itsensä kokeminen osoittautui kaikille reissun jäsenille mahdottomaksi. Mahdollisuus päästä loistamaan kokemuksella muille oli itsessään ilon aihe.

Lauantaipäivä Angkor Watissa koostui keskeisesti neljästä elämyksestä. Kuudelta aamulla söimme täyteläisen eurooppalaista aamiaista katsellen natiivien katuelämää Louis Armstrongin ‘What a wonderful world’ soidessa taustalla. Se oli elämyksellistä. Myös temppelit olivat varsin elämyksellisiä ja jopa vaikuttavia hetkittäin. Pääsimme käymään jopa Angelina Jolie – temppelissä, jossa Tomb Raider oli kuvattu. Elämyksellisyyttä hivenen kalvoi yhden ryhmäjäsenemme etukäteishehkutus siitä, että tämä tulee olemaan hänen elämänsä upein kokemus. Päivän mittaan tämä hehkutus muuttui suorastaan velvoittavaksi kyselyksi siitä, onko tämä varmasti muillekin ‘most wonderful place I ever visited’. Tällainen toisten elämysten kalastelu ja manipulointiyritys synnyttää luonnollisen vastareaktion kaltaisessani yksilöllisyydestään pilkuntarkasti kiinnipitävässä persoonassa. Yritin myötäillä hehkutusta sopivan kryptisin hymähtelyin.

Kolmas elämys koostui hyväntekeväisyyskonsertista, jossa Sveitsissä varsin tunnettu viihdetaiteilija Beat “Beatocello” Richner soitti selloa ja puhui. Ilmaiskonsertin koukku piili siinä, että Beatocello on toiminut vuodesta 1991 itsenäisen Kambodjalaisen lastensairaalayksikön johdossa. 80% lahjoitusvaroin toimiva yksikkö on onnistunut näiden vuosien aikana laajenemaan koostumaan neljästä täysin ilmaisesta sairaalasta maassa, jossa julkinen terveydenhuolto on vielä varsin huonoissa kantimissa ja toimii pitkälti ‘maksa kulusi, saat hoitoa’ – periaatteella. Lahjoitusvirran on aikaansaanut pääosin tämä viihdyttäjäkonkarin esiintymiset sekä täällä Kambodjassa, että Sveitsissä ja muutamissa muissa Euroopan maissa elävänä ja televisiossa. Tuloksena vuosittain 800 000 lasta saa hoitoa sairauksiinsa, 400 000 lasta rokotetaan, 16 000 kirurgista operaatiota suoritetaan ja 12 000 HIV-positiivista äitiä synnyttää olosuhteissa, jotka minimoivat HIV:n tarttumisen lapseen.

Täytyy sanoa, että ensinnäkin asia on tietysti koskettava, koska asioiden tietämisellä ja sisäistämisellä on ihmismielessä valtava ero. Voin tietää sairaanhoidon tilan Kambodjassa ja sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen. Mutta asian todellinen sisäistäminen vaatii enemmän altistumista faktalle, jossa puolentoistatunnin konsertti-luento toimii hyvänä sisäistyttäjänä. Elämys, tarjotessan intensiivisiä tunteita faktojen ympärille, auttaa muuttamaan ihmismieltä ja mielen raameja. Faktat usein vain tarttuvat raamien reunamille muuttamatta mitään ihmisessä.

Lisäksi on inspiroivaa nähdä tuollaisia tyyppejä, jotka selloa soittamalla ja viihdyttämällä pystyvät auttamaan ja pelastamaan ihmishenkiä jokapäiväisenä päivätyönä. Salin turistilauma vaikutti yllättävän liikuttuneelta tämän viihdytystä ja vakavaa asiaa taitavasti yhdistelevän shown jälkeen ja uusia lahjoituksia sairaaloiden hyväksi saapui. Olo konsertin jälkeen voisi sanoa olevan jotenkin vakava, osallistuva mutta silti ylevöittävä. Tällainen tietoinen itsensä altistaminen kasvattaville elämyksille auttaisi varmaan tekemään itsestään ‘paremman’ ihmisen.

Viimeinen elämys oli sitten tarvehierarkian alimmilta portailta ja siksi fyysisesti intensiivinen. Paikalliset ravintolat tuottivat kaikkina iltoina uskomattoman hyviä ruokia opiskelijaystävälliseen hintaan miellyttävissä sisustuksissa. Paikallinen kalaruoka erityisesti hiveli kitalakea ja vatsaa. Kulinaarisena elämyksenä Kambodja ylitti valtavasti olemattomat odotukset.

Henkilökohtaisesta narratiivistani on vaikeata löytää mitään dramaattisia suunnamuutoksia. Enemmänkin erilaiset kehityskulut ovat olleet läsnä pitkällisiä aikoja ja hiljalleen aktualisoituneet. Muutoksien redusoiminen yksittäiseen kirjaan sortuu siis suorastaan Hollywood-tyyliseen elämäkerralliseen yksinkertaistukseen. Tällaisena alun ilonpilaaja-kommenttina.

Svante Nordinin Filosofian historia on sinänsä vahva kandidaatti, siinä mielessä, että ollessaan ensimmäinen laajempi filosofian historia, jonka luin, se juursi mieleeni melko hyvän yleiskuvan varsin monista ajattelijoista ja ajatussuunnista. Luettuani sen perusteellisesti ja ajatuksen kanssa, olin montaa filosofista oivallusta rikkaampi ja lisäksi tiesin keistä filosofeista haluaisin ehdottomasti tietää lisää.
Konkreettisemmin vielä, pääsykoekirjana pääsin sen lukemalla sisään filosofian laitokselle ja sieltä viime vuosina saamani vaikutteet ovat kyllä muuttaneet elämääni ja elämänkatsomustani vahvasti.

Runollisena vastauksena tähän loppuun vielä laitettakoon, että Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu oli yläasteikäiselle vaikuttava elämys, inspiraation lähde ja ajatuksien sytyke.


2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Varmaankin melko tyypillinen vastaus, mutta Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, Silmarillion ja Hobitti on kaikki tullut luettua useampaan otteeseen nuorena pojanviikarina. Sormuskirjan lienen lukenut viisi kertaa ala/yläasteella.

Lähitulevaisuuden projekteihin kuuluisi Jungin arkkityyppeihin ja muihin relevantteihin mytologia-teorioihin tutustuminen ja Tolkienin valtavan kiehtovuuden analysoiminen sitä kautta.


3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Sinänsä mieluummin kirjoitusvälineet.

Autiosaarella kirjan pitäisi olla sellainen, jota ei kykenisi ammentamaan tyhjäksi, vaan josta riittäisi mahdollisimman pitkäksi aikaa. Siksi jokin mahdollisimman haastava mutta älysisällöltään tyrehtymätön filosofinen klassikko olisi primäärivalinta.

Jokerihahmoa eli filosofia joka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jota en tunne riittävästi tietääkseni hänen ajatustensa syvyyttä en uskaltaisi valita. Tällöin Heideggerin Oleminen ja Aika tai Wittgensteinin Filosofisia Tutkimuksia olisivat tuollaisia turvallisen tylsiä perusvalintoja.

Romaanipuolelta Proustin Kadonnutta Aikaa Etsimässä on ilmeinen vastaus sekä sen sisällöllisen syvyyden, rientävän viihdyttävyyden että sivumäärän runsauden vuoksi.


4. Kirja joka teki minut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaksi

Tästä en tiedä mutta Jack Kerouackin ‘On the Road’ – kirja synnytti hitonmoisen ‘pakko päästä tienpäälle, heti’ – kuumeen. Onneksi oli kesä ja liftasinkin viikoksi Jyväskylään.

Toinen kirja, joka aiheutti saman suunnattoman poltteen sisällä oli Ernesto Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja. Hyvästi pikkumainen espoolaiselämä. Hyvästi arki ja ennaltasovitut kuviot. Nuori sydän vaatii seikkailuja. Harkitsin varsin vakavasti kaikkien velvollisuuksien hylkäämistä, salaperäistä häipymistä kenellekkään mitään sanomatta ja ehkä vuoden pituista seikkailumatkaa. Rinkka oli silloinkin pakko pakata.

Vuoden seikkailumatka taisi sillä kertaa typistyä pidennettyyn viikonloppuun.


5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Lapsi-ikäisenä muistan itkeneeni melko vuolaasti itsenikin yllättäen lukiessani Robin Hood – kirjan viimeistä lukua, missä sympaattinen sankarihahmo viimein siirtyy autuaammille metsästysmaille.

Aikuisemmalla iällä muistan useamman elokuvakyynelehtimisen sekä sanomalehtien suurten (Jugoslavian vapautuminen yhdessä yössä Milosevicin komennosta) tai pienten (eläkeläismiesten perustama isoisä-palvelu lapsille joilta tällainen hahmo puuttuu) uutisten aiheuttamat liikutuksen kyyneleet. Tuoreista romaanikyyneleistä en muistoa itselleni tähän hätään saa.


6. Kirja, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

Jeesuksen rehellinen omaelämäkerta – ‘the man behind the myth’ – olisi aika rautaista luettavaa.

Epikuroksen laajan tuotannon katoaminen (vai järjestelmällinen tuhoaminen) meiltä jälkipolvilta on harmittanut suuresti.


7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Raamatussa ja Koraanissa on molemmissa kohtia, jotka toivoisin, että ne olisi jätetty kirjoittamatta niiden aiheuttamien kärsimyksien ja suvaitsemattomuuden vuoksi. Vastapainoksi sanottakoon, että molemmissa kirjoissa on myös lukuisia oivallisia osioita ja kirjoja ei voi syyttää tiettyinä historiallisina ajanjaksoina tapahtuneista tiettyjen osioiden kirjaimellisista ja jäykistä tulkinnoista, jotka ovat palvelleet tiettyjä vallassa olleita ryhmittymiä.


8. Kirja, jota luen parhaillaan

Kaunokirjallisuutta on harvemmin yli kahta samanaikaisesti kesken. Nyt Joel Lehtosen Putkinotko on romaanini tällä hetkellä. Koraani on myös kesken.

Filosofian ja ihmistieteiden puolelta kesken ovat myös Baumeisterin Meanings of Life, Klemken Meaning of Life, Ricardin Onnellisuus, Hadotin What is Ancient Philosophy ja Beauvoirin Philosophical Writings. Näitä tulee luettua ehkä enemmän sykäyksittäin.


9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Houellebecq:in Mahdollisen Saaren suomennoksen ilmestymistä olen odottanut kärsivällisesti mutta hartaasti läpi syksyn.

Kaukana kotoa myös Linnan Täällä Pohjantähden Alla lukemisen välttämättömyys osana suomalaista identiteettiä on käynyt yhä kalvavammaksi.


10. Haasta 5 bloggaajaa.

Kaikki tuntemani bloggaajat (3) ovat jo ilmeisesti haastettuja. Ystävät ja tuttavat, jotka tätä lukevat siis kommentoikoot omat vastauksensa.

Oon pitanyt kolmea tanskalaisvaihtaria melko kaukaisina hahmoina oman elamani kannalta johtuen heidan varsin erilaisesta maailmankatsomuksestansa. Tama on tosin perustunut keskusteluihini kahden heista kanssaan jolloin kolmannen profiili on mielessani rakentunut ekstrapolaation varaan. Any way, en ole heidan kanssaan paljon ollut tekemisissa ja ajattelin tilanten jatkuvan siten.

Keskiviikkona Magnus, tama kolmas tanskalaisjatka oli pelaamassa futista. Taklasin miehen rehdin lujasti nurmen pintaan pitkallisen pallokamppailun jalkeen jossain vaiheessa ottelua. Tyyppi lensi mutaisen nurmen pintaan kauniissa kaaressa. Pyysin anteeksi ja ajattelin, etta eipa tulla jatkossakaan juttelemaan paljoa taman jalkeen.

Samana paivana jaba soitti mulle ja kutsu niiden jarkkaamiin bileisiin. Kun menin paikalle, oli han yhtakkia parasta kaveria kanssani.Heitettiin hyva jatka – lappaa, juotiin olutta ja puhuttiin naisista. Tyyppi olikin innoissaan siita, etta joku ei pelaa aasialaista neiti-palloa, vaan kunnon futista.

Seurauksena tasta lahdin seuraavana paivana tan tanskalaisjaban, sen Marokkolaisen tyttoystavan, tyttoystavan ranskalaisen kaverin ja yhden ecuadorilaisen jatkan kanssa Koh Chang – saarelle viikonloppua viettamaan. Viikonloppu oli varsin lystikas ja rantalomapainotteinen. Tanskalaisjaba paljastui varsin kiinnostuneeksi yhteiskuntatieteista ja aiheesta syntyi useampi hyva keskustelu, jossa Etela-Amerikan poliittista nykytilannetta tai systeemialya tuli analysoitua paatoksella. Ecuadorilainen Santiagokin paljastui pinnan alta paremmaksi jatkaksi kuin Hong Kong – retkella (jolloin hanen kaytostaan ilmeisesti maaritti yritys iskea eras ranskalais-tytto, josta projektista oli nyt luovuttu) olin ymmartanyt. Ranskalaistytto onnistui olemaan ylivoimaisen oikukas laittaen erityisesti Santiagon hermot koetukselle ja todentaen omalla tavallaan kliseista ranskalaisnaiskuvaa. Paadyttiin Santiagon kanssa siihen, etta ranskalainen nainen vaimona johtaisi ennenaikaiseen kuolemaan vatsahaavan, alkoholismin tai muun stressioireen seurauksena. Opin myos miten ‘Ma en ole koskaan’ – juttua oikeaoppisesti pelataan juomapelina.

Paikkana Koh Chang oli ihan mukava trooppinen saari. Hiekkarannat ihan chillit, rantakahviloita ja baareja taynna mutta ei liian taynna ihmisia nain low seasonina. Ruoka oli hyvaa ja halpaa. Saaren keskusta oli viela varsin neitseellista trooppista metsaa ja kavimmekin patikointiretkella vesiputouksella metsan keskella. Se oli varsin vaikuttava ja mahdollisuus uida sen juurella virkisti vasynytta matkustajaa. Iltaelama yllatti positiivisesti turistien vahyydesta huolimatta. Thaimaalaiset nuoret eivat ole keskimaarin omaksuneet lansimaista baari-yokerho – kulttuuria ja ei-turistikaupungeissa yoelama on aika olematonta, mutta Koh Changille eksyneet lokaalit eivat onneksi muodostaneet tilastollisesti patevaa otosta kansasta, vaan voimakas bile-bias oli havaittavissa. Erityisesti hiphop-coverbandi tokana iltana osoittautui erinomaiseksi tanssi-innostajaksi.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa olla reissussa siten, etta ranskalaiset olivat vahemmistona ja englanti yleiskielena. Kaiken lisaksi Magnus ja Santiago paljastuivat varsin hyviksi jatkiksi, joka lammittaa aina tallaisen kaukana kotoa olevan kosmopoliitin mielta. Varsinkin Magnus paljastu sellaiseksi tyypiksi, etta se ei ole vain ‘paremman puutteessa’ valiaikaiskaveri, vaan sita olis hauska nahda myohemminkin.

Tanaan menen katsomaan espanjalaista elokuvaa tyottomien miesten maleksimisesta ja keskusteluista.

Lauantain baari-ilta tosin alkoi äkki-arvaamatta, kun Bangkokissa
palloillessani päätin vilkaista yhden baarin sisällön, kun se ulkoapäin
näytti niin kivalta. Jotta voisin sitten tovereille sinne menoa
ehdottaa seuraavan kerran kun olisimme ‘radalla’, kuten
ei-akateemisissa piireissä kuulee sanottavan. Kyseisenä iltana kukaan
muu ei nimittäin ollut tuntunut ulos lähtevän. Sisään törmätessäni
kuulin nimeäni huudettavan. Hämmentyneenä havaitsin kahden vaihtarin,
Marcion ja Marian, joiden kanssa en aiemmin pahemmin ole ollut
tekemisissä hengaavan sekalaisessa latinojengissä. Otin oluen heidän
seuranaan, ja kohta olin lähdössä heidän mukanaan Bangkokin
menomestoihin. Hyvää biletyssettiä ja iloista espanjalaista ja
italialaista jengiä, kolme eri yökerhoa, baarista poistuminen venyi yli
viiden.

Kuriositeettina mainittakoon eksymiseni hetkiseksi hiphop-baariin,
jossa sellaset 20v gangsta-kovikset, joilla bling bling-helmet, lippis
vinosti päässä ja joku pyyhe kiedottuna samalla takaraivolle, löysät
farkut ja muutenkin ‘autenttinen ghetto-look’ tarjosivat drinkkiä. Tein
heidän kanssaan erilaisia nigga-tervehdyksiä ja hengasin
katu-uskottavan näköisesti. Jätkien intressi muhun vaikutti olevan se,
että toimin heille sopivana tyttömagneettina heidän faragn-frendinänsä.
Niiden olemus ja käytös oli niin täydellistä MTV-video-apinointia, että
harmittelin kamerani poissaoloa suunnattomasti.

Aamulla löysin yhden selkeän puutteen paikallisesta
ruoka-ainestarjonnasta. Marlin flavonoidi-mehua, josta on muodostunut
tavaramerkinomainen osa rankkaa juhlimista seuraavia aamupäiviä ei ole
korvattavissa millään paikallisella tuotteella.

Sunnuntai-iltana sain innovaation. Otin punttikselle mukaan iPodin ja
iTripin ja kohtalonomaisesti se oli tyhjä. Niinpä luukutin aluksi
täysillä Children of Bodomia saaden varsin adrenaliinitäyteisen olon.
Sulavasti siirryin sitten the Arkiin ja Darknessiin, kun tajusin
falsettilaulamishampaani jo krooniseksi muodostuneen kolotuksen.
‘Haukkareiden’ ja ‘takakääntöjen’ välissä ujelsin siis sydämeni
kyllyydestä Ola Salon sanomaa puskien taka-alalle ajatuksen siitä
minkälaisia huhuja tämä liikkeellelähettää yksinäistä spektaakkeliani
laajoista ikkunoista hämärän suojissa sisään näkevien ohikulkevien
opiskelijatovereiden keskuudessa.

Täytyy sanoa, että lauantai-illan tanssimisen ja sunnuntaisen
punttis-falsettilaulu-yhdistelmän jälkeen olo on ollut energisen
mahtava!

Huom1: Viimeisessä lauseessa sorrutaan markinoinninomaiseen lievään
liioitteluun.
Huom2: Toiseksi viimeinen lause ei ole kielellisesti pätevä.

Minkä takia raapiminen tuottaa niin suunnatonta nautintoa? Onko se pohjimmiltaan evolutiivinen laumaa koossapitävä sopeuma? Apinoillahan toisen selän raapiminen ja kirppujen poistaminen palvelee selkeästi yhteishenkitarkoituksia. Siitä on vedetty jopa rohkeita analogioita ihmisten turhanpäiseen puhumiseen, jonka tarkoitus ilmeisesti paljolti myös on – ei informaation välittäminen – vaan yhteyden sekä keskinäisen luottamuksen nostaminen. Molempien määrissä on havaittu samankaltaisia vaihteluita riippuen henkilöiden keskinäisestä luottamuksesta ja muusta vastaavasta. Myös koirien ja kissojen tapaisille eläimille raapiminen tuottaa silminnähden nautintoa, kuten kaikki ovat varmaan päässeet kokemaan.

Raapiminen ei nimittäin anna nautintoa vain siinä mielessä, että se lievittäisi tuskaa. Se on itsessään hyvin nautinnollinen kokemus. Onneksi ystävämme evoluutio osaa selittää tämänkin ihmisyyden outouden.

P.S. Illalla olin elämäni ensimmäisessä Messenger – keskustelussa. Keskustelun lopputulema: Claes Anderssonista pitäisi tehdä Suomen Keisari. Eläköön modernit kommunikaatiomuodot!

Tästä seuraa sitten, että ollakseen täydellisen autenttinen ihmisen täytyy paljastaa itsensä täydellisesti toiselle, tuoda syvimmät ajatuksensa ja tunteensa esiin. Vain tätä kautta hän todentaa nämä osat luonteestaan itselleen. Ihmiset hakevatkin jatkuvasti foorumeita itselleen, joissa voisivat tuoda eri piileviä puoliaan esiin. On hyvin elähdyttävä tunne, kun löytää jonkun ihmisen, josta saa vastakaikua johonkin piilevään puoleensa, jonka kanssa oli ennen ollut yksin. Siinä siis oma persoona eheytyy.

Rakkaus ja ystävyys saavat tässä tarkastelussa uuden merkittävän ulottuvuuden. Olen niin sitoutunut rakastettuuni tai sydänystävään, koska hänelle näyttäydyn kaikkein autenttisimmillani (tosin kaikkien ihmisten rakkaustarinoissa tämä ideaali ei toteudu, ystävien kohdalla varmemmin). Tällöin ystäväni tai rakastettuni tavallaan luo minut itselleni, antaa minulle täydellisemmän kuvan itsestäni. Tässä voi piillä tunnesiteen vahvuuden eräs avain.

No niin, loppu alkoi kuulostaa epätoivoisen kolmevitosen runoilijan yritykseltä iskeä baarissa nuorempi opiskelijatyttönen olemalla niin herkkä ja intellektuelli. Aika mennä nukkumaan.

Kirja kertoo parhaan henkilöromaaniperinteen mukaisesti lyhytkasvuisen ja kohtuullisen vieraantuneen Barnum Nilsenin elämäntarinan lähtien liikkeelle hänen vanhempiensa elämänkaaresta ja päätyen minäpersoonassa puhuvan kirjailijan nykyaikaan, jolloin hän on noin kolmevitonen alkoholisoitunut elokuvakäsikirjoittaja. Painotus on yksittäisissä kohtauksissa ja Barnumin psykologisessa minässä. Keskeinen jännite kirjassa on Barnumin vähäsanainen ja yltiöitsenäinen velipuoli, jonka pikkuveljenä Barnum etsii paikkaansa elämässä.

Ajatuksellisesti keskeinen anti kirjasta on mielestäni ihmisen valtava narratiivin kaipuu. Christensen seuraa Barnumin, hänen isänsä ja äitinsä, sekä velipuolen elämät lävitse, mutta jättää isoja aukkoja kertomukseen. Aluksi sitä ajattelee jännitystä lisääväksi tehokeinoksi, mutta jossain vaiheessa tajuaa, että “se ei aio kertoa ollenkaan”, eikä sitten kerrokkaan.

Tämäntyyppisissä romaaneissa, joissa henkilön psykologista kehitystä seurataan läpi elämänkaaren on eräs keskeinen viehätys siinä, että toisin kuin oikea elämä, kirjailija pystyy tarjoamaan eheän narratiivin. vaikka Barnum ei ehkä tiedä, mitä hänen isänsä teki kadotessaan viikoiksi tai vuosina ennen kuin tapasi äidin, niin meille lukijoille se kerrotaan, jotta osaamme tulkita oikein isän käytöstä. Tämä ulottuvuus on poistettu tästä romaanista, Barnum kertojana jopa kommentoi tätä poisleikkausta tarinankertojan itsetyytyväisyydellä. Lukija ei saa koskaan tietää ovatko hänen arvelunsa oikeita siitä mihin velipuoli katosi vuosiksi tai löysikö tämä etsimänsä.

Ihminen on narratiivinen olento, joka muodostaa automaattisesti tarinan pienistäkin vihjeistä, sekä tosielämässä että romaania lukiessaan. Ihmisen näkeminen narratiivisena on viimeisten vuosikymmenten aikana läpäissyt sosiaalipsykologian ja muut ihmistieteet. Romaanien ja elokuvien keskeinen viehätys on nimenomaisesti eheän tarinan tarjoaminen. Eväämällä lukijalta tämän eheän narratiivin mahdollisuuden Christensen onnistuu nostamaan tämän ihmiselämän piirteen esiin.

Sivuhuomiona vielä mainittakoon, että toinen romaani, joka keskeisesti kietoutuu narratiivin tarjoamisen ympärille on Umberto Econ Ruusun nimeen. Siinä tarinan aukot täytetään lopussa ja lukija saa kaipaamansa täyttymyksen, vain tajutakseen, että salapoliisina päähenkilö epäonnistui täysin ollessaan kykenemätön estämään yhtään murhaa ja aiheuttaessaan lopulta palon, jonka valtava kauheus ei perustu henkilövahinkoihin, vaan nimenomaan narratiivien katoamiseen.

Lauantaina pakenin sitten suhteellisen spontaanisti Ayutthayaan, vanhaan paakaupunkiin, jonka pitaisi olla yksi merkittavimpia turistikohteita Thaimaassa. “Magnificent temples, vibrant city” tms. Ei todellakaan! Aivan turha paikka! Temppeleiden raunioita oli kaupungissa paljon, mutta ei todellakaan mitenkaan vaikuttavia. Iso buddha oli myos (20m korkea tai jotain), mutta kun on nahnyt tuhat yhta ilmeetonta buddha-patsasta ei suuri koko tai se, etta se kiiltelee kullasta aiheuta mitaan varistyksia. Kaupunki itse oli varsin tylsa ja ruma. Ei tarjonnut mitaan mita en olisi jo Thaimaassa nahnyt. Yoelamakin oli koyhaa. Pelatessani torninrakennusta kahden tanskalaisen ja yhden britin kanssa puolityhjassa kahvilassa oli fiilis, etta tassako se on. Tosin loysin sitten yhden paikallismestan, jossa jengi kuunteli live-rokkia. Se oli ihan siisti mesta. Yks porukka kutsu mut poytaansa ja tarjos olutta. Ihan jees meno. Vessassa vieruspoydan kaveri tuli varoittamaan, et se porukka kusettaa turisteja jatkuvasti liukenemalla poydasta jattaen humalaisen turistin maksamaan ison laskun. Olin tarkkailevana ja osasin liukenemishetkella olla ensimmaisten joukossa niin etta joku heidan porukastaan joutui laskun maksamaan.

Matkustus (varsinkin yksin, kun puhuminen ei hairitse vapaata assosiaatiota), tarjotessaan uusia maisemia ja uutta stimulaatiota aivoille johtaa aivojen holistisen luonteen vuoksi hedelmallisiin ajatuksiin aivan muilla sfaareilla. Sain alustavan idean kahteen potentiaaliseen vaitoskirja-artikkeliin, keksin ratkaisevan epatarkkuuden kandityossani, kehitin idean 3 opintoviikon filska-artikkelille ja loin rungon Minervan Polloon tulevasta artikkelistani ‘Mita hyotya on filosofiasta?’ Varsin hyva viikonloppusaldo.

Nykyisessä valtapoliittisessa retoriikassa ja ilmeisen usein myös käytännössä demokratia nähdään eräänlaisena itseisarvona, joka täytyy tuoda joka maahan ja joka toimii kaikkien kansan ongelmien perusratkaisuna. Yhdysvallat toi sotavoimiensa avulla demokratian Afganistaniin ja Irakiin näin uskoen vapauttavansa kansan ja antaen mahdollisuuden kaikille onnen tavoittelemiseen heidän oman Itsenäisyysjulistuksensa hengessä. Nyt Thaimaan sotilasvallankaappaus on saanut kaikki tahot EU:sta lähtien ilmaisemaan pahoittelunsa ja nuhteensa demokraattisen järjestyksen uhmaamisesta. Demokratia on aina oikea ratkaisu kaikille valtioille, tuntuu olevan länsimaiden yksimielinen näkemys. Demokratia on itseisarvo, josta ei voida tinkiä.

Näkemys on luonnollisesti hieno ja pitkällä tähtäimellä olen itsekin ainakin tällä hetkellä sitä mieltä, että kaikenlainen deliberatiivisuuden ja mahdollisimman monen ryhmän ja yksilön mielipiteen mukaanottaminen päätöksentekoprosessiin on lähtökohtaisesti hyvä asia ja se suuntaus mihin tulee pyrkiä, ehkä jopa oikeudenmukaisuuden suositeltavin kriteeri. Ongelma on se, edistääkö demokraattinen valtiojärjestys kaikissa tilanteissa tätä päämäärää.

Thaimaan tapaus valaisee ehkä erästä keskeistä demokratian ennakkoehtoa, sitä, että kansan pitää olla valmis siihen. Kuningas on Thaimaassa uskomattoman suosittu hahmo. Hänestä ei pidetä, vaan häntä nimenomaisesti rakastetaan kaikissa kansanryhmissä, erityisesti kouluttamattoman enemmistön joukossa. Jos järjestettäisiin kansanäänestys, jossa kysyttäisiin pitäisikö kuninkaalle luovuttaa yksinvaltius, olisi melko varmaa, että kansa riemumielin luovuttaisi vallan hänelle koulutetun vähemmistön protesteista huolimatta. Kansan suurille riveille demokratia ei ole näyttäytynyt minään vapauden airueena, vaan on lähinnä monimutkaistanut ja hämärtänyt valtaapitävien joukon.

Samanaikaisesti poliittiset asiantuntijat painottavat sitä, että Thaimaassa ei ole yhtään puoluetta, joka nousisi kansan joukosta. Vallassa olevat puolueet ovat lähes järjestään olleet rikkaiden liikemiesten ympärilleen kokoamia ryhmittymiä, jotka ovat rahalla kyenneet ostamaan mainoksia ja ääniä valtaan päästäkseen. Thaksin, nyt vallastapoistettu pääministeri edusti juuri tätä tyyppiä. Kansan edun lisäksi pääministerin sydäntä lähellä olivat omat rahalliset edut, joita edistäessään hän traditionaalisen korruption ja rahan välistävedon lisäksi muutteli lakeja businessimperiuminsa tarpeiden mukaan kiertäen näin mm. 1,3 miljardin dollarin yrityskauppansa verovapaaksi.

Koulutettu kansanosa oli näistä väärinkäytöksistä varsin kuohuksissa vaatien pääministerin eroa eri mielenosoituksissa. Suomen kaltaisessa vakaan demokratian ja korkean koulutuksen maassa Vanhanen ei olisi pallillaan istunut päivääkään tällaisten syytösten julkitulon jälkeen. Thaimaassa mitään ei kuitenkaan tapahtunut, koska kansan suurelle kouluttamattomalle enemmistölle maaseudulla, ongelmat olivat liian epämääräisiä ja abstrakteja, jotta he olisivat niihin reagoineet. Sen sijaan Thaksinin vakuuttelut siitä, että ongelmat johtuivat hänen vastustajiensa käyttämästä mustasta magiasta sekä tähtien epäedullisesta asennosta olivat kansalle ymmärrettävempiä.

Kaupunkien koulutettu väestö järjesti suuria mielenosoituksia ja erilaisin protestimuodoin koetti kammeta korruptoitunutta pääministeriä vallasta. Tästä huolimatta hänen voittonsa seuraavissa vaaleissa oli melko selvä galluppien ja asiantuntijoiden mukaan. Äänten kalastelussa Thaksin osasi nimittäin maaseudulla käyttää kaikkia klassisia temppuja. Thaksinin agitaattorit pelottelivat kansaa noituudella, antoivat tyhjiä lupauksia rahallisesta tuesta, lahjoivat ja manipuloivat äänestystä. Ja vaikka nyt armeija poisti yhden tällaisen vallasta tuntuvat kansainväliset thaimaan-asiantuntijat olevan varsin skeptisiä sen suhteen, että seuraava demokraattisesti valittu pääministeri olisi mainittavasti parempi, vaikka vielä on liian aikaista sanoa mitään.

Kaikki tämä osoittaa minusta sitä, että demokratian toimimisen eräänä ennakkoehtona on kansan siedettävä koulutustaso. Tietty peruskoulutus vaaditaan, jotta keskimääräinen kansalainen olisi kiinnostunut valtakunnan tason poliittisista ongelmista ja ymmärtäisi valtionhallinnon monimutkaista kokonaisuutta tarpeeksi ymmärtääkseen sen epäkohtia. Euroopassakin demokratialla oli pitkä etsikkoaikansa, jonka aikana erilaiset epädemokraattiset hallitsijat ottivat vallan milloin Ranskassa, milloin Saksassa, Espanjassa tai Portugalissa. Vasta kansan noussut koulutustaso ja demokratian sisäistäminen ovat tehneet euroopan valtioista niitä vakaita demokratioita, joita ne tänä päivänä ovat.

Muutama muukin seikka saattaa lisätä kiinnostusta demokratiaan koulutuksen ohella. Ensinnäkin tietty perustoimeentulo lienee ehtona sille, että on aikaa ja voimia katsoa oman välittömän tulevaisuuden ja hengissäpysymisen ylitse ja kiinnostua valtakunnan tason asioista, (vaikka oma köyhyys saattaisi johtua osaltaan rakenteista joiden muuttamiseen oikealla äänestyskäyttäytymisellä voisi vaikuttaa). Lisäksi voisi ajatella, että mitä enemmän ihminen siirtyy osaksi rahataloutta, sitä merkittävämmäksi valtakunnan asiat muotoutuvat niiden vaikuttaessa häneenkin. Luontaistaloudessa elävä kylä voi olla melko omavarainen, jolloin perspektiivin siirtäminen kylän ulkopuolelle kaukaiseen pääkaupunkiin voi tuntua turhalta. Siellä tapahtuvien vallanvaihdosten merkitys kylälle voi olla varsin olematon (kerrotaan, että jotkin omavaraiset yhteisöt Siperian perukoilla elivät Neuvostoliitossa vielä 2000-luvun alussa). Mitä enemmän talous on riippuvainen rahasta ja integroitunut osaksi maailmankauppaa, sitä selkeämmin valtion asiat vaikuttavat omaan leipäänkin. Oman elintason turvaaminen on kuitenkin se voima, jolla ihmiset saadaan liikkeelle kaikista ideologioista riippumatta. Tämän logiikan perusteella Euroopan Unionikin alunperin perustettiin turvaamaan rauha Euroopassa tekemällä ne taloudellisesti liian riippuvaisiksi toisistaan.

Thaimaassa demokratia on vasta nuori ja kouluttamaton kuningasta palvova kansa ei ole vielä ottanut sitä omakseen. Niinpä demokraattinen päätöksentekojärjestelmä voi tuottaa valtaan henkilöitä, jotka eivät ole kansakunnalle hyödyksi. Tällöin jonkin valistuneen tahon interventio voi olla kansakunnalle hyväkin asia. Nyt vallan ottanut armeijan johto tuntuu varsin vakavasti olevan ajamassa thaimaalaisten etua ja pyrkivän uuden perustuslain ja vaalien avulla vakauttamaan maan, jonka hallitus on viimeiset kuusi kuukautta ollut varsin toimimaton Thaksinin aiheuttamien ristiriitaisuuksien johdosta. Niin kauan kuin sotilashallinnon päämäärät ovat vilpittömät, eivätkä he rakastu liikaa valtaan, voi tämä antidemokraattinen interventio olla keskimääräiselle thaimaalaiselle ja kansalle kokonaisuudessaan hyväksi.

Filosofisesti ongelma on tietysti kimuranttia perustella, koska valistuneen itsevaltiaan kriteereitä on ehkäpä kovin vaikeata kiveen hakata. Myöskään sen osoittaminen, milloin demokraattinen järjestelmä toimii liian huonosti, jotta interventio olisi sallittu, on melko mahdoton tehtävä. Mutta pragmaattiselta kannalta vaikuttaisi, että tässä yksittäistapauksessa ainakin ovat nämä sumeat ehdot toteutuneet.

Hong Kong oli varsin innostava kaupunki. En ollut ymmärtänyt kuinka kaipaan Eurooppaa ennen kuin Hong Kong tarjosi sitä häilyvinä paloina. Rauhallinen sunnuntaikävely läpi organisoidun ja siistin kaupungin, jossa ‘people mind their own business’ eikä kukaan puhu sulle tai yritä myydä mitään. Kiertelet muutamassa taidegalleriassa katsomassa moderneja taideteoksia, jotka Kaakkois-Aasialaisista luojistaan huolimatta kuuluvat vahvasti Eurooppalaisen taidejatkumoon. Välillä pysähdyt miellyttävään kahvilaan, jossa kaikki puhuvat englantia, juot laadukasta kahvia, innostut ehkä ottamaan oluenkin. Kahvilan mielenkiintoinen sisustus paljastuu paikalla olevan sisustusarkkitehdin luomukseksi. Keskustelet sisustustyyleistä, selailet epähuomiossa sisustuskirjoja, jatkat matkaa. Tapaat muut europpalaiset, syöt mainiota ruokaa ilman mausteiden yliannosta ranskalaisen viinin kanssa ennen kuin illalla lähdet baarikadulle, jossa ihmiset pitävät hauskaa, dj:t soittavat muutakin kuin energy-kiss fm – hittejä, eikä kukaan yritä myydä itseään. Illalla nukkumaan mennessäsi tajuat kuinka paljon olet kaivannut tätä kaikkea.

Hong Kongin innostavuudessa kyse oli isoista ja pienistä asioista. Kommunikaation helppous, tuttu sisustustyyli, asioiden toimivuus ja ymmärrettävyys, kahvi, viini, taide, siisteys, lämmin suihku, viileämpi lämpötila, ostamani farkut, kala, josta maistaa itse kalankin maun eikä vain mausteita.

Toinen syy Hong Kong – innostukseeni on pelkkä suurkaupunki – kokemus. Helsinki on kuitenkin kansainvälisillä mittapuilla kohtuullisen kompakti kaupunki. Kokoonsa nähden se on täynnä kulttuuria ja yöelämää mutta siltikin olen haaveillut muutamasta vuodesta suurkaupungissa, jossain elämäni vaiheessa. New York tai Barcelona ovat ehkä eräänlaisia primäärivaihtoehtoja mutta hyvin mielenkiintoinen vaihtoehto olisi myös suurkaupunki, joka yhdistää idän ja lännen vaikutteita tarjoten kaikki europpalaiset mukavuudet – rikkaan kulttuuri ja yöelämän – ja lisäksi tuo aasialaiset vaikutteet tarjottimella eteesi sopivasti suodatettuna ja siistittyinä. Shanghai, Tokio tai Hong Kong edustavat tätä vaihtoehtoa.

Lisäksi täytyy jälleen mainita seikka, jonka olen aiemminkin havainnut. Olen addiktoitunut tanssimiseen. Edellisenä viikonloppuna en päässyt sitä yhtään suorittamaan, melkein kaksi viikkoa oli siis kulunut, joten tämän viikonlopun alla huomasin kehoni reagoivan tanssimaisin liikkein pienimpiinkin musikaalisiin ärsykkeisiin. Kun lauantaina vihdoin pääsin kunnolla tanssimaan kohtuullisen hyvän DJ:n komennossa, koin varsin suurta täyttymystä ja Csikszentmihalyin virtausta.
Itse asiassa tanssiminen tarjoaa yhden intensiivisimmistä virtauskokemuksista minulle. Musiikkiin uppoutuessa annat kehosi reagoida siihen nopeammin kuin ehdit tietoisesti ajatella, samalla kuitenkin tietoisesti kontrolloiden reagointityylejäsi. Parhaimmillaan pääset kokemaan olevasi vahvasti yhtä musiikin kanssa kaikkien tietoisten ajatusten kadottua mielestäsi.

Eilen illalla saavuimme takaisin Bangkokin uudelle vasta-avatulle lentokentälle väsyneinä mutta täyteläisinä. Tätä kirjoitan Business Communication – luennolla, jonka luentoajasta noin kaksi kolmasosaa menee luennoitsijan läpänheittoon, siksipä tämä on sopiva paikka näitä kirjoitella.

Ihmiset tuntuvat ottavan homman kevyesti. Monet taalla urbaanissa Bangkokissa vaikuttavat tyytyvaisilta, jotkut ehka hiukan skeptisilta mutta paa-asiassa hommaa ei huomaa mitenkaan katukuvassa. Perusvallankaappaus vain, ei sen kummempaa.

Itse en kaappausta lahtenyt eilen katsomaan, vaikka jotkut kaverit intoilivat kameran kanssa keskustaa kohti tankkeja katsomaan. Olin paattanyt, etta se paiva oli henkilokohtainen deadline filosofian kandidaattityon palauttamiseen. Kun tehdaan vakavaa filosofiaa niin sita eivat maalliset – kuten sotilasvallankaappaus parinkymmenen kilometrin paassa -asiat hetkauta. Tanaan tosin nain tankkeja ja sotilaita matkalla lentokentalle ja keskustaan, jossa nyt hengailen taman yon. Myohastyin nimittain lennolta Hong Kongiin, kyytiin ei ilmeisesti paase kun saapuu kentalle varttia ennen lahtoa. Puolen tunnin neuvotteluilla, joissa paa-asiallainen strategiani oli vain hengata virkailijan edessa niin kauan, etta han kyllastyy sain lennon siirrettya huomiseksi muutaman euron lisamaksusta (toinen, ansioni mukainen vaihtoehto olisi ollut ostaa 150e menolippu Hong Kongiin, mitapa uppouduin filosofiaan niin etta lahdin kentalle aivan liian myohaan).

Takaisin vallankumoukseen. Jos sotilasjohto pitaa lupauksensa, voi tama olla Thaimaalle ihan hyvakin juttu. Poliittinen skandaali, joka oli tehnyt parlamentista pitkaksi aikaa varsin toimintakyvyttoman saatiin ratkaistua ja pahasti korruptoitunut Thaksin pois vallan kahvasta. Ongelma on tietysti se, mista loytaa se seuraaja, joka ei olisi korruptoitunut ja joka kykenisi palauttamaan uskon demokraattisen paaministerin toimintakykyyn. Ja jota kansa tajuaisi myos aanestaa, karismaattisten ja kalliisiin mainoskampanjoihin kykenevien kieroutuneiden suurliikemiesten sijaan, jotka tuntuvat taalla vallassa helposti viihtyvan. Tosin sotilaiden ollessa vallassa vaarana on aina, etta valta alkaa kiehtoa liikaa, koetaan olevan ainoa vaihtoehto Thaimaan pelastamiseksi.

Kuninkaan asema taalla on kylla mielenkiintoinen. Kaikki kansalaiset pohjoisen maanviljelijoista etelan business-opiskelijoihin, armeijasta liike-elamaan seka kaikki puolueet vannovat uskollisuutta kuninkaalle. Tavalliset kansalaiset kantavat keltaisia rannekoruja hanen 60v-vallassaolojuhlan vuoksi ja keltaiset kunkku-t-paidat ovat erittain yleinen naky katukuvassa. Kuningasta rakastetaan vakaasti ja antaumuksella. Niinpa, vaikka hanella on formaalista valtaa yhta paljon kuin Kalle Kustaalla, on hanen todellinen valtansa merkittava, silloin kun han sita kayttaa.

Viime sotilaskaappaus v.1992 paattyi kun kuningas otti juntan puhutteluun ja ilmoitti, etta nyt riittaa. Ikaan kuin isa olisi tullut sanomaan pikkupojille, etta nyt leikki on loppu. Muuta ei tarvittu, vaikka juntalla oli koko armeija puolellaan, kuninkaalla vain kansansuosionsa. Nykyinenkin kaappaus tehtiin ilmeisesti hanen hiljaisella suostumuksellaan. Valtaapitavien vaihtuessa, demokratian vaarantuessa milloin armeijasta, milloin korruptoituneista ministereista johtuen, muodostaa kuningas vakauttavan voiman, joka lempeilla kaskyilla luotsaa Thaimaan irti karikoista nuoren demokratian vaikeakulkuisella vaylalla.

Uskonkin, etta homma tulee sujumaan varsin rauhallisesti. Thaimaalainen luonteenlaatu on varsin mukavuudenhaluinen ja buddhalaisen lempea, turhia konflikteja ja ahnehtivaa vallantahtoa valtetaan. Paluu demokratiaan on siis varsin todennakoinen. Lisaksi, jos sotilasjohto kay liian ahneeksi, aina voi kuningas kayda nuhtelemassa heita ja siten palauttaa heidat ruotuun.

Nämä rantakohteet itsessään taitavat olla uusia elämyksiä etsiville melko yllätyksettömiä. Hiekkaranta, baareja, thai-hierontapaikkoja (raajojen voimakasta vääntelyä, kehon painamista käsin ja kyynärpäin sekä selän päällä kävelyä – melko miellyttävää) ja turistiorientoitunutta kaupustelua. Itse elämykset ovatkin rannikon saaristoissa. Kahden intialaisen toimiessa ohjelmamestarina itse omaksuessani sivukommentoijan roolin päädyimme kahteen pakettipäiväretkeen, joista ensimmäinen kohdistui kuuluisille Phi Phi – saarille ja toinen James Bond – saarelle (Golden Gun -leffan pahojen päämaja oli täällä). Maisemat olivat varsin vaikuttavia, snorklaus koralliriuttoja ja kalaelämää tarkkaillen siistiä, kanooteilla meno rentouttavaa ja se, että joku tiesi aina missä seuraava attraction sijaitsi oli vapauttavaa. Itsenäisesti samaan elämysmäärään olisi tarvinnut viikon. Eläköön pakettituristimatkat!

Sinänsä ihmisten suuri paratiisisaarten kaipuu tulee tarpeesta saada ulkoiset puitteet sille mielenrauhalle, joka niiden sisältä puuttuu. Paratiisisaaren harmoninen ympäristö luo illuusion harmoniasta myös ihmisen sisälle. Näin epätyydyttävää työtä tekevät toimistotyöläiset saavat hetkellisen olon elämän merkityksellisyyden löytymisestä. Hetkellinen merkityksellisyyden illuusio auttaa jatkamaan jälleen työelämässä yhden vuoden. Näin se lisää yksittäisen työntekijän tehokkuutta ja vastaavasti firman osakkeenomistajille tuottamaa lisäarvoa.

Luonnollisesti paratiisisaaret voivat olla myös hyvä metodi matkalla kohti aitoa merkityksellisyyden ja harmonian löytämistä. Zen-munkitkin saattoivat vetäytyä vuorille saavuttaakseen niiden tarjoaman rauhan kautta suuremman sisäisen rauhan. Tällöin kuitenkaan pakettimatkojen kiireinen rytmi ja elämysten maksimointi ei auta. Pitää pysähtyä yhteen paikkaan ja oleilla siellä pidempi aika, jotta tilan erityisellä ilmapiirillä on aikaa vaikuttaa ja tarttua. Tällöin vasta voi se kontribuoida pysyvää mielen muutosprosessia. Osana tätä prosessia paratiisisaaret ovat siis hyvä metodi, mutta lisäksi prosessin pitää jatkua myös kotiinpaluun jälkeen, eikä paratiisisaaren merkityksellisyyskokemusta saa jättää vain arkielämästä irrotetuksi kokemukseksi. Lisäksi pohjimmiltaan kuitenkin “Vuorien huipulta löytyy vain se zen, jonka vie ylös mukanaan” kuten Robert M. Pirsig sanoi parempina aikoinaan. Kun todellinen mielenrauha on saavutettu voi mestari vaipua transsiin, vaikka Onnelan tanssilattialla.

Sananen lopuksi tästä oman yksityisen beachin kaipuusta, joka monilla turisteilla välittyy jonkinlaisena unelmana ja joka tulee esiin esimerkiksi “the Beach” – leffassa. Se voi suomalaisnäkökulmasta tuntua vähän turhan isolta missiolta. Eihän se nyt niin elämää isompi juttu ole. Tämä liittyy siihen, että suomessa yksityisen tilan löytäminen on niin helppoa. Metsien ja jopa omien tyhjien rantojen löytämiseksi ei tavallisesti tarvitse kovinkaan pitkälle kulkea. Tämä johtuu harvasta asutuksesta ja lisäksi jokamiehenoikeudesta, joka mahdollistaa kaikkien tyhjien tilojen hyödyntämisen tyhjinä tiloina. Monissa maissa yksityinen tila on vain rikkaiden erikoisoikeus, jota he vaalivat aidoin ja vartijoin.

Sinänsä oman rannan löytäminen on aika upea kokemus, kuten jokainen Saaristomeren luonnonsatamissa yöpyneistä varmasti tietävät. Kyllä toistaisen kokemuksen perusteella rankkaan vielä Saaristomeren kauas Thaimaan saarten ja rantojen edelle, vaikka vaihteluna ne toki ovat ihan innostavia.

Silti alko jossain vaiheessa olemaan sellainen olo, että on vähän väärässä paikassa. Ensinnäkin bileissä oli alunperinkin vähän turhan vähän porukkaa kunnon allasbileiksi. Sen lisäksi bileiden henkilöt eivät olleet kaikkein herkullisimpia. Ranskalaisia tyttöjä ja poikia aimo liuta, he tykkäsivät puhua omaa kieltään eivätkä viitsineet vaihtaa sitä, vaikka seurassa oli tyyppejä, jotka kieltä eivät taitaneet. Tämä ei tee mitenkään ystävällistä vaikutusta eikä innosta kommunikaatioon heidän kanssaan. Tämän lisäksi paikalla oli kolme saksalaista ja kolme tanskalaista jätkää. Muutaman lasillisen jälkeen he alkoivat puhua armeijasta, eikä sille puheelle tullut loppua. Kaksi tanskalaista olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi Irakin ja Afganistanin sotiin ja hehkuttivat loputtomiin seikkailujaan siellä. Armeijahenkisyys oli siis vahvasti läsnä. Sivumennen sanoen heidän puheensa armeijan kovuudesta ja sankaritarinansa eivät oikein kohdanneet. Jos illan hehkutetuin tarina kertoo siitä kuinka joukkojensiirrossa aavikon poikki kuljetusautojen moottorit hajoilivat ja matkassa kestikin kahdeksan tuntia kahden sijasta niin en ymmärrä asian hienoutta.

Huomasin, että maailmankuvamme eivät oikein kohdanneet alkuunkaan. Kun tanskalainen kysyi minulta olenko käynyt armeijan, sanoin käyneeni mutta aloin samantien selittää asian eettistä puolta pyrkien selittämään miksi näin sen eettisesti oikeaksi valinnaksi vaikka perusluonteeltani olen pasifistinen. Tanskalainen taasen alkoi hehkuttaa Suomi-konekiväärin tehokkuutta taisteluolosuhteissa. Molemmat varmaankin huomasivat, kuinka kaukana näkökulmamme maailmasta ovat toisistaan. Saman kaverin urafilosofia: “Its not about getting a Mercedes and a swimming-pool. I mean, I have them both, but its more important to have fun on the way.” Ihan jees, mutta vaikea jotenkin samaistua tuollaiseen egoistis-hedonistiseen maailmankuvaan, jossa muut ihmiset ovat pelkkiä oman hauskanpidon maksimointivälineitä, jotka voidaan hylätä kuin superpallo, jos he eivät enää lisää tarpeeksi omaa hauskaa. Tämä porukka oli viikonloppuna lähdössä Koh Samuille bilettämään ja olin lähdössä mukaan. Bileiden jälkeen päätinkin lähteä Krabille intialaisen huonetoverini ja hänen kaverinsa kanssa. Ranskalaisia puhumassa ranskaa ja tanskalaisia puhumassa armeijasta. Ei kiitos.

Kun tästä porukasta näyttää muodostuneen vaihtareiden bailujengin ydin, voi tämä pidemmän päälle muodostua ongelmaksi. Pitänee pyrkiä löytämään parempia bileitä muiden vaihtareiden suunnasta. Onneksi muutama ranskalainen vaikuttaa ihan hyviltä tyypeiltä, ajatusmaailma on avara ja kiinnostuksena Thaimaassa ovat muutkin kuin rantakohteissa bilettäminen, lisäksi he suostuvat vaihtamaan kielen englanniksi, kun seurassa on ei-ranskalaisia. Se on jo paljon.

No niin, nyt lähden kohti Krabin-bussia. Se puksuttaa yön yli ja aamulla kuudelta olemme perillä.

Tänään oli myös koulun student unionin vaalit, jossa vastakkain olivat sympaattinen ja empaattinen, mukavanoloinen ja yhteistyökykyinen nainen sekä itsevarma, puku päällä esiintyvä, itsevaltaisen oloinen itseriittoisa mies. Naiskandidaatti on samoilla Gender and Development kursseilla kanssani ja luokan hyvän yhteishengen sekä kaikkien innostuksen kautta hänen ehdokkuuteensa itsekin innostuin hänen kannattajakseen eilen. Mies voitti. Jälkikäteen ymmärsin, että hänen markkinointikoneistonsa oli ollut tehokkaampi ja selvästi käynyt enemmän markkinoinnin kursseja osaten luoda mainoksien kautta välittyvän asiallisemman ja professionaalisemman kuvan henkilöstä. Paneelikeskustelussa nainen oli selkeästi vahvempi. Ongelma on juuri se, että nämä ihanat humanistinaiset harvemmin osaavat markkinoinnin raakoja lakeja. Itseriittoiset pukumiehet taas osaavat menestyksen askeleet suvereenilla varmuudella. Siksi tarvittaisiin enemmän linkittyneitä ihmisiä, jotka vaikka ovatkin eettisesti tiedostavia, osaisivat silti esiintyä piinkovina ja professionaalisina varteenotettavina henkilöinä.

Kandissa totesin tänään, että normatiivisuus on illuusio. Kyseenalaistin myös viimeisen kahdenkymmenen vuoden metaeettisen mainstream – keskustelun vääriä lähtöoletuksia sisältävänä. Nautin siis kirjoittamisesta!

Luokassa jouduin hymahtelemaan itsekseni muutaman kerran, kun vaarinkasitys paljastui. Luennon aiheena olikin Gender and Traveling. Tutkija oli paneutunut miesten ja naisten erilaisiin matkustus-tarpeisiin (kodista kauppaan, tyohon, kouluun, baariin jne.) seka matkustuspreferensseihin ja huomannut tilastollisesti merkittavia eroja. Ideana oli, etta vaikuttaisi silta, etta julkinen liikennesuunnittelu on vastaanottavaisempi miesten liikkumistarpeille ja diskriminoi nain naisten tarpeita. Ihan mielenkiintoista silti siis. Tosin tutkijan faktat tassa kohdin olisivat voineet olla vakuuttavampiakin. Hyva perspektiivi silti Suomessa virastot ja ministeriot lapaisevaa tasa-arvovaikutusten arviointia silmallapitaen.

Talla hetkella tyoskentelyani taalla tietokoneluokassa hairitsee huomattavasti jostain tuleva tuoksu, joka erehdyttavasti muistuttaa uusia perunoita ja grillausta. Orastavaa suomi-ruoan kaipuuta ilmassa. Paikallinen ruoka on muuten kylla maistunut ihan hyvin ja etukateen varoitettu tulisuus-aste on ollut mielestani jopa liian loyha, joten olen joutunut itse erilaisia vakevia kastikkeita ruokaan lisailemaan. Ruoka on jotakin intialaisen ja kiinalaisen valista olevaa paljon kasviksia ja mausteita hyodyntavaa ihan maittavaa sekasotkua. Riisi on ollut lahes eksklusiivinen hiilihydraatti-lahde kaikissa ruoissa. Kavereiden kanssa syodessa tapana on tilata useampi annos keskelle kulhoihin ja nostella siita sitten makupaloja omalle riisilautaselle. Puikkojen sijasta kaikki tuntuvat ainakin urbaanilla alueella syovan lusikalla ja haarukalla. Veista ei nay ruokapoydissa ikina ja haarukan laittaminen suuhun on etiketin vastaista kuin veitsi meilla. Kampuksen vietnamilainen ja intialainen ravintola tuovat lievaa vaihtelua ruokavalioon.

Samanaikaisesti Amerikka onnistuu köyhemmän kansanosan tehokkaasti demobilisoivalla “amerikkalaisella unelmallaan” luomaan vahvaa patriarkaalisuutta kuohuvan yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat valmiita työskentelemään kovasti unelmansa eteen, mutta jossa kaikki uskovat, että kovalla työllä unelmat ovat saavutettavissa. Samanaikaisesti tämä järjestely sysää kaiken vastuun pois rakenteista ja poliittiselta eliitiltä, jos joku ei onnistu saavuttamaan unelmaansa. Se ei johtunut köyhästä perhetaustasta, köyhien alueiden julkisten koulujen huonosta tasosta ja maksullisesta korkeakoulujärjestelmästä johtuvasta kouluttamattomuudesta, että sairastuit joutuessasi tekemään kahta työtä samanaikaisesti 15 tuntia päivässä selvitäksesi hengissä minimipalkan ollessa liian alhainen ja työttömyyskorvauksen olematon. Eikä yhteiskunnan vika ole sekään, ettei sinulla ollut varaa sairausvakuutusmaksuihin, jolloin olet olemattoman julkisen terveydenhuollon varassa ja menetettyäsi kotisi sinut ammutaan surutta maassa, jonka löyhä asepolitiikka ja sosiaalisen turvan puute johtavat kymmenen kertaa esimerkiksi Eurooppaa korkeampiin murhatilastoihin. Et vain yrittänyt tarpeeksi. Et vain uskonut riittävästi unelmaasi.

Eurooppa on taasen jonkinlaisessa yltäkylläisyyden koomassa, postmodernissa ajassa, jossa mikään ei tunnu enää missään. Eurooppalaisuus yhdistää – sen huomaa täällä Aasiassa, sen huomaa myös kun keskustelee Amerikkalaisten kanssa. Meillä on jokin yhteinen maailmankatsomuksellinen lähtöpiste, jossa eroamme muista maanosista. Sen sanoiksi pukemisessa epäonnistuimme aamuyön maailmanparannustuokiossamme.

Sen sijaan visioimme tuota unelmaa. “Rauha meidän aikanamme” ei tunnu enää relevantilta unelmalta, sillä länsi-Eurooppalaisille alle kuusikymppisillle rauha on jo niin itsestäänselvä asia, ettei siitä ole sytyttäväksi visioksi. Taloudelliset unelmat, kuten “maailman kilpailukykyisin talousalue”, joita erilaiset organisaatiot aina ilmoille heittävät, eivät luonnollisesti myöskään innosta taloudelliseen turvaan tottuneita Eurooppalaisia. Unelman pitää olla jotain suurempaa, jotain inhimillisempää, jotain, joka sytyttää. “Eurooppa – maanosa joka välittää”, “Eurooppa – suvaitsevaisuuden ja rauhaisan rinnakaiselon airut”, “Eurooppa – se onnellisin maanosa”. Jotain tuohon suuntaan. Mutta ei, emme onnistuneet löytämään sitä ratkaisevaa unelmaa toistaiseksi. Ehkä tilaisuuksia visiointiin vielä tulee.

Aikaisemmin illalla pelasin pari tuntia tennistä lyöntiä hakien ja julmetusti hikoillen. Pienen kandi-kirjoittelun jälkeen lähdimme Arthurin kanssa Thammasatin baareihin sunnuntaimenoa seuraamaan (oli huhua grillausjuhlasta). Baarissa bileet olivat kovassa nousussa, kunnes jostain syystä, jota emme ihan ymmärtäneet, poliisit katkaisivat musiikit ja ihmiset valuivat ulos. Arthur, joka juuri oli ostanut “ämpärin” ja minä lyöttäydyimme sitten lokaalien seuraan ja istuimme heidän kanssaan huulta heittäen, joka tosin oli haastavaa heidän hyvin rajoittuneen englantinsa vuoksi. Yllättävän hauskaa onnistuimme pitämään kielimuurista huolimatta toistemme kustannuksella. Opettelin muun muassa thain-kielistä laulua varsin antaumuksellisesti. Kotiin palattuamme jäimme vielä hetkeksi parantamaan maailmaa mainituin seurauksin.

Aamulla olin kymmeneltä luennolla, mutta luennon jälkeen painuin saman tien unia jatkamaan. Iltapäivällä kirjoitin jälleen viisi tuntia kandia. Aikaansaamisesta saa aina hyvän tunteen!

Kavimme ensin torilla paikallisia ruokapaloja maistelemassa (soin sushia ja paahdettua banaania) ja sitten suuntasimme viereisen Thammasat Universityn baarikadulle, jossa vieri vieressa on useampi pieni baari, jotka nain viikolla ovat taynna opiskelijoita, elamaa ja muutamat myos live-musiikkia (thaimaalaisia soittamassa lansimaalaistyylista rokkia). Siella sitten kahdeksan hengen ranskalaisvoittoinen joukkiomme biletti paikallisten opiskelijoiden seassa yhdeksasta yhden jalkeen, jolloin baari alkoi suljeskella itseaan. Nain ehdin nukkumaan kahdeksan tuntia ennen yhdentoista aikaan ollutta luentoa, jossa katsoimme dokumentin. Tosin 8.30 olisi alkanut eras luento, mutta paatin jattaa kurssin kokonaan omaan arvoonsa. Mitas tekevat virheita aikatauluttamisessa.

Muutenkin sosiaalinen integraatio on ollut varsin sutjakkaa. Tamankaan illan suunnitelmia ei ole tarvinnut paljoa luoda kun ensin girgiisialainen Alia, sitten kamppikseni Deepak ja asken marokkolainen Elisabeth kaikki ovat kutsuneet mukaan johonkin juhlintaan (joka toivon ja oletukseni mukaan kaikilla on sama). Paikallisiinkin tutustuminen on ollut helppoa, koska he ovat aktiivisesti ottaneet kontaktia kursseilla ja kaytavilla. Nytkin olin lounaalla kahden Gender & Development tyton kanssa, jotka olivat innokkaita kuulemaan kaikkea mahdollista Suomesta. Paikallisten kuuluisa ystavallisyys on ainakin koulumme ihmisten osalta tullut siis vahvasti konfirmoiduksi. Suomessa vaihtarin taytyy todennakoisemmin paljon aktiivisemmin tehda tyota paastakseen yhteyteen englanninkielista keskustelua karttavien suomalaisten kanssa. Taalla vaihtarille tarkea tervetullut olo tulee kylla helposti ja ihmisten kanssa on helppo paasta yhteyteen mika on hieno asia.

Mutta nyt alan tekemaan kandiani ja valtan kaikkea sosiaalista seuraavien neljan tunnin ajan. Piru perikoon sen thaimaalaisen tai vaihtarin, joka tulee minua jollain ystavallismielisella eleella lahestymaan.

Ennen kaikkea kirjan käsitellessä islamistien ja sekularistien herkkää suhdetta Turkissa ja mm. naisten huntupakkoa onnistui se näin päivänpolttavaan aiheeseen tuomaan sellaista syvyyttä, jota suurelta kirjallisuudelta odottaakin. Tällaisissa tapauksissa kirjallisuudelle voitaisiin asettaa yksi velvollisuus: Päästää ihmiset irti musta-valkoisen maailmankuvan aihiosta näkemään todellisen elämän nyanssit ja vivahteet. Pamukin kirja tarjoaa äänen niin äärimuslimeille kuin separatisteillekin osoittaen, että molemmat ovat vain ihmisiä, kumpikaan ei ole läpeensä paha mutta että kumpikin tekee vakavia virheitä ja aiheuttaa paljon pahaa jäädessään kapean maailmankuvansa vangiksi. Kirja siis auttaa purkamaan yksipuoliset mielipiteet, opettaa sitä kautta ymmärtämään toista puolta. Tätä kautta se osallistuu suureen suvaitsevaisuuden missioon, jonka näkisin filosofian ja kirjallisuuden yhdeksi tärkeimmistä missioista, niin kauan kuin maailma on sellaisessa tilassa kuin se on.

Dekadentti janoaa petomaista, kylmää ja julmaa naista: “Tule syliini, julma tiikerikissa,/ sinä palvottu, kavala, tunteeton”, kutsuu Baudelaire. Onervan Mirdja, joka omaksuu kohtalokkaan naisen roolin, kuvittelee itsensä kaikkivaltiaaksi. “Ja kasvakoot maasta alttarit ja nouskoot uhrisauhut minun takanani: te palvelette kohtaloanne, kun minua palvelette”, puhuttelee hän miehiä mielessään.
Kohtalokas nainen hahmottui miesmäiseksi, koska häneen liitetty aktiivisuus ja vahva tahto ajateltiin miehen ominaisuuksiksi. Vastaavasti julmaa kissanaista palvova dekadentti mies sai feminiinisen leiman. Molemmissa siis sekoittui se jyrkkä sukupuolijako, joka samaan aikaan sai kärjistyneimmät ilmaisunsa: molemmat olivat “perversioita”.

Jotta asiasta kirjoittamisen melodramaattinen tyyli säilyisi kunnialla loppuun asti sanottakoon nykytilanteesta, että “sydämeni on vapaa, mutta haavoittunut”.

Tanaan hommasin uuden kampan yhden ranskalaisen ja yhden intialaisen jannun kanssa. Kaikilla tuntui olevan yhteinen visio siita, etta vaihto-opiskelu-aikana sosiaaliset kontaktit ovat essentiaalinen osa hakusessa olevista asioista ja niinpa meilla nyt on kamppa, jossa kaikilla omat huoneet, jonka lisaksi yhteinen olohuone, jaakaappi (olennaista -> kylmaa olutta), WC ja suihkut. Nyt pitaa vain investoida stereoihin, jotta saadaan kunnon bileet pystyyn.

Lauantaina paasin messiin toisen suomalaisen vaihtarin siivella, kun yks pari thaikkua halus esitella meille vahan paikkoja. Kaytiin maatila-nayttelyssa (iso lehmafarmi, joka tuottaa maitoa, pihvilihaa etc ja joka on tehnyt toiminnastaan nayttelyn cowboy-esityksineen) ja Ayathayassa, Thaimaan Turussa. Se on siis vanha paakaupunki, josta loytyy muinaisia temppeleita. Ratsastettiin myos elefantilla, joka oli paikallisten mielesta ehdoton elamys Thaimaan-kavijalle. Ihan letkeastihan silla ratsastikin. Mielta lammitti se, etta elefanttimestassa elaintensuojelu oli kohtuullisen nakyva teema. Tiedostavat turistit, jotka ovat naista asioista osanneet kysya ovat siis aikaansaaneet hyvaa ja maailma on jalleen vahan eettisesti tiedostavampi paikka. Elakoon ekoturismi!*

Illalla oltiin Bangkokin yossa, josta palasimme taksilla 50km (~5euroa) kampukselle. Ei toistaiseksi osattu loytaa olennaisia yokerhoja, mutta nyt sain yhelta girgiisialaiselta tytolta mailia, jossa se osas suositella hyvia mestoja. Se on ilmeisesti aika sisalla paikallisessa trance-skenessa. Hyva niin. Nyt lahden muuttamaan kamojani uuteen kamppaan.

• Lentomatkojen saastevaikutukset ja kulttuurivaihdosta seuraava paikalliskulttuurien koyhtyminen ovat tietysti esimerkkeja avoimista kysymyksista turismin eettisyydessa. En siis mitenkaan kannata turismia maailmanparannuskeinona mutta on hauska nahda silla olevan myos paikallisia positiivisia vaikutuksia sen tuoman taloudellisen hyodyn lisaksi.

On vaikeata nähdä mitkä olisivat ne julmuudet, joiden pakeneminen oli motiivina vaihto-opiskeluun hakemiseen tänne Bangkokin liepeille. Pikkuporvarillisessa Espoossa seinien sisäpuolella on välillä juuri niin mukavaa kuin hartaudella hoidettujen rivitalojen puutarhaistutukset haluavat antaa ymmärtääkkin. Erityisesti akateemisella Tapiolan alueella, jossa eivät edes uusrikkaiden vimmaiset sisäiset ristiriidat ja pätemisen tarpeet pääse sotkemaan kolmannen polven porvareiden leikkejä, on elo kuin pumpulissa tanssimista mahdollisuuksien tarjottimen notkuessa ylitsevuotavasti pään yläpuolella.

Sen sijaan sitaatin esittämä toinen motiivi tuntuu enemmän tutulta mutta ei siltikään primääriltä (paitsi mahdollisesti jollain herkän tiedostamattoman tasolla). Tämänkaltaiset pidemmät matkat ovat aina kiehtoneet taiteilijasieluja ja kaltaisiani taitelijansielusta haaveksivia mutta siihen sisältyviä tuskia pelkääviä mieliä. Niiden merkityksellisyys ilmenee kahdessa eri sfäärissä:

Ensinnäkin ulkomaailman tarjotessa uusia virikkeitä on ihmisellä mahdollisuus oppia kaikenlaista uutta elämästä ja kokea sellaisia elämyksiä, joista ei kotopuolessa tiennyt. Näin matkat rikastuttavat elämää ja kokemusmaailmaa ja samalla laajentavat käsitysavaruutta, kun erilaiset omat pinttyneet ajatustottumukset huuhtoutuvat vaihtelevien vaikutteiden myrskyssä.

Toinen keskeinen syy matkusteluun ainakin kaltaiselleni runosielulle on matkojen tarjoama ainutlaatuinen mahdollisuus sukeltaa itseensä. Ollessasi koko ajan samassa paikassa samojen ihmisten, rutiinien ja konventioiden ympärillä muodostavat nämä systeemin, johon tavallaan uppoat. Sosiaalisen maailman odottaessa sinulta tietynlaista käytöstä, uppoudut sosiaalisia vivahteita vahvasti vaistoavana yksilönä, toteuttamaan sitä minä-kuvaa, jonka olet itsestäsi aikaisemmin luonut. Uusi maisema, uudet ihmiset ympärilläsi, väkisin muuttuvat tavat pakottavat sinut luomaan itsesi uudestaan. Saat mahdollisuuden katsoa arvojasi ja toimintatapojasi tuoreesta näkökulmasta ja rakentaa ne lähemmäksi sitä mihin autenttisesti uskot. Ei siten, että kokisin itseni mitenkään erityisen vieraantuneelta omasta tämänhetkisestä minäkuvastani, pikemminkin tästä autenttisuuden ihanteestani johtuen haluan tarjota itselleni tällaisia mahdollisuuksia uudelleensyntyä vain havaitakseni kuinka konsistentti arvomaailmani pitkällä tähtäimellä jo on.

No niin, edellä näkyvä analysointi jo paljastaa, että olen vahvasti kadottamassa sen, mikä on oikeasti vaihto-opiskelun ydin. Uudet ihmiset, jatkuvat juhlat ja uudet ihmissuhteet! Niitähän jokainen mieleltään terve nuori lähtee vaihdosta hakemaan. Ehkä tulin vaihtoon liian myöhään, vielä pari vuotta sitten tyhjäpäinen biletys olisi otaksumani mukaan onnistunut varsin kauniisti. Kai tämä on viimeinen hetki kokea vielä olevansa nuori. Ehkäpä valehtelen ikäni vaihto-oppilastovereilleni ja juon jatkuvasti olutta unohtaakseni syvälliset ajatukseni. Kaiken kaikkiaan näiden kahden tämän viestin otsikossakin näkyvän aspektin yhdistäminen on ennakkoarveluideni mukaan oleva vaihto-oppilasvuoteni keskeinen jännite.

Tänään siis luin 180 sivua romaania ja perustin blogin. Vakavia oireita liiasta syvämietteisyydestä ja kykenemättömyydestä elää enää hetkessä. Liiallista kypsymistä. Huomenna on bileet.