Modern individualism started as a battle cry against the constraints of a collectivistic culture where your position and possibilities in life and society were by and large determined by the time you were born. In medieval times you were given a role from the outside and then you were your role: as a farmer, father, woman, citizen and so forth certain behaviors were expected from you. And you didn’t have much saying against this.

As the cities got bigger and new bourgeois class got stronger in the 19th century the possibilities to determine one’s faith in life increased. This development was accompanied by philosophers who preached that man should not take the values of the society for granted but rather oneself craft one’s own values. This noble individualism was preached for example by Ralph Waldo Emerson in America and by Friedrich Nietzsche in Europe. Man has a right to carve his own way of living. And this quest for claiming one’s own life into one’s own hands starts with searching from within the values that one is willing to commit oneself to.

Then something went wrong and this noble individualism was watered down. Some claim that the horrors of First World War are to blame. Too many stubborn gentlemen followed their ‘duty’ to senseless deaths. Others see that nazi propaganda stole the concept and transformed personal moral strength into mass obedience to a sociopath. As Roy Baumeister puts it: “When it comes to bad PR, there’s nothing quite like a personal endorsement from Adolf Hitler.” Still others claim that the new consumer society and advertising industry with the slogan ‘you are what you buy’ transformed inner moral convictions into outer displays of identity.

In any case, what we seem to have now is quite far removed from the noble origins of individualism. The right to define yourself through finding your own values has been transformed into a right to define yourself through wearing certain brands. I have desires and I have a right to fulfill them all. That’s what modern consumer individualism is about. This attitude was displayed most naked in recent riots in London. Instead of demanding some political changes the disillusioned protesters just broke into luxury shops to steal the products they couldn’t afford in normal life. As criminologist and youth culture expert Professor John Pitts commented on Guardian:

“Where we used to be defined by what we did, now we are defined by what we buy … A generation bred on a diet of excessive consumerism and bombarded by advertising had been unleashed.”

So how to fight this watered down version of individualism where the cultural norm seems to be that everyone should maximize their hedonistic pleasures in life? I don’t believe that the noble individualism is an answer. First of all, writers proposing that everyone should create their own values vastly overestimated the capacity of us human beings – including themselves – to transform our basic values just like that. On the other hand, too much nobleness easily leads one to overlook those fellow citizens that are not so noble. A self-proclaimed Übermensch can have a hard time tolerating that he or she has to spend time with us normal human beings.

What I propose instead is what could be called compassionate individualism. This brand of individualism puts less emphasis on what one looks like and more on what one really feels like. We all have the capacity to be compassionate and care for others. It is just often hidden beneath the cultural propaganda that shouts at us that we should only care about our own happiness. Compassionate individualism is about being able to ignore these messages and listen instead to oneself and what one’s own heart has to say. And this listening leads most of us to find more capacity for compassion than what we were mislead to believe by our dominating culture.

This explains the paradox revealed by research done in US that found that “people who were the most individualistic were also the most likely to value doing things to help others.” People who were most individualistic were least influenced by the cultural propaganda and most able to follow their own way of living. As they followed their own path, they found that within them there was a heart that cared about others. And this lead them to live a life in which they put more emphasis into helping others than the weaker individuals around them.

Consumer individualism is reactive individualism. It is a feeble attempt to be individual by consuming the products that marketers say will make us individuals. Compassionate individualism is active individualism. In it the person truly listens to oneself to find from within the values one wants to follow in one’s life. The question is, what path do you want to follow?

Tämä keskustelu tapahtui facebookissa 17.1.2011. Siinä allekirjoittanut, Lauri Järvilehto ja Mikko Hyvärinen ottavat yhteen pohtiakseen monimutkaisia kysymyksiä yritysten yhteiskuntavastuusta, siitä mitä elektroniikkavalmistajien tehtailla tapahtuu Kiinassa ja onko meillä kuluttajilla velvollisuus tai edes mahdollisuus vaikuttaa valinnoillamme näihin asioihin. Ja ennen kaikkea siitä, onko iPhonen ostaminen eettisesti arveluttava vai peräti paras valinta? Kaikki alkoi tästä viattomasta statuspäivityksestä:

Frank:
On ongelmallista, kun jostakin brändistä tulee liian ikoninen. Ei tarvitse välittää ihmisoikeuksista, kun ihmiset tykkää kuitenkin. Monet muut kansainväliset brändit kuten Nike, H&M tai Nokia ovat joutuneet kansainvälisten kampanjoiden seurauksena ottamaan alihankinnan eettisen puolen vakavasti. Toivottavasti Apple teflon-brändistään huolimatta tajuaisi, että ihmisarvoisten työolosuhteiden tarjoamisen hinta maksaa itsensä takaisin, kun brändi ei likaannu työolosuhde-skandaaleissa:
Business Insider: Your iPhone Was Built, In Part, By 13 Year-Olds Working 16 Hours A Day For 70 Cents An Hour

Mikko:
Veikkaan, ettei Kiinassa näiden asioiden valvominen ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se äkkiseltään täältä Suomesta käsin saattaa tuntua. Olen kuullut siellä reissatessani aika hurjia tarinoita. Meidän firmalla ei näitä ongelmia ole – mutta toisaalta tehtaanjohtaja onkin suomalainen. Toisaalta myöskään alihankkijan vaihtaminen “veitsellä leikaten” ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä kuvittelisi.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin: En todellakaan hyväksy tällaista toimintaa. Haluan kuitenkin tuoda esille, että maailman kasvualueilla – kuten Kiinassa ja Intiassa – toimiminen ei todellakaan ole niin yksikäsitteistä ja helppoa kuin mitä se on esimerkiksi Euroopassa. Paras tapa vaikuttaa asiaan on maksaa tuotteesta asiaankuuluva hinta.

Älä osta halpaa.

Lauri:
Huoh… Jotenkin sitä toivoisi, että ihmisillä olisi vähän enemmän medialukutaitoa…

Tämä koko “paha Apple” -argumentti perustuu aivan pöyristyttävän tökeröön retoriseen kikkaan: otetaan ilmiö, johon kaikki syyllistyvät ja osoitetaan sitten sormella yhtä brändiä, jota on kiva vihata.

Pari tarkennusta:

1) Ensinnäkin, Kiina-argumentti pätee ihan koko elektroniikkateollisuudesta. (Kuten Business Insider sivumennen toteaakin.)

2) Toisekseen, Apple hyväksyttiin juuri Fair Labor Association:in jäseneksi maailman ainoana elektroniikkayrityksenä. Applen koko supplier chain on nyt myös itsenäisen non-profit -organisaation valvonnan alaisena.

1) & 2) nojalla voidaan siis sanoa, että koko elektroniikkateollisuus toimii epäeettisesti, mutta että Apple on tällä hetkellä kaikista näistä toimijoista eettisin. Eli ennen iPhonea pitäisi heittää mäkeen pesukone, kahvinkeitin ja televisio, jos haluaisi olla oikeasti eettinen.

3) Kolmanneksi, tässä on kyse valtavan paljon isommasta epäkohdasta kuin yhden brändin tai yhden teollisuudenalan toiminnasta. Kyse on koko länsimaisesta kulutuskulttuurista. Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle, joka on käytännössä yhä orjatyötä. Kirjoitin tästä taannoin analyysinkin blogiini.

Frank:
1) Tilanne Kiinassa toki on sellainen – ja alihankintaketjut niin pitkiä -, että asioiden täydellinen valvonta on käytännössä mahdotonta. Eli tarpeeksi kaivelemalla jokaisen suuryrityksen alihankintaketjusta löytynee näitä epäeettisiä työolosuhteita. En siis väitä, että Apple olisi yksin tässä tai että Applen tai jonkun muun suuryrityksen olisi jotenkin helppo ratkaista tätä ongelmaa. Omia suoria alihankkijoita voi vielä jotenkin valvoa, mutta ne ostavat ison osan komponenteistaan omilta alihankkijoiltaan ja ketjun viidettä porrasta on käytännössä mahdotonta valvoa tai edes välttämättä tietää.

2) Toi Applen liittyminen Fair Labor Associationin jäseneksi vaikuttaa kyllä äkkiseltään katsottuna aika kovalta jutulta! Eli myöskään kyyninen asenne, jossa etukäteen on päätetty että kaikki suuryritykset ovat pahoja ei palvele tarkoitustaan. Aikanaan yhteiskuntavastuuta diplomityötäni varten tutkiessani huomasin, että suuryritysten välillä on aika valtaisia eroja sen suhteen, miten ne näihin asioihin suhtautuvat. Toisille ne olivat ‘ihan sama’-kamaa, toiset tekivät tosissaan työtä näiden kompleksisten ongelmien ratkaisemiseksi. Oli ärsyttävää huomata, että ne yhtiöt jotka tekivät tosissaan työtä saivat mediassa saman kohtelun kuin nuo hällä väliä -yritykset. Apple näyttää tuon uutisen perusteella liittyneen ensimmäiseen kastiin.

3) Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että “Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle”. Mitä tuo vastuunkantaminen oikein tarkoittaa? Jotakin epämääräistä murehtimista valkoisen miehen taakasta? Mielestäni nämä uutiset ja niiden levittäminen tarjoavat melkeinpä ainoan tavan, millä voimme yksittäisinä kuluttajina pyrkiä vaikuttamaan näihin asioihin. Koska:

a) Ei meillä yksittäisenä kuluttajana ole kännykkää ostaessa tarjolla muuta kuin Kiinassa tuotettuja puhelimia. Nämä ovat rakenteellisia, talousjärjestelmään liittyviä ongelmia, joita yksittäinen kuluttaja ei ratkaise. Tästä kirjoitin Hesarin mielipidepalstalle aikanaan.

b) Isoista brändiyrityksistä eettiseen puoleen vakavimmin suhtautuivat ne yhtiöt, jotka aiemmin olivat joutuneet pahiten parjauskampanjan kohteiksi. Kun 2006 perehdyin asiaan niin H&M ja Nike, jotka olivat aiemmin olleet mielikuvissa niitä ‘pahoja brändejä’, olivat nyt monilla mittareilla esikuvia muille yhteiskuntavastuutaan miettiville yrityksille. Eli kuluttajat kykenevät erilaisten kansainvälisten kampanjoiden kautta vaikuttamaan suuryritysten toimiin. Edellyttäen että suuryrityksellä on tarpeeksi näkyvä brändi, että se voi likaantua.

c) iPhonen, iPodin ja MacBookin omistajana koen, että moraalinen velvollisuuteni on levittää nimenomaan Applea koskevia skandaaleita. Pitämällä niitä pinnalla voin osaltani olla mukana pitämässä huolta, että Apple suhtautuu näihin asioihin vakavammin tulevaisuudessa.

Matti:
Nyt on sanottava Frank, että tuon c-kohdan perusteella on luultavasti keksitty fraasi “nauraa matkalla pankkiin”.

Frank:
Matti: On toki totta, että kolmen Apple-tuotteen ostaminen vs. yhden uutisen linkittäminen facebookiin ei ole kovin uhkaava epäluottamuslause Applea kohtaan

Peruspointtini on, että kuluttaja ei näitä ongelmia ratkaise, vaan ratkaisut vaativat (globaaleja) poliittisen tason muutoksia. Mutta vähin mitä voin kuluttajana tehdä on tiedostaa, että yhtiöllä on ongelma ja levittää näitä uutisia.

Apple on viime aikoina joutunut median parjaamaksi tuotantoketjun epäeettisyyksistään –> Apple liittyy Fair Trade Associationiin. Näen tässä aika selkeän syy-seuraus-suhteen.

Lauri:
Frank,

Tällaiset uutiset toimivat 99%:lle lukijoista klassisen aristoteelisen katharsiksen lähteenä. Tulee hetkeksi pöyristynyt olo, ja sitten voi jatkaa puhdistuneena arjen askareita. Churchill kirjoitti aikanaan tästä, että jos puheessa annetaan yleisölle ratkaisu tai syntipukki, yleisö ei tee mitään. Jos taas jätetään ongelma pöydälle, yleisöstä tulee ruutitynnyri, joka tarttuu itse toimeen ja muuttaa asioita.

Muutama vastine vielä:

a) Itse asiassa juuri ostokäyttäytymisellä voidaan vaikuttaa radikaalisti yritysten toimintaan. Eivät yritykset säikähdä lehtijuttuja vaan sitä, että tuotteet jäävät hyllylle. Vitsikkäintä tässä kohkaamisessa on, että sen aineiston valossa, jota olen saanut haalittua käsiini, kaikkein eettisin kuluttaja käyttäisikin juuri Applea. (Sori kaikille Apple-hatereille.)

b) Tämä on erinomainen pointti, ja mielestäni yritysvastuun pitäisi ollakin pinnalla. Mutta tässäkin olisi tärkeää pitää huoli lähdekritiikistä sekä esittää argumentit oikeiden verrokkien valossa. Jos sanotaan koko alaa koskevien argumenttien varassa alan eettisimmästä toimijasta, että he eivät toimi oikein, ollaan kyllä jo aika likaisen retoriikan piirissä.

c) Lopuksi, skandaalien levittäminen ei palvele kenenkään tarkoitusta – etenkään silloin, kun ne on luotu tarkoitushakuisesti ja ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Prikulleen sama juttu tapahtui viime syksynä, kun Hanna Nikkasen haastattelu levisi räjähdysmäisesti ympäri verkkoa. Kun jutulla on näin kova retorinen iskuvoima, harva jää pohtimaan sen paikkansapitävyyttä.

Mikko:
Mutta mitäs sun mielestäsi sen Applen tms. samassa tilanteessa olevan yrityksen tälle asialle käytännössä pitäisi tehdä ? Haluutko, että Apple puuttuu Kiinan työlainsäädäntöön? Pitäisikö heillä olla paremmat sopimukset alihankkijoiden kanssa (joita alihankkija voi kuitenkin rikkoa mielensä mukaan, koska käytännössä valvonta on jo suoralla asiakas-toimittaja -akselilla todella hankalaa)? Vai pitäisikö iPhonet ja muut vastaavat tuotteet kasata ennemmin jossain EU-maassa tai USA:ssa, jolloin laitteen hinta todennäköisesti tuplaantuisi, jolloin köyhtyvät ja kovaa vauhtia velkaantuvat länkkärit eivät pystyisi ostamaan niitä tai köyhtyisivät ja velkaantuisivat vielä entistä pahemmin?

Halvemmat hinnat ohjaavat valmistusta halpatuotantomaihin, koska materiaaleilla tai logistiikkakuluilla noita hintaeroja ei käytännössä voi tehdä. Mun mielestäni tässä on ristiriita olemassa: jos kuluttajat vaatisivat tuotteita, jotka on tehty länsimaissa koska halutaan taata eettiset työolot kaikille, niin kyllä niitä ihan varmasti siellä valmistettaisiin. Mutta toisaalta: kaikista kuluttajan valintakriteereistä tärkein on edelleenkin hinta, ja se ei oikein tue tätä ajatusta.

Kaikki nää tuotteet on valmistettu kuluttajille. On 100 % meidän päätäntävallassa, minkälaisia ne ovat. Kyse on loppujen lopuksi vaan siitä kuinka paljon me ollaan niistä valmiita maksamaan ja millä perusteella. Tuotteen laatuun nähden halpa hinta = kompromissi jonkin muun suhteen, ja se tahtoo meiltä pullamössöpossuilta aina hetkittäin unohtua, kun täältä norsunluutornista alas muuta maailmaa säälien katselemme.

Lauri:
Minua muuten kismittää tässä Apple-hatessa eniten se, että tässä on kerrankin yritys, jonka kovin johto tekee sitä, mitä rakastavat kaikkein eniten (ainakin Jobs, Ive, Cook), samalla kun kilpailijat, jotka juoksevat vaan rahan perässä joutuvat koko ajan tarkistamaan näkökulmiaan.

Miksi ihmisten ensimmäinen reaktio on: “Plääh, miksi noilla menee noin hyvin? Epäreilua! Mitenhän ne saisi revittyä alas sieltä?” eikä: “Kivaa, että kerrankin ihmiset, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mitä rakastavat pärjäävät näin hienosti; mitähän minä voisin tehdä yhtä intohimoisesti?”

Hyvänä esimerkkinä taannoin Kauppalehdessä ollut otsikko: “Kuka pysäyttäisi Applen?” Miksi niitä pitäisi pysäyttää? Eikö olisi parempi, että muutkin pyrkisivät löytämään sen jutun, josta ovat yhtä innoissaan ja menisivät mukaan tekemään?

Frank:
Lauri:
1) Mun mielestäni tällainen uutinen ei anna ratkaisua tai tarjoa syntipukkia, vaan nimenomaan jättää ongelman pöydälle. Kun varsin monella on Applen tuote taskussaan, on aika vaikea kokea se ulkopuoliseksi syntipukiksi, kun omat kädet ovat tahriintuneet.

Lauri ja Mikko:
2) Ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen esimerkiksi elektroniikkaa ostaessa yliarvioi totaalisesti kuluttajan käytössä olevan informaation ja ajan. Mä mielelläni voisin maksaa ekstraa siitä, että saan eettisesti kestävän tuotteen. Mutta mistä saisin sen puolueettoman ja tarpeeksi kattavan informaation, jonka perusteella voisin tällaisen valistuneen kuluttajavalinnan tehdä? Kun yhteiskuntavastuun parhaat asiantuntijatkaan (tai yritykset itse) eivät osaa sanoa, kuinka eettinen jokin tuotantoketju on, on ihan höpönpöppöä sälyttää kuluttajan vastuulle tämän valinnan tekeminen.

Lisäksi yksittäinen kuluttaja ei kykene viestittämään eettisiä preferenssejään yritykselle. Hänen viestintämahdollisuutensa ovat yksinkertainen ostan/enOsta ja tämänkään vuoksi ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen ei toimi. Viisi miljoonaa ihmistä voi päättää olla ostamatta Dieselin farkkuja eettisistä syistä, mutta Dieselillä ei välttämättä ole hajuakaan tästä. Eli ei todellakaan ole 100% meidän päätäntävallassa minkälaisia tuotteet ovat, koska me kuluttajat emme ole missään symmetrisessä täydellisen informaation neuvottelutilanteessa joukkovoimana, vaan yksittäisinä jamppoina kaupassa, jotka joko ostavat jotakin tai eivät.

3) Eli yleisöstä tulee ruutitynnyri vain siinä mitassa kuin he pystyvät asioihin vaikuttamaan. Ja tehokkain kuluttajien käytössä oleva vaikutuskanava toistaiseksi on ollut yksittäisen yrityksen esiinnostaminen mediassa, jotta edes se joutuisi muuttamaan alihankintakäytäntöjään. Tämä on osoittautunut varsin toimivaksi strategiaksi, kuten Niken, H&M:n tai Applen tapaus näyttävät osoittavan. Se voi tuntua yksittäisestä yrityksestä epäreilulta, että miksi juuri heidät otettiin nyt maalitauluksi, mutta parempaakaan strategiaa kuluttajilla ei ole maailman muuttamiseksi paremmaksi. Yksi yritys kerrallaan.

Lauri:
Muutama selvennys vielä:

1) “Applen tapaus näyttää osoittavan?” Apple ei ole nyt hypännyt yhtäkkiä eettisen toiminnan kelkkaan, vaan heillä on ollut käynnissä 6 vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimpia auditointijärjestelmiä. Applella on vain tavattoman tiukka seula julkiselle toiminnalle, ja he eivät ole aiemmin tiedottaneet tästä julkisuuteen. Kyse on vähän samasta asiasta, kuin että yksi antaa tonnin hyväntekeväisyyteen ja kohkaa siitä joka paikassa, ja toinen antaa miljoonan mutta ei kerro kenellekään.

2) Tämä yksittäisen brändin esiin nostaminen kohdistaa kulutuskäyttäytymisen vain tähän yhteen brändiin. Kuten Hanna Nikkanen kuulussa haastattelussaan totesi, hän haluaa iPhonestaan eroon mahdollisimman pian. Jos Applen dissaaminen ei olisi niin mediaseksikästä, niin jos nyt sitten kulutusetiikasta halutaan puhua, pitäisi tarkastella erityisesti kaikkein halvimpien mallien valmistajia, kuten ZTE:tä tai HTC:tä. Nämä halpismallit tekevät ihan kosmisia liikevaihtoja, eikä tuollainen viiden kympin puhelin taatusti synny kovinkaan eettisesti.

Mikko:
Miten sä nyt voit väittää, että on puhtaasti Applen tms. yrityksen omissa käsissä vaikuttaa asiakkaan valintaan? Meinaatko, että heille tarjotaan tuotetta, jota suurin osa asiakkaista ei halua? Nokia kokeili tätä hieman eri kontekstissa ja pieleen meni. Tuotekehitysvaiheessahan uusia ominaisuuksia tiedustellaan nimenomaan asiakkailta, samoin kuin sitä mitä he ovat valmiita tuotteesta maksamaan mitäkin ominaisuutta vasten. Ilmeisesti amerikkalaisten kuluttajien toivelistalla ei ole eettisesti puhdas tuote, ja jos he ovat päämarkkinaryhmä, niin eipä sillä kauheesti taida olla väliä mitä valintoja rationaalinen pohjoismaalainen yliopistokoulutuksen saanut kuluttaja kassalla tekee, jos tuote uppoaa kuin häkä semmoisilla markkinoilla joilla on oikeasti merkistystä.

Ja kuluttaja kyllä pystyy viestittämään eettiset preferenssinsä yrityksille: äänestämällä jaloillaan. Jos myynti pienenee, aika moni henkilö yrityksessä on mun väittämäni mukaan kiinnostunut siitä, mistä tämä johtuu. Kyllä tuo eettinen aspekti painaa siinä vaakakupissa ihan yhtä paljon kuin mikä tahansa muukin. Massat on vaan ensin saatava liikkeelle ennen kuin asialla on jotain todellista merkitystä, ja yritäpä tehdä sitä maailmassa, jossa tällä hetkellä kaikki talouteen vaikuttava poliittinen päätöksenteko tähtää ihmisten kulutuksen lisäämiseen.

Frank:
Lauri:
Jos Applella on ollut käytössä jo kuusi vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimmista auditointijärjestelmistä, niin ainakaan se ei näy erilaisissa kansainvälisissä arvioissa, joissa suuryritysten yhteiskuntavastuuta koetetaan arvostella. Esimerkiksi Ethispheren listalta löytyy kyllä Hitachia, Xeroxia sun muita, mutta ei Applea. Fortunen muutaman vuoden takaisesta listasta löytyy vuorostaan esimerkiksi Nokia ja HP, mutta ei Applea.

Siksi päättelin, että Applen liittyminen osaksi Fair Labor Associationia juuri nyt liittyy niihin kritiikkeihin sen alihankintaa kohtaan, joita viime aikoina on ollut ilmassa.

Mutta tämä kertoo ehkä eniten juuri siitä, kuinka vaikea yksittäisen kuluttajan on saada mitään käsitystä siitä, mikä yhtiö lopulta on eettinen valinta ja mikä ei. Eli voi hyvin olla, että Apple on yksi parhaimmista yhtiöstä tässä suhteessa tai sitten ei. Mutta ainakin tuo Fair Labor Associationiin liittyminen vaikuttaa mielestäni hienolta askeleelta oikeaan suuntan!

Yleisesti uskaltaisin väittää, että jos kuluttaja haluaa tehdä eettisen kuluttajavalinnan, on (erityisten eettisyyden varaan rakennettujen Body Shop -brändien puuttuessa) valistunein valinta ostaa joku mahdollisimman näkyvä ja kallis brändi. Juuri sen takia, että tällainen brändi voi tahraantua, on näillä yrityksillä paljon vahvempi motivaatio pitää huolta, että näin ei käy. Eli Nokiat ja Applet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä parempia valintoja kuin geneeriset ZGE- tai XYZ-kännykät samoin kuin Niket ovat eettisesti parempi valinta kuin geneeriset markettilenkkarit.

Mikko:
Mun mielestäni tää Apple-aspekti on aika sivuseikka tän asian suhteen. Kyl se pääpointti on edelleenkin se, että länsimaiset kuluttajat aiheuttavat omilla toimillaan suurimman osan maailman hädästä ja kärsimyksestä, mutta eivät itse kanna siitä vastuuta, vaan sysäävät sen säälittä yrityksille, jotka alun perinkin toteuttivat tai yrittivät toteuttaa tämän ihmisryhmän toiveita. Eihän se laiva nyt niin käänny… Mut nyt lopetan kärisemisen ja alan parannella orastavaa flunssaani appelsiinien ja vitamiinivalmisteiden voimin.

Frank:
Mikko: Mun mielestä kuluttaja ei pysty esimerkiksi kännykkä-asioissa viestittämään eettistä preferenssiään yrityksille. Jos tarvitsen kännykän, niin ei minulla ainakaan ole tiedossa mitään vaihtoehtoa, joka varmasti olisi eettinen vaihtoehto.

Kuluttajan syyllistämisellä haukumme väärää puuta ja katse kääntyy pois niistä ihmisistä, jotka oikeasti voisivat asiaan vaikuttaa. Ratkaisun avaimet ovat oikeastaan kahden ihmisryhmän käsissä:
1) Suuryritysten johtoporras
2) Poliittiset päätöksentekijät

Yritysjohtajien on turha pyrkiä pesemään käsiään väittämällä, että asiakas on aina oikeassa. Jos yrityksesi alihankintaketjussa tapahtuu hirveyksiä ja sinä johtajana et ole tehnyt sitä mitä voit (ei tietysti enempää) näiden estämiseksi, niin sinä olet vastuussa näistä hirveyksistä. Johtaja on vastuussa alaistensa tekemisistä ja päätöstensä seurauksista.

Poliittiset päätöksentekijät olisivat kaikkein parhaassa asemassa asioihin vaikuttamisessa. Mutta heiltä tuntuu nykyään puuttuvan selkäranka viedä kansakuntaa moraalisesti eteenpäin. Ihannevaltiossani minun kuluttajana ei tarvitsisi kantaa huolta ostamieni tuotteiden eettisyydestä. Kun näkisin ne suomalaisen kaupan hyllyllä, tietäisin, että suomalaiset viranomaiset ovat pitäneet huolta siitä, että tuote on eettinen.

Lauri:
Frank,

Apple ei näy noilla listoilla siksi, että he ovat tähän asti kategorisesti kieltäytyneet kaikista tutkimuksista. Toisekseen, lukemani mukaan FLA-yhteistyö on ollut vireillä jo viime vuoden alusta – siis ennen tätä kohkaamista. Kuluttajapaineen aiheuttama muutos on siis aiheuttanut sen, että Apple tiedottaa nyt avoimemmin auditoinneistaan. Sivumennen sanoen, jos mietitään sitä Suomessa ison kohun aiheuttanutta Hanna Nikkasen hölynpölyä (“kun on huipulla, ei tarvitse kuunnella kuluttajia”),

Applehan on toiminut tässä suhteessa ihan eri tavalla kuin mikään muu firma. Nokia taipui vasta pitkän kuluttaja- ja viranomaispainostuksen jälkeen nostamaan eettistä ja ympäristöprofiiliaan (lue: siinä vaiheessa, kun myynti alkoi kyykkäämään). Samaten Niken ja H&M:n suunnassa näkyi muutoksia vasta kun myyntikäyrä kääntyi laskuun.

Apple teki viime vuonna kaikkien aikojen kovimman tuloksen – ja nousi samalla Greenpeacen ekolistalla kolmoseksi sekä lähti ekana FLA-yhteistyöhön mukaan. Eli kyllä tässä voi jo ajatella, että brändi on syystäkin aika hyvässä iskussa.

Loppukaneettina: jotta tällainen uutisointi olisi muuta kuin sensaatiohakuista höpönlöpöä, pitäisi keskittyä niihin yrityksiin, joiden toiminta on eettisyys- ja ekomittareilla eniten punaisella. Mutta tässä tulevat media-alan lainalaisuudet vastaan: “ZTE:n kännykät valmistetaan lapsityövoimin” nyt vaan ei svengaisi otsikkona järin hääppöisesti.

Lisäksi kuluttajahan nimenomaan pystyy vaikuttamaan tuohon johtoportaaseen ja poliitikkoihin: aseet ovat ostokäyttäytyminen, viestintä ja demokraattinen päätöksenteko.

Omalla ostokäyttäytymisellä, perehtymällä eri yritysten eettiseen taustaan, keskustelemalla ja äänestämällä – ja kirjoittelemalla vaikkapa Facebook-seinään nämä muutokset alkavat syntyä.

Ja kuten sanottua, Niken, H&M:n sun muiden yritysjohdon päätökset alkoivat muuttua vasta siinä vaiheessa, kun kuluttajien mielipide alkoi näkyä viivan alla. :/

..ai niin, ja “varmasti olisi eettinen vaihtoehto” haiskahtaa aika pahasti idealismilta. Jos otetaan firma, jossa on 60 000 työntekijää, niin on varma, että siitä löytää aina jotain valittamista.

Mutta on täysin mahdollista vaikuttaa valitsemalla tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto. Tässä tapauksessa siis esimerkiksi Apple tai Nokia lienevät aika varmoja valintoja, ja ZTE ja HTC eivät.

Frank:
Ostokäyttäytyminen on aseena hyvin heikko.
1) Tarvittavaa informaatiota ei ole. Valtaosa informaatiosta on joko yrityksen itsensä tuottamaa tai skandaalinhakuista yksittäisten epäkohtien paisuttelua. Eettisiä kysymyksiä on niin monia, ne ovat sen verran kompleksisia ja alihankintaketjut niin pitkiä, että vertailukelpoista tietoa voi olla jopa teoreettisesti aika mahdotonta tuottaa. On siis varsin vaikeata saada kokonaiskuvaa minkään kansainvälisen toimijan eettisyydestä.

2) Ostokäyttäytyminen on vaikuttamiskeinona epädemokraattinen. Se jolla on rahaa, sillä on valtaa.

3) Ostokäyttäytyminen on viestintäkeinona kuin rikkinäinen puhelin. Ostamme tai emme, emmekä usein edes itsekään tiedä miksi. Sitten yritys yrittää joidenkin markkinatutkimusten perusteella arvailla, miksi eilen ostettiin enemmän kuin tänään.

4) Sitä eettistä vaihtoehtoa ei välttämättä ole. Eettinen kuluttaja on kännykkäkaupassa kuin kommunisti Jenkkien presidentinvaaleissa: sekä demokraatit että republikaanit ovat kaukana omista mielipiteistä, mutta muita vaihtoehtoja ei ole.

Ostokäyttäytyminen tuntuu muuttavan noita kansainvälisiä yrityksiä vain silloin, kun jokin järjestö onnistuu luomaan kansainvälisen skandaalinkatkuisen kampanjan epäreilusti yhtä toimijaa vastaan.

Eli toki meidän tulee valita tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto, mikä se sitten onkin. Mutta keskittymällä puhumaan kuluttajan vastuusta me siirrämme katseen pois niistä tahoista, jotka oikeasti voisivat muuttaa asioita.

Kuluttajan vastuun sijasta pitäisi puhua työntekijän vastuusta. Nuori polvi vaatii työpaikoilta enemmän merkityksellisyyttä ja kestäviä eettisiä arvoja kuin vanha polvi. Tämä voi olla todellinen muutosvoima suuryrityksissä. Kun yritykset huomaavat, että parhaat työntekijät kyselevät rekrytointihaastatteluissa yrityksen arvomaailmasta, niin ne alkavat aivan eri tavalla nähdä eettisyyden kilpailuetuna. Kuluttaja on etäällä yrityksestä ja kytkeytynyt siihen vain tuon minimaalisen määrän informaatiota kommunikoivan kuluttajavalintansa kautta. Työntekijä on läsnä päivittäin yrityksessä.

Jos haluamme muutosta, olisi meidän alettava korostaa työntekijöiden vastuuta yrityksensä toimista ja johtajien eettistä vastuuta omista päätöksistään. Mitä useampi meistä valitsee työpaikkansa eettisin perustein, sitä useampi työnantaja alkaa ottaa eettiset periaatteet tosissaan.

Molemmat kertovat siis siitä, miten heikompia voi puolustaa. Ja nimenomaan puolustaa heitä, ei vain tuntea tyhjää sympatiaa vierestä katsoen. Molempien opetus on sama: Jos haluat puolustaa pienempää, pidä huolta siitä, että isommat kuuntelevat sinua!

Ensimmäisen tarinan kertoo Pekka Haavisto ja se julkaistiin Image-lehden numerossa 10/2011:

Vuonna 2007 Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen. Hän istui pitkästyneenä työhuoneessaan ja surffaili netissä, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu.
”Mietin, että kukahan sinne oli hyökännyt, olisiko se joku mun kavereistani. Soitin Khalil Ibrahimille ja kysyin, että olitko se sinä joka hyökkäsit. Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi, että kyllä. Se olin minä.”
”Sitten mä kysyin, minkä takia sä sinne hyökkäsit.”
”Hän sanoi, että sen takia, kun kiinalaiset tukee tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle.”
”Kysyin, oletko sinä ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi mä luulen, että tää on sun uskonnon vastaista.”
”Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi, että kiinnostavia argumentteja. Anna Pekka mä soitan sulle huomenna. Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi, että joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois.”

Toisen tarinan kertoi Hannes Tiira, sokea tietokirjailija ja pastori, Satakunnan Kansassa 25.1.2012:

“‘Sokkee, polkee, puolsokkee!’ Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin, tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.
 
Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.
 
’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
 
Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’”

Olit kenen puolella tahansa vaaleissa, ole omassa elämässäsi pienemmän puolella. Mutta pidä huolta, että myös ne isommat kuuntelevat sinua!

A four-year old girl is left alone in the room with one marshmallow on the table. The child is told that she can eat the marshmallow whenever she wants. But if she is able to hold off until the experimenter returns, she will get a second marshmallow.

According to Roy Baumeister, one of the most distinguished social psychologist alive, willpower is the “greatest human strength“. It is also the one thing that most of us think we have too little of. In fact, when people are asked about their failings, lack of self-control is on the top of the list. Yet its importance is tremendous as the famous marshmallow experience has showed. The children who were able to hold out the entire 15 minutes the researcher was away at the age of four outperformed those who couldn’t in all possible fields of life when they were adults. They scored 210 points higher on SAT, became more educated, earned higher salaries, put on less weight, were more popular among their peers, used less drugs and so forth. Willpower seems to be the single factor that explains future success better than almost any other measure, including IQ.

But where to get willpower?

Ralph Waldo Emerson, one of the most influential American thinker of all time, was highly impressed by Martin Luther’s words. In his essay Fate he ponders on the strong hold that fate has in how our lives turn out. “Nature is no sentimentalist, — does not cosset or pamper us. We must see that the world is rough and surly, and will not mind drowning a man or a woman; but swallows your ship like a grain of dust.” Nevertheless, we humans are equipped with something special – thought and will. With them we can carve our own destiny if they are deep and strong enough.

For Emerson, the source of strong will lies in surrendering oneself to a greater cause:
“Alaric and Bonaparte must believe they rest on a truth, or their will can be bought or bent. There is a bribe possible for any finite will. But the pure sympathy with universal ends is an infinite force, and cannot be bribed or bent. Whoever has had experience of the moral sentiment cannot choose but believe in unlimited power.”

In other words, when we have principles and values that we believe in, our will is unbent. When we discover a cause that is greater than ourselves, it becomes a motivational mainstay that sharpens our will: “When a strong will appears, it usually results from a certain unity of organization, as if the whole energy of body and minds flowed in one direction.” We are so empowered by our cause that we are able to stand any pressure.

Here I stand, upon these principles. If they lead me into excommunication, then so be it. For these principles are stronger than me. Failing them would be to fail what is worthwhile in life. Therefore I stand by them, whatever it takes. I have no choice. The fate of these principles is the fate of myself.

Success in life is about willpower. And willpower is ultimately about finding a cause for oneself that is so great and capturing that it molds one’s whole being to flow towards this one, noble goal. The best way for getting things done is to connect one’s things to something that is larger than oneself. When one has found a true mission for one’s life, the necessary self-control emerges from within.

Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.

Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.

Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.

Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ‘alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.

Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa “valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ‘uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.

Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.

Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.

“If I had to summarize all the scientific literature on the causes of human happiness in one word, that word would be ‘social’. … If I wanted to predict your happiness, and I could know only one thing about you, I wouldn’t want to know your gender, religion, health, or income. I’d want to know about your social network—about your friends and family and the strength of your bonds with them.” (from Harvard Business Review)

The best way to have good relationships is to be good towards others. That’s because relationship is about mutuality, you can’t have a high-quality relationship with someone if you don’t give something into it. Thus we are more happy when we care more about the relationship than we care about ourselves. For social animals like us, it is through relations that happiness enters our being.

So the importance of relationships is paramount for our happiness. But there are at least four additional reasons why we should care about others happiness more than our own happiness. Reason number two is purely prudential: I do a favor for you and I can expect a favor from you when I need it. I exchange favors more or less formally with those around me; some owe me, to some I do owe. By doing good deeds I build a buffer of supportive network that is there when I need it the most.

This social exchange perspective is made stronger through the mechanism of reputation. When I do good deeds to someone, the word tends to spread around – and the word spreads around even more efficiently when I am an asshole towards someone. Because people value justice, those who have a reputation of being good to others can expect favors even from people whom they have never directly benefited. Similarly, nobody wants to step up for a guy who is known to care only about himself.

The reason number three is about emotional contagion. I am affected directly by the mood of others. Through mirror neurons and other mechanisms I pick up the moods of those around me and they have a direct effect on my own mood. Bring in front of me a person who radiates excitement and I feel more energetic myself. Bring me in the midst of miserable people and my mood drops. A human being is not an a island. Thus there can’t be an island of happiness in the midst of a sea of sadness.

When we see someone smiling, it makes us more happy. Scientist call it emotional contagion.

Fourthly, researchers show that when people do acts of kindness towards others it is many times the giver who gets a bigger boost in happiness than the receiver. As a social species our brain is wired to give us a boost of happiness when we are kind to others. In the same way that it is wired to give us a boost of happiness when we eat sugar. The difference is that the positive effect produced by good deeds lasts much longer.

But most deeply, we identify with other people. The closer they are to me the more their pains and joys are also my pains and joys. In my last post I described how having a child expands our identity from a person who cares only about oneself to a person for whom my own well-being and the well-being of the child are almost inseparable. But actually the same thing applies to some degree to all our relationships. My identity is more or less overlapping with all those people that are close to me. Therefore their joys and miseries affect me directly, as if they would be my own joys and miseries.

So a practical advice: If you visit the same cashiers in a shop every day, do something extra for them. Make them smile a few times and in the future your own happiness will receive a boost everytime you see them. And if you live with somebody, you better make sure that you think more about how to make him or her happy than you think about how he or she makes you happy. As we are more prone to notice our own good deeds this is the only strategy that can make a relationship sustainable, balanced and happy for both.

Being a human is about being with others. Our own well-being and happiness is entangled to our social relations in a number of ways. Even to the degree that our best bet in increasing our own happiness is to invest in the happiness of others.

It is paradoxical but it is true. The less you care about your own happiness and the more you care about the happiness of others, the more happy you are yourself.

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

In west we have an atomized view of the individual: I am separated from all the others. I ought to be faithful to what is inside of me, to my unique personality. In the end of the day it is my own responsibility to make myself happy, to look for my own interests and make sure I am living the life I want to live. Accordingly, I should be primarily interested in the maximization of my own personal happiness only.

"The so-called Western view of the individual" is about "an independent, self-contained, autonomous entity" - Markus & Kitayama

Having a child challenges all this. The little fellow is not just another person who I can use to increase my own happiness. In terms of identity and motivation he is quite much inseparable from myself. My interests and the baby’s interests is the same; what is good for him is what is good for me; what I want is that the baby feels good. My happiness is embedded in him, his fortunes and misfortunes influence my mood at least as strongly as my own fortunes and misfortunes.

So we can say that I have deeply transformed through becoming a father. Or more accurately, what is ‘I’ has expanded. The individual I was before no longer exists: I have become a duovidual. The newborn has become part of my identity, part of what I see as myself.

There is nothing mystical or unusual in this. When the sense of belongingness in some social relationship becomes deep enough it makes better sense to think of the relationship as the functional unit of what it means to be myself. In fact, a historical look reveals that most of our history we human beings have been so deeply embedded in our social relationships that it has made better sense to talk about “an interdependent view of the self” instead of the modern “independent view of the self.” In fact, the word individual as referring to a person didn’t exist before the 18th century.

We humans are social animals, deeply embedded in and defined by our close social relationships. Nothing brings this fact more at home for a western individual than having a child. A child is born, the individual is dead: Long live the duovidual!

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: “Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: “Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.

Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.

Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.

Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?

Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.

“I really like Christmas. It’s sentimental I know…”

Sen myötä, autuasta joulun aikaa itse kullekin säädylle!

This question has haunted me but only when I read Dan Haybron’s book The Pursuit of Unhappiness did I find an answer that would appeal to me. He suggested that there would be essentially three different ways that a life could be good and these dimensions are well-being, morality and aesthetics. Let’s look what is meant by them.

Firstly life can be good simply by feeling good from my point of view. So we could say that a good life is a life that is good for me. A good life is a life that we have a positive feeling about. Some might call this happiness but I feel that it is a too narrow concept. Well-being covers better the broad array of ways through which a life can feel good for a person. In any case, one’s own well-being is a quite straight-forward way through which one’s life can be good.

But we can also say that someone’s life is good from the moral point of view. A certain life can be good disregarding one’s own feelings about it if one has been able to make a positive contribution to the world through one’s actions. Someone might sacrifice his or her own happiness for the sake of others and thus decrease the goodness of that life from the well-being perspective. At the same time, however, that life has reached a certain nobleness as regards morality.

Thirdly, the life of a person can be aesthetically pleasing. We can read a tragic story of someone who suffered immensely within his or her life, did the wrong choices and caused misery to those around him or her. This life might not be good from the well-being perspective nor from the moral perspective. Yet there might still be some aesthetic value in the life; it might demonstrate a certain tragic beauty.

It is easy to see that these three ways to look at good life are independent from each other. The same life can be good within one perspective but lacking in others. We can demonstrate this by looking at four persons, let’s call them Arthur, Bertha, Cecilia and David.

Arthur is an arrogant guy who knows how to make the life pleasant for himself but at the same time doesn’t care at all about the well-being of others. For him others are just instruments to be used for his own pleasures. His life might (although even this can be doubted) be good from the first perspective but bad from the second and indifferent from the third.

Bertha, in turn, has given up everything to fulfill a duty of helping the poor in some remote corner of earth. For her this duty is a heavy burden and she is not really happy out there. In addition, her life might be so repetitious that it doesn’t make an aesthetically pleasing story either. But from the moral point of view we could say that she lived an exemplary life.

Cecilia is then this tragic girl who was born into poverty, was ill most of her life, stole things to come by and even murdered someone under obscure conditions before killing herself after the love of her life abandoned her. Happiness and morality were absent from her life. Yet there might still be some tremendous beauty present in her melancholic life story.

David then is mister Right. He always does the right thing; he has cool hobbies, engaging work, perfect wife and three kids to be proud of. In addition, he is friendly towards everybody, does voluntary work in some NGO and helps the poorer kids of the neighborhood to get a good education. His well-being is excellent and his morality intact. But nobody wants to make a movie out of his life because there is not a single flaw in it that would make it interesting. Aesthetically, his life is boring.

The question about good life is the most fundamental question that a human being can ask. When you ask it the next time remember that there are three different ways to answer it. What dimension is your strength and what is your weakness?

Is there a dimension that is missing from here? How do these three dimensions resonate with your life? Share your comment!

First reason to believe in the power of your dreams is that the clearer goals you have the more possibilities you see. When you have a clear idea of what you want then you are able to see how your actions in different contexts can advance that dream. An optimist who believes that the dream can come true is much more prone to achieve that dream. This is mainly because he or she is always on the lookout for opportunities to take steps towards its fulfillment.

Similarly, when you believe in your dream you have more energy and courage to work towards it. When you see a weak possibility you jump at it and see where it takes you. The one who tries knows whether something leads to success or not. The pessimist will not even try – and thus never will find out whether there would have been a path of possibilities available. This is the logic behind the saying of Henry Ford according to which: “Whether you believe you can or believe you cannot, you are probably right.” There might be a possibility or there might not be. As a pessimist you will never find out.

Thirdly, the world tends to help those who believe in their dreams. When you get enthusiastic about your dream then you most probably share it with those around you. And they might be able to give you invaluable advice, resources or contacts thus greatly increasing your change of success. Additionally, engagement is highly contagious and the kind of disease that people really want to get infected with. So when you are really engaged in a project it usually is easy to find other people who want to go with you in the same direction. Transforming your dream into a clear and communicable form activates not only the resources of yourself but also those around you.

Finally, the bigger and clearer the dream is for you, the more you are willing to sacrifice for it. Our time and other resources are limited and if you want to achieve something extraordinary you usually need to focus quite a large portion of them towards this one thing. Having a clear goal makes clear that you don’t get sidetracked but really work towards that dream of yours.

There are thus a number of good reasons to believe that all dreams are achievable. The more you believe in it, the bigger chance you have to actually achieve your dream. But there is – as always – another side of the story.

Life doesn’t always go according to the plans. It isn’t a coincidence that happening and happiness have the same first four letters – it reflects the ancient idea that happiness is what happens to us rather than something we can control. A surprisingly big part of our success or failure is due to external factors. In Silicon Valley they have recognized this. Therefore someone who has few bankruptcies behind him- or herself is not seen as a failure but as an experienced entrepreneur.

Believing that everyone can always achieve their dreams if they just try hard enough is totally untenable believe in the real world where a hurricane or a global economic crisis can undo everything you have worked for in a single sweep of fate. More specifically, this attitude leads to three detrimental consequences:

Firstly, you are too harsh on yourself. When you don’t achieve something you blame yourself. You see that it was your own fault that you failed. You become depressed thinking that you are a-good-for-nothing. You loose your ability to try again because you are sure that it will only reconfirm the fact that you are not able to make it. You doom yourself into cynical and embittered passivity in the face of life.

Secondly, you are too harsh on others. If you see people who are worse off than yourself you believe that it is their own fault. This attitude of superiority is one of the plagues of our modern times. There are far too many arrogant hotshots who don’t know anything about life but who are sure that their success is totally their own merit and that they deserve every kind of privilege that puts them above the others who have only themselves to blame. A person’s success or failure in life is quite much dependent on the economic, social and educational capital they have at their disposal. When you read those from-rags-to-riches stories you realize that almost always there was somebody who helped the protagonist on the way and provided the necessary means to make the journey to a new world. How many potential achievers are out there that didn’t have that necessary mentor at the right moment? And the statistics show that at least in America those stories are becoming more and more rare. American dream seems to be most achievable in countries where free education and other welfare policies make it possible for those starting at the bottom to reach their full potential.

Thirdly, by concentrating too blindly on your target you miss everything else that is worthwhile in life. It is always heartbreaking to read those stories about highly successful men who realize in their 60s how they missed out on the whole family thing and how they then try to compensate by spoiling their grandchildren. Be careful about what you dream because by choosing what you dream about you also choose away those things that are not part of your dream.

So what to do? In some situations, the believe in dreams coming true seems to be very fruitful. In others it leads to a dismal worldview. Which to choose?

Luckily we don’t have to choose and blindly follow only one of the beliefs. Instead we can be flexible and look at the world through the one that better suits any particular situation. As long as things work out as they should you can follow the success framework – it gives you energy to reach even further. But when life hits you with a hard hand straight in your face you should have the agility to change framework and not blame yourself or others but accept the situation that lady Fortuna has prepared for you. And then go on to find a dream more suitable for your new situation.

Why bucket list is so powerful? The answer is simple: Because most of the dreams we are really committed to work for are actually achievable. And getting clear of your dreams is the first step in this process. Additionally, even if you already have a certain dream you’ll be amazed by the power that the simple act of putting it on a paper has for committing to it and realizing it. So even if it sounds a bit cliché and silly, do it!

For me the wake-up call to do the list came in early morning hours of a bus trip between El Salvador and Nicaragua. I woke up to see Jack Nicholson and Morgan Freeman chat with each other in Spanish on the bus TV. Even though the movie was dubbed into Spanish the subtitles were in English (twisted, isn’t it) and captured by the charm of these two older gentlemen I watched the movie to the end. The movie was Bucket List and it is about two men from different backgrounds who are united by the approaching death and decide to join forces and do the things they always wanted to do. The plot is somewhat predictable but was still able to raise important issues about how one should live one’s life – and also move me to tears at few points.

The most obvious question raised by the movie is of course: Have you done your bucket list yet? If not, then do it! Not tomorrow, but right now!

To practice what I preach I did the exercise myself.

The first thing I realized when I started to answer the question was that I intuitively try to put my life in some kind of categories through which to think about the question. Two dimensions immediately came to my mind: the professional dimension of creating and achieving something. And the personal dimension of those people that stand close to me. After that I realized that I want to give something to the world also beyond my immediate social relations. And finally I thought that perhaps I should also ask what personal joys would I want to experience before I die. Beyond these four dimensions I really couldn’t think of anything that would be worthwhile to include on a bucket list.

So here are my dimensions for the bucket list (please comment if you feel that something important is missing):
1. Professional life: What targets I commit myself to aim to achieve during my limited lifetime?
2. Personal life: What beauty I want to experience in my relations to those near to me?
3. Giving: What do I want to give to the world before I die?
4. Experiencing: What memorable moments do I want to encounter before hitting the bucket?

So what items ended up on my bucket list?

In professional life my mission is to explore the eternal question about how to live a good life. I want to deliver some fragments of wisdom that could enhance people’s actual capacity to live a good life. But with the bucket list I had to get more concrete than that. And the first concrete target that came to my mind is to write and publish at least three different books: one in professional academic philosophy (preferably published by Oxford University Press, if I am allowed to dream big), one book about good life targeted at a more general audience and one fictional novel. In my trade, the books are the milestones of the progress of our thinking. Hence, items 1, 2 & 3.

1. Write a book in academic philosophy.
2. Write a book about good life for a more general audience.
3. Write a fictional novel.

Secondly, good philosophy is rarely done in isolation and one of the most exciting experiences in my short career have been the thrilling conversations I have had the honor to have with many wise people. This is a dimension I want to have more of and to put it into concrete targets I came up with items 4 and 5.

4. Have at least five professor-level contacts whom I can call day or night if an exciting idea hits me.
5. Give a lecture in one of the top universities in the world.

Thirdly, during my short initiation into philosophy and the scientific community I have encountered many great mentors that have unselfishly given so much guidance and invaluable advices to me that I am forever thankful for them. This is a debt I want to pay back for those that come after me. This is items 6 & 7.

6. Be amongst the persons that a future philosopher thanks in the acknowledgment section of her or his breakthrough book as one of the most important advisors in making his or her work possible.
7. Get some form of award for good teaching abilities.

Personal life proved to be a tricky section in terms of clear targets. One of my strongest personal dreams is to have children and be a loving father to them. But how to remake that into a clear bucket list item? Or how can one reduce love story or friendship into certain measurable bucket list items? Finally I came up with four items, 8, 9, 10 & 11.

8. Be able to support each one of my children in achieving what they dream about, whatever that might be.
9. Have a person to whom I can honestly tell that I love her until death do us apart.
10. Be the first person that a friend calls to when a major turning point of life hits him or her.
11. Organize at least every other year a huge party where around 100 good people I know gather together for a long night of joy and companionship.

Giving. Life has been fortunate for me. I have won the lottery of life by being born into a loving family in a peaceful and democratic country with strong social security system and good educational opportunities. Not all people are so lucky and therefore I feel that it is my responsibility to enhance their possibilities to live out a good life. I know that I could give quite much of my possessions away without it affecting significantly my happiness level. At the same time the amount I am giving away could change the life of a big number of people, save them from a disease, give them education and so forth. Let’s start, however, with a quite moderate monetary goal (item 12).

12. Give constantly at least 10% of all my income to good causes.

But I would like to get more personal than that. Martti Ahtisaari received a Nobel Peace Prize for his efforts for world peace in, for example, Namibia, Kosovo and Aceh. Yet even more impressive demonstration of his good work is the fact that in Namibia there are now lots of boys carrying his first name, Martti. Naming one’s child after someone is perhaps the greatest gesture of honour one can give. I don’t believe that my contribution will ever be as grand as Ahtisaari’s. But the true test of one’s devotion to helping others is not in numbers. It would be mind-blowing if some people felt that my contribution to their life had been so great that they want to honor that by giving my name to their son – or why not a daughter. Of all the items here I believe that this (number 13) is the hardest to achieve but in the bucket list you are allowed to put also your more ‘impossible’ dreams.

13. Have a baby named after me.

Experiencing. Finally, why not have some fun in life while it lasts? These things need not much explanation. I’ve wanted to try paragliding for many years but haven’t got into it yet. Meditation sounds very interesting but despite a few tries I haven’t had the patience to really make it into a daily habit. I enjoy traveling and love the sea. And some sporting challenges are always rewarding to achieve. You’ll find these items (14-21) below.

So here is my bucket list as of now, written just around the time I turned 30:

Professional life:
1. Write a book in academic philosophy.
2. Write a book about good life for a more general audience.
3. Write a fictional novel.
4. Have at least five professor-level contacts whom I can call day or night if an exciting idea hits me.
5. Give a lecture in one of the top universities in the world
6. Be amongst the persons that a future philosopher thanks in the acknowledgment section of her or his breakthrough book as one of the most important advisors in making his or her work possible.
7. Get some form of award for good teaching abilities.

Personal life:
8. Be able to support each one of my children in achieving what they dream about, whatever that might be.
9. Have a person to whom I can honestly tell that I love her until death do us apart.
10. Be the first person that a friend calls to when a major turning point of life hits him or her.
11. Organize at least every other year a huge party where around 100 good people I know gather together for a long night of joy and companionship

Giving:
12. Give constantly at least 10% of all my income to good causes.
13. Have a baby named after me.

Experiencing:
14. Paragliding.
15. Cross an ocean with a sailing boat.
16. Be able to uphold a state of meditation for an hour.
17. Live at least a half a year in three different countries.
18. Run the marathon.
19. Conquer a few cool mountains.
20. Complete a Worldloppet cross-country race in ten different countries.
21. Participate in the Jukola orienteering competition.

If reading my list didn’t move you to make your own list, watch the movie for additional inspiration. Even if for just to see how the dying character played by Jack Nicholson is finally able to complete the list item ‘Kiss the most beautiful girl in the world’. For me, seeing that scene was one of the moments when tears filled my eyes. The answer was so simple yet so surprising.

P.S. I would really love to hear your story. What items would you include in your bucket list? What kind of experience was doing the bucket list for you?

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

There are many lessons to be learned from this dramatic real-life story. One of them is about human motivation. All too often we hear people saying that people are motivated solely by their own happiness. That human beings are self-interested creatures whose every single act contributes towards their own well-being. It would be quite absurd – and dishonoring – to say that John Robert Osborn was motivated by self-interestedness when jumping on the grenade. Instead we should see that he was moved by something that he considered to be so worthwhile that he was willing to sacrifice his life for it.

Many people love to debate about whether human beings are essentially egoistic or altruistic creatures. In my opinion the whole distinction is founded on a mistake. The mistake is to think that altruistic behavior must be something which is against your personal motives. Instead we human beings can be motivated by many different things, some more related to our own well-being while others are more about the well-being of others. Osborn’s case was not an isolated incident. There are several recorded incidents of similar deeds of saving your comrades by sacrificing yourself. Less dramatic acts of self-sacrifice are a significant part of everyone’s life.

So instead of this imaginary polarization between two opposing positions the real question is this: To what extent a certain person is motivated by his own well-being and to what extent by some wider concerns? Some people lean more towards egoistic end of the continuum while others are more able to take others into account. Test here where you are located.

How egoistic or altruistic we are is largely determined by our cultural upbringing. Some cultures put more emphasis on self-interest while others learn children to value more the perspective of the others. In this regard there haven’t been many cultures during the course of human history that would have emphasized more egoism and self-regard than the current western culture. The catch is here: The way we see ourselves and others is a self-fulfilling prophecy. The more the politicians, economists, media and we all as individuals talk about human beings as rational and strictly self-interested, the more we become such cold and calculating creatures. And the more we have to suppress our natural tendency for empathy and regard for others. No wonder economy students demonstrate the least other-regarding behavior in tests.

Yet despite this cultural propaganda to behave egoistically all of us transcend the limitations of such a selfish lifestyle and demonstrate remarkable deeds of acting in the name of the well-being of those around us. When the situation calls for it there are greater capacities for other-regarding behavior in us than most of us would ever imagine. John Robert Osborn’s act is a testimony for this.

By emphasizing such acts and the general human capacity for empathy we can strengthen the other-regarding tendencies in our society and in our own lives. Therefore the most essential question as regards egoism and altruism is this: In what direction do you want to develop yourself and those around you?

The two first-mentioned questions could be understood as questions about the nature of the universe. Where did it come from and what is it like? Other way to put them would be to ask in what kind of world do we live in? The reason they are bad candidates as the fundamental question for us human beings is that they haven’t given adequate attention to the one asking these questions, the human being itself. If we would be eternal, disengaged and god-like creatures then that kind of noble question might be worthy of our attention. But instead we have a limited time here on earth, we care about our faith and therefore we have to choose carefully how we spend that restricted time. Devoting oneself to answering these questions means that one has made a choice in which one has given priority to this activity instead of – for example – trying to find a cure for cancer or be a good father to one’s children.

We are thrown into a world in which we need to act. As sociologist Hans Joas has put it: “Action is the way in which human beings exist in the world.” Every moment we make a choice about what we do. Whether we want it or not, we have every second the possibility to act in a multitude of ways. Therefore the most fundamental question for any human being is about what to do. What to do right now and more generally within one’s life. All the other ‘fundamental’ questions are only derivatives of this more general question. For example, finding the meaning of life, true nature of happiness, reason for the existence of the universe, whether god exists, what is morally right and wrong and so forth would give us good reasons to act in certain rather than other ways. But all of them can only answer subquestions such as what to do, given religion, or what to do, given our interest in our own happiness. What we need to answer, however, is what to do, given all.

Other way to phrase the same question is to ask ‘How to live a good life?‘ This is so for the simple reason that we have an interest in living in better rather than worse ways. Already Socrates recognized this to be the most fundamental of all questions. For the great philosophers of ancient Greece, the question about good living formed the most fundamental question of all philosophy. The aim of philosophy was not theoretical but about aiding people in their quest to live a good life.

Curious fact about the question of good life is that every single human being answers it but only a small amount of people ask it seriously. This is because we answer it through the way we actually live. Your life is at every moment your best answer to the question of good life. You can’t escape your life and therefore you can’t escape answering this question through your way of living. The problem is that if you haven’t answered the question yourself then somebody has answered it for you. You are either guided by values and needs chosen by you or then you are guided by values, desires, wishes and so forth that the surrounding culture and media has given you.

The most important step towards a good life is to start taking responsibility for it. This means that you start to seriously consider whether the model of good life that you are living today is really what you would have wanted to choose. It means that you start to seriously think what is the best way to live given your unique personality and situation. Carving your own values and path of good living doesn’t happen in a day. It requires long-term engagement in serious reflection and dialogue with other people. But then again, the reward is the best there can be: A good life designed just for you!

Sense of security is a funny notion. It is one of our most basic needs; we need to feel secure in order to feel good. But often it doesn’t seem to have much to do with the actual risks present in one’s life. What we humans are after is a sense of security, not security itself. And this can be found in many different ways. Some use seat belts when driving a car. That’s common back home. Some have a few huge stickers in the car stating that Jesus is the savior and that their fate (and concurrently their driving) is in his hands. This is common here in Central America. In this context using the seat belt would be as if one stated that one doesn’t have faith in God. Both strategies seem to lead to relative comfort for the driver and passengers alike.

It actually seems that the human afraidness is quite constant. Often persons seem to have a certain amount of fear inside of them. The circumstances then dictate where this fear is directed. If there are serious risks in one’s life one worries about them. If there are only minor risks in one’s life one puts the same amount of worry into them. Thus we find absurd examples of protected people loosing their sleep because of some minor spot on their skin while some remote friend of them keeps calm in the middle of a life-threatening civil war. As Proust – perhaps reflecting his own experiences – has said: “One may be afraid of not sleeping and not in the least afraid of a serious duel.”

This explains why it seems that in two different countries where the risks – as measured for example by life-expectancy – are radically different one nevertheless finds people that seem to have equal comfort in living. It is said that in countries with high volcanic activity people are unusually calm. They have accepted that everything they have – their houses, their family, their lives – could be taken away by a random twist of earth. With so many actual risks around them the usage of car safety belt feels like a minor matter and accordingly most car backseats in Central America seem to simply lack even the option of putting the belt on. And you might have guessed that the local driving style would in most cases be classified as high risk or very high risk by any western standards and the statistics show that this actually is the case.

On the other hand, in the protected lifestyle of Western middle class one views car seat belts as a matter of life and death; people condemn deeply and morally those who drive without a seatbelt. Because of the technical development we wealthy westerners have an increasingly strong feeling that life is in our hands. The natural catastrophes, wars, illnesses, infant mortality and so forth that made the life of our ancestors very unpredictable are now tamed to such extent by modern technology and health care that we can on average expect somewhere around 80 years of living.

The problem is that instead of making people worry less this decrease in actual risks makes people worry more about the remaining risks. The most complaining about the dangers and risks of living I have heard from persons that objectively shouldn’t have any worries as compared to the majority of the human population.

Instead of celebrating the freedom that this lack of risks has created we seem to curl up inwards, becoming more and more afraid of ever more minor risks. Nowhere is this more clear than in modern parenting. The psychologist William Damon has noticed how more and more of the playground equipment he played around when he was kid have been forbidden as too risky during the last decades. Dodgeball is banned and monkey bars have been stripped off. He is afraid that the attempt to generate a totally secure environment for our kids might not be good in the end because children need to explore the world and their abilities.

The point to take home is this: A life without fear is not a matter of the external conditions but a matter of attitude. Life is never risk-free. We are all going to die some day. To make the most out of the days before that we should not let fear control our lives. Increased security should lead to increased playfulness – not increased fearfulness. Life is about quality, not quantity. Increased life expectancy is of no use if it doesn’t lead to increased life celebration – even with few risks.

I realized this when I was back in civilization after having spent a week in the rural village of Lagartillo in Northern Nicaragua. Looking at myself at the mirror and seeing my unshaven looks I realized that I had lived a whole week without once seeing an image of myself. With mirrors, cameras, facebooks, youtubes and so forth this is a rare condition nowadays.

In the modern world of images, we seem to have lost our capacity to actually live out our lives. Life has become a matter of producing impressive images of an awesome life. People go to great lengths to produce that one perfect image to put on Facebook to impress others. More important than what our lives actually are like, is how they look like.

The image: The author riding down mountain Los Pueblos Amigos, one of the steepest and most famous MTB tracks in Costa Rica.


Nowhere is this more clear than on holidays. I’ve travelled with people that live their whole journey through the lens of the camera. Whatever impressive comes their way, the most important thing is not to actually experience the thing but to have a good picture of it. They are not present in their holidays but give up their actual holiday experience for the images they can show to others somewhere in the future. If they miss to capture something impressive their frustration is strong.

Even the sports nowadays are more about posing than the actual physical movement. I’ve noticed how fourteen-year-old kids refuse to even stand on a skateboard if someone is not filming. When they perform something extraordinary they don’t celebrate the thing itself. No, they run to the cameraman to see if he got it filmed all right. The sports that gain popularity are those from which you can capture impressive images from. In traditional sports like football, basketball, tennis, jogging or icehockey one can be in a constant flow of excitement for hours in a row. But in many of the modern extreme sports most time is spent waiting or preparing while the actual performance can last for only a few seconds. The thing is that with a good camera one can capture cooler photos from those few seconds than from the long hours of running on a field chasing an unsexy leather ball. The sports that look good attract more and more followers instead of sports that feel good.

How did we end up here? The technological development and our modern society of abundance are the driving forces. Jean Baudrillard argues that during the 20th century we transferred from a society that focused on commodities into a society that focuses on the consumption of images. Modern advertisement doesn’t any more sell us products but rather images and identities that the products present. We have entered the age of hyperreality in which simulated experiences and feelings have started to take the place of actual experiences. In this complex world generated by mass communication, advertisement, computer games, internet avatars and consumption of identity through branded products we have partially lost contact with ourselves. We have entered a Disneyland kind of world where the boundaries between real life and simulated life have become blurry.

The reality behind the image

Sounds complicated? Yes, the mix-up that has generated our modern condition is very complicated. I feel personally quite helpless and confused when those strong powers are messing up our way of living. But basically the thing is that because of the messages that we are bombarded with through TV, magazines and advertisement we feel that we have to keep up with the lifestyle that they promote as good and normal. Instead of being able to concentrate on our actual lives we have started to devote as much energy to our simulated lives: Making sure that our life looks like as it should; making sure that we are able to produce enough cool images to put on Facebook and other places to convince other people that we live up to the standard.

And as that standard is generated by professional actors, photographers, script writers and directors, our actual or simulated lives will never be able to reach it. We end up on an endless chase after the dream life that is impossible to make into reality in the first place.

I myself am not innocent either. When during this trip I’ve seen something impressive my first reaction has been to look for my camera. I also remember the frustration when I lost the contact information of the guy who had an underwater camera and got pictures of sharks we saw on our scuba dive in the Blue Hole. As the popular catchphrase nowadays goes: ‘Pictures, or it didn’t happen!’ So although I know its bad for me and try to fight against it I still am as captured by our culture of images as any other traveller and citizen.

How then to fight the seductive world of images that aims to alienate us from our lives? It is so pervasive feature of our culture that simple step-by-step instructions don’t seem adequate. The most important thing is to strengthen one’s personal values and one’s self-knowledge. The more we know about what we really care about the more we are able to devote our energy to those issues. The more we remind ourselves about our real sources of happiness – family, close friends, making a meaningful contribution both inside and outside of work – the more we are able to concentrate on them. And the more we concentrate on them, the more our happiness is based on sustainable values instead of chasing the elusive dream of a life that looks perfect. We need to feel more and pose less.

The change starts with a simple question you should ask yourself everytime you are starting to do something: Am I doing this for myself or for the image of myself?

Olemiseni rajallisuus, minuudelleni varattu päättyvä pelitila ajassa. Tämän sisäistäminen kytkeytyy vahvasti tähän nyt ylitettävään merkkipaaluuni. Nuoruus on ikuisuuden aikaa, kaiken ehtii tehdä vielä huomenna, mikään valinta ei ole lopullinen koska aikaa on vielä aloittaa alusta. Rajapyykilläni katson nyt taakseni ja tiedostan, että tiettyjä asioita ei koskaan tullut aloitettua. Ne olisivat voineet olla osa nuoruuttani, mutta eivät tule sitä koskaan olemaan.

Tämän hyväksyminen on vihlaissut kipeästi minua useaan otteeseen lähimpien kuukausien aikana. Mutta hiljalleen alan antamaan periksi sille ajatukselle, että päätöstä kohti juoksevassa ajassa ei aivan kaikkea voi saada. Elämysteni tilikirjaa täyttäessäni olen ajoittaisista vihlaisuista huolimatta todennut saldoni olevan monessa suhteessa edulliset lähtökohtanikin huomioon ottaen ihan mukava. Ajan vääjämättömän virtaamisen täysi hyväksyminen vaatii vielä työtä, mutta matkalla olo on jo hyvä alku.

Post-materiaalisen yhteiskuntamuotomme asettama kehitystehtävä noin kolmeenkymmeneen jatkuvalle myöhäisnuoruudelle on etsintä, kokeilu ja oman itseyden toteuttamisen tavan löytäminen. Tässä voin sanoa onnistuneeni. Irtauduin ja etsin, hakeuduin mahdollisuuksien puitteissa erilaisten elämänkatsomusten pariin, hain aktiivisesti mieltä avartavia uusia näkökulmia, pyrin ottamaan vakavasti kaikki tarjotut asennoitumistavat. Ja näiden toiseuden peilien kautta sain kokea yhä uudestaan niitä oivalluksen hetkiä, joissa oman perspektiivini rajoittuneisuus tuli näkyväksi minulle. Asteittain, välillä hiipien, välillä jymähtäen päin kasvoja, kasvoi etsinnälleni toivottu tulos.

Ihmisen osa on kohdata maailmallisuus siinä määrin kuin on siihen valmis. Harsoiset, pehmeän viettelevät kudelmat haihtuivat silmieni edestä usvamaisesti, eivät missään vaiheessa terävästi naksahtaen. Hiljaa alkoi niiden takana oleva musta tyhjyys kuultaa lävitse. Katsoin kiellettyyn, mutta kokemus ei ollut koskaan säikäyttävä, vain miellyttävän melankolinen. Lähempää tulviva lämpö kannatteli minua, kelluin turvassa allani levittäytyvää tyhjyyttä tunnustellen.

Halusin löytää tuon lämmön lähteet. Halusin kasvaa kohtaamaan tuon tyhjyyden kirkkain silmin ja levollisin mielin. Halusin ymmärtää missä tiedostava elämä kelluu; mikä voi kannattaa, vaikka jalkojen alla ei voi olla mitään vakaata? Halusin tutustua niihin erilaisiin harsomisen muotoihin, joilla ihmiset ja kulttuurit ovat tuon tyhjyyden torjuneet sekä rakentaneet merkitykselliseksi kuroutuneet elämänmuodot. Ja sidoin itseni tekemään työtä sen eteen, että voin jakaa kasvuni hedelmät muiden poimittaviksi heidän omalla matkallaan kahden tyhjyyden välisessä välähdyksessä. Löysin sen mitä haluan vuotaa yli.

Eteenpäin kulkevalla elämälläni on nyt selkeä suunta. Olen löytänyt ne arvot, ne päämäärät ja ne läheisyyden muodot sekä monet niistä elävistä lähimmäisistä, joihin haluan oman minuuteni sitoa. Toki koen että velvollisuuteni itseäni kohtaan on pitää tämä suuntautuneisuuteni kenttä muovautumiselle alttiina – sulkeutuminen on hengen kuolema -, mutta kentän selkeytyminen on saavuttanut asteen jossa elämänvalintojen tekeminen sen pohjalta tuntuu vakaalta.

Mainitsiko joku kuoleman? Hyvä on, vaikka elinvoimani saa sen vielä tuntumaan horisontin takaiselta kuilulta, on se tietysti tänäänkin läsnä, rajana jota vasten olemiseni suuntautuneisuus virittyy. Ja kutsumukseni vuoksi sen läsnäolon toistuva tiedostaminen ja hyväksyminen on lahja kehitykselleni. Olen tehnyt työtä kyetäkseni kohtaamaan kuoleman ammatinvalintani vaatimalla tyyneydellä. Toki toivon, että näiden harjoitteideni koetinkiveen olisi ajallista etäisyyttä vielä useampi vuosikymmen. Niin paljon on vielä elämyksiä, joita maailma voi antaa minulle. Niin paljon on läheisiä, joiden tarinan osana haluan olla. Ja niin paljon on mielessäni asioita, jotka haluan maailmalle lahjoittaa ennen ajallisuuteni päättymistä. Jos tietäisin elinpäivieni lähestyvän päätepistettään lähiaikoina, haluaisin ennen kaikkea kirjoittaa. Haluaisin jättää jotakin sisälläni olevista siemenistä muiden viljeltäväksi ja korjattavaksi.

Ei kuitenkaan pidä kätkeä totuutta pelkkiin vakaviin lauseisiin: Ilakoiva olen ollut ja olen edelleen! Eksistentiaalisten kirjoitushaasteiden synkistävästä vaikutuksesta huolimatta. Reipas elämänilo on minua pukenut, mieleeni on voimakkaana juurtunut kyky kääntää vastoinkäyminen ympäri, löytää sen alta haaste tai ratkaisu johon huomioni keskitän. Kaiken kaikkiaan kasvuympäristöni lempeys antoi mahdollisuuden eläytyä elämään kevyen leppoisasti. Perhosen lailla olen lepatellut sen lävitse, suuntaa seuraten tai sitä hakien, mutta myös suunnattomuuksille huomattavasti tilaa antaen. Rehellisesti sanottuna, en ole pohjimmiltani kyennyt ottamaan mitään oman tai muun ihmiselämän suurta tai pientä ilmiötä täysin vakavasti, tietty pilke on värittänyt kaikkien kokemusteni kohtaamista. Ehkä juuri siksi jouduin hakemaan olemiselleni ankkurin syvälle menevistä peruskysymyksistä.

Kypsyin hitaasti, koska välttelin äärimmäisyyksiä, radikaaleja siirtymiä ja suoria yhteenottoja. Erilaisilla kypsyntäkeinoilla on puolensa, mutta tämäkin tapa tuotti tuloksen, jonka olen valmis allekirjoittamaan. Nyt lepattelullani on suunta. Ja osa minusta huokaa: jo oli aikakin. Lepattelulla on toki puoltajansa minuuteni monimutkaisessa kudelmassa, mutta syvempään suuntaan ankkuroitunut osio on ajan kulumisen kautta jatkuvasti vahvistunut. Ja nuoruuteen liittyvät hedonistiset velvoitteet ovat jo usein tuntuneet sisäisesti haaleilta ja ulkoisesti kahleilta. Koetan käyttää tämän rajaviivan niiden liiallisesta palvomisesta irtautumiseen.

Tähde on se mikä jää ylitse. Elämä on tähdellistä, kun se tuottaa jotakin itsensä ylittävää. Kun siitä riittää annettavaa toisille. Olen toteuttanut kehitystehtäväni, olen löytänyt tähdellistymiselleni kanavan. Seuraava askel on sen täyttäminen.

In his book The Path to Purpose, William Damon argues that the best thing that can happen to a young person is to find her or his calling: ”This clarity of purpose generates in them a prodigious amount of extra positive energy, which not only motivates them to pursue their goals passionately but also to acquire the skills and knowledge they need for this task. In the process, they become very good learners; and they develop a practical effectiveness unusual for people their age.”

Here I was listening to a living example of Damon’s argument. A young person whose life was not revolving around himself and his immediate gratifications. Unlike most western 17-year-olds – the past me included – whose long-term visions meant asking where is the party next Saturday this guy was carried forward with a passion to make a difference. This didn’t mean that he would turn a blind eye to the delights of the youth either – from his tales I understood that his enthusiasm was well received by many girls – but simply that his life had a purpose that reached beyond simple hedonistic pleasures.

Even the language barrier couldn’t stop him from delivering his lecture. He told how his grandparents – along with the majority of the population – had been illiterate and how his grandfather had listened to a clandestino radio station during the Somoza dictatorship. He told how these revolutionary radio stations had delivered education to the villages, told news that the dictator tried to hide, mobilized people to counter the regime and encouraged their spirits by playing revolutionary songs. He told how the revolution finally succeeded, but also about the problems that his country encountered during the following years. Nevertheless, he had great faith in the current government. With a zest he told what good things the government had brought to this village during the last few years, most important being 24 hour electricity and a secondary school.

For him it was clear that if his home country wanted to carry this torch of development into the future, the engagement of young people into the local and nation-wide politics was the key. They must be educated to understand the importance of the political process in making the world a better place. He didn’t want his fellow youngsters to turn into passive and selfish idlers for whom the high-point of life is winning the NHL tournament on PlayStation and whose horizon is narrowed to include only me, myself and I. He wanted to make a difference by helping young people in his home-country to find a cause beyond themselves.

As said his own recipe for contributing to this development was radio. He wanted to study media communications in the university and after that host a radio show of his own in which he educates people about the political matters and plays Nicaraguan songs that promote the revolution. His own grandfathers liberation from ignorance started from listening to radio. He wanted to offer the same opportunity for the generations to come.

Throughout his tale I kept coming back to wondering how dramatically different his appearance was compared to an average seventeen-year-old in my youth. We were not interested in great causes, we were interested in who could buy us the alcohol for the weekends party and if some specific girls were coming there. Future meant for us studying and building a successful career. Pleasures in the short term, success in the long term, those were our goals. In other words, our lives revolved around ourselves and the satisfaction of our personal needs. He had found something better.

Naturally, there will be many people who will tell him that his dream is not worth fighting for. They will tell him that radio is a media of the past, nowadays TV is the only media that matters. They will tell him that his ideals and his understanding of the Nicaraguan politics are naïve. When he enters the university he will surely encounter many objections against his political ideals and his ideas of fulfilling them. These objections and the acquired knowledge will surely more or less redirect his calling into new directions. So it might very well be that he never realizes his vision as it stands today.

What I am sure about, however, is that these encounters will not take away the wave of positive energy that carries him forward. And wherever such a great concentration of willpower is heading at, there will be those who want to support him and there will be significant results. His goals might change along the way but I am sure that the new ones will be as filled with meaning as the present one. He is heading towards a meaningful existence – a life that is dedicated to making the world a better place through the means that he finds most fitting for himself. What greater blessing could a young person have?

Onnellisuus on nimittäin eri asia kuin menestys. Ja tältä osin viimeaikainen onnellisuustutkimus kertoo selkeää kieltään: Onnellisuutta emme saavuta takomalla ulkoista maailmaa kuin rautaa. Niin kauan kuin etsimme onneamme jonkin suorituksen päässä häämöttävänä palkintona olemme kuin rottia, jotka juoksevat oravanpyörässä kohti edessä killuvaa juustopalaa: saalis on aina seuraavan ponnistuksen takana.

Jos todella haluamme tulla onnelliseksi on meidän tiedostettava kaksi asiaa: Ensinnäkin – kuten Siddhartha Gautaman tapaiset ajattelijat oivalsivat jo tuhansia vuosia sitten – ulkoisen maailman sijasta meidän tulee keskittyä sisäiseen maailmaamme: asenteisiimme, ajattelutapoihimme ja siihen miten suhtaudumme itseemme ja maailmaan. Tutkimukset osoittavat, että muovaamalla ulkoisen maailman sijasta tapaamme olla tässä maailmassa kykenemme kasvattamaan onnellisuuttamme pysyvästi. Tässä myönteisten ajattelutaitojen opettelun projektissa harjoittelu on keskeistä.

Toiseksi toisten ihmisten rooli onnellisuudessamme on usein ratkaiseva, vaikka yksilöä palvova länsimainen kulttuuri koettaakin tämän usein kieltää. Tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joiden elämäntavoitteet ovat vähemmän itsekeskeisiä ovat onnellisempia. Niinpä moni kyynärpäät pystyssä omiin tavoitteisiinsa rynnivä ihminen tekee itse asiassa hallaa omalle onnellisuudelleen heikentämällä ympäriltään sitä sosiaalista yhteisöllisyyttä, jossa onnellisuutemme todellisuudessa asustaa. Suuri humanisti Martti Lindvqist pukee tämän sanoiksi mainiolla tavalla: “Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.”

Ehdotankin jalkapallon ystävänä, että sananlasku pitäisi muuttaa muotoon: ’Jokainen on oman onnensa keskushyökkääjä.’ Yksilö on siis edelleen keskeisimmässä roolissa, mutta onnistuakseen hänen tarvitsee ensinnäkin harjoittaa taitojaan ja toiseksi löytää ympärilleen sopiva ja häntä tukeva tiimi. Tässä muodossa sananlasku antaisi realistisemman kuvan siitä, mistä meidän kannattaa onneamme etsiä.

The vehicle of the couple. Picture from their web page. Learn more about their travel on goingoverland.com

The gentleman explained that by living in your home country you learn to look at the world through the lenses provided by that culture. The people around you condition you to look at the world in a certain way. You acquire the feeling that certain forms of behavior are normal and acceptable while certain others are not. This is what changes when you travel long enough. You become aware of other ways to look and evaluate the world around you. As a mundane example the gentleman told how in Kazakhstan the public toilets lacked doors:

So there he was, sitting in the toilet with his pants down when a local farmer with a donkey passed by. The Englishman looked at the farmer, the farmer looked back at him, and he felt that this was totally normal. Back in Britain the same scene would have felt extremely embarrassing.

To use traveling as a tool for your internal growth three conditions have to be met:

Firstly, any deeper change of worldview requires time. A week or two is not enough because you carry your cultural package wherever you go. Only through time you learn to gradually look beyond it in interpreting the behavior of others. This is why everyone should at least once in their life live amongst a culture that is not their own. One doesn’t have to take such a ambitious trip that spans all continents to achieve that, it is enough to stay put in some other country preferably a bit further away from home. More important than the location is time, the longer you stay the deeper insight you achieve about the new culture – and through that of your own culture.

Secondly, one needs some courage, the gentleman told. When you step outside your worldview and examine it critically you simultaneously step outside of your comfort zone. It can be quite a painful experience to learn that something you have believed in and based your life decisions on isn’t so certain after all. Abandoning your deeply-held beliefs is hard. To achieve that you have to have enough strength of character. Otherwise you easily fall into a defensive state where you blind yourself from seeing what could be detrimental in your current worldview and furiously defend it against all differing ways of living.

Thirdly, you need to expose yourself to the real life of the country you are in. It is perfectly possible to travel around the world without leaving the comforts of western living behind. One can take sunbaths in a gated resort on the coast of Tansania feeling lucky that the realities of the poor life of the local people is out of sight. But this kind of disneyland-traveling doesn’t learn you anything. What you need to do is to step outside the tourist traps and encounter the local way of living. Visit their homes, walk around in their farms, eat with them. Only in meetings with ordinary people does genuine cultural exchange occur.

The gentleman told also another perhaps even more revealing example of how important the skill to interpret situations from the perspective of the other is. This time the scene took place in Honduras:

The couple had camped in the jungle near a village where indigenous Mizkito people lived in very rural conditions. Driven by curiosity the local kids had come to look at them and befriended them. The couple was eating and the kids asked for food so they gave a little food for the kids. Next day the kids who again had come to play around with them asked for some cooking oil. They even suggested that they can wash the car and get some oil as a reward. The couple running low on the cooking oil told that they can’t give it to them. Later they noticed how someone had stolen the oil bottle. When one of the kids returned the man told him how disappointed he was. Embarrassed the kid returned the empty bottle and said that the oil went to his mom.

From the western point of view the situation is clear: The kids stole the oil and stealing is morally wrong. End of story. From the local, more collective perspective where ownership is not such a holy cow the situation is more complicated. In these kinds of cultures it is regarded as common place that those who have share with those who haven’t. Even though the couple from their own perspective was running low on food and had a tight budget ($20 per day which is already quite little), compared to the kids they were extremely wealthy. From the perspective of the village people the car alone confirmed that. They might have felt it unjustifiable that the couple was not willing to share even a little bit of oil with them. So they took the justice in their own hands.

Hearing this story was a learning point for me. If I would have been in their situation I most probably wouldn’t have been able to look at the crime from this perspective. And most probably if this had happened during one of the first days of their trip the gentleman wouldn’t have had the widened perspective either to look at the matter from this angle. But after more than a full year of travel and contact with different indigenous people he had already learned a thing or two about their worldviews. The long nights spent at small villages in Ukraine, Mongolia, Guatemala and other countries along the way had paid off.

The expedition on the road. Picture from the web page goingoverland.com

But be warned, the internal growth comes with a price. It might be surprising to learn that the hardest part of a long-term trip is going back home. It is quite understandable, however, given the changes you have gone through. You are a different person, most probably enlightened in many ways compared to your old self. And there you are, back home where nothing has changed: Your friends are the same, your work and colleagues are the same, the society and everything is the same. How are you able to cope? There seems to be a place carved for you by your old self but somewhat you feel that you don’t fit into it anymore.

Two issues in particular worried the gentleman. Firstly he felt that in some ways his views about the upsides and downsides of modern western societies had changed. And he was afraid that his old friends and colleagues would not understand his changed viewpoints. Secondly, he had been a quite successful leadership consultant before their trip. But given all he had experienced and all the ways in which his attitudes and values had changed during the trip he wasn’t sure that he simply could jump back in that career.

They still had a long way to go – through the South America, cross the Atlantic, and through the Africa – but sooner or later he would have to take issues with what way of living he could commit himself to in the future. What kind of place could he find in the society that had been his home throughout his life but that he had to learned to look from a new angle because of their trip?

By exposing yourself to different people with different world-views you run the risk of changing yourself, your values and your way of living – sometimes even radically. That is called evolution of thinking, it is personal growth. But are you ready for that?

I would imagine that many young guys would dream about that kind of simple life filled with earthly pleasures and taking place on the stunningly beautiful Caribbean coast of Belize. But if you find that kind of lifestyle attractive ask yourself why are you not living it?

The 'Budgetman' selling lobster on the main road of Caye Caulker

For most of the young western guys living that dream would be possible: There seemed to be plenty of fish in the ocean and the skill needed to get it up from there is not exactly any rocket science. Besides, living in Belize is cheap compared to western countries so one can make ends meet with going out fishing only a few times a week. Many western travelers staying on the island were saying that living here is awesome and that they would like to stay for a longer time – yet everyone of them were going back home to get back into the corporate treadmill. What is holding us back? I’ll tell you in a minute.

The second encounter with happy fishermen was perhaps even more ‘authentic’ and happened in the tiny, remote and rural village of Orinoco on the Atlantic coast of Nicaragua where I was the only tourist. Observing their daily living I couldn’t help but being impressed by their life. Here they are, living in extreme poverty by all Western standards. Yet they don’t seem to be lacking much: their food is good by any standard – fresh seafood, organic fruits and vegetables -, they live close to their extended families and friends with a strong sense of community, and the weather is pleasant. And above all, to achieve this lifestyle they work much less hours per day than we ‘wealthy’ westerners.

The reason me and other travelers impressed by the coastal lifestyle of Nicaragua and Belize are not relocating is that the western standards of proper living have an internal hold of us. I couldn’t enjoy being a fisherman in the long run, despite the beauty of that way of living. Why? Because certain sense of progress, achievement and career advancement is lacking from that life. With that way of living I would ‘already be there’ and we in the west are told that what we want in life is always ‘behind the next achievement’. Ours is a world of go-getters, hunger is what keeps the wheels greased. Be a tiger, not a happy sloth! It is this attitude we carry in our souls even on our vacations. We are able to chill out only because we know that it is only a temporary break-off from the ‘real life’. And real life is a life where you should have a clear sense of progress.

Living the simple life in Orinoco

There was not a trace of this strive for achievement in the village of Orinoco – they were happy to work only to the extent that they have some food on the table. Some days a few hours, on others more, some days not at all. And on Caye Caulker the fellow tourists I met were all telling how the slow pace and chilled out atmosphere grows on you from the moment you step your foot on the island. They learned not to look at the watch and many of them realized at some point that they had spent much more days on the island than they had planned for. Yet when their time was up they returned to their home countries with the more achievement-oriented lifestyle again grabbing a hold of them.

So what is the takeaway? Am I suggesting that every western person should break the chains our culture has captured us with and escape into a more easy, less stressed and happier lifestyle? If I would, I would be practicing hypocrisy because I myself am still possessed with a strong urge to achieve something in my life. But awakening to the knowledge that there are alternatives available is relieving in itself. With alternatives in view one can take a more relaxed attitude towards one’s choice of living. If at some point I realize that I am not achieving what I want to achieve that is not the end of the world. Winning the rat race is not the only way towards fulfillment. By changing the way I want to live my life I can be as happy or even happier in that new situation.

And most importantly, when you truly realize the existence of other ways of living you loose your innocence. From that moment onwards you are making a conscious choice about which of the alternatives you are committing yourself to. I know that with enough time spent on this island I could internalize its way of living and from that moment onwards the western striving would seem alien to me. So change is possible even thought it requires time and effort. The fact that I am not trying to change is already a choice, a commitment to my current way of living. So ask yourself, is life of ease your cup of tea or are you willing to consciously commit yourself to a more stressing lifestyle of pursuit?

Upon hearing this the successful business man knew that he could help the poor fellow:
“You know, I am a Harvard business graduate. If you follow my advice you could change your life!”
“What do you mean?”
“With that amount of fishing you can support your current lifestyle, right?”
“Yes, quite much so.”
“Then, if you would work also the afternoons you could use the gained extra money for investments. Soon you could by another boat and hire some guys to run it. Your revenues would increase again and soon you would be operating a fleet of fishing boats.”
“And then what?”
“Then you could leave the fishing to the others and concentrate on the business part. You could cut out the middle man by selling directly to American distributors. You would of course have to relocate to LA or New York but that would be a necessary sacrifice for the success that awaits you.”
“And then what?”
“By working hard you could be a millionaire in twenty or so years.”
“And then what?”
“Then comes the best part: You would sell it all, cash in the money and retire into a small coastal fishing village where you could just play around with your kids, have some quality time with your wife, stroll around the village in the evenings and hang out with your friends, drinking some wine and playing the guitar.”

Hers is a life of opposites: Combining undercover revolutionary activities and love affairs with guerrillas with motherly responsibilities of taking care of small children is a hard task. But she couldn’t help to notice how irresistible a strong man with a mission and with death written on his forehead can be. At one point she tells about how she made love to a guerrilla warrior called Marcos – who was gunned down in the backseat of a car a few years after – and how before lovemaking on the cold, hard floor of his hideout he “placed the gun and the case with the hand grenade against the wall”. Marcos wants her to stay the night but she refuses because she has to tend her daughters. And half an hour after this passionate and secret love scene she is again the bourgeois mother cuddling with her daughters.

Reading her autobiography it becomes clear that what made all the difference to her life was the fact that Gioconda Belli is that relatively rare kind of person who thrives strongly on meaningfulness. In her twenties she realized that her desire for meaningful existence is so overwhelming that she is willing to jeopardize everything she has – her family life and even her own life – in her pursuit for it. When she is about to join the clandestine Sandinista movement she backs up a few times because of being afraid of the very real consequences. But then, “all of a sudden, I realized I was on the verge of closing a door that was my only way into a more meaningful existence.” She gathers her courage and takes a step out of the bourgeois life, into the life-threatening world of a revolutionary movement within a dictatorship.

Because of her bourgeois public image she becomes the courier who passes important messages from one part of the organization into another. The life of a rebel is hard, many were the companions that suddenly were killed and whom she had to grief in secret in order to not reveal herself. And these losses hurt:

“At some point I fell apart, and began weeping in despair. The intensity of the pain startled me – it was as if one of my own brothers had died, someone close that I loved and not a person I barely knew. That was when I understood how strong the bond between those of us who were in the struggle was: we were a team, a unit.”

This was when she learned about the killing of Ricardo Morales Avilés and Oscar Turcios, persons she had only met briefly a few times. Later on she would loose a man she passionately loved. That pain stayed with her for years.

Despite its dangers, the rewards this lifestyle gave made it impossible to stop. The bond with the organization was so strong, participation in the revolution filled one’s existence with such a insurmountable sense of purpose, direction and meaningfulness that it justified all the sacrifices. At some points even she herself was baffled by how deeply she had connected her faith and identity with the revolutionary cause:

“Were we all mad? What mystery in human genes accounted for the fact that men and women could override their personal survival instincts when the fate of the tribe or the collective was at stake? What was it that enabled people to give their lives for an idea, for the freedom of others? Why was the heroic impulse so strong? What I found most bewildering and extraordinary was the real happiness and fulfillment that came along with commitment. Life acquired unequivocal meaning, purpose, and direction. It was a sensation of complete, utter complicity, a visceral, emotional bond with hundreds anonymous faces, an intimacy of multitudes in which any feeling of loneliness or isolation simply evaporated. In the struggle for everyone’s happiness, the first happiness one found was one’s own.”

There are many ways to go through the human existence. Martin Seligman separates between three forms of happy life: The pleasant life, where one chases after pleasures and happy emotions; a life of engagement where one’s existence is filled with some activities into which one is absorbed; and a meaningful life where one has a sense of working towards goals that transcend oneself. Of these three, the last-mentioned provides most solid forms of happiness according to Seligman. And if one wants to learn what this meaningful existence is all about, I can’t think of a much better book than Gioconda Belli’s autobiography ‘The Country Under My Skin – A Memoir of Love and War‘. In her life the innate search for meaningful existence is combined with a unique historical situation provided by the revolutionary movement to follow those instincts to the max – and an ability to carefully reflect the psychological landscapes in which these desires for purpose dwelled.

What we learn from Belli is that if you have a change to find a purpose you could believe in, a cause you can strongly identify with, values you are willing to sacrifice your life for, then be prepared: Chasing them can lead to unimaginable forms of fulfillment and happiness. The highpoint of Belli’s life as a revolutionary is encountered in 1979 when the freedom fighters had taken control of the capital and the dictator had fled. After living in exile for four years and using her time to handle press relations and gather international support for the Sandinistas, Gioconda Belli was finally able to return to her beloved home country, to the streets of Managua:

“And so we began yelling out ‘Freedom’ as loud as we could … People responded ‘or death’ completing the Sandinista war cry they were all so familiar with. … That cry was now a symbol of victory, of the courage that had brought about that hot day when freedom finally showed its face in the streets of my city for the first time in half a century … I will never forget the eagerness, the hope, the joyous optimism of those faces. All the grief, tears, everything I had lived through had been worthwhile if only to live through this moment. What more could I ask than to bear witness to so much happiness? What had been the goal of all our efforts, if not these smiles? Whatever existential doubts one had disappeared right here. This was our life’s purpose: to see others smile, to take human joy to its full potential.”

“Remembering that I’ll be dead soon is the most important tool I’ve ever encountered to help me make the big choices in life. Because almost everything — all external expectations, all pride, all fear of embarrassment or failure — these things just fall away in the face of death, leaving only what is truly important. Remembering that you are going to die is the best way I know to avoid the trap of thinking you have something to lose. You are already naked. There is no reason not to follow your heart.”

Steve Jobs did many marvelous things in life. Founded Apple and lead it into developing stuff like the the Mac computer, iPod, iPhone, iPad, iWhatever. Lead Pixar into revolutionizing computer-based animation with films such as Toy Story. But for me personally by far the most impressive thing he ever did was a commencement speech he held at Stanford University in 2005. In this short speech he gives three invaluable lessons about how one should approach one’s life to live it to the fullest.

Firstly, life makes a coherent story only when we look at it with hindsight. The problem is, of course, that we have to live it forward. Steve illustrates this with a story about how he as a young college drop-out took a course in calligraphy without it having any practical application in his life at the moment. Ten years later, however, this knowledge of beautiful typography partially made the base for the sophisticated visual design that has ever since been the trademark of Apple products. For Steve, this is a lesson about dots: “You can’t connect the dots looking forward; you can only connect them looking backwards. So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something — your gut, destiny, life, karma, whatever. This approach has never let me down, and it has made all the difference in my life.”

Secondly, make sure to love what you do. Steve recounts the difficulties he faced when he was 30 and suddenly fired from the company he had founded and which had been the focus of his entire adult life. The experience was devastating but eventually lead into many great things such as founding and leading few other companies – and finding a wife – before returning to steer the Apple. He was convinced that the only thing that kept him going was that he truly loved what he did. And this is the lesson: “You’ve got to find what you love. And that is as true for your work as it is for your lovers. Your work is going to fill a large part of your life, and the only way to be truly satisfied is to do what you believe is great work. And the only way to do great work is to love what you do. If you haven’t found it yet, keep looking. Don’t settle. As with all matters of the heart, you’ll know when you find it. And, like any great relationship, it just gets better and better as the years roll on. So keep looking until you find it. Don’t settle.”

These are important lessons but perhaps the most important advice for successful life is the third one: Put your life into perspective by thinking about your death. As a teenager, Steve found great inspiration in the quote: “If you live each day as if it was your last, someday you’ll most certainly be right.” He tells that since then he has looked into mirror every morning and asked himself: “If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?” This is a powerful question. If one would seriously ask it everyday one could avoid many lukewarm choices and stagnant phases of life in which one is too lazy or too afraid to effect the necessary change. The question pulls one out of the comfort zone of conventionality and puts the mirror in front of oneself: Am I really living the life I want to live?

Now Steve Job is dead. He didn’t want to die but he had accepted the fact that it is the destination we all share: “No one has ever escaped it. And that is as it should be, because death is very likely the single best invention of life. It is life’s change agent. It clears out the old to make way for the new.” His contribution to the technological development has been enormous but in ten years the products he helped to design have become antiquated and new, better and more powerful ones have replaced them. He knew it himself: “Right now the new is you, but someday not too long from now, you will gradually become the old and be cleared away. Sorry to be so dramatic, but it is quite true.”

On the other hand his wisdom for life will not be outdated as long as there are human beings who struggle with life and with the inevitable death. I hope that the longest-lasting legacy of Steve Jobs will be that we should keep in mind the inevitable fact of life he himself today faced. Because facing your mortality is a wake-up call to seize control of your own life:

“Your time is limited, so don’t waste it living someone else’s life. Don’t be trapped by dogma — which is living with the results of other people’s thinking. Don’t let the noise of others’ opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary.”

These kinds of experiences, when repeated all over the day, start to have a toll on one’s morale. Is it simply impossible to meet with anyone who doesn’t see me as a walking wallet? When encountering the locals in such atmosphere one can never put one’s guards down and relax because one never knows from what direction and through what shape the request for money comes from. One starts to seek the company of fellow travelers who one can trust. Unfortunately, I hadn’t met any for six days. These remote villages are clearly still waiting for the tourists to come. Amongst all this, I started to wonder is my anxiety simply the result of my cultural upbringing?

For us westerners, ownership is everything. It is a basic right, the one principle around which our society is built. Ownership is our culture’s holy cow, worshipped and never put into question. But this individualistic take on ownership is not shared by all cultures. Many indigenous cultures put much more emphasis on sharing and joint ownership. My house is your house, if you are hungry and I have food, the food is also yours. In conditions where one’ security network are the people one knows, people have learned to share.

My friend's mother in her kitchen

Nicaraguans, especially in these poor villages, were clearly closer to ideas about the shared nature of ownership. I learned this even before arriving when reading some books about the cultural customs of people in Nicaragua in which I encountered several times the warning that if one marries a local man or woman one marries his or her whole family. Suddenly the family sees it as your responsibility to pay for the aunt’s dentist bill or the nephew’s education. For them it is perfectly ordinary that in the extended family those who have help those who haven’t. So when they ask for money they are not exploiting you but only doing what is natural in their culture. It might be added that this attitude of sharing lives well in some marginal groups in our home countries as well. I’ve learned to know some hippie people for whom it is common that the one who has cash at the moment pays the beers of the friends also.

I don’t feel like a rich person. My salary is quite much around the average Finnish salary level. A few years back, while living in Thailand for half a year I met with a young Danish guy who had made a fortune through some IT business From time to time, when we went to a bar in a big group, he bought the table full of drinks and shared them with everybody. I appreciated this and thought that if ever I have my hands on equal fortune, I will behave the same.

Yet, compared to these people in the villages of Nicaragua I am the one who possesses a fortune. Many of them live practically outside of the financial economy, getting their needs met through doing things themselves and through exchanging and sharing. During an average month, most people in these villages live with less than a hundred dollars. This means that my average income is actually around thirty times bigger than theirs. That is a huge difference in income if something. It makes oneself wonder what really is morally right and wrong in these situations.

So this one day I walked towards another village around half an hour walk away. En route I met a girl who had the same destination. We engaged in a conversation and whilst in the village she showed me around and introduced me to people. I wanted to repay this generosity and offered to buy a beer to her and her cousin who had joined our tour around the village. They gladly agreed. After the first beer, why not have a second one? Without anyone saying it aloud it was clear that I am going to pay this round also. And the third round into which another cousin joined in. There would have been a fourth round unless I had run out of cash.

Drinking a few beers in Marshall Point

Was I exploited? I think not. The interest these people showed in me was genuine, we had real conversations about the differences of life in our respective countries and we laughed. In my travels I’ve met all sorts of scam artists whose evil intentions are easily spotted behind their supposedly friendly smile and “my friend, my friend” shouts. These were not that kind of people. They wanted to have a good time with me, drink some beer, and most probably lacked the cash to buy it themselves. So the only genuine other option was for me to drink alone. It might be added that even when I paid for the four of us, I paid less than I would pay for one beer in the bars I frequent back home.

The next night, I was drinking a few beers with a guy who was barefoot because he couldn’t afford new shoes. Having at least ten pairs of shoes back home, it would have felt rude and unjustifiable to ask for him to pay his own beer whilst we were drinking together. The next day the favor was returned when he showed me around the village, introduced me to people and offered a meal his mother had cooked. A day after that his cousin (in these small villages everyone seemed to be cousin with everyone) took me to a jungle trek to see his family’s farm.

So given the huge income difference it might just be right that I pay the bill. Of course, it becomes crucially important to be able to separate two sorts of people from each other: one the one hand those who befriend me only for the purpose of ripping as much cash out of me as possible – and who often are willing to use every trick and scam to get it. And on the other those who are really interested in me as a person and want to be friends with me. And for whom it then is just natural that I as the one with enormously more cash pay up the beers. But things are not even as easy as this: I’ve met with many people who lye somewhere in between these extremes. They are interested in the funny looking foreigner but they also are seduced by the possibility to get something from them. In real-life moral dilemmas in which one encounters real people things are only black and white if one refuses to see the colors.

Childhood is when the basic elements of our identity are put into the place; who are we and where we belong to. And the sea was strongly present in my childhood. If someone would ask me what is my favorite place on earth I would immediately know the answer: a certain tiny island in the Finnish Gulf of the Baltic Sea. That’s where my family’s summer cottage is and where all my childhood summers were spent. Except of course for my dad’s month long summer vacation which was spent on a sailing boat. Calculating these summer months on a sailing boat together with the nine months I spent in the Finnish navy ships whilst serving the obligatory military service I could say that before the age of twenty I had spent around two years of my life sleeping on boats surrounded by the salty water.

Now I am 9.844 kilometers and one ocean away from there, in a different culture and without having met a single person from my home country in over a month. Traveling alone for such a long time one can’t avoid the moments of homesickness. Although one meets a lot of people, sometimes the loneliness grows on you and you look sadly into the distance thinking about and longing to the people and places dear to you. But when I got to the sea, half of all this was suddenly gone. That’s because I grew up with the sea. It is as much a part of my story as are many people who are close to me. Sea is part of my identity, it is part of my answer to the question ‘where I belong to’. It is like a good friend – almost a member of the family. So when I am with the sea, I am no longer alone.

That’s also why sea is able to inject meaningfulness to whatever place or activity that is connected to it. Watching a sunset with a dear friend is a different experience than watching it with some random acquaintance. Although one does not speak too much, just knowing that the other is there makes the experience more meaningful. It is people we love who make our lives meaningful. That’s why experiences and activities connected to people one care about feel meaningful. And that’s why the meaning of life is to make oneself meaningful for other people. For me, the same applies to the sea. As it is like a dear friend to me, anything connected with the sea is more meaningful for me. Sense of belonging is a basic human need and I belong with the sea.

Album of perfect stamps!

Butterflies,
ships,
sea shapes, corollas,
leaning towers,
dark eyes, moist and
round as grapes,
album
smooth
as
a
slippery
fish,
with thousands
of glistening
scales,
each page
a
racing
charger
in search of
distant pleasures, forgotten
flowers!

[-- --]

Insatiable
spiral,
comet’s tail
of all earth’s
highways,
dictionary
of the wind,
starstruck album
bulging
with noble
fruits and territories,
treasure keeper
sailing
on its treasure,
garnet
pomegranate,
nomadic
stamp album!

Neruda’s autobiography starts with an exalted description of the Chilean forest. He describes its small details and smells, how “the wild scent of the laurel, the dark scent of the boldo herb, enter my nostrils and flood my whole being.” In describing his encounters with nature words such as “euphoric”, “fascination” and “miracle” are lined one after the other. He exclaims that if one wants to understand himself and his poetry one must understand where he came from; how he and the land were united: “I have come out of that landscape, that mud, that silence, to roam, to go singing through the world.”

Neruda extended the same enthusiasm that nature received also to the people he met. The book is filled with small odes to the greatness of certain poets, artists and politicians that Neruda had the honor of crossing paths with. As only one example, in describing his late friend and colleague Paul Eluard (in a section entitled ‘Eluard the Magnificent’) he closes with the following words: “Tower of France, brother! I lean over your closed eyes, they will go on giving me the light and the greatness, the simplicity and the honesty, the goodness and naturalness you sowed on earth.” I stopped counting how many times Neruda exclaimed how – sometimes after a brief meeting – he and someone he met became dear friends for lifetime.

All in all, his autobiography itself is not a chronological recounting of the major points of his life but rather a collection of small stories and snapshots from here and there along the path he walked. Small moments of beauty, encounters filled with wonder, tiny bits that make human life so beautiful. I guess that this was the only way a person like Neruda could write his memoirs.

Reading Neruda I feel myself to be an engineer cursed with the gift of ‘concentrating on the essentials’; only taking into account the facts that matter and ignoring everything else. This might be an effective strategy when one wants to build a bridge or an airplane. But living one’s life in a way where all the unnecessary stuff is extracted out will miss out so much beauty in the world. Concentrating on the important facts might lead one effectively from one place to another. But life itself is not so much about getting from A to B than it is about enjoying the trip itself. And in here, embracement rather than ignorance of detail is the recipe.

What is thus the most standing legacy of Neruda’s life is the way he reminds all of us how beautiful even the small details of life can be – if we just watch them with eyes wide open. As Mark Strand writes: “There is something about Neruda—about the way he glorifies experience, about the spontaneity and directness of his passion—that sets him apart from other poets.” The best way to make one’s life experience more aesthetic is to understand that richness of observation is as much the feature of the eye as it is a feature of the world. When we learn to look at the world in the right way, we can find beauty even in a plastic bag.

Neruda found his gift of appreciating the beauty of life early on: “Along endless beaches or thicketed hills, a communion was started between my spirit – that is, my poetry – and the loneliest land in the world. This was many years ago, but that communion, that revelation, that pact with the wilderness, is still a part of my life.” We should make the same pact with the world promising to remain open for the beauty of it all to flow in. We should enrich our lives through embracing the inherent beauty of the world.

I’ll let the master himself close this post, describing how he felt when he wrote his very first poem:

And I, tiny being,
drunk with the great starry
void,
likeness, image of
mystery,
felt myself a pure part
of the abyss.
I wheeled with the stars.
My heart broke loose with the wind.

Contrary to this, back home I have many friends and acquaintances for whom the aesthetic dimension forms a vitally important part of their way of living. Be it food, wines, music, architecture, clothing or whatever, they have acquired a very refined taste. In their fine-dining evenings they spend hours discussing and selecting the correct wine to their innovative new recipes.

This is fine as it is but for many it is clearly a game where the most important objective is not the aesthetic experience itself but to be ahead of the others: to develop a liking for a new band before others have heard it, to be able to have an opinion about the distinguishing features of every type of wine-grape and to be able to form innovative combinations of haute couture and second-hand clothes. I would go as far as to say that there are many people among us today for whom pursuing this aesthetic dimension forms the main motivational field of most of their daily activities.

As I have a certain repulsion against such games I consciously try to downplay my abilities in these fields. Many times I have arrived to a party with a bottle of the cheapest wine that money can buy which I have drank straight from the bottle whilst others are parading their wine-choices for today and tasting and discussing enthusiastically their latest findings. Strangely, nobody ever wants to taste my choice. I usually enjoy the bohemian atmosphere of places where things are a bit so-so and aesthetics is not so glaring. This all leads me to wonder why is aesthetics so important element in the life of some people?

According to the influential theory of Pierre Bourdieu, taste is about distinction. By having a certain taste I am signaling that I belong to a certain group of people – and almost more importantly: that I am not part of another group. When we, for example, distinguish between working class and bourgeois classes we do not look only at income but rather at their taste as regards clothing, food and different leisure time pursuits. This is why a person from a noble family can radiate an aura of sophistication even when his or her income is almost nonexistent. As Count Alexander Graf von Schönburg-Glachau testifies: “Whilst we never had much money, we learned to compensate for what we didn’t have with taste.” Our taste is thus in the end nothing more but an acquired way of signaling what group we do belong to.

With Bourdieu’s theory at hand we start to see how various phenomena of modern times are nothing but ways of playing the distinction game; ways of attempting to put oneself above the others through one’s sophisticated taste. For what else is the recent trend of healthy eating and jogging than a way to distinguish oneself from those who don’t eat as healthy and don’t do running? And what else are the various lifestyle magazines than instruments that help the reader to stay one step ahead in this game of distinctions?

In the France of Bourdieu’s times things might have been relatively simple as regards class: There were the working class, the bourgeois and the nobility with their distinctive manners, hobbies and ways of dressing, speaking and thinking. In modern west the field is more fragmented; instead of clear class distinctions it is more about different aesthetic conclaves with distinguish themselves from others as regards their taste in music, clothing and often also more general life-values. There are the hipsters, there are the hippies, goths, yuppies, hiphoppers and what-not. They all might have started to listen to their kind of music and dress in their kind of way because they simply felt that that’s what they liked. But unbeknownst to them they simultaneously made a selection about what game of distinctions and sophistications they started to play. Their choices made them part of a certain group.

So, if one scratches the surface of any aesthetic sophistication, one finds a person who is eagerly attempting to show belongingness to a certain group and who is attempting to put oneself ahead of the others in terms of the greater amount of refinement that one has been able to acquire in one’s special field.

This brings us back to the backyards of the Nicaraguan village where I made the observations about the non-refinement of their backyards. Even they might be seen as signals in the game of distinctions. The village was formed in the 80s when the lands of a former land-lord were given to the people in a great land-reform. It can be assumed that these people have a strong willingness to distinguish themselves against the higher classes and display their reciprocal solidarity. So by not having too fancy houses and backyards the people are signaling that they belong together, that they are equal. A too refined backyard would signal to the other members of the village that this person is attempting to stand above the others, that the person thinks he or she is something better than the others. The game of distinctions can be played in many ways…

We hit the night club where I happened to sit next to a local guy. We introduced ourselves to each other and I offered to buy him a beer (it is easy to be generous when a beer costs around 1$). He didn’t speak much English but I was surprised to be able to express quite many things with my hands and the lessons learned from my 5 days long intensive introductory course to Spanish (thanks Nica Spanish Language School!). He told me about a concert the next evening and invited me to join him and his friends for a pre-party at his home.

Next evening I showed the taxi-driver the address he had given me and we drove through the streets of León towards the destination. Here the streets have no names – really – so the address was quite literally “red house 1 block south from the basketball field”. When the paved road ended and we drove in a muddy street surrounded by run-down houses in the evening darkness not lit by streetlights I began to wonder where was I really heading. Soon I was knocking on a door of a house that looked the most red of the one’s on the street hoping that I was in the right spot. Marti, my friend, opened and invited me in.

His friends spoke more English and we shared a few beers as well as listened to some local music that they introduced to me before heading for the concert. One guy’s name was Vladimir and when I asked about it he told that his mother had been in a leftist guerrilla army while she was pregnant and wanted to name her son after Vladimir Lenin. I thought what a hero I could have been on the schoolyard when children are boasting about their parents occupations if I could have said: ‘My mom is a guerrilla soldier’. I found the dramatic history of Nicaragua become concrete when I realized that all the people I was meeting here had either themselves played a part in the fight against dictatorship or at least someone close to them had been involved.

So through traveling alone one opens up oneself to the potential of meeting new people. After some time of solitude one is usually quite ready to embrace all the opportunities for friendship. And with no prefixed schedule and no-one to answer to, one can freely cling to even the slightest straw of kindness and see how long it will take oneself. Many times in my travels I have for example met with a fellow solo traveler in a hostel, exchanged just a few words about our travels and plans with him or her before deciding to join forces for few days and few destinations. These have been intriguing forms of friendships: spending almost all one’s waking hours together with someone, sharing one’s lifestories to each other – and then parting and never hearing from each other again (although it might be that Facebook can actually change that last bit).

Also the openness and kindness of the locals have left me at awe all around the world. Be it an extravagant meal in a restaurant in Japan offered by a guy we just had met on the beach or community meal I was invited to participate in after visiting a local church in Rarotonga, people in every country seem to go out of their way to make sure that the visitor will remember the place and the people with warmness. I think that applies to every country I’ve visited – the only requirement is that one is somewhere where there are a bit less tourists and thus the locals have not grown too weary of them.

In fact, every time I think of the big and small acts of kindness offered to me, the stranger, by locals I am troubled by bad conscience I think how rarely I have offered a meal, a place to sleep or some smaller favor for a tourist visiting my home town. At home one is so reserved and stuck to one’s routines that one usually misses all these opportunities. It seems that one books one’s schedule so full of events that one simply don’t have the time available for being friendly. In building friendships ‘It was nice to give you directions to the cathedral, Mr. Tourist, how about a lunch next Thursday at 13.30?’ is far less effective than ‘In fact I can walk you to the cathedral myself. Let’s have a beer afterwards’. At home it feels that my life is already filled with so many friendships, projects and events that there is not room to meet with new people.

The reason to travel is therefore to get rid of the roles, responsibilities, schedules and other factors anchoring oneself to a more planned existence. Traveling offers one the possibility to question one’s way of living. Does good living really require so many responsibilities and predetermined activities as I am prone to gather for me? Or would less be more in terms of the room for spontaneity it would leave open for me? I really don’t know. When I get back I will most probably fill my calendar as full as it has been the last ten years. There just seems to be so many things in life that I simply can’t say no to. To counter this, I really have to remember to keep my plans as open as possible during these holidays. Too predetermined traveling would perhaps mean a larger quantity of experiences but would rip me off the opportunity to experience those adventures that can’t really be planned for. And usually they are qualitatively the most memorable moments of every trip.

Why then to go to a bar alone? Because this enables one to feel a certain hovering form of connectedness with the human kind. It is hard to express this feeling but it resembles the melancholic form of mellowness you get when watching the stars alone at night. You feel yourself so small and merged with this vast universe. But in a bar instead of a sky full of stars there is a room full of people. Watching them happily interact, smile, laugh, dance and have a good time with each other one feels to be so far removed from their reality in one’s loneliness. At the same time watching their unique lives unfolding in front of oneself and being able to observe them while remaining anonymous fills oneself with a warm feeling. One has a somewhat paradoxical feeling of belonging to this crowd at the same time as one is far removed from it. One is an outsider at the same time as one feels to be connected.

On a Saturday night in San Juan del Sur, the surf capital of Nicaragua, I was engaged in this favorite past-time of mine. The music played high (isn’t it sad that nowadays you can travel to whatever country in the world but you can’t escape the same hits you here at your local nightclub?), the laid-back beach-side bar was packed, and the crowd was cheerful. All of a sudden a blackout stopped the music and shut the lights leaving us in darkness. The crowd reacted by cheering loudly. Suddenly the sense of community was intensified; we no longer were a random group of individuals happening to enjoy the music in the same bar but this surpising incident united us – we were experiencing something together. Soon the lights came back, the crowd cheered again and everything continued as normal. The same event happened a few more times during the evening – after all we were in Nicaragua – and the reaction was always the same.

The intensification of the sense of community in the face of a sudden interruption of the normal course of events reminded me of anthropologist Victor Turner’s concept of communitas. Starting with some observations of a few African tribes Turner argues that in every culture the forces of structure and communitas are in a constant juxtaposition against each other. During times of structure our interaction with the others takes place within a structured, differentiated, and often hierarchical system of politico-legal-economic positions. We are bound by certain roles, norms and expectations and thus are unable to reach to the other spontaneously and with the wholeness of our being. Some form of structure is necessary for the functioning of any society but luckily it leaves room for moments of communitas in which people are stripped off of all status differences and other norms that separate them from each other and are thus able to attend to the others unique and particular being and meet the other through a living mutual relation. These moments are especially prone to happen during liminal in-between situations characterized by the dislocation of established structures. What we experienced together in the bar during the black-out was clearly a tiny moment of liminality.

The waves of the dark ocean hitting the abandoned beach in the background, the relaxed bar with its light-hearted crowd in the foreground, me alone on the bar-desk with a cold beer in my hand and the lights out – I was truly enjoying my time and truly feeling connected with the world beyond myself!

What should the role of religion be in one’s life? This is one question that everybody in search for a good life has to answer. Religion is found to give hope, allow people to better tolerate misery and personal disasters. Religion is able to provide a sense of meaningfulness to the otherwise senseless do-abouts of the Lady Fortuna. I once heard a therapist remark that she has yet to meet a parent who has lost his or her child who would not have become at least somewhat religious. In addition, many argue that religion provides the necessary basis for our moral lives.

On the other side, the institutionalized religion has been used to control and subjugate people. Many are the wars and campaigns against people of different origin or opinions that are justified through religion. Nowadays the church often acts as the conservative force of discrimination against women and intolerance against people who don’t fit the accepted norms, for example because of different sexual orientation. Through the absolute justification that religion gives to one’s views and acts one can grow deaf to understand the perspective of the others. This might make one unable to learn from those who hold different worldviews and unable to empathize with their point of view.

When the gathering started I soon realized that at least in this neighborhood, among these young people, religion is a force for good. One father of the children was a psychologist and spoke good English and he told me that these are very poor neighborhoods with very few positive opportunities for the children. In this context the Salvation Army provides the children with one place in which they are accepted, in which someone listens to and empathizes with their joys and sorrows; a place in which they can be without fear.

The youth enjoying a band in the Salvation Army gathering

In the first part of the ceremony the communal function of religion was strongly present. The adolescents played some games together, sang and played music together, socialized and laughed a lot. In a life where they perhaps needed to assume more grown-up roles than they would have wanted in order to survive and prosper, the walls of the Salvation Army building offered them a place where they could be children again. After that it was time for some confessions: those who wanted could stand up and tell some moments from their lives that they wanted to share with others and others listened to respectfully. As a weekly ceremony, this provides a good opportunity to sum up the past week and is clearly building the youngsters ability to empathize with others. All in all, the doors were open, people went out and came in, the atmosphere was welcoming.

The contrast between the darkening streets outside and the mellowness inside was remarkable. In fact, the harsh reality of the outside world once entered the ceremony when a man dressed in rags ran into the room chased by another man. Fortunately, his chaser respected the church and didn’t follow in but contented himself with yelling some insults – that were not translated to me – through the open door. The presence of the escapee was tolerated for a while and when the coast was clear he was politely ushered out. Few other men of the streets had also joined in to listen to the ceremony. They sat in a corner quietly and respectfully and their presence didn’t seem to bother anyone.

Although the sense of community is the part of religion I embrace we must remember that religion is not only about community. At least Christianity is also about a direct relation with the God. The final part of the ceremony concentrated on this part. The lights were dim and some emotionally loaded music was heard in the background when the group leader – a woman in her fourties – took the floor. She started out quite peacefully but the force and determination in her voice steadily increased until the climax in which she repeatedly shouted in ecstasy “Sancto, sancto, Dios, sancto!” The children so playful a moment ago were strongly taken by this ritual; I heard how some of them cried, I saw how some of them assumed a deep praying position or hugged each other firmly. This was no longer a play, this was serious religious trance.

As a philosopher, I undersign Terence’s words: “I am a man, I consider nothing that is human alien to me.” Yet, accustomed to the much calmer Lutheran masses, this kind of ecstatic spiritual dedication is something into which I have a hard time to leap into. I attempted to let the situation take me but found myself mostly making observations and analyzing the acts of the others. I thought how strong and primitive emotions are unleashed in these rituals. They clearly reveal something about humanity that finds usually no expression in our everyday life. At the same time I thought how these emotions could be used for many purposes both good and bad. Whatever the spiritual leader would be stating in these situations, the crowd would take it into their hearts.

So what are the take-aways of my visit in terms of good life? Firstly, religion can give hope and it can offer important sense of community for people. It is important part of the good life of many poor people for whom there exists no similar other institutions that could offer the same benefits. Secondly, there is something within us humans that responses to spiritual gatherings. Otherwise it could not be explained why different forms of spirituality could have developed in virtually all human societies from the most primitive to the most sophisticated. This is a dimension I need to investigate more in the future. Thirdly, the strong emotional reactions generated by such spiritual gatherings are not good or bad in themselves. Their goodness or badness is dependent on what they are used for. As in dealing with any strong force we thus need much responsibility in making sure that we use it only for good purposes.

The Park Morazán quickly became my favorite place to sit down and watch the crowd hanging out with their friends, juggling with pins, trying out a trick with the skateboard once in while, and mostly just relaxing. There are of course parks in north also, but somehow I felt that these people were more home with this idleness thing. Let me put it this way: When my friends go to a park to chill out it is an event, something out of ordinary, but for these people this was the ordinary. For them nothing was more natural than to waste the day away without any purposeful activity in their minds.

We westerners are always busy achieving something. We put much effort into generating more cost-effective ways of accomplishing our tasks. Whether it is the cultural legacy of living in the harsh conditions of the north, the religious influence of protestantism, or something else, our culture has chosen to emphasize accomplishment. It has made life of achievement honorable and measures success in life much through what one is able to achieve. In fact, the whole phrase ´success in life´ is a symptom of this worldview.

One of the foremost authorities of the psychology behind happiness, Martin Seligman, recently proposed that human well-being consists of five elements that we pursue for their own sake: positive emotions, engagement, accomplishment, positive relationships and meaningfulness.

Taking this perspective it is easy to see that our western culture is very big on accomplishment, that is the one dimension we are encouraged to chase. The Costa Ricans seemed to offer another cultural solution to what dimensions to emphasize. For them achievement was not such a fetish as it is for us. Future engagement with these people will hopefully reveal what is their cultural fetish but accomplishment it is not – at least not to the same extremes as in the north.

All in all, these Costa Ricans in the park thus held a mirror in front of my face showing me that the life concentrated on achievement is not the only possibility. I could live without the constant latent stress of having to claw my way to the top. I could accomplish less and be more satisfied with whatever the everyday life brings in front of me. That is a genuine possibility for me or you. Merely through their way of being, the Costa Ricans had thus succeeded in showing me that another way of appreciating life does exist.

Another cultural anomaly coming through in statistics is the fact that in Hofstede’s cultural dimension of ‘masculinity versus femininity’ Costa Ricans rank – unlike other Latin American countries with their machismo image – among the countries with the most feminine values (interestingly, the top six countries in both the well-being survey and Hofstede’s femininity dimension are exactly the same. Could this be a mere coincidence?). The shortcomings of these self-reporting surveys are of course well-known and it might be disputed whether they tap into happiness at all. But at least it can be stated that there is something interesting and unique going on in Costa Rica in terms of cultural valuations and happiness.

But back to the park Morazán in the centre of San José in which I sat relaxing after the long flight drinking an ice tea. The park alone offered me three different insights into Costa Rican happiness. Firstly, the greeters with a message from God were young Salvation Army members who invited me to their church. Naturally, I accepted the invitation despite the almost total language barrier between us. More of that later. But their mere presence in the park reminded me of the strong influence religion has in this country and in these people’s lives. Religion has been found on average to increase people’s happiness within the nations so perhaps religiousness was one building block in Costa Rican happiness.

I found the second key to explain Costa Rican happiness whilst observing the other people in the park. Certain easiness of being characterized the faces of these people who hanged there with no hurry whatsoever. In contrast to us northerners who always are a bit tense and on our way to the next achievement, these people seemed to be completely at home in wasting away a proper working day in the park. More about this theme in the next post but I believe that in this attitude of not taking one’s achievements too seriously one can find much potential for better well-being.

Later in the evening when the sun had already started to lighten other continents, I passed by the same park on my way back to the hotel. Gone were the happy youthful people with their skateboards and juggling balls. Instead, an ominous group consisting of prostitutes, pimps and drug-dealers seemed to have taken over the place. In fact, it looked exactly like a place where a western tourist like me finds himself facing a knife or a gun and quickly surrenders all his valuables. I turned around looking as confident as possible and took the next available taxi and got safely to my bed. My hotel was only a few blocks away from the center but the locals as well as my travel senses advised me to take a taxi always in the evening.

The possibility of being robbed was all too much present in many areas of San José. For a guy like me, who is used to live in Finland where armed robberies are relatively unheard of, such constant sense of fear would have a strong negative effect on one’s well-being. Safety is among the most basic needs of humans so disturbances in one’s sense of safety ought to have a remarkable negative impact on one’s happiness. How could they be happy if they always have to be careful and vigilant in the streets to avoid robbery?

Ease of living and religion on the one hand, criminality and unsafeness on the other, the mystery behind Costa Rican happiness had found its first dimensions. I felt sure that I would crack the mystery of Costa Rican happiness in no time…

Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.

One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.

This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, “the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.

Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: “One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.

What makes Costa Ricans happy, what is their measure of success? What kind of attitudes do Nicaraguans have towards life’s big issues: family, work, friendship and death? What kind of things do they value, what is sacred for them? And of course: What can we learn about our own lives and our own deeply-held values and attitudes by comparing them with the Central-American culture? In other words, what can we learn from them in terms of how to live a good life ourselves? These are the questions I will be examining.

My mission in life is to explore novel ways of thinking that enable people to better understand how to live their life in a good way. I aim to find fruitful ways to answer the ancient question about what is good life and how to live one’s life. The journey I will now be taking is a part of this mission. Through absorbing myself to the Central American culture for a couple of months I hope to widen my perspective and thus be able to think about these basic questions in a more open and wide-reaching way.

This blog will be a report of this journey. I hope to give the reader two things: (1) To broaden her or his perspective about what good life could be about. (2) To give practical insights into how to live a better life within one’s own life-situation, whatever that situation is.

How then to live your life? Truth to be told, there is no such thing as one correct way of living. Everyone must carve their own path. As Zarathustra said:

“This is just my way, where is yours?” Thus did I answer to those who asked me “the way.” For the way – it does not not exist!

Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi “ei ole käyttistä matskua”.

Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.

Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.

Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.

Ihminen on luontaisesti myötätuntoa kokeva olento, mutta kulttuurit ovat kaikkina aikoina vahvistaneet tätä luontaista kapasiteettia erilaisin tavoin. Länsimainen moraali on viimeiset vuosisadat perustunut kristillisen tradition pohjalta nousevaan syyllisyys-etiikkaan. Kasvatuksen kautta omaksumme tietyt normit ja syvän syyllisyyden tunteen, joka iskee meihin väkisin, kun näitä normeja rikomme. Uskonnon vallan heikkenemisen, kriittisen kulttuuriliikkeen ja yleisen koulutustason kasvun vuoksi tämä sisäänrakennettu moraali on kuitenkin menettänyt otettaan ihmisistä. Useimmissa tapauksissa sen jättämää tyhjiötä täyttää omakohtaisemmin omaksuttu vastuuntunto, mutta joissakin tapauksissa kehitys kulkee kieroon.

Uskon, että kaikkia viimeaikaisia turhaan tappajia on elähdyttänyt primitiivisempi häpeä-kunnia -moraliteetti. Häpeän ja syyllisyyden ero on siinä, että häpeää tunnemme ihmisten edessä, kun syyllisyyden kohtaamme yksin. Samoin kunniaa tunnemme toisten ihmisten silmien kautta. Nämä nuoret miehet ovat olleet jonkinlaisia hylkiöitä, jotka eivät ole kestäneet sitä että ympäröivä yhteisö ei ole kunnioittanut heitä. Heidän tekonsa on ollut äärimmäinen keino lunastaa paikkansa yhteisössä, saada ihmiset kunnioittamaan heitä. Sillä vaikka voimme vihata heitä, samalla heidän tekonsa herättää samanlaista kunnioitusta kuin jonkin vihollisemme ääriteko.

Kun lehtien palstat taas täyttyvät uutisista, joissa käydään lävitse tekijän luonnetta, kasvuolosuhteita, mielipiteitä ja itse tekoa, luomme tahtomattammekin tietyn kunnioituksen ilmapiirin tekijän ympärille. Nykynuorison tärkeimpiä haaveita on tulla julkkikseksi, ja nämä nuoret kirjoittavat nimensä lehtien kansiin ja ihmisten mieliin. Jokainen raportoitu teko siis valitettavasti inspiroi toisia nuoria ja näin lisää todennäköisyyttä uusille turha-murhille.

Siksi ratkaisu on riisua heidät kaikesta kunniotuksesta. Emme kuitenkaan voi lopettaa asioista uutisoimista ja vaieta tapauksia kuoliaiksi. Jos – hypoteettisena ja äärimmäisenä esimerkkinä – riisuisimme tekijän alasti ja sijoittaisimme hänet julkiselle paikalle niin, että kaikki näkisivät hänen sukupuolielimensä, olisi tämä omiaan nöyryyttämään tekijän perusteellisesti. Esimerkin aikaansaama peloitevaikutus omien sukupuolielimien paljastumisesta voisi kohtuullisen tehokkaasti estää muita vastaavia tekoja harkitsevia toteuttamasta fantasioitaan.

Tiedän, että tämänkaltainen ratkaisu ei sovi lainkaan yhteen länsimaisen oikeuskäytännön kanssa, joka on systemaattisesti purkanut kaikki keskiaikaiset (jolloin elimme vielä häpeä-moraalin aikaa) häpeärangaistukset. Mutta jos mietit hetken näiden turha-murhaajien psykologista profiilia, voit ehkä ymmärtää että tällaisella keinolla tämänkaltaiset teot voitaisiin ehkä saada loppumaan. Se olisi niin arvokas päämäärä, että koen, että meidän tulee avoimesti miettiä kaikkia keinoja, joilla näin monia turhia kuolemia voitaisiin tulevaisuudessa välttää.

Länsimaisena nuorena kolme näistä on ollut sukupolvelleni itsestäänselvyyksiä. Vaikka Suomessa leipäjonot ovat pidentyneet ja kodittomia riittää, olemme pääosin edenneet sellaiseen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa perustarpeemme lepäävät melko varmalla pohjalla. Köyhästä maatalouskansakunnasta ja sotien jälkeisestä puutostilasta olemme nousseet tilanteeseen, jossa maatamme kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Mitä tulee virikkeisiin, niiden osalta omaa aikakauttamme ei voi verrata mihinkään muuhun aikaan. Nykymaailma on niin täyteenahdettu erilaisia virikemahdollisuuksia, että ainoa ongelma on runsaudenpulasta seuraava valinnanvaikeus ja ahdistus. Ja vapauskin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja toteuttaa erilaisia persoonallisuuteen, poliittisen näkökantaan, seksuaalisen suuntautumiseen tai muuhun seikkaan perustuvia elämäntapoja ei liene koskaan ollut suurempi kuin nykyaikana. Vaikka matkaa täydellisyyteen toki on, kaikkien kolmen osalta pitkäaikainen trendi on siis ollut selkeästi parempaa kohti.

Sen sijaan yhteisöllisyyden suhteen yhteiskuntamme tuntuu rapautuvan. Florida esittelee tutkimuksia, joiden mukaan niiden amerikkalaisten määrä, jotka kokivat olevansa “sosiaalisesti eristäytyneitä” yhteisöistään on noussut 25 prosentista vuonna 1985 yli 50 prosenttiin vuonna 2004. Myös naapureitaan tuntevien määrä on laskenut selvästi samana aikana. Florida ei luonnollisesti käy läpi suomalaisten tilannetta, mutta oma tuntumani on, että vastaava kehitys – vaikkakaan ei ehkä yhtä dramaattisena – on käsillä meilläkin. Yleisesti koen, että nykykulttuurimme sisältää liikaa yksilöllisyyttä ja toisien yläpuolelle asettumista korostavia rakenteita. Näen, että ihmiset itse eivät voi hyvin silloin kuin he kulttuurinsa ohjaamana pyrkivät kieltämään lähtökohtaisen riippuvuutensa ja myötätuntonsa kanssaeläjiään kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla näen, että hyvinvointivaltio edellyttää rakenteiden lisäksi ihmisten aitoa halua rakentaa tätä maata yhdessä. Tätä kautta rapautuva yhteisöllisyys uhkaa sitä yhteiskuntamallia, jonka eteen viimeiset pari sukupolvea ovat tehneet hartiavoimin töitä.

Jonakin toisena ajankohtana tai toisessa maailmankolkassa olisin siis maailmanparantamisen projektissani saattanut päätyä johonkin muuhun keskusteemaan. Olisin saattanut pohtia keinoja perustarpeiden tyydyttämisen varmistamiseksi tai taistella ilmaisunvapauden puolesta. Meidän aikanamme ja meidän yhteiskunnassamme olen kuitenkin yhteisöllisyydestä löytänyt sellaisen teeman, jonka puolesta puhuessani koen tekeväni jotakin arvokasta. Toivon olevani osa sitä liikettä, joka onnistuu tekemään yhteisöllisyyden edistämisestä oman aikamme suuren kertomuksen.

Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.

Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.

Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.

Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.

Monia viimeaikaisia viikonloppujani on elähdyttänyt erilaiset yhteisölliset kokoontumiset. Mökkiretket, promootiot, festarit sun muut ovat taanneet sen, että viikonloppupäivistäni olen viettänyt yksin vain marginaalisen osan ja nukkumaan mennessäni samassa talossa on ollut lukuisia ystäviä. Sunnuntai-iltaisin yksin kotona olen sitten havainnut tuntevani jonkinlaista sosiaalista krapulaa, haikeaa kaipausta lauman ympäröimäksi. Tämä on pannut minut miettimään, onko tämä individualistisen kulttuurimme synnyttämä yksinasumisen malli lainkaan sopivaa ihmisen kaltaiselle suhdelolle.

Pitkään olen pitänyt itseäni eräänlaisena piilevänä erakkoluonteena, joka vilkkaasta sosiaalisesta elämästä huolimatta tarvitsee parisuhteessa tai ystävien seurassa omaa tilaa ja aikaa. Nyt olen havainnut että minua erakkomaisemmatkin luonteet hakeutuvat sinne missä on ihmisiä. Eivät välttämättä puhumaan ihmisten kanssa, vain olemaan heidän lähellään. Heitä istuu esimerkiksi kapakoissa ihmisiä lempeästi tuoppinsa takaa katselemassa. Laumasielumme elää meissä vahvasti. Haemme yhteisöä ympärillemme.

Asiaa voi tarkastella vaikkapa ihmisen kehityshistorian kautta. Ammoisina aikoina ihminen eli, söi ja nukkui laumassa. Yksin jääminen oli savannilla kuolemantuomio. Maanviljelysyhteiskunta teki perheestä laumavaistomme perusyksikön, mutta perhe oli vielä varsin laaja kokonaisuus; saman katon alla saattoi asua useampi sukupolvi ja naimatta jääneet sukulaiset eivät suinkaan muuttaneet yksiöön, vaan useimmiten jäivät taloon. Esihistoriamme ja historiamme on siis pitkälti yhteisasumisen historiaa.

Nyky-yhteiskuntamme tarjoaa normaalina asumismuotona oikeastaan ainoastaan ydinperhemallia. Tässä mallissa siis yksi henkilö – kumppani – on lähilaumamme ainoa jäsen ja laumaisuutemme lähde. Kaikenlaiset kimppa-asumisratkaisut nähdään mahdollisina lähinnä nuorille ja epämääräisille elämäntapaintiaaneille. Parisuhteessa elämättömille yksinasuminen on itsestäänselvyys ja perheellisillekin ihanteeksi tarjotaan omakotitaloa kaukana sukulaisista ja ystävistä. Samanaikaisesti kaikki ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin keskittyvä tieteellinen tutkimus todistaa ihmissuhteiden keskeisyydestä elämässämme. Karkeistaen voidaan todeta, että mitä enemmän vietämme aikaa meille läheisten ihmisten seurassa, sitä paremmin voimme ja sitä onnellisemmiksi itsemme koemme.

Tässä kontekstissa minua ilahdutti kovasti kuulla, että Anni Sinnemäki asuu kommuunissa. Suuren puolueen puheenjohtajan ratkaisu raivaa tilaa ajattelumallille, jossa yhteisasuminen nähdään luontevana ratkaisuna myös pitkäkestoisesti. Entäpä jos ystävät hankkisivat yhteisen kämpän? Entäpä jos yksinäiset asuisivat asuntoloissa, joissa he törmäisivät toisiinsa yhteisissä oleskelutiloissa? Entäpä jos perheet eivät hankkisi unelma-asuntoaan yksin, vaan neuvottelisivat toisen pariskunnan kanssa viereisten asuintalojen ostamisesta? Uskoisin, että yhteiskunnassa, jossa tämänkaltaiset ratkaisut olisivat arkipäivää, olisi enemmän hyvinvointia. Jos yhteisölliset asumisratkaisut nähtäisiin suositeltavina ja yhteiskunnalliset rakenteet niihin kannustaisivat, olisi meillä vähemmän yksinäisyyden aiheuttamia oireita ja enemmän luontaisen yhteisöllisyyden luomaa iloa, huolenpitoa ja elämänlaatua.

Uskallammeko siis ylittää sen hartaasti vaalitun harhan, että mahdollisuus tehdä yksilöllisiä ja itsenäisiä valintoja on onnen lähde? Uskallammeko yksilön palvonnan sijasta myöntää ihmisolemisen perustava yhteisöllinen luonne? Ja uskallammeko tämän jälkeen tehdä ratkaisuja isoissa asioissa kuten asumisessa, jotka tukevat suhdelon – ei yksilön – hyvinvointia? Sitä kysyn nyt sunnuntaina, yksiössäni.

Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista.

Mistä sitten löytää tuo kadotettu perustava tunne? Tämä on ollut eksistialistista kriisiä kuvanneille kirjoittajille vaikeampi kysymys. Itse uskon, että vastaus löytyy toisista ihmisistä. Vaikka sivullisuus kuvataan yksilön maailmasuhteen kriisinä, olen sitä mieltä, että lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta. Vygotsky jo ymmärsi, että lapsi tulee ensin tietoiseksi toisista ihmisistä ja vasta heidän kauttaan peilaamalla itsestään. Eksistentialistisessa kriisissä tämä prosessi tapahtuu käänteisesti. Kadotamme ensin yhteyden toisiin ihmisiin ja vasta tämä katkos johtaa meidät kyseenalaistamaan oman elämämme. Tämän vuoksi eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen.

Merkityksettömyyden tunteen kanssa paljon flirttailleena olen tullut siihen tulokseen, että merkityksellisyyden kokeminen on sosiaalinen tunne. Perusturvan tavoin ammennamme sen sisäämme toisten ihmisten meitä kohtaan osoittaman huomion kautta. Merkityksellisyyden kokeminen on laumaeläimen tunne siitä, että olen osa laumaa, että minulla on paikkani siinä. Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle. Tämän vuoksi hoitajan tai lääkärin työ on täynnä merkityksellisyyttä, tämän vuoksi ystävämme auttaminen hädän hetkellä tulvii merkityksellisyyden tunnetta. Kun ajattelemme hetkiä, jolloin elämämme on erityisen merkityksellistä, ajattelemme nimenomaisesti hetkiä, jolloin olemme vahvasti ja myönteisesti läsnä jonkun toisen ihmisen elämässä.

Tunne siitä, että elämälläni ei ole arvoa, on siis lopulta tunne siitä, että olen kadottanut merkitykseni laumalle. Että en tiedä, miten olemassaoloni kohdistuu toisiin ihmisiin myönteisellä tavalla. Tie ulos eksistentialistisesta kriisistä ei siis välttämättä löydy syvän itsereflektion tai kirjallisen työstämisen kautta. Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi, yritykseksi löytää puheyhteys verhon lävitse. Vaikka se tuottaa hetkellistä lohtua, on se tuomittu epäonnistumaan, koska ymmärryksen tasolla olemme yksin maailmankatsomuksemme kanssa. Kirjailijan tai filosofin mieli on itsenäisen ajattelijan mieli, ja sen tien valittuaan on hän tuomittu elämään yksin maailmaymmärryksensä kanssa. Onneksi yhteyden pääasiallinen kanava ei olekaan tietoinen mieli, vaan tunnetaso. Ja sillä tasolla merkitys on löydettävissä ilman sanoja, enemmän tai vähemmän arkisten tekojen kautta.

Jos siis koet, että elämälläsi ei ole arvoa, jos koet että mikään päämäärä ei sytytä eikä millään ei ole mitään väliä, niin tee toiselle ihmiselle jotakin jolla on väliä. Auta läheistä, halaa vanhusta, tee salassa ystäväsi onnelliseksi. Näitä tekoja ei tarvitse tietoisesti perustella, mutta ne sytyttävät väkisinkin sisäisen merkityksen kokemuksesi, ne tuovat sisällön tunteen takaisin elämääsi. Yhteydettä harhailu suurkaupungin kaduilla anonymiteetin suomassa suojassa tai lyyriset kamppailut ovat surumielisen kauniita hetkiä, jotka kykenevät viemään ajatteluamme uusiin suuntiin ja tarjoavat oman lohtunsa. Mutta jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.

Kun minulta nykyään kysytään mikä on elämän tarkoitus, vastaan että kyse ei ole ulkoapäin annetusta tarkoituksesta, vaan sisältäpäin koettavasta merkityksestä. Ja elämän koettu merkityksellisyys syntyy siitä, että teemme itsemme merkityksellisiksi toisille ihmisille.

Ensinnäkin elämän voi siis hahmottaa projektina. Tällöin olennaista on löytää itselleen mielekkäät päämäärät ja pyrkiä onnistumaan niiden toteuttamisessa. Elämä on jonkinlainen suoritus, jossa voi menestyä paremmin tai huonommin. Useimmiten tämä projektiasenne ei sisällä päämäärien aktiivista omaehtoista valitsemista, vaan yksilö kasvaa sisään ympäröivän yhteisön asettamiin elämän mittapuihin. Isompi asunto, ylennys työpaikalla, urheilusaavutukset ovat tällöin elämän suuria asioita, koska ne viestittävät projektin onnistumisesta. Tällöin tietysti myös vertailu toisiin ihmisiin muodostuu keskeiseksi tavaksi mitata oman elämänprojektinsa onnistumista. Elämään on siis sisäänrakennettu tietty kilpailuasenne.

Vaihtoehtoisesti elämänsä voi hahmottaa tarinana. Tällöin elämän suuret ja pienet tapahtumat kytkeytyvät yhdeksi merkityksellisyyden punokseksi. Elämäntarinan kauneus kasvaa näiden eri osasten keskinäisestä vuoropuhelusta; ilon ja surun, kiihkeyden ja suvantohetkien, rakkauden ja kuoleman vuorottelusta. Elämää ei siis arvioida ensisijaisesti sen mukaan, miten on onnistunut joidenkin tiettyjen, usein yhteiskunnan asettamien, tavoitteiden saavuttamisessa, vaan sitä katsotaan kokonaisuutena, jonka tärkein arvo on kauneus.

Nämä kaksi elämänasennetta eroavat erityisesti siinä, miten ne suhtautuvat vastoinkäymisiin ja tappioihin, joita elämässämme väistämättä kohtaamme. Projektihahmotuksessa ne ovat epäonnistumisia. Ne ovat esteitä, jotka haittaavat mahdollisuuksiamme saavuttaa asettamamme tavoitteet. Siksi ne tulisi lakaista pois näkyvistä mahdollisimman pian ja minimoida niiden aiheuttamat haitat. Tarina-asenteessa traagiset hetket ja vastoinkäymiset ovat yksi keskeinen elementti, joka tekee elämästä niin kauniin. Puhdas menestystarina on tarinoista tylsimpiä, juuri vastoinkäymiset ja surun hetket kasvattavat tarinasta ylevästi värähtelevän.

Miten tuo naamastaan tatuoitu mies, jonka näin, sitten liittyy asiaan? Hän toi mieleeni urbaanin legendan eräästä Helsingin portsarista, jolla on kyynel tatuoituna silmäkulmaan. Tarinan mukaan hän oli vahingossa tappanut miehen ja tämän tragedian muistaakseen oli kyseisen tatuoinnin ottanut. Projektiperspektiivistä kyseinen temppu on tietysti käsittämätön: tuollaisen epäonnistumisen jälkeen pitäisi minimoida sen aiheuttamat vahingot ja kätkeä tapahtunut mahdollisimman hyvin. Tarinaperspektiivistä kyseinen tapaus näyttäytyy miehen elämän yhtenä määrittävänä hetkenä, jonka jälkeen mikään ei ole entisensä. Siksi sen tuominen iholle on perusteltua miehelle itselleen sekä hänen ympäristölleen: jos haluamme ymmärtää kyseistä miestä ja hänen elämäänsä, on meidän ymmärrettävä mitä hän on käynyt lävitse.

Lopuksi kysymys sinulle: Oletko lukenut viime aikoina kasan tietokirjoja ja elämänhallinnan oppaita, mutta et yhtään romaania? Tiedä silloin, että olet huomaamattasi vahvasti omaksunut projektinäkemyksen elämääsi kohtaan. Sillä mitä muuta kaikki nuo kirjat ovat kuin työkaluja siinä projektissa, joka elämä on? Kaikkiin opastaviin kirjoihin sisältyy piilevänä taustaoletuksena näkemys elämästä projektina. Romaanit taasen tarinoina elämästä elävöittävät kykyämme nähdä elämänkaaret merkityksellisinä kokonaisuuksina. Ne herkistävät meidät löytämään jokaisesta elämästä sen ainutlaatuisen kauneuden elementit.

Syyt: Syy Perussuomalaisten nousuun lienee jo tässä vaiheessa selvä: Valtapoliitikot ovat menettäneet yhteytensä tiettyyn kansanryhmään. He eivät kykene puhuttelemaan ihmisjoukkoa, joka kokee oman tilanteensa, kulttuurinsa ja arvonsa uhatuiksi ja joilla on tunne siitä, että heitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kaukana ja ilman että he voivat siihen vaikuttaa. Kannattajista on piirretty kuvaa maaseudun ja kaupungin isiltä perittyjä arvoja kunnioittavina enimmäkseen kouluttamattomina miehinä ja naisina, jotka tekevät tai yrittävät tehdä työuransa teollisuudessa, hoiva-alalla ja muilla perinteisillä aloilla.

Syitä katkeruuteen ja turhautumiseen on helppo löytää viime vuosikymmenten politiikasta: Pienituloisten määrä on lähes kaksinkertaistunut 20 vuodessa, noin 700 000 suomalaista joutuu nykyään tulemaan toimeen alle 1183 eurolla kuukaudessa. Samalla aikavälillä toimeentulotulotuen todellinen arvo on jäänyt 42 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Talouskasvu on toki tuonut meille Nokian ja lukuisia IT-alan menestystarinoita, mutta rakennemuutos on pitänyt huolta siitä, että perinteisen teollisuuden alueella irtisanomiset ja epävarmuus ovat lisääntyneet ja julkisen sektorin, erityisesti hoiva-alan, palkkakehitys ja työolosuhteet ovat kurjistuneet. Sanalla sanoen, Suomi on menestynyt, mutta tämä menestys on jakautunut jyrkemmin kuin aiemmin. Iso kansanryhmä kokee jääneensä sen ulkopuolelle. He äänestivät perussuomalaisia.

Muut puolueemme ovat totaalisesti unohtaneet tämän ihmisryhmän. Niin kokoomuslaiset, demarit, keskustalaiset, vihreät kun vasemmistoliittolaisetkin tuntuvat mainostoimistojensa johdolla pyrkivän puhumaan koulutetun kaupunkilaisväestön kieltä. Oikeistolaisilla tuntuu olevan vaikea käsittää, että ahdingossa olevia ihmisiä ylipäänsä on tai että heidän murheensa voivat olla todellisia. Heidän kaikilla kavereillaanhan tuntuu menevän hyvin, talous kasvaa ja menestys on vain itsestä kiinni: ainahan voi vaikkapa perustaa oman yrityksen. Liberaalin kaupunkilaisvasemmiston tuntuu puolestaan olevan vaikea samaistua työttömään, joka ei kykene kirjoittamaan kohtalostaan 20 sivun yhteiskuntarakenteita analysoivaa pamflettia. Puolueet kykenevät puhuttelemaan vain itsensä kaltaisia ihmisiä ja perinteisissä puolueissa ei ole perussuomalaistenkaltaisia ihmisiä.

Ratkaisu 1: Paluu arvopolitiikkaan Aiemmin puolueet ovat kyenneet puhuttelemaan laajoja kansanryhmiä. Tämä johtuu siitä, että aiemmin puolueiden toiminta on ollut arvojohtoista. Puolueet ovat avoimesti liputtaneet omien arvojensa puolesta niin puheissaan kuin toiminnassaankin. Nyt tilanne on toinen: puheissaan valtapuolueet pyrkivät mahdollisimman tarkasti häivyttämään omat erityispiirteensä ja puhumaan vain latteista yleishyväksytyistä arvoista kuten ’hyvinvointivaltiosta’. Kaikki päätökset esitetään välttämättöminä ja niiden takana jylläävät arvot häivytetään näkyvistä. Kuten sosiologian professori Risto Heiskala toteaa (HS 23.4), 1990-luvun lamasta lähtien kaikki poliittiset ratkaisut Suomessa on pyritty naamioimaan mahdollisimman epäpoliittisiksi.

Toiminnassaan valtapuolueet vuorostaan ovat alistuneet talousrationaliteetin vietäväksi. Kun arvoihin ei voi enää vedota, voidaan vedota vain taloudelliseen menestykseen. Kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi asettuu talouskasvun optimointi. Puolueet ovat siis ulkoistaneet puheensa mainostoimistoille ja toimintansa taloustieteellisille asiantuntijoille. Ei ihme, että talouskasvusta osattomaksi jäänyt joukko on hakenut vaihtoehtoa ja perussuomalaisista löytänyt sen.

Miten Perussuomalaisten nousuun olisi sitten vastattava? Parhaimmillaan Perussuomalaisilla kansanedustajilla voisi olla esittää vastuullisia ja oikeasti toimivia ratkaisuja siihen, miten heidän kannattajakuntansa elämänlaatua parannettaisiin. Pelkään kuitenkin, että heillä on enemmänkin ollut kyky sanoa ääneen juuri se, mitä heidän kannattajansa haluavat kuulla. He ovat tarjonneet äänen katkeroituneille, helppoja ratkaisuja tyytymättömille ja syntipukkeja kuten EU tai maahanmuuttajat, joihin viha kohdistaa. Jos muut puolueet haluavat tarjota näille ihmisille heidän itsensä kannalta parempia vaihtoehtoja, on heidän ensin kyettävä puhuttelemaan heitä. Se onnistuu vain puhumalla suoraselkäisesti arvoista.

Politiikka on usein monimutkaista ja vastuullisen politiikan tekeminen vaatii usein ikäviäkin ratkaisuja, joita on vaikea kommunikoida asioihin perehtymättömille. Lyhyellä tähtäimellä perinteiset puolueet voivat napata muutamia äänestäjiä takaisin menemällä mukaan Perussuomalaiseen yksinkertaistuksiin ja populismiin, mutta pitkällä tähtäimellä Soinin peliä pelaa parhaiten Soini itse. Vain tuomalla esiin oman puolueensa perusviestin ja perusarvot ja kytkemällä vaikeatkin päätökset niihin on mahdollista saada kestävää kannatusta omalle politiikalleen. Arvoihin vaikuttaminen on pitkäjänteisintä politiikkaa, mutta lopulta hedelmällisintä. Kun ihmisen saa uskomaan puolueen edustamiin arvoihin, saa hänestä elinikäisen puolueen kannattajan – olettaen että puolue itse pysyy uskollisena arvoilleen.

Ratkaisu 2: Perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti Perussuomalaisten menestyksen yksi avain oli siinä, että mennessään Puotilan ostarille puhumaan ihmisille, he kykenivät kohtaamaan heidät samalla tasolla. Ihminen puhui toiselle ihmiselle, vertaiselleen. Tämä oli Soinin, maisterismiehen, poliittisen viestin ytimessä. Harva perinteisen oikeiston tai edes perinteisen vasemmiston ehdokas kykenee nykyään samaan. Useimmat kykenevät kohtaamaan vain omassa elämänpiirissään eläviä ihmisiä. Ihmiset voi tavoittaa kuitenkin lopulta vain sitä kautta, että oikeasti ymmärtää heitä, on aidosti valmis eläytymään heidän elämäänsä ja näkökulmaansa. Jos muut puolueet haluavat tavoittaa perussuomalaisia äänestäneen ihmisjoukon, on heidän välttämätöntä ymmärtää sitä elämää, josta perussuomalaisten kannattajien asenteet kumpuavat. Tässä on suuri oppimisen ja nöyrtymisen paikka.

Jos katse suunnataan eduskuntaan, niin on vuorostaan selvää, että perussuomalaisten kannatus nousee niin kauan kuin muiden puolueiden edustajat ylimielisesti ja halveksuen sivuuttavat heidän näkemyksensä. Tällöin kansan kapina jatkuu. Sen sijaan provosoivimpiinkin mielipiteisiin pitää pyrkiä vastaamaan vakavasti, provosoitumatta. Suoran lyttäämisen sijasta tulee katsoa kykeneekö toinen uskottavasti perustelemaan näkemyksensä ja arvioida mielipide sen mukaan. Näin paljastuu onko iskulauseiden takana pelkkää onttoutta vai perusteltuja mielipiteitä. Parhaimmillaan voi toisen arvopohjasta kumpuavin argumentein osoittaa, miksi esitetty ratkaisu ei ole kestävä. Minkäänlaista vihapuhetta ei tule suvaita – viha, katkeruus ja kateus ovat motiiveja, joita ei eduskunnassa tule hyväksyä – , mutta asiallisiin esityksiin tulee vastata asiallisesti. Vain näin kyseisten esitysten huonot puolet kitkeytyvät pois ja hyvät puolet voivat päätyä osaksi politiikkaamme. Koska varmasti Perussuomalaisilla kansanedustajilla voi olla myös paljon myönteistä annettavaa luutuneisiin poliittisiin rakenteisiimme ja käytäntöihimme.

Ratkaisu 3: Oma aktiivinen osallistuminen Lopulta maailma muuttuu paremmaksi vain sitä kautta, että ihmiset tekevät sen paremmaksi. Viime vuosikymmenten trendi on ollut se, että yhä pienempi joukko ihmisiä on ollut kiinnostunut muuttamaan maailmaa paremmaksi politiikan kautta. Puutteistaan huolimatta edustuksellinen demokratia on kuitenkin edelleen se paras ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa yhteiskuntaamme. Perussuomalaisten vaalivoiton kestävin vaikutus toivottavasti on se, että se on tuonut politiikan takaisin suomalaiseen politiikkaan. Kolmen suuren puolueen kansalta kätkössä tapahtuvan konsensus-politiikan ja Vanhasen ’keskeneräisistä asioista ei puhuta’ –linjausten sijasta voimme päästä takaisin aktiivisen demokratian tilaan, jossa kansa voi kokea kykenevänsä keskustelemaan ja osallistumaan politiikkaan myös vaalien välissä.

Jos siis perussuomalaisten arvomaailma ei ole omasi, on aika aktivoitua. Vain näin voit tehdä Suomesta enemmän omien arvojesi näköisen. Moni onkin tämän jo ymmärtänyt. Positiivista on esimerkiksi se, että jytkyn jälkeen vasemmistoliittoon ja vihreisiin on liittynyt noin tuhat uutta jäsentä kumpaankin. Arvostan myös Thomas Wallgrenia, joka poiketen valtaosasta kaltaisistaan älymystön edustajista ei tyydy katkerana seuraamaan sivusta kyynisesti kommentoiden nyky-politiikkaa, vaan pyrkii omalla työllään muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Perussuomalaiset myös selkeyttivät suomalaista poliittista karttaa siivoamalla paljon änkyröitä ja arvokonservatiiveja muista puolueista pois. Nyt on meidän suvaitsevaisten, solidaaristen, monipuolista kulttuuria arvostavien ja ihmisyyden kaikkia muotoja kunnioittavien aika näyttää, että meistäkin on joukkovoimaksi.

On muutama syy, miksi mielestäni oli loistavaa, että Perussuomalaiset onnistuivat murtamaan kolmen suuren puolueen hegemonian. Ensinnäkin kun maan tapana on ollut, että kolmesta suuresta puolueesta aina kaksi on hallituksessa, eivät ne voi liikaa taistella toisiaan vastaan – vastakkainasettelun aika on näiden puolueiden väliltä jo pitkään ollut ohi. Siksi on niin vahvasti tuntunut, että mikään ei muutu, hallitsi maata sitten sinipuna, punamulta tai porvarihallitus. Kaikki ovat tuntuneet vievän maata täysin samaan suuntaan.

Toiseksi Neukku-aikojen muistona on totuttu siihen, että politiikan suuret linjat vedetään isojen poikien kesken saunan lauteilla kansalta piilossa, jolloin julkisuudessa näkyvä politiikka on paljolti kulissia. Vaalirahoitusskandaali toi onneksi osaltaan tähän liittyviä ‘maan tapoja’ esille ja ehkä auttaa politiikkaa muuttumaan modernimpaan ja avoimempaan suuntaan.

Kolmanneksi 90-luvun laman myötä virkamiehet nousivat Suomen politiikan todellisiksi johtajiksi. Erityisesti valtionvarainministeriö ja sen luomat budjettiraamit ovat ehkä politiikkamme keskeisin vaikuttaja. Pääministeri vaihtuu, mutta virkamiehet eivät – ja heillä on ollut aivan liikaa valtaa määrittää ne ‘realiteetit’ joiden sisällä politiikot toimivat.

Tämän jämähtäneen tilanteen Perussuomalaiset nyt vaalivoitollaan rikkovat. Parhaimmillaan Perussuomalaisten voitto johtaa siihen, että politiikka palaa takaisin politiikkaan. Siihen, että puolueet joutuvat jälleen tunnustamaan väriään avoimesti, ja että hallituksen vaihtuminen näkyy myös harjoitetussa politiikassa.

Siltikin harmittaa paljon, että juuri perussuomalaiset rikkoivat kolmipäisen kotkan vallan. Persujen nuiva maahanmuuttolinja on surullinen tosiasia ja kansallinen häpeä. Juuri siksi harmittaa, että maahanmuuttajaehdokkaat jäivät niukasti ulos eduskunnasta. Kuitenkin on ymmärrettävä, että Suomessa maahanmuutto on marginaalinen ilmiö verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun Euroopan maahan, esimerkiksi Ruotsista löytyy kuntia, jotka ottavat vuosittain enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomi yhteensä. Onkin ymmärrettävä, että persujen maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse itse maahanmuuttajista, vaan siitä että ihmisillä on paha olo, ja he purkavat sen sopivaan itseään heikompaan syntipukkiin.

Valtapuolueet ovat pitkälti kadottaneet yhteytensä siihen ‘tavalliseen kansaan’, joka ei ole päässyt osalliseksi viimeisen parinkymmenen vuoden talouskasvusta. Heihin, jotka eivät ole saaneet yliopistokoulutusta ja eivät tee mediaseksikästä työtä. Kansanedustajien elinpiirissä heitä ei näy ja siksi on niin helppo ajatella että meillä kaikilla menee hyvin – kun kerran kaikilla minun ympärilläni menee hyvin. Niinpä politiikka puhuttelee vain meitä koulutettuja ihmisiä.

Sille unohdetulle kansanryhmälle, joka on eksyksissä nyky-yhteiskunnassa jossa julkihomot vetävät sisustusohjelmia, Perussuomalaiset tarjoavat kanavan. Näille turhautuneille hahmoille Timo Soini on onnistunut taistelemaan jälleen olemassaolon oikeutuksen. Hänen kauttaan hekin uskovat parempaan huomiseen. Ja hänen myötään toivottavasti myös muut puolueet joutuvat muistamaan tämän kansanryhmän olemassaolon. Tämä on neljäs syy, miksi Perussuomalaisten kannatusnousu saattaa johtaa hyviinkin asioihin.

Olen paatumaton optimisti. Siksi näen Perussuomalaistenkin vaalivoitossa paljon hyvää. Murtaessaan valtapuolueiden hegemonian se voi järkyttää niitä rakenteita, jotka pitkään ovat todellisen politiikanteon Suomessa tukahduttaneet. Ja puhutellessaan unohdettua kansanryhmää se voi pakottaa poliitikot ottamaan heidätkin huomioon päätöksissään.

Lopuksi kuitenkin korostettava vielä, että en ole todellakaan mitenkään iloinen persujen vaalivoitosta, koska en voi hyväksyä heidän maahanmuuttovihamielisyyttään. Isojen miesten pitäisi pystyä kantamaan omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä heikommassa asemassa oleviin.

Parasta olisi tuhota koko sana kollektiivisesta muististamme ja alkaa puhua suhdelosta. Suhdelo syntyy maailmaan ihmissuhteiden keskelle. Hän kasvaa maailmaan sisään sosiaalisten suhteidensa kautta. Lopulta hänen ainutlaatuinen minuutensa ja ymmärryksensä itsestäänkin syntyy vain sitä kautta, että hän peilautuu itselleen toisten ihmisten kautta.  Suhdelon olemisen tapa on yhteisöllinen, hän suuntautuu luonnostaan siihen yhteisöön, jonka osana hän on. Hänen sisältään kumpuaa luontevasti empaattinen suhtautuminen lähimmäisiin sekä pyyteetön halu olla myönteisenä voimana heidän elämässään. Jos markkinoilla oleva omaa taloudellista etuaan maksimoiva subjekti on yksilön vertauskuva, ovat perheenjäsenenä oleminen ja perhesuhteet tapa hahmottaa suhdelon elämäntapaa.

Puhumalla yksilöstä latistamme näkemystämme ihmisenä olemisesta. Sen kautta ihmisyys näyttäytyy kapeampana, kylmempänä, laskelmoivampana ja itsekkäämpänä kuin mitä se oikeasti on. Termin kautta kadotamme paljon elämän lämmöstä, siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Sanalla sanoen, kadottamme elämän inhimillisyyden. Suhdelo tuo paremmin esiin sen, että ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan ihmissuhteissa olemista. Läheisistä huolehtiminen on lopulta inhimillisen olemassaolon yksi peruspiirteistä. Se on itse asiassa tehokkain tie hyvään elämään ja henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostavassa kulttuurissa hoiva, huolenpito ja lähtökohtainen riippuvaisuutemme muista usein torjutaan, kielletään tai kätketään laitoksiin. On muistettava, että ihmisenä oleminen on toisista huolta pitämistä ja sitä, että sinusta pidetään huolta.

Hypätkäämme reilut kaksituhatta vuotta eteenpäin, oman aikamme Suomeen. Pyrimmekö elämään samassa kuplassa, johon Siddharthan isä hänet tuomitsi? Nuoruutta palvovassa kulttuurissamme kaikki normista poikkeavat on siivottu omiin laitoksiinsa: sairaaloihin, mielisairaaloihin, vastaanottokeskuksiin ja vanhainkoteihin. Aiemmin joka kylässä oli oma kylähullunsa, kuolema oli paljon arkisempi asia, vanhukset elivät samoissa talouksissa lastensa sekä lastenlastensa kanssa ja sairaat olivat enemmän näkyvissä. Kun vielä yhä useampi julkinen tila on kaupallinen, pääsemme eroon myös köyhempien ja alkoholistien näkemiseltä. Samaan aikaan televisio, tuo nykyihmisen sielun peili, suoltaa silmillemme kuvaa täydellisen vartalon omistavista nuorista ja terveistä ihmisistä onnen kantajina. Teemme yhteiskuntana parhaamme, jotta emme vahingossakaan joutuisi kohtaamaan toisten ihmisten kärsimystä silmästä silmään.

Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta samat elämän perustotuudet ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina Buddhan ajoista lähtien: Jokainen meistä vanhenee, jokainen meistä voi sairastua – ja lopulta jokainen meistä kuolee. Viime kädessä hyvä ja arvokas elämä ei voi rakentua kuin tosiasioiden tunnustamiselle. Vain kohtaamalla elämän traagisen puolen voimme oppia elämään tavalla, joka tekee oikeutta elämän rikkaudelle. Kieltäymyksessä eläminen johtaa helposti torjuntamekanismeihin ja vauhtisokeuteen, jotka ovat vahingollisia niin yksilölle itselleen kuin häntä ympäröiville ihmisille. Teemmekö karhunpalveluksen itsellemme, kun yritämme paeta näitä vääjäämättömiä tosiasioita niin pitkään kuin mahdollista?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.

Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.

Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.

Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.

Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.

Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.

Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.

Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.

Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.

Jos eläisimme loputtomien kulutustavaroiden maailmassa, eivät suurituloisten lisätulot olisi keneltäkään pois. Jos rikas rikastuu ja voi ostaa kolme kiloa graavilohta viikossa, ei se ole köyhältä pois, joka voi edelleen ostaa samat puoli kiloa. Valitettavasti valtaosa tuotteista on niin sanottuja niukkoja resursseja, eli niitä on olemassa rajallinen määrä. Tällöin kysynnän lisääminen lisää myös tuotteen hintaa. Ja tuotteen kallistuminen on köyhältä pois. Jos rikas rikastuu ja voi käydä parturissa kerran viikossa, nostaa tämä partureiden hintatasoa niin, että köyhä voi käydä siellä enää joka toinen kuukausi. Jos rikas rikastuu ja ostaa kantakaupungista kolmion eikä kaksiota, ei köyhällä ole varaa enää edes yksiöön.

Eli vaikka köyhän tulotaso pysyisi samana tai kasvaisi hieman, tarkoittaa tuloerojen kasvu sitä, että köyhän rahankäyttömahdollisuudet vähenevät. Eli vaikka hän ei absoluuttisessa rahassa mitattuna köyhtyisi, kaikilla käytännön mittareilla hän köyhtyy.

Tämän lisäksi kysymykseen tuloerojen kasvusta voitaisiin tietysti vastata monesta muustakin perspektiivistä ja kertoa, miksi se on psykologisesti, yhteiskunnallisesti ja oikeudenmukaisuuden kannalta ongelmallista. Kysymys siitä, tulisiko köyhien olla tästä faktasta katkeria tai rikkaiden potea huonoa omaatuntoa, vaatisi tietysti myös oman keskustelunsa.

Sari Mattero tiivisti yliopistojen nykytilanteen hyvin Hesarissa (8.4.2010): ”Suomalaisia päättäjiä on jo vuosien ajan vaivannut jonkinlainen strategia- ja innovaatiopöhö. Liikemaailmasta omaksutut fraasit ja käytännöt halutaan intomielisesti ujuttaa julkiselle sektorille, jonne ne useimmiten sopivat huonosti ja jossa niitä miltei järjestään inhotaan ja vierastetaan. Kaiken lisäksi monet käytännöistä on alkuperäisessä ympäristössään jo ehditty hylätä ja vaihtaa uusiin, kun ne ovat osoittautuneet huonoiksi tai yksinkertaisesti jääneet pois muodista. Tämä ei vähennä julkisen sektorin päättäjien jälkijättöistä intoa soveltaa käytäntöjä omiin toimialoihinsa.”

Tässä ilmapiirissä tuntuu suorastaan radikaalilta esittää se itsestäänselvyys inhimillisestä todellisuudesta, että ’entä jos kaikki inhimillisesti arvokas ei ole mitattavissa?’ Entä jos kaikkein arvokkain aines, mitä yliopistot tuottavat, ei ole sellaista mikä voitaisiin redusoida johonkin yksiselitteiseen mittariin? Uudenlainen ymmärrys maailmasta, suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa parantava tieto, vaihtoehtoinen näkökulma tiettyyn aiheeseen; nämä yliopistojärjestelmän ydintehtävät ovat lopulta sellaisia, että niiden alistaminen jollakin ’objektiivisella’ mittarilla mitattavaksi tuntuu älylliseltä itsemurhalta. Kuitenkin ne nähdäkseni ovat yliopiston itseisarvoisia päämääriä – toisin kuin esimerkiksi vertaisarvioitujen A-julkaisujen määrä, tuotettujen tutkintojen määrä tai nouseminen muutaman pykälän Shanghain listalla. Jälkimmäisten edistäminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on kuitenkin yhä enemmässä määrin tullut yliopistollisten laitosten toiminnan keskeiseksi sisällöksi – itseisarvoisten päämäärien kustannuksella.

Kaikenlainen mittaaminen saattaa tyydyttää rationalistis-byrokraattisessa illuusiossa elävän päättäjän tarvetta tuntea asioiden olevan kontrollissa. Tämä kontrollin tunne on kuitenkin illuusio. Oikeasti arvokkaiden ja tärkeiden asioiden kanssa näillä mittareilla ei valitettavasti ole paljoa tekemistä. Niiden edistäminen vaatii uskallusta tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa niistä vastuu. Olisi aika palata mittareiden pilvilinnoista todelliseen elämään, ja miettiä yliopistoiden kehittämistä aidosti arvokkaiden päämäärien valossa.

Tietysti jos tämä hyväksyttäisiin yleisesti, voisi kaikenlaisia herkullisia tilanteita tulla esiin: Ajatellaanpa, että pomo soittaa: ‘Mitä helvettiä, mä kuulin että sä lähdit Balille? Mitä tämä on?’ Vastaat tyynesti: “Mä tajusin, että mä en voi ajatella vain itseäni, mun pitää ajatella myös muita. Siksi lähdin tänne lataamaan akkuja. Tämä on mun moraalinen velvollisuuteni työyhteisöämme kohtaan.”

Vakavasti ottaen olisi sekä yhteiskunnallisella tasolla että yhteisöjen hyvinvoinnin tasolla ensiarvoisen tärkeätä, että alkaisimme ajatella hivenen systeemisemmin omaa elämäämme. Se, että uuvutamme itsemme liialla työnteolla, ei ole vain oma asiamme. Kilpailu-kulutus-status -oravanpyörässä juokseminen ei vahingoita vain itseämme, vaan myös läheisimpiämme. Tämän negatiivisen efektin torjuminen on muuten yksi argumentti progressiivisen verotuksen puolesta. Soininvaaran hengessä progressivista verotusta ei nähtäisi vain oikeudenmukaisena, vaan se olisi myös liikaa työntekoa estävä haittavero.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?

Mitä länsimaiset sitten ajattelevat onnellisuudesta? Yleinen käsitys on, että on vain yksi onnellisuus. Eli kun puhutaan onnellisuudesta, puhutaan yhdestä tietystä asiasta. Ja kaikki onnellisuuden muodot – nautinto, täyttymys, flow, rakkaus, tyytyväisyys lastensa kasvun seuraamiseen, ylpeys onnistumisesta, antamisen ilo ja niin edespäin – voidaan palauttaa tähän yhteen perusonnellisuuteen. Eli on olemassa yksiselitteinen vastaus siihen, kumpi kahdesta ihmiselämästä tai tilasta on onnellisempi.

Tieteessä tämä harha synnyttää sen uskomuksen, että on löydettävissä yksi ainoa mittari, jolla voidaan ihmisen onnellisuutta mitata. Sitten tätä mittaria käyttäen voidaan verrata eri ihmisten ja eri elämänvalintojen välistä onnellisuutta. Pienikin tieteellisiin onnellisuustutkimuksiin perehtyminen paljastaa, että käytössä olevia mittareita on valtava määrä erilaisia ja ne painottavat eri asioita riippuen tutkijoiden omasta onnellisuuskäsityksestä.

Miten asiat sitten oikeasti ovat: On olemassa erilaisia yhteismitattomia hyviä asioita, asioita, jotka tuntuvat eri tavalla hyviltä ja synnyttävät erilaista onnellisuutta ihmiselle. Ei ole mitään yhtä objektiivista onnellisuutta, vaan erilaisia yhteismitattomia onnellisuuden muotoja, joita ei voi edes teoriassa arvottaa keskenään. Yksilön on tehtävä subjektiivisia valintoja sen suhteen mitä näistä asioista haluaa elämässään edistää. Eli minun ja sinun on vain itse päätettävä, mitä onnellisuuden muotoja ja onnellisuutta tuottavia asioita elämässämme arvostamme.

Eli summa summarum: Eri onnellisuuden muodot eivät ole yhteismitallisia ja siten sellaisia, että niitä voisi keskenään vertailla. Kulttuurit ja yksilöt tekevät aina valinnan, kun päättävät arvostaa niistä jotakin enemmän kuin toisia. Mieti siis, mitä onnellisuuden muotoja omalla elämälläsi tavoittelet.

Enenevässä määrin olen yleisesti tullut tietoiseksi sian älykkyydestä ja tätä kautta kyvystä todella tuntea sen huono kohtelu. Lisäksi olen törmännyt faktoihin sikojen huonosta kohtelusta – liian ahtaasta elintilasta, lajityypillisen toiminnan mahdottomuudesta ja muista epäkohdista. Pisara, joka sai jo valmiiksi tulvimaan kallistuvan lasini vuotamaan yli, olivat viimeaikaiset uutiset urossikojen kastrointitavoista. Ensiksi puhuttiin kivesten repimisestä. Hesari selvitti asiaa ja totesi, että repiminen on ehkä väärä ilmaisu. Oikeasti siat kastroidaan joko pihdeillä vetämällä tai leikkaamalla – puuduttamatta. Sikojen sairauksien ja terveydenhuollon professori Mari Heinosen mukaan “kivuliaita ne ovat molemmat” (HS 14.11).

Kiitän kaikkia eläinoikeusaktivisteja siitä, että heidän pitkäjänteisen työnsä tuloksena minunkin kovaan kalloon on onnistuttu takomaan näitä faktoja siitä ruoasta mitä syömme. Jokaisena päivänä teemme ruokakaupassa tai ravintolassa eettisiä valintoja. Ostamalla sikaa tai muuta eläintä tuemme sitä lihateollisuutta ja sen toimintatapoja, jotka kyseisen eläimen ovat teurastaneet. Koska lihateollisuus ja markkinointiketju pyrkivät peittelemään niitä olosuhteita, joissa lihaa kasvatetaan, on erittäin tärkeätä, että on jokin heitä valvova taho, jonka agendalla on epäkohtien tuominen ostavan yleisön tietoon. Meillä on oikeus – tai oikeastaan velvollisuus – tietää, millaisissa oloissa ruokamme tuotetaan.

Ihmisen mielen tunneohjautuvuudesta kertoo se, että vaikka minulle on näitä faktoja vöyrytetty jo vuosien ajan – ainakin siitä lähtien kun luin Peter Singerin Animal Liberationin – en ole lopullista päätöstä sianlihan syömisen lopettamisesta tehnyt ennen kuin nyt. Toisaalta sianliha on maistunut niin hyvältä, että sen syömisen lopettaminen olisi sääli. Toisaalta tällainen kieltäymys aiheuttaisi ylimääräisiä hankaluuksia erilaisissa ruoansyöntitilanteissa. Ja ehkä merkitsevimpänä tekijänä minua ympäröivät ihmiset ovat enimmältä osin olleet iloisia lihansyöjiä, jolloin sosiaalinen paine – joka on moraalimme keskeisiä polttoaineita – ei ole aiemmin ohjannut minua moraalisesti oikeaan päätökseen.

Tärkeätä on ehkä vielä korostaa, että en ole ruokatottumuksiltani mikään pyhimys. Naudanlihan ja riistan syömistä tulen jatkamaan juhlaruokana ja kalaa tulen syömään säännöllisesti. Niihin liittyviä eettisiä ongelmia en koe niin akuutteina, että ruokavaliotani olisin täysin kasvispitoiseksi muuttamassa. Naudanlihan osalta isoin eettinen kysymys liittyy mielestäni sen ekologiseen kuormaan. Tähän olen ajatellut vastata enemmänkin jatkamalla sitä linjaa, jota jo opiskelujeni alusta asti olen soveltanut: en osta lihaa kotiin, enkä syö sitä lounasravintoloissa – noudatan siis jonkinlaista arkilihatonta ruokavaliota. Säästän naudansyömisen oikeastaan kolmeen tilanteeseen: juhla-aterioihin, hyviin ravintoloihin ja aamuyön pikaruokaloihin.

En siis koe, että tämä valinta tekisi minusta vielä eettisesti esimerkillisen hahmon. Koen kuitenkin, että valintani on askel moraalisesti parempaan suuntaan. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi vastaavia valintoja. Lisäksi kaipaan rakenteellisia, siis valtiovallan aktiivisempia ratkaisuja, koska kuluttaja on ruokakaupassa hyvin yksin ja tiedoissaan heikko. Unelmani olisi, että voisin mennä Suomessa ruokakauppaan tietoisena siitä, että jokin taho on pitänyt huolta siitä, että voin tehdä siellä ostoksia huolettomin mielin sen suhteen, että valintani ovat eettisiä. Siihen on vielä matkaa. Nyt otin itse pienen aktiivisen askeleen protestiksi ihmisten sioille tietoisesti tuottamia kärsimyksiä vastaan. Maailma ei kuitenkaan isosti muutu, elleivät poliittiset päättäjät ota vastuuta eettisemmän ruokamaailman luomisesta.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja “voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.

Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.

“Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään.” Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta “Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä” ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo – Suomen Amerikka – päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: “Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa.”

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa – ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä – ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota – silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: “Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten”. Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus – politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan ‘mielikuvilla’ ja ajan hermoon räätälöidyllä ‘brändillä’. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.

Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.

Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.

Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.

Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ‘Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ‘Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ‘Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone
Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.

Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!

Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ‘onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.

Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ‘Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.

Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.

Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.

Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.

Miksi näin tuohduin? Toki mainokset ovat jo pitkään saastuttaneet kaupungin kaikki julkiset tilat. Mutta tämä uusi liikkuvaan kuvaan perustuva mainonta on huomattavasti vakavampi ilmiö. Ihminen on biologinen olento, joka luontaisesti reagoi liikkuviin objekteihin. Halusimmepa tai emme, liikkuvat asiat näköpiirissämme vangitsevat huomiomme. Aiemmin mainonta kaduilla ja julkisissa liikennevälineissä on ollut passiivista, katso minua jos tahdot. Uusi mainonta on agressiivista, se pakottaa meidät tuijottamaan itseään. Ilmiö on verrattavissa siihen, että prostituoidut – joita tätä nykyä ei katukuvassa näy – alkaisivat esitellä myyntitavaraansa metroissa ja busseissa. Ei tee mieli katsoa, mutta vaikeata on olla asiaa huomioimattakaan.

Miksi sitten vihaan mainontaa niin paljon? Syitä on kolme: Ensinnäkin mainonnan funktio on luoda ihmiselle tarpeita eli tehdä ihmisistä tyytymättömämpiä nykyiseen elämäntilaansa. Se pyrkii siis – by definition – tekemään meistä onnettomampia. En ymmärrä miksi tällaista ihmisiä vahingoittavaa saastetta sallitaan ilman poliittista keskustelua sen tuhovoimasta. Toiseksi mainonta oikeasti vaikuttaa meihin. Sosiaalisena eläimenä toiset ihmiset – todelliset tai TV:stä tutut – vaikuttavat ihmiseen ja hänen maailmankuvaansa hyvin syvällä tavalla. Jos yksilö väittää, että mainonta ei häneen vaikuta, hän pettää itseään. Valtaosa mainonnasta ei edes pyri muuttamaan maailmankuvaamme järkemme kautta, koska se on epätehokasta ja sitä ihminen kykenee kontrolloimaan. Se vaikuttaa meihin tunteen ja intuition tasolla. Tätä vaikutusta emme kykene koskaan kokonaan eliminoimaan, koska se tapahtuu tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi suomalaiset TV-mainostajat ovat valmiita käyttämään
207 miljoonaa euroa vuodessa
ihmisten manipuloimiseen.

Suorastaan raivostuttava on kuitenkin se viesti, jonka liikkuvan mainonnan tuominen julkisiin välineisiin luo: Älä pysähdy ajattelemaan, älä kohtaa itseäsi ihmisenä. Passivoidu, turruta aivosi pehmeään sontaan. Kadota inhimillisyytesi, kykysi toimia itsenäisenä ihmisenä. Muutu enemmän impulsiiviseksi automaatiksi, jota mediaviestit ohjaavat. Johtava flow-tutkija Mihalyi Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan huomannut, että kaikkein passiivisimmassa ja turrutetussa tilassa ihmiset ovat nimenomaan televisiota katsoessaan.
Kaksi tuntia 53 minuuttia
passivointia vuorokaudessa ei näköjään pidetä ihmiselle riittävänä päiväannoksena. Halutaan pitää huolta, että kansalaiset eivät erehdy ajattelemaan edes työ- tai kauppamatkallaan. Kyky ajatella itsenäisesti erottaa meidät ympäristöönsä reaktiivisemmin liittyneistä eläimistä. Miksi hyväksymme sen, että ihmisyys meistä yritetään tietoisesti tuhota?

Törkeintä asiassa on se, että aikamme arvoilmapiirissä tällaista toimintaa ei tarvitse edes näennäisesti perustella millään ihmiskunnan hyvään liittyvällä argumentilla. Sen sijaan
Digimedia
avoimesti ja röyhkeästi mainostaa olevansa “uusi ennennäkemättömän koukuttava mainospaikka raitio- ja metrovaunuissa.” Kun koukuttavuus on hyve, jota voidaan käyttää peittelemättömänä myyntiargumenttina, ollaan jo vaarallisen lähellä
Fahrenheit 451 – maailmaa
. Vielä pelottavampaa on se passiivisuus, joka tällaista toimintaa ympäröi. Ei poliittista keskustelua aiheesta, ei asiaa vastustavaa kansalaisliikettä. Pelkään, että tämä uuden mainospaikan luominen on nähty pelkästään teknisenä toimenpiteenä, jota ei tarvitse edes alistaa demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen. Olemme ikäänkuin hyväksyneet itsestäänselväksi osaksi ‘edistystä’ mainonnan tunkeutumisen yhä useammalle elämänalueellemme.

Itsepuolustuksena addiktoivaa liikkuvaa kuvaa vastaan ostin juuri
vekottimen
, jolla voi edes pienessä määrin taistella tätä oleskelutilojen liike-saastuttamista vastaan. Se toivottavasti hillitsee raivoani sen verran, etten ala jollakin kättä pidemmällä hakkaamaan palasiksi näitä seiniemme saatanoita.

Tarinasta opimme, että kukaan ei muutu päivässä murhaajaksi. Tavallisesti taustalla on vuosikausia jatkunut luhistumisen ja masennuksen prosessi. Tämä pätee myös Suomea kohauttaneisiin surmatöihin. Samalla käy selväksi, että silmitön väkivalta on lähes aina jonkin oman pahan olon purkautumista; uhri sattuu vain kohdalle juuri sillä hetkellä kun oma paha olo on kaikkein sietämättömin. Tästä seuraa, että väkivaltaiset purkaukset olisivat estettävissä, jos ahdistuneita osattaisiin ajoissa auttaa, ennen kuin sisältä kalvava hiljainen tuska on kasvanut niin suureksi, että itseen tai muihin kohdistettu väkivalta on ainoa keino paeta sisäistä todellisuutta.

Pitäisikö meidän siis pyrkiä muuttamaan jotakin Suomessa? Voidaanhan näes argumentoida, että kyse on vain yksittäistapauksista – yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä – eikä niistä pidä tehdä mitään yhteiskunnallisia johtopäätöksiä. Vähintään yhtä mahdollista kuitenkin on, että jos jotkin rakenteelliset seikat olisivat yhteiskunnassamme eri lailla, ei näitä äärimmäisen pahoja tekoja olisi niin paljon. Täysin niitä ei varmaankaan voida estää – jotkut osaavat kärsiä niin hiljaa ettei heidän kuiskaavaa hätähuutoaan kukaan huomaa – mutta monia voitaisiin varmaankin auttaa ajoissa.

Mitä sitten voisimme tehdä toisin? Lähtökohtana yhteiskunnan rakentamisessa täytyy olla inhimillisen heikkouden tunnustaminen. Osa meistä on herkempiä maailmalle, osa meistä kestää vähemmän vastoinkäymisiä. Heikkous voi johtua synnynnäisistä seikoista tai rikkinäisestä lapsuudesta. En kuitenkaan usko ikinä päästävän sellaiseen tilaan, jossa jokainen suomalainen on personal trainereiden avulla piiskattu vahvoiksi ja vastoinkäymisille nauraviksi elämänuskoa uhkuviksi yli-ihmisiksi. Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olot vaikuttavat siihen, kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä on, mutta meillä tulee aina olemaan ihmisiä, jotka masentuvat ja voivat pahoin.

Mielestäni on siis turha keskustella siitä ovatko alkoholisoituneet ihmisrauniot tai narkomaanit itse syypäitä tilaansa. Kaikille elämän korttipakka ei jaa samoja kortteja. Yhteiskunnan hyvyys mitataan katsomalla miten se kohtelee heikoimpiaan. Hyvinvointiyhteiskuntana meillä on mielestäni velvollisuus auttaa heitä, jotka herkimmin oireilevat. Yhteisöllisen velvoitteen lisäksi voidaan kuitenkin vedota myös ihmisten itsekkyyteen. Tosiasia on, että panostamalla enemmän esimerkiksi mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, olisi osa
Keravan puukkosurman
kaltaisista teoista saatu estettyä. Ei varmastikaan kaikkia, mutta osa. Kysymys on, kuinka moni suomalainen olisi valmis esimerkiksi maksamaan erityistä mielenterveysveroa, jos olisi syytä olettaa, että edes yksi tällainen viattomien tappamistapaus saataisiin estettyä? Kuinka paljon olisimme yhdessä valmiit maksamaan, jotta kukaan meistä ei joutuisi sokean väkivallan uhriksi?

Yhteiskunnalliset ratkaisut voivat kuitenkin vain osittain parantaa tilannetta. Mikään määrä palkattuja mielenterveystyöntekijöitä ei voi korvata sitä inhimillistä tukea ja lämpöä, jota ihmiset voivat toisilleen arkisissa ihmissuhteissaan tarjota. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että hyvinvointivaltio ei ole vain rakenteellinen asia. Se on ennenkaikkea yhteisöllinen asia: se vaatii toimiakseen yhteisön jonka jäsenistöstä valtaosa uskoo siihen ja toteuttaa sen sanomaa arkisissa teoissaan. Pahat teot kiertävät; raiskatun lapsesta tulee koulukiusaaja, pahoinpidelty kyynistyy ihmissuhteissaan. Mutta myös hyvät teot kertautuvat; iloisesti hymyilevä bussikuski saa meidät auttamaan lastenvaunut ulos bussista, naapurin tädin voimauttama koulukiusattu päättää ryhtyä aikuisena terapeutiksi. Näin jokainen meistä uusintaa arjen valinnoillaan vallitsevaa yhteisöllisyyden mallia. Meidän keskinäinen suhtautuminen toisiimme, joka tulee näkyväksi arkisissa elämänvalinnoissamme, lopulta määrää sen kuinka hyvä tai paha yhteisömme yksittäisille ihmisille on. Mitkään muodolliset turvaverkot eivät riitä, jos itse olemme yhteisönä valmiita unohtamaan lähimmäisemme.

Tämän vuoksi olemme jokainen henkilökohtaisesti omien tekojemme kautta vastuussa siitä, kuinka paljon yhteisössämme esiintyy pahaa oloa ja kuinka paljon siellä esiintyy väkivaltaa. Väkivaltaan on ennen kaikkea vastattava hyvällä: olemalla entistäkin valmiimpi ylläpitämään niitä rakenteita, jotka väkivaltaa estävät ja pyrkimällä entistä enemmän olemaan hyvä ihminen kaikille kohtaamilleen ihmisille.

Mitä raha on? “Arvon mitta ja vaihdon väline” vastasi Rölli-peikko aikanaan. Vastaus pitää paikkansa, mutta ei vielä kerro miten raha onnistuu nämä tehtävänsä täyttämään. Pohjimmiltaan raha on
luottamusta
. Luottamusta siihen, että kyseinen välikappale – oli se sitten, metallia, paperia tai bittejä – säilyttää arvonsa muiden ihmisten silmissä siihen asti, että vaihdan sen jälleen johonkin tavaraan tai palveluun.

Mitä raha mahdollistaa? Se mahdollistaa vaihtosuhteen irrottamisen henkilökohtaisista suhteista. Vaihtokaupassa molempien osapuolten piti vaihtaa tavaransa samaan aikaan, jollei heidän välinen henkilökohtainen luottamussuhde luonut varmuutta toisen myöhemmästä takaisinmaksusta. Luottamuksemme rahaan mahdollistaa fyysisesti, sosiaalisesti ja ajallisesti erilliset vaihtotapahtumat. Saan rahaa laitokselta vastineeksi työpanoksestani. Tämän rahan maksan kuppilaan vastineeksi oluttuopeista. Raha tekee siis kasvottoman vaihdon mahdolliseksi. Pienet keräilijä- ja maatalousyhteisöt tulivat toimeen ilman sitä, mutta monimutkaiset kaupunkiyhteisöt, joissa iso osa väestöstä toimii muualla kuin alkutuotannossa, tarvitsevat luotettavan vaihdon välineen toimiakseen. Raha on siis välttämätön rakenteellinen tekijä moderneissa yhteiskunnissa.

Miksi luotamme rahan arvoon? Aikanaan raha oli arvokasta, koska siinä oleva metalli oli arvokasta. Aluksi paperiraha oli arvokasta, koska sen julkaissut pankki oli sitoutunut tarjoamaan sen arvoa vastaavan määrän kultaa keskusvarastostaan. Nykyään raha ei ole sidottu mihinkään todelliseen. Se on arvokasta vain, koska me kaikki uskomme sen olevan arvokasta ja uskomme, että muutkin uskovat sen olevan arvokasta. Me uskallamme luottaa sen arvoon, koska sen ympärille on rakentunut valtava instituutio pankkeineen, keskuspankkeineen ja valtiontakauksineen, jotka kaikki pyrkivät estämään sen arvon romahduksen.

Mistä rahaa syntyy? Keskeinen nykymenon mahdollistava innovaatio rahajärjestelmässä on lainoitus. Pankit voivat harkintansa mukaan lainata rahaa jopa yhdeksän kertaa enemmän kuin mitä niissä on talletuksia. Kun pankki myöntää lainan, se ei siis ota rahoja tililtään, vaan se yksinkertaisesti luo uutta rahaa maailmaan.
Tämän ansiosta Matti Meikäläinen voi marssia pankkiin ja jos hänellä on esittää tarpeeksi uskottava tarina, voi hän saada puoli miljoonaa euroa visionsa toteuttamiseen. Tämä mahdollisuus saada rahaa tänään omia tulevaisuuden tienestejä vastaan on keskeisesti vauhdittanut yhteiskuntamme teknistä ja taloudellista kehitystä. Ilman sitä eläisimme huomattavasti vaatimattomammissa taloissa, omistaisimme paljon vähemmän elämää helpottavia tavaroita ja tulevaisuutemme olisi paljon enemmän riippuvainen vanhempiemme varallisuudesta.

Jonkinlainen rahankaltainen vaihdon väline on siis elimellinen osa kompleksista yhteiskuntaa. Mutta voisiko raha olla joiltakin osin erilainen kuin nyt, ja silti palvella yhteiskuntaa? Heitetäänpä ilmoille siis muutama vaihtoehtoinen vaihdon väline.

Mielenkiintoisen vaihtoehdon tarjoaa niin sanottu ‘
negatiivisen koron raha
‘. Nykyjärjestelmä on rakennettu siten, että rahan pitäminen säästössä tuottaa korkoa, mutta mitäpä jos raha polttelisi näpeissä, koska sen arvo alenisi hiljalleen, mutta vääjäämättä. Raha ei voisi maata hyödyttömänä tilillä, vaan ihmisillä – ja vielä enemmän pankeilla ja yrityksillä – olisi suurempi halu käyttää sitä, joka johtaisi rahan nopeampaan kiertoon ja sitä kautta suurempaan tuottavuuteen ja työllisyyteen. Ajatusta on sovellettu käytäntöön paikallisrahoina monia kertoja viimeisen sadan vuoden aikana. Jännittävää kyllä, viime aikoina teema on noussut vakavaan
keskusteluun
ja asiasta ovat alkaneet kiinnostua myös keskuspankit. Ruotsin keskuspankki on
tiettävästi
ensimmäinen pankki, joka muutti ohjauskorkonsa lievästi negatiiviseksi. Jos negatiivisesta korosta tulisi yleinen standardi, voisi se muuttaa rahamarkkinoiden dynamiikkaa huomattavasti.

Toiseksi olen miettinyt, että nykyjärjestelmässä rahaa luodaan lainaa vastaan, joka tarkoittaa, että rahan luominen jakautuu hyvin epätasaisesti yhteiskunnassa. Miksei voitaisi kehittää nykyjärjestelmän rinnalle jonkinlaista ‘inhimillistä vaihtovälinettä’. Sitä ei luotaisi velkaa ottamalla, vaan sen sijaan jokainen kansalainen olisi oikeutettu esimerkiksi 365 yksikköön kyseistä valuutta vuodessa, jotka ilmestyisivät tilille yksi kerrallaan päivittäin. Tätä valuutta sitten voisi käyttää normaalisti ostamiseen ja sillä olisi jokin vaihtokurssi suhteessa ‘normaaliin’ rahaan. Ideana olisi kuitenkin, että sen syntymekanismi takaisi jokaiselle kansalaiselle tietynsuuruisen perustulon. Lisäksi se ohjaisi ihmisten toimeliaisuutta enemmän erilaisia ihmisiä tasaisesti hyödyttävien tuotteiden ja erityisesti palveluiden kehittämiseen.

Tämänkaltaista valuuttaa voisi kehittää vielä edelleen esimerkiksi säätämällä, että jokaisessa transaktiossa se menettäisi hivenen arvostaan. Tällöin kyseinen valuutta tasoittaisi myös tehokkaasti rahan keskittymistä tiettyihin käsiin ja näin kaventaisi tulonjakoa. Tästä voisi vielä tehdä sellaisen sovelluksen, että puhtaassa palvelutransaktiossa arvo ei alenisi toisin kuin tuotteiden myynnissä. Tämä ohjaisi ihmisiä enemmän palveluntuottamiseen ja vähemmän tavarantuottamiseen, mikä olisi ekologisesti perusteltua.

Tässäpä nyt siis ensinnäkin vähän pohdintaa rahan perusolemusta. Lopussa sitten muutama villi heitto, joiden kaikkia seurauksia ei todellakaan ole pohdittu lävitse. Vieläkin radikaalimmin erilaisia rahajärjestelmiä voisi varmaan keksiä. Lisäksi nykyinen tekninen kehitys voisi mahdollistaa monia sellaisia visioita, jotka aiemmin ovat kaatuneet käytännön toteuttamisen mahdottomuuteen. Elektroninen raha avaa ovet monille tempuille, joita käsin kosketeltava raha ei sallinut. Jännittävämpiä spekulaatioita en nyt kuitenkaan keksinyt. Raha on jotenkin simppeli, mutta silti varsin kimurantti asia. Sen olemukseen liittyvien perusasioiden, saatikka sitten dynamiikan, pohtimisessa meinaa mieli nyrjähtää.

*Museo on ruotsalainen, joten saattaa olla, että historiaa on katsottu sini-keltaisten silmälasien lävitse.

Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska “enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.

Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.

Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ‘epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.

Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:

Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ‘työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.

Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ‘uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ‘uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa
ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.

Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.

Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.

Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.

Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.

Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.

Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.

Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.

Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.

“Ahkeruus on hyve”, näin miehet toteavat. Ankarien pohjoisten olosuhteitten ja luterilaisen työmoraalin muokkaamassa kansakunnassa ahkeruus on tosiaan ollut vahva hyve. Miestä ja naista on arvostettu hänen työpanoksensa mukaan. Ahkeruus on ollut itseisarvo, itsessään kunnioitusta herättävä seikka. Ahkerat, työtä pelkäämättömät kansalaiset ovat nostaneet tämän kansakunnan sille hyvinvoinnin tasolle, johon me nuoret olemme saaneet syntyä. Ahkeruudesta on tehnyt hyveen se hyvä, mitä se on tuottanut ympärilleen.

Ahkeruus on siis yhteisöllinen hyve. Siitä on tullut niin keskeinen arvo suomalaisille juuri sen yhteisöä hyödyttäneen luonteensa vuoksi. Tätä Rossi ja Nummikoski eivät ole ymmärtäneet. Heidän mielestään suomalaisia tulee kannustaa “oman työn hedelmien kasvattamiseen”, mikä heillä tarkoittaa verotuksen progression vähentämistä. Kannustimena on siis silkka raha. Ahkeruus rahan vuoksi ei kuitenkaan ole enää hyve, vaan silkkaa ahneutta.

Nostaessaan ahkeruuden hyveeksi Rossi ja Nummikoski astuvat moraaliselle maaperälle. Heidän ihmiskuvansa ei kuitenkaan tunnu näkevän ihmisellä muuta motivaation lähdettä kuin oman edun. Tämän vuoksi heidän hyveeksi tarkoitettu ahkeruutensa muuttuu ahneudeksi. Hyveellinen ihminen kykenee kuitenkin motivoitumaan myös toisille tuottamastaan hyvästä. Hänelle työn hedelmät kasvavat muuallakin kuin omalla pankkitilillä. Aidosti
ahkeralle jo työn teko itsessään tuottaa nautintoa, mutta hyveelliselle
ihmiselle sydäntä lähellä on myös se hyvä, jota hänen työnsä tuottaa alaisille, työtovereille ja yhteiskunnalle. Hänelle verotus ei ole pelkkää “tasapäistämistä”, vaan kunnia-asia, hänen ahkeruutensa hedelmä suomalaiselle yhteiskunnalle.

“Ahkeruus turvaa hyvinvointimme”, tästä olemme samaa mieltä. Palkintona ahkeruudestaan suomalainen saa elää maassa, jossa hänen itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin lisäksi koko kansakunnan hyvän elämän ehdoista huolehditaan – veronkannon avulla. Hyveelliselle ihmiselle jo tämä on palkitsevaa.

En usko, että yritykset kannattavat libertaristista yhteiskuntaa, kuten Mäkinen ja Räsänen esittivät. En ole edes varma, kuinka moni yritysjohtaja, varsinkaan Suomessa, kannattaisi tällaista yhteiskuntamallia. Itse näen, että kyseessä on enemmänkin rakenteellinen ongelma.

Siirtyminen kohti libertaristista yhteiskuntaa ei ole tiettyjen tahojen masinoima valtaisa projekti, vaan koostuu enemmänkin pienistä yksittäisistä mutta samansuuntaisista askelista. Yritykset painostavat poliitikot tekemään tietyn päätöksen siellä, talouskasvua palvelemaan pyrkivät poliitikot keventävät verotusta täällä.

Nämä pienet päätökset ketjuuntuvat ilman, että kukaan on varsinaisesti halunnut, että vanhainkodeissa ja kouluissa joudutaan pakon edessä säästökuurille. Vähemmän verotusta, vähemmän palveluita – niin yksinkertaista se kuitenkin lopulta on.

Yritysten edustajilla ei ole mitään hyvinvointia vastaan, mutta yritysten toimintaedellytysten puolesta tehdyt päätökset kumuloituvat pitkällä aikavälillä kapeammaksi rahoituspohjaksi valtiolle.

Suomessa hyvinvointivaltiota kannatetaan niin vasemmalla kuin oikeallakin. Kukaan ei siis varsinaisesti halua tätä uuslibertaristista yhteiskuntaa. Siirtyminen sitä kohti jatkuu kuitenkin niin kauan, kunnes tälle taloutta palvelevalle kehitykselle syntyy uskottava poliittinen vastavoima.

Siihen asti yritykset pysäyttää tätä asteittain etenevää prosessia ovat pelkkää viivytystaistelua. Itse panen toivoni onnellisuusekonomiaan ja muihin orastaviin onnellisuutta ja kansalaisten elämänlaatua päätöksenteossa painottaviin poliittisiin liikkeisiin.