Koulukiusausta voidaan estää. Ja se on uutisen arvoinen juttu!

Toimittajat huomio: Kuuntelin tiistaina professori Christina Salmivallin luentoa koulukiusausta ehkäisevästä KiVa Koulu-toimenpideohjelmasta Terveyspsykologian päivillä. Kyse on kansainvälisestikin katsoen harvinaisen tehokkaasta tutkimusperusteisesta ohjelmasta, joka todistetusti ehkäisee kiusaamista erityisesti opettamalla ja aktivoimalla kanssaoppilaat ottamaan kiusausta ehkäisevän roolin.

Ohjelma ei vain väitä ehkäisevänsä kiusausta, vaan voi vakuuttavasti osoittaa, että niissä kouluissa, joissa ohjelma on otettu käyttöön, kiusaustapaukset vähenevät. Esimerkiksi sellaisten 4.-9. -luokkalaisten määrä, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi koulussa, on Kiva-kouluissa laskenut kymmenestä prosentista neljään prosenttiin eli yli puolittunut. Toisia kiusaavien oppilaiden määrä on vähentynyt 49 prosenttia ja kiusatuksi joutuvien oppilaiden määrä 28 prosenttia. Joissakin erityisen aktiivisesti ohjelmaa toteuttaneissa kouluissa luvut ovat vielä selvästi suuremmat.

Kun tietää minkälaiset arvet koulukiusaus voi jättää ja miten se voi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, mielenterveyteen ja koko elämänkulkuun vuosikymmeniä eteenpäin, niin olen kyllä harvinaisen vaikuttunut ohjelman aikaansaamista myönteisistä tuloksista. Inhimillisen tärkeytensä lisäksi sillä on ihan kansantaloudellisiakin vaikutuksia, kun kasvavasta sukupolvesta selvästi pienempi osuus traumatisoituu koulussa. Hienoa siis, että Kiva Koulu-toimenpideohjelma on jo käytössä 90 % suomalaiskouluista.

Christina kuitenkin valitteli, että mediaa tällaiset tulokset eivät kiinnosta. Ne ovat haukkana paikalla vain silloin, kun jossakin koulussa ohjelma ei tuota toivottuja tuloksia. Ohjelma valitsee joka vuosi vuoden KiVa-koulun eli sellaisen koulun, joka on tehnyt kaikkein parasta työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi vuonna 2015 Maikkulan koulu valittiin voittajaksi tunnustuksena siitä pitkäjänteisestä ja aktiivisesta työstä, jota he ovat tehneet kiusaamisen vähentämiseksi. Voittajasta tehdään lehdistötiedote, mutta ei siihen mikään media tartu.

Tämä on todella sääli! Kiusaamista tehokkaasti ehkäisevä koulu ansaitsisi tunnustusta ihan vain sen hienon työn vuoksi mitä tekevät. Paljon mielekkäämpää olisi lukea toimittajan reportaasi elämästä tällaisessa koulussa kuin joku tyhjänpäiväinen klikkiuutinen tositv-tähden ryyppyreissusta. Lisäksi jos koulusta tehtäisiin reportaasi, auttaisi se siellä kehitettyjen hyvien käytäntöjen leviämistä muihin kouluihin ja tuottaisi siis hyvää myös muualle Suomeen.

Edellinen vuoden KiVa-koulu -palkinto jaettiin näköään marraskuussa 2015. Nyt siis toimittajat hereillä: Seuraava palkinto jaettaneen lähiaikoina. Pitäkää huolta, että joku toimituksestanne menee paikan päälle kouluun, haastattelee rehtoria sekä välituntia valvovia oppilaita ja tekee aiheesta laajan raportin!

Tässä vielä muutama otsikkoehdotus, joilla oikeasti merkittävä journalismi voi yrittää taistella tilastaan turhapäiväisen klikkienkalastelun keskellä:
* ”Näillä kolmella niksillä peruskoulu Savossa onnistui puolittamaan koulukiusauksen”
* ”Rehtorin rohkea päätös pelasti satoja oppilaita kiusaukselta: ”En olisi koskaan voinut uskoa…”
* ”Tämä yksitoistavuotias osaa ehkäistä kiusausta ja kertoo nyt miten se tapahtuu”
* ”Make ei enää kiusaa: ”Sen videon nähtyäni vasta tajusin…”

Edit: Olen näköjään viimeksi kuunnellut Christinan luentoa ohjelmasta neljä vuotta sitten ja silloinkin vaikutuin niin, että kirjoitin aiheesta blogikirjoituksen. 🙂

Älykkäät koneet vievät työt, mullistavat yhteiskunnan ja tekevät harvoista miljardöörejä: Mitä pitäisi tehdä?

Automatisaatio ja koneoppiminen ei lähivuosina mullista vain työelämäämme, vaan koko elämäntapamme ja yhteiskuntamme. Tämä oli alan johtavan asiantuntijan, MIT:n professori Erik Brynjolfssonin pääviesti puheenvuorossaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan 70v-seminaarissa maanantaina 29. elokuuta.

Aiheesta on toki puhuttu paljon, mutta harva pystyy esittämään teesin yhtä vakuuttavasti ja selkeästi kuin Brynjolfsson, joka yhdessä Andrew McAfeen kanssa kirjoitti aiheesta bestselleriksi nouseen kirjanThe Second Machine Age. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta Brynjolfsson kertoi hätkähtyneensä kuinka moni asia on jo tässä ajassa mennyt eteenpäin. Silloin koneet olivat kasvontunnistuksessa selvästi ihmisiä huonompia, nyt koneellinen kasvontunnistus on jo aivan rutiinia esimerkiksi rajatarkastuspisteillä. Silloin robotit olivat ihmiseen verrattuna kömpelöitä, nyt gepardin näköinen robotti juoksee nopeammin kuin Usain Bolt ja osaa väistää jos sen eteen heittää tuolin tai muun esineen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Brynjolfssonin teesi on se, että teollinen vallankumous muutti maailman perusteellisesti. Siihen asti lihasvoima – ihmisen tai kotieläimen – oli pääasiallinen voimanlähde, mutta höyry ja sähkö toivat ihmisen käyttöön tuhansia kertoja enemmän voimaa. Vanhat käsityöläisammatit katosivat ja tehtaat imivät työvoimaa. Myös yhteiskuntarakenne mullistui ja luotiin demokratian, sosiaaliturvan ja työttömyyskorvauksen kaltaisia innovaatioita.

Nyt on käynnissä toinen yhtä perusteellinen vallankumous. Teollinen vallankumous korvasi fyysistä, mekaanista työtä. Nyt ensimmäistä kertaa koneet ovat alkaneet laajassa mitassa korvata ajattelutyötä. Kaikenlainen rutiinitietotyö postin lajittelusta röntgenkuvien analyysiin on siirtymässä koneille. Koska ne tekevät sen tehokkaammin ja varmemmin kuin ihmiset.

Itseoppivat koneet ylittävät ihmisen kyvyt yhä useammalla alalla

Tässä uudessa vallankumouksessa on kaksi vaihetta – ja tämän Brynjolfsson oli ymmärtänyt vasta kirjansa kirjoittamisen jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa koneet oppivat tekemään rutiinitietotyötä. Sellaista joka pystytään koodaamaan yksiselitteisiksi käskyiksi. Tämä vallankumous on ollut käynnissä jo pari vuosikymmentä.

Toinen vaihe on iskenyt toden teolla lävitse vasta aivan viime vuosina. Se perustuu koneoppimiseen, joka tarkoittaa sitä että emme opeta koneelle valmiita sääntöjä. Vaan annamme koneelle tietynlaisen hermoverkoston ja sen jälkeen laitamme sen opettelemaan jotakin asiaa antaen jatkuvaa palautetta onnistumisesta. Koneelle esimerkiksi annetaan miljoona valokuvaa eri esineistä ja sen tehtävä on tunnistaa mikä on traktori ja mikä kukkaruukku. Aluksi se tekee paljon virheitä, mutta jatkuvan palautteen ansiosta se kehittyy huimaa vauhtia. Nykyään parhaat tunnistusohjelmat ovatkin jo ihmisen tasolla tai jopa häntä parempia esineiden tunnistamisessa.

Nämä itseoppivat verkostot avaavat koneille aivan uusia maailmoja kasvojentunnistuksesta itsenäiseen autolla ajamiseen (joka edellyttää luotettavaa ympäristön havainnointia). Robotti osaa nykyään ajaa myös polkupyörää. Se ei oppinut sitä siten, että sille olisi syötetty eksaktit tasapainon ylläpitämissäännöt. Vaan samalla tavalla kuin me ihmiset opettelemme: Kokeilemalla ja kaatumalla tarpeeksi monta kertaa. Joillakin alueilla koneet ovat jo ylittäneet ihmisen kyvyt. Esimerkiksi eräälle syöväntunnistusohjelmalle syötettiin miljoonia kuvia ihmisten kudoksesta, joista tiedettiin kenelle kehittyi lähivuosina syöpä ja kenelle ei. Ohjelma löysi itsenäisesti samat tunnusmerkit, jotka lääkäritkin olivat aiemmin havainneet syöpää ennustaviksi. Mutta sen lisäksi se löysi pari uutta syöpää ennustavaa tunnusmerkkiä, joista parhaatkaan lääkärit eivät aiemmin olleet tietoisia.

Vallankumous siis tulee ja se on lähempänä kuin arvaammekaan. Matka siitä, kun nauramme jonkin tietokoneohjelman tyhmyydelle, siihen että se on parempi kuin paras ihmisasiantuntija, kestää usein vain muutaman vuoden. Kysy vaikka Garry Kasparovilta, joka 1997 hävisi Deep Blue-tietokoneelle shakissa tai Jeopardy-mestari Brad Rutterilta, joka 2011 hävisi IBM:n Watson-ohjelmalle. Yhä useammat ihmistoiminnot tulevat korvautumaan koneilla ja ohjelmilla lähivuosina etenkin länsimaissa, joissa ihmistyö on kallista.

Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnan ja politiikan kannalta?

Brynjolffsonin puheen jälkeen kansanedustaja Alexander Stubb kysyi juhlapuhujalta mitkä hänen mielestään olisivat kolme keskeistä pointtia politiikoille. Erikin vastaus oli seuraava:

Ensinnäkin politiikkojen tulee olla tietoisia käynnissä olevasta murroksesta ja kuinka perusteellisesti se tulee mullistamaan työelämämme ja yhteiskuntamme. Toiseksi poliitikkojen tulee päivittää tätä tietoaan säännöllisesti, koska asiat etenevät ja muuttuvat niin nopeasti, että parin vuoden takainen tilannekuva on auttamatta jo vanhentunut.

Konkreettisemmalla tasolla on kolme asiaa joihin pitää panostaa:

1) Opetusjärjestelmä pitää uudistaa. Työ ja elämä tulee jatkossa muuttumaan sellaista vauhtia että koulu ei kykene opettamaan niitä taitoja mitä kahdenkymmen vuoden tai edes kymmenen vuoden päästä työelämässä tarvitaan. Siksi koulun kannattaa keskittyä metataitoihin: Luovuuden ja yrittäjämäisen asenteen opettamiseen sekä itse oppimiskyvyn vahvistamiseen, jotta ihminen kykenee elämänmittaiseen oppimiseen. Tulevaisuuden työelämässä pärjäävät parhaiten ne, joilla on tarvittavat kyvyt uudistaa omaa toimintaansa ja osaamistaan.

2) Yrittäjyyteen tulee panostaa. Murros tulee kadottamaan ison osan vanhoista työpaikoista. Yhdysvalloissa arviolta puolet nykyisistä työtehtävistä on vaarassa seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana ja Etlan selvityksen mukaan Suomessakin kolmasosa on vaarassa kadota. Toisaalta murros synnyttää myös uusia mahdollisuuksia ja työtehtäviä. Valtion tai muun tahon on kuitenkin vaikea keskusjohtoisesti keksiä mitä uusia ammatteja voi murroksen myötä syntyä. Parhaiten ne löytyvät ruohonjuuritason kokeiluilla eli sillä että ihmiset ryhtyvät yrittäjinä kokeilemaan jotakin uutta ja sitten parhaat kokeilut kasvavat ja alkavat työllistää ihmisiä. Siksi yrittäjyyttä tukevat rakenteet ovat tärkeässä roolissa.

3) Resurssien tehokkaampi uudelleenjako. Automatisaatio johtaa hyvin helposti ’winner takes all’ -tyyppiseen talouteen, jossa marginaalinen joukko yritysten omistajia nousee miljardööreiksi, mutta keskipalkkaista ja matalapalkkaista työtä on yhä vähemmän tarjolla. Tämä trendi näkyy jo tänä päivänä tilastoissa (ainakin Yhdysvalloissa, josta Brynjolfssonin tilastot ovat peräisin): 1990-luvulle asti työn tuottavuus, BKT, yksityiset työpaikat ja kotitalouksien mediaanitulot kasvoivat tasatahtia, mutta vaikka työn tuottavuus ja BKT jatkavat edelleen kasvua, ovat työpaikat ja mediaanitulot pysähtyneet paikalleen. Samalla tavalla työn osuus BKT:stä ja yritysten voittojen osuus BKT:stä kehittyivät jokseenkin tasatahtia toisesta maailmansodasta lähtien, mutta vuodesta 2002 jälkimmäinen on lähtenyt hurjaan nousuun ja edellinen laskuun.

Toisin sanoen, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa automatisaation taloudelliset hyödyt valuvat harvalukuisen joukon taskuun, kun taas isoa osaa erityisesti vähänkoulutetusta työvoimasta uhkaa työttömyys. Jo nyt tämä kehityskulku on alkanut purkautua poliittiseen levottomuuteen ja protestipuolueiden suosion nousuun. Jos resurssien tasaisemmasta jaosta ei jollakin tavalla huolehdita, on vaarassa että demokraattinen yhteiskuntamme romahtaa populistisen protestiliikkeen kaapatessa vallan itselleen.

Miten sitten huolehditaan tasaisemmasta tulonjaosta ja siitä, että kaikilla on mielekästä tekemistä myös tulevaisuudessa?

Tähän Brynjolfssonilla ei ollut tarkkaa vastausta. Hän oli hyvin innostunut Suomen perustulokokeilusta ja sanoi että taloustieteiljät ympäri maailman seuraavat sitä äärimmäisen kiinnostuneena. Vaikuttaa siltä, että jonkinlainen perustulon tyyppinen järjestelmä on monen taloustieteilijän mielestä vääjäämätön ratkaisu, jos automatisaation myötä työpaikkojen massakatoaminen toden teolla realisoituu. Mutta tarkemmasta mallista ei kenelläkään tunnu olevan varmaa mielipidettä. Ylipäänsä sekä Brynjolfssonin puheen perusteella että seminaarin jälkeen muutaman taloustieteilijän kanssa asiasta keskustellessani syntyi kuva siitä, että iso osa taloustieteilijöitä tiedostaa käynnissä olevan murroksen perusteellisuuden. Mutta hyvin harvalla on esittää mitään kovinkaan perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tähän murrokseen parhaiten reagoitaisiin talouden tai yhteiskunnan tasolla.

Seminaarissa paikalla ollut professori Bengt Holmström kiteytti taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsevan yleisen hämmennyksen hyvin Talouselämän taannoisessa haastattelussa: ”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu. … Kukaan ei tiedä, mitä tien päässä on ja onko olemassa jokin rauhallinen tapa tulla takaisin päätielle.” Hänen mukaansa elämme ”aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustietelijätkin hämmentyneinä.”

Eli sekä työelämä, talousjärjestelmä että koko yhteiskunta tulee muuttumaan radikaalisti lähivuosina automatisaation ja koneoppimisen myötä. Ensimmäinen askel on tämän tiedostaminen. Toinen askel on tehdä relevantit yhteiskunnalliset muutokset. Valitettavasti vaikka tietoisuus murroksesta on lisääntynyt, ei selkeitä ratkaisuja tai politiikkasuosituksia tunnu vielä olevan hirveästi tarjolla. Elämme kiinnostavia aikoja.

Julkaistu alunperin Tietoviikon blogissa vieraskirjoituksena 31.8.2016.

Rakkaudellisen hoivayhteyden mikrohetket arjen lämmöllisinä erityisnostattajina

Rakkaus ei ole yksi vaan monta. En tarkoita tätä runollisessa vaan psykologisessa mielessä. On toki myös totta, että on yhtä monta rakkautta kuin on rakastajaa. Mutta psykologiassa tunnustetaan ainakin kolme erillistä asiaa, joita kaikkia arkikielessä usein kutsua rakkaudeksi.

Ensinnäkin on se ihastuksen synnyttämä hormoni-coctail, joka vetää vastarakastuneet yhteiseen taikapiiriinsä. Seuraa kavereita ärsyttävä vaihe, jossa tuoreella pariskunnalla on jatkuva tarve pussailla ja osoittaa hellyyttä toinen toisilleen kaikin mahdollisin sopivin ja sopimattomin tavoin. Pelkkä ajatus toisesta nostaa hymyn huulille ja rakkauden kohteen keho on kuin magneetti, jota kohti vastarakastunut jatkuvasti hakeutuu. Tämän vaiheen evolutiivisena päämääränä on kytkeä pariskunta yhteen ja saada heidät lisääntymään kuin kanit. Tämä on sitä rakkauden huumaa, josta elokuvat kertovat ja laulut laulavat.

Valitettavasti tämä rakkaus on ohimenevää. Ihastumisen aiheuttamat hormonaaliset muutokset hiipuvat pois suunnilleen puolentoista vuoden kohdalla.

Siksi tarvitaan toista rakkauden muotoa: Syvää sitoutumista toiseen ihmiseen. Sitoutuvainen rakkaus tarkoittaa sitä, että välitämme toisesta ihmisestä ja koemme että välillämme on syvä yhteys. Toisen hyvinvointi on meille tärkeää ja olemme valmiita tekemään isojakin uhrauksia läheisemme puolesta.

Tämä on huomattavasti avarampi rakkauden muoto. Ihastumisen hetkellä ihminen unohtaa helposti kaikki muut, kun huomio keskittyy vain uuteen rakkaaseen. Sitoutuminen rakkauden muotona ei ole yhtä poissulkevaa: Tässä mielessä voimme rakastaa ystäviämme, perheenjäseniämme ja muita meille läheisiä ihmisiä. Emmekä pelkästään ihmisiä. Voimme sitoutua syvällä tavalla myös erilaisiin ideaaleihin, arvoihin ja kollektiiveihin. Läpi historian ihmiset ovat olleet valmiita uhraamaan koko elämänsä jonkin korkeamman päämäärän puolesta: isänmaan, demokratian, tieteellisen tutkimuksen, taiteen tai muun polttavan intohimon kohteen vuoksi.

Professori Barbara Fredrickson esitti hiljattain, että on vielä kolmas rakkauden muoto: Lämmin yhteydenkokemisen mikrohetki, jonka jaat yhdessä toisen ihmisen kanssa. Tämä on rakkautta kaikkein paljaimmillaan. Ei lupauksia, ei sitoumuksia. Vain tämä jaettu hetki. Tämä rakkaus voi iskeä kohdallemme kaupan kassalla: Katseiden kohtaaminen, ohikiitävä hymynkare, matka jatkuu. Mutta molemmat osapuolet ovat astetta paremmalla tuulella, pieni inhimillisen lämmön tuulahdus on humahtanut heidän kehonsa lävitse.

Rakkaus 2.0. Näin Barbara Fredricksonin kuvaa tätä näkemystään rakkaudesta mikroyhteyden hetkenä. Se tulee jännittävän lähelle omassa väitöskirjassani lanseeraamaani hoivayhteyden käsitettä. Tutkin vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta keskittyen erityisesti kohtaamisen mikrohetkiin, joissa molemmat osapuolet – hoitaja ja hoidettava – ovat avoimia ja läsnä toinen toisilleen. He ikään kuin avautuvat sille yhteiselle, mikä heidän välilleen rakentuu, ja kokevat jakavansa hetken keskenään. Toisen huomioimisen, hetkessä läsnäolon, toiselle avautumisen ja jaetun tilan muodostumisen ohella hoivayhteyden hetkeä määrittävät tunteiden vahva virtaavuus sekä hoivatoimenpiteiden ja kiitollisuuden välinen vuorovaikutus.

Muistan kun seurasin tilannetta, jossa hoitaja syötti vanhusta, jonka kädet olivat jo niin heikossa kunnossa, että syöminen ei itse sujunut. Tilanne muistutti äitiä syöttämässä lastaan. He katsoivat toisiaan silmiin, hymyilivät, nauroivat ja olivat liikkeissään samassa tahdissa: Kehollisesti he ikään kuin peilasivat toistensa liikkeitä ja ilmeitä ja liikkuen yhteisessä rytmissä kuin kaksi tanssijaa. Ruokasalin hälyssä he olivat omassa kuplassaan, jossa olivat läsnä vain he kaksi. Toinen toisensa ihmisyyden tunnustaen ja hellyytensä osoittaen. Tämä oli hoivayhteyden hetki.

Sitten mennään huoneeseen. Ovi on kiinni, hoitaja ja vanhus ovat kahdestaan. Hauras 92-vuotias mummo. Hoitaja auttaa hänet läpi iltatoimien. Nostaa rullatuolista pöntölle. Auttaa hampaiden pesussa. Lopulta auttaa vanhuksen sänkyyn ja auttaa löytämään hyvän asennon. Peittelee hellästi, kyselee onko lakanat hyvin, onko peitto kohdallaan. Kun vanhus vakuuttaa kaiken olevan hyvin niin taputtaa vielä peittoa hellästi ja lähtee ovelle. Valoja sammuttaessa toivottaa hyvät yöt ja neito sängyssä vastaa lämpimästi: ”Hyvää yötä ja kiitoksia kaikesta hoidosta!” Ovi sulkeutuu.

Välillä nämä hetket kestivät vain muutaman sekunnin. Kun vanhainkodissa valmistauduttiin joulujuhliin, oli lopussa pieni odotuksen hetki: Kaikki oli valmista, joulukoristeet paikoillaan, vanhukset ja hoitajat omilla paikoillaan yhteistiloissa. Odotettiin vieraiden saapumista. Sillä hetkellä huomasin kuinka yhden hoitajan ja vastakkaisella puolella juhlatilaa olevan vanhuksen katseet kohtasivat. Hoitaja hymyili lempeästi ja heilautti kättään. Vanha rouva vastasi hymyllä ja lentosuukolla. Kohtaus kesti vain sekunnin pari, mutta siinä toteutuivat kaikki inhimillisen mikrohetken tuntomerkit ja olen varma, että molemmat osapuolet kokivat pienen kohottavan lämmön ja keskinäisen yhteytensä vahvistuneen.

Minä kutsun näitä hetkiä hoivayhteydeksi, Barbara Fredrickson kutsuu niitä rakkaudeksi. Sanoista viis, tällaiset hetket ovat osa arkipäiväämme. Tai ainakin parhaimmillaan ne voisivat olla osa arkipäiväämme. Kun olemme avoimia kohtaamaan toisen, kun muistamme tunnustaa toinen toisemme ihmisyyden pienellä katseella, avaudumme näin mahdollisuudelle kokea pieniä rakkauden mikrohetkiä joka päivä ja mitä erilaisimmissa vuorovaikutustilanteissa. Ne tarjoavat arkeemme pieniä nostahduksia ja inhimillisen lämmön tuulahduksia. Ne tekevät elämästämme rakkaudellisemman.

Jos antaisimme itsellemme ja toisillemme luvan kokea enemmän rakkauden mikrohetkiä, ei tämä pelkästään vahvistaisi omaa hyvinvointiamme ja rakkaudellisen elämänilon kokemustamme. Se lämmittäisi myös kanssaihmisiämme. Ja samalla rakentaisi keskinäisen luottamuksen ja välittämisen kulttuuria eli sitä sosiaalista liimaa, joka tekee meistä ihmisistä yhteisön. Eräässä mainiossa tutkimuksessa opiskelijat laitettiin etsimään kampukselta tiettyä vähän tunnettua rakennusta. Puolelta porukasta otettiin kännykät pois ennen tehtävän suorittamista. Jälkeenpäin kävi ilmi, että ilman puhelinta suunnistaneet tunsivat enemmän sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottivat enemmän kanssaihmisiin. Mikä oli syy tähän eroon? Se että puhelimen kanssa suunnistaneet eivät joutuneet kysymään neuvoa keneltäkään. Ilman puhelinta suunnistaneet turvautuivat paljon useammin muiden apuun ja näin saivat mahdollisuuden pieneen inhimilliseen kohtaamiseen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nämä kohtaamiset vahvistivat heidän luottamustaan ihmisyyteen.

Toisissa tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä älypuhelinten läsnäolo esimerkiksi pöydällä huonontaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen laatua. Tällaisen keskustelun jälkeen ihmiset kokivat vähemmän yhteyttä toisiinsa, vähemmän empaattista toisesta välittämistä ja keskustelunlaatukin oli heistä huonompi. Toisessa tutkimuksessa älypuhelinten läsnäolo vähensi vanhempien kokemaa yhteyttä omiin lapsiinsa kesäleirillä ja museossa. Viemällä huomiomme muualle älypuhelimet siis vievät huomiomme pois siitä ihmisestä, joka on vieressämme.

Älypuhelimet antavat käyttöömme ennennäkemättömiä mahdollisuuksia tehokkaaseen tiedonhakuun ja vuorovaikutukseen etäisyyksien ylitse. Samalla ne ovat kuitenkin uhka sille välittömälle vuorovaikutukselle, joka tapahtuu tässä ja nyt niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähelläsi. Ne syövät ajan ja huomion pois siltä ihmiseltä, joka voisi juuri tässä hetkessä tarjota sinulle arvokasta läsnäoloaan ja jonka kanssa voisit rakentaa inhimillisen kohtaamisen mikrohetken.

Älä siis kiellä rakkautta elämästäsi torjumalla ihmiset ympäriltäsi. Taistele rakkauden mikrohetkien puolesta. Pidä itsesi alttiina kohottavan inhimillisen kohtaamisen mahdollisuudelle juuri tässä ja nyt!

Julkaistu alunperin keväällä 2016 ilmestyneessä Ellun Kanojen Rakkaus – Mitä tapahtuu huomenna? – julkaisussa, johon 30 eri henkilöä kirjoitti lyhyet vapaamuotoiset tekstit rakkaudesta. Kirja on tilattavissa täältä.

Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani

Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.

Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.

Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.

Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.

Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.

Brexit ja Trump.

Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.

Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.

Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.

Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.

On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.

Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.

”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.

Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.

Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.

Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.

Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.

* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.

Oodi Cristiano Ronaldolle

On suuria jalkapalloilijoita. Ja on suuria persoonia. Lionel Messi on valittu viisi kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Hänen kykynsä liikkua nopeassa vauhdissa pallo kuin jalkaan liimattuna on ilmiömäinen. Kentän ulkopuolella ”Kirpuksi” kutsuttu mies on mukavan oloinen, vähän hömelö, jopa lutuinen. Eli hajuton ja mauton. Hänen ainoa rikkomuksensakin maistuu pölyyntyneeltä paperilta: veropetos. Erityisesti hän on sopivan nöyrä protestanttiseen suomalaiseen makuun.

Cristiano Ronaldo on valittu kolme kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Hänen olemisensa tapa muistuttaa ihmisiä tästä joka sekunti. Hänen kuuluisa haara-asentonsa ennen vapaapotkuja. Hänen kykynsä löytää jatkuvasti uusia syitä ottaa paitansa pois esitelläkseen täydellisiä vatsalihaksiaan. Hänen viimeisen päälle oleva kampauksensa ja pukeutumisensa: Kehonsa kielellä hän kertoo sinulle olevansa sinua parempi. Hän on ylimielinen, itseään täynnä ja kiinnostunut vain omasta menestyksestään.

Ronaldo ei varmaan ole maailman mukavin ihminen. Mutta oliko Zeus mukava? Zeus tappoi isänsä, vietteli erinäisiä naisia eläinhahmossa ja teki monia moraalittomia tekoja. Mutta Zeus ei ollutkaan ihminen, Zeus oli jumala.

Ronaldo ei ole kristillinen nöyrä pyhimys, joka pesee pilkkaajiensa jalat. Hän on enemmän kotonaan Olympos-vuorella. Hän on antiikin Kreikan itsetietoinen, omaa ylivertaisuuttaan täynnä oleva jumalhahmo. Siksi häntä ei tule arvioida ihmisten standardien pohjalta. Ei jumalten tarvitse olla mukavia.

Katso Ronaldon kasvoja ohimenneen laukauksen jälkeen. Ne ovat täynnä draamaa. Jokainen menetetty maali on pieni kuolema, joka raastaa hänen kasvonsa tuskan ilmeeseen. Ronaldo on kuin antiikin Sisyfus, joka tuomittiin työntämään samaa kiveä ylös vuorenrinnettä yhä uudelleen ja uudelleen. Ronaldo on tuomittu tekemään jatkuvasti lisää maaleja ilman että hän koskaan on tyytyväinen saavutuksiinsa. Vaikka maaliennätys olisi jo rikottu, aina ovat jäljellä ne kaikki paikat, joista hän ei tehnyt maalia. Ja ne korventavat täydellisyyttä tavoittelevan urheilijan sisintä. Jokin demoni riivaa miestä, joku syvällä asuva riittämättömyyden tunne estää häntä ikinä olemasta tyytyväinen. Tämä demoni ajaa häntä eteenpäin ja sen demonin tuotokset voimme lukea hänen kasvoiltaan sekä voiton että tappion hetkellä.

Ronaldo on juuri sellainen urheilija, jota keskivartalolihavat suomalaiset penkkiurheilijat vihaavat. Hän on kaikkea sitä, mitä he eivät ole. Hyvännäköinen, itsevarma, menestynyt. Hänen tahdonvoimansa ja päättäväisyytensä ovat piinkovia. Hän ei menesty sattumalta, vaan siksi että tekee enemmän työtä menestyksensä eteen kuin kukaan toinen. Suomalainen penkkiurheilija ei halua että häntä muistutetaan siitä, kuinka kaukana hänen oma elämänsä on tähden elämästä. Ja koska Ronaldo ei koskaan kyllästy muistuttamasta ihmisiä siitä, että hän on maailman paras, on hän helppo kohde, jota voi yhdessä vihata ja pilkata.

Jalkapallo ei ole elämää, vaan jotakin paljon suurempaa. Siksi katsoessani jalkapalloa en halua nähdä pientä draamaa. Haluan nähdä suurta draamaa. Ja Cristiano Ronaldon kasvot, niistä kuvastuu klassinen olymposlainen draama.

Katso hänen täydellisiä vatsalihaksiaan. Katso hänen maagista pallotaituruuttaan. Katso hänen jatkuvasti vaihtuvia supermallityttöystäviään. Katso hänen pankkitiliään ja ennätyslistaansa. Ennen kaikkea katso hänen kasvojaan. Cristiano Ronaldo on jumala. Sinä olet ihminen.

Älä kadehdi jumalia.

– Turussa sunnuntaina 10.7 tunteja ennen EM-finaalia, CR7 mikrokuitubokserit jalassa

Taustaksi:

Ennen kuluneen kesän EM-kilpailuja minulla ei ollut mitään vahvoja tunteita Cristianoa kohtaan. Maajoukkuepuolella olen kannattanut Portugalia vuodesta 1996, joten sitä kautta tunsin tiettyä sympatiaa joukkueen tähteä kohtaan, toisaalta Barcelonan kannattajana Real Madridin tähti ei kiinnostanut.

Mutta heti kesän EM-kisojen ensimmäisen ottelun kohdalla kiinnostukseni heräsi. Havahduin siihen suorastaan yksimieliseen inhoon, jota tähti tuntui suomalaisissa herättävän. Jopa näennäisen neutraalit selostajat heittivät heti Ronaldon kaatuessa vitsiä filmaamisesta. Hidastuksesta sitten katsoin kuinka puolustajan rike oli täysin selvä. Sosiaalinen media sun muu täyttyi Ronaldoa halventavista kommenteista ja kun itse kirjoitin myönteisen statuksen hänen pelistään, se sai tasan 0 tykkäystä. Minulla on taipumus kiinnostua hahmoista, joita ihmiset tuntuvat yksimielisesti vihaavan. Siksi olen aiemmin kirjoittanut Arttu Wiskarista ja Cheekistä. Ja siksi Ronaldo alkoi kiehtoa: Mikä tässä miehessä on sellaista, joka kirvoittaa noin primitiiviset vihareaktiot raavailta miehiltä ja naisilta?

Ronaldon itsekorostus on kiistatonta. Hänen selfiensä ilman paitaa, hänen tapansa korostaa haastatteluissa sitä että on maailman paras, hänen ulkonäkökeskeisyytensä. On hyvä esimerkiksi tietää, että Ronaldo on palkannut stylistin, joka kerran kuussa käy päivittämässä miestä esittävän Madridissa sijaitsevan vahapatsaan hiustyylin vastaaamaan päivän tyyliä. Ja vaikka ajatus Ronaldoa esittävästä pronssipatsaasta miehen itsensä perustaman Ronaldo-museon edessä ei ilmeisesti tullut häneltä itseltään, rahat patsaan toteuttamiseen tulivat Ronaldon suunnalta.

Toisaalta, siinä missä Messi sai juuri 21 kuukauden ehdollisen vankeustuomion veronkierrosta, Ronaldo on tunnettu hyväntekeväisyydestään. Vuoden 2004 tsunamin jälkeen Ronaldo esimerkiksi matkusti Indonesian Acehiin kerätäkseen rahaa hyökyaallon uhreille. Vuonna 2012 hän vuorostaan huutokauppasi voittamansa Kultaisen kengän 1,5 miljoonalla eurolla ja antoi rahat koulujen perustamiseen Gazaan. Hän luovuttaa myös säännöllisesti verta ja osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyyskampanjoihin. Hänet valittiinkin vuonna 2015 maailman eniten hyväntekeväisyyttä tekeväksi urheilijaksi.

Kiehtovia ristiriitaisuuksia. Lisäksi on mysteereitä, kuten hänen vuonna 2010 syntynyt poikansa (nimeltään tietysti Cristiano Jr.), jonka yksinhuoltaja Ronaldo on, ja jonka äidin identiteetistä kukaan ei vieläkään tiedä mitään.

Lopulta kuitenkin tärkeintä Ronaldossa on hänen päättäväisyytensä. Moni pikkupoika ja aikuinen pelaaja haluaa olla maailman paras. Mutta kukaan ei halua sitä yhtä paljon kuin Ronaldo. Kukaan ei ole tehnyt sen eteen yhtä systemaattista työtä. Se näkyy hänen kasvoillaan voiton ja etenkin tappion hetkillä. Mutta se näkyy myös hänen toiminnassaan (josta Iltalehden EM-kisaliite kertoi seuraavat tarinat). Siirryttyään 18-vuotiaana Manchester Unitediin hän marssi heti fysiikkavalmentaja Mike Cleggin puheille ilmoittaen: ”Minusta tulee maailman paras. Nyt tarvitsen sinun apuasi.” Apulaismanageri Mike Phelanille hän kertoi saman tavoitteen (vai faktan) ja antoi käskyn: ”Sinun täytyy antaa minulle joka päivä jotakin, että onnistun siinä.” Joka päivä hän sitten armottomasti vaati näiltä jotakin, joka auttaisi häntä kehittymään. Mike Clegg onkin todennut, että keskeinen tekijä joka erotti superlahjakkuudet Wayne Rooneyn ja Ronaldon toisistaan oli se disipliini, jota Ronaldo osoitti fyysistä harjoittelua kohtaan. ”Se teki Ronaldosta erityisen. Hän teki joka ikisen harjoitteen, jonka hänelle määräsin ja enemmän. Hän eli ja hengitti jalkapalloa 24/7 ja hänen omistautumisensa oli aivan uskomatonta.”

Ronaldo ei ole maailman paras sattumalta. Vaan koska on ollut valmis tekemään sen eteen töitä enemmän kuin kukaan muu. Annetaan siis ManU:n entisen puolustajan Gary Nevillen päättää tämä analyysi: ”Hän ei koskaan saavu tai lähde varmistamatta, että näyttää moitteettomalta tiukasti istuvassa Dolce & Gabbanan t-paidassaan. Jos pöyhkeilee tuolla tavalla, on syytä olla hyvä – ja hän on ilmiömäinen.”

Nelivuotias kohtasi autokorjaamolla Immanuel Kantin – Selvisi miksi moni johtaa ihmistä väärin

Seurasimme poikieni kanssa renkaidenvaihtotoimitusta Roihuvuoren autokorjaamolla, kun neljävuotias huusi yhtäkkiä kovalla äänellä: ”Hei työmiehet, tehkää vauhdilla nyt!” Miehet onneksi vain hymyilivät – erityisesti kun minun mielestäni he olivat tehneet työtään kiitettävän rivakkaa tahtia. En itsekään voinut kuin nauraa: Saarnaan työkseni valmentavan johtamisen ja tasavertaisen työelämän puolesta, mutta samaan aikaan oma poikani antoi hyvän esimerkin vanhanaikaisesta autoritäärisestä johtamismallista.

Mutta lopulta nelivuotiaan reaktio oli hyvin luonnollinen. Alkuinnostuksen jälkeen hän alkoi kyllästyä renkaanvaihdon toljottamiseen ja halusi päästä eteenpäin. Joten on vain loogista, että hän ilmaisi tarpeensa työntekijöille: Tehkää homma nopeammin. Jos se on tavoite, niin miksi ei sanoa sitä ääneen?

Kun puhun ihmisille sisäisen motivaation johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja itsensä johtamisesta niin usein kuulen saman kysymyksen: Juuri näin kuuluisi toimia, mutta miksi ihmeessä useampi ei toimi näin? Uskon että siihen on ainakin kaksi vastausta. Ja autokorjaamo tarjosi niistä toisen.

Komennamme ja kontrolloimme koska se on loogista. Haluan saada tietyn tuloksen. Siksi käsken jotakin tekemään kyseisen asian. Jos hän ei tee sitä tarpeeksi nopeasti, käsken häntä tekemään sen nopeammin. Siinä hetkessä uskon, että ainoa syy miksi ihminen ei tehnyt asiaa nopeammin oli se, etten ollut sanonut hänelle että se on tehtävä nopeammin.

Käsky -> Tulos

Tämä malli toimii, jos johtaa koneita. Kun painat pesukoneen käynnistysnappia, se alkaa saman tien hommiin ja 90 minuuttia myöhemmin pyykki on puhdasta. Ihmisten kanssa komentaminen toimii harvemmin, erityisesti mitä kauemmaksi mennään mekaanisesta liukuhihnatyöstä. Työhönsä lopen kyllästynyt hanslankari saattaa tehdä vain sen mikä käsketään, mutta hänen työnsä automatisoitiin jo pari vuosikymmentä sitten. Työstään motivoitunut asiantuntija sen sijaan tekee jo valmiiksi työnsä juuri niin hyvin kuin tekee, jolloin pomottelu ja komentelu lähinnä ärsyttävät ja näivettävät motivaatiota.

Ihmisiä johdettaessa olisikin hyvä muistaa Immanuel Kantin kategorinen johtamisimperatiivi: ”Kohtele aina työntekijöitä kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.” Älä siis kuvittele heidän olevan mekaanisia koneita, joita ohjataan parhaiten töksähtävillä käskylauseilla. Kun tiedostat heidän olevan ihmisiä, joudut ottamaan heidän psykologiansa huomioon. Se tekee johtamisesta monimutkaisempaa, koska joudut ottamaan kantaa toisen ihmisyyteen ja miettimään käskyjesi vaikutuksia hänen sisäisiin tiloihinsa. Kun otat heidät huomioon ihmisinä, joudut ymmärtämään että joskus käskyä parempi tapa saada ihminen antamaan parhaansa on kannustaminen, joskus ystävällinen neuvo, joskus vihainen töksäytys ja joskus se, että menet vain pois tieltä. Ihminen on monimutkainen ja siksi parhaat tavat johtaa häntä ovat myös moninaiset ja tilannekohtaiset. Lonkalta ammutun käskyn sijasta ihmisen johtaminen vaatii ajattelutyötä.

Koneita olisi suoraviivaisempaa johtaa. Valitettavasti, jos johdat asiantuntijoita, he ovat ihmisiä. Kohtele siis heitä sellaisina.

Onneksi olkoon, olet päätoimittaja – Ota vastuu siitä mitä uutisia kaverisi lukevat

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Aiemmin Helsingin Sanomien päätoimittajalla, Yleisradion uutistoimituksella ja muilla toimittajilla oli merkittävä valta päättää mitä uutisia ihmiset lukevat ja mistä uutisista keskustellaan. Nykyään leijonanosa uutisista nautitaan sosiaalisen median kautta. Näet ne uutiset mitä kaverisi sosiaalisessa mediassa jakavat. Ja koska kaverisi ovat tietynlaisia, he jakavat tietynlaisia uutisia. Vasemmistohenkiset jakavat vasemmistohenkisiä uutisia, oikeistohenkiset oikeistohenkisiä ja perussuomalaishenkiset perussuomalaishenkisiä uutisia. Tästä syntyvät ne kuplat, joista nykyään paljon puhutaan.

Sinulla on sosiaalisen median ansiosta valta päättää mitä uutisia kaverisi lukevat. Kun jaat uutisen somessa, tulet päättäneeksi minkälaisia asioita maailmasta kaverisi näkevät. Joka päivä tapahtuu tuhansia uutisen arvoisia asioita ja kirjoitetaan satoja lukemisen arvoisia kirjoituksia. Sinulla on valta päättää mitkä niistä kaverisi näkevät.

Koska sinulla on valta, on sinulla myös vastuu. Olen itse huomannut, että kun suutun jotakin artikkelia lukiessani, on jako-liipaisin herkässä. Kun poliitikko on valehdellut, käyttänyt valtaansa väärin tai muuten toiminut törkeästi, syntyy minulle primitiivinen tarve pilkata häntä julkisesti. Pilkkaaminen on kuitenkin halpaa, varsinkin kun samaan aikaan moni muu poliitikko puhuu järkeviä ja tekee vastuullisia aloitteita ja päätöksiä. Skandaalit myyvät ja siksi altistumme liikaa huonoille asioille ja liian vähän fiksuille ehdotuksille.

Siksi, Ylen Suomi-tekoja kampanjan hengessä, lupaan pyrkiä tietoisesti vähentämään artikkeleita, joita jaan suutuspäissäni. Hengitän syvään, odotan tunnin ja vasta sitten mietin onko uutinen jakamisen arvoinen. Samalla pyrin tietoisesti jakamaan enemmän sellaisia artikkeleita, joissa ihminen on tehnyt tai sanonut jotakin arvostettavaa. Vaatii enemmän rohkeutta jakaa artikkeli, josta on samaa mieltä, kuin pilkata jotakuta, jonka kanssa on eri mieltä. Mutta olen tämän kavereilleni velkaa, koska minulla on vastuu siitä, että he näkevät laadukkaita ja oikeasti merkittäviä uutisia.

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Ota vastuu siitä mitä jaat – näin luot kavereillesi parempaa maailmaa.

Olin tänään Ylen Aamu-TV:ssä puhumassa Suomen tulevaisuudesta yhdessä Lauri Järvilehdon ja Sanna Ukkolan kanssa (katso video tästä). Siellä minulta kysyttiin Suomi-teostani ja puhuin tästä vastuustamme sen suhteen mitä uutisia kaverimme näkevät. Tässä sama vastaus kirjallisena ja vähän laajemmin perusteltuna.