Tagged: arvot

Terrorismi, maahanmuutto ja rasismi – Euroopan kolmas integraatiohaaste

Pariisin terrori-iskut olivat shokeeraava hyökkäys koko Eurooppaa vastaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel puki niiden jälkeen sanoiksi yhtenäisen Euroopan viestin: ”Me, saksalaiset ystävänne, itkemme kanssanne. Osallistumme kanssanne taisteluun.”

Tämä itsestäänselvä yhteisrintamaan asettuminen on merkittävää, koska Saksa ja Ranska olivat vuosisatoja toistensa kansalaisten pahimpia tappajia. Keskinäisten sotien ketjua ei katkaissut agressio, vaan integraatio: Euroopan unioni ja sitä edeltänyt ECSC luotiin alunperin ensisijaisesti varmistamaan rauha Saksan, Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden välille. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska viimeiset 60 vuotta se on onnistunut takaamaan rauhan, demokratian ja ihmisoikeudet jäsenmailleen.

Euroopan unionin olemassaolon ajan suurin uhka Euroopan yhtenäisyydelle onkin tullut valtioiden sisältä. Tappavaa terrorismia ovat poliittisten ääriliikkeiden lisäksi harjoittaneet erityisesti separatistit. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin itsenäisyyttä ajanut IRA tappoi 1980-luvulla kymmeniä ihmisiä pommi-iskuillaan ja baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA on terrori-iskuillaan tappanut yli 800 ihmistä Espanjassa. Tätä nykyä molemmat järjestöt ovat lopettaneet väkivaltaisuudet ja harva baski tai Pohjois-Irlannin katolilainen hyväksyisi terroritekoja. He ovat saaneet äänensä kuuluviin poliittisia kanavia pitkin eivätkä koe enää samaa syrjintää kuin muutama vuosikymmen takaperin. Jälleen integraatio teki tehtävänsä.

Nyt Eurooppa on kohdannut uuden terrorismin aallon, jossa tekijöinä toimivat ääri-islamilaiset radikaalit. Daesh (joka haluisi tulla kutsutuksi Isikseksi) kohdisti iskunsa niille alueille Pariisissa, joissa integraatio on onnistunut kaikkein parhaiten: jalkapallokentälle ja kymmenennen kaupunginosan ravintola-alueelle, jossa kaikenväriset ja -taustaiset nuoret pitävät yhdessä hauskaa. Daeshin kyynisenä tavoitteena on estää integraatio, koska mitä syrjitympiä muslimit ovat Euroopassa, sitä helpompi heitä on rekrytoida Daeshin taistoon.

Euroopan toiseksi tappavimmassa terrori-iskussa 2010-luvulla kohteena olivat myös integraation kannattajat: Norjassa vuonna 2011 Breivik tappoi 8 ihmistä pommi-iskussa ja 69 työväenpuolueen nuorta ampumalla. Breivikillä ja Daeshilla on sama tavoite: integraation estäminen ja Euroopan suistaminen kristittyjen ja muslimien väliseen sisällissotaan.

Suomessa ei ole mitään laajamittaisia terroritekoja vielä nähty, mutta molemmat ääriryhmät ovat vahvistuneet: Suomesta on lähtenyt yli 60 nuorta Isis-alueelle ja parikymmentä on sieltä myös palannut. Äärikantasuomalaiset ovat vuorostaan suoltaneet tappouhkauksia eri tahoille ja syyllistyneet ainakin puukotuksiin, polttopulloiskuihin ja aseella uhkailuun.

Miten meidän tulisi vastata näiden kahden ääriryhmän terrorismiin?

Pahin virhe olisi vastata vihaan vihalla. Jos ääriryhmän väkivallan vuoksi syyllistämme ja syrjimme viattomia kanssaihmisiä, ajaudumme vain syvemmälle koston kierteeseen. Me emme halua ääri-islamistien ja äärikantasuomalaisten välistä taistelua omalla maaperällämme. Nämä ääriryhmät tarvitsevat toisiaan. Mitä törkeämpään väkivaltaan toinen osapuoli syyllistyy, sitä oikeutetummalta oma väkivalta tuntuu. Ja tästä ääriryhmien välisestä väkivallasta kärsii koko se maltillinen enemmistö, jota valtaosa Euroopan kristityistä, ateisteista, muslimeista sun muista ihmisistä edustaa.

Ei myöskään ole olemassa mitään sellaista vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi kaikki muslimit karkotettaisiin Euroopasta. Pariisin iskun kaikki tunnetut tekijät olivat EU-kansalaisia ja monet olivat syntyneet Euroopassa. He eivät ole muualta tulleita taistelijoita, vaan integraation epäonnistumisen tuotteita: syrjäytyneitä nuoria, joiden viha kumpusi siitä, että heitä kohdellaan alempiarvoisina eikä tulevaisuus luvannut heille mitään hyvää. Tämä on se kierre, joka pitää katkaista.

Eurooppa on koti yli 20 miljoonalle muslimille. Joka kahdeksastoista Eurooppalainen on muslimi ja iso osa heistä on syntynyt täällä. Siksi heitä ei voi lähettää ”takaisin kotiin” tai suorittaa muunlaista etnistä puhdistusta, josta jotkut äärioikeistotahot haaveilevat. Muslimit ovat osa Eurooppaa. Samalla tavalla kuin kristityt tai ateistit ovat osa Eurooppaa. Siksi meidän on ratkaistava tilanne täällä Euroopassa. Isolla osalla ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista menee hyvin, mutta liian moni on syrjäytynyt kaupunginosiin, joissa he elävät eristyksissä valtaväestöstä ja joissa työttömyys ja näköalattomuus rehottavat.

Tämä on Euroopan kolmas integraatiohaaste.

Miten rakennamme Euroopasta paikan, jossa rauhaa rakastava ja työtä pelkäämätön ihminen voi elää hyvää elämää riippumatta hänen uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muista merkityksettömistä sivuseikoista?

Tarvitsemme päättäväisiä toimia terroristeja ja riidanhaastajia vastaan – sekä ääri-islamisteja että äärikantasuomalaisia. Väkivalta, uhkailu ja vihanlietsonta on kitkettävä pois tehokkaasti. Me emme tarvitse yhtään ainoata viatonta uhria: emme kristittyä, emme muslimia emmekä ketään, joka joutuu kuolemaan vain sen takia, että sattuu käymään tietyssä konsertissa, sattuu olemaan tietyn uskonnon edustaja tai sattuu olemaan ihonväriltään tietynlainen. Se mikä Euroopassa on arvokasta – se mikä Suomessa on arvokasta – on, että olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia pyritään kunnioittamaan ja jossa jokaiselle pyritään takaamaan tasa-arvoinen mahdollisuus elää elämäänsä haluamallamme tavalla.

Tämä on taistelu Eurooppalaisten arvojen puolesta: vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Toisella puolella ovat ääri-islamistit ja äärioikeistolaiset, joiden keskinäinen väkivalta pyrkii syöksemään Euroopan sisällissotaan. Toisella puolella olemme me tavalliset rauhaa rakastavat ihmiset. Ja me olemme enemmistö sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien joukossa. Siksi meidän on nyt pidettävä ääntä ihmisarvon, myötätunnon ja rauhaisan yhteiselon puolesta.

Tämä on Euroopan kohtalonkysymys. On aika integroitua rauhan puolesta. Se on ainoa tapa pitää huolta, että Eurooppa on ihmisarvoinen yhteiskunta myös 20 vuoden päästä.

Hain hyväksyntää laskettelurinteessä – 1970-luvulla professori Stanley Milgram voi pahoin metrossa samasta syystä

Whiteface Mountainin huipulta oikealle taakse viettävä rinne oli aamupäivällä hyvässä kunnossa. Vauhdin hurmassa syöksyin lautailijoiden ja perhelaskijoiden ohitse nauttien suksien kontrolloidusta kosketuksesta lumen kylmässä pinnassa. Pysähdyttyäni alaosassa huomasin, että rinne jatkuu hyppyreitä sisältävällä osuudella. Päätin odottaa, että takanani tulevat lautailijat menevät ohitseni ennen kuin niihin suuntaisin. Miksi? Koska ajattelin tehneeni heihin vaikutuksen laskutaidoillani – ”toi on kova laskija”, he mielikuvituksessani kommentoivat keskenään -, enkä halunnut pilata illuusiota haparoivalla hyppyesitykselläni.

Samalla mietin kuinka naurettavaa käytökseni on. En ollut koskaan nähnyt kyseisiä neljää miestä. En todennäköisesti tulisi koskaan myös heitä näkemään. En itse asiassa edes ollut nähnyt heitä niin läheltä, että voisin heidät tulevaisuudessa tunnistaa. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä hakea heidän hyväksyntäänsä. Kun tästä liikahtaisin, he olisivat pysyvästi poistuneet elämästäni. Silti seisoin paikallani. Ja odotin.

Siinä seisoessani mietin professori Stanley Milgramin kertomaa tarinaa. Hänellä oli tapana laittaa psykologiankurssillaan opiskelijat tekemään erilaisia tehtäviä. Yhtenä viikkona hän pyysi heitä menemään metroon ja kysymään tuntemattomalta ihmiseltä, ’voinko istua paikallesi?’. Juuri kukaan ei suorittanut tehtävää. Professori tuohtui ja lähti itse näyttämään, että ei se nyt niin helvetin vaikeata ole: Kysytte vain ja sillä selvä. Metrossa hänen omakin rohkeutensa oli pettää: ”Sanat juuttuivat henkitorveeni eivätkä suostuneet tulemaan ulos”. Painiskeltuaan pitkään itsensä kanssa hän valitsi sopivan kohteen, esitti kysymyksensä, ja toisen osapuolen noustessa häkeltyneenä professori istui tämän paikalle: ”Ottaessani hänen paikkansa koin musertavaa tarvetta käyttäytyä tavalla, joka oikeuttaisi pyyntöni. Pääni valahti polvieni väliin ja tunsin kalpenevani. En esittänyt mitään roolia. Tunsin todella, että olen menehtymäisilläni.”

Nämä molemmat tarinat kuvaavat samaa ilmiötä: Me ihmiset olemme tavattoman herkkiä toisten hyväksynnälle ja paheksunnalle. Muiden ihmisten läsnäollessa varomme jatkuvasti tekemästä mitään, joka voisi altistaa meidät torjunnalle tai paheksunnalle Täysin riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä tai ei. Nolostumisen ja häpeän pelko kahlitsee elämäämme. Tuiki tuntemattomien ihmisten mahdollinen nenän nyrpistys määrää, mitä uskallamme julkisessa tilassa tehdä ja olla tekemättä. Vaatii suunnatonta rohkeutta – tai suunnatonta määrää alkoholia – uskaltautua laulamaan yksin metrossa.

Miksi näin on? Siksi, että järkemme elää modernissa yhteiskunnassa, mutta tunteemme elävät edelleen laumaeläimen elämää. Sellaisissa heimoissa sosiaalinen kuolema merkitsi fyysistä kuolemaa: jos lauma sinut hylkäsi, olit mennyttä miestä. Ja sellaisessa yhteisössä harvemmin kohtasit tuntemattomia, sinua ympäröivät ihmiset olivat sinun laumasi, niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi häpeän pelko on juurtunut meihin niin syvälle.

Miten sitten vapautua turhanpäiväisen hyväksynnän hakemisen kahleista? Irtautumisen polkuja on nähdäkseni kaksi: Ensinnäkin on tärkeätä valita se lauma, jonka hyväksyntää hakee. Me ihmiset olemme erilaisia, eri yhteisössä arvostetaan erilaisia asioita ja erilaista käytöstä. Punkkarit tietävät tätien paheksuvan heitä, mutta se ei haittaa, koska he ovat pääosin kiinnostuneita muiden punkkareiden hyväksynnästä. Samoin eri työyhteisöissä saattaa olla radikaalisti toisistaan poikkeavat kulttuurit ja arvostuksen kohteet – jopa saman toimialan sisällä. Olen itse huomannut, kuinka paljon helpompaa yleisen paheksunnan aiheuttaminen on, kun tekee sen yhdessä hyvien ystävien kanssa. Kun voi olla varma heidän hyväksynnästään, voi melkeinpä nauttia niistä kauhistuneista ilmeistä, joita onnistuu aikaansaamaan, kun juoksee kolmatta kertaa alasti Storyvillen terassin ohitse.

Jos siis koet, ettet kuulu joukkoon, vika ei ole sinussa, mutta ei välttämättä myöskään laumassa. Ette vain sovi yhteen. Älä tuhlaa energiaasi pyrkimällä muuttumaan sellaiseksi, joka et ole. Pyri sen sijaan etsimään sellainen lauma, joka on lähempänä omaa elämäntapaasi. Ja suuntaa hyväksynnän kaipuusi mieluummin heihin. Vaihda työpaikkaa, etsi uusia harrastuksia, muuta eri kaupunginosaan. Etsi kunnes löydät sen yhteisön, jossa koet, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Tämänkaltainen yhteisön ehdoton hyväksyntä lienee yksi kestävimmistä onnellisuuden lähteistä. Siksi siihen kannattaa panostaa.

Toinen hyväksyntänarkomaniasta irtautuva polku on oman henkilökohtaisen arvomaailman vahvistaminen. Mitä tarkemmin tunnet itsesi ja mitä vahvemmin elät omien arvojesi pohjalta, sitä immuunimpi olet muiden arvostelulle. Kun sisälläsi on vakaa tunne siitä, että toimit oikein, ei ulkoinen paheksunta horjuta sinua.

’Tunne itsesi’ oli Sokrateen motto ja siitä filosofiassa pohjimmiltaan on kyse. Itsensä tuntemisen polku on pitkä ja usein myös kivulias. Siinä joutuu hyväksymään itsessään asioita, jotka on siihen asti onnistunut kieltämään ja torjumaan. Mutta tien päässä odottaa palkinto: Ataraksia eli mielenrauha, joka tulee siitä, että on oppinut hyväksymään itsensä ja maailman sellaisena kuin se on. Ja on löytänyt sen moraalisen kompassin, jonka avulla pystyy luovimaan oman elämänsä lävitse vakuuttuneena siitä, että toimii oikein. Jo antiikin kreikkalaiset tiesivät, että tämä on lopulta ainoa onnellisuuden lähde, jota mikään ulkoinen ei voi horjuttaa. Antaa koirien haukkua, arvoiltaan vahva karavaani kulkee.

Perussuomalaiset voittivat, on arvopolitiikan aika

Tapahtui niin, että viidesosa suomalaisista äänesti vaaleissa Perussuomalaisia. Mitä nyt pitäisi tehdä? Lyömmekö hanskat tiskiin, toteamme suomalaisten olevan liian juntteja meille ja fantasioimmeko muuttamisesta johonkin maahan, jossa kaikilla on oma espressokeitin ja suosikkirypäle? Vai tunnustammeko tosiasiat ja mietimme miten tässä tilanteessa rakennamme paremman Suomen. Itse ajattelin tässä kirjoituksessa pohtia jälkimmäistä vaihtoehtoa ja tarjota kolme vastausta kysymykseen mitä tehdä nyt: (1) paluu arvopolitiikkaan, (2) perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti ja (3) oma aktiivinen osallistuminen.

Syyt: Syy Perussuomalaisten nousuun lienee jo tässä vaiheessa selvä: Valtapoliitikot ovat menettäneet yhteytensä tiettyyn kansanryhmään. He eivät kykene puhuttelemaan ihmisjoukkoa, joka kokee oman tilanteensa, kulttuurinsa ja arvonsa uhatuiksi ja joilla on tunne siitä, että heitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kaukana ja ilman että he voivat siihen vaikuttaa. Kannattajista on piirretty kuvaa maaseudun ja kaupungin isiltä perittyjä arvoja kunnioittavina enimmäkseen kouluttamattomina miehinä ja naisina, jotka tekevät tai yrittävät tehdä työuransa teollisuudessa, hoiva-alalla ja muilla perinteisillä aloilla.

Syitä katkeruuteen ja turhautumiseen on helppo löytää viime vuosikymmenten politiikasta: Pienituloisten määrä on lähes kaksinkertaistunut 20 vuodessa, noin 700 000 suomalaista joutuu nykyään tulemaan toimeen alle 1183 eurolla kuukaudessa. Samalla aikavälillä toimeentulotulotuen todellinen arvo on jäänyt 42 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Talouskasvu on toki tuonut meille Nokian ja lukuisia IT-alan menestystarinoita, mutta rakennemuutos on pitänyt huolta siitä, että perinteisen teollisuuden alueella irtisanomiset ja epävarmuus ovat lisääntyneet ja julkisen sektorin, erityisesti hoiva-alan, palkkakehitys ja työolosuhteet ovat kurjistuneet. Sanalla sanoen, Suomi on menestynyt, mutta tämä menestys on jakautunut jyrkemmin kuin aiemmin. Iso kansanryhmä kokee jääneensä sen ulkopuolelle. He äänestivät perussuomalaisia.

Muut puolueemme ovat totaalisesti unohtaneet tämän ihmisryhmän. Niin kokoomuslaiset, demarit, keskustalaiset, vihreät kun vasemmistoliittolaisetkin tuntuvat mainostoimistojensa johdolla pyrkivän puhumaan koulutetun kaupunkilaisväestön kieltä. Oikeistolaisilla tuntuu olevan vaikea käsittää, että ahdingossa olevia ihmisiä ylipäänsä on tai että heidän murheensa voivat olla todellisia. Heidän kaikilla kavereillaanhan tuntuu menevän hyvin, talous kasvaa ja menestys on vain itsestä kiinni: ainahan voi vaikkapa perustaa oman yrityksen. Liberaalin kaupunkilaisvasemmiston tuntuu puolestaan olevan vaikea samaistua työttömään, joka ei kykene kirjoittamaan kohtalostaan 20 sivun yhteiskuntarakenteita analysoivaa pamflettia. Puolueet kykenevät puhuttelemaan vain itsensä kaltaisia ihmisiä ja perinteisissä puolueissa ei ole perussuomalaistenkaltaisia ihmisiä.

Ratkaisu 1: Paluu arvopolitiikkaan Aiemmin puolueet ovat kyenneet puhuttelemaan laajoja kansanryhmiä. Tämä johtuu siitä, että aiemmin puolueiden toiminta on ollut arvojohtoista. Puolueet ovat avoimesti liputtaneet omien arvojensa puolesta niin puheissaan kuin toiminnassaankin. Nyt tilanne on toinen: puheissaan valtapuolueet pyrkivät mahdollisimman tarkasti häivyttämään omat erityispiirteensä ja puhumaan vain latteista yleishyväksytyistä arvoista kuten ’hyvinvointivaltiosta’. Kaikki päätökset esitetään välttämättöminä ja niiden takana jylläävät arvot häivytetään näkyvistä. Kuten sosiologian professori Risto Heiskala toteaa (HS 23.4), 1990-luvun lamasta lähtien kaikki poliittiset ratkaisut Suomessa on pyritty naamioimaan mahdollisimman epäpoliittisiksi.

Toiminnassaan valtapuolueet vuorostaan ovat alistuneet talousrationaliteetin vietäväksi. Kun arvoihin ei voi enää vedota, voidaan vedota vain taloudelliseen menestykseen. Kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi asettuu talouskasvun optimointi. Puolueet ovat siis ulkoistaneet puheensa mainostoimistoille ja toimintansa taloustieteellisille asiantuntijoille. Ei ihme, että talouskasvusta osattomaksi jäänyt joukko on hakenut vaihtoehtoa ja perussuomalaisista löytänyt sen.

Miten Perussuomalaisten nousuun olisi sitten vastattava? Parhaimmillaan Perussuomalaisilla kansanedustajilla voisi olla esittää vastuullisia ja oikeasti toimivia ratkaisuja siihen, miten heidän kannattajakuntansa elämänlaatua parannettaisiin. Pelkään kuitenkin, että heillä on enemmänkin ollut kyky sanoa ääneen juuri se, mitä heidän kannattajansa haluavat kuulla. He ovat tarjonneet äänen katkeroituneille, helppoja ratkaisuja tyytymättömille ja syntipukkeja kuten EU tai maahanmuuttajat, joihin viha kohdistaa. Jos muut puolueet haluavat tarjota näille ihmisille heidän itsensä kannalta parempia vaihtoehtoja, on heidän ensin kyettävä puhuttelemaan heitä. Se onnistuu vain puhumalla suoraselkäisesti arvoista.

Politiikka on usein monimutkaista ja vastuullisen politiikan tekeminen vaatii usein ikäviäkin ratkaisuja, joita on vaikea kommunikoida asioihin perehtymättömille. Lyhyellä tähtäimellä perinteiset puolueet voivat napata muutamia äänestäjiä takaisin menemällä mukaan Perussuomalaiseen yksinkertaistuksiin ja populismiin, mutta pitkällä tähtäimellä Soinin peliä pelaa parhaiten Soini itse. Vain tuomalla esiin oman puolueensa perusviestin ja perusarvot ja kytkemällä vaikeatkin päätökset niihin on mahdollista saada kestävää kannatusta omalle politiikalleen. Arvoihin vaikuttaminen on pitkäjänteisintä politiikkaa, mutta lopulta hedelmällisintä. Kun ihmisen saa uskomaan puolueen edustamiin arvoihin, saa hänestä elinikäisen puolueen kannattajan – olettaen että puolue itse pysyy uskollisena arvoilleen.

Ratkaisu 2: Perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti Perussuomalaisten menestyksen yksi avain oli siinä, että mennessään Puotilan ostarille puhumaan ihmisille, he kykenivät kohtaamaan heidät samalla tasolla. Ihminen puhui toiselle ihmiselle, vertaiselleen. Tämä oli Soinin, maisterismiehen, poliittisen viestin ytimessä. Harva perinteisen oikeiston tai edes perinteisen vasemmiston ehdokas kykenee nykyään samaan. Useimmat kykenevät kohtaamaan vain omassa elämänpiirissään eläviä ihmisiä. Ihmiset voi tavoittaa kuitenkin lopulta vain sitä kautta, että oikeasti ymmärtää heitä, on aidosti valmis eläytymään heidän elämäänsä ja näkökulmaansa. Jos muut puolueet haluavat tavoittaa perussuomalaisia äänestäneen ihmisjoukon, on heidän välttämätöntä ymmärtää sitä elämää, josta perussuomalaisten kannattajien asenteet kumpuavat. Tässä on suuri oppimisen ja nöyrtymisen paikka.

Jos katse suunnataan eduskuntaan, niin on vuorostaan selvää, että perussuomalaisten kannatus nousee niin kauan kuin muiden puolueiden edustajat ylimielisesti ja halveksuen sivuuttavat heidän näkemyksensä. Tällöin kansan kapina jatkuu. Sen sijaan provosoivimpiinkin mielipiteisiin pitää pyrkiä vastaamaan vakavasti, provosoitumatta. Suoran lyttäämisen sijasta tulee katsoa kykeneekö toinen uskottavasti perustelemaan näkemyksensä ja arvioida mielipide sen mukaan. Näin paljastuu onko iskulauseiden takana pelkkää onttoutta vai perusteltuja mielipiteitä. Parhaimmillaan voi toisen arvopohjasta kumpuavin argumentein osoittaa, miksi esitetty ratkaisu ei ole kestävä. Minkäänlaista vihapuhetta ei tule suvaita – viha, katkeruus ja kateus ovat motiiveja, joita ei eduskunnassa tule hyväksyä – , mutta asiallisiin esityksiin tulee vastata asiallisesti. Vain näin kyseisten esitysten huonot puolet kitkeytyvät pois ja hyvät puolet voivat päätyä osaksi politiikkaamme. Koska varmasti Perussuomalaisilla kansanedustajilla voi olla myös paljon myönteistä annettavaa luutuneisiin poliittisiin rakenteisiimme ja käytäntöihimme.

Ratkaisu 3: Oma aktiivinen osallistuminen Lopulta maailma muuttuu paremmaksi vain sitä kautta, että ihmiset tekevät sen paremmaksi. Viime vuosikymmenten trendi on ollut se, että yhä pienempi joukko ihmisiä on ollut kiinnostunut muuttamaan maailmaa paremmaksi politiikan kautta. Puutteistaan huolimatta edustuksellinen demokratia on kuitenkin edelleen se paras ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa yhteiskuntaamme. Perussuomalaisten vaalivoiton kestävin vaikutus toivottavasti on se, että se on tuonut politiikan takaisin suomalaiseen politiikkaan. Kolmen suuren puolueen kansalta kätkössä tapahtuvan konsensus-politiikan ja Vanhasen ’keskeneräisistä asioista ei puhuta’ –linjausten sijasta voimme päästä takaisin aktiivisen demokratian tilaan, jossa kansa voi kokea kykenevänsä keskustelemaan ja osallistumaan politiikkaan myös vaalien välissä.

Jos siis perussuomalaisten arvomaailma ei ole omasi, on aika aktivoitua. Vain näin voit tehdä Suomesta enemmän omien arvojesi näköisen. Moni onkin tämän jo ymmärtänyt. Positiivista on esimerkiksi se, että jytkyn jälkeen vasemmistoliittoon ja vihreisiin on liittynyt noin tuhat uutta jäsentä kumpaankin. Arvostan myös Thomas Wallgrenia, joka poiketen valtaosasta kaltaisistaan älymystön edustajista ei tyydy katkerana seuraamaan sivusta kyynisesti kommentoiden nyky-politiikkaa, vaan pyrkii omalla työllään muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Perussuomalaiset myös selkeyttivät suomalaista poliittista karttaa siivoamalla paljon änkyröitä ja arvokonservatiiveja muista puolueista pois. Nyt on meidän suvaitsevaisten, solidaaristen, monipuolista kulttuuria arvostavien ja ihmisyyden kaikkia muotoja kunnioittavien aika näyttää, että meistäkin on joukkovoimaksi.

Mitä vastata barbaarille? Eli miksi sivistyneistö on menettämässä otteensa

Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: ’Mitä barbaarille nyt voi sanoa?’ Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?