Tagged: hyvinvointivaltio

Suomi kansallisvaltion jälkeen

Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.

Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.

Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?

’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.

On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.

Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.

Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.

Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.

Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.

Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.

Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.

Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.

Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit

Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.

Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.

Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?

Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?

Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.

Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin

Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).

Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.

Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille

Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.

Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto

Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).

Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.

Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.

Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho

Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.

Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.

Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).

Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.

Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset

Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).

Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.

Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?

Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.

Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.

Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.

Miten tästä eteenpäin?

Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).

Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.

Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.

Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?

Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”

Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.

Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.

Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.

Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?

Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.

Björniläisyys – Oman aikamme Taistolaisuus

Minusta on aina kiehtovaa, kun maailmaan syntyy uusi sana kuvaamaan ilmiötä, jonka kaikki tunnistavat, mutta jota aikaisemmin ei ole sanallisesti tavoitettu. Siksi Roope Mokan lanseeraama termi björniläisyys on kutkutellut mieltäni viime päivinä. Sillä viitataan poliittisiin libertaristeihin ja ääriliberalisteihin, joille markkinat on vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja valtion holhous vapaan ihmisen vihollinen numero yksi.

Taistolaisuus sai aikanaan nimensä vanhemman äärikommunisti Taisto Sinisalon mukaan. Ryhmänä taistolaiset olivat epämääräinen joukko erilaisia nuorempia ja vanhempia radikaaleja, joita yhdisti usko siihen, että nykyinen yhteiskuntajärjestys oli murrettava ja tilalle tarjottava jonkinlainen muunnelma sosialistisesta utopiasta. Itse he eivät itseään taistolaisiksi kutsuneet, vaan kokivat tämän nimityksen loukkaavaksi. Mutta riippumatta sisäisistä – osin jyrkistäkin – näkemyseroista heitä kaikkia yhdisti ehdottomuus. Ehdoton usko siihen, että tietyt dogmit ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta kiistatta osoittavat, että nykyinen neuvostojärjestelmä tai tuleva sosialistinen vallankumous ratkaisee ihmiskunnan ongelmat.

Björniläisyys on saanut nimensä vanhemman provokaattorin, Björn Wahlroosin mukaan. Ryhmänä björniläiset on epämääräinen joukko erilaisia nuorempia ja vanhempia radikaaleja, joita yhdistää usko siihen, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on murrettava ja tilalle tarjottava jonkinlainen muunnelma liberaalista utopiasta. Itse he eivät itseään björniläisiksi kutsu, vaan kokevat tämän nimityksen loukkaavaksi. Mutta riippumatta sisäisistä – osin jyrkistäkin – näkemyseroista heitä kaikkia yhdistää ehdottomuus. Ehdoton usko siihen, että tietyt dogmit ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta kiistatta osoittavat, että markkinatalous ja kaiken sääntelyn purkaminen ratkaisee ihmiskunnan ongelmat.

Björniläisiä on monenlaisia. On niitä, jotka kykenevät pitämään luennon kauan sitten kuolleiden Itävaltalaisten talousajattelijoiden keskeisistä näkemyseroista. Ja sitten on Tuomas Enbusken kaltaisia muotiradikaaleja, joille tärkeintä ei ole rakentaa parempaa yhteiskuntaa, vaan heruttaa kauhistuneita ilmeitä konservatiiveista: ”Onpa se radikaali”, ”Miten joku voi ajatella noin?” Kuten Image-lehti oivaltavavasti kuvaa, hän on liberalismin popularisoija, ”yksilönvapauden Timo Soini.”

Lähtökohtana björniläisyydessä tuntuu olevan vapauden käsitteen väärinymmärtäminen. Heidän kapeassa vapauskäsityksessään vapaus tarkoittaa lähinnä sitä, että valtio ei puutu johonkin asiaan. Yksilö on vapaa, jos valtio ei estä häntä tekemästä jotakin. Kun valtion holhouksesta päästään eroon, on jokaisella mahdollisuus näyttää mihin hän on kykeneväinen. Silloin erottuvat jyvät akanista ja ahkerat yrittäjät saavat rehellisesti rikastua työnsä teolla. Verotuskaan ei varasta hänen kovan työtahtinsa hedelmiä.

Björniläisten maailmassa ihmiset jakautuisivat nykyistä jyrkemmin menestyjiin ja luusereihin. Jos et pärjää, se on oma vikasi eikä muilla ole velvollisuutta sinua auttaa: ”Ihmisellä on vapaus syödä itsensä läskiporsaaksi, mutta kenelläkään ei ole velvollisuus maksaa hänen hoitoansa, vaan se pitäisi maksaa itse.” toteaa sarjayrittäjä Taneli Tikka Image-lehdessä. Jos taas menestyt, se on oma ansiosi, eikä valtiolla ole oikeutta verotuksen kautta rahojasi varastaa. Tuloerot siis kasvaisivat varmasti, mutta se olisi ihan oikein, koska se vain kuvastaisi eri ihmisten lahjakkuus- ja ahkeruuseroja.

Se minkä björniläiset unohtavat, on että vapauttani rajoittaa moni muukin seikka valtion lisäksi. Jos katujengi pakottaa puukolla uhaten teini-ikäisen varastamaan kioskista tupakkaa, ei hän ole vapaa päättämään tekeekö hän niin vai ei. Jos perheen lapsella on leukemia, eivätkä rahat riitä hoitoon, eivät he ole vapaita päättämään saako lapsi hoitoa vai ei. Lapsi ei saa hoitoa, koska he eivät pysty sitä hänelle tarjoamaan. Jos synnyn köyhään perheeseen maassa, jossa korkeakoulutus on maksullinen, en ole vapaa menemään yliopistoon, koska joudun pienestä pitäen työskentelemään pitkiä päiviä vain pitääkseni nuoremmat sisarukseni hengissä.

On kovin yksisilmäistä tuijottaa vain valtioon, kun miettii vapautta. Taloustieteen Nobelin voittaneen Amartya Senin tapa kytkeä vapaus yksilön toimintamahdollisuuksiin on huomattavasti realistisempi. Eli yksilön vapaus on sitä, mitä kaikkea hänen on käytännössä mahdollista tehdä. Jos sairastun ja tarvitsen sytostaattihoitoa, ei vapauden kannalta ole isoa merkitystä maksanko siitä itse yksityisklinikalle vai elänkö valtiossa, joka maksaa sen puolestani. Vapaus on sitä, että pääsen hoitoon silloin kun sitä tarvitsen.

Yhteiskunnan tehtävä on taata kansalaistensa vapaus. Kun vapaus ymmärretään käytännön toimintamahdollisuuksina, voidaan hyvää yhteiskuntaa lähteä rakentamaan pragmaattisesti. Ideologisten silmälappujen sijasta voidaan miettiä, lisääkö tämä päätös keskimäärin ihmisten vapautta vai ei. Esimerkiksi toimivat poliisivoimat keskimäärin lisäävät ihmisten vapautta, koska poliisien mielivalta on huomattavasti vähäisempää kuin rikollisjengien mielivalta. Tällöin huomataan, että monessa tapauksessa tarvitsemme valtiota yksilöiden vapauden takaamiseksi. Ääriliberalistien ihannoima yövartijavaltio ei kykene takaamaan mahdollisuuksien tasa-arvoa eikä yksilöiden vapautta. Hyvinvointivaltio onnistuu siinä paremmin, koska hyvinvointi lisää yksilöiden mahdollisuuksia toteuttaa itseään – eli heidän vapauttaan.

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

On uusisänmaallisuuden aika

Suomi kansakuntana on uhan edessä. Uhka ei kuitenkaan väijy rajojemme ulkopuolella, vaan omassa mielenlaadussamme. Tunne yhteenkuuluvuudesta on heikentynyt yksilöä korostavassa kulttuurissamme. Vaarana on, että oman edun tavoitteluun keskittyessämme tuhoamme siinä sivussa kansakunnan. Vapauksien ja oikeuksien rinnalle tarvitsemme myös vastuuta yhteisestä hyvästä. On tullut aika lähteä puolustamaan tätä suomalaisuutta sisällämme, on uusisänmaallisuuden aika.

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

Suomi kansakuntana on uhan edessä. Uhka ei kuitenkaan väijy rajojemme ulkopuolella, vaan omassa mielenlaadussamme. Tunne yhteenkuuluvuudesta on heikentynyt yksilöä korostavassa kulttuurissamme. Vaarana on, että oman edun tavoitteluun keskittyessämme tuhoamme siinä sivussa kansakunnan. Vapauksien ja oikeuksien rinnalle tarvitsemme myös vastuuta yhteisestä hyvästä. On tullut aika lähteä puolustamaan tätä suomalaisuutta sisällämme, on uusisänmaallisuuden aika.

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!