Tagged: kansakunta

Suomi kansallisvaltion jälkeen

Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.

Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.

Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?

’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.

On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.

Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.

Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.

Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.

Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.

Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.

Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.

Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.

Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?

Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”

Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.

Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.

Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.

Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?

Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

On uusisänmaallisuuden aika

Suomi kansakuntana on uhan edessä. Uhka ei kuitenkaan väijy rajojemme ulkopuolella, vaan omassa mielenlaadussamme. Tunne yhteenkuuluvuudesta on heikentynyt yksilöä korostavassa kulttuurissamme. Vaarana on, että oman edun tavoitteluun keskittyessämme tuhoamme siinä sivussa kansakunnan. Vapauksien ja oikeuksien rinnalle tarvitsemme myös vastuuta yhteisestä hyvästä. On tullut aika lähteä puolustamaan tätä suomalaisuutta sisällämme, on uusisänmaallisuuden aika.

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

Suomi kansakuntana on uhan edessä. Uhka ei kuitenkaan väijy rajojemme ulkopuolella, vaan omassa mielenlaadussamme. Tunne yhteenkuuluvuudesta on heikentynyt yksilöä korostavassa kulttuurissamme. Vaarana on, että oman edun tavoitteluun keskittyessämme tuhoamme siinä sivussa kansakunnan. Vapauksien ja oikeuksien rinnalle tarvitsemme myös vastuuta yhteisestä hyvästä. On tullut aika lähteä puolustamaan tätä suomalaisuutta sisällämme, on uusisänmaallisuuden aika.

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

Median viihteellisyyttä tulisi säädellä, koska se tyhmentää kansakuntaa

Tietämättömyydestä on tullut hyve. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisesta kapitalisti Björn Wahlroosiin mielipidevaikuttajat oikein ylpeilevät sillä, että heidän poliittinen kannanottonsa ei perustu asioista perillä olemiseen, vaan naiiviin asenteellisuuteen. Johanna Korhonen nostaa esiin tämän huolestuttavan ilmiön, jossa ”tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa.” Yksi syyllinen tähän on median kaupallistuminen ja esimerkiksi tosi-TV:t, jotka tekevät tyhmyydestä sankaritarinoita.

Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi ”ei ole käyttistä matskua”.

Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.

Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.

Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.

Tuntematon Sotilas: Yritys synnyttää kansakunta

Suomi kansakuntana on kuollut. Näin julistaa Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Näytelmä on selkeästi merkittävintä mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut omina teatterissakäyntivuosinani. Se on painava puheenvuoro kansakunnan tilasta, sen nykyisestä alasajosta. Samanaikaisesti se on teatraalisesti impressionistisen vakuuttava, näyttämön ja nykytekniikan mahdollisuuksia luovasti hyväksikäyttävä spektaakkeli. Toivuttuani ensi-illan aiheuttamasta tunnekuohusta päätin jo varata liput nähdäkseni sen uudestaan. Näytelmä on niin rikas merkitsevistä yksityiskohdista, että se tarvitsee ja ansaitsee toisenkin katsomiskerran. Tässä oma tulkintani näytelmän esittämästä puheenvuorosta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ’Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.