Tagged: kasvatus

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?

”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”

Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:

”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor

Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.

Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.

Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.

Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.

Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.

Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.