Tagged: kutsumus

Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus

Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.

Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.

Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.

Kuva

Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”

Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.

“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”

Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”

Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”

Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.

Kuva

Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.

Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.

Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.

Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.
Lisätietoa Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje löytyy täältä: tahdonvoimankayttoohje.fi

Kun automaatio kohta vie työpaikat, on vaihtoehtoina köyhyys tai kutsumus

Vuonna 1930 modernin taloustieteen suuri nimi, John Maynard Keynes, ennusti, että vuoteen 2030 mennessä ihmistyövoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Kehittynyt teknologia ja automatisaatio pitävät huolen siitä, että mielekästä tekemistä ei riitä kuin murto-osalle työvoimasta. Moni oman aikamme johtavista yhteiskunnallisista ajattelijoista pelkää, että Keynes saattoi osua oikeaan.

Esimerkiksi Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn uskovat, että lähes puolet työpaikoista Yhdysvalloissa on vaarassa kadota automaation ja tietotekniikan takia. Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi juuri oman laskelmansa, jonka mukaan suomalaisista työpaikoistakin peräti kolmasosa on vaarassa kadota seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Onko syytä huolestua? Koneet ovat toki korvanneet fyysistä työtä teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien, mutta nyt ”koneellistumisen toisen aallon” myötä tulilinjalla ovat myös monet korkean tason tietotyöläiset. Aiemmin koneet korvasivat vain fyysistä työtä, mutta nyt tekoäly on alkanut syrjäyttää ajattelutyötä. Olemme saapuneet rajalle, jossa koneiden älykkyys ylittää ihmisälyn yhä useammalla alueella shakista tiedonhakuun. Ja samalla kun ihmisälyn määrä on osapuilleen vakio, kaksinkertaistuu koneiden suorituskyky edelleen Mooren lain mukaan.

Tämän kehityksen vuoksi automatisaatio ja tekoäly vyöryy nyt nopeasti aloille, jotka aiemmin ovat olleet turvassa. Visuaalisen hahmontunnistuksen myötä röntgen-kuvia analysoivat erikoislääkärit eli radiologit voivat menettää työnsä ja kehittyneet oikeudellisia dokumentteja analysoivat algoritmit syrjäyttävät ison osan monien juristien työtaakasta (SK 51-52, 2013). Tekoälyn kehittymisen myötä itsestään ajavat autot eivät ole enää tieteisfantasiaa, vaan niitä on menestyksekkäästi käytetty niin Kaliforniassa kuin Berliinissä. On vain ajan kysymys, koska ne korvaavat taksi-, rekka- ja bussikuskit Suomessa ja muissa länsimaissa. Pääsääntöisesti kaikki työ, joka ei sisällä syvällistä luovuutta tai suoraa inhimillistä kontaktia ovat lähitulevaisuudessa korvattavissa. Eli viimeiseksi töihin jäävät hoitajat ja kirjailijat.

Mitä laajamittaisesta automaatiosta seuraa yhteiskunnalle?

Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan The Average is Over taloustieteilijä Tyler Cowen ennustaa, että tulevaisuudessa työvoima tulee jakautumaan yhä jyrkemmin kahteen leiriin: Pieni teknologiaa kehittävä ja ylläpitävä korkeasti koulutettu luova luokka tulee ansaitsemaan yhä enemmän samalla kun kansakunnan enemmistölle on yhä haastavampaa löytää mielekästä työtä. Työntekijät jakautuvat kahteen kastiin: “Joko heillä menee erittäin hyvin tai ei lainkaan hyvin.“

Jos olet niiden huipputekijöiden joukossa, jotka kehittävät ja hyödyntävät tätä uutta teknologiaa, tulevaisuutesi on ruusuinen. Kaikille muille se on haastava: Keskiluokka tulee Cowenin mukaan kutistumaan radikaalisti, kun valtaosa ihmisistä joutuu taistelemaan matalapalkkaisista palvelualan töistä. Cowen uskoo, että joka kymmenes tai joka kahdeksas kansalainen on tässä uudessa taloudessa voittaja, hänellä menee taloudellisesti ja työmahdollisuuksien osalta erittäin hyvin. Lopuilla 85% ei mene niin hyvin. Heidän palkkakehityksensä on pysähtynyt tai matkalla alaspäin. Kuilu huippumenestyjien ja kaikkien muiden välillä kasvaa, ja tämä työmarkkinoiden polarisaatio [labor market polarization] johtaa Cowenin mukaan hypermeritokraattiseen yhteiskuntaan.

Merkkejä tästä on jo ilmassa: Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on huolissaan siitä, että pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Cowenin mukaan Yhdysvalloissa viimeisen talouskriisin myötä kadonneista työpaikoista 60% oli keskipalkkaisia, mutta kriisin jälkeen syntyneistä uusista työpaikoista kolme neljästä on alle kymmenen euron tuntipalkan matalapalkkatöitä. Samaan aikaan mediaanitulo on laskenut 8% vuodesta 2007 vuoteen 2011, kun lähes kaikki talouskasvu on päätynyt rikkaimman kahden prosentin taskuihin.

Laajemmin katsottuna ansiotulojen osuus kokonaistuloista on tasaisesti laskenut 80-luvulta lähtien ja pääomatulojen lisääntynyt. Professori Richard Floridan mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa on syntynyt 28 miljoonaa uutta rutiinipalvelutyöpaikkaa, 23 miljoonaa luovaa tietotyöpaikkaa, mutta vain 1 miljoona uusia teollisen tuotannon työpaikkoja. Kapea eliitti tuntuu irtautuvan yhä enemmän kaikista muista, joiden mahdollisuudet löytää mielekäästi palkattu ja turvattu työpaikka on yhä vaikeampaa.


Välikevennys: Koneet korvaavat kohta ihmiset myös syvämietteisten aforismien tuottajina.

Vaikka kukaan ei tarkkaan kykene ennustamaan kuinka nopeasti ja laajamittaisesti tekoäly ja automatisaatio tulevat syrjäyttämään ihmistyövoiman tarpeen, on tähän uhkaan varauduttava. Mitä siitä tarkkaan ottaen seuraisi?

Tilanne, jossa automatisaation ansiosta ei taloudellisesti kannattavaa työtä yksinkertaisesti löytyisi valtaosalle kansalaisista tarkoittaisi ehkä suurinta murrosta talousjärjestelmässämme sitten teollisen vallankumouksen. Nykyinen talousjärjestelmä ja laajemmin ottaen koko yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu sen olettaman varaan, että valtaosa täysi-ikäisistä ihmisistä tekee täysipäiväistä työtä.

Kun kolmasosa ihmisistä siirtyisi työelämän ulkopuolelle, koska töitä ei yksinkertaisesti riittäisi, ei olisi mitenkään mahdollista kohdella heitä syrjäytyneinä, joiden työttömyys on lähinnä ’oma vika’ ja joita siksi pitää jatkuvasti nöyryyttää eri virastojen luukuilla. Erilaiset kansalaispalkkamallit, keskimääräisen työviikon radikaalit lyhentämiset sekä muut keinot jakaa jäljelle jäävä mielekäs työ sekä elämisen resurssit tasaisemmin nousisivat tärkeään rooliin.

Talousjärjestelmän lisäksi automatisaatio mullistaisi myös koko elämäntapamme. Valtaosa aikuisista suomalaisista viettää leijonanosan valveillaoloajastaan töissä. Koko elämämme strukturoituu työn ympärille; käsityksemme omasta identiteetistämme ja elämämme mielekkyydestä ovat usein vahvasti kytköksissä työpaikkamme. Siksi työttömyys on yksi suurimmista uhista yksilön hyvinvoinnille aivan riippumatta sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

”Indeed, the most somber speculation I can make about A.D. 2014 is that in a society of enforced leisure, the most glorious single word in the vocabulary will have become work!” –Tieteiskirjailija Isaac Asimov New York Timesissa, 1964.

Keynes kysyi jo yli 80 vuotta siten miten ihmiset kokisivat elämänsä mielekkääksi ilman järkevää tekemistä ja työministeri Lauri Ihalainen jakaa hänen huolensa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2013): ”Työ on usein tärkeämpää ihmiselämän merkityksellisyyden kannalta kuin pelkästään toimeentulon turvaamisen näkökulmasta.”

Jos tämä uhka alkaa realisoitumaan, on sisäinen motivaatio keskeisessä roolissa sen ratkaisemisessa. Kun taloudellisesti mielekästä työtä ei ole tarjolla kaikille, on motivaation löydyttävä jostakin muusta suunnasta. Passiivisuus ei ole ihmisen luontainen tila, meillä on vahva sisäinen tarve löytää mielekästä tekemistä. Tällöin itsensä toteuttaminen ja itsensä hyödylliseksi tekeminen ovat avainasemassa. Ihmisten on löydettävä tekemistä, josta he motivoituvat riippumatta maksetusta palkasta – oman mielenterveytensä ja elämänlaatunsa vuoksi.

Murros pakottaisi ihmiset ajattelemaan työtään aivan uudella tavalla ja tarve itsetuntemukseen ja omien kutsumusten kohteiden tunnistamiseen kasvaisi radikaalisti. Kun työtä ei tehtäisi rahan vuoksi, olisi ihmisten löydettävä jokin muu syy, joka heitä aidosti motivoisi.

Oman kutsumuksensa löytäneet ihmiset olisivat vahvoilla, koska työ on jo nykyisellään heille ensisijassa keino toteuttaa itseään ja vasta toissijaisesti ansaintatapa. Loput joutuisivat käymään lävitse sen pitkällisen prosessin, jossa omat sisäisesti motivoivat tekemisen tavat ja kutsumus kiteytyvät. Usein tämä ei onnistu yksin, ja siksi tätä kutsumuksen löytämisen prosessia palvelevat ammattilaiset ovat yksi niistä ammattikunnista, jonka tarve murroksen myötä ei vähentyisi, vaan tulisi suuresti lisääntymään.

Jos automatisaatio toteutuu yhtä laajamittaisesti kuin on ennustettu, on meillä kaksi vaihtoehtoa: Joko siirrymme hypermeritokratiaan, jossa kapea eliitti nauttii haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä, kun muut taistelevat jäljellejääneistä matalapalkka-aloista. Tai sitten siirrymme täysin uuteen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikakauteen, jossa työtä ei nähdä ensisijaisesti rahanansaintatapana, vaan tapana toteuttaa itseään ja edistää niitä arvoja, jotka ovat itselle tärkeitä.

Jälkimmäinen vaatii rohkeaa ja visionääristä yhteiskuntarakenteiden poliittista uudistamista. Olisiko siinä Suomelle mahdollisuus toimia globaalina edelläkävijänä?

Miltä tuntuu tehdä kutsumuksellista työtä? Henkilökohtaisia paljastuksia

Sanotaan se ääneen heti kättelyssä: Rakastan työtäni. Herätessäni aamulla olen innostunut niistä asioista, mitä pääsen tänään työssäni tekemään. Lähes päivittäin koen työssäni hetkiä, joissa silmäni kiiluvat ja aika unohtuu. Uppoudun siihen mitä teen ja palan halusta tehdä lisää. Koen siis työni vahvasti kutsumuksellisena.

Mikä sitten on oma kutsumukseni? Olen jonkinlainen ihmisyyden tutkija tai filosofi. Ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kirjoittaminen on jotakin, jota haluan palavasti tehdä. Kirjojen lukemisen, kollegiaalisten keskusteluiden ja yksinäisen kirjoittamisen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen syventymisen hetket ovat jotakin, jonka vuoksi elän, joka ruokkii sisäistä liekkiäni.

En osaa tarkkaan selittää, mistä tämä palo on saanut alkunsa. Jo viisivuotiaana ilmoitin haluavani isona maailmantutkijaksi. Asioiden oivaltaminen ja ymmärryksen kasvu ovat aina tuottaneet minulle ”hämmästyttäviä nautintoja”, kuten jo Aristoteles aikanaan havaitsi. Lukiossa suoritin pakollisten 75 kurssin sijasta 104,5 kurssia. En siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni. Vaan siksi, että olin niin innoissani matematiikasta, fysiikasta, historiasta, psykologiasta, filosofiasta sun muista, että halusin suorittaa kaikki mahdolliset kurssit jokaisesta. Aloitin opiskelun TKK:n informaatioverkostoissa, koska se tuntui tarjoavan vähän kaikkea. Filosofia jäi kuitenkin kutittelemaan mieltäni ja muutaman vuoden jälkeen hain opiskelemaan myös sinne. Mitä enemmän filosofiaa luin, sitä innostuneempi asiasta olin, ja vuonna 2005 – vietettyäni kesän Nokian yhteiskuntavastuun osastolla diplomityötä tehden – tiesin, että yritysmaailma ei ole minua varten. Haluan ajatella asioita syvällisemmin, haluan olla tutkija. Sillä tiellä olen edelleen, yhä vakuuttuneempana siitä, että tätä haluan tehdä kunnes kuolema minut korjaa.

Kutsumus tarkoittaa sitä, että yksilö on hyvin syvällä tavalla sitoutunut tekemisensä sisältöön ja päämääriin. Palkka tai status ovat tietysti ihan kivoja, mutta valintatilanteessa jäävät aina kakkoseksi. Tärkeämpää on se, että pääsee tekemään niitä asioita, joihin uskoo ja joita rakastaa. Kutsumuksellinen ihminen on tarvittaessa valmis suuriinkin rahallisiin, ajankäytöllisiin tai jopa ihmissuhteisiin liittyviin uhrauksiin, kunhan vain pääsee tekemään sitä mitä eniten haluaa. Toteutuessaan kutsumuksellisuus tuntuu erityisen hyvältä: täyttymyksen ja merkityksellisyyden tunne täyttää ihmisen, tekemiseen uppoutunut elämäntapa tekee hänet syvällä tavalla onnelliseksi.

Parhaimmat työhöni liittyvät muistot ovat niitä päiviä, kun olen saanut sataprosenttisesti uppoutua johonkin kirjoitustyöhön. Kahden aikaan iltapäivällä olen ajatellut, että kohta käyn syömässä lounasta – ja yhtäkkiä kello on ollutkin jo kymmenen illalla ja tajuan että en ole syönyt mitään koko päivänä, hyvä että olen malttanut toiletissa käydä. Muistan myös kuinka jokunen vuosi takaperin olin innoissani kesälomasta: vihdoinkin voisin keskittyä työhön liittyvien kirjoitusprojektien sijasta puhtaan filosofian kirjoittamiseen. Vietin siis kesälomaa vetäytymällä yksin mökille mukanani läppäri ja kasa pragmatistisen filosofian klassikoita. Lukiessani ja kirjoittaessani siellä ympäripyöreitä päiviä tajusin, että mahdan rakastaa työtäni aika paljon.

Mutta kutsumuksellisuus ei aina ole hyvästä ihmiselle. Päällimmäisenä on vaara siitä, että tekee liian suuria uhrauksia kutsumuksensa alttarille. Liian monet työlleen antautuneet suurtekojen tekijät niin liike-elämässä kuin taiteessakin ovat laiminlyöneet läheisiään. He ovat saattaneet tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle, mutta samalla tuhonneet läheistensä elämän. Tämä on yksi riski, josta olen tietoinen. Välillä joudun tietoisesti hillitsemään itseäni, jotta olisin ajoissa kotona viettämässä aikaa puolisoni ja poikani kanssa. Kuvaavaa on, että viimeksi kun puolisoni oli pari päivää reissussa, työskentelin kahteentoista yöllä unohtaen syömisen koko päivän osalta.

Lisäksi muut voivat käyttää tätä kutsumuksellisuutta hyväkseen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa kerrottiin kuinka Yhdysvaltalaisten eläintarhojen hoitajien työolot kurjistuivat ja palkat huononenivat, koska he olivat niin huonossa neuvotteluasemassa: pomot laskivat palkkoja eivätkä he voineet sanoa ei, koska eivät kestäisi nähdä eläinten jäävän heitteille. Kutsumus tekee ihmisestä helpon uhrin, koska toinen osapuoli tietää, että hän on niin sitoutunut tekemiseen, että on valmis tekemään sitä melkein missä oloissa tahansa. Tämä selittää, miksi eräs haastattelemani hoitajien työehtojen puolesta taisteleva sairaanhoitaja totesi, että ”se on vain puoliksi vitsi, kun mä sanon että mä ammun, kun mulle puhutaan kutsumusammatista.”

Toinen, vastakkainen, uhka on täyttymättömän kutsumuksen syndrooma. Se nostaa päätään, jos en useampaan päivään koe kyenneeni edistämään ’keskeisiä asioita’. Jos esimerkiksi muut kuin kutsumukselliset projektit täyttävät kolmekin peräkkäistä päivääni, alan tuntea kasvavaa ärtyneisyyttä ja harmitusta. Kiukustun kaikesta ylimääräisestä roskasta, jota joudun tekemään ja frustraatio kasvaa sisälläni siihen asti, että saan jälleen keskittyä kutsumukselliseen tekemiseeni. Hämmentävää on, että vaikka arvostan luennointia ja opettamista ja tykkään tehdä sitä, sisäinen kutsumusmittarini ei laske niitä mukaan kutsumustyöhön. Tunnetasolla lopulta kaikki muu paitsi elämän peruskysymyksiin liittyvä lukeminen ja kirjoittaminen tulee lasketuksi hukka-ajaksi. Kärttyynnyn niiden liiallisuudesta, vaikka tietoisesti kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni, että ne ovat arvokkaita tekemisen muotoja. Työhyvinvointini – ja yleinen hyvinvointini myös – on siis pitkälti riippuvainen vain yhdestä asiasta: saanko työn alla olevaa artikkelia kirjoitettua vai en. Kun se sujuu, olen onnellinen. Kun se tökkii, ahdistun. Siihen eivät mitkään työsuhdepallomeret, wok-kokit tai bonuspalkat vaikuta.

Oman hyvinvoinnin kiinnittyminen vain yhteen asiaan on tietysti riskialtista. Olen nyt usean vuoden ajan totuttanut itseäni siihen, että teen valtaosan arkipäivistäni vain sellaisia asioita, joista olen oikeasti palavasti innoissani. Entä jos jossakin vaiheessa kadotan kipinän? Jos nykyinen homma ei enää motivoi? Tai motivoisi kyllä, mutta lausettakaan ei ilmesty paperille. Osaisinko palata sellaiseen elämään, jossa työ on vain kahdeksan tuntia pitkä piina, jolla ansaitsee välttämättömän määrän rahaa? Ajatus puistattaa, ja veikkaisin, että tällaisessa tilanteessa lyhyempi tai pidempi masennuskausi olisi kohdattava. Tuollaiset kaudet tuntuvat olevan kutsumuksellisten työläisten ammattitauti. Kun on tottunut liian hyvään, voi olla vaikea oppia tyytymään vähempään.

Toistaiseksi olen ollut onnekkaassa asemassa: sekä mieleni sisäiset että ympäristööni liittyvät tekijät ovat antaneet minulle mahdollisuuden keskittyä edistämään kutsumuksellista puolta toiminnassani. Mutta minun on muistettava ylläpitää mieleni joustavuutta, jotta tarvittaessa voin muuttaa maailmankuvallisia arvostuksiani selvitäkseni sellaisista hetkistä, joissa en pääse toteuttamaan itseäni nykyisessä määrin. Kosmos ei nimittäin ole koetellut minua niinkuin sen tällaisissa tarinoissa tavallisesti kuuluu koetella. Vakaumukseni syvyyttä ei ole testattu laittamalla minua ahtaaseen paikkaan, vaan olen päässyt nykyiseen palkalliseen kutsumuksellisen työn tekemisen malliin melkeinpä liian helpolla.

On myös mainittava, että kutsumuksellinen ihminen ei ole työnantajan kannalta aina paras mahdollinen rekrytointi. Kutsumuksellinen ihminen on aina ensisijaisesti sitoutunut tekemiseen, ei tiettyyn organisaatioon. Niin kauan kuin hän pääsee toteuttamaan kutsumustaan organisaation puitteissa, on hän ihannetyöntekijä. Innostunut, paneutunut, proaktiivinen, valmis laittamaan itsensä täysillä likoon. Mutta kun organisaation ja oman kutsumuksen suunta eriävät, turhautuu tällainen työntekijä nopeasti – ja alkaa aktiivisesti etsiä parempaa paikkaa tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä.

Lisäksi kutsumus on kuin huume, jonka rinnalla muut aistinautinnot kalpenevat. Olen huomannut itsestäni, että vuosien myötä kaikki nautintomuodot, jotka eivät kytkeydy toisiin ihmisiin, ovat jotenkin trivialisoituneet. Ihmisyys on se mysteeri, jota pyrin valaisemaan. Siksi tykkään edelleen joukkueurheilusta. Se tarjoaa liikunnallisten ilojen lisäksi yhteisöllisyyttä ja siihen liittyvää henkistä kasvua. Mutta minun alkaa olla yhä mahdottomampaa motivoida itseäni mihinkään yksilöurheiluun. Edes laskettelu, nuoruuteni suuri intohimo, ei oikein yksistään sytytä. Onneksi laskettelureissuihin saa sosiaalisen elementin kytkettyä varsin saumattomasti. Samoin erilaiset makuaistin kultivointiin liittyvät projektit jättävät minut aina vähän ulkopuoliseksi. En ole onnistunut tavoittamaan sitä täyttymystä, jota moni viininharrastaja tai puutarhuri säteilee. Tykkään kyllä hyvästä ruoasta, mutta jos vaihtoehtona on yksin syöty ateria Michelin-ravintolassa tai pizza ja kolmostuoppi Kalliossa satunnaisten, tuntemattomien ihmisten seurassa, valitsisin epäröimättä jälkimmäisen.

Lopulta kutsumuksellisen työhön pätee samat lainalaisuudet kuin elämän muihinkin suuriin rakkauksiin. Se tekee elämästä intensiivisempää: rakkaan läsnäollessa elämä on onnellisempaa, mutta rakkaan poissaolon aikana tuskaisempaa, kuin mitä se muuten olisi. Sitä voi myös yrittää tietoisesti tavoitella – aktiivinen etsintä, rohkea itsensä ylittäminen ja heittäytyminen ovat usein välttämättömiä, että se oikea löytyy. Mutta lopulta, kun sen kohtaa, ei kyse ole mistään järkipäätöksestä tai tietoisesta valinnasta. Kokonaisvaltainen ihastus humahtaa lävitse koko kehon. Sitä tietää, että on valmis antamaan elämänsä toiselle. Ja sitoutuu elämäntapaan, jossa tämä toinen on vähintään yhtä tärkeä kuin minä itse – usein jopa siinä määrin, että elämän suurimmat nautinnot liittyvät tämän toisen kasvun ja hyvinvoinnin eteen tehtyyn työhön.

Haluatko siirtyä nykyisestä työstäsi unelma-ammattiisi? Tässä kolme täsmätyökalua

”Löysin unelmatyöpaikkani. Valitettavasti se ei ole nykyinen työpaikkani. Mitä teen?”
Kysymys voi tulla eteen, jos on tehnyt kutsumuskartan, löytänyt oman sisäisen nörttinsä, ja tietää missä oma kutsumus sijaitsee – mutta nykyinen työ kahlehtii vanhaan. Hyppy tuntemattomaan pelottaa, riskit tuntuvat isoilta. Entä jos menetän nykyisen työni, kouluttaudun kuusi vuotta, ja sitten huomaan, että ei se ole sen parempaa? Olisi vain niin paljon helpompaa jäädä nykyiseen, ihan kivaan työhön. Mutta kaduttaako sitten eläkkeellä, jos jäi unelma kokeilematta?

Onneksi Roman Krznaric kertoo kirjassaan How to find fulfilling work kolme niksiä, joilla ottaa isompia tai pienempiä askelia kohti unelmatyöpaikkaansa. Kerron ne radikaaliusjärjestyksessä, aloittaen radikaaleimmasta ja päätyen sellaiseen, jonka voi helposti toteuttaa vaarantamatta mitenkään nykyistä työpaikkaa ja elämäntapaa.

Romanin perusidea on, että ihmisen toimintakyky halvaantuu ja uskallus hypätä uuteen kutistuu, jos perinteiseen tapaan etsii ensin paperilla sen unelma-ammattinsa ja sitten alkaa suunnitella asian vaatimia toimenpiteitä.

Toimi ensin, pohdi sitten.

Siinä Romanin vastaus. Hän vertaa unelma-ammatin löytämistä unelmapuolison löytämiseen. Harva on löytänyt kumppaniaan listaamalla ensin tarkat kriteerit ja valitsemalla sen jälkeen ensimmäisen henkilön, joka täyttää täsmälleen kaikki nämä kriteerit. Sen sijaan vanha viisaus pätee: ”Löytääksesi unelmien prinssisi, on  sinun ensin suudeltava useampaa sammakkoa.” Eli useimmiten täytyy ensiksi etsiä yhteistä säveltä aika monen erilaisen ihmisen kanssa, jotta edes oppii tietämään, mitä kumppaniltaan odottaa. 

Unelmatyöpaikan suhteen tämä tarkoittaa sitä, että et löydä unelmatyöpaikkaasi paperilla, vaan kokeilemalla ja tutustumalla eri ammatteihin. Kuten kollegani Lauri Järvilehto on todennut:

”Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua tehdä. Paitsi jos hän ei vielä halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea.”

Roman tarjoaa kolme täsmätyökalua, joiden avulla pääset kokeilemaan, miten unelmasi työpaikka maistuu sinulle todellisuudessa:

Allekirjoittanut kesätöissä Ämmässuon kaatopaikalla parikymppisenä

1. Radikaali sapatti. Tämä tarkoittaa käytännössä työlomaa. Eli sitä, että otat palkallista tai palkatonta lomaa nykyisestä työstäsi ja käytät lomasi kokeillaksesi uusia ammatteja. Sitä voi olla palkattomana harjoittelijana jollakin uudella alalla, tehdä vapaaehtoistyötä tai osallistua johonkin projektiin. Pääasia on, että pyrkii kokeilemaan mahdollisimman monia erilaisia asioita toimintalomansa aikana. Roman kertoo itseään etsineestä nuoresta aikuisesta, joka päätti antaa itselleen 30-vuotislahjan: alkavan vuoden aikana hän kokeilisi kolmeakymmentä eri ammattia. Sen jälkeen hänellä olisi paljon vakaampi käsitys siitä, mitä hän oikeasti – eikä vain haavekuvissa – haluaa elämässään tehdä.

2. Sivupolkuilu. Tässä ideana on se, että jatkaa nykyistä työtään, mutta pyrkii rakentamaan sen rinnalle uusien urien kokeilua. Eli jos joogaopettajan ura killuu haaveissa, niin voi aloittaa vetämällä viikonloppukursseja alalta. Hyvin nopeasti selviää, onko ammatti yhtä ihastuttava oikeasti, kuin miltä se kuulosti. Tee potentiaalisesta uudesta suunnasta itsellesi harrastus, tee siihen kytkeytyvää vapaaehtoistoimintaa tai löydä muita tapoja kokeilla sen tekemistä työn sivussa. Jos kipinä lähteää roihuamaan, on aika radikaalin askeleen. Jos kipinä jää kytemään lempeästi, olet ainakin löytänyt itsellesi mainion uuden harrastuksen.

Parhaimmillaan näitä uuden suunnan kokeiluja voi yrittää rakentaa osaksi nykyistä työpaikkaa. Eli jos myyntipäällikköä kutkuttaa festariorganisaattorin ammatti, niin voi aloittaa ottamalla vedettäväkseen firman kesäjuhlien järjestämisen. Ideana sivupolkuilussa on siis se, että ei luovu nykyisestä työstään, mutta kokeilee siinä sivussa tai sen sisällä uusia mahdollisuuksia. 

3. Haastattelu. Tämä tarkoittaa simppelisti sitä, että et vain haaveile eri uravaihtoehdoista. Sen sijaan etsit käsiisi sinua kiinnostavaa urapolkua tallaavan hahmon ja kyselet häneltä hänen ammatistaan. Kun mietimme jotakin ammattia, näemme helposti vain sen tähtihetket, mutta emme sitä arkista aherrusta, joka sen takana on. Näemme urheilijan olympiastadionilla ylittämässä itsensä, mutta emme näe kurinalaista vuosikausia jatkunutta systemaattista harjoittelua. Kun pääsemme kysymään työn raskaan raatajalta, minkälaista hänen arkensa on ja mitä ominaisuuksia työ vaatii, on meillä kohta realistisempi kuva ammatin valo- ja varjopuolista. Ja siitä, olisiko meistä siihen?

Tässä siis kolme erikokoista askelta, jotka voit ottaa kohti unelmiesi työpaikkaa. Nyt on jäljellä vain yksi kysymys: Mitä ammattia sinä haluaisit kokeilla?

P.S. Jos et vielä tiedä, missä unelma-ammattisi luuraa, aloita vaikkapa tekemällä kutsumuskartta tai tutustumalla ihmisen neljään perustavaan tapaan motivoitua.

Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan

Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?

Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?

Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.

Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.

Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.

Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?

Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?

Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.

Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”

Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.

30: Kun täytin vuotaakseni yli, tähdellistyäkseni

Mitä ovat ajan merkkipaalut siinä kokemuksen loputtomassa virrassa, jonka jäsennämme tarinallisesti ihmiselämäksi? Itse asettamiamme rajaviivoja, joihin takerrumme jaksottaaksemme kokemustamme, luodaksemme käänteen pisteitä, keinotekoisia katkoksen perspektiivejä kudelmaan. Mutta juuri sen vuoksi, että ne luovat pysäyksen saarekkeita elämän vuokseen, ovat ne tuon virtauksen suuntaamisen suhteen tärkeitä. Tarkastelen omasta näkökulmasta niistä läheisintä.

Olemiseni rajallisuus, minuudelleni varattu päättyvä pelitila ajassa. Tämän sisäistäminen kytkeytyy vahvasti tähän nyt ylitettävään merkkipaaluuni. Nuoruus on ikuisuuden aikaa, kaiken ehtii tehdä vielä huomenna, mikään valinta ei ole lopullinen koska aikaa on vielä aloittaa alusta. Rajapyykilläni katson nyt taakseni ja tiedostan, että tiettyjä asioita ei koskaan tullut aloitettua. Ne olisivat voineet olla osa nuoruuttani, mutta eivät tule sitä koskaan olemaan.

Tämän hyväksyminen on vihlaissut kipeästi minua useaan otteeseen lähimpien kuukausien aikana. Mutta hiljalleen alan antamaan periksi sille ajatukselle, että päätöstä kohti juoksevassa ajassa ei aivan kaikkea voi saada. Elämysteni tilikirjaa täyttäessäni olen ajoittaisista vihlaisuista huolimatta todennut saldoni olevan monessa suhteessa edulliset lähtökohtanikin huomioon ottaen ihan mukava. Ajan vääjämättömän virtaamisen täysi hyväksyminen vaatii vielä työtä, mutta matkalla olo on jo hyvä alku.

Post-materiaalisen yhteiskuntamuotomme asettama kehitystehtävä noin kolmeenkymmeneen jatkuvalle myöhäisnuoruudelle on etsintä, kokeilu ja oman itseyden toteuttamisen tavan löytäminen. Tässä voin sanoa onnistuneeni. Irtauduin ja etsin, hakeuduin mahdollisuuksien puitteissa erilaisten elämänkatsomusten pariin, hain aktiivisesti mieltä avartavia uusia näkökulmia, pyrin ottamaan vakavasti kaikki tarjotut asennoitumistavat. Ja näiden toiseuden peilien kautta sain kokea yhä uudestaan niitä oivalluksen hetkiä, joissa oman perspektiivini rajoittuneisuus tuli näkyväksi minulle. Asteittain, välillä hiipien, välillä jymähtäen päin kasvoja, kasvoi etsinnälleni toivottu tulos.

Peace, Love & Harmony

Ihmisen osa on kohdata maailmallisuus siinä määrin kuin on siihen valmis. Harsoiset, pehmeän viettelevät kudelmat haihtuivat silmieni edestä usvamaisesti, eivät missään vaiheessa terävästi naksahtaen. Hiljaa alkoi niiden takana oleva musta tyhjyys kuultaa lävitse. Katsoin kiellettyyn, mutta kokemus ei ollut koskaan säikäyttävä, vain miellyttävän melankolinen. Lähempää tulviva lämpö kannatteli minua, kelluin turvassa allani levittäytyvää tyhjyyttä tunnustellen.

Halusin löytää tuon lämmön lähteet. Halusin kasvaa kohtaamaan tuon tyhjyyden kirkkain silmin ja levollisin mielin. Halusin ymmärtää missä tiedostava elämä kelluu; mikä voi kannattaa, vaikka jalkojen alla ei voi olla mitään vakaata? Halusin tutustua niihin erilaisiin harsomisen muotoihin, joilla ihmiset ja kulttuurit ovat tuon tyhjyyden torjuneet sekä rakentaneet merkitykselliseksi kuroutuneet elämänmuodot. Ja sidoin itseni tekemään työtä sen eteen, että voin jakaa kasvuni hedelmät muiden poimittaviksi heidän omalla matkallaan kahden tyhjyyden välisessä välähdyksessä. Löysin sen mitä haluan vuotaa yli.

Eteenpäin kulkevalla elämälläni on nyt selkeä suunta. Olen löytänyt ne arvot, ne päämäärät ja ne läheisyyden muodot sekä monet niistä elävistä lähimmäisistä, joihin haluan oman minuuteni sitoa. Toki koen että velvollisuuteni itseäni kohtaan on pitää tämä suuntautuneisuuteni kenttä muovautumiselle alttiina – sulkeutuminen on hengen kuolema -, mutta kentän selkeytyminen on saavuttanut asteen jossa elämänvalintojen tekeminen sen pohjalta tuntuu vakaalta.

Mainitsiko joku kuoleman? Hyvä on, vaikka elinvoimani saa sen vielä tuntumaan horisontin takaiselta kuilulta, on se tietysti tänäänkin läsnä, rajana jota vasten olemiseni suuntautuneisuus virittyy. Ja kutsumukseni vuoksi sen läsnäolon toistuva tiedostaminen ja hyväksyminen on lahja kehitykselleni. Olen tehnyt työtä kyetäkseni kohtaamaan kuoleman ammatinvalintani vaatimalla tyyneydellä. Toki toivon, että näiden harjoitteideni koetinkiveen olisi ajallista etäisyyttä vielä useampi vuosikymmen. Niin paljon on vielä elämyksiä, joita maailma voi antaa minulle. Niin paljon on läheisiä, joiden tarinan osana haluan olla. Ja niin paljon on mielessäni asioita, jotka haluan maailmalle lahjoittaa ennen ajallisuuteni päättymistä. Jos tietäisin elinpäivieni lähestyvän päätepistettään lähiaikoina, haluaisin ennen kaikkea kirjoittaa. Haluaisin jättää jotakin sisälläni olevista siemenistä muiden viljeltäväksi ja korjattavaksi.

Ei kuitenkaan pidä kätkeä totuutta pelkkiin vakaviin lauseisiin: Ilakoiva olen ollut ja olen edelleen! Eksistentiaalisten kirjoitushaasteiden synkistävästä vaikutuksesta huolimatta. Reipas elämänilo on minua pukenut, mieleeni on voimakkaana juurtunut kyky kääntää vastoinkäyminen ympäri, löytää sen alta haaste tai ratkaisu johon huomioni keskitän. Kaiken kaikkiaan kasvuympäristöni lempeys antoi mahdollisuuden eläytyä elämään kevyen leppoisasti. Perhosen lailla olen lepatellut sen lävitse, suuntaa seuraten tai sitä hakien, mutta myös suunnattomuuksille huomattavasti tilaa antaen. Rehellisesti sanottuna, en ole pohjimmiltani kyennyt ottamaan mitään oman tai muun ihmiselämän suurta tai pientä ilmiötä täysin vakavasti, tietty pilke on värittänyt kaikkien kokemusteni kohtaamista. Ehkä juuri siksi jouduin hakemaan olemiselleni ankkurin syvälle menevistä peruskysymyksistä.

Kypsyin hitaasti, koska välttelin äärimmäisyyksiä, radikaaleja siirtymiä ja suoria yhteenottoja. Erilaisilla kypsyntäkeinoilla on puolensa, mutta tämäkin tapa tuotti tuloksen, jonka olen valmis allekirjoittamaan. Nyt lepattelullani on suunta. Ja osa minusta huokaa: jo oli aikakin. Lepattelulla on toki puoltajansa minuuteni monimutkaisessa kudelmassa, mutta syvempään suuntaan ankkuroitunut osio on ajan kulumisen kautta jatkuvasti vahvistunut. Ja nuoruuteen liittyvät hedonistiset velvoitteet ovat jo usein tuntuneet sisäisesti haaleilta ja ulkoisesti kahleilta. Koetan käyttää tämän rajaviivan niiden liiallisesta palvomisesta irtautumiseen.

Tähde on se mikä jää ylitse. Elämä on tähdellistä, kun se tuottaa jotakin itsensä ylittävää. Kun siitä riittää annettavaa toisille. Olen toteuttanut kehitystehtäväni, olen löytänyt tähdellistymiselleni kanavan. Seuraava askel on sen täyttäminen.

TheSea

Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan

Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ’onnellisuus ja merkitys’. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.

Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.

Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.

Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.

Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.