Tagged: moraali

Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?

Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.

Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).

Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.

Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.

Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.

Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:

Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.

Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.

Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:

  • Huvittuneisuus
  • Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
  • Tyytyväisyys
  • Halukkuus
  • Innostus
  • Kiitollisuus
  • Kiinnostus
  • Rakkaus
  • Ylpeys
  • Myötätunto

Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:

  • Kärsimyksen välttäminen
  • Reiluus
  • Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
  • Auktoriteetti
  • Puhtaus/inho

Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.

Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.

Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.

Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.

Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.

Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.

Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.

Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!

Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:

  • Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
  • Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
  • Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
  • Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.

Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin

Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:

Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.

Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.

Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.

Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.

Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.

Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.

Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.

Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.

Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.

Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.

Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.

Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.

Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.

Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.

Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.

Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.

Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.

Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.

Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.

Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.

Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.

Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.

Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.

Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.

Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.

Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.

Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.

Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä

Viime kirjoituksessani käytiin läpi vastauksia elämän mielekkyyden kysymykseen antiikista nykyaikaan. Muotoilin sen kriisin, johon nykyihminen kysymyksen suhteen on vajonnut yhteiskunnassa, jossa teknologinen kehitys on veturi, jonka kyydissä henkinen kehitys ei ole pysynyt. Nyt jatkan tästä rakentamalla vastausta elämänymmärryksen nykykriisille Nietzschen ja Luc Ferryn pohjalta. Miten siis löytää vakaa pohja elämänprojektilleen postmodernissa, markkinavetoisessa yhteiskunnassamme, miten elää hyvä elämä kaksituhatta vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Lopetin sianlihan syömisen eettisistä syistä

Päätin lopettaa sianlihan syömisen. Olen kasvavassa määrin ollut sitä mieltä, että sika on liian älykäs ja tunteva eläin, jotta sen kohtelu niillä epäinhimillisillä (vai pitäisikö sanoa epäeläimellisillä) tavoilla, joita nykysikalat harjoittavat, olisi mitenkään hyväksyttävissä. Valintani motiivi on siis puhtaan eettinen eikä liity mihinkään terveysnäkökohtiin. Eniten tulen ehkä kaipaamaan ilmakuivattua kinkkua ja meetwurstia pizzan päällä.

Enenevässä määrin olen yleisesti tullut tietoiseksi sian älykkyydestä ja tätä kautta kyvystä todella tuntea sen huono kohtelu. Lisäksi olen törmännyt faktoihin sikojen huonosta kohtelusta – liian ahtaasta elintilasta, lajityypillisen toiminnan mahdottomuudesta ja muista epäkohdista. Pisara, joka sai jo valmiiksi tulvimaan kallistuvan lasini vuotamaan yli, olivat viimeaikaiset uutiset urossikojen kastrointitavoista. Ensiksi puhuttiin kivesten repimisestä. Hesari selvitti asiaa ja totesi, että repiminen on ehkä väärä ilmaisu. Oikeasti siat kastroidaan joko pihdeillä vetämällä tai leikkaamalla – puuduttamatta. Sikojen sairauksien ja terveydenhuollon professori Mari Heinosen mukaan ”kivuliaita ne ovat molemmat” (HS 14.11).

Kiitän kaikkia eläinoikeusaktivisteja siitä, että heidän pitkäjänteisen työnsä tuloksena minunkin kovaan kalloon on onnistuttu takomaan näitä faktoja siitä ruoasta mitä syömme. Jokaisena päivänä teemme ruokakaupassa tai ravintolassa eettisiä valintoja. Ostamalla sikaa tai muuta eläintä tuemme sitä lihateollisuutta ja sen toimintatapoja, jotka kyseisen eläimen ovat teurastaneet. Koska lihateollisuus ja markkinointiketju pyrkivät peittelemään niitä olosuhteita, joissa lihaa kasvatetaan, on erittäin tärkeätä, että on jokin heitä valvova taho, jonka agendalla on epäkohtien tuominen ostavan yleisön tietoon. Meillä on oikeus – tai oikeastaan velvollisuus – tietää, millaisissa oloissa ruokamme tuotetaan.

Ihmisen mielen tunneohjautuvuudesta kertoo se, että vaikka minulle on näitä faktoja vöyrytetty jo vuosien ajan – ainakin siitä lähtien kun luin Peter Singerin Animal Liberationin – en ole lopullista päätöstä sianlihan syömisen lopettamisesta tehnyt ennen kuin nyt. Toisaalta sianliha on maistunut niin hyvältä, että sen syömisen lopettaminen olisi sääli. Toisaalta tällainen kieltäymys aiheuttaisi ylimääräisiä hankaluuksia erilaisissa ruoansyöntitilanteissa. Ja ehkä merkitsevimpänä tekijänä minua ympäröivät ihmiset ovat enimmältä osin olleet iloisia lihansyöjiä, jolloin sosiaalinen paine – joka on moraalimme keskeisiä polttoaineita – ei ole aiemmin ohjannut minua moraalisesti oikeaan päätökseen.

Tärkeätä on ehkä vielä korostaa, että en ole ruokatottumuksiltani mikään pyhimys. Naudanlihan ja riistan syömistä tulen jatkamaan juhlaruokana ja kalaa tulen syömään säännöllisesti. Niihin liittyviä eettisiä ongelmia en koe niin akuutteina, että ruokavaliotani olisin täysin kasvispitoiseksi muuttamassa. Naudanlihan osalta isoin eettinen kysymys liittyy mielestäni sen ekologiseen kuormaan. Tähän olen ajatellut vastata enemmänkin jatkamalla sitä linjaa, jota jo opiskelujeni alusta asti olen soveltanut: en osta lihaa kotiin, enkä syö sitä lounasravintoloissa – noudatan siis jonkinlaista arkilihatonta ruokavaliota. Säästän naudansyömisen oikeastaan kolmeen tilanteeseen: juhla-aterioihin, hyviin ravintoloihin ja aamuyön pikaruokaloihin.

En siis koe, että tämä valinta tekisi minusta vielä eettisesti esimerkillisen hahmon. Koen kuitenkin, että valintani on askel moraalisesti parempaan suuntaan. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi vastaavia valintoja. Lisäksi kaipaan rakenteellisia, siis valtiovallan aktiivisempia ratkaisuja, koska kuluttaja on ruokakaupassa hyvin yksin ja tiedoissaan heikko. Unelmani olisi, että voisin mennä Suomessa ruokakauppaan tietoisena siitä, että jokin taho on pitänyt huolta siitä, että voin tehdä siellä ostoksia huolettomin mielin sen suhteen, että valintani ovat eettisiä. Siihen on vielä matkaa. Nyt otin itse pienen aktiivisen askeleen protestiksi ihmisten sioille tietoisesti tuottamia kärsimyksiä vastaan. Maailma ei kuitenkaan isosti muutu, elleivät poliittiset päättäjät ota vastuuta eettisemmän ruokamaailman luomisesta.

Lähikehityksen vyöhyke ja yksilön ylittävä osaaminen

Eräs vahvimmin kiehtoneita ajatuskehitelmiä, johon olen viime aikoina törmännyt, on ehdottomasti Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke. Vaikka Vygotsky itse keskittyi enimmäkseen lapsiin, on teoria sovellettavisssa myös aikuisiin. Lähikehityksen vyöhykkeestä seuraa esimerkiksi, että moraalin kehitys on todennäköisimmin harvojen vahvasti moraalin edistämiseen sitoutuneiden yksilöiden varassa. Valtaosa ihmisistä keskittyy lähinnä ympäröivän yhteisönsä käsitysten seuraamiseen.

Lähtökohtana Vygotskyllä on näkemys siitä, että Piagetit sun muut lapsipsykologit ovat missanneet pointin, kun he lapsen kehitystasoa arvioidessaan keskittyvät vain niihin asioihin, jotka lapsi pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Vygotskyn mukaan osaamisen kiinnostavin ja keskeisin alue on se, mitä lapsi ei pysty tekemään täysin itsenäisesti, mutta johon hän oikeanlaisen johdatuksen ja tuen avulla kykenee. Tätä aluetta lapsen itsenäisen osaamisen ja lapsen avustetun osaamisen välillä Vygotsky nimittää lähikehityksen vyöhykkeeksi.

Vygotskyn mukaan lapsen oppiminen tapahtuu nimenomaisesti tällä vyöhykkeellä, kun hän tekee itselleen liian vaikeita asioita muiden ihmisten tai välineiden avustuksella ja hiljalleen sisäistää tekemisensä tavan. Lapsi esimerkiksi oppii kontrolloimaan tunteitaan ensiksi aikuisen kanssa ja vasta sitten itsenäisesti. Polkupyörän apupyörät ovat taasen kuvaava esimerkki lähikehityksen vyöhykkeestä lapsen ja välineen välillä. Lapsi oppii ensiksi ajamaan apupyörien avulla, ja tätä kautta taito harjaantuu nopeasti niin hyväksi, että apupyörät tekevät itsensä tarpeettomiksi. Vygotskyn kuuluisan teesin mukaan opimme kaikki korkeammat ajattelun taidot ensiksi sosiaalisella, avustetulla tasolla ja vasta sitten yksilöllisellä tasolla.

Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke ei kuitenkaan rajoitu vain lapsuuteen. Se on varsin käyttökelpoinen myös aikuisuuden maailman hahmottamisessa. Kaikki olemme kokeneet kuinka oikeanlaisessa yhteisössä onnistumme ylittämään itsemme. Oikeanlainen opettaja, innostava pomo, jalkapallojoukkueen valmentaja, oivaltava kirja tai ystäväporukka muodostavat kaikki meille hedelmällisen lähikehityksen vyöhykkeen, jonka avulla pystymme tekemään enemmän kuin mihin pystyisimme yksin. Elämän nostattavimmat kokemukset tapahtuvat usein lähikehityksen vyöhykkeessä, kun huomaamme saavamme aikaan enemmän kuin mihin uskoimme olevamme kykeneviä ja samalla osaamisemme kasvaa. Itselleni nousevat etsimättä mieleen monet upeat keskustelut, joissa omakin ajatus etenee syvemmälle ja korkeammalle kuin mihin ikinä olisi pystynyt vain kammiossa ajatellessaan.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on myös yhteiskunnallinen merkityksensä. Siitä seuraa, että ihmisten ei tarvitse päästä itsenäisellä tasolla tiettyä kyvykkyyttä ylemmälle tasolle, jotta yhteiskunta toimisi. Olennaisempaa on, että yhteiskunta tarjoaa ihmisiä tukevat rakenteet. Otettakoot neutraalina esimerkkinä joka-aamuinen ja säännöllinen työhön meneminen. Tutkijana, jonka työaikaa kukaan ei kontrolloi olen joutunut taistelemaan paljon itseni kanssa, jotta olen oppinut heräämään ajoissa ehtiäkseni tehdä riittävästi töitä päivän aikana. Säännöllinen työaika – kun on pakko herätä tiettyyn aikaan – helpottaisi huomattavasti elämää ja tukisi sisäistä työn tekemisen haluani. Arvostan liikaa itsenäisyyttä, jotta sellaiseen alistuisin, mutta samanaikaisesti etsin ja luon itselleni deadlineja, koska olen huomannut niiden tukevan huomattavasti aikaansaamisen haluani.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on mielestäni kaksi perustavaa seurausta aikuismaailmassa: (1) Se johtaa näkemykseen, jossa kehittyneimpiä kykyjämme ei voi palauttaa yksilöön, vaan ne sijaitsevat yhtä lailla yhteisössä, sen rakenteissa ja esineissä. (2) Siitä seuraa, että monet yhteisömme korkeimmista piirteistä – kuten kehittynyt moraali – lepäävät harvojen yksilöiden varassa.

Ensinnäkin siis lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa, että yhteiskunta ei rakennu kenenkään yksittäisten ihmisten mielten varaan. Kehittyneimmät taitomme ovat mahdollisia vain toisten ihmisten ja tiettyjen esineiden avulla. Yhteiskuntamme rakentuu ihmisten välille, niihin fyysisiin ja henkisiin rakenteisiin, jotka ihmisten ympärille ovat muotoutuneet. Yhteiskunta siis sijaitsee ihmisten välillä, ei vain ihmisissä. Tämän lisäksi iso osa siitä sijaitsee erilaisissa kulttuuriobjekteissa, jotka olemme ympärillemme rakentaneet. Voidaan siis todeta, että yhteiskunta sijaitsee a) ihmisten välillä ja b) kulttuuriobjekteissa, joiden kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa.

Toiseksi, jotta tietynlaiset ajattelun muodot ja olemisen tavat olisivat vallalla yhteiskunnassa, ei kaikkien tarvitse olla sellaisella henkisellä tasolla, joka mahdollistaisi itsenäisesti tämänkaltaisen käytöksen. Riittää, että jotkut yksilöt ovat onnistuneet tietyn perspektiivin ajamaan lävitse yhteiskunnassa ja tehneet niistä rakenteellisen osan yhteiskuntaa. Heidän toimintansa ja tukensa sitten kannattelee muuta yhteisöä. Uskoakseni erityisesti moraali on sellainen ilmiö, jossa harvat yksilöt tekevät suurta raivaavaa ja kannattelevaa työtä ja muut ihmiset lähinnä seuraavat ympäröivää kehitystään. Kaikkien samantasoisuutta korostavassa ilmapiirissä tämänkaltaisen ajatuksen ilmoille heittäminen on tietysti vaikeaa, mutta on jotenkin helppo nähdä kuinka entisaikoina kylänvanhimmilla, shamaaneilla tai papeilla on ollut valtavan suuri valta määrittää koko yhteisönsä moraalikäsitys. Nyky-yhteiskunnan eräs keskeinen ongelma on, että tätä moraalista vastuuta ei postmodernissa ilmapiirissämme kukaan uskalla ottaa kantaakseen.

Miksi olla moraalinen?

Pidin torstaina kolmen tunnin luennon moraalifilosofiasta TKK:lla. Luennon päättyessä ihmisten jo keräillessä kamojaan esitti eräs kuuntelija jotakuinkin seuraavan kysymyksen: ”Tässä on nyt puhuttu eri moraaliteorioista ja siitä miten elää moraalinen elämä, mutta miksi ylipäänsä pitäisi olla moraalinen?” Tässä vastaus.

Koska olet moraalinen olento. Siinä kiteytettynä vastaus normaalin (ei-psykopaattisen tai vastaavan) ihmisen kysymykseen, miksi olla moraalinen. Olemme evolutiivisesti muokkautuneet sellaisiksi olennoiksi, jotka tarkastelevat maailmaa moraalisesta näkökulmasta. Tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että psykopaatit eivät kykene erottamaan moraalisia ja tavanvaraisia asioita toisistaan, kun taas normaalisti yli kolmevuotiaat lapsetkin pystyvät tekemään tämän erottelun. Vaikka psykopaattien älyllisissä kyvyissä ei muuten ole mitään vikaa, puuttuu heiltä se perusaisti, jolla näemme maailman moraalisesti. Moraalisuuden kuvaaminen ja perusteleminen heille on kuin pyrkisi kuvaamaan punaista väriä syntymäsokealle. Meillä normaaleilla ihmisillä sen sijaan on luontainen moraaliaisti, jonka avulla tarkastelemme maailmaa. Samoin kuin aistimme kuumaa ja kylmää, värittyvät omat ja toisten ihmisten kokemukset mielessämme automaattisesti moraalisesti hyviksi tai huonoiksi.

Moraalisuus ja halu toimia moraalisesti oikein on ihmisen perustarve. Samoin kuin meillä on tarve ruokaan, perusturvallisuuteen ja sosiaaliseen hyväksyntään, on meillä tarve olla moraalisia.
Omien tekojen kokeminen oikeutetuiksi, lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden halu ovat meihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka löytyvät kaikilta ihmisiltä, joiden geeneissä tai kasvatuksessa ei ole tapahtunut jotakin vakavaa häiriötä. Moraalisesti eläminen on osa ihmisen hyvinvointia, moraalin vastainen toiminta aiheuttaa sisäisen ristiriidan ja henkistä pahoinvointia. Moraalisen ihmisen henkilökohtainen elämänlaatu on parempi kuin ei-moraalisen.
Vaikka moraalin sisältö vaihtelee kulttuurista toiseen ja vaikka ihminen on mestari itsensä pettämisessä tällä alueella, on moraalisesti oikein toimiminen itsessään ihmisen perusominaisuus. Elääkseen hyvän elämän on ihmisen voitava kokea toimivansa moraalisesti oikein.

Moraali on siis itse oma oikeutuksensa. Henkilölle, jolta puuttuu tämä moraalinen vaisto tai kyky, ei oikeastaan voi antaa kuin ei-moraalisia syitä toimia moraalisesti. Voi vedota moraalin mukaisen käytöksen hyödyllisyyteen sosiaalisessa maailmassamme, jossa väärintekijöitä rangaistaan, mutta sitä en usko, että moraalisuuden voisi perustella pelkästään henkilön rationalisuuteen tai vastaavaan vedoten. Moraalisuuden itsensä ulkopuolella ei ole mitään millä moraalisuus voitaisiin aina perustella, mutta onneksi lähes kaikki ihmiset elävät elämänsä moraalisuuden sisällä.

Olet moraalinen olento, halusit tai et. Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on klassinen kuvaus henkilöstä, joka pyrkii älyllisesti ylittämään sisäänrakennetun moraalinsa. Raskolnikov joutuu kuitenkin lopulta toteamaan, että hänen sisäinen moraalisuutensa oli sittenkin liian vahva, eikä sitä voi pelkällä järjen viileällä äänellä sivuuttaa. Elämässämme tulee toki myös vastaan paljon tilanteita, joissa tarpeemme olla moraalisia on ristiriidassa jonkin toisen tarpeemme kanssa. Nälkäkuoleman partaalla kiusaukset moraalisen toiminnan hylkäämisestä voivat olla kovat ja monissa arkisissakin valintatilanteissa halumme ja himomme saattavat voittaa moraalisuutemme vaateen. Usein myös onnistumme järkeilemään itsellemme, miksi asia jonka aluksi ajattelimme olevan moraalisesti väärin, ei sitä tässä nimenomaisessa tapauksessa ollutkaan väärin, kun itse sorruimme siihen. Olemme siis valmiita jopa pettämään itseämme, jotta vain voisimme kokea toimineemme moraalisesti oikein. Moraalisuus taistelee elintilasta muiden tarpeidemme kanssa, mutta vaikka pyrkisimme tukahduttamaan tai huijaamaan sitä, yhtä kaikki säilyy se mielemme perusrakenteissa.

Moraalisuuden oikeutus tulee sisältämme. Omantunnon ääni kertoo meille miten tulee toimia. Meidän ei ole pakko kuunnella sitä, sen sanoma vaihtelee ihmisestä toiseen ja kykenemme toimimaan sitä vastaan, mutta siellä se kaikesta huolimatta on. Lopulta olennaista ei ole kysyä, miksi toimia moraalisesti, vaan miten vahvistaa meissä jo olevan moraalisuuden merkitystä elämänvalinnoissamme. Yhteisönä ja kasvattajina meidän on tehtävä työtä sen eteen, että tämä moraalin ääni vahvistuu jokaisen ihmisen sisällä. Ilman huolenpitoa ja huomiotta se voi jäädä muiden tarpeidemme jalkoihin. Jos haluamme moraalisemman maailman ei se synny itsestään. Sen eteen on tehtävä työtä.

Syntinen lomamatka – ilmastonmuutos ja moraalin yhteisöllisyys

’Herra, anna minulle voimaa vastustaa syntiä, mutta älä ihan vielä’. Kirkkoisä Augustinuksen sanat tulivat etsimättä mieleeni ostaessani muutama viikko takaperin lentoliput Sveitsiin. Onko minulla tänä ilmastonmuutoksen aikakautena oikeus lentää kahdentuhannen kilometrin päähän vain nautinnollisen loman vuoksi? Kun lapsenlapseni asuttavat ilmastokatastrofin jälkeistä maailmaa, miten kerron heille, että iso-isä se vain saastutti siekailematta senkin jälkeen kun ilmastonmuutoksen uhka oli yleisesti tiedossa.

Tietenkin minun on helppo oikeuttaa lentomatka itselleni monella tavalla. Liikkuminen eri muodoissaan on tuottanut minulle nautintoa pienestä pitäen ja laskettelu erityisesti on sellainen aktiviteetti, joka on aina kuulunut lempiharrastuksiini. Haastavissa rinteissä laskeminen tuottaa vahvoja flow-kokemuksia, kun sekä ruumis että mieli ovat äärimmäisen keskittyneitä aktiviteettiin, johon ne ovat harjaantuneet ja jossa ne ovat hyviä. Harrastukseni toteuttaminen vaatii kuitenkin sellaisia korkeuseroja, joita ei Helsingin läheltä löydy. Linnuntietä matka Sveitsiin ei ole merkittävästi pidempi kuin matka Lappiin, joten kotimaassa pysyminenkään ei suuresti olisi tilannetta parantanut.

Sosiaalisen ympäristön merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Vanhat kaverit olivat joka tapauksessa lähdössä reissuun, joten poisjääminen olisi tuntunut kahta kauheammalta kieltäymykseltä. Lentomatkailu on muutenkin vielä yleisesti hyväksytty aktiviteetti: porvaristo lentelee viikonloppulomille Nizzaan ja aktivisti-hipit lentävät Intiaan reppureissaamaan (jälkimmäiset tosin pyrkivät mimimoimaan päästönsä matkustamalla harvemmin ja olemalla pidemmän aikaa perillä). Miksi minun pitäisi siis kärsiä, kun kaikki ympärilläni matkustavat?

Selvittelin myös mahdollisuuksia päästä Alpeille vähemmän saastuttavilla vaihtoehdoilla kuten junalla tai bussilla, mutta Suomen syrjäinen lokaatio yhdistettynä lomani rajalliseen pituuteen teki tämän vaihtoehdon mahdottomaksi. Se olisi ollut myös varsinkin junalla toteutettuna huomattavasti kalliimpi tapa matkustaa. Lisäksi maksoin Maan Ystävien vapaaehtoisen
lentomaksun

omaatuntoani puhdistaakseni ja jotta edes osa lomaan käyttämistäni rahoista menisi ilmastonmuutosta jarruttaviin tarkoitusperiin eikä hiilidioksidina ilmakehään.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen jää kuitenkin silti auki kysymys siitä, oliko minulla moraalinen oikeus laittaa omat nautintoni, tapauskollisuus ja teen-niinkuin-muutkin -asenne tulevien sukupolvien oikeuksien ja ekosysteemin kestävyyden edelle. Tämän vuoksi alun Augustinus-sitaatti on niin osuva. Ihminen haluaa olla hyvä, mutta on vaikea elää tiettyjen ihanteiden mukaisesti, jos sosiaalinen ympäristö rohkaisee päinvastaiseen käytökseen. Ihmisen moraali on niin yhteisöllisyyden läpäisemä, että pelkällä tietoisella päätöksellä on vaikea muuttaa itseään, jos siihen ei liity sitä tunnelatautunutta paheksuntaa, jonka vain ympäröivä yhteisö voi yksilölle suoda.

Tämän vuoksi lentomatkustamisen rajoittaminen vaatii mielestäni rakenteellisia ratkaisuja. Muutokset ihmisten ajattelumaailmassa alkavat aina ruohonjuuritasolta ja arvostan ekologisuudesta elämäntavan tehneiden ihmisten työtä. Mutta vaaditaan poliittista johtajuutta ja lainsäädäntöä, jotta uudet ajattelumallit läpäisisivät yhteiskunnan. Ja vain läpäisemällä keskeisimmät yhteiskunnat – EU, Jenkit ja Kiina etunenässä – voidaan ilmastomuutos pysäyttää. Lentäminen on tällä hetkellä aivan liian halpaa, kätevää ja hyväksyttävää, jotta siitä kieltäytymisestä voisi tulla mitään kansanliikettä, jolla olisi mitään merkitystä päästöjen kannalta. Samaan aikaan on täysin järjetöntä, että lentopolttoaine on vapautettu polttoaineverosta ja kansainvälinen lentoliikenne arvonlisäverosta. Kun politiikan pyrkimyksenä pitäisi olla erilaisin haittaveroin ohjata ihmiset kohti vähemmän saastuttavia vaihtoehtoja, on absurdia, että yksi saastuttavimmista matkustusmuodoista on vapautettu jopa normaaleista veroista.

Ehkä yritän kaikella tällä sanoa, että yksin olen liian heikko elämään ilmastoihanteellisella tavalla. Pystyn siihen vain, jos ympäröivä yhteisö muuttuu kanssani.