Tagged: onnellisuus

Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?

Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.

Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).

Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.

Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.

Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.

Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:

Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.

Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.

Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:

  • Huvittuneisuus
  • Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
  • Tyytyväisyys
  • Halukkuus
  • Innostus
  • Kiitollisuus
  • Kiinnostus
  • Rakkaus
  • Ylpeys
  • Myötätunto

Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:

  • Kärsimyksen välttäminen
  • Reiluus
  • Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
  • Auktoriteetti
  • Puhtaus/inho

Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.

Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.

Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.

Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.

Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.

Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.

Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.

Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!

Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:

  • Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
  • Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
  • Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
  • Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.

Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin

Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:

Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.

Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.

Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.

Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.

Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.

Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.

Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.

Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.

Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.

Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.

Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.

Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.

Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.

Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.

Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.

Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.

Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.

Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.

Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.

Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.

Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.

Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.

Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.

Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.

Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.

Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.

Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.

Onnettomasta onnen tavoittelusta aurinkoon – Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut

Valonöörit-kirjassani ja tässä blogissa olen esittänyt, että onnellisuutta ei kannata tavoitella. Tässä vastineessa Touko Kuusi kertoo miten onnellisuutta kannattaa tavoitella:

Frank Martela tyrmää blogikirjoituksessaan ja kirjassaan Valonöörit ihmisten onnellisuuden tavoittelun. Onnellisuus on merkityksellisen elämän sivutuote, ei päämäärä. Martela mainitsee esimerkin Cynthiasta. Cynthia on onneton onnellisuuden tavoittelija. Hän teki tarkat kriteerit ja pyrki löytämään kaikista onnellisimman asuinpaikan maastaan. Nyt Cynthia elää unelmien kotipaikassaan. Mutta hän on tyytymätön, koska hän tietää, että paikka ei ole täydellinen. Vaikka Cynthia yritti valita kaikista sijainneista parhaan, edes hänen paras paikkansa ei täyttänyt hänen kaikkia kriteereitään, koska sieltä puuttuu meri ja iso lentokenttä.

Minulla on vastakkaisia kokemuksia onnellisuuden tavoittelusta. Oivalsin onnellisuuden tavoittelun tärkeyden lukioaikana. Kävin läpi eksistentialistista kriisiä kunnes lukiopojan neuroverkoissa välähti. Minulle onnellisuus ei ole Cynthian tapaan jotain ulkoista maksimoitavaa, vaan se tapahtuu pään sisällä. Joskus huomaan, että stressi tai laiskuus ajaa minut epätoivoon. Mutta onnellisuuden olemuksen muistaminen katkaisee epätoivoni kuin sormia napsauttamalla. Tajuan, että koska onnellisuus tapahtuu lopulta vain pään sisällä, niin stressi tai laiskuus ei ole syy tai oikeutus tuntea onnettomuutta tai negatiivisia tunteita. Varsinkin, kun tiedän, että selviän haasteistani paremmin, jos tunnen itseni onnelliseksi.

Äärimmäinen onnellisuushaasteeni oli armeija. En kuulunut siellä taitavimpiin ja vietin puolen vuoteni jälkipuoliskon tuvassa, jossa puolet kavereistani lähti sairastuvalle ennen metsäleiriä ja toinen puolisko valitti honkien alla jatkuvasti surullista kohtaloaan. Minä en kuitenkaan onnellisuusajatteluni takia hajonnut ja pystyin viettämään aikani pääsääntöisesti hyvillä fiiliksillä. Itseni tekeminen onnelliseksi metsässä räntäsateessa auton ajaessa ojaan oli ennemmin sitä kiinnostavampi haaste, mitä vaikeampaa se oli.

Näyttää siis siltä, että onnellisuuden tavoittelu voi tehdä sekä onnettomaksi, että onnelliseksi. Siksi vastaus ei ole sokea onnellisuuden tavoittelu, mutta ei myöskään Martelan kehotus lopettaa onnellisuuden tavoittelu kokonaan. Vastaus on synteesi. Onnellisuutta voi tavoitella, jos sitä tavoittelee kriittisesti.

Miksi onnellisuutta kannattaa tavoitella kriittisesti?

Martela esittää neljä tutkimuksiin perustuvaa naulaa onnellisuuden tavoittelun arkkuun. Nämä ovat 1. onnen etsintä väärästä paikasta, 2. se, että onnen tavoitteleminen voi tehdä onnettomaksi, 3. onnellisuuden tavoittelun itsekeskeisyys ja 4. onnellisuuden kulttuurin vahingollisuus niille, jotka eivät ole onnellisia. Nämä ovat tutkimustietoon perustuvia vakavia ongelmia. Mutta samoin ovat todellisia onnellisuuden hyödyt ihmisille (jotka Martela myös myöntää). Ja samoin ovat todellisia positiiviseen psykologiaan perustuvien harjoitteiden hyödyt ihmisen onnellisuuteen. Meta-analyyseissa on havaittu, että onnelliset ihmiset elävät keskimäärin pidempään, positiiviset tunteet edistävät luovuutta ja että positiivisen psykologiaan perustuvat harjoitteet edistävät terveiden ihmisten hyvinvointia ja auttavat masennukseen. Tällaiset meta-analyysit ovat tieteen järeimpiä keinoja selvittää jokin asia. Ne ovat paljon yksittäisiä tutkimuksia luotettavampia, koska niissä pyritään käymään läpi kaikki aihetta käsittelevät tutkimukset.

Onnellisuuden sokean ylistämisen kritisointi voi olla hyvä asia positiivisen psykologian tieteellisyyden kannalta. Mutta onnellisuuden suoran tavoittelun kieltäminen poissulkee valtavan määrän kehittyvää tutkimustietoa ja keinoja, joilla ihmiset voisivat olla hyvinvoivempia elämässään ja selvitä paremmin masennuksesta ja negatiivisista sattumuksista. Parempi ratkaisu on muuttaa käsityksiä onnellisuudesta ja positiivisista tunteista niin, että onnellisuuden tavoittelemisen hyödyt säilyvät, mutta haitat katoavat. Seuraavaksi esitän 4 kriittisen onnellisuuden työkalua, joilla Martelan mainitsemat onnellisuuden tavoittelemisen ongelmat voidaan välttää. Viittaan Martelan esittämiin ongelmiin lyhyesti termein (1), (2), (3), (4). Onnellisuus on monitulkintainen termi ja siksi sitä on vaikea tutkia. Tekstissäni puhun onnellisuudesta positiivisen psykologian tutkimassa muodossa, eli tyypillisesti itse ilmoitettuna onnellisuutena, positiivisina tunteina, tai elämäntyytyväisyytenä.

Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut

1. Onneen tyytyminen onnellisuuden maksimoinnin sijasta

Voisi kuvitella että onnellisimpia olisivat ihmiset jotka eniten miettivät sitä, miten voisivat tulla kaikessa tekemisessään onnelliseksi. Martelan esittämä tutkimustieto osoittaa päinvastaista (1, 2). Tutkimuksissa ihmiset, joita pyydetään maksimoimaan tai seuraamaan onnellisuuttaan tietyn toiminnan aikana, esimerkiksi kuunnellessa miellyttävää musiikkia, tuntevat itsensä keskimäärin onnettomammiksi, kuin verrokkiryhmän jäsenet. Samasta syystä Cynthia epäonnistuu etsiessään parasta sijaintia kotipaikalleen.

Jos haluaa elää onnellisesti, ei kannata yrittää puristaa onnellisiin elämänhetkiin enempää onnellisuutta. Juhliessa ystävien kanssa tai katsoessa lempiohjelmaa ei kannata miettiä miten voisi olla tällä hetkellä vieläkin onnellisempi, vaan tyytyä riittävän hyvään hetkelliseen onneen.

Vaikka onnellisuuden tunteen maksimointi miellyttävissä tilanteissa ei kannata, kumpi on parempi yleisenä elämänasenteena: maksimointi vai tyytyminen riittävään? Pitäisikö pyrkiä aina valitsemaan paras vaihtoehto niin karkkihyllystä kuin deittipalstoilta vai tyytyä riittävän hyviin vaihtoehtoihin. Tässä tieteellinen evidenssi on vähän ristiriitaista (ks. lähteet ja selitys lopusta). Tutkimustieto vihjaa, että maksimoijat tekevät tyytyjiä keskiarvoisesti vähän parempia valintoja. Toisaalta maksimoijat tuntuisivat olevan keskimäärin epätyytyväisempiä valintoihinsa, koska jatkuva valintojen tekeminen ja parhaan vaihtoehdon etsiminen on raskasta. Valinnoissa, joissa tiedetään, että maksimoinnista saatava hyöty on pieni verrattuna tyytymiseen, kannattaa siis ehkä tyytyä, eli valita se riittävän hyvä vaihtoehto. Vaatteiden valinnassa ja työpowerpointin ulkoasussa ei parasta vaihtoehtoa kannata stressata, vaan tyytyä riittävän hyvään vaihtoehtoon.

2. Hyvien hetkien priorisointi

Valonööri Barbara Fredrickson on esittänyt, että onnettomuuteen johtavan onnellisuuden tavoittelun ongelma (1, 2) ratkeaa siirtymällä hetkellisen maksimoinnin sijasta positiivisuuden priorisointiin. Positiivisuuden priorisoinnissa ihminen jaksottaa päiviinsä toimintaa, joka luonnostaan nostattaa positiivisia tunteita. Sen sijaan että stressaisi joka hetki onnellisuudesta ja sen maksimoinnista, kannattaa varata aikaa esimerkiksi elokuvissa käynnille ja sosiaalisille suhteille tai muille asioille, jotka luovat kuin itsestään positiivisia tunteita. Fredrickson esittää alustavaa tutkimusnäyttöä väitteensä tueksi.

Onnellisten hetkien priorisointi on yhteensopivaa tutkimuksen kanssa, joka alustavasti osoittaa, että kokemusten ostaminen tuo enemmän onnellisuutta kuin tavaroiden ostaminen. Hyvien hetkien priorisointi ja onnellisuuteen tyytyminen voisivat myös vähentää ei-onnellisten ihmisten syyllisyyttä siitä, että eivät ole onnellisia (4). Kokonaisvaltainen onnellisuuden tavoittelu epäonnistuu helposti ja siitä muodostuu helposti taakka. Mutta ajan varaaminen pienille onnellistaville asioille ei samalla tavalla ahdista.

3. Itsekkäästä omasta onnesta yhteiseen onnellisuuden tavoitteluun

Kerroin tekstini alussa, kuinka oma onnellisuuteni syntyy pääni sisällä jotenkin riippumatta ympäristöstä ja toisista ihmisistä. Tutkimustiedon perusteella tällainen ajattelu voi johtaa onnettomuuteen, enkä siihen siksi kannusta. (3, 4). Tämä johtuu ajattelutavan yksilökeskeisyydestä.

Yksilökeskeisyys on länsimaisessa onnellisuus ajattelussa normi. Onnellisuuden tavoittelu on ensisijassa oman tien ja oman onnen löytämistä. Yksilökeskeinen onnellisuuden tavoittelu johtaa helposti onnettomuuteen. Tutkimuksissa onnellisuuden tavoittelusta muistuttaminen sai koehenkilöt toimimaan keskimäärin itsekkäämmin. Onnellisuuden tavoittelu voi myös johtaa yksinäisyyteen.

Voimakkaimmin yksilökeskeisyyden trendi tuntuu näkyvän Yhdysvalloissa. Amerikkalaisilla on nykyisin keskimäärin vain kaksi läheistä ystävää, kun vielä pari vuosikymmentä sitten niitä oli kolme. Tämä on erityisen huono juttu, koska tutkimusten mukaan hyvät sosiaaliset suhteet ovat vahvasti yhteydessä onnellisuuteemme.

Kriittinen onnellisuuden tavoittelu on yhteisen onnen tavoittelua ja kulttuurimme muuttamista tähän suuntaan. Kuten Martela tutkimuksiin nojaten kirjassaan esittää, emme ole yksin oman onnemme seppiä, vaan ennemmin suhdeloita, oman onnemme keskushyökkääjiä. Tutkimustieto vihjaa, että yhteistä onnea parantavat ratkaisevasti jokapäiväiset jaetut positiiviset tunteet, hymyt ja lohdutukset läheisten ja tuntemattomien kanssa. On viitteitä siitä, että parhaat tavat saavuttaa omaa onnellisuutta ovat itse asiassa tyypillisesti epäitsekkäitä. Tutkimuksessa lahjan hankkiminen toiselle ihmiselle toi enemmän onnellisuutta hankkijalle kuin saman rahan tuhlaaminen itseen.

4. Onnen tavoittelu sisäisen motivaation etsimisenä

Martelan keskeinen viesti on, että merkityksellisten ja sisäisesti motivoivien asioiden tavoittelu tekee meidät onnelliseksi ikään kuin sivutuotteena. Tämän voi kääntää myös toisinpäin. Jos tavoittelee onnellisuutta elämässään, sisäinen motivaatio on tärkeä, ellei välttämätön välituote tällä matkalla. Kun edelliset mainitsemani kriittisen onnellisuuden työkalut ovat rajoittuneempia tiettyihin tilanteisiin, sisäisen motivaation kehittäminen voi olla läsnä laajalti elämässä.

Sisäisesti motivoitunut ihminen haluaa tehdä tekemistä sen takia että kyseinen tekeminen tuntuu innostavalta, ei palkkion tai rangaistuksen takia. Sisäisesti motivoituneeseen elämään antaa ehkä parhaat avaimet Martelan korostama itseohjautuvuusteoria. Sen mukaan sisäinen motivaatiomme on vahvimmillaan, kun koemme ihmissuhteemme läheisiksi ja teemme vapaaehtoisesti asioita, joissa tunnemme itsemme osaaviksi. Sisäisen motivaation vahvistaminen tapahtuu näitä kolmea tekijää vahvistamalla (näistä lisää esimerkiksi Martelan kirjassa tai hänen vanhemmassa blogipostauksessaan).

Kannattaako onnellisuutta tavoitella ensisijaisena päämääränä?

Edellä esittämäni tutkimusnäyttö osoittaa mielestäni sen, että kriittinen onnellisuuden tavoittelu onnistuu isolla todennäköisyydellä ja tuottaa iloa ympärilleen. Vaikka onnellisuutta jumaloivassa kulttuurissamme on ongelmansa, ei onnellisuuden tavoittelua ole pakko kokonaan lopettaa. On kuitenkin epäselvää, mikä on hyvistä vaihtoehdoista paras: Martelan merkityksellisyyden etsintä vai kriittinen onnellisuuden tavoittelu. Tähän voisi ehkä soveltaa esitettyä onneen tyytymisen työkalua. Jos jompikumpi näistä kahdesta toimii itsellä ja tekee onnelliseksi, kannattaa tavoitella sitä ensisijaisesti. Tai sitten vain tavoittelee molempia samaan aikaan.

ToukoKuusi

Touko Kuusi on filosofian ja tekniikan ylioppilas. Häntä kiinnostaa ihmisten hyvinvointi ja se, miten siihen liittyvä ymmärrys ja tutkimustieto voi konkreettisesti parantaa maailmaa. Toukoa vetää puoleensa laaja-alainen pyrkimys kehittyä ihmisenä. Hän mittaa elämäänsä teknisin apuvälinein ja pyrkii kehittymään niin Helsingin lenkkipoluilla kuin rohkeudessa jutella tuntemattomille ihmisille. Lisää hänen juttujaan voi lukea blogista Myötätuulen tekijä

Lähteet ja huomiot:

Frank Martela, (2015), Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.

Meta-analyysi eliniän odote ja onnellisuus:
Chida, Y., & Steptoe, A. (2008). Positive psychological well-being and mortality: a quantitative review of prospective observational studies. Psychosomatic medicine70(7), 741-756,

Meta-analyysi positiiviset tunteet ja luovuus
Davis, Mark A. ”Understanding the relationship between mood and creativity: A meta-analysis.” Organizational behavior and human decision processes 108.1 (2009): 25-38.

Meta-analyysit positiivisen psykologian interventioista:
Sin, N. L., & Lyubomirsky, S. (2009). Enhancing well‐being and alleviating depressive symptoms with positive psychology interventions: A practice‐friendly meta‐analysis. Journal of clinical psychology65(5), 467-487.,

Bolier, L., Haverman, M., Westerhof, G. J., Riper, H., Smit, F., & Bohlmeijer, E. (2013). Positive psychology interventions: a meta-analysis of randomized controlled studies. BMC public health13(1), 119.

Onnellisuuteen tyytyminen:

Maksimoinnin hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ei näytä löytyvän suoraa meta-analyysia tai systemaattista kirjallisuuskatsausta, josta saisi luotettavan hahmotuskuvan kokonaisuudesta. Wikipedian maximation (psychology) artikkelista saa vähän kokonaiskuvaa aiheeseen. Keskustelu maksimoinnin ympärillä on epäselvää, koska käytössä on erilaisia kyselymittareita, jotka mittaavat vähän eri asioita. Lisäksi sillä, millaisessa tilanteessa maksimointi tapahtuu tuntuu olevan merkittävä vaikutus. Esimerkiksi maksimointiin olennaisesti liittyvää valintatulvaa (choice overflow) läpikäyvässä meta-analyysissa ei havaittu keskimääräisesti valintaähkyn vaikuttavan sen koommin positiiviseen kuin negatiiviseenkaan suuntaan juuri todennäköisesti tästä syystä.

 Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science6(3), 222-233. 

Schwartz, Barry, et al. ”Maximizing versus satisficing: happiness is a matter of choice.” Journal of personality and social psychology 83.5 (2002): 1178.

http://www.psych-it.com.au/Psychlopedia/article.asp?id=184

http://en.wikipedia.org/wiki/Maximization_%28psychology%29#cite_note-weinhardt2012-14

Scheibehenne, Benjamin, Rainer Greifeneder, and Peter M. Todd. ”Can there ever be too many options? A meta‐analytic review of choice overload.” Journal of Consumer Research 37.3 (2010): 409-425.

Hyvien hetkien priorisointi:

Catalino, L. I., Algoe, S. B., & Fredrickson, B. L. (2014). Prioritizing positivity: An effective approach to pursuing happiness?. Emotion14(6), 1155.,

Dunn, E. W., Gilbert, D. T., & Wilson, T. D. (2011). If money doesn’t make you happy, then you probably aren’t spending it right. Journal of Consumer Psychology21(2), 115-125.

Yhteisen onnellisuuden tavoittelu:

Tan, H. B., & Forgas, J. P. (2010). When happiness makes us selfish, but sadness makes us fair: Affective influences on interpersonal strategies in the dictator game. Journal of Experimental Social Psychology, 46(3), 571–576.

Mauss, I. B., Savino, N. S., Anderson, C. L., Weisbuch, M., Tamir, M., & Laudenslager, M. L. (2012). The pursuit of happiness can be lonely. Emotion, 12(5), 908.

Brashears, Matthew E. ”Small networks and high isolation? A reexamination of American discussion networks.” Social Networks 33.4 (2011): 331-341.

Argyle, Michael. ”18 Causes and Correlates of Happiness.” Well-being: The foundations of hedonic psychology 353 (2003).

Kok, Bethany E., et al. ”How positive emotions build physical health perceived positive social connections account for the upward spiral between positive emotions and vagal tone.” Psychological Science 24.7 (2013): 1123-1132.

Aknin, L. B., Dunn, E. W., & Norton, M. I. (2012). Happiness runs in a circular motion: Evidence for a positive feedback loop between prosocial spending and happiness. Journal of Happiness Studies13, 347-355.

Buchanan, K. E., & Bardi, A. (2010). Acts of kindness and acts of novelty affect life satisfaction. The Journal of social psychology150(3), 235-237.

Etsitkö onnea? Neljä syytä, miksi onnen tavoittelu tekee sinut onnettomammaksi

Asuttuaan aiemmin esimerkiksi Pariisissa ja San Diegossa Cynthia Andros päätti että on aika asettua aloilleen. Hän otti kartan esiin ja päätti laskea missä kaupungissa hän olisi kaikista onnellisin. Sää oli tärkeä kriteeri (sopivan lämmin, alhainen kosteusprosentti), samoin kaupungin oikea koko ja kulttuurielämä. Hän päätyi lopulta Ashevillen pikkukaupunkiin Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Kirjassaan The Geography of Bliss Eric Weiner kysyy Cynthialta onko Asheville hänelle koti. Cynthia on asunut siellä kolme vuotta mutta epäröi. Kaikki kriteerit eivät täyttyneet: Ashevillen lähellä on vuoristo ja luontoa, mutta ei merta. Ja isoa lentokenttääkään ei sieltä löydy. Asheville on enemmänkin “koti toistaiseksi.”

Cynthia on onnellisuuden tavoittelun uhri. Hän pyrkii niin kiihkeästi optimoimaan oman onnellisuutensa, että on lopulta kykenemätön sitoutumaan ja juurtumaan mihinkään.

Länsimaissa onnellisuudesta on tullut jonkinlainen kultainen vasikka, jota palvomme ja jonka eteen olemme valmiita tekemään uhrauksia. Onnellisuudesta on tullut kulttuurinen normi ja itsestäänselvä elämän päämäärä. Kaikkihan me haluamme olla onnellisia. Ja kaikkienhan meidän pitää olla onnellisia. Näin meille julistavat kaikenmaailman gurut kirjakauppojen hyllyiltä, lehtien sivuilta ja TV:n pyhältä alttarilta.

Toki onnellisena olemisessa on paljon hyvää. Mutta vaikka onnellisena oleminen näyttää olevan hyvä juttu, onnellisuuden tavoitteleminen voi itse asiassa olla huono juttu. Näin ajattelee esimerkiksi professori Adam Grant :

“On syytä uskoa, että onnellisuuden tavoittelu voi olla tie ahdinkoon.”

Tähän on ainakin neljä syytä:

1. Ihmiset etsivät onneaan vääristä paikoista

Onnen tavoittelu ei useimmiten toimi. Tutkimus osoittaa, että ne ihmiset jotka pitävät onnellisuuden saavuttamista erityisen tärkeänä, ovat keskimäärin vähemmän onnellisia kuin ihmiset, joille onnellisuus ei ole samanlainen pakkomielle. Miksi onnellisuuden tavoittelu ei sitten johda onnellisuuteen? Yksi keskeinen syy on siinä, että etsimme onnellisuutta vääristä paikoista.

Ihmiset unelmoivat isommasta talosta, hienommasta autosta, uusimmasta älypuhelimesta ja muista materiaalisista seikoista. Ihmiset haluavat menestyä ja nuoret haaveilevat kuuluisuudesta. Valitettavasti kaikki tavoitteet eivät ole samanarvoisia mitä tulee onnellisuuteemme. Jos ihminen todella pyrkisi onnellisuuteen, hänen kannattaisi opetella olemaan vähemmän innostunut noista materiaalisista tavoitteista, koska ne eivät onnellisuutta kovinkaan paljoa tuota. Sen sijaan kannattaisi panostaa itsensä toteuttamiseen, ihmissuhteisiin ja hyväntekemiseen.

2. Onnen tavoittelu voi tehdä sinut onnettomammaksi

Kuvittele, että katsoisit lyhyen filminpätkän, jossa suosittu taitoluistelijatar voittaa kultamitalin: Yleisö villiintyy ja luistelija halaa ilon kyyneleet silmissään valmentaajansa. Minkälaisia tunteita tämä video sinussa herättäisi? Jos olet keskimääräisen katsojan kaltainen, niin filmi kutittelee sinusta esiin erilaisia myönteisiä tunteita: luistelijattaren ilo tarttuu.

Mutta ennen kuin tutkijat näyttivät tällaista filminpätkää koehenkilöille, he manipuloivat puolet koehenkilöistä haluamaan onnellisuutta. Valitettavasti halu ei muuttunut todellisuudeksi: Ne koehenkilöt, jotka näin oli huijattu haluamaan enemmän onnellisuutta, arvioivat oman onnellisuutensa filmin jälkeen alhaisemmaksi kuin sen koeryhmän, jota ei vastaavasti manipuloitu.

Syy: Onnea kovasti halunneet henkilöt raportoivat olevansa pettyneitä omiin tunteisiinsa. Filmi saattoi saada heidät hivenen hymyilemään, mutta he olisivat halunneet saada siitä irti vielä enemmän onnellisuutta. Heidän onnellisuushimonsa siis esti heitä heittäytymästä nauttimaan tilanteesta.

3. Onnen tavoittelu voi tehdä sinusta itsekkäämmän ja yksinäisemmän

”Yhteys toiseen on onnea, jonka menettää keskittymällä liikaa itseensä.”
Heikki Peltola

Ovatko onnen tavoittelijat yksinäisempiä? Yhden tutkimuksen mukaan ovat. Mitä tärkeämpänä ihmiset pitivät onnellisena olemista, sitä yksinäisemmäksi he itsensä tunsivat. Eli vaikka se että olemme onnellisia saattaa joskus tehdä sosiaalisten suhteiden solmimisesta helpompaa, onnellisuuden tavoittelulla voi olla päinvastainen vaikutus.

Miksi sitten onnen tavoittelu johtaa yksinäisyyteen? Yksi selitys liittyy siihen, että länsimaissa miellämme onnellisuuden tavoittelun olevan jonkinlaista oman edun maksimointia. Sen seurauksena saatamme onnea tavoitellessa keskittyä liikaa itseemme muiden ihmisten kustannuksella.

Voimme uhrata monia asioita onnellisuuden alttarille, mutta ehkä traagisin uhraus on ystävyyden uhraus – erityisesti koska kestävä onnellisuus rakentuu paljolti ihmissuhteissa.

4. Onnellisuuden kulttuuri on erityisen vahingollinen niille, jotka eivät ole onnellisia

Onnellisuuden kulttuuri voi olla erityisen raskas taakka niille, jotka eivät onnistu elämään kulttuurin vaatimalla tavalla.

Elämä on monimutkaista: Jotkut asiat tekevät meidät onnellisiksi, toiset onnettomiksi. Ja niin sen myös kuuluu olla, koska “kaikki psykologiset tilat ovat jollakin tavalla hyödyllisiä selviytymisellemme.” Jos negatiivisilla tunteilla ei olisi mitään tarkoitusta, ei ihminen sellaisia kokisi. Ihmiselämässä on oltava tilaa kaikille tunteille, niin hyville kuin huonoillekin. Ja siksi on parasta hyväksyä myös negatiivisten tunteiden olemassaolo.

Onnellisuuden kulttuuri ei tee meille hyvää. Mutta erityisen pahaa se tekee niille ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät tällä hetkellä ole onnellisia. Kun mielesi on maassa, niin pahin mitä voi tapahtua, on että joku tulee kertomaan että “älä ole allapäin, piristy vähän.” Se kaksinkertaistaa taakan: Et vain ole onneton, vaan tunnet myös syyllisyyttä siitä että olet onneton. Omia tunteitaan vastaan taisteleminen ei koskaan johda voittoon. On parempi oppia hyväksymään elämä sellaisena kuin se on. Kun olet onnellinen, vaali sitä hetkeä. Kun olet surullinen, vaali myös sitä hetkeä. Molemmat tunteet ovat elintärkeä osa sitä ainutlaatuista tarinaa, joka on sinun elämäsi.

Mitä tavoitella onnellisuuden sijasta?

Kirjassaan Obliquity, taloustieteilijä John Kay esittää, että monet päämäärät elämässä, bisneksessä, politiikassa ja urheilussa saavutetaan parhaiten epäsuorasti. Onnellisuus on yksi tällainen epäsuora päämäärä. Mitä enemmän arvostat sitä ja mitä epätoivoisemmin pyrit tekemään itsesi onnelliseksi, sitä kauemmaksi se pakenee.

Uskon, että onnellisuus löytyy parhaiten merkityksellisen elämän sivutuotteena. Eli sellaisen elämän, jossa keskityt toteuttamaan itseäsi ja tekemään hyvää toisille ihmisille. Kun panostat ihmisen neljään psykologiseen perustarpeeseen – joista kerron kirjassani – saavutat onnen sivutuotteena.

John Lennon on laulussaan Beautiful Boy sattuvasti todennut: ”Life is what happens to you while you’re busy making other plans.”

Elämä on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään muita suunnitelmia.

Mainio sanonta. Mutta mitäpä jos otettaisiin ja tehtäisiin siitä vielä osuvampi? Tai osuvampi ainakin mitä tulee onnellisuuden lähteisiin. Pohjautuen ajatukseen, että onnellisuus saavutetaan parhaiten sivutuotteena olen muokannut lauseen uusiksi näin: “Happiness is what happens to you while you’re busy doing meaningful things.”

Onnellisuus on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään itsellesi merkityksellisiä asioita.

Tämä kirjoitus on lyhyt ote Valonöörit-kirjan onnellisuutta käsittelevästä luvusta. Lisää onnellisuuden tavoittelua kritisoivaa tutkimusta ja parempia päämääriä elämään löytyy kyseisestä kirjasta.

Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?

”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”

Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:

”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor

Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.

Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.

Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.

Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.

Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.

Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.

Video: Voiko onnellisuutta mitata?

Entä jos ajatus yhdestä onnellisuudesta on virheellinen? Olisiko niitä sittenkin neljä erilaista? Ja kannattaako niitä ylipäänsä tavoitella? Tässä vartin videossa muun muassa nämä kysymykset saavat vastauksensa. Tervetuloa matkalle onnellisuuden ihmeelliseen maailmaan!

Video syntyi, kun halusin osallistua Filosofian Akatemian jokakeväiseen tutkijaseminaariin maantieteellisistä haasteista huolimatta. Nyt kun se on tehty, niin miksipä en laittaisi sitä tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi!


Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi

Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.

Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.

Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.

Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.

Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!

Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.

Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”

Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.

Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.

Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.

Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.

Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.

Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.

P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!