Tagged: talouskasvu

Vahva johtaja tuo lohtua kolmesta suunnasta uhatuille ihmisille – Syyt Trumpin valinnan takana

Pitääkö lasten olla huomaavaisia vai hyvätapaisia? Tämä kysymys ennustaa hämmentävän hyvin sitä, ketkä kannattivat Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Kysymys mittaa ihmisen autoritarismia eli kuinka paljon hän arvostaa kuria ja järjestystä, kaipaa voimakasta johtajaa ja on hyökkäävä omaan ryhmäänsä kuulumattomia kohtaan. Jo tammikuun puolessavälissä autoritarismia tutkiva Matthew MacWilliams katsoi tilastoja Yhdysvalloissa vahvistuneesta autoritarismin kaipuusta ja ennusti, että se tulee siivittämään silloin vasta Republikaanipuolueen ehdokkuudesta kilpailleen Trumpin presidentiksi asti.

Ketkä Trumpia sitten äänestivät? CNN:n julkaisemien exit poll -tilastojen pohjalta 1) vanhat 2) valkoihoiset 3) collegen käymättömät 4) miehet 5) maaseudulta olivat vahviten Trumpin takana*. Kaikkia näitä viittä ryhmää yhdistää kaksi seikkaa: Ensinnäkin heillä on konservatiivisemmat arvot kuin vastinparillaan. Ja toiseksi monilla heistä on tunne siitä, että heidän elämäntapansa on katoamassa ja heidän kaltaisiaan ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Globalisaatio ja automatisaatio on iskenyt pahiten entisille tehdaspaikkakunnille ja juuri nämä Demokraattiselle puolueelle perinteisesti uskolliset ’Rusty Belt’ -osavaltiot kuten Michican, Pennsylvania ja Wisconsin olivat avainasemassa Trumpin voitossa. Talouskasvun hedelmät ovat jo parin vuosikymmenen ajan tippuneet koulutettujen kaupunkilaisten syliin, kun muiden palkkakehitys on polkenut paikallaan tai laskenut samalla kun oman alan työn saanti on ylipäänsä muuttunut yhä epävarmemmaksi.

Talouden lisäksi samat ihmiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena kahdella muullakin rintamalla. Ensinnäkin valkoihoisten määrä Yhdysvalloissa kutistuu, kun erityisesti latinoiden määrä kasvaa voimakkaasti. Trumpin suosio olikin kovinta niiden valkoihoisten keskuudessa, jotka asuivat sellaisilla paikkakunnilla, joiden latinoväestön määrä oli kasvanut voimakkaimmin.

Kaiken lisäksi myös kulttuuri on hylännyt nämä ihmiset. Samalla kun kaupungit ja kulttuurieliitti ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä ja muunlaista ’erilaisuutta’ kohtaan, kouluttamaton maaseudun väki kokee joutuneensa alakynteen. Tyhjentyvillä paikkakunnilla he katsovat kun työt katoavat ja kokevat, että valtaapitävät ovat kyllä kovasti huolissaan latinoista ja mustista, mutta kukaan ei välitä heistä. ”Hard-working ordinary man”, joka ei mitään muuta halua kuin elättää perheensä kunniakkaasti, ei löydä paikkaansa uudessa taloudessa ja kulttuurissa.

Mikä on johtajan funktio? Mitä tarkoitusta varten ihminen tarvitsee johtajan? Tätä kysymystä kysytään aivan liian harvoin organisaatiotutkimuksessa, mutta se tulisi muistaa kysyä myös poliittisten vaalien yhteydessä. Organisaatioissa johtajan toimintaa tavataan katsoa klassisen leadership-management -jaottelun kautta. Johtajan tehtävä on toisaalta johtaa asioita eli esimerkiksi koordinoida työtehtäviä ja tehdä vaikeita valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Toisaalta hänen tehtävänsä on johtaa ihmisiä eli inspiroida, sparrata ja ylipäänsä huomioida alaisensa ihmisinä.

Kun ihmiset valitsivat Trumpin johtajakseen, mihin funktioon he hänet valitsivat? Lienee selvää, että eivät ainakaan asioiden johtamiseen. Jos ihminen etsi ensi sijassa pätevää asioiden hoitajaa, kävi Trumpin vastauksista nopeasti selväksi, että häneltä puuttui kaikki asiantuntemus ottaa kantaa moniin keskeisiin asioihin. Asiajohtajaa etsivää ihmistä voisi myös arveluttaa valita näin tärkeään tehtävään henkilö, jolla ei ole käytännössä lainkaan kokemusta poliittisten asioiden hoitamisesta ja jonka ympäriltä puuttuvat tarvittavat asiantuntijat. Trumpia ei siis valittu ensisijassa hoitamaan asioita, vaan ihmiset etsivät itselleen johtajaa nimenomaan leadership-mielessä.

Trumpin funktio lieneekin ensisijassa psykologinen. Hän oli vastaus ihmisten tiettyihin psykologisiin tarpeisiin eikä ’rationaalinen’ valinta, jolla henkilö pyrki maksimoimaan oman taloudellisen etunsa. Ensinnäkin Trump toimi ukkosenjohdattimena kaikelle sille katkeruudelle ja ahdistukselle, jota katoavan elämäntapansa puolesta taistelevat tunsivat. Hän oli kuin valtava keskisormi, joka vihdoin haukkui ääneen kaikki ne valtaapitävät tahot, jotka olivat pettäneet nämä ihmiset.

Toiseksi, hän antoi monille arvokonservatiiveille kadonneen kunniantuntonsa takaisin. Puhumalla samaa kieltä ja käyttäytymällä samalla antielitistisellä tavalla Trump kertoi kannattajilleen että sinulla ja minulla – meidänkaltaisillamme – on väliä. Meitä ei ole unohdettu.

Kolmanneksi, hän osoitti yhteisen vihollisen. Historiallisista aineistoista on havaittu, että talouskriisit johtavat äärioikeistolaisen liikehdinnän tuntuvaan kasvuun. Ahdistus taloudellisesta turvattomuudesta, oman elämäntavan katoamisesta ja arvottomuudesta on niin musertava, että se on helppo kanavoida vihaksi erilaisuutta ja ’syyllisiä’ kohtaan. Populistit läpi historian Hitleristä Putiniin ovat talousvaikeuden hetkellä kääntäneet huomion yhteiseen viholliseen – Hitlerillä juutalaiset, Putinilla homoseksuaalit – ja Trump on puheillaan raiskaavista meksikolaisitsa ja väkivaltaan yllyttämisellään osoittanut olevansa heidän oppipoikansa. Kun Trumpille kerrottiin, että kaksi hänen kannattajaansa oli hakannut kodittoman meksikolaismiehen henkihieveriin, hän ei tuominnut väkivaltaa, vaan totesi: ”Kannattajani ovat hyvin tunteikkaita. He rakastavat tätä maata ja haluavat tehdä siitä jälleen hienon.” Make America great again!

Trumpin funktio johtajan on siis siinä, että hän sanoo ihmisille että se että sinulla on turvaton ja arvoton olo ei ole sinun oma vikasi. Vika on muissa – erityisesti kieroutuneissa poliitikoissa ja maahanmuuttajissa. Ihmisellä on niin perustava tarve tuntea, että hän on arvokas, että kun hän on liian kauan joutunut painimaan arvottomuuden kokemuksen kanssa, on hän valmis seuraamaan ketä tahansa johtajaa, joka antaa hänelle hänen arvokkuuden tunteensa takaisin.

Nykyään psykologiaa opiskeleva kaverini Hanna kiteytti asian hyvin: Parantumattomaan syöpään sairastunut on valmis kokeilemaan yksisarvishoitoa. Ei sen takia, että järki kertoisi sen olevan toimiva. Vaan sen takia, että hänellä on niin pakottava tarve tuntea toivoa, että hän tarttuu mihin tahansa toivoa antavaan oljenkorteen. Kun ihminen kokee olevansa uhattuna – oikeista syistä tai oikeanlaisen median lietsomana – syntyy psykologinen tarve, jonka täyttämiseen autoritaarinen johtaja sopii kuin nyrkki silmään. Siksi Trump.

Julkaistu alunperin suomalaisten johtajuustutkijoiden ’Johtajuuden kaipuu’-blogissa.

* CNN:n raportoimien exit pollsien mukaan valkoisista miehistä peräti kaksi kolmesta äänesti Trumpia (63% vs 31%) ja valkoisista naisistakin enemmistö (53% vs. 43 %) oli hänen takanaan. Vielä vahvempi oli kuitenkin Trumpin suosio collegen käymättömien valkoisten joukossa. Peräti 67% heistä antoi äänensä Trumpille ja vain 28% Clintonille. Yli 45-vuotiaiden joukossa Trump voitti Clintonin 53% vs. 44%, kun taas alle kolmekymppisten joukossa Clinton voitti yli 15 prosentin marginaalilla. Vaalikarttaa katsomalla selviää myös, että Clinton voitti selvästi kaupungit, kun taas taajamaat olivat Trumpin valtakuntaa.

Tietysti kaikki yritykset redusoida Trumpin kannatus ja voitto yhteen syyhyn eivät tee oikeutta todellisuuden monisyisyydelle. Trumpia äänestivät ainakin seuraavat vähemmän tai enemmän toisiinsa yhdistyvät ryhmät:

  • He jotka äänestävät aina republikaaneja.
  • Rasistit ja maahanmuuttoa vastustavat tahot, jotka vihdoin saivat itselleen äänitorven.
  • Arvokonservatiivit, nykypolitiikkaan pettyneet ja muut tahot, joille tärkeintä oli äänestää Clintonia vastaan.
  • Elämäntapansa uhatuksi kokevat, joihin tässä kirjoituksessa keskityin.

Vaikka kaikki nämä ryhmät eivät suhtaudu vihamielisesti maahanmuuttajiin, on kuitenkin huomattava, että kaikki olivat vähintään valmiita katsomaan sormiensa lävitse Trumpin vihanlietsontapuheita, koska näkivät hänessä muita hyviä puolia. Eli Trumpin puheet eivät muodostaneet heille ylitsepääsemätöntä estettä äänestää häntä.

Lisäksi on keskeistä huomata, että monin paikoin kyse ei ollut siitä, että enemmän ihmisiä olisi äänestänyt Trumpia, vaan siitä että vähemmän ihmisiä äänesti Clintonia. Jotkut gallup-tulokset ovat olleet osoittavinaan, että kyseessä oli kaksi epäsuosituinta ehdokasta vuosikymmeniin ja Clinton ei onnistunut vakuuttamaan monia sellaisia demografisia ryhmiä, jotka olivat vahvasti Obaman takana neljä ja kahdeksan vuotta sitten. Eli yllä kertomani tarina ei tietenkään kerro kaikkea ilmiöstä nimeltä Trump. Mutta uskon sen kertovan jotakin olennaista siitä, miksi Trump sai niin paljon ääniä kuin hän lopulta sai. Ja sama malli on selitysvoimainen myös kun haluamme ymmärtää Brexit-äänestyksen tulosta tai Suomessa tapahtunutta jytkyä. Kaikissa samankaltainen automatisaation ja globalisaation myötä työpaikkansa ja elämäntapansa uhatuksi kokenut ryhmä halusi sekä protestoida valtaapitäviä vastaan että suuntasi vihaansa maahanmuuttajia kohtaan.

Elvytetäänkö vai leikataanko? – Borgin ja Vartiaisen teesit talouskasvulle

Pääsiäisloman kunniaksi luin Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kohuraportin Strategia Suomelle. Usein taloustieteellistä argumentaatiota värittää vahva tarkoitushakuisuus, jossa tilastot, vertailuvuodet ja argumentit valitaan tukemaan etukäteen päätettyä mielipidettä. Tästä raportista sai rehellisemmän vaikutelman: Tehdyt ehdotukset pyrittiin perustelemaan ja epä-älylliset kärjistykset loistivat poissaolollaan. Ja enimmäkseen ehdotukset tuntuivat esitettyjen faktojen pohjalta järkeviltä. Tässä siis tiivistelmä raportin keskeisistä talouspoliittisista teeseistä.

Huom: Oma asiantuntijuuteni ei riitä kyseenalaistamaan käytettyjä tilastoja, faktoja tai taustaoletuksia, joten jos niissä on jotakin kyseenalaista, niin mielelläni luen asiallista kritiikkiä aiheesta.

Talouden kolme erillistä kriisiä

Suomen taloudessa on käynnissä kolme enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvää kriisiä:

1. Ensinnäkin on koko Eurooppaa ja erityisesti euromaita koskeva pitkittynyt taloustaantuma, joka joissakin maissa täyttää jo laman tunnusmerkit. Kun siis tarkastellaan Suomen taloutta, on syytä ottaa huomioon tämä eurooppalainen konteksti, joka rajoittaa Suomessa tehtävien toimenpiteiden kuten elvytyksen vaikuttavuutta. Suomen tavaraviennistä 60% menee EU:n jäsenvaltioihin, jonka vuoksi Euroopan kriisi on myös meidän kriisimme, vaikka esimerkiksi Saksa ja Ruotsi osoittavat, että yleisen kriisin keskellä joillakin valtioilla voi mennä taloudellisesti paremmin.

2. Toinen kriisi koskee Suomen julkisen talouden rahoitusta. Valtion menot ovat tällä hetkellä suuremmat kuin tulot ja eroa joudutaan kattamaan velkarahalla. Vuoden 2008 jälkeen valtion velka on kasvanut noin 60 miljardista eurosta yli 90 miljardiin. Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että kyse ei ole vain taantumasta johtuvasta suhdannekriisistä, vaan taustalla on myös rakenteellinen ongelma: Vuodesta 2009 lähtien työikäisten suomalaisten määrä on alkanut supistua suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle (ks. raportin kuvio 9 alla). Huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa työikäisiin – heikkenee seuraavina vuosina jyrkemmin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. ”Julkisen talouden kestävyysongelma johtuu suurimmaksi osaksi voimakkaasta ikärakennemuutoksesta.”

Tilannetta pahentaa entisestään se, että Suomen työllisyysaste on matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Borgin ja Vartiaisen mukaan tämä kuilu on suorastaan ”huutava.” Ja siksi heidän mielestään olisi välttämätöntä tehdä uudistuksia, jotka nostavat työllisyysasteen samalle tasolle esimerkiksi Ruotsin kanssa:
”Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle.”

3. Kolmas kriisi koskee yritystemme kilpailukykyä. Vaikka Suomella on Borgin ja Vartiaisen mukaan ”yleisesti hyvin toimiva markkinatalous ja kansainvälistä arvostusta nauttiva innovaatiojärjestelmä” ja olemme maailman kärkeä erilaisissa kilpailukykyä mittaavissa tarkasteluissa, Suomen vienti ei vedä ja tuottavuuden kasvu on pysähtynyt. Oireellista on, että juuri nyt kun tarvittaisiin kipeästi innovaatioita ja kasvua tukevia investointeja, suomalaiset suuryritykset jakavat sen sijaan ennätysmäärän rahaa ulos osinkoina. Kuten Helsingin Sanomat asian kiteytti, ”ilmiö kertoo siitä, että yhtiöillä ei ole investointisuunnitelmia.”

Tältä osin Borg ja Vartiainen kiinnittävät huomionsa siihen, että Suomessa työn kustannukset eli palkat ovat nousseet vuonna 2007 alkaneen talouskriisin jälkeen huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Saksan ja Ruotsin palkat. Jos lähtökohdaksi otetaan vuoden 2000 tilanne, niin Suomessa kustannustaso on kasvanut noin 25 % enemmän kuin Saksassa ja 10 % enemmän kuin Ruotsissa.

Hivenen outoa tässä kohden raporttia oli se, että Borg ja Vartiainen esittävät pelkästään yksikkötyökustannusten muutoksiin liittyviä lukuja, mutta eivät mainitse lainkaan absoluuttisia lukuja. Kun varsinaisia yksikkötyökustannuksia katsoo, niin huomataan, että vaikka työkustannuksemme ovatkin EUn kalleimmasta päästä, niin suomalainen työ (32 €/h) on kuitenkin keskimäärin halvempaa kuin esimerkiksi Ruotsissa (37 €/h) ja Tanskassa (40 €/h). Kun kysyin tästä Vartiaiselta suoraan (yleisötilaisuudessa, jossa hän oli puhujana), hän sanoi että raportissa keskitytään muutoksen tarkasteluun siitä syystä, että perinteisesti Suomen tuottavuus on ollut huonompi kuin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan. Siksi meidän palkkojenkin on pitänyt olla huonommat. Ja nyt olemme palkankorotuksilla menettäneet tämän kilpailuedun.

Elvytetäänkö vai leikataanko?

Kysymykseen siitä, tulisiko elvyttää vai leikata, raportti tarjoaa monisyisemmän vastauksen kuin yksisilmäiset leikkauskiimailijat ja elvytysintoilijat. Erityisesti leikkauspolitiikan kannattajia löytyy niin Valtionvarainministeriöstä kuin kaikkien pääpuolueiden puheenjohtajistakin. Osa näkee valtion velan jonkinlaisena moraalisena peikkona, jota vain kuuluu vastustaa. Toiset taas vetoavat valtion heikentyvään huoltosuhteeseen, jonka takia valtiontalouden pitkän tähtäimen tasapaino edellyttää leikkauksia.

Vastakkainen leiri näkee, että leikkaukset nykyisessä tilanteessa vain pahentaisivat valtiontalouden alijäämää, koska ne heikentäisivät kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouskasvua entisestään. Leikkaukset siis saattaisivat pahentaa sitä ongelmaa, jota ne pyrkivät korjaamaan. Lisäksi nyt kun korot ovat nollissa, niin olisi täydellinen aika tehdä julkisia investointeja. Siksi esimerkiksi professori Pertti Haaparanta on laskenut, että ”elvytys on paitsi tehokasta myös itsensä rahoittavaa”, koska sen synnyttämät pitkän tähtäimen talouskasvua tukevat vaikutukset lisäävät verotuloja ja alentavat sosiaalimenoja.

Borg ja Vartiainen – joista jälkimmäinen on useasti tunnustautunut vahvan keynesiläiseksi – myöntävät, että pelkän suhdannekriisin hoidossa elvytys olisi järkevää. Siksi Yhdysvallat tai Ruotsi, joissa maahanmuuton ansiosta työvoiman tarjonta kasvaa, voivat melko turvallisin mielin elvyttää. Mutta Suomi ei huoltosuhteen heikentymisen vuoksi voi luottaa siihen, että tuleva kasvu kattaisi elvytyksessä syntyvän velan. Jos nyt elvytettäisiin, jouduttaisiin parin vuoden päästä tekemään vielä tiukempia talouskasvua pysäyttäviä säästöjä.

He eivät siis suosittele laajamittaista elvytystä nykyhetkessä, vaan finanssipolitiikan maltillista kiristämistä. Mutta heidän mielestään olennaista ei ole elvytetäänkö vai kiristetäänkö, vaan että tietyt työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset uudistukset toteutetaan Suomessa. Jos nämä rakenteelliset uudistukset viedään läpi, niin silloin tulevaisuudennäkymämme ei ole niin synkkä. Ja silloin voisi tulla kysymykseen jopa lievästi ekspansiivinen finanssipolitiikka.

Borg ja Vartiaisen raportin päätavoite onkin tarjota sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joiden toteutuessa meidän ei tarvitsisi leikata julkista sektoria. Kuten Vartiainen on moneen otteeseen tähdentänyt, tavoitteena on pelastaa suomalainen hyvinvointivaltio rahoituskriisiltä.

Mutta miten?

Mitä Borg ja Vartiainen ehdottavat?

Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi Borg ja Vartiainen näkevät rakenteelliset uudistukset välttämättöminä: ”Jos julkisen talouden ongelmia – jotka pohjimmiltaan liittyvät väestön ikääntymiseen – koetetaan hoitaa ainoastaan leikkauksin ja veronkorotuksin, julkinen talous ei koskaan vahvistu kestävällä tavalla.” Heidän ratkaisunsa keskittyvät kahteen rakenteelliseen uudistukseen:

1. Palkanmuodostusreformi
Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että yksi Suomen viennin ongelmista ovat tuottavuuskasvuun nähden liian nopeasti nousset palkat. Siksi ratkaisuna on vastuullisempi palkanmuodostusmalli: Suomalaisten palkkojen on noustava hitaammin kuin kilpailijamaiden, jotta työn suhteellinen hinta täällä halpenisi. Kirjoittajat ehdottavat, että työehtosopimuksissa sovitut korotukset eivät saisi nousta yli 0,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi vientiteollisuuden korotuksista voisi tehdä palkka-ankkurin, jonka yli muiden sektoreiden korotukset eivät saisi mennä. Näin on toimittu Ruotsissa hyvin tuloksin. He kannattavat myös siirtymistä yleiskorotuksista paikallisiin ja yksilöllisempiin palkkaneuvotteluihin.

Markka-aikaan devalvaatiolla pidettiin huolta, että vientisektorin palkat pysyivät kilpailukykyisinä. Euron myötä Suomella ei ole käytössä tätä mekanismia. Siksi palkkojen liika kohoaminen pitää onnistua estämään työmarkkinaosapuolien vastuullisella toiminnalla.

2. Työn tarjonnan lisääminen

Huoltosuhteen heikkenemisen ja muita Pohjoismaita matalamman työllisyysasteen (ks raportin kuvio 10 yllä) vuoksi Suomessa on ”elintärkeää” tehdä muutoksia, jotka lisäävät työn tarjontaa. Borg ja Vartiainen ehdottavat tältä osin (1) ensinnäkin eläkeputken lakkauttamista. Eläkeputkessa 60-vuotta täyttäneet voivat saada ansiosidonnaisen päivärahakautensa pidennettyä varsinaiseen eläkkeeseen saakka. Kirjoittajat toteavat, että ”putki on epätarkoituksenmukainen jäänne aikakaudelta, jolloin päättäjät uskoivat, että varhaiseen eläköitymiseen kannustamalla onnistuttaisiiin myös pienentämään työttömyysastetta.”

Toiseksi (2) hedelmällisessä iässä olevien naisten työvoimaosuutta tulisi kasvattaa esimerkiksi pienentämällä työnantajien vanhempainvapaan aikaista palkanmaksuvastuuta, maksamalla kotihoidon tukea myös työssä käyville ja muilla tavoin muuttamalla etuuksia suuntaan, joka sallii työn ja vanhemmuuden paremman yhteensovittamisen. Kolmanneksi (3) kirjoittajat ehdottavat vuorotteluvapaan lakkauttamista ja vapautuvien resurssien käyttämistä ikääntyneiden työpaikan vaihdon helpottamiseksi.

Neljänneksi (4) ehdotetaan maahanmuuton tarveharkinnan lakkauttamista. Muutenkin ulkomaalaisten rekrytoinnista tulisi tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Työllisyyden kasvu muissa Pohjoismaissa on nykyään valtaosin maahanmuuton ansiota. Samaan aikaan kun Suomessa työikäisten määrä pienenee, niin Ruotsissa se kasvaa: ”Ruotsin tilastoviraston SCB:n (Statistiska Centralbyrån) tarkastelu osoittaa, että työllisyys kasvoi 81 000 henkilöllä marraskuusta 2013 marraskuuhun 2014 ja ulkomailla syntyneet muodostivat 66 000 tästä kasvusta.” Suomella on kaikki edellytykset olla houkutteleva paikka perustaa yritys ja tulla töihin, mutta liian hidas byrokratia voi toimia esteenä ulkomaisten rekrytoinnissa.

Mitä raportissa ei ehdoteta?

On hyvä myös tarkastella sitä mitä raportissa ei ehdoteta.

1. Raportissa ei ehdoteta että kestävyysvaje katettaisiin veronkorotuksilla
Kaikki pääpuolueet julkaisevat kilvan miljardiluokan leikkauslistojaan. Professori Markus Jäntti ihmettelee, miksi kukaan ei puhu veronkorotuksista, koska yksi keskeinen syy nykyisen budjetin alijäämään ovat tehdyt veronkevennykset:
”Ansiotulojen veroja on kevennetty Paavo Lipposen (sd) hallituksista eli vuodesta 1996 lähtien yhteensä yli 14 miljardilla eurolla. Määrä on kaksi kertaa niin suuri kuin seitsemän miljardin euron kestävyysvaje.”
Yksi tapa ratkaista kestävyysvaje olisi siis peruuttaa osa noista veronkevennyksistä. Leikkauksia kannatetaan, vaikka niiden kannattajatkin myöntävät leikkausten heikentävän talouskasvua seuraavat pari vuotta. Miksi sitten ei kannatettaisi veronkorotuksia?

2. Raportissa ei ehdoteta tuloverojen, pääomaverojen, yritysverojen tai muiden verojen alentamista.
Toisin kuin tietyt oikeistolaiset tahot, joille verotuksen laskeminen on ratkaisu riippumatta ongelmasta, Borg ja Vartiainen eivät raportissaan ehdota minkään veron laskemista keinona synnyttää talouskasvua. Heidän pyrkimyksenään on hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaaminen. Siksi ratkaisuja etsitään rakenteellisista ratkaisuista.

3. Raportti ei anna työkaluja parantaa työn tuottavuutta
Työn tuottavuuden kasvattaminen olisi mainiota niin suomalaisyritysten kilpailukyvyn kuin kestävyysvajeenkin kannalta. Tästä kirjoitimme Jukka Luoman kanssa hiljattain Talouselämässä. Borg ja Vartiainenkin näkevät tämän kolmantena strategisena kehityskohteena, johon tulisi panostaa. Mutta valitettavasti he joutuvat myöntämään, että tältä osin ei ole tarjolla mitään ”kovin selviä tai yksiselitteisiä ’reseptejä.’”

Ongelmana on, että rakenteiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa:
”Yritysten perustamisen matalat esteet, tehokas julkishallinto, erittäin hyvin toimiva koulutusjärjestelmä, suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen, vahvasti juurtunut positiivinen asenne teknologian kehitykseen, yhteiskunnan pitkälle mennyt digitalisointi ja hyvin toimiva infrastruktuuri ovat Suomen vahvuuksia.”
Siksi ei ole mitään matalalla roikkuvia hedelmiä poimittavana. Mutta hyvistä rakenteista huolimatta, ”tuottavuus on viime aikoina noussut Suomessa hitaammin kuin muissa maissa.”

Suomea vaivaa kilpailukykyparadoksi kuten asian Jukka Luoman kanssa kiteytimme: Bisnestä tukeva infrastruktuurimme on yksi maailman parhaista, mutta jostakin syystä tämä potentia ei realisoidu yritysten menestykseksi. Tämän paradoksin ratkaisu on Suomen talouden tuhannen taalan kysymys: Miten saamme tuottavuuden kasvamaan lähemmäksi sitä potentiaa, joka Suomella rakenteidensa puolesta tulisi olla? Tai kuten Sixten Korkman asian muotoilee: ”Loppujen lopuksi keskeisin kysymys kuuluu: koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun? Kukaan ei ole esittänyt hyvää vastausta tähän kysymykseen.”

Tähän kysymykseen Borg ja Vartiainen eivät tarjoa mitään hyvää vastausta. Heidän puolustuksekseen on todettava, että eipä siihen ole hyvää vastausta tarjonnut kukaan muukaan.

Tämän kirjoituksen päämääränä on lisätä ymmärrystä niistä polttavista talouspoliittisista kysymyksistä, jotka ovat Suomessa juuri nyt ajankohtaisia. Borg ja Vartiainen ovat raportissaan esittäneet kohtuullisen vakuuttavan analyysin tilanteesta ja siksi se on hyvä pohja, josta lähteä liikkeelle. Mutta itselläni ei ole riittävää asiantuntemusta kritisoida heidän näkemyksiään kovinkaan syvällä tasolla. En esimerkiksi tiedä onko professori Haaparannan laskelmien hystereesikerroin realistinen vai liian optimistinen, kuten Vartiainen arvelee. Siksi kuulen mielelläni asiallista kritiikkiä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja aiheeseen. Paino sanalla asiallista. Eli:
1) Mikä Borgin ja Vartiaisen tilanneanalyysissä on pielessä?
2) Mitkä olisivat parempia ratkaisuja tässä taloustilanteessa?

Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nyt

Media tuo inhimilliset tragediat olohuoneisiimme. Päivittäin eteemme piirtyy kuva siitä inhimillisestä tuhosta, mitä sota, terrorismi ja taudit aiheuttavat esimerkiksi Syyriassa, Itä-Ukrainassa tai Kongossa. Näitä kauheuksia katsellessa voi helposti ajatella, että elämme synkkää aikaa. Että maailma on syöksymässä yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen.

Itse asiassa totuus on täysin päinvastainen.

Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin tänä päivänä. Vuonna 1960 maailman lapsista 18 prosenttia kuoli ennen viidettä syntymäpäiväänsä. Nykyään näin käy alle 5 prosentille. Samassa ajassa Saharan eteläpuolisen Afrikan ihmisten elinajanodote on kiivennyt 41 vuodesta 57 vuoteen. Globaalisti, hyvin köyhien ihmisten määrä on puolittunut vuoden 1990 jälkeen. Terveyden parantumisen lisäksi väkivalta on vähentynyt. 2000-luvulla ihmisiä on kuollut sodissa sata kertaa vähemmän kuin 1900-luvulla tai sitä edeltävillä vuosisadoilla.

Entäs koulutus? Niiden lasten määrä, jotka eivät pääse peruskouluun, on puolittunut vuoden 2000 jälkeen, nykyään yli 90 % maailman lapsista pääsee kouluun. Afrikkakaan ei ole kuin ennen – maanosan talous kasvaa nopeammin kuin minkään muun alueen. Epäkohtia on edelleen ja jokaisen suurvallan käsissä on viattomien verta. Mutta katsottiinpa melkein mitä mittaria tahansa (ilmastoon liittyviä lukuun ottamatta), maailma on huomattavasti parempi paikka nykyään kuin 50 vuotta sitten.

Voimme siis tehdä johtopäätöksen, että jokin nykyisessä maailmanjärjestyksessä toimii. Jostakin syystä köyhyys, kouluttamattomuus ja väkivalta ovat vähenemään päin.

Mikä sitten toimii?

Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja James Robinson ovat vakuuttavasti osoittaneet, että parhaiten taloudellista kehitystä ennustaa yhteiskunnan poliittinen järjestelmä. Laajapohjainen, tasapuolinen ja lakeihin perustuva poliittinen järjestelmä mahdollistaa kehityksen. Olen avannut heidän argumenttiaan laajemmin edellisessä kirjoituksessani, mutta perusideana on se, että jos jokin valtaapitävä taho käärii taloudellisen toimeliaisuuden hedelmät itselleen, ei kehitys ole yksilöille kannattavaa. Se on ihan sama, onko tämä riistäjä valtion johto, puolueen virkamies, heimopäällikkö, mafia tai siirtomaaisäntä. Kun joku toimija on lain yläpuolella, tulee hänestä riistäjä, joka estää kehityksen. Viljelijä tietää, että jos hän tehostaa toimintaansa, päätyy ylimääräinen vilja jonkun muun taskuun. Siksi hänen ei kannata vaihtaa hevosvetoista auraa traktoriin. Ja siksi häntä on aivan turha auttaa kehittymään, jos poliittinen järjestelmä tekee kehityksen tyhjäksi. Kaikkina aikoina, kaikissa yhteiskunnissa, riistävä poliittinen järjestelmä ja siitä hyötyvät valtaapitävät ovat kehityksen keskeinen jarru.

Siksi, jos tavoitteena on kehitys, olisi ensiksi pistettävä kuntoon poliittinen järjestelmä. Kun riistävät instituutiot on purettu, on ihmisillä mahdollisuus itse parantaa omaa asemaansa. Tässäkin heitä voidaan tukea esimerkiksi tarjoamalla alkupääomaa mikrolainojen kautta tai sopivia työkaluja. Mutta olennaista on se, että laajapohjainen poliittinen järjestelmä antaa heille mahdollisuuden itse olla vastuussa omasta kehityksestään. Siksi kehittyviä maita autettaessa on olennaisen tärkeää kiinnittää huomiota poliittiseen järjestelmään: Miten voidaan tukea kehitystä kohti oikeuspohjaista, tasa-arvoista ja vähemmän korruptoitunutta järjestelmää? Tämä on tietysti enemmän poliittisten toimijoiden käsissä kuin suoraan kehitysyhteistyön kautta toteutettavissa. Mutta myös kehitysyhteistyössä on tärkeätä mahdollisuuksien mukaan tukea näitä rakenteellisia uudistuksia kohti laajapohjaisempaa yhteiskuntajärjestystä.

Samaan aikaan kehitysyhteistyöllä itsellään on myös tärkeä rooli myönteisessä kehityksessä. Bill Gates – jonka hyväntekeväisyyssäätiön 3,6 miljardin dollarin vuosibudjetti on samankokoinen kuin Kansainvälisen Punaisen Ristin – on laskenut, että vuoden 1988 jälkeen 2,5 miljardia lasta on rokotettu poliota vastaan ja vuoden 2000 jälkeen 440 miljoonaa lasta on rokotettu muita yleisimpiä rokotettavissa olevia tauteja vastaan. Samaan aikaan esimerkiksi malarialta suojaavia verkkoja on jaettu 360 miljoonaa. Nämä ovat sellaisia lukuja, että kyseessä ei ole mikään pieni puuhastelu, vaan toiminnalla on globaali vaikutus ihmiskunnan terveyden edistämisessä. Gatesin mukaansa kehitysyhteistyö on ”fantastinen investointi”, joka ”pelastaa ja parantaa ihmiselämiä tehokkaasti ja mahdollistaa pitkäaikaisen taloudellisen kasvun.” Sen jälkeen kun Global Fund aloitti malarian vastaisen työn Kambodžassa vuonna 2002, malariasta johtuvat kuolemat ovat vähentyneet 80 %. Hyvin toteutettu kehitysyhteistyö siis todella toimii. Onneksi kehitysyhteistyöjärjestöt ovat oppineet aiemmista virheistään ja projektien tehokkuuden valvonta on kehittynyt. Sen seurauksena yhä useampi kehitysyhteistyöprojekti nykyään todella toimii.

Kyynikkoja riittää ja epäkohtia tulee aina olemaan. Mutta ”big picture” on tämä:

Maailma on menossa parempaan päin. Kehitysyhteistyön avulla voidaan tukea tätä kehitystä. Ja sen avulla voidaan pelastaa ihmishenkiä. Siksi meidän kannattaa panostaa siihen myös tulevaisuudessa.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Ulkoministeriön Kehityslehdessä osana Kehityskeskustelu 2015 -julkaisusarjaa.

Risto E.J. Penttilä ja Ruikuttavat Sedät – Suomen talouskasvun tuke

Suomen tuleva talouskasvu vaatii sukupolvenvaihdoksen. On aika kammeta irti vallankahvasta ”ruikuttavat sedät”* eli yritysjohtajat ja muut elinkeinoelämän edustajat, joiden ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lähinnä julkinen valittaminen. Ruotsissa ja muissa maissa elinkeinoelämän edustajat ymmärtävät, että globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla menestys syntyy innovaatioilla ja rohkealla brändinrakennuksella. Suomessa vallassa oleva sukupolvi elää edelleen uskoen lujasti valtiojohtoiseen kapitalismiin ja presidentin johdolla tehtäviin ”vienninedistämismatkoihin.”

Nämä kasinotalouden kasvatit tottuivat siihen, että kun vienti ei vetänyt, oli paras resepti julkinen ruikuttaminen ja tuomiopäivän ennusteiden esittäminen. Kun tarpeeksi rummutti perikatoa, niin valtio devalvoi ja taas alkoi vienti vetää. Markka-aikaan tämä saattoi olla osittain toimiva resepti, mutta sen jälkeen kun Suomi liittyi euroon, on ruikuttavista sedistä tullut muinaismuistoja, jotka lähinnä torppaavat menestyksen mahdollisuuksia. ”Yritysjohtajilta on jäänyt huomaamatta, että vastakkainasettelun ajan piti olla ohi”, kuten Jukka Luoman kanssa hiljattain Helsingin Sanomissa totesimme.

Hyvä esimerkki on Risto E.J. Penttilä, joka päätti tällä viikolla toimia. World Economic Forum listasi maailman kilpailukykyisimmät valtiot ja Euroopan ykkössijalle tämä arvovaltainen talousfoorumi rankkasi Suomen. Euroopan kilpailukykyisin maa, kova juttu!

Onneksi Risto E.J. Penttilä oli nopeasti korjaamassa väärinkäsitystä Financial Timesille kirjoittamassaan vastineessa, joka oli otsikoitu piristävästi: ”Jos Suomi on parasta mihin Eurooppa pystyy, meidän tulisi olla huolissaan.” Risto E.J.P. muistutti ettei Suomen talous ole kasvanut viiteen vuoteen, telakat ovat vaikeuksissa, metsäteollisuus sulkee tehtaitaan, julkinen velka kasvaa ja väki vanhenee. Hän epäileekin, että ehkä World Economic Forum on yksinkertaisesti väärässä tai ainakin mittaa vääriä asioita.

Ensinnäkin Risto E.J.P.n kirjoitus on mainio veto Suomen maabrändin kannalta. Olisi harmillista, jos ulkomaiset investoijat ja liikkuva koulutettu työvoima kuvittelisi Suomen olevan vetovoimainen paikka. Silloinhan he voisivat vaikka haluta sijoittaa yrityksensä tai rahansa tänne! On tärkeää muistuttaa heille, että kaikki on pielessä ja Nokiakin myi kännykkänsä pois. Kaikki män. ”On maamme köyhä ja siksi jää”, siinä kiteytettynä Risto E.J. Penttilän uusvanha suomalainen maabrändi.

Toiseksi Risto E.J.P. onnistuu myös olemaan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomauttaa, että World Economic Forumin mittarit mittaavat lähinnä instituutioiden toimivuutta, mutta ”hyvintoimivat instituutiot eivät aina käänny kilpailukyvyksi.” Näinhän se on. Jos haluamme vahvistaa Suomen vientiä, ei ratkaisu löydy instituutioita muuttamalla, vaan bisnesjohdon asenteita ja toimintaa muuttamalla. Meillä on jo Euroopan parhaat edellytykset tehdä hyvää tulosta, meiltä vain puuttuu bisneksestä ne rohkeat toimijat, jotka osaisivat kääntää nämä lähtöasetelmat kansainvälisiksi menestystarinoiksi. Olemme edelleen se Euroopan etupenkin hikipinko, joka tekee kaiken institutionaalisesti oikein, mutta ei pärjää oikeilla, kansainvälisillä markkinoilla.

Mutta kun Risto E.J.P. on todennut, että ongelma ei ole suomalaisissa instituutioissa, niin mitkä ovatkaan hänen ratkaisunsa? Tietysti muutokset suomalaisissa instituutioissa. Hänen mielestään ratkaisuna on ”julkisen sektorin koon pienentäminen ja verotaakan vähentäminen” sekä se että ”työttömille tarjotaan enemmän keppiä ja porkkanaa.” Samat ratkaisut muuten, jotka Risto E.J.P. tarjoaa ihan kaikkiin ongelmiin. En yllättyisi, jos Riston ratkaisu Suomen jalkapallomaajoukkueen menestyksen puutteeseen olisi ”julkisen sektorin koon pienentäminen.” Eipä siinä mitään, näistä mielipiteistä hänelle palkkaa maksetaan.

Valitettavasti Risto E.J.P.:ltä on mennyt ohitse, että maailma ympärillä on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. ”Piilaaksossa ei haeta kannattavuutta verotuksella tai halvalla työvoimalla”, kuten professori Liisa Välikangas on osuvasti todennut. Siellä luotetaan intohimoiseen yrittämiseen ja uuden luomiseen. Ne eivät ole rakenteista kiinni, vaan asenteesta.

Siksi en panisi paljoa toivoa sukupolveen, jonka liikkeenjohdon koulutus on Kekkosen aikaista. Tankero-englannilla ei rakenneta globaaleja kasvuyrityksiä. Laitan toivoni nuoreen sukupolveen, joka on jo osoittanut kykynsä rakentaa kansainvälisiä menestystarinoita ennakkoluulottomasti uusille kasvualoille. Nämä maailman parhaan koulujärjestelmän kasvatit uskovat sekä tulevaisuuten että itseensä – ja erityisesti siihen tuotteeseen, jota he myyvät. He uskaltavat markkinoida ja verkottuvat luontevasti niin Saksassa ja Silicon Valleyssä kuin Shanghaissa ja Singaporessakin. Toisin kuin härmäläisyyttään häpeävät vanhan polven Wahlroosit, nämä nuoret ovat rehdin ylpeitä kotimaastaan ja maksavat veronsa mielellään. Kun tekee bisnestä maailmalla, ei ole aikaa ruikuttaa Suomessa.

Olen ilolla seurannut kuinka tämä nouseva sukupolvi ei valita, vaan keskittyy tekemään bisnestä suurella sydämellä, kansainvälisen tason osaamisella ja rautaisella itsevarmuudella. Siksi Suomen toivo on heissä.

* Kirjoituksen inspiraationa toimi Facebookissa levinnyt Risto E.J.P.:n Financial Times -artikkelia kommentoinut toteamus, jonka mukaan: ”Ruikuttavat sedät on se suomalaisen yritysmaailman suurin syöpä. Suomi on kilpailukykyinen maa, ongelma on vaan että sedät ei oo enää oikeen millään mittarilla kilpailukykyisiä johtajia.”

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.

3 syytä miksi Supercell-kauppa tulee pelastamaan Suomen talouden

Odotin tilaamaani vehnäolutta baaritiskillä Ann Arborin yliopistokaupungissa Michiganissa, kun tapahtui jotakin mitä Suomessa harvoin kokee: Vieressä istuva nuori mies avasi keskustelun: ”New in town?” Kun sitten kävi ilmi että olen Suomesta, hänen silmänsä kirkastuivat. Innosta puhkuen hän kertoi jo pitkään haaveilleensa mahdollisuudesta työskennellä Helsingissä ja kyseli kaikkea mahdollista kaupungista ja erityisesti sen peliteollisuudesta, jota hän peligraafikkona kovasti ihaili.

Tässä satunnaisessa kohtaamisessa kiteytyy syy sille, miksi Supercellin hiljattain tekemä 1,1 miljardin euron kauppa voi olla ratkaisevan hyödyllinen Suomen talouden tulevaisuudelle. Kauppa itsessään oli tietysti kansainvälisestikin ainutlaatuinen menestystarina ja Supercellin voitoistaan suoraan maksamat 260 miljoonan euron verot sekä omistajille kertyvät rahat kerrannaisvaikutuksineen ovat jo itsessään mukava piristysruiske Suomen taloudelle. Mutta nämä suorat vaikutukset ovat vain jäävuoren huippu sille, mitä tämä voi tarkoittaa tulevaisuudellemme.

Muiden länsimaiden tapaan Suomi on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. Ruostuvasta raskaasta teollisuudesta ei ole enää talouden ja viennin veturiksi, tulevaisuuden Suomi voi menestyä ainoastaan luovan tietotyön ansiosta. Ja innovaatioiden ja tietotyön tärkein raaka-aine ovat ihmiset, erityisesti yhteiskuntatieteilijä Richard Floridan nimeämä ’Luova luokka’. Hänen mukaansa ratkaiseva kilpailu tulevaisuudessa käydään kaupunkien välillä: voittajia ovat ne kaupunkialueet, jotka onnistuvat houkuttelemaan paikalle uuden luomisesta innostununutta, koulutettua ja verkostoitunutta väestöä. Tärkein houkutustekijä ovat toiset luovat ihmiset ja siksi valtaosa maailman innovaatioista ja talouskasvusta tulee tulevaisuudessa keskittymään rajalliseen määrään innovaatiokeskittymiä.

Jos Suomi haluaa pärjätä tässä kansainvälisessä kilpailussa, on Helsingin siis kilpailtava parhaista osaajista Piilaakson, Lontoon ja Shanghain kanssa. Vastavalmistuneiden insinöörien Intiassa tai Argentiinassa tulee nähdä Helsinki innostavana vaihtoehtona, johon lähteä rakentamaan omaa menestystarinaansa.

Nyt ei ole vanhasuomalaisen alemmuuskompleksin aika: Meillä on kaikki edellytykset menestyä tässä kansainvälisessä kilpailussa. Monocle valitsi Helsingin maailman asuinkelpoisimmaksi kaupungiksi, työntekijämme ovat World Economic Forumin mukaan maailman toiseksi parhaita, koulutusjärjestelmämme herättää jatkuvaa ihailua ja Helsinki koetaan kansainvälisissä piireissä kiinnostavaksi ja eläväksi kulttuurikaupungiksi, pohjolan pikku-Berliiniksi! Lisäksi erityisesti peliteollisuutemme on saavuttanut kovan kansainvälisen maineen. Kuten kohtaamiseni baaritiskillä osoitti, monille pelintekijöille on lottovoitto päästä työskentelemään Suomeen. Koulutettu työvoima, laadukkaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, rikas kulttuurielämä ja toimivat yksityiset ja julkiset palvelut tekevät Suomesta houkuttelevan paikan perustaa yritys.

Isoin heikkous Suomen kohdalla on ollut riittämätön riskirahan määrä. Meiltä on puuttunut riittävä määrä sijoittajia, jotka voisivat antaa sen siemenrahoituksen, jonka avulla visiosta kuoriutuu myytävä tuote. Ja tässä Supercell-kauppa voi toimia tärkeänä virstanpylväänä kolmesta syystä:

1) Suomessa on yhtäkkiä puoli miljardia euroa enemmän potentiaalista riskirahaa. Antamissaan haastatteluissa Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja korostavat että he haluavat käyttää kaupassa saamansa 165 miljoonaa euroa (per henki) suomalaisten kasvuyritysten rahoittamiseen. Myös firman muilla työntekijöillä on yhtäkkiä yhteensä parisataa miljoonaa euroa, joita investoida kiinnostavien yritysideoiden toteuttamiseen. Näillä rahoilla voi pistää käyntiin jo aikamoisen määrän uusia yrityksiä, joista jotkut kaatuvat kahdessa vuodessa, mutta jostakin saattaa tulla se ”seuraava Supercell”.

2) Supercell todisti että Helsingistä käsin voi tehdä ison exitin. Start-up -piireissä exit eli firman myyminen isolla rahalla eteenpäin on tärkeä tekijä, erityisesti riskirahoittajille. Moni isosta exitistä kiinnostunut yrittäjä on karsastanut Suomea, koska isot rahat tehdään Silicon Valleyssa. Helsinki saattaa olla kiva paikka ja siellä voi tehdä makeita juttuja, mutta jos on kova kunnianhimo niin sitten on mentävä paikkaan, jossa isot kalat kutevat. Mutta ei enää. Forbesissa pohditaan, onko Supercell kaikkien aikojen nopeiten kasvanut pelifirma ja Supercellin myynnin arvioidaan olevan kaikkien aikojen toiseksi suurin peliyhtiöiden kauppa. On siis todistettu että yritys voi elää ja hengittää Helsingissä, tehdä innostavaa työtä – ja lopulta tehdä enemmän rahaa kuin kukaan olisi voinut kuvitella. Ympäri maailman moni Supercellin menestystarinasta energisoitunut potentiaalinen yrittäjä miettii tällä hetkellä tosissaan, pitäisikö sittenkin perustaa uusi yritykseni Helsinkiin.

3) Supercellin tarina ja myyntihinta ei jää myöskään huomaamatta kansainvälisiltä sijoittajilta. Kun Jari Litmanen johti Ajaxin menestykseen, moni isojen jalkapallo-seurojen kykyjenetsijä tajusi vasta silloin, että Suomi ylipäänsä on olemassa. Samaten nyt moni sijoitusyhtiö pohtii, pitäisikö heidän lisätä presenssiään Suomessa. Suomi asettuu vahvemmin kansainvälisten sijoittajien maailmankartalle. Tämä tarkoittaa että suomalaisten yritysten tarvitsee yhä harvemmin mennä hattu kourassa Silicon Valleyhyn rahaa hakemaan. Yhä useammin raha löytyy Suomesta – joko suomalaisilta sijoittajilta tai kansainvälisten sijoittajien suomalaisilta edustajilta.

Perinteinen teollisuus oli maantieteellisesti kiinni raaka-aineissaan ja logistisesti merkittävissä vesiväylissä. Luova talous ja sen raaka-aineena toimiva luova yksilö eivät ole samalla tavalla fyysisesti sidottuja mihinkään yhteen paikkaan. Nämä ihmiset etsiytyvät niihin paikkoihin, joissa heidän ympärillään on luovaa taloutta tukeva toimiva ekosysteemi: rikas kulttuurielämä, koulutettua työvoimaa, korkeatasoisia yliopistoja, riittävästi riskirahaa ja ennen kaikkea toisia luovaa työtä tekeviä ihmisiä. Supercell-kaupan ansiosta Suomi otti ison harppauksen lähemmäksi tämän kilpailun kärkisijoja!

Onnellisuutta tasa-arvolla, ei talouskasvulla

Pekka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (24.5) onnen taloustieteestä, joka on noussut esiin uutena poliittisena vaihtoehtona erityisesti Britanniassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja pikkuhiljaa myös Suomessa. Kirjoituksessaan hän hämmästelee sitä kuinka bkt:n kasvu ei ole enää useaan vuosikymmeneen lisännyt onnellisuuttamme ja kannustaa ottamaan onnellisuustutkimukset poliittisen päätöksenteon välineiksi.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone

Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.

Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.