Viime yönä kalmanvärinen tunne tuli uniin. Jonkinlaisessa puoliunessa makasin sängyssä odottamassa, koska ikkunaan ilmestyvät valonsäteet työntäisivät yön tumman todellisuuden pois. Uskon, että en ole ainoa, jonka perusturvallisuuteen tällaiset tapahtumat tekevät hetkittäisiä lovia. Viime kerran jälkeen mieltäni poltti halu ymmärtää
miten tällaista voi tapahtua.
Tämänkertaisen tapauksen synnyttämä mielenliikutus on kanavoitunut kysymykseen siitä, miten tällaisia tapauksia voisi tulevaisuudessa estää. Seuraavassa kolme oireeseen ja neljä syyhyn pureutuvaa keinoa:

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

• 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

• 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. ”Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ’taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

• 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

• Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

• 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

• 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ’Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ’vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

• 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

• 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ’omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava
projektin
sivulta
kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

• Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.