Tagged: yhteiskunta

Valtio on mafia ja sinä maksat suojelurahaa: Onko verotus varastamista?

Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.

Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?

Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.

Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.

Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.

Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.

Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.

Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.

Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:

Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.

Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.

P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”

Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.

2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.

Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin

Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

Siddharthan suojattu lapsuus ja oma suojattu aikamme

Siddhartha Gautama eli prinssin elämää muinaisessa Intiassa. Hänen isänsä oli päättänyt suojella häntä maailman pahuudelta ja niinpä hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa näkemättä kärsimystä ja tietämättä mitään elämän synkästä puolesta. Eräänä päivänä hän kuitenkin onnistui karkaamaan suojelijoiltaan ja tutustui tulevaan valtakuntaansa omin päin. Hän törmäsi kurjuuteen: näki sairaan, vanhuksen ja kuolleen. Tämä kokemus muutti hänen elämänsä: ei aikaakaan kun hän luopui prinssin elämästä, ryhtyi vaeltavaksi viisauden tavoittelijaksi ja koki lopulta valaistumisen.  Tunnemme hänet Buddhana.

Hypätkäämme reilut kaksituhatta vuotta eteenpäin, oman aikamme Suomeen. Pyrimmekö elämään samassa kuplassa, johon Siddharthan isä hänet tuomitsi? Nuoruutta palvovassa kulttuurissamme kaikki normista poikkeavat on siivottu omiin laitoksiinsa: sairaaloihin, mielisairaaloihin, vastaanottokeskuksiin ja vanhainkoteihin. Aiemmin joka kylässä oli oma kylähullunsa, kuolema oli paljon arkisempi asia, vanhukset elivät samoissa talouksissa lastensa sekä lastenlastensa kanssa ja sairaat olivat enemmän näkyvissä. Kun vielä yhä useampi julkinen tila on kaupallinen, pääsemme eroon myös köyhempien ja alkoholistien näkemiseltä. Samaan aikaan televisio, tuo nykyihmisen sielun peili, suoltaa silmillemme kuvaa täydellisen vartalon omistavista nuorista ja terveistä ihmisistä onnen kantajina. Teemme yhteiskuntana parhaamme, jotta emme vahingossakaan joutuisi kohtaamaan toisten ihmisten kärsimystä silmästä silmään.

Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta samat elämän perustotuudet ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina Buddhan ajoista lähtien: Jokainen meistä vanhenee, jokainen meistä voi sairastua – ja lopulta jokainen meistä kuolee. Viime kädessä hyvä ja arvokas elämä ei voi rakentua kuin tosiasioiden tunnustamiselle. Vain kohtaamalla elämän traagisen puolen voimme oppia elämään tavalla, joka tekee oikeutta elämän rikkaudelle. Kieltäymyksessä eläminen johtaa helposti torjuntamekanismeihin ja vauhtisokeuteen, jotka ovat vahingollisia niin yksilölle itselleen kuin häntä ympäröiville ihmisille. Teemmekö karhunpalveluksen itsellemme, kun yritämme paeta näitä vääjäämättömiä tosiasioita niin pitkään kuin mahdollista?

Mitä vastata barbaarille? Eli miksi sivistyneistö on menettämässä otteensa

Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: ’Mitä barbaarille nyt voi sanoa?’ Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?