Kävin äsken ruokakaupassa ostamassa lounaan täydentävää karkkipussia. Kassalla oli viisissäkymmenissä oleva parrakas mies. Töissä. Olin, että oho, ja aloin samantien kehittää tarinaa irtisanomisista, työttömyydestä, yleisestä huono-osaisuudesta ja miten mahtaa harmittaa joutua tuonikäisenä noin ala-arvoiseen työhön. Samassa oma ajattelunjuoksuni aiheutti uuden shokkireaktion tiedostaessani kuinka stereotyyppisesti ajattelin.

Ensinnäkin, vanhempia rouvashenkilöitä on kassoilla varsin yleisestikin. Heihin en kiinnitä huomiota. Miksi on normaalia, että keski-iän ylittäneet rouvat voivat olla kaupan kassoina mutta mies ei? Miksi myös ajattelin automaattisesti, että hän on jollakin tasolla epäonnistunut, kun hän on kassalle töihin päätynyt vielä tuossa iässä? Nopeasti voin kehitellä tuhansia (no ainakin aika monia) skenaarioita työttömästä runoilijasta, sosiaalipsykologian professoriin tekemässä kenttätyötä, jotka ovat johtaneet hänet niihin hommiin. Voi myös olla kyseessä elämäntapavalinta. Voi olla, että hän vain kaipasi vaihtelua edelliseen työhönsä nähden. Kaiken kaikkiaan, jotakin ajatteluni rakenteista ja siitä mitä ’normaalius’ yhteiskunnassamme on paljastui minulle tässä kaksoisvälähdyksessä.

Samanlaista kaksoisvälähdystä tavoitteli muuten Teemu Mäki kuuluisalla (mutta hyvin harvan näkemällä) videoteoksella ’My Way, a Work in Progress’. Teoksessa on ensin tunnin verran ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa eri muodoissa,.dokumenttikuvia mm. sodista, nälänhädästä, pakkotyöstä. Sitten on kuuden sekunnin pätkä, jossa Teemu tappaa kissan. Tarkoitus oli Teemun kiteyttämänä seuraava:
”että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.”

Ajatellessamme minkälaisen yksipuolisen keskustelun, vihakampanjan ja ikuisen kissantappajan stigman Teemu aikaansai, voidaan vain todeta, että hän yliarvio katsojansa kyvyn itsereflektioon pahasti.

(Itse kissantappoon en tässä ota kantaa, se on luonnollisesti inhottavaa. Todettakoon vain, että lihansyöjän on aika vaikeata häntä siitä tuomita. Jos laitamme vastakkain yhden ihmiskunnan parantamisen vuoksi tapetun kissan ja satoja itsekkäiden kulinarististen nautintojen vuoksi tapettuja lehmiä, sikoja ja kanoja tulee mieleen aika vahvasti ison J:n sanat: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”.)