Äidyin oluttuopin ääressä kutsumaan Espoota – synnyinkaupunkiani – Suomen hillityimmäksi kaupungiksi. Miten tähän on tultu? Miksi Espoolainen ruokakauppakulttuuri on niin eleetöntä? Mieleeni ryöpsähti saman tien kaksi teoriaa asiaa selittämään.

Suoritin muutama viikko sitten puolen tunnin laadullisen tutkimuksen Otaniemen Alepan kassakäyttäytymisestä. Tulokset olivat hämmentävän koruttomat. Puolet ihmisistä vastasi kassamiehen tervehdykseen, mutta ei muuten sanonut kassasuorituksen aikana sanaakaan. Toinen puoli ei viitsinyt tehdä edes tätä pientä elettä toisen inhimillisyyden tunnustamiseksi, vaan vetäytyi poissaolevaan hiljaisuuteen. Katsekontakti oli sekä kassamiehelle että asiakkaille niin hankala asia, että sen havaitsin tapahtuvan vain muutaman asiakkaan kohdalla.

Elämme täällä pääkaupunkiseudulla hyvin hillityssä kulttuurissa. Julkisissa tiloissa, kaupoissa ja muissa tiloissa vallitseva käyttäytymiskulttuuri on valtavan rajoittava ja kaikkea toisten häiritsemistä tai kohtaamista välttävä. Kovaääninen naurahtaminen, kassahenkilön kanssa rupattelu, small talk ovat kaikki kiellettyjä. Kännykkään puhumista paheksutaan yleisönosastojen lisäksi ihan valtion maksamilla mainoskampanjoilla.

Miten tähän on tultu? Ensimmäinen esiinnouseva selitys on suomalaisen kaupunkikulttuurin nuoruus. Muutama sukupolvi sitten isiemme isät ja äitiemme äidit asuivat vielä maaseudulla. Piirit olivat pienet ja tutut ja käytös sen mukaisen reteätä. Kylähullut meuhkasivat kylänraitilla, isännät piereskelivät hyväntahtoisesti, matamit meuhkasivat kovaan ääneen kylän ihmisten asioita. Tämä reteä maalaiskulttuuri on vielä elossa ja itsekin olen siihen törmännyt erilaisilla Kehä III:n ulkopuolelle suuntautuneilla retkilläni. On ilo tavata tällaisia kursailemattomia ihmisiä, jotka ottavat muukalaisen avosylin vastaan ja joilla on aina mojova letkautus takataskussa kaikkiin arjessa tapahtuviin kohtaamisiin.

Miksi tämä kulttuuri sitten kuoli, kun nämä reteät maalaisjuntit muuttivat kaupunkiin? Ensinnäkin he olivat tottuneet maaseudun verkkaiseen elämään, jossa samat tutut naamat tulivat vastaan päivästä toiseen. Kaupungissa törmäät päivittäin satoihin ihmisiin, joita et enää ikinä tapaa uudestaan. Laumaeläimenä ihminen pystyy hanskaamaan sellaisen sadan hengen lauman, mutta tätä isommat yksiköt pistävät hänet sekaisin. Emme yksinkertaisesti kykene kohtaamaan niin paljoa ihmisyyttä kuin mihin kaupunki meidät altistaa. Tämä ihmismassojen ylitsevuotava määrä sai metsiemme miehen vaikenemaan. Selvitäkseen psyykkisesti kaupungissa hän ei voinut kohdata jokaista ihmistä ihmisenä, vaan hänen oli pakko sivuuttaa osa heistä, kohdella heitä välineenä, eikä inhimillisenä olentona.

Toinen hilliintymiseen johtava seikka on erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Maaseudulla kaikki ovat saman kulttuuripiirin sisällä ja on helppo tietää mikä on sopivaa ja mikä on törkeää tai loukkaavaa. Kun tietää rajat, on helppo näiden rajojen sisäpuolella irtaantua kaikenlaisiin hillittömyyksiin. Kaupungissa ihmiset tulivat erilaisista kulttuuripiireistä, savolainen kohtasi hämäläisen, pohjalainen varsinaissuomalaisen. Kulttuurien yhteentörmäyksien välttäminen pakotti ihmiset olemaan vähän varovaisempia kuin mitä he kotopuolessa olivat tottuneet.

Nämä kaksi tekijää synnyttivät varovaisemman ja hillitymmän kaupunkikulttuurin, joka alkoi toteuttaa itseään. Ihmiset jotka saapuivat maaseudulta törmäsivät tähän hillittyyn kulttuuriin ja oppivat pitämään turpansa tukossa julkisilla paikoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he itse olivat etunenässä paheksumassa uutta maalta tullutta aaltoa näiden tollomaisesta käytöksestään.

Tämä sama kehityskulku on varmaan läpikäyty ympäri maailmaa kaupungistumisen myötä. Euroopan vanhoissa valtioissa prosessi alkoi kuitenkin jo paljon varhemmin ja siksipä siellä on ehtinyt sikiämään jo aito kaupunkilainen lajityyppi. Nämä hypersosiaaliset persoonat kykenevät jatkuvaan uusien sosiaalisten kohtaamisten kirjoon, olemaan samanaikaisesti avoimia ja vilpittömiä, mutta välttäen vaikeita aiheita. He luovivat kaupungin sosiaalisessa maastossa sellaisella itsevarmuudella, joka suomalaisen jäykälle luonteelle on vierasta. Helsingin keskustaankin on viimeisien vuosikymmenien aikana alkanut nousta tällaista aitokaupunkilaista kulttuuria ja aitokaupunkilaisia hahmoja. Kyllä tännekin on siis syntymässä kaupunkikulttuuri, sen muotoutuminen vain vie muutaman sukupolven.

Espooseen kaupunkikulttuurikehitys ei ole vielä ehtinyt. Viisikymmentä vuotta sitten pelkkää metsää ja peltoa ollut maakaistale on nyt Suomen suurin esikaupunki ja näennäisesti toiseksi suurin kaupunkikin. Kaikki Espoossa ovat ensimmäisen tai toisen polven Espooseenmuuttaneita. Siellä klassiset hillitsevyyden mekanismit jylläävät vielä vahvoina kuorrutettuna porvarillisella pientalo-charmilla. Espoo siis otta kaupungistumisen suhteen vielä niin alkuaskelia, jossa kaikki on vielä vierasta, että kaikenlainen varovaisuus on ymmärrettävää. Siitä syntyy aito espoolainen ilmapiiri, jota voi aistia toreilla ja kauppakeskuksissa.

Muutin muuten muutama kuukausi sitten Espoosta Helsinkiin.