Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia
”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin
kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!
Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.
Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.
Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.
Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.
Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.
Frank Martela 
Näin se mielestäni menee. Sen sijaan, että pyrkisimme shoppaamaan onnea gojimarjoilla tai muulla muodilla ja asunnoilla, onni syntyy tekemisestä.
Olen hahmotellut asiaa positiivisesta psykologiasta tutuilla menetelmillä ja listaamalla oman elämän keskeisimpiä asioita. Tekemällä näitä meille itsellemme tärkeitä asioita joista nautimme ja jotka koemme merkityksellisiksi, elämä muuttuu mielenkiintoiseksi ja ajatuksemme, arvomme ja tekomme ovat linjassa. Se on onnea.
Olen selostanut kuinka jokainen voi lähteä pohtimaan omaa hyvää elämäänsä blogissani: http://www.vehmasassembly.com/about/aloita-tasta/
TykkääTykkää
Frank,
Loistokirjoitus!
Uuden uljaan maailman kirjoittanut Aldous Huxley on joskus tokaissut, että onnellisuutta ei saavuteta onnea etsimällä. Onni on aina muun toiminnan sivutuote.
Mielestäni tässä on jännä paradoksi. Yhtäältä onnen *tavoittelun* johdonmukainen päätepiste on gojimarjoihin hukkuva analyyttinen lähiöidylli. Toisaalta, ilman oikeita menetelmiä on oman arvomaailman ja omien elämänongelmien tunnistaminen todennäköisesti hyvin vaikeaa.
Toisin sanoen: onni ei seuraa onnen tavoittelusta
TykkääTykkää
Meillä on siis käsissämme paradoksi: (A) ihminen tavoittelee onnellisuutta, mutta (B) onnellisuudesta puhuminen ja (C) tietoinen onnellisuutta edistävien metodien käyttöönotto eivät välttämättä johda onnellisuuteen. Sen sijaan jatkuva puhe onnellisuudesta (B) voi johtaa ahdistavaan onnellisuusnormiin ja onnen tietoinen tavoittelu (C) taasen onnellisuuden oravanpyörään, jossa jatkuvasti kytätään uusia metodeja, jotka voisivat tehdä minusta vielä vähän onnellisemman.
Ratkaisuna mielestäni (A) pitää ajatella uusiksi. Ihmisen psykologian redusoiminen onnen tavoitteluksi vääristää ihmiskuvaa ainakin neljällä tavalla.
(1) Kun pyrimme ymmärtämään ihmisen pohjimmaisia motiiveja huomaamme, että sosiaalinen hyväksyntä ja sosiaalinen status ovat paljon keskeisempiä motivaatiotekijöitä kuin pelkkä onnellisuus. Ihmisellä on perustarve kokea olevansa muiden silmissä arvostettu. Kun sitten kulttuurimme asettaa itsensä toteuttamisen ja autenttisuuden yksilön päämääräksi, muodostuu tästä normi. Ihmisen sosiaalinen status määräytyy sen mukaan kuinka hyvin hän kykenee tässä tehtävässä onnistumaan, kuinka hyvin hän onnistuu tekemään itse itsestään onnellisen. Pyrkimys onnellisuuteen ei siis nykyään läheskään aina ole aitoa onnellisuuteen pyrkimistä, vaan valepuvussa olevaa sosiaalisen statuksen tavoittelemista. Tämän vuoksi onnellisuuden liika korostaminen on mielestäni dysfunktionaalista.
(2) Toiseksi yksilöllisen onnen tavoittelun takana oleva ihmiskuva epäonnistuu ihmisen perustavanlaatuisen sosiaalisuuden huomioonottamisessa. Nykyiset onnen tavoittelijat näyttäytyvät korostetusti itsensäkehittäjinä. Ihmisen hyvinvointi riippuu kuitenkin keskeisesti siitä, kuinka hyvin hänen ympäröivä yhteisönsä voi. Tämän vuoksi ihminen, joka keskittyy vain omaan hyvinvointiin ei välttämättä voi niin hyvin kuin kanssamatkustajansa, joka luonnostaan pyrkii myös kanssatovereidensa hyvinvoinnin parantamiseen.
(3) Kolmanneksi – kuten Sampsan ja Laurin kommenteissa molemmissa tulee ilmi, onni löytyy silloin kun keskittyy täysipainoisesti johonkin ihan muuhun. Eli sen sijaan, että pyrkisi olemaan onnellinen niin uppoutuu johonkin projektiin tai itseään suurempaan päämäärään. Tällöin onnellisuus voi syntyä tekemisen sivutuotteena, mutta se ei ole olemisen ja tekemisen pääasia.
(4) Neljänneksi ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä unohtaa sen suuren osuuden, joka kohtalolla ja sattumalla on onnen tavoittelussa. Johtavat positiivisen psykologian tutkijat Seligmanista lähtien ovat sitä mieltä, että merkittävämpää kuin mikään ulkoinen tekijä on sisäinen lähtötaso, jonka geenit ja varhaislapsuus määrittävät. Eri ihmiset syntyvät huomattavan erilaisella onnellisuuskapasiteetilla varustettuina ja tätä perustasoa on aikuisiällä hyvin vaikea muuttaa (Seligmanin mukaan kolme keskeistä metodia ovat meditaatio, lääkitys ja kognitiivinen terapia). Pienet jipot eivät siis auta, vaan tarvitaan aika syvälle meneviä keinoja, jotta onnellisuustaso oikeasti muuttuisi.
TykkääTykkää
Ei pidä tulkita väärin, että olisin jotenkin onnellisuuden olemuksen pohdintaa tai onnellisuutta edistävien asioiden tekemistä vastaan. Tätä pohdintaahan itsekin harjoitan jatkuvasti niin itsenäisesti kuin Coveyn tapaisten kirjojen tai Vehmaksen tapaisten blogien kautta. Erilaisia metodejakin olen kokeillut kirjoitustehtävistä ja meditaatiokurssista itsensäkehitysviikonloppuseminaariin asti. Diggaan todellakin siitä mitä Lauri ja Sampsa molemmat tekevät!
Puran näitä ajatuksia tähän näinkin kärjistetyssä muodossa, koska tämä on sellainen sisäinen dilemma, jonka parissa itse olen pitkään paininut. Mielelläni löytäisin jonkinlaisen ratkaisun onnellisuuden kulttuurin hyvien ja huonojen puolten väliltä.
Mutta ehkäpä vanhat itämaiset viisaudet ovat jo lausuneet ääneen tämänkin dilemman: ”Sormi joka osoittaa kuuta ei ole kuu. Samoin zen ei ole sanoissa ja metodeissa, vaan niiden takana.” Tai ”Itseensä takertuminen on kuin piikki lihassa ja buddhalaisuus on toinen piikki ensimmäisen poistamiseen. Kun se on ulkona, kummatkin piikit heitetään menemään.” Samoin metodit kohti onnellisuutta ovat vain toinen piikki, jotka ovat hyödyllisiä matkan varrella, mutta joihin ei tule kiinnittyä, vaan osata heittää menemään, jotta oikeasti olisi sisällä onnessa.
TykkääTykkää
Sivuhuomiona vielä, että Mandelan ja Franklin elämä edustaa mielestäni erilaista tapaa irrottautua onnellisuuskeskeisestä elämännäkemyksestä kuin zen. Mandela ja Frankl löysivät jonkin itseään suuremman asian, jonka rinnalla heidän oman elämänsä koettelemukset tuntuivat mitättömiltä. Zen taas pyrkii sisäisen kehityksen kautta irtautumaan siitä kehästä, jonka oma ego tarpeineen ja haluineen muodostaa.
TykkääTykkää
Frank,
Hyviä huomioita. Muutama kommentti, käänteisessä järjestyksessä :).
Metodeista: ”metodit ovat kuin tikapuu, joka tulee heittää menemään kun niillä on kiivennyt haluamaansa päämäärään.” Eli erilaiset itsetutkiskelun tavat auttavat matkalla kohti oman kutsumuksen löytämistä, mutta eivät tietenkään ole itsetarkoituksellisesti tärkeitä. Plus, että se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle.
Sitten numeroidut kohdat:
4) Niin kuin varmaan hyvin tiedät, olen tästä aivan vastakkaista mieltä. Sanoi Seligman mitä tahansa, on mielestäni suunnattoman vaarallista sanoa, että ihmisen elämäntilanne johtuisi jollakin tavalla lähtöasetelmista. Lähtökohdat eivät kuitenkaan koskaan määrää lopputulosta. Sen sijaan valinta-avaruus, jonka avulla voimme avittaa toimintaamme kohti mieleistämme lopputulosta on käytännössä ääretön, joten riittävän tarkkaan suunnattu ja motivoitu toiminta onnistuu hämmästyttävän suurella prosentilla. Se, mikä on kuitenkin varmaa on, että jos ihminen lannistuu ja jää syyttelemään geenejään tai sosiaalista perintöään, ei tuloksia todennäköisesti synny. Ensimmäinen askel onnistumiseen on yrittäminen
TykkääTykkää
Ehkä ristiriitaisuus piilee siinä, että onnellisuus on lopulta eri ihmisille eri asioita? Jos tuijotetaan ja ajatellaan vain epämääräistä ’onnellisuutta’ jäädään helposti kiinni siihen muiden määrittelemän onnellisuuden tavoittelun prosessiin. Eli onnellisuus ja sen tavoittelu voivat olla käsitteinä sellaisia, jotka eivät meitä lopulta auta?
TykkääTykkää
Valtavan hyvä kirjoitus, loistavia kommentteja! Erinomaista. Taputtakaa itsellenne! 🙂
Tänään olen ollut onnellinen. Sain pohdiskella töissä ankarasti, enkä ollut edes ihan kauheasti myöhässä. Olen ollut aika pirteä ja hyväntuulinen ja jaksanut työskennellä tehokkaasti. Osasin viisaasti pitää oikeassa kohdassa hyvän tauon. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin ja olen löytänyt itselleni sopivan olokolon luterilaisen raatamisen tuoman ylpeydentunteen ja taolaisen kedolla kirmaamisen välimaastossa.
Usein sanotaan, että asiat voisivat olla vielä paremmin. Enpä nyt tiedä. Olen tyytyväinen, miksi asioiden edes pitäisi olla paremmin? Siksikö, että enemmän on enemmän? Mutta jos on jo tarpeeksi. En tiedä olisiko enemmän liikaa, mutta tämä on jo oikein hyvä. Enemmästä likenisi jo muillekin, jääköön se heille.
Minusta kyse on niin monen asian yhteissummasta, että sen tiivistäminen on hirveän vaikeaa. Silti uskoisin, että on saatava riittävästi toteuttaa itseään ja toisaalta on osattava laskea irti ja antaa elämän viedä. On hyväksyttävä ja on löydettävä se hyvä siitä mitä se kulloinkin on. Ja silti on taisteltava ankarasti, toisaalta toisinaan ja yhtäältä kaiken aikaa.
Näitä asioita on hemmetin vaikea käsitteellistää puhtaan pelkäksi käsitteistöksi ja menetelmärepertuaariksi. Jotenkin taolinen sisälläni nyt sanoo, että go with flow – äläkä pohdi, että mitä tekisin, jos menisin sen tuulen mukana, joka juuri nyt puhaltaa. Mene, elä, hymyile ja nuuski. Elämä on siellä jossain, eli juuri nyt, juuri tässä. Juuri nyt on hyvä olla. Milloin mistäkin syystä. Onnellisuus on sävelmä, sitä pitää kuunnella eikä pohtia, että miksi tuokin nuotti on nyt tuossa.
Ja kun huono päivä menee pelkällä Perkeleellä, niin mitäpä sitäkään karttamaan. Se on se paras hyvä, joka juuri silloin on tarjolla. Erilaisia hyviä sitten toisella kertaa. Elämä on ihan tarpeeksi, joskus enemmän, joskus vähemmän. Sen kanssa on osattava olla harmoniassa, ja se onnistuu helpoiten kun ei liikaa yritä. Vähän vain, mutta sitäkin ankarammin. Etenkin, jos tuntuu siltä.
Sanoinko yhtään mitään? Tuntuu siltä, että aivan kaiken. Ja juuri se on juuri nyt se täydellinen. Vaikken ehkä mitään sanonut, sillä kun on onni on puro, antaa sen vain pulputa. Ohjatkoon se itseään, sehän se kuitenkin parhaiten sen taitaa. Nautitaan me sen riemusta!
TykkääTykkää