Kirkko ja minä – vai sittenkin kirkko ja me
Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.
Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.
Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.
Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.
Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.
Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja ”voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.
Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.
Frank Martela 
Minun mielestäni tuossa sinun näkökannassasi on kaksi ongelmaa:
1) imho kirkkoon on turha kuulua jos ei usko noihin perusteeseihin (kolmiyhteys, synti ja anteeksianto, kuoleman jälkeinen elämä (eli karikatyyrisesti koko kosminen juutalaiszombi-tarina)). Ei pidä unohtaa että kirkko on perustuksiltaan uskonnollinen yhteisö, ja luulen että suurin osa kirkosta eronneista ei oikeasti usko näihin asioihin. Itse asiassa koko kirjoituksessasi et kertakaan puhu uskosta siitä miten se liittyy kirkkoon ja kirkon toimintaan.
2) Kirkon kautta osallisuus maailmanlaajuiseen kristilliseen blokkiin. Eli jokainen suomalainen kirkon jäsen pelkällä jäsenyydellään tukee myös niitä kristinuskon suuntauksia jotka oikeasti saavat pahaa aikaiseksi maailmassa (enkä puhu edes varsinaisista uskonnon perusteella aiheutetuista sodista, vaan esim. kreationisteista ja katolisista, jotka haluavat kieltää perhesuunnittelun afrikkalaisilta). Tämä yhteys avautui minulle luettuani Dawkinsin Jumalharhan.
Vaikka tämä kotoinen kirkkomme tekee paljon hyvää, on sen perussanoma (ja perusteos) hyvin vaikea sovittaa nykyaikaan ilman että jompikumpi osapuoli joutuu taipumaan naurettavuuksiin saakka. Jos Raamatusta ei voida ottaa yhtään kappaletta ilman että se pitää selittää nykyiseen maailmankuvaan raamatuntutkijoiden ja teologien puolesta, mitä merkitystä koko kirjalla voi olla? Tai jos Raamatusta pitää hyvin tarkkaan poimia ne kohdat jotka voi lukea suoraan ja ne kohdat voi suoraan ohittaa, niin mitä merkitystä koko kirjalla voi oikeasti olla? Ja jos Raamattu kirjana on merkityksetön, miksi meillä pitää kirkossa olla tuota uskonnollista toimintaa ollenkaan?
Eikö olisi kaikkien kannalta parempi irrottaa kirkon sosiaalinen toiminta erilliseksi järjestöksi, joka tekee sosiaalityötä, järjestää kerhoja ja tarjoaa ”sielunhoitoa” ilman uskontoa? Sellaiseen järjestöön minä mielelläni maksaisin veroa.
Eli vielä lyhennettynä: miten voidaan puhua kirkkoon kuulumisen hyvistä ja huonoista puolista sivuuttaen samalla koko kirkon olemassa olon idean?
TykkääTykkää
Mikko tuo sun pohdintasi jää vähän vajaaksi. Käsittelet kirkkoa/uskontoa yhteiskunnallisena toimijana, mutta unohdat kokonaan uskon, joka kuitenkin on oleellisin ja ominaisin osa uskonnoissa ja kirkoissa. Kaikki se yhteiskunnallinen hyvä mitä kirkko tuottaa voitaisiin saada aikaan myös maallisten orgaanisaatioiden avulla. Uskonnon tuoma lohtu sekä toivo hyvän ja kauniin varmistavasta omnipotentista vaikuttajasta ovat ainoita seikkoja joihin uskonnoilla on monopoli.
Näin ollen jos oikeasti ja johdonmukaisesti haluat perustella kuulumista kirkkoon, sinun pitäisi ottaa kantaa myös uskonnollisiin kysymyksiin. Ei todellinen filosofi pelkkää epistemologisia ja ontologisia kysymyksiä 🙂 Uskotko sinä oikeasti uskontoosi liittyviin käsityksiin, jotka ovat tieteen todistamattomissa? Tai haluatko uskoa, sekin riittää.
Ongelmana on että tällä hetkellä puolustat instituutiota, joka tuottaa hyviä asioita, mutta joka on kuitenkin kokonaisuudessaan arvomaailmaltaan useissa kohtaa vanhoillinen. Kuten jo aikaisemmin totesin meillä on muitakin tapoja ja organisaatioita ajaa hyviä asioita maailmassa, niin miksi takertua kirkkoon? Ainoa asia, joka menetetään kirkon myötä on kristillinen usko. Loppujen lopuksi se on se mitä puolustat kun jäät osaksi kirkkoa. Koko jutun alku ja perusta.
Koko kommentini on nykyisessä käyttäytymiskoodistossa muuten totaalisen asiaton ja loukkaava. Ketään ei saisi vaatia puhumaan omista uskon asioista julkisesti. On sopivampaa kysyä seksuaalista suuntautumista tai poliittista kantaa kuin udella toisen näkemyksiä uskon kysymyksistä. Mutta epäsovinnaisuus on aina ollut toinen nimeni.
TykkääTykkää
Vastauksena molempiin kommentteihin: Se, että käsittelin kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana ja arvovaikuttajana, ja jätin itse uskon keskustelun ulkopuolelle oli tietoinen valinta.
Kun Reima nyt epäsovinnaisesti kysyi suoraan uskonko näihin uskontooni liittyviin tieteen todistamattomissa oleviin käsityksiin, niin vastaus on, että en. Tietysti aito filosofi ei ikinä sano lopullista ei:tä, mutta todella kaukana olen minkäänlaisesta uskosta sanan traditionaalisessa merkityksessä, aika ateisti siis olen tässä mielessä. Enkä edes koe mitään halua tai tarvetta uskoa mihinkään yliluonnolliseen.
Se mihin uskon, on ihmisyys, ihmistenvälisyys. Sieltä minä ammennan sitä pyhyyttä ja merkityksellisyyttä omaan elämääni. Toisista ihmisistä, ihmisten potentiaalista hyvään ja ihmiskunnasta ylipäänsä kaikkine puutteineen. Syyni kuulua kirkkoon liittyvät siis puhtaasti ihmisyyteen, ei jumaluuteen.
On toki olemassa muita instituutioita, jotka tekevät hyvää. Niistä mikään ei kuitenkaan nykyisellään ole kirkkoon verrattavissa. Jos löytyy se vaihtoehtoinen organisaatio, joka kykenee yhtä hyvin ja laajalle joukolle täyttämään niitä funktioita, joita kirkko nykymaailmassamme täyttää, niin sitten olen valmis harkitsemaan asiaa uudestaan. Jos esimerkiksi kirkon sosiaalinen toiminta tosiaan erotettaisiin omaksi erilliseksi järjestöksi, joka tekee sosiaalityötä, järjestää kerhoja ja tarjoaa ”sielunhoitoa” ilman uskontoa, niin minä antaisin tälle järjestölle siunaukseni.
En kuitenkaan näe, että näin tulee tapahtumaan ja pragmaatikko minussa sanoo, että on parempi operoida olemassaolevilla instituutioilla kuin odottaa, että se täysin oman arvomaailman mukainen instituutio tipahtaa eteen. Utopioiden sijaan olen kiinnostunut nykymaailman muuttamisesta paremmaksi. Siksi haluan olla mukana tekemässä kirkosta vielä nykyistä paremmin hyviä asioita palvelevan instituution.
TykkääTykkää
Frank: ymmärrän kyllä tuonkin katsantokannan.
Haluaisin kuitenkin kysyä vielä tuosta uskomisesta ja järjestäytyneestä uskonnosta syvemmin, ymmärrän että olet varmasti myös tutustunut aiheeseen syvemmin kuin itse olen, ja useammalta kantilta. Oma ”ateistinen” heräämiseni tapahtui tosiaan God Delusionin kautta, sen jälkeen olen lukenut aiheesta Harrisia ja Hitchensiä. Mielipiteeni asiasta on muodostunut siis osaltaan näiden hyvin polarisoivien ja erilaiseen poliittiseen ilmastoon kuuluvien kirjoittajien mukaan. Mutta näen kuitenkin tietyn vaaran uskonnollisen fundamentalismin kasvussa myös täällä, ja myös ihan kansankirkon sisällä.
Oletko itse tutustunut tähän ”uuteen ateistiseen liikkeeseen” jonka ”neljä tuomiopäivän ratsastajaa” ovat Dawkins, Hitchens, Harris ja Dennet? Mitä mieltä olet heidän asenteestaan ja mielipiteistään?
TykkääTykkää
Ei eettisin perustein kirkkoon kuuluminen ole ateistille loogisesti eheää, koska voit antaa sen saman panoksen vaikka Unicefille, jonka nyt annat kirkolle.
Totta puhuen, mä en edes jaa kirkon arvoja. Ne on osin ihan läpimätiä. Mut enpä sit siihen kuulukaan. Mä voin rehellisin sydämin sanoa, ettei musta koko laitos ole Hyvän asialla. Kyllä se hyvyys ja pahuus kumpuaa ihan meistä itsestämme.
Kirkot on kyl kauniita. Tosin ei yleensä Suomessa.
TykkääTykkää
Täytyy myöntää, että toki olen kuullut tästä ”uudesta ateistisesta liikkeestä”, mutta en ole heidän kirjojaan lukenut. Mutta kyllä minäkin olisin vakaumuksellinen ateisti, jos vaihtoehtona olisi Yhdysvaltalainen uskonnollisuus.
Mitä tulee Suomeen, näen liiallisen maallistumisen ja arvotyhjiön suurempana vaarana kuin uskonnollisen fundamentalismin. Ja lisäksi molempia vastaan voi mielestäni taistella tekemällä kansankirkosta liberaalimman.
TykkääTykkää
Mitä tulee tohon Unicef-pointtiin, niin kuten jo sanoin ”erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta.” Ei mikään muu instituutio kykene potentiaalisesti vaikuttamaan niin paljon suomalaisten arvomaailmaan kuin kirkko.
Ja totta kai ”hyvyys ja pahuus kumpuaa ihan meistä itsestämme”. Pointtina on, että parhaimmillaan kirkko instituutiona voi nimenomaan vahvistaa sitä hyvää.
TykkääTykkää
Kirkko on jo pitkään ollu semmonen ihme kitisevä jarru yhteiskunnassa. Se ei edusta oikeen mitään muuta maallisesti ku 50 vuotta vanhoja arvoja riippumatta ajanhetkestä. En heti näe, miten tästä löytyy ponnahduslauta hyvyyden vahvistamiseen.
Toisaalta se jotenkin edustaa myös sitä ikuista orjamoraalia, mihin en kyllä pysty sitten yhtään millään osallistumaan. Mut kukin kai tavallaan.
Jotenkin sen kirkon puuhastelun viimeinenkin uskottavuus on menny just siinä, että se perdes on tämmönen järkähtämättömyyden linnake, mut sit se kuitenkin muuttaa kantojaan, tosin ollen siinä aina ajastaan jäljessä. Se on jotenkin semmonen perässälaahaavan ankkurin kaltainen muumiopesäke.
Mut ehkä jengi jotenkin tavallaan kokee olevansa kirkon kansalaisia niinku joku muu vois kokee olevansa jonkun maan, maanosan tai maailman kansalainen ja siks siihen kuuluminen noudattaa jotenkin omaa logiikkaansa, joka ei oikein ulkopuoliselle kunnolla aukea.
TykkääTykkää
Avasin tämän keskustelun eteeni kaikista, koska siihen on ehkä nopeinta tarttua.
Niin, onko evlut ensisijaisesti ”väite totuudesta” vai ”eettis-poliitinen liike”. Frank kallistuu jälkimmäiselle kannalle, minä perinteisesti olen tuhahtanut tälle isäni edustamalle kannalle, ja ollut ”nuorena” muutenkin sitä mieltä, että filosofia on ontologiaa ja etiikka on ”vaan keksintöä”. No nyt olen alkanut kokea etiikankin syvälliseksi ja ymmärrän Frankin (äh taas kirjoittamassa Mikon…) ajatuksenkin. Mutta sanonpa vaan, että sama logiikka on johtanut kyllä kaikenlaisiin lopulta haitallisiin vedätyksiin, tyyliin, antaa kansan uskoa näin, jotta tekevät noin… Jos et usko raamatun tapahtumiin, niin onko meidän tosiaan pakko vaan alistua, että se nyt on vaan se väkevin organisaatio jonka kautta voi vaikuttaa niihin ja niihin ilmiöihin ihmiskunnassa. Sehän on ihan sama kuin ettei Suomessa kannata toimia kuin kolmessa puolueessa, koska niiden kautta voi kaikkiin asioihin vaikuttaa paljon enemmän kuin apupuolueiden kautta…
TykkääTykkää