Suvaitsevaisuus voitti vastajytkyn!

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

Yksi kommentti

  1. frank

    En selvästikään ole ainoa, joka kokee tärkeänä muistuttaa, että Haaviston menestys ei ollut antijytky, vaikka Helsingin Sanomia myöten sitä on sellaiseksi tituleerattu. Ainakin Topias Salonen, J. M. Korhonen ja Timo Soini ovat nostaneet esiin saman pointin.

    Tuntuu siis olevan kaksi leiriä, jotka pyrkivät omimaan Haaviston menestyksen: Ensinnäkin fanaattisten arvoliberaalien joukko, jotka juhlivat antijytkyä ajatellen, että ’nyt näytettiin junttisuomelle’ eivätkä tajua, että he ovat usein yhtä kapeakatseisia oman arvomaailmansa ylivertaiseksi julistamisessa kuin jotkut perussuomalaisten kannattajat. Kirjoitin itse asiassa tällaisista ’suorittajahipeistä’ kauan sitten käytyäni Kaakkois-Aasialaisessa meditaatiokeskuksessa.

    Onneksi Pekka on näiden asenteellisten kannattajiensa yläpuolella ja pyrkii kohtaamaan myös ne, jotka eivät jaa hänen liberaaleja arvojaan. Hän ymmärtää, että Perussuomalaisten kannattajat ovat oikeita ihmisiä oikeine huolineen eivätkä mitään hölmöläisiä, jotka eivät mahdu koulutetun viher-vasemmistolaiseliitin älyllisesti puhtaaseen Suomeen.

    Eli kaikki vastajytkyn julistajat: Muistakaa, että te juuri luotte sitä kahtiajakoa, jonka toiselle puolelle työnnätte perussuomalaiset.

    Tykkää

  2. Elisa

    Hyvä teksti!! Kiitos. Mahtavaa että tästä keskustellaan Suomessa.

    ”jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua.”

    Todellinen dialogi vaatii rohkeutta myös siksi, että toista kunnioittamalla ei voi pakottaa ketään muuttumaan. Ajatella, että kun sinua kunnioitan ja suvaitsen, niin sitten muutut. Kyse on yksilöiden omista valinnoista ja jokainen on vastuussa omistaan. Kunnioittavan kuuntelun avulla on mahdollista ymmärtää, että se mikä on minulle hyväksi, ei välttämättä ole hyväksi toiselle, hän voi valita toisin kuin minä. Ja hänellä on aivan yhtäläinen oikeus elää elämänsä niin kuin parhaaksi katsoo, kunhan ei vahingoita muita niin tehdessään. Mutta, ah ihanuutta, myös minulla on oikeus tehdä juuri niin, eikä kaikkien siitä tarvitse pitää. Ei se tee kummastakaan pahempaa tai huonompaa, että reitit ovat erilaiset.

    Ja kas, yhtäkkiä olemmekin tasa-arvoisia.
    Hyvä Suomi, hyvä Pekka, hyvä me!

    Tykkää

  3. Tt

    Tämä oli itseasiassa yksi parhaita tekstejä mitä aiheesta on kirjoitettu. Myös ensimmäinen kommentti on todella hyvä.

    Tykkää

  4. frank

    Kiitoksia Tt, Janne ja Elisa! Todellinen dialogi tosiaan on rohkeutta ja erityisesti itsehillintää vaativa taitolaji. Niin helposti tipahdamme takaisin oman näkökantamme sokeaan puolustamiseen. Siksi on niin tärkeää jatkuvasti muistuttaa itseään siitä, että jokaisessa ihmisessä on jotakin arvokasta ja jotakin mitä voimme häneltä oppia.

    Tykkää

  5. Joni H

    Frank, jos et ole lukenut Arbinger instituutin kirjaa Anatomy of Peace, niin suosittelen sitä lämpimästi. Siinä puhutaan mekaniikasta joka on noiden asioiden taustalla joista kahdessa viimeisessä kappaleessa puhut.

    Linkki Amazoniin: http://www.amazon.com/Anatomy-Peace-Resolving-Heart-Conflict/dp/1576755843

    Itse asiassa suosittelen tätä kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Kyseessä on sen verran yleismaailmalliset periaatteet että kaikki voivat niistä hyötyä. 🙂

    Tykkää

  6. frank

    Kiitos kirjavinkistä, Joni H. Pistin kirjan saman tien tilaukseen. Aihepiiri kiehtoo kovasti, mutta hyviä kirjoja toisen ihmisen oikeanlaisesta kohtaamisesta ei ole liikaa…

    Tykkää

Jätä kommentti