Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit

Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.

Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.

Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?

Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?

Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.

Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin

Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).

Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.

Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille

Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.

Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto

Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).

Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.

Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.

Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho

Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.

Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.

Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).

Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.

Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset

Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).

Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.

Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?

Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.

Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.

Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.

Miten tästä eteenpäin?

Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).

Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.

Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.

Yksi kommentti

  1. Tuomas Lahtinen

    Hyvä ja erittäin rakentava postaus! Se herätti samantien joitain ajatuksia, ja päätin tarttua (rakentavasti) kohtaan pienemmän tuottavuuden työntekijöistä. Otan lähtökohdaksi ajatuksen, että yritys palkkaa työntekijän, jos odottaa tämän tuottavan enemmän, kuin maksavan. Jos kaikki toimijat ovat rationaalisia, ja palkat sovitaan jokaisen kohdalla erikseen, niin kaikki saavat lopulta töitä, mutta jotkut pienellä palkalla. Käytännössä kaikki eivät ole rationaalisia ja palkkojen sopiminen ei ole niin joustavaa. Tästä syystä alimmilla henkilökohtaisen työkyvyn tasoilla työttömyys kasvaa, kun ei löydy tarpeeksi työntekijöitä jotka keksivät heille tuottavaa tekemistä sillä kustannuksella, joka heistä koituu (v.r.t Soinivaaran ja Vartiaisen raportti, kts. esim http://www.soininvaara.fi/2013/03/01/miksi-lisaa-matalapalkkatyota/). Himasen raportissa ilmeisesti ennakoidaan rajan nousevan. Henkilökohtaisten taitojen tulee olla yhä kovemmat, jotta pärjää uusissa töissä.

    Näkisin, että verotuksellinen keino tähän on, että matalapalkkaisten verotusta vähennetään (käteen jäävät tulot kasvavat) tai työnantajalle maksetaan tukea (työnantajan kustannukset pienenevät). Huono puoli tässä on, että tällöin kaikkien ihmisten insentiivit kouluttautua vähentyvät, sillä matalan tuottavuuden työntekijöitä tuetaan. Toinen huono puoli on, että suurituloiset voivat kokea tämän epäreiluksi, joten käytännön toteutus on hankalaa.

    Toinen keino on mielestäni tämä Himasenkin ehdoitus, että tuetaan ”vähemmän kyvykkäiden” ihmisten koulutusta, jolloin heistä tulee kyvykkäämpiä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi nuorissa pitää tukea huonoiten pärjääviä. Tällöin mm. tutkimus siitä, mitkä ovat syyt koulussa huonosti menestyvien koulumenestykselle ja miten heitä voisi paremmin tukea olisi hyödyllistä ja siihen kannattaa pistää resursseja. Tämä mielestäni liittyy myös näihin ajankohtaisiin syrjäytymisjuttuihin. Uudelleen kouluttautumistuki on hyvä niille, joilla on kykyä, mutta aloilla joita ei enään suomessa ole. Toki voi tietyssä iässä olla vaikeaa enää vaihtaa ammatti-identiteettiä. Tietyillä aloilla lieneekin hyvä tukea kotimaista toimintaa, mutta näillä aloilla pitäisi olla pitkän aikavälin startegia siitä, miten siirrytään pois kyseiseltä alalta. Esimerkiksi ei kouluteta kyseisellä alalla enää ihmisiä.

    Kolmas vaihtoehto, jonka näen on luoda uusia tapoja joilla ihmiset, joiden osaaminen ja kiinnostus ei ole niissä töissä mitä suomessa on tarjolla, voivat olla hyödyllisiä. Näkisin, että tässä palveluiden käytön lisääntyminen olisi tärkeää. Tähän voidaan vaikuttaa esimerkiksi palveluelinkeinojen verotuksella tai jopa tukemisella. Tukeminen voisi tässäkin tapahtua esimerkiksi matalapalkkatuon kautta (sillä tällöin tuki kohdistuisi nimenomaan niille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat) Yksinkertaistettuna esimerkkinä ihminen, joka tienaisi työttömyystukea 1000 euroa kotona ja tuottaisi 0 euron arvoisesti. Palveluammatissa hänen palkkansa voisi olla 2000 euroa ja tuottavuutensa 1500 euroa. Yhteiskunta jäisi 500 euroa voitolle uudesta järjestelystä.

    Tykkää

  2. frank

    Tuomas: Kiitoksia pohdinnastasi pienemmän tuottavuuden työntekijöiden työmahdollisuuksista! Uudelleenkoulutus on ensisijaisen tärkeätä, koska sen kautta voidaan saada ihmisistä täysi työpanos irti uudella alalla. Se ei tietystikään ratkaise kaikkea. Siksi jonkinlainen kansalaispalkka, tukityöllistyminen tai muu malli olisi saatava, jotta töiden vastaanottaminen olisi aina kannattavaa. Nykyjärjestelmässä on liian monia kannustinloukkuja, jotka estävät ottamasta työtä vastaan. Pitkäaikaistyöttömyys ei ole kenenkään etu, joten luovia ratkaisuja tälle alueelle tarvittaisiin.

    Ja kiitos Ilkka kehuista!

    Tykkää

  3. Jari Juslin

    Mainio selonteko, kiitos!

    Olet kovin oikeassa siinä, että rakentava keskustelu tämän raportin pohjalta on vaikeaa saada aikaan. Verotuksen keventäminen ilman perusteluja tukenaan haisee ja maistuu oikeistolaiselta ja kun koko raportti on ostettu kähmien Kataisen hyvältä veljeltä, on vaikea saada ketään vasemman laidan nimihahmoa edes keskustelemaan tästä turauksesta.

    Kustakin osakohdasta olisi mielenkiintoista saada jonkun tieteellisiä ansioita omaavan tutkijan katsaus maailmalta saatuihin tuloksiin. Siis, tutkijan, joka ei olisi etukäteen valikoitu olemaan varmasti Kataisen kanssa samaa mieltä.

    Tykkää

  4. Juho

    Olen myös lukenut tuon ja aika paljon muutakin Himasen tuotantoa. Minusta kirja yksinkertaisesti yrittää haukata liian ison palan ja siten onnistuu käsittelemään ongelmia vain otsikkotasolla. Tämä voi olla joskus ok, mutta pelkään että nyt tulee vain ns. otsikkotason ratkaisuja.

    Kirjoituksesikin oikeastaan vaatisi huomattavasti pidemmän vastauksen kuin mihin nyt tai ylipäänsä tässä kykenen, mutta muutama irtoheitto silti (en ole edes ensimmäinen kuka näitä esittää):

    – Rahoitusmarkkinoista ei puhuta kirjassa mitään. Niiden toimimattomuus on kuitenkin keskeinen syy siihen nykyisen laskukauteen sekä eurokriisiin.

    – Kestävyysvajetta liioitellaan usein, kun tarkoitus on perustella “välttämättömiä” poliittisia valintoja. En kiistä etteikö ongelma olisi ihan todellinen, mutta vajeen suuruus on myös poliittinen kysymys. Julkisen puolen vaje olisi varsin paljon hallittavampi ilman miljardien verokevennyksiä ja suoria yritystukia. Ja miksi oikeastaan halutaan puhua vain julkisesta kulutuksesta?

    – Työuran pituuden osalta on myös huomattava, että on monia ammattiryhmiä, jotka eivät ihan aidosti selviä nykyiselläänkin eläkkeelle vaan jäävät sairaseläkkeelle ennen virallista eläkeikää. Vaikuttaa aika erikoiselta vaatia pidempää työuraa mihin ihmiset pystyvät.

    – Globaali näkökulma ongelmanratkaisuun puuttuu. Miksi/miten luodaan kansallisia ratkaisuja laajempiin kysymyksiin? kts. vaikkapa Himasenkin mielellään lainaama Sen, jota ei ihan hirveästi kirjassa sittenkään sivuta.

    – Olen myös epävarma otetaanko ilmasto- ja ympäristöpolitiikan tilanne kirjassa tosissaan, vaikka sitä sivutaan runsaasti.

    Tykkää

  5. frank

    Jari: Rakentava keskustelu tosiaan tuntuu tällä hetkellä etäiseltä utopialta. Mutta ainakin voidaan pyrkiä ottamaan askelia siihen suuntaan. Siihen tällä kirjoituksellanikin pyrin.

    Juho: Monta hyvää pointtia. Tässä vastauksia niihin:

    * Voidaan tosiaan kysyä, miksi rahoitusmarkkinat otetaan tässä annettuna, eikä pohdita lainkaan, miten niiden toiminta tai toimimattomuus vaikuttavat talouteemme.

    * Tulevan kestävyysvajeen tarkka laskeminen on tietysti aina vähän arvauspeliä, mutta kaikesta huolimatta lienee totta, että se on merkittävä tulevaisuuden haaste Suomelle.

    * Työurien pituuden osalta keskustelua käydään mielestäni liikaa tarkan maksimi-iän ympärillä ja liian vähän sen seikan ympärillä, kuinka iso osa ihmisistä itse asiassa joutuu luovuttamaan tai luopuu työskentelystä jo sitä ennen. Näiden syiden erittelyllä ja korjaamisella olisi myös saavutettavissa isoja muutoksia. Tätä Himasen raportti tosin sivuaa puhuessaan työhyvinvoinnista, mielenterveystyöstä ja työllisyysasteen kasvattamisesta.

    * En ihan ymmärrä, mitä tarkoitat globaalilla näkökulmalla? Globaalien ongelmien ratkaisu ei oikein sovi tehtävänantoon, joka koskee Suomen tulevaisuutta. Ja nykyisellään kyllä käsitellään mitä globaalit murrokset – esimerkiksi rakennemuutos ja yritystoiminnan verkottuminen – tarkoittavat Suomen kannalta.

    * Ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuodaan kyllä kirjassa mielestäni aika vahvasti esiin yhtenä kolmesta perustavasta tavoitteesta, joiden pohjalta poliittisia päätöksiä tulee arvioida. Mutta toki tässäkin kohtaa voisi toivoa vielä enemmän konkreettisia ehdotuksia ja ratkaisuja, jotta otsikkotason päämäärä ankkuroituisi toteutettavissa oleviin käytännön toimenpiteisiin.

    Tykkää

  6. Pekka ei-Himanen

    Kaikin puolin kunnioitettavaa tutustua väliraporttiin ennen sen arvostelua! Siitä krediittiä Frankille.

    Raportin itsekin lukeneena kiinnitin huomiota ajatukseen ”Luovasta tuhosta”. Ts. yhteiskunnan ja talouden dynamiikan kannalta on ehdottoman hyödyllistä, että toimialarakenne uusiutuu ajoittain (s.93-94 / Talousteesi 8). 60- ja 70 -luvuilla agraariset työpaikat vähenivät, maa urbanisoitui – työn jalostusaste kasvoi siirryttäessä alkutuotannosta teollisuuteen ja palveluihin. Nyt käynnissä on vastaavanlainen muutos teollisesta tuotannosta informaatiotuotantoon ja informaation hallintaan. Kuten aiempikin muutos, nytkin yksilöt siirtyvät tuottavampaan työhön ja loputla kaikkien hyvinvointi kasvaa.

    Mutta.

    Sininen kirja huomioi yhteiskunnan tukitoimet tässä rakennemuutoksessa. Tarvitaan konkreettisia keinoja tukea sitä paperimiestä, jonka työpaikka siirretään Kiinaan. Hyvinvointi, uudelleenkoulutus jne. voivat olla oikeaan osuvia buzzwordeja – mutteivät käytännön toimenpide-ehdotuksia. Miten saada lakkautettujen tehtaiden työntekijöiden panos yhteiskunnan kannalta järkevään käyttöön?

    Ehkä näitä toimenpide-ehdotuksia nähdään hankkeen loppuraportissa sen nyt esitetyn 37 vuotta töissä -vision lisäksi. Niitä odotellessa.

    Tykkää

  7. Sam Sandqvist

    Minusta Himasen raportti on hyvä, mutta se ei ota minusta kantaa sen sisältämiin ristiriitaisuuksiin; suurin lienee kestävän kehityksen välttämättömyys (nyt käytämme 1.5 maapalloa, v 2050 3 kpl) ja kasvun ongelma (tavoite on 3%/v, joka antaa 4,4x resurssientarve v 2050; nykyinen on 1,5%/v joka antaa 1,8x resurssientarve v 2050). Miten näitä kahta voidaan samalla kannattaa? Ei voida, vaan on luovuttava ikuisen kasvun filosofiasta. Kestävä kehitys ei salli kasvua.

    Tykkää

  8. Aleksi

    Eräs kestävyysvajeen – termi joka syntyi EU:ssa vasta hetki sitten ja jonka Raimo Sailas syötti medialle, joka kannattaa siis ottaa suolahipun kanssa – paikkaamisen kannalta merkittävä tekijä on harmaa talous, jonka arvioidaan maksavan Suomelle viisi miljardia vuodessa. Etenkin jos kestävyysvajeen suuruutta on liioiteltu, mikä on ilmiselvästi tiettyjen tahojen intresseissä, voisi pelkästään veronkierron voimakkaalla torjunnalla ja maltillisilla veronkiritystyksillä pääomaverotukseen (mm. osinkotulojen 30% verovapaus) paikata pääosan vajeesta.

    Sen sijaan että eläisimme kurjistumista torjuvassa Suomessa, voisivat Himasen mainitsemat positiivisen psykologian / hyvinvoinnin lisäämisen keinot sitten olla verrattavissa vaikka 60-80-lukujen hyvinvointivaltion synnyttämiseen.

    Lieneekö sattumaa, että raportin tilaaja kokoomus, joka on mm. hallitusneuvotteluissa aktiivisesti vastustanut rahoitusmarkkinoilla tapahtuvan veronkierron eli merkittävimmän veronkierron torjumista ja päinvastoin pyrkinyt mm. hallintarekisterilailla laajentamaan mahdollisuuksia siihen, on saanut Himaselta raportin, jossa aihetta ei ilmeisesti (?) mainita lainkaan.

    Tähän verrattuna työurien pidentäminen (entisestään) valtiontalouden paikkaamiseksi vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta. Työuran ja keskimääräisen elinajanodotteen pituuksia olennaisempana pitäisin tässä nimittäin työuran jälkeen odotettavien elinvuosien määrää. Ensinnäkin, merkittävä osa elinajanodotteen noususta (etenkin 60-luvulta lähtien) on tullut muiden kuin eläkeikäisten kuolemien vähentymisestä – lasten, nuorten ja keski-ikäisten vähentyneet kuolemat – eikä niillä ole mitään tekemistä eläkeiän kanssa. Tässä Himanen vähän bluffaa.

    Eläketurvakeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan työurat ovat jo nykyisellään pidentyneet 2000-luvulla samaa tahtia eliniäodotteen kanssa.

    Oikeudenmukaisuuskysymyksenä pitäisin erityisesti sitä, että eläkeikää yhtenä viivana nostettaessa toisilla, korkeastikoulutetuilla, pidentynyt elinajanodote myös näkyy lisävuosina eläkkeellesirtymisen jälkeen, kun taas etenkin pienituloisilla (miehillä) eläkeiän nosto voisi jo nykytilanteessa vähentää eläkkeelle siirtymisen jälkeisiä elinvuosia esimerkiksi 80-luvulle verrattuna. Jos nostoon päädytään, olisi jonkinlainen porrastus siis kohtuullista.

    ”Paskanpuhujan” leima on kaiketi Himaselle tullut konkretian puutteesta ja osin kenties positiivisen psykologian propagoimisesta. Monilla voi myös olla epäillys, että pehmeät keinot kuten tuottavan hyvinvoinnin kasvattaminen jäävät – konkreettisten ehdotusten puutteessa – vaille alkurahoitusta ja toimia, mutta kovat keinot, kuten eläkeiän nosto ja yritysvero- ja tuloveroale toteutetaan muitta mutkitta. Jos raportti on tällaisin intentioin tilattu, kuten on ihan hyvää syytä olettaa, ei ole ihme että viestintuoja ammutaan.

    Tykkää

  9. Terve

    Työurien ja elinajanodotteen kannalta olennaista olisi tarkastella terveitä elinvuosia eli disability adjusted life years

    Tykkää

  10. frank

    Pekka Ei-Himanen: ’Luova tuho’ ja talouden toimialarakenteen uusiutuminen on tosiaan isossa mittakaavassa talouskasvun ja hyvinvoinnin lähde Suomelle. Mutta kuten Himanen toteaa, se ei lohduta irtisanottua työntekijää. Olen siis samaa mieltä siitä, että on ensiarvoisen tärkeätä vastata konkreettisesti kysymykseen: ”Miten saada lakkautettujen tehtaiden työntekijöiden panos yhteiskunnan kannalta järkevään käyttöön?”

    Sam Sandqvist: Talouskasvun ja ekologisuuden molempien ottaminen päämääräksi voi tosiaan tuntua ristiriitaiselta. Eli tätäkin teemaa olisi tärkeätä avata lisää: Voiko talouskasvu perustua niin paljon ’aineettomiin’ seikkoihin, että se ei vaikuta negatiivisesti ekologisuuteemme?

    Aleksi: Hyvä pointti harmaasta taloudesta. Erityisesti kansainväliseen sijoitustoimintaan liittyvä veronkierto on melkein miljardin euron kysymys Suomelle. Eli tehokkaat keinot sen suitsimiseksi olisivat yksi riittävän suuren mittaluokan vastaus siihen kestävyysvajeeseen, jonka paikkaamiseksi Himanen etsii keinoja.

    Terve: Aivan totta. Pelkän keskimääräisen eliniän sijasta nuo terveet elinvuodet kuulostavat järkevämmältä vertailukohdalta eläkekeskusteluun.

    Minä: Sinä ilmeisesti tiedät? Kerro siis meillekin?

    Tykkää

  11. frank

    Tässä vielä muutama aiheeseen liittyvä kiintoisa linkki:

    * Raija Julkunen: Yhteiskuntasopimuksella kohti tulevaa
    Raija Julkusen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaisema arvostelu Sinisestä kirjasta on yksi niistä harvoista kirjan arvionneista, joka on lukemisen arvoinen. Kriittinen toki, mutta perustellusti.

    * Elina Grundström: Himas-kohu vei huomion EK:n silmänkääntötempulta
    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Grundström muistuttaa, että vielä huomattavasti Himasen tutkimusta suurempi hintalappu on Tekesin alla toimivilla ’Strategisen osaamisen keskittymillä’, joihin on syydetty viiden vuoden aikana lähes miljardi euroa. Tämän lisäksi suorat ja verohelpotusten kautta tulevat yritystuet ovat arvoltaan lähes 5 miljardin euron luokkaa vuodessa. Olisi syytä kysyä, ovatko ne kaikki varmasti tarkoituksenmukaisia?

    * Palkansaajien tutkimuslaitos: Heikko liiketoimintaosaaminen syynä suomalaisyritysten kilpailukykyongelmiin
    Himanen kysyy raportissaan, miksi Suomi pärjää niin hyvin kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa, mutta ei yritysten aktuaalisessa menestyksessä. Hukkaamme siis johonkin potentiaaliamme. Kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparannan mukaan syynä on suomalaisyritysten huono uusiutumiskyky: olemme jääneet jälkeen kansainvälisessä kilpailussa niin tuotteiden jalostuksen kuin niiden markkinoinninkin osalta.

    Tykkää

Jätä kommentti