Hakutulokset: Eli onnellisen elämän

Itseohjautuvuusteoria – Eli onnellisen elämän kolme keskeisintä tekijää

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä? Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?

Psykologinen tutkimus on vuosikymmenten mittaan pyrkinyt antamaan monenlaisia vastauksia näihin peruskysymyksiin. Professori Carol Ryff näkee psykologisen hyvinvoinnin koostuvan kuudesta dimensiosta: autonomiasta, ympäristön hallinnasta, henkilökohtaisesta kasvusta, hyvistä ihmissuhteista, selkeästä tarkoituksesta ja itsensä hyväksymisestä. Professori Martin Seligman on vuorostaan esittänyt, että kukoistava elämä koostuu viidestä itseisarvoisesta elementistä: positiivisista tunteista, tekemiseen uppoutumisesta, aikaansaamisesta, merkityksellisyydestä ja hyvistä ihmissuhteista. Myös muita vastaavia malleja on vuosien varrella esitetty.

Perehdyttyäni aiheeseen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikkein perustelluin ja empiirisesti tutkituin näkemys onnellisuuden peruselementeistä löytyy professoreiden Edward Deci & Richard Ryan kehittämästä itseohjautuvuusteoriasta, joka esittää ihmisellä olevan kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Heidän mukaansa nämä perustarpeet ovat ihmisen hyvinvoinnin perusta, ilman niiden läsnäoloa elämässä ihminen ei voi hyvin. Tammenterho tarvitsee multaa, auringonvaloa ja vettä kasvaakseen tammeksi, samaten ihminen tarvitsee kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä.

Teorian taustalla on perustava näkemys ihmisestä aktiivisena organismina. Ihminen ei ole passiivinen ympäristöönsä reagoiva olio, vaan itseohjautuva ja itseään toteuttava inhimillinen olento. Tämä aktiivinen näkemys oli aikanaan radikaali poikkeama psykologiaa hallinneesta behavioristisesta perusnäkemyksestä, jossa ihminen haluttiin nähdä ulkoisen ehdollistumisen ja ympäristötekijöiden välisessä ristipaineessa rimpuilevana sätkynukkena. Nykyään on jo laajemmin hyväksytty, että ihminen ei ole pelkkä nautintokone tai nälän ja janon kaltaisia uhkia välttelevä olento. Sen sijaan me haemme itsellemme itseohjautuvasti haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämämme on rikkaampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.

Tällä polulla kohti rikkaampaa elämää omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys – tuttavallisemmin vapaus, virtaus ja vastuu – ovat keskeiset kukoistusta synnyttävät elementit.

Äläkä usko vain minua, sadat tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä kolme tekijää selittävät leijonanosan sekä päivittäin kokemastamme että pitkäaikaisesta hyvinvoinnistamme, niin länsimaissa kuin muissakin kulttuureissa. Psykologiset perustarpeet ovat olennaisia myös yksilön kasvussa ja kehityksessä: Näitä kolmea tekijää tukevat kasvuolosuhteet tuottavat hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia ja koulut, jotka tukevat näitä kolmea tarvetta saavat parempia oppimistuloksia. Näiden yleisten tulosten lisäksi näiden kolmen psykologisen tarpeen on osoitettu olevan merkittäviä tekijöitä niinkin erilaisilla elämänalueilla kuin työelämässä, urheilijoiden motivaatiossa, tietokonepelien menestyksekkäässä pelaamisessa, päihderiippuvuuksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ennustavat jopa sitä, kuinka laadukkaaksi yksilöt kokevat seksin.

Mistä näissä kolmessa perustarpeessa on siis kyse?

Omaehtoisuus (autonomy)

Autonomia eli omaehtoisuus tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että hän on vapaa päättämään itse tekemisistään. Autonomian edellytyksenä onkin valinnan- ja toiminnanvapaus, pakotettu ja tiukasti kontrolloitu tekeminen on sen vastakohta. Omaehtoisessa toiminnassa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta, sen sijaan motivaatio lähtee yksilön sisältä: hän kokee asian omakseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että yksilö nauttii tekemisestä itsestään tai että yksilö kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita tekeminen edistää. Autonominen toiminta on siis ennen kaikkea omaehtoista, yksilö kokee motivaation olevan lähtöisin hänestä itsestään eikä ympäristön tarjoamista kepeistä ja porkkanoista. ”Vapaus tai kuolema” – näin tärkeäksi moni yksilö on historian varrella kokenut tarpeensa elää omaehtoisesti.

Kyvykkyys (competence)

Kyvykkyys tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että hän osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyse on siis työntekijän osaamisesta ja aikaansaavuudesta: kyvykkääksi itsensä kokeva työntekijä uskoo pystyvänsä suorittamaan annetun tehtävän menestyksekkäästi. On helppo nähdä, että ihmiset nauttivat enemmän sellaisesta tekemisestä jossa pärjäävät, kuin sellaisesta, jossa suoritus jatkuvasti tökkii. Parhaimmillaan, kun haastetaso on tarpeeksi kova mutta koemme silti pärjäävämme, ihminen voi päästä flow-tilaan, jossa hän on täysin uppoutunut tekemiseensä. Ajantaju katoaa, kaikki tehtävään liittymätön hälvenee mielestä ja ihminen kohdistaa koko tarmonsa käsillä olevaan haasteeseen. Oleminen virtaa. Tätä kokemusta monet pitävät yhtenä ihmiselämän suurimmista nautinnoista, flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi pitää sitä jopa optimaalisena olemisen tilana.

Yhteisöllisyys (relatedness)

Kolmas sisäisen motivaation lähde kumpuaa ihmisen perustavasta tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Olemme luonnoltamme laumaeläimiä ja haluamme tulla kohdatuksi aidolla ja syvällisellä tavalla (Baumeister & Leary, 1995). Siksi hyvinvointimme on vahvasti kytköksissä ympärillämme oleviin ihmisiin: kun koemme, että meistä välitetään ja voimme olla syvällisessä yhteydessä läheisimpiimme, voimme hyvin. Ja kun koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, olemme parhaimmillamme myös esimerkiksi työntekijöinä. Ihminen ei lopulta ole yksilö, vaan suhdelo – olemme kytköksissä toinen toisiimme olemuksemme juuria myöten.

Siinäpä siis hyvinvoinnin kolme keskeistä psykologista ulottuvuutta. Niiden avulla voi katsoa paitsi omaa elämää, myös esimerkiksi yhteiskunnallista kehitystä. Voidaan esimerkiksi nähdä kuinka viimeisen sadan vuoden kehitys länsimaissa on valtavasti lisännyt ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään ja saada asioita aikaan. Mitä tulee omaehtoisuuteen ja kyvykkyyteen elämme siis ihmiskunnan historian parasta aikaa. Mutta samalla perinteisten yhteisöiden murentuminen on johtanut siihen, että olemme luultavasti myös keskimäärin kaikkien aikojen juurettomimpia ihmisiä, ja yhteisöllisyyden puute on johtanut monenlaiseen oireiluun. Samat kolme psykologista perustarvetta ovat keskeisiä myös motivaatiolle ja siksi työntekijöiden innostaminen parhaaseen suoritukseen edellyttää sellaisen työympäristön tarjoamista, jossa he saavat toimia omaehtoisesti, pääsevät toteuttamaan kykyjään ja ovat osa toimivaa työyhteisöä. Ja tämä koskee myös opetusta, jossa näiden tarpeiden tukeminen vahvistaa oppimotivaatiota ja sitä kautta oppimistuloksia.

Olitpa siis poliitikko, yritysjohtaja, opettaja tai ihminen, näiden kolmen perustarpeen tiedostaminen voi tuntuvasti auttaa kykyäsi parantaa työtulostasi ja elämääsi ylipäänsä. Olkoon omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys kanssasi!

P.S. Oma tämänhetkinen tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että olisi aika lisätä teoriaan vielä neljäs perustarve, jonka olen nimennyt hyväntahtoisuudeksi (benevolence). Se tarkoittaa inhimillistä halua tehdä hyvää eikä pahaa toisille ihmisille. Me välitämme toisista ihmisistä ja kärsimme nähdessämme toisten kärsivän. Mutta me myös saamme nautintoa, kun pystymme auttamaan toista ihmistä. Yhdessä professori Ryanin kanssa tekemieni alustavien tutkimusten tulokset ovat erittäin lupaavia, mutta vielä on liian aikaista vetää johtopäätöksiä. Mutta on siis mahdollista, että näiden kolmen laajasti tutkitun perustarpeen rinnalla on vielä neljäs kandidaatti inhimilliseksi perustarpeeksi. Sen mukaan voimme hyvin, kun koemme pystyvämme tekemään hyviä asioita toisille ihmisille.

Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?

”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”

Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:

”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor

Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.

Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.

Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.

Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.

Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.

Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.

Etsitkö onnea? Neljä syytä, miksi onnen tavoittelu tekee sinut onnettomammaksi

Asuttuaan aiemmin esimerkiksi Pariisissa ja San Diegossa Cynthia Andros päätti että on aika asettua aloilleen. Hän otti kartan esiin ja päätti laskea missä kaupungissa hän olisi kaikista onnellisin. Sää oli tärkeä kriteeri (sopivan lämmin, alhainen kosteusprosentti), samoin kaupungin oikea koko ja kulttuurielämä. Hän päätyi lopulta Ashevillen pikkukaupunkiin Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Kirjassaan The Geography of Bliss Eric Weiner kysyy Cynthialta onko Asheville hänelle koti. Cynthia on asunut siellä kolme vuotta mutta epäröi. Kaikki kriteerit eivät täyttyneet: Ashevillen lähellä on vuoristo ja luontoa, mutta ei merta. Ja isoa lentokenttääkään ei sieltä löydy. Asheville on enemmänkin “koti toistaiseksi.”

Cynthia on onnellisuuden tavoittelun uhri. Hän pyrkii niin kiihkeästi optimoimaan oman onnellisuutensa, että on lopulta kykenemätön sitoutumaan ja juurtumaan mihinkään.

Länsimaissa onnellisuudesta on tullut jonkinlainen kultainen vasikka, jota palvomme ja jonka eteen olemme valmiita tekemään uhrauksia. Onnellisuudesta on tullut kulttuurinen normi ja itsestäänselvä elämän päämäärä. Kaikkihan me haluamme olla onnellisia. Ja kaikkienhan meidän pitää olla onnellisia. Näin meille julistavat kaikenmaailman gurut kirjakauppojen hyllyiltä, lehtien sivuilta ja TV:n pyhältä alttarilta.

Toki onnellisena olemisessa on paljon hyvää. Mutta vaikka onnellisena oleminen näyttää olevan hyvä juttu, onnellisuuden tavoitteleminen voi itse asiassa olla huono juttu. Näin ajattelee esimerkiksi professori Adam Grant :

“On syytä uskoa, että onnellisuuden tavoittelu voi olla tie ahdinkoon.”

Tähän on ainakin neljä syytä:

1. Ihmiset etsivät onneaan vääristä paikoista

Onnen tavoittelu ei useimmiten toimi. Tutkimus osoittaa, että ne ihmiset jotka pitävät onnellisuuden saavuttamista erityisen tärkeänä, ovat keskimäärin vähemmän onnellisia kuin ihmiset, joille onnellisuus ei ole samanlainen pakkomielle. Miksi onnellisuuden tavoittelu ei sitten johda onnellisuuteen? Yksi keskeinen syy on siinä, että etsimme onnellisuutta vääristä paikoista.

Ihmiset unelmoivat isommasta talosta, hienommasta autosta, uusimmasta älypuhelimesta ja muista materiaalisista seikoista. Ihmiset haluavat menestyä ja nuoret haaveilevat kuuluisuudesta. Valitettavasti kaikki tavoitteet eivät ole samanarvoisia mitä tulee onnellisuuteemme. Jos ihminen todella pyrkisi onnellisuuteen, hänen kannattaisi opetella olemaan vähemmän innostunut noista materiaalisista tavoitteista, koska ne eivät onnellisuutta kovinkaan paljoa tuota. Sen sijaan kannattaisi panostaa itsensä toteuttamiseen, ihmissuhteisiin ja hyväntekemiseen.

2. Onnen tavoittelu voi tehdä sinut onnettomammaksi

Kuvittele, että katsoisit lyhyen filminpätkän, jossa suosittu taitoluistelijatar voittaa kultamitalin: Yleisö villiintyy ja luistelija halaa ilon kyyneleet silmissään valmentaajansa. Minkälaisia tunteita tämä video sinussa herättäisi? Jos olet keskimääräisen katsojan kaltainen, niin filmi kutittelee sinusta esiin erilaisia myönteisiä tunteita: luistelijattaren ilo tarttuu.

Mutta ennen kuin tutkijat näyttivät tällaista filminpätkää koehenkilöille, he manipuloivat puolet koehenkilöistä haluamaan onnellisuutta. Valitettavasti halu ei muuttunut todellisuudeksi: Ne koehenkilöt, jotka näin oli huijattu haluamaan enemmän onnellisuutta, arvioivat oman onnellisuutensa filmin jälkeen alhaisemmaksi kuin sen koeryhmän, jota ei vastaavasti manipuloitu.

Syy: Onnea kovasti halunneet henkilöt raportoivat olevansa pettyneitä omiin tunteisiinsa. Filmi saattoi saada heidät hivenen hymyilemään, mutta he olisivat halunneet saada siitä irti vielä enemmän onnellisuutta. Heidän onnellisuushimonsa siis esti heitä heittäytymästä nauttimaan tilanteesta.

3. Onnen tavoittelu voi tehdä sinusta itsekkäämmän ja yksinäisemmän

”Yhteys toiseen on onnea, jonka menettää keskittymällä liikaa itseensä.”
Heikki Peltola

Ovatko onnen tavoittelijat yksinäisempiä? Yhden tutkimuksen mukaan ovat. Mitä tärkeämpänä ihmiset pitivät onnellisena olemista, sitä yksinäisemmäksi he itsensä tunsivat. Eli vaikka se että olemme onnellisia saattaa joskus tehdä sosiaalisten suhteiden solmimisesta helpompaa, onnellisuuden tavoittelulla voi olla päinvastainen vaikutus.

Miksi sitten onnen tavoittelu johtaa yksinäisyyteen? Yksi selitys liittyy siihen, että länsimaissa miellämme onnellisuuden tavoittelun olevan jonkinlaista oman edun maksimointia. Sen seurauksena saatamme onnea tavoitellessa keskittyä liikaa itseemme muiden ihmisten kustannuksella.

Voimme uhrata monia asioita onnellisuuden alttarille, mutta ehkä traagisin uhraus on ystävyyden uhraus – erityisesti koska kestävä onnellisuus rakentuu paljolti ihmissuhteissa.

4. Onnellisuuden kulttuuri on erityisen vahingollinen niille, jotka eivät ole onnellisia

Onnellisuuden kulttuuri voi olla erityisen raskas taakka niille, jotka eivät onnistu elämään kulttuurin vaatimalla tavalla.

Elämä on monimutkaista: Jotkut asiat tekevät meidät onnellisiksi, toiset onnettomiksi. Ja niin sen myös kuuluu olla, koska “kaikki psykologiset tilat ovat jollakin tavalla hyödyllisiä selviytymisellemme.” Jos negatiivisilla tunteilla ei olisi mitään tarkoitusta, ei ihminen sellaisia kokisi. Ihmiselämässä on oltava tilaa kaikille tunteille, niin hyville kuin huonoillekin. Ja siksi on parasta hyväksyä myös negatiivisten tunteiden olemassaolo.

Onnellisuuden kulttuuri ei tee meille hyvää. Mutta erityisen pahaa se tekee niille ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät tällä hetkellä ole onnellisia. Kun mielesi on maassa, niin pahin mitä voi tapahtua, on että joku tulee kertomaan että “älä ole allapäin, piristy vähän.” Se kaksinkertaistaa taakan: Et vain ole onneton, vaan tunnet myös syyllisyyttä siitä että olet onneton. Omia tunteitaan vastaan taisteleminen ei koskaan johda voittoon. On parempi oppia hyväksymään elämä sellaisena kuin se on. Kun olet onnellinen, vaali sitä hetkeä. Kun olet surullinen, vaali myös sitä hetkeä. Molemmat tunteet ovat elintärkeä osa sitä ainutlaatuista tarinaa, joka on sinun elämäsi.

Mitä tavoitella onnellisuuden sijasta?

Kirjassaan Obliquity, taloustieteilijä John Kay esittää, että monet päämäärät elämässä, bisneksessä, politiikassa ja urheilussa saavutetaan parhaiten epäsuorasti. Onnellisuus on yksi tällainen epäsuora päämäärä. Mitä enemmän arvostat sitä ja mitä epätoivoisemmin pyrit tekemään itsesi onnelliseksi, sitä kauemmaksi se pakenee.

Uskon, että onnellisuus löytyy parhaiten merkityksellisen elämän sivutuotteena. Eli sellaisen elämän, jossa keskityt toteuttamaan itseäsi ja tekemään hyvää toisille ihmisille. Kun panostat ihmisen neljään psykologiseen perustarpeeseen – joista kerron kirjassani – saavutat onnen sivutuotteena.

John Lennon on laulussaan Beautiful Boy sattuvasti todennut: ”Life is what happens to you while you’re busy making other plans.”

Elämä on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään muita suunnitelmia.

Mainio sanonta. Mutta mitäpä jos otettaisiin ja tehtäisiin siitä vielä osuvampi? Tai osuvampi ainakin mitä tulee onnellisuuden lähteisiin. Pohjautuen ajatukseen, että onnellisuus saavutetaan parhaiten sivutuotteena olen muokannut lauseen uusiksi näin: “Happiness is what happens to you while you’re busy doing meaningful things.”

Onnellisuus on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään itsellesi merkityksellisiä asioita.

Tämä kirjoitus on lyhyt ote Valonöörit-kirjan onnellisuutta käsittelevästä luvusta. Lisää onnellisuuden tavoittelua kritisoivaa tutkimusta ja parempia päämääriä elämään löytyy kyseisestä kirjasta.

Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä

Jane Dutton on ihminen, jota haluaisit halata. Hänestä huokuu jonkinlaista vahvaa äidillistä karismaa. Ikäänkuin pelkkä hänen läsnäolonsa sanoisi sinulle, että olet hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Että kaikki on hyvin. Hänen katseessaan on kannustavaa myötätuntoa, joka saa sinut uskomaan itseesi ja ottamaan askeleen kohti unelmaasi.

“Liiketaloustieteen professori.” Sana herättää mielikuvan harmaantuvasta, tummaan pukuun pukeutuneesta vakavasta miehestä. Mutta niin vain Jane Dutton on University of Michiganin kuuluisan Ross School of Businessin liiketaloustieteen professori, joka on palkittu lukuisilla alansa arvostetuimmilla palkinnoilla ja arvonimillä.

Mitä hän sitten tutkii? Myötätuntoa organisaatioissa, positiivista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä, ihmisistä välittävää johtamista. Yhdessä entisten ja nykyisten opiskelijoidensa kanssa hän on lähes yksin raivannut liiketaloustieteen tutkimuskenttään tilaa puhua tunteista, myötätunnosta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Nyt hän on kuitenkin esittelemässä toista positiivisen psykologian suurta nimeä, Barbara Fredricksonia, joka on saapunut Michiganin yliopistoon kertomaan omista onnellisuuden ja rakkauden neuropsykologiaan liittyvistä tutkimuksistaan. Istun itse eturivissä oikealla, kun sähköistyn Janen käyttämästä sanasta. Hän kutsuu Barbaraa termillä lightneer eli valonööri.

Elämässä on lopulta vain kaksi suurta kysymystä: Mitä haluan tehdä? Ja miten saan sen tehtyä? Ensimmäinen koskettaa perimmäisiä päämääriä: Mitkä asiat ovat tekemisen arvoisia? Toinen koskettaa menetelmiä: Mitkä tekemisen tavat johtavat meidät parhaiten päämääräämme? Englanniksi erottelua voi Annu Niemisen tapaan hahmottaa vastakkainasettelulla ’Ability to Do the Right Thing’ ja ’Ability to Get Things Done’.

Molemmat ovat elämäntaidon avainkysymyksiä, jotka yhdessä muodostavat hyvän elämän selkärangan. Ja molemmat ovat kysymyksiä, joiden vastauksena on oma elämäsi. Vaikka et koskaan olisi miettinyt niitä tietoisesti, vastaat näihin kysymyksiin joka päivä, jokaisella teollasi ja valinnallasi. Siksi kannattaa hetkeksi pysähtyä katsomaan niitä tarkemmin.

Elämänhallinta on kykyä saada asioita aikaan. Asetamme jatkuvasti itsellemme erilaisia päämääriä. Haluan onnistua tärkeässä duuniprojektissa, haluan opiskella menestyksekkäästi, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa, haluan olla hyvä isä. Välillä onnistumme, välillä emme. Herään aamulla krapulassa ja tajuan, että missasin tärkeän tapaamisen. Tai olen kyllä töissä, mutta tärkeiden projektien sijasta surffaan sosiaalisessa mediassa stalkkaamassa ex-tyttöystävieni elämäntapahtumia. Tai suutun esikoiselleni jostakin täysin mitättömästä syystä. Toisilla meistä tuntuu olevan paremmat elämänhallinnan kyvyt kuin toisilla. He eivät lipsu valitsemaltaan polulta, vaan kykenevät saamaan asioita aikaiseksi. Mutta jokainen meistä retkahtaa joskus. Kykymme elämänhallintaan kertoo siitä kuinka vahvasti oman elämämme langat ovat omissa käsissämme.

Elämänarvostus on kykyä pyrkiä oikeisiin asioihin. Pyrimme elämässämme moniin asioihin, mutta läheskään kaikki niistä eivät tee meitä onnelliseksi. Liian usein käytämme kallista aikaamme tavoitellen asioita, joita emme edes ole aktiivisesti valinneet. Meistä vain tuntuu, että meidän kuuluu tehdä niin. Menemme lukioon, koska isä ja äitikin menivät. Ajaudumme tiettyyn työpaikkaan ja pysymme siellä kymmenen vuotta, koska niin se vain menee. Rääkkäämme itseämme salilla viisi kertaa viikossa, koska kaikki muutkin tekevät niin. Olemme ajopuita omassa elämässämme, menemme sinne minne virta vie. Vaihtoehtoisesti voisimme pysähtyä ja valita itse. Voisimme alkaa elää omaa elämäämme itse valitsemallamme tavalla.

Kun tuomme elämänhallinnan ja elämänarvostuksen yhteen, näemme että lopulta on neljä erilaista tapaa elää elämäänsä. Voimme olla onnettomia ihmisiä, saamattomia hippejä, tyhjiä suorittajia tai valonöörejä.

Liian moni ajattelee, että vaihtoehtoja on vain kaksi: Haluammeko olla menestyksekkäitä suorittajia vai saamattomia hippejä? Saamattomalla hipillä tarkoitan tässä ihmistä, jolla on kyllä sydän paikallaan, mutta ei oikein käytännön kykyä saada asioita aikaiseksi. Hän on rauhan mies ja hyväsydäminen muita kohtaan. Hän on osannut kyseenalaistaa systeemin ja käyttänyt aikaa siihen, että on oppinut valitsemaan itse. Hän tietää mihin uskoa ja mitä elämässään haluaa saada aikaiseksi.

Valitettavasti maailma ei parane, vaikka kuinka soittaisi sitä kitaraa kotonaan. Kun tarvittavat elämänhallinnan työkalut uupuvat, jää ihminen helposti lähtötelineisiin. Ei se maailma siitä parane, vaikka kuinka peukuttaisi oikeita asioita Facebookissa. Maailma muuttuu tehokkaalla toiminnalla. Ja sama pätee myös omaan elämään: Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön.

Tyhjä suorittaja on tällaisen hipin vastakohta. Hänellä on rautainen itsekuri ja hän on tottunut tekemään työtä päämääriensä eteen. Hän ei ole pelkästään kova tekemään työtä, vaan myös strateginen: Hän miettii kahdesti miten hän parhaiten tavoitteeseensa pääsee. Siksi hän on tottunut menestymään: Kun hän asettaa tavoitteen, hän myös pitää huolta, että sen saavuttaa. Ayn Rand kuvaa häntä seuraavasti: ”Hän on mies [sic], joka ei koskaan hyväksy sitä, että toisilla olisi oikeus pysäyttää hänet. Hän asettaa päämääränsä ja etenee sitä kohden.”

Valitettavasti tällaisen ihmisen suorittaminen on onttoa, koska hän ei ole onnistunut löytämään niitä elämän päämääriä, jotka ovat oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Hän saattaa pärjätä kilpailussa toisia vastaan, mutta hän kilpailee kokonaan väärissä asioissa. Voittaminen ei lopulta tee edes häntä itseään onnelliseksi. Kun vanhentuva bisnes-magnaatti itkee yksin kartanossaan, miksi ei ollut koskaan läsnä lapsilleen, on hän tyhjän suorittamisen uhri. Hänen rautainen tahtonsa on alistanut toisia ihmisiä, mutta liian myöhään hän tiedostaa, että se tahto alisti myös hänet itsensä. Hän tukahdutti liian pitkään ne elämänarvot, jotka olisivat voineet tehdä hänen elämästään kestävällä tavalla onnellisen.

Saamattoman hipin ja kylmän suorittajan välissä on se kaikkein onnettomin vaihtoehto: Ihminen jolta puuttuu sekä elämänhallinta että toimivat elämänarvot. Kutsun tällaista ihmistä onnettomaksi ihmiseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos elämästä puuttuu päämäärät ja hallinnantunne, johtaa tämä helposti ahdistukseen tai jopa masentumiseen. Hyvinvointimme on paljolti kiinni arvoistamme ja kyvystämme hallita elämäämme. Niiden puute vaarantaa onnellisuutemme.

Mutta samalla tällainen henkilö on onneton myös siinä mielessä, että hän ei ole syntynyt onnekkaiden tähtien alle. Sekä elämänhallinnan että elämänarvostuksen kyvyt ovat opeteltavissa olevia asioita. Mutta ne vaativat, että meillä on ympärillämme hyviä ihmisiä, jotka kykenevät nämä elämänohjeet meille omalla esimerkillään ja viisailla sanoillaan opettamaan.

Jotkut meistä ovat kuitenkin niin onnettomassa asemassa, että eivät ole saaneet elämän eväiksi kumpaakaan. Ehkä heidän vanhempansa olivat liian keskittyneitä omiin ongelmiinsa tai uraansa, tai vanhemmilta itseltään puuttui elämänhallinnan kyky, eivätkä he kyenneet antamaan jälkikasvulleen kannustavaa lapsuutta. Jokainen onneton ihminen on siis paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteisöllinen tragedia: Me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet tämän ihmisyksilön kasvattamisessa. Me emme ole antaneet hänelle niitä eväitä, joiden avulla pärjätä tässä monimutkaisessa modernissa maailmassa, joka vaatii ihmiseltä aktiivista otetta ja kykyä itsenäiseen elämänhallintaan.

Mutta onnettoman ihmisen, saamattoman hipin ja kylmän suorittajan lisäksi on olemassa vielä neljäs tapa elää elämäänsä: Valonööri. Ja siksi innostuin niin kovasti Jane Duttonin puheesta. Vihdoinkin minulla oli sana kuvaamaan tätä elämäntapaa. Duttonin mukaan valonööri on ihminen, joka ”säteilee valoa ympärilleen. Hän on myönteisyyden ja myötätunnon majakka.” Valonööri on siis valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoisen myönteiset elämänarvostukset. Mutta valonööri–sanan jälkimmäinen osa viittaa insinööriin. Ja insinööriys tarkoittaa käytännöllistä fokusta ja kykyä tehdä todeksi niitä arvoja, joihin henkilö uskoo.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.

Puheen jälkeen riensin Duttonin puheille ja kerroin kuinka tuo yksi sana hänen puheessaan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kerroin myös, että näen hänet itsensä erityisen hyvänä esimerkkinä valonööristä: Näen että hänellä on hipin sydän, hän uskoo aidosti myötätunnon ja myönteisyyden voimaan. Mutta hän ei rämpytä kitaraa kotonaan, vaan on onnistunut luomaan omalle arvomaailmalleen tilaa yhdessä maailman johtavista business-yliopistoista. Hänen ansiostaan Yhdysvaltalaisten ja kansainvälisten yritysten johtoon kasvaa nuoria, jotka ovat tietoisia myötätunnon merkityksestä hyvän yrityskulttuurin rakentamisessa. Hänen ansiostaan saatamme siis huomenna nähdä aavistuksen verran inhimillisemmän yritysmaailman, jossa johtajat ovat aidosti kiinnostuneita myös siitä vaikutuksesta, mikä heidän yrityksellään on työntekijöidensä ja laajemman yhteisön elämään.

Myöhemmin oivalsin, että meillä on myös olemassa kansainvälinen palkinto, joka on räätälöity valonöörejä varten: Nobelin rauhanpalkinto. Sen saadaksesi ei riitä että olet tehokas, eikä riitä että sinulla on oikeat arvot. Nobelin rauhanpalkinto myönnetään niille ihmisille, joilla on sekä jalo ihmiskuntaa edistävä päämäärä että rautainen kyky saada tuloksia aikaan tämän paremman maailman aikaansaamiseksi. Eli Nobelin rauhanpalkinto myönnetään maailman parhaille valonööreille.

Valitettavan moni ihminen – erityisesti työssään – keskittyy liikaa suorittamiskysymykseen. Valtaisa määrä mies- ja naistyötunteja käytetään sen pohtimiseen, ”miten tehdään asioita paremmin.” Jos edes kuudesosa tästä ajasta käytettäisiin sen miettimiseen, ”miten tehdään parempia asioita” olisi ensinnäkin ihmisten oma elämä huomattavasti parempi. Mutta toiseksi, koko yhteisömme voisi paremmin. Sokean kehityshuuman sijasta aikamme kaipaa enemmän pohdintaa siitä, mikä kehitys on ihmiselle hyväksi. Ei siis riitä, että kehitämme omaa tai muiden kykyä saada asioita aikaiseksi. Tarvitsemme enemmän pohdintaa siitä, mitkä asiat todella ovat aikaansaamisen arvoisia. Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä!

Kun olin Michiganissa poistumassa luentosalista, kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Käännyin ympäri: Jane Dutton riensi halaamaan minua ennen kuin lähdin. Me halasimme.

Edit: Tästä kevään 2014 kirjoituksesta jalostui lopulta keväällä 2015 ilmestyneen kirjani ’Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja’ johdanto-luku.

6 + 1 asiaa tahdonvoimasta, jotka opin juoksemalla ensimmäisen maratonini

Vuonna 2003, viikkoa ennen Tukholman maratonia, läpiajoni futismatsissa katkesi raakaan takaapäin tulevaan taklaukseen. Kun kaverit lähtivät kohti Tukholmaa, jäin kainalosauvoineni kotirantaan odottamaan nyrjähtäneen nilkan paranemista. Siitä lähtien maraton on jyskyttänyt takaraivossa haasteena, joka on pakko selättää. Pitkät lenkit ja krapula sopivat kuitenkin huonosti yhteen, joten villeinä opiskeluvuosina oli turha haaveilla sopivasta treenirauhasta. Mutta kuluvan vuoden olen ollut Yhdysvalloissa ja sosiaalinen elämäni on olematonta. Yksin on vähän hassu käydä baareissa, joten selityksiä ei enää ollut jäljellä. Oli aika tarttua härkää sarvista…

1. Tee tai älä tee – älä melkein tee

Keväällä 2012 kokeilin olisiko minusta maratonariksi osallistumalla Töölönlahti Blackjack-juoksuun. Töölönlahti Blackjack tarkoittaa 21 kierrosta Helsingin Töölönlahden ympäri, eli yhteensä noin 44 kilometriä. Riensin paikalle vähän myöhässä, heitin eväspussini puun juurelle ja ehdin parahiksi lähtöviivalle juuri, kun lähtölaukaus kajahti. Ensimmäiset kymmenen kierrosta menivät varsin leppoisasti mutta sitten alkoivat vaikeudet. Orastavan polvessa olevan vihlonnan ohella jalkapohjani alkoivat hiipien huutaa kivusta. Laskin päässäni, että kierroksia on vielä kymmenen edessä eli yli 20 kilometriä. Se tuntui paljolta, jos tuntemukseni olivat jo nyt näin tuskalliset. Mitä jos juoksisin ekan maratonini vasta kesäkuussa ja ottaisin tämän vain harjoittelulenkkinä? Turha tässä on paikkoja rikkoa, sillä silloin en pysty seuraavassakaan koitoksessa maratonia juoksemaan. Jos nyt tuntuu jo näin pahalta, niin eikö ole aika epätoivoinen ajatus selvitä maaliin asti?

Kysymykset risteilivät mielessäni. Jalkapohjien kipu alkoi tuntua yhä sietämättömämmältä. Puusillalla iltapäiväkävelyllä ollut opiskelukaveri tuli vastaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan. Viiden minuutin juttutuokion aikana annoin lopetuspäätöksen hiipiä salaa mieleeni. Kävelin jäljellä olevat metrit maalialueelle ja lopetin juoksun 13 kierroksen eli noin 27 kilometrin kohdalla. Se oli koko kesän viimeinen lenkki minun osaltani.

Keskeytykseni ei ollut yllättävää sillä olin rikkonut Yodan kuuluisaa ohjetta vastaan:
”Do. Or do not. There is no try.”

On aivan turha lähteä juoksemaan maratonia, jos ei ole asettanut tavoitetta tarpeeksi päättäväisesti. Kavereille sanoin, että menen juoksemaan niin monta kierrosta kuin hyvältä tuntuu. Kenellekään en sanonut, että ajattelin juosta täydet 21 kierrosta. Pidin siis alusta asti takaportin auki lopettaa juoksun ennen aikojaan. Jos etukäteispäätökseni olisi ollut tarpeeksi vahva, en olisi antanut mielessäni tilaa keskeyttämisajatuksille. Olisin tukahduttanut ne, ennen kuin ne edes muotoutuisivat ajatuksiksi. Kun ne nyt kuitenkin pääsivät nakertamaan väsynyttä sieluani, oli vain ajan kysymys, milloin tahdonvoimani antaisi periksi.

Vuonna 2013, osallistuessani Vermontin Mad Marathon-juoksuun, oli päätökseni alusta lähtien vakaa enkä missään vaiheessa harkinnutkaan mitään muuta kuin koko matkan juoksemista. Olimme perheeni kanssa ajaneet yli 500 kilometriä päästäksemme lähtöpaikalle. En ajanut sitä matkaa käydäkseni kokeilemassa maratonin juoksua, vaan juostakseni maratonin.

2. Yhteinen tavoite on vahvempi tavoite

Töölönlahti Black Jackissa en lähtenyt liikkeelle yksin, vaan hyvän ystäväni kanssa. Ensimmäiset 21 kilometriä menivätkin mukavan kepeästi juosten ja rupatellen. Valitettavasti tämä kaverini oli tullut juoksemaan vain puolimaratonin. Kun hän siirtyi nurmikentälle nauttimaan kesäauringosta, alkoivat vaikeuteni.

Jäin siis yksin juuri kun juoksun raskaampi puolisko alkoi, vaikka tiedän olevani luonteeltani laumaeläin, erityisesti mitä tulee urheiluun. Jos kyseessä olisi ollut joukkueen kunnia tai yhdessä juostu viesti, olisin löytänyt itsestäni aivan erilaisia tahdonvoiman voimavaroja kestää kipua. Tämän olin huomannut aikanaan esimerkiksi 63 kilometriä pitkällä Tartu Ski Marathonilla. Keskivaiheen epätoivoiset hetket olisivat varmasti johtaneet keskeytykseen, jos olisin hiihtänyt yksin. Mutta kavereiden kannustus (kiitos Antti ja Samuli!) ja yhteinen päämäärä pitivät minut vankasti tiellä läpi tuskan.

Vermontissa 2013 lähdin myös liikkeelle yksin, mutta tällä kertaa seura löytyi puolenvälin jälkeen, kun meistä toisilleen tuntemattomista juoksijoista kasvoi yhteisen päämäärän eteen ponnistava porukka (näin siis siellä ryhmän keskivaiheilla, kärkipään juoksijoilla on vähän eri meininki). Tsemppasimme toinen toisiamme, haimme tukea toisistamme juoksemalla rinnakkain. Tarjosipa eräs kanssajuoksija minulle myös energiageelejään, jotta paremmin jaksaisin.

Evolutiivisesti katsoen ihmisen keskeinen erityispiirre eläinkunnan joukossa on kyky tavoitella jaettua päämäärää. Mielemme design on sellainen, että olemme erityisen kykeneviä saavuttamaan tavoitteita, jotka jaamme muiden kanssa. Siksi kannattaa aina miettiä, löytyykö tovereita, joiden kanssa jakaa itselleen arvokkaat tavoitteet. Massatapahtumassa on se hyvä puoli, että nämä tuiki tärkeät tukihenkilöt voivat löytyä rinnaltasi, juoksemassa kohti yhteistä päämäärää!

3. Älä tuhlaa turhaan tahdonvoimaasi ennen suurta koitosta

Saavuin Töölönlahdelle viime hetkellä, tuhlattuani aamun sopivien vaatteiden etsimiseen ja mahdollisen juoksun aikaisen tankkauksen miettimiseen. Lopulta olin paikalla vain minuuttia ennen lähtövihellystä stressattuani matkalla, että ehdinkö lainkaan ajoissa. Toisin sanoen, tuhlasin ison osan tahdonvoimastani kaikenlaiseen turhaan aamuiseen häsläykseen, jonka olisi hyvin voinut hoitaa aiemminkin. Kun lähdimme juoksemaan, oli tahdonvoimani jo valmiiksi heikossa hapessa.

Vermontissa toimin täysin päinvastoin. Tein edellisenä iltana itselleni listan kaikista asioista, jotka minun pitää aamulla muistaa (syö näitä muroja aamiaiseksi, lunasta numerolappu, muista käydä vessassa ennen lähtöä jne…). Aamulla ennen kisaa minun ei siis tarvinnut tehdä yhtään tahdonvoimaa kuluttavaa päätöstä, vaan toteutin vain konemaisesti niitä askeleita, jotka olin etukäteen tarkasti miettinyt. Söin illalla myös tukevan pasta-annoksen ja menin ajoissa nukkumaan. Näin olin sekä fyysisesti että henkisesti mahdollisimman terävässä iskussa kun lähtölaukaus kajahti.

4. Aseta suorituksillesi selkeä aika ja paikka

Kun treenasin Töölönlahtea varten, oli tavoitteeni juosta kolmesta neljään lenkkiä viikossa. Joka päivä oli kuitenkin jotakin tähdellistä tapahtumassa työ- tai kotirintamalla. Aina oli jokin hyvä syy miksi juuri tänään ei ehdi lenkille. Käytännössä juoksutahtini olikin siksi yhdestä kahteen lenkkiä viikossa. Tämä riittämätön treenaus oli varmasti se perustava syy sille, että jalkani kipeytyivät juoksun aikana niin että oli mahdotonta jatkaa.

Otin tästäkin opikseni kun lähdin valmistautumaan Vermontin maratoniin. Samana päivänä kun tein päätöksen maratonin juoksemisesta, otin kalenterin esiin. Itse asiassa piirsin sellaisen paperille ja laitoin seinälle. Merkitsin siihen jokaisen ennen maratonia juostavan lenkin pituuden sen päivän kohdalle, jolloin kyseisen lenkin juoksisin. Kun suunnitelma oli selkeästi esillä seinällä, oli siitä vaikeampi livetä ja nyt tosiaan juoksin sen tarvittavat kolme tai neljä kertaa viikossa.

Psykologit kutsuvat tätä toteutusaikomukseksi (implementation intention). Tutkimukset osoittavat että tavoitteen asettaminen yksin ei useinkaan riitä. Kun ihmiset samassa yhteydessä päättävät myös, miten ja missä he päätöksensä toteuttavat, kasvattaa tämä merkittävästi onnistumistodennäköisyyttä. Ei siis riitä että päättää tehdä jotakin. Pitää samalla myös päättää, koska kyseisen asian tekee.

5. Tee kynnyksestä lähteä liikkeelle mahdollisimman matala

20 sekunnin säännön hengessä tein lenkillelähdöstä mahdollisimman helpon. Pyrkimyksenä oli hioa pois kynnys lähtöpäätöksen ja ensimmäisten askelten väliltä. Tein suunnitelman siitä mitä vaatteita käyttäisin milläkin säällä. Karttapalvelun avulla mittasin itselleni sopivat lenkkireitit lähimaastosta, jotta h-hetkellä ei tarvitsisi tuhlata aikaa reitinsuunnitteluun. Kun siis kalenterissa luki ’8 km lenkki’, tiesin heti minkä reitin tänään juoksisin ja mitä laittaisin päälleni. Tämän ansiosta, kun oli aika lähteä lenkille, iskivät päkiäni asfaltin pintaa alta aikayksikön.

6. Jaa iso tavoite sopiviin osatavoitteisiin

42 kilometriä on pitkä matka ja alkuvaiheessa maali häämöttää todella kaukana. On siis turha keskittyä siihen. Siksi tutustuin reittikarttaan huolellisesti ennen reittiä ja jaoin reitin sopiviin osatavoitteisiin: Esimerkiksi 27 kilometrin kohdalla oli reitin korkein kohta, yli 300 metriä lähtöviivaa korkeammalla. Tähtäsin askeleeni siihen ja ajattelin että jos siihen jaksaa niin loppu onnistuu varmasti. Rankimmissa vaiheissa tähtäsin vain yhdeltä mailikyltiltä seuraavalle keskittäen tarmoni siihen. Vuorta ei valloiteta tuijottamalla huippua, vaan yksi askel kerrallaan. Samoin isot tavoitteet saavuttaa parhaiten jakamalla ne sopiviin osatavoitteisiin ja juhlistamalla jokaista edistysaskelta erikseen.

Maaliintulo

Miten Vermontissa sitten kävi? Puoleenväliin asti juoksu sujui varsin kevyesti ja onnistuneen treenauksen vuoksi eivät polvet tai muut paikat missään vaiheessa muuttuneet turhan kipeiksi. Maratonarit puhuvat usein 30 kilometrin jälkeisestä ’seinästä’, mutta itselleni raskaimmat hetket osuivat kolmanteen neljännekseen (~21 – 32 km). Jalat alkoivat jo väsyä, mutta maali häämötti vielä kaukana. Silloin nuo kanssajuoksijoiden tsemppaukset antoivat voimaa. Samaten yleisön kannustushuudot siivittivät jokainen aina muutaman sata metriä eteenpäin väsynyttä juoksijaa. Kun jäljellä oli enää kymmenen kilometriä, alkoi maali vetää puoleensa ja löysin itsestäni uusia voimia. Viimeisen viiden kilometrin aikana polvikipu pakotti kävelemään kaikki alamäet (josta seurasi koomisia kohtaamisia muutaman juoksijan kanssa: ohitin heidät jokaisessa ylämäessä ja he puolestaan ohittivat minut jokaisessa alamäessä), mutta siinä vaiheessa tiesin että voin vaikka kontata maaliin, mutta tänään se tapahtuu. Lopulta viimeinenkin ylämäki tällä vuoristoisella reitillä oli kiivetty ylös, ja rullasin uupuneena mutta onnellisena yli maaliviivan.
Tahdonvoiman työkalut olivat tehneet mitä lupasivat: auttoivat minua saavuttamaan tavoitteeni!

Muista myös nauttia tavoitteesi saavuttamisesta!

+ 1. Aseta itsellesi vain sellaisia tavoitteita, joiden saavuttamisesta olet sisäisesti motivoitunut

En juokse tänä vuonna enää yhtäkään lenkkiä. Saa nähdä juoksenko ensi vuonnakaan. Maraton oli kiehtova kokemus, mutta olen sydämeltäni joukkueurheilija. Nautin yhdessä tekemisestä ja siitä että olen osa isompaa joukkuetta, jonka kanssa jakaa niin myötä- kuin vastamäetkin.

Elämäni ensimmäisen maratonin juokseminen oli kiehtova haaste ja sen saavuttamiseksi oli hauska tehdä vähän työtä treenilenkkien muodossa. Myös itse tapahtuma oli upea kokemus ja maaliin asti pääsy oli kevyesti kaiken valmistautumisen arvoista!

Silti jään epäilemään, tulenko ensi vuonna maratonia juoksemaan. Ensi keväänä olemme takaisin Suomessa ja tutut salibandy- sekä fudisjoukkueet kutsuvat jälleen yhteisiin treeneihin ja matseihin. Lenkkeily jää tässä auttamatta kakkoseksi sen suhteen kuinka innoissani minä kyseisestä liikuntamuodosta olen. Ei siinä siis mitään vikaa ole, mutta joukkueurheilu on vain hemmetin paljon mukavampaa puuhaa, joten jos vaihtoehtona on salibandy-treenit tai lenkkipolku, en joudu hetkeäkään miettimään valintaani. Eli voi hyvin olla, että seuraava maraton tulee juostua vasta sitten, kun seuraavan kerran olen eristettynä joukkueestani.

Tällä haluan sanoa, että on turha rääkätä itseään vapaa-ajan tavoitteilla, joita kohtaan ei tunne sisäistä motivaatiota. Älä lähde juoksemaan maratonia, jos ainoa motivoiva tekijä on jokin suorittamisen pakko tai kunnia. Turha itseään on kiusata, kun maailmassa on miljoona muutakin liikuntamuotoa, joista varmasti jokin on sellainen että se tuntuu itsessään innostavalta. Jos siis tavoitteena on itsensä hyvässä kunnossa pitäminen, on ehdottomasti paras keino se, että löytää jonkin liikuntamuodon, josta itse pitää. Sen löytäminen voi vaatia sen että käy lävitse sata urheilulajia spinningistä kite-surfingiin, golfista puulaaki-rugbyyn. Mutta kun se löytyy, niin onneksi olkoon! Sinun ei tarvitse tuhlata tahdonvoimaasi hyvässä kunnossa pysymiseen, vaan voit oikeasti nauttia elämästäsi samalla kun kunto karttuu!

Juoksin muuten sekä Töölönlahdella että Vermontissa paljain jaloin. Tästä on kyselty sen verran paljon, että seuraavassa kirjoituksessani kerron tarkemmin miten ja miksi en kenkiin koskenut, kun maratonille lähdin.

Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi

Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.

Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.

Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.

Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.

Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!

Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.

Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”

Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.

Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.

Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.

Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.

Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.

Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.

P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!