Eksistentialistinen kriisi, yhteys toisiin ihmisiin ja elämän tarkoitus

Posted on May 26 2011 by frank

Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko. Se tunne elämän tyhjyydestä tai merkityksettömyydestä, josta kyseisessä kriisissä on kyse kytkeytynee lopulta ihmiselämän laumaisuuteen, siihen että meidät on luotu tähän maailmaan elämään toisten keskelle. Camus ei turhaan nimittänyt erästä tunnetuimpia kuvausta aiheesta Sivulliseksi. Päähenkilö kokee olevansa sivullinen omassa elämässään ja samalla hänen ja muun ihmiskunnan välille on laskeutunut etäytymisen verho, jonka lävitse ei yhteyttä toiseen löydy. Uskon, että jos hän löytäisi tuon kadotetun yhteyden toisiin, löytäisi hän jälleen myös itsensä.

Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista.

Mistä sitten löytää tuo kadotettu perustava tunne? Tämä on ollut eksistialistista kriisiä kuvanneille kirjoittajille vaikeampi kysymys. Itse uskon, että vastaus löytyy toisista ihmisistä. Vaikka sivullisuus kuvataan yksilön maailmasuhteen kriisinä, olen sitä mieltä, että lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta. Vygotsky jo ymmärsi, että lapsi tulee ensin tietoiseksi toisista ihmisistä ja vasta heidän kauttaan peilaamalla itsestään. Eksistentialistisessa kriisissä tämä prosessi tapahtuu käänteisesti. Kadotamme ensin yhteyden toisiin ihmisiin ja vasta tämä katkos johtaa meidät kyseenalaistamaan oman elämämme. Tämän vuoksi eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen.

Merkityksettömyyden tunteen kanssa paljon flirttailleena olen tullut siihen tulokseen, että merkityksellisyyden kokeminen on sosiaalinen tunne. Perusturvan tavoin ammennamme sen sisäämme toisten ihmisten meitä kohtaan osoittaman huomion kautta. Merkityksellisyyden kokeminen on laumaeläimen tunne siitä, että olen osa laumaa, että minulla on paikkani siinä. Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle. Tämän vuoksi hoitajan tai lääkärin työ on täynnä merkityksellisyyttä, tämän vuoksi ystävämme auttaminen hädän hetkellä tulvii merkityksellisyyden tunnetta. Kun ajattelemme hetkiä, jolloin elämämme on erityisen merkityksellistä, ajattelemme nimenomaisesti hetkiä, jolloin olemme vahvasti ja myönteisesti läsnä jonkun toisen ihmisen elämässä.

Tunne siitä, että elämälläni ei ole arvoa, on siis lopulta tunne siitä, että olen kadottanut merkitykseni laumalle. Että en tiedä, miten olemassaoloni kohdistuu toisiin ihmisiin myönteisellä tavalla. Tie ulos eksistentialistisesta kriisistä ei siis välttämättä löydy syvän itsereflektion tai kirjallisen työstämisen kautta. Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi, yritykseksi löytää puheyhteys verhon lävitse. Vaikka se tuottaa hetkellistä lohtua, on se tuomittu epäonnistumaan, koska ymmärryksen tasolla olemme yksin maailmankatsomuksemme kanssa. Kirjailijan tai filosofin mieli on itsenäisen ajattelijan mieli, ja sen tien valittuaan on hän tuomittu elämään yksin maailmaymmärryksensä kanssa. Onneksi yhteyden pääasiallinen kanava ei olekaan tietoinen mieli, vaan tunnetaso. Ja sillä tasolla merkitys on löydettävissä ilman sanoja, enemmän tai vähemmän arkisten tekojen kautta.

Jos siis koet, että elämälläsi ei ole arvoa, jos koet että mikään päämäärä ei sytytä eikä millään ei ole mitään väliä, niin tee toiselle ihmiselle jotakin jolla on väliä. Auta läheistä, halaa vanhusta, tee salassa ystäväsi onnelliseksi. Näitä tekoja ei tarvitse tietoisesti perustella, mutta ne sytyttävät väkisinkin sisäisen merkityksen kokemuksesi, ne tuovat sisällön tunteen takaisin elämääsi. Yhteydettä harhailu suurkaupungin kaduilla anonymiteetin suomassa suojassa tai lyyriset kamppailut ovat surumielisen kauniita hetkiä, jotka kykenevät viemään ajatteluamme uusiin suuntiin ja tarjoavat oman lohtunsa. Mutta jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.

Kun minulta nykyään kysytään mikä on elämän tarkoitus, vastaan että kyse ei ole ulkoapäin annetusta tarkoituksesta, vaan sisältäpäin koettavasta merkityksestä. Ja elämän koettu merkityksellisyys syntyy siitä, että teemme itsemme merkityksellisiksi toisille ihmisille.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

6 responses to “Eksistentialistinen kriisi, yhteys toisiin ihmisiin ja elämän tarkoitus”

  1. Emmi says:

    Ja sen takia täytyy myös toisten antaa olla merkityksellisiä tai tulla sellaisiksi ts. olla tarvittuja, jotta he voisivat kokea itsensä merkityksellisiksi. Vaikka se joskus vaatisi oman kontrollin, itsenäisyyden tai itsekseen “pärjäämisen” vähentämistä.

  2. The philosophers have only interpreted the world, in various ways; the point is to change it.

    Marx, Theses On Feuerbach: Thesis 11 (1845)

  3. Luin tän nyt toisen kerran vähemmän väsyneenä ja olen täysin samaa mieltä. Siihen tuolla edellisellä kommentillanikin viittasin. Kun tarpeeksi pohtii, päätynee jossain vaiheessa siihen lopputulokseen, että niin hyödyllistä kuin pohtiminen onkin asiaintilan selvittämiseksi, ei se muuta yhtään mitään. Jos nykyinen asiaintila tuntuu kelvottomalta, on ainoastaan toimimalla mahdollista niitä muuttaa. Ei istumalla kannonnokassa pohtimassa loputtomasti.

    Tietenkin myös analyysiparalyysi vainoaa. Mistä tiedän, että olen pohtinut tarpeeksi voidakseni ottaa osaa ja osatakseni tarjota jotakin todellista? Tuo on varmaan vaan sudenkuoppa. Iteratiivisesti kaikki on aina tehty, niinpä se oma aloituskynnys pitäisi olla nolla. Itseasiassa tuo hyvin kuvaa sitä erhettä, joka pohtimisessa on keskeisellä sijalla. Lähes aina on parempi tehdä joku ratkaisu, kun analysoida asiaa loputtomasti. Huonokin ratkaisu vie johonkin suuntaan, ja jos ei muualle, niin ymmärrykseen siitä, että mikä meni pieleen ja mitä pitäisi siis tehdä toisin. Ehkäpä johonkin tällaiseen perustuu lopulta sanonta `Ask the experienced, not the knowledgeable’.

  4. Kundi says:

    Hei heidegger liittyy sun elämän merkitys -juttuun olennaisesti. Tai et oleminenhan on kanssaolemista ja sitä kautta huolehtimista. Sit kun lörpöttelee niitä näitä, eli ei ole autenttisesti muiden kanssa, niin lankeaa. Tai siis et siitä tulee se vieraus itseään kohtaan, kun ei toteuta olemistaan, siis autenttista kanssakäymistä ihmisten kanssa. Ehkä joillekin huolehtiminen on vapaaehtoistyötä, mut toisille se on esim. kokemus lähentymisestä muiden ihmisten tai ihmisen kanssa. Ikään kuin ero konkreettisen ja mentaalisen huolehtimisen välillä? Mulle konkreettinen huolehtiminen on tavanomaista, ettei oikeastaan ole huolehtimista. Siksi merkityksellisyys on henkisellä tasolla hetkissä ja ihmisissä.

  5. NinskuuB says:

    Googlailin turhautumisessani eksistentialistisesta kriisistä ja törmäsin kirjoitukseesi. Hyviä pointteja. Muiden auttaminen tosiaan aiheuttaa merkityksellisyyden tunteen. Mietin vain, että miksiköhän näin on ja vaikka merkityksettömyyden tunteesta pääsisikin eroon, järki edelleen perustelee, että pidemmällä tähtäimellä asioilla ei ole merkitystä. Mutta kiitos siitä, että autoit minua pohdinnassani eteenpäin!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *