Category: Yleinen

Turun puukotukset opettivat meidät taistelemaan yhteisenä rintamana yhteiskunnan vihollisia vastaan

Turun puukotukset olivat tragedia. Kaksi täysin viatonta ihmistä menetti henkensä. Mikään ei voi tuoda heitä takaisin. Suru ja syvä osanotto heidän omaisilleen!

Mutta samalla Turun puukottaja sai vastaansa urhoollisten ja toimintakykyisten sankarien rintaman. 70-vuotias turkulaismies oli pankkiautomaatilla, kun hänen selkänsä takana puukottaja hyökkäsi naisen kimppuun. Mies jätti pankkikorttinsa sekä rahansa automaattiin ja riensi naisen avuksi. Turkulainen yrittäjä Hasan Alazawii oli vuorostaan matkalla ostamaan kukkia yritykseensä. Nähtyään puukottajan riehuvan hän syöksyi suoraan paikalle auttamaan saaden lopulta usean puukoniskun omaan vartaloonsa.

Myös tukholmalainen Hassan Zubier sattui kävelemään torilla tyttöystävänsä kanssa, kun näki miehen iskevän maassa makaavaa naista puukolla. Hän riensi auttamaan ja joutui puolustamaan myös tyttöystäväänsä saaden käsivarsiinsa puukoniskuja.

Kunnia näille sankareille! Toisilleen tuntemattomat ihmiset eivät tilanteen osuessa kohdalle epäröineet hetkeäkään, vaan liittyivät yhteiseksi rintamaksi yhteistä vihollista vastaan. Yksi varoitti sivullisia, toinen hyökkäsi paljain käsin puukottajaa vastaan, kolmas ohjasi poliisin paikalle. Lopulta iso joukko jahtasi puukottajaa kepein aseistautuneena ja ohikulkijoita varoittaen. Häkellyttävän upeaa yhteistoimintaa! On vaikeata arvioida kuinka monta ihmishenkeä näiden sankareiden toiminta pelasti. Mitä todennäköisimmin usea hautajainen jätettiin pitämättä, koska löytyi ihmisiä jotka oman henkensä uhalla päättivät puolustaa kanssaihmisiään.

”Sivustakatsojat pistivät oman elämänsä likoon pelastaakseen puukotuksen uhreja. Nähkäämme tämä hyvyys, juuri se inhimillisyys, jota vastaan isku oli suunnattu.” – Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö

Nyt meidän on kansakuntana pystyttävä samaan. Liityttävä yhteiseksi rintamaksi väkivaltaa ja terrorismia vastaan. Turun puukottaja oli nykytietojen mukaan radikaalista islamismista ammentava turvapaikanhakija. Tällainen jihadismi on yhteiskuntamme vihollinen ja ilman määrätietoisia toimia sen kannattajat tulevat tappamaan lisää ihmisiä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Tutkija Alan Salehzadehin mukaan Euroopassa tehtiin viime vuonna yli 700 jihadistiseen terrorismiin liittyvää pidätystä, ja luku on kasvanut voimakkaasti viimeiset kolme vuotta. Salehzadeh ehdottaakin että ”viranomaisilla pitäisi olla mahdollisuus joko karkottaa tai asettaa tiukkaan valvontaan radikalisoituneet henkilöt jo ennen kuin he ovat syyllistyneet mittavaan rikokseen.” Vaikka aina rajanvetoa ei ole helppo tehdä, tarvitsevat viranomaiset keinot joilla puuttua radikalistien touhuihin ennen kuin suunnitelmat muuttuvat veriteoiksi.

Tärkeätä on myös estää radikaalia poliittista islamia levittävien imaamien ja muiden tahojen pesiytyminen Suomeen. Tanskalainen dokumentti paljasti reilu vuosi sitten kuinka radikaaleja ja yhteiskuntamme perusarvoja vastaan hyökkääviä mielipiteitä tietyissä paikallisissa moskeijoissa julistetaan. Erityisesti Saudi-Arabian tiedetään rahoittavan terrorismia lietsovia moskeijahankkeita ja muuta propagandaa Euroopassa. Viranomaisilla pitää olla keinot estää sellaisten uskonyhteisöjen syntyminen, jotka harjoittavat kiihottamista kansanryhmää vastaan. Meillä ei ole mitään syytä suvaita väkivaltaa tai siihen yllyttämistä. Meillä ei ole mitään syytä toivottaa tervetulleeksi henkilöitä, joiden tavoitteena on hyökätä yhteiskuntaamme vastaan.

Samalla tutkija Salehzadeh muistuttaa että on ”korkea aika erottaa poliittinen islam, eli islamismi, ja maltillinen uskonnon harjoittaminen toisistaan.”

Meillä ei ole mitään syytä kohdistaa pelkoamme ja vihaamme tavallisia muslimeja kohtaan. Ei maahanmuuttajia eikä pidempään Suomessa asuneita kohtaan. Valtaosa muslimeista on rauhaa rakastavia ja hyviä ihmisiä – yksiä meistä. He ovat yhtä vähän syyllisiä jihadistien terroritekoihin kuin jokelalaiset ovat syyllisiä Pekka-Eric Auvisen terroritekoon.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten – Charlie Hebdon hyökkäyksen jälkeen – että sodassa terrorismia vastaan ”tärkein rajalinja ei kulje jonkin yhtenäisen länsimaisen yhteisön ja jonkin yhtenäisen muslimien yhteisön välillä.” Tällaisia yhtenäisiä yhteisöjä ei ole olemassa. Tärkein rajalinja kulkee maltillisten ja sodanlietsojien välillä. ”Me” olemme rauhaa rakastavat kristityt, muslimit, ateistit sun muut. ”Ne” ovat väkivaltaa lietsovia ääriryhmiä.

Jos ”ne” onnistuvat hajoittamaan meidät keskenään vihoitteleviin leireihin, ovat terroristit voittaneet.

Ratkaisevaa tässä hetkessä on se, että löydämmekö me maltilliset toisemme. Turun puukottajan vuoksi moni ’kantasuomalainen’ jyrkentää asenteitaan maahanmuuttajia ja muslimeja kohtaan. Pernon kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies ehti jo hyökätä ulkomaalaisen näköisen miehen kimppuun niin että poliisipartio tarvittiin hätiin.

Kyseinen ’kantasuomalainen’ pahoinpitelijä ei todennäköisesti ymmärrä olevansa samalla puolella terroristien kanssa. Terroristit yrittävät jyrkentää vastakkainasettelua valtaväestön ja muslimivähemmistön välillä. Mitä enemmän me muslimeja syrjimme, sitä enemmän me synnytämme ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä tässä yhteiskunnassa. Kun ihmistä tarpeeksi pitkään kohdellaan kuin jihadistia, on suuri vaara että hänestä joku päivä tulee sellainen. Siksi Suomen äärioikeiston ja kaikkien maahanmuuttajiin nuivasti suhtautuvien olisi hyvä kuulla sisäministeri Risikon sanat: Hän sanoo ymmärtävänsä että ”surun ja vihan tunteet on luonnollisia.” Mutta ”nyt pitää hillitä itsensä.” Koston kierre lisää vain väkivaltaa. Viattomasti kuolleita ei saada takaisin pahoinpitelemällä toisia viattomia. Pääministeri Sipilän sanoin:

”Emme saa leimata muita Suomessa olevia ulkomaalaisia Turussa tehdyn iskun vuoksi.”

Turun tragedian tärkein opetus ei ollut se, että poliittisen islamismin inspiroimia terroritekoja voi tapahtua Suomessa. Vaikka valitettavasti sekin on totta. Tärkeimmän opetuksen tarjosivat tavalliset turkulaiset yhdessä poliisin ja muiden viranomaisten kanssa. He muistuttivat että kun me toimimme yhdessä yhteiskuntamme vihollisia vastaan, me olemme vahvoja.

Niin kauan kuin me maltilliset suomalaiset uskontoon ja ihonväriin katsomatta pysymme yhtenäisinä, eivät terroristit voi koskaan voittaa.

Kohti ketterämpää vapaaehtoistoimintaa – Mitä Über ja riskirahoitus voivat opettaa keinoista houkutella nuoria kansalaistoiminnan piiriin?

Auringonsäteiden kurkistaessa ujosti Porin kaupungintalon pihalle minulle kirkastui että vapaaehtoistyö ei ole pelkkä tapa tilkitä hyvinvointijärjestelmämme aukkoja. Suomen Punaisen Ristin järjestämässä paneelissa, jossa itsekin olin puhujana, nuorten turvatalojen johtaja Leena Suurpää tähdensi kuinka vapaaehtoistoiminta on itseisarvoisen tärkeätä, koska se on ”vapaata kansalaistoimintaa jolla rakennetaan demokratiaa” ja jossa ihmiset itse synnyttävät aktiivista yhteiskuntaa.

Tämän lisäksi vapaaehtoistyö on tekijöilleen tärkeä tapa kokea toimijuutta, osallisuutta ja mahdollisuutta tehdä hyvää. Näin ollen ei ole ihme, että tutkimukset osoittavat vapaaehtoistyön ja muun hyväntekemisen harjoittamisella olevan selkeän myönteiset hyvinvointi- ja terveysvaikutukset – se vaikuttaa myönteisesti jopa verenpaineeseen ja pitkäikäisyyteen.

Yhtä tärkeätä on, että vapaaehtoistoiminta vahvistaa demokratiaa: Sen kautta ihmiset kokevat pystyvänsä antamaan oman panoksensa yhteiskuntamme kehittämiseen ja näin muuttuvat passiivisista yhteiskunnallisten toimenpiteiden kohteista aktiivisiksi kansalaisiksi. Ja vapaaehtoistoiminnan kautta ihmiset myös kohtaavat toisia ihmisiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelta, mikä on olennaista yhteisyyden, ymmärtämisen ja välittämisen synnyttämiseksi ihmisryhmien välillä. Leena Suurpää näkeekin että luottamuksen rakentaminen on lopulta ”merkittävin asia mitä vapaaehtoistoiminnassa tehdään” – sekä auttajan että autetun luottamus kanssaihmisiin vahvistuu. Sanalla sanoen, ihmisten vapaaehtoinen toiminta itse arvokkaaksi kokemiensa päämäärien edistämiseksi on osa tervettä yhteiskuntaa ja parantaa sekä kansalaisten hyvinvointia että demokratian laatua.

Mutta tarjoavatko nykyiset vapaaehtoisjärjestöt oikeanlaiset kanavat, joiden kautta ihmiset pääsevät tekemään itselleen mielekästä vapaaehtoistoimintaa?

Nykyihminen kaipaa räätälöityä, omiin aikatauluihinsa sopivaa toimintaa. Diakonissalaitoksen Annina Laaksonen myös huomautti että moni nuorempi ei edes halua kutsua omaa aktiivisuuttaan ’vapaaehtoistyöksi’, vaan haluaa itse sanoittaa oman tekemisensä. Samalla hän vakuutti että nykyään myös perinteiset vapaaehtoisjärjestöt pyrkivät kuuntelemaan vapaaehtoisia ja aktiivisesti etsimään heille sopivaa toimintaa – tarvittaessa suositellen myös naapurijärjestön tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta ketterän, ihmisille sopivan vapaaehtoistoiminnan luomiseksi voisi tehdä mielestäni vielä paljon enemmän.

Tässä kaksi ehdotusta, joilla luoda ketterämpää vapaaehtoistoimintaa:

1) Vapaaehtoistoiminnan über

Jos über-kuskina huomaan, että nyt olisi tunti ylimääräistä aikaa, pistän sovelluksen päälle ja voin saman tien alkaa etsiä itselleni kyytejä. Entä jos huomaan, että nyt olisi ylimääräinen tunti käytettävissä johonkin hyvään tarkoitukseen? Olisi upeata jos voisin kirjautua hyväntekemis-sovellukseen, joka sijainnin perusteella kertoisi minulle lähialueilla olevat avoimet hyväntekemiskeikat: Korttelin päässä mummo kaipaa ostoskassien kantoapua, naapuritalon lapsiperhe ilahtuisi kotitekoisesta ruoasta ja viidensadan metrin päässä olevassa päihdekeskuksessa kaivattaisiin jotakuta lukemaan uutisia ääneen sokeutuneelle kuntoutujalle.

Askelia tähän suuntaan on otettu: OP-ryhmän tarjoama Hiiop on vapaaehtoistyön portaali, jossa voi etsiä itselleen sopivaa vapaaehtoistyötä. Tarjolla on erilaisia pidempiä ja lyhyempiä vapaaehtoiskeikkoja kauppakaverina toimimisesta valokuvauskerhon ohjaamiseen. Mutta ei kuitenkaan paikallistukseen perustuvaa lähityötä, jota voisin tehdä juuri nyt. Nappi Naapuri on vuorostaan luonut naapurustojen sosiaalisen median, johon rekisteröidytään osoitteen perusteella ja jossa voi paitsi tutustua naapureihin, myös tarjota ja pyytää naapuriapua. Se voisi parhaimmillaan olla paikka, josta löydän halutessani mahdollisuuden auttaa jotakuta lähinaapurustossani.

Alalta tuntuu kuitenkin vielä puuttuvan se ’killer-app’, joka valloittaisi markkinat ja jonka käyttäjämäärät ylittäisivät kriittisen massan, jotta siitä tulisi reaaliaikaisen auttamisen keskeinen markkinapaikka. Toivottavasti sellainen syntyy, koska tällainen sovellus tarjoaisi auttajille toimijuuden sekä hyväntekemisen kokemuksia ja autetuille kaipaamaansa hyvää. Ja samalla syntyisi enemmän ihmisten välisiä kohtaamisia, jotka ovat arvokkaita itsessään ja samalla vahvistavat luottamusta ihmisten välille luoden toimivampaa yhteiskuntaa.

2) Vapaaehtoistoiminnan riskirahoitus

Suomessa – kuten muissakin Pohjoismaissa – on vahva vapaaehtoistoimijoiden kenttä. Meillä on monia suuria ja ammattimaisia toimijoita, mikä onkin ensiarvoisen tärkeätä: Monet hyväntekemisen muodot vaativat pitkälle erikoistunutta osaamista ja koulutusta, jota ei mettemeikäläisen satunnaisauttamisella voida korvata.

Vaarana on kuitenkin että vakiintuneiden suurten toimijoiden markkinoilla a) nuoret eivät löydä sitä vapaaehtoistoimintaa joka tuntuisi omalta, ja b) radikaalisti uusille toimintamuodoille ei ole tilausta. Toinen riski on se, että rahoituksen tullessa isolta osin valtion, RAY:n ja säätiöiden kautta, meille voi muodostua järjestöjä, joiden vahvin osaaminen liittyy oikeanlaisten rahoitushakemusten laatimiseen. Nuorille, uudenlaisille tulokkaille ei helposti löydy rahoitusta eivätkä uudet tulokkaat välttämättä osaa laatia oikeanlaisia hakemuksia, joilla rahahanat aukeavat. Kelan pääjohtaja Elli Aaltosen sanoin: Vaarana on että vapaaehtoistoiminnasta tulee ”säädeltyä, riittävästi ennakoitua, järjestäytynyttä” kun se voisi parhaimmillaan olla ”nopeata, joustavaa ja asiakaslähtöistä.”

Olisikin hienoa jos rahoittavat tahot loisivat jonkinlaisen riskirahoitusinstrumentin, jonka kautta rahoitettaisiin tuoreita toimijoita joilla on uudenlaisia, ennenkuulumattomia ja -kokeilemattomia ideoita. Eli rahoitusta saisi rohkealla, uutta luovalla idealla. Tai ruohonjuuritasolla jo toimivan innovatiivisen toiminnan kasvattamiseksi. Samalla rahoittaja tiedostaisi että iso osa hankkeista voi hyvinkin epäonnistua. Mutta ne muutama onnistuja voivat skaalautuessaan muuttaa radikaalisti tarjolla olevien palveluiden ja toimintamuotojen kenttää. Ja samalla uudenlaisina, nuorekkaina toimijoina ne houkuttelisivat uusia tekijöitä – erityisesti nuoria – vapaaehtoistoiminnan pariin.

Työelämä, harrastustoiminta ja nuorten muukin elämä on muuttunut nopeasykliseksi, projektinomaisemmaksi ja räätälöidymmäksi. Enää ei sitouduta yhteen työnantajaan vuosikymmeniksi. Jos haluamme nuorten löytävän elämäänsä myös vapaaehtoistoiminnan, on senkin löydettävä ketterät, uusia toimijoita houkuttelevat toimintamuodot. Tuleeko sinulle mieleen vielä muita tapoja, joilla rakentaa ketterämpää vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa?

Kirjoituksen inspiraationa toimi Suomen Punaisen Ristin Porin SuomiAreenalla järjestämä paneeli otsikolla ’Pelastaako vapaaehtoistoiminta huomisen hyvinvoinnin?’, jossa allekirjoittaneen lisäksi puhujina olivat Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, SPR:n nuorten turvatalojen johtaja Leena Suurpää ja Diakonissalaitoksen kansalaistoiminnan tuottaja Annina Laaksonen. Juontajana toimi toimittaja Unna Lehtipuu. Kirjoituksessa olevat sitaatit ovat kyseisestä paneelista, jonka voi kuunnella netissä täältä.

Aprillipila – Eli miksi en vaihtanut työpaikkaani?

”Hyvästi tutkijaelämä! Oli tarkoitus jatkaa mutta sain niin rahakkaan tarjouksen McKinseyltä, että olisi ollut tyhmää sanoa ei. Eli voitte tästä lähtien kutsua minua Senior Strategic Advisoriksi. Perhettä ei varmaan ihan yhtä paljon ehdi nähdä kun matkustelua on niin paljon, mutta hei, kaksi sanaa: Business class! Vähän tulee vanhaa tutkijahippeilyä toki ikävä, mutta kuten Nietzsche aikanaan totesi: Jokaisen todella varakkaan miehen takana on uskallus tarttua mahdollisuuteen kun se osuu kohdalle!’”

Näin kirjoitin Facebookiin ensimmäinen huhtikuuta ja peräti 305 ihmistä tykkäsi kyseisestä päivityksestä. Nyt kun parikymmentä ihmistä on kadulla tai muualla törmätessämme tullut onnittelemaan minua uudesta työpaikasta, lienee parasta selventää asia:

En ole vaihtanut työpaikkaa. Enkä usko että koskaan voisin työskennellä monikansallisessa konsulttiyrityksessä.

Kutsumus on turhan ladattu sana, mutta minulla on kyllä hyvin syvä kiintymys nykyisenkaltaiseen työhöni. En tiedä mitään parempaa kuin että pääsen työajalla pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja työstämään niitä eteenpäin kirjoittamisen kautta. Koen että tämä on juuri minulle sopiva tapa toteuttaa itseäni. Jos voittaisin lotossa sata miljoonaa, olisi työarkeni edelleen lähes täysin samanlaista: Aamulla lapset päiväkotiin, sitten pariksi tunniksi kahvilaan kirjoittamaan. Siitä yliopistolle jatkamaan kirjoittamista lounaaseen asti. Ja lounaan jälkeen muiden työhön liittyvien asioiden hoitamista – tapaamisia, sähköposteja, kokouksia, valmennuksia. Joka aamu, kun pyörällä rullaan kohti kahvilaa, olen oikeastaan aika onnellinen että saan tehdä työkseni juuri sitä asiaa mitä rakastan.

Siksi uskon että seuraavatkin vuosikymmenet haluan päätoimisesti pyrkiä kirjoittamisen kautta jäsentämään ihmisenä olemisen perustavia kysymyksiä.

Tässä kohdassa on hyvä kuitenkin tarkentaa: Uskon että toteutan tutkijuutta kahdenkinkymmenen vuoden päästä. Mutta en ole läheskään varma olenko silloin professori. Jatko-opintojen alussa putki oli selvä: Ensin väitöskirja, sitten jokunen vuosi post-doc-tutkijana, sitten tähtäin professuuriin. Mutta mitä enemmän juttelen erilaisten professoreiden kanssa, sitä vähemmän vakuuttunut olen siitä että titteli on vaivansa väärti. Professoreiden ajasta tuntuu menevän leijonanosa kaikenlaiseen lappujen täyttämiseen, byrokratiaan, kokouksiin ja rahahakemuksiin. Varsinaista tutkimusta ehtii tehdä käytännössä vain öisin, viikonloppuisin ja kesälomilla. Arvostan vapauttani ja mahdollisuutta tehdä tutkimusta niin paljon, että en hevillä ole vaihtamassa itseni toteuttamista professorin titteliin. Ulkomailta toki löytyy instituutioita, joissa professoritkin saavat vielä tutkia, mutta täällä Suomessa tuntuu että yliopistot ovat organisoitu tavalla, jonka vuoksi itse olen ehkä tulevaisuudessakin mieluummin tutkija kuin professori. Tai ainakin katson hyvin tarkkaan mitä velvoitteita kyseisen position vastaanottaminen sisältää.

Lopuksi on vielä todettava, että jos jonkin yllättävän elämänkäänteen myötä haluaisin täyspäiväisesti toimia konsulttina, niin tekisin sitä jossakin aivan muualla kuin McKinsey:llä (kaikella kunnioituksella). Kun vuonna 2001 ensimmäisen vuoden teekkarina kävin tuotantotalouden kursseja, niin jos silloin joku olisi kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmia, niin olisin epäröimättä vastannut haluavani perustaa oman yrityksen. Muistan kuinka kurssikavereideni kanssa kävimme Peter Kellyn pitämiä yrittäjyyskursseja ja koimme olevamme aivan eri jengiä kuin ne tuotantotaloutta opiskelevat ikätoverimme, joiden tähtäin oli isot konsulttikorporaatiot. Me arvostimme vapautta ja jenkkikonsulttikorporaatioiden standardoidut mallit kuulostivat tukahduttavan ahdistavilta. Ei koskaan, meistä tulisi yrittäjiä! Ja ilokseni olen havainnut kuinka valtaosa niistä henkilöistä, joiden kanssa yrittäjyyden harjoitustöitä tein, onkin jossakin vaiheessa perustanut oman yrityksensä.

Vaikka oma fokukseni vaihtui yrityksen perustamisesta filosofian kautta tutkijuuteen, niin edelleen arvostan vapautta. Olen sekä työssä että elämässä ylipäänsä huomannut olevani äärimmäisen allerginen kaikelle autonomiaani kaventavalle. Ja nyt kun olen koko valmistumisen jälkeisen työelämäni saanut nauttia lähes rajattomasta vapaudesta – kukaan ei valvo työtuntejani, en kysele oikeastaan mihinkään tekemisiini lupaa keneltäkään – niin minun voisi olla todella vaikea sopeutua maailmaan, jossa olisi joku ’esimies’ jolla olisi valtaa tehdä työtäni koskevia päätöksiä. Toki minulla yliopistollakin tällainen muodollisesti taitaa olla, mutta onnekseni he ovat ymmärtäneet että jos sisäisesti motivoituneelta työntekijältä haluaa saada maksimipanoksen ulos, ei voi tehdä muuta kuin antaa hänelle tilaa toteuttaa itseään.

Jos siis yllättäisin itseni haluamalla tehdä täyspäiväistä konsultintyötä, niin en miettisi mitään muita vaihtoehtoja kuin Filosofian Akatemia Oy:tä, jossa yhtenä perustajista ja nykyisenä hallituksen puheenjohtajana saisin vapaammin toteuttaa omaa visiotani. On ollut hienoa että tutkimustyön ohessa olen päässyt sitä kautta toteuttamaan sekä sivutoimista yrittäjyyttä että valmennus- ja konsultointihommia. Ja ennen kaikkea pääsen toteuttamaan jälkimmäisiä varsin vapaasti – vaikka toki muita kuunnelleen, yrityksemme kokonaisuuden huomioiden ja kollegoiden neuvoista ja ohjeista oppien.

Näistä syistä ajatus siitä, että yhtäkkiä siirtyisin McKinseylle töihin, oli omasta perspektiivistäni täysi mahdottomuus ja naiivisti ajattelin kaikkien muidenkin sen tajuavan.

Mutta aprillipilani saaman vastaanoton myötä tajusin kaksi asiaa:
a) Jos katsoo toimintaani hivenen kauempaa, niin loikka konsulttifirmaan ei välttämättä näytä yhtään epäuskottavalta: Olenhan kirjoittanut kirjoja ja pitänyt lukuisia puheenvuoroja yritysten johtamisesta ja työn organisoimisesta. Ja tehnyt väitöskirjan Tuotantotalouden laitokselle. Tässä kontekstissa moni kaltaiseni on tehnyt juuri tällaisen loikan.
b) Aprillipäivän päivitykseni kommenteista selvisi nopeasti että kyseessä oli aprillipäivän pila. En kuitenkaan tajunnut, että vain pieni osa ihmisistä jaksaa lukea tämänkaltaisen päivityksen kommentit. Valtaosa vain tykkää ja jatkaa eteenpäin.

Eli en ole vaihtanut työpaikkaa enkä ole vaihtamassa. Mutta lopulta tämä aprillipila tarjosi hyvän hetken pohtia miksi itse koen niin vahvasti että tällainen vaihdos olisi mahdottomuus. On hienoa hankkia kokemuksia eri suunnista ja toivottavasti ehdin sivutoimisesti päästä sukeltamaan vielä mitä erilaisempiin konteksteihin ja haasteisiin työurani varrella. Olen esimerkiksi aina haaveillut vuoden antropologisesta kenttätyöstä tai Suomen poliittisen järjestelmän uudistamisesta 🙂 Mutta kaiken sivutoimisen häröilyn keskellä haluan pitää kirjoittamisen ja tutkimustyön toimintani ytimenä. Nyt ja uskoakseni myös tulevaisuudessa.

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Trumpin sekoilu on savuverho jonka takana tehdään vallankaappausta

Aamuisin uutisvirtaa vilkaistessa sitä joutuu usein muistuttamaan itseään siitä, että tämä on totista totta, ei uuden HBO-sarjan juoni: Keskittymiskyvytön, salaliittoteorioihin uskova, asiantuntijoita vihaava, vahvan narsistisin piirtein varustettu mies on maailman vaikutusvaltaisin ihminen. Hänelle äänestäjät halusivat antaa ydinaseiden laukaisukoodit.

Ja kun puhun Trumpin narsismista, en tarkoita tätä haukkumasanaksi. Enemmän puhun termistä, jota useampi psykologian ja psykiatrian alan ammattilainen (ks myös tämä, tämä ja tämä) Claes Anderssonista lähtien on Trumpista käyttänyt. Vaikka psykiatrien eettinen koodisto kieltää tekemästä diagnoosia julkisuuden henkilöstä häntä tapaamatta, olen sitä mieltä että tässä tilanteessa tämän koodiston rikkominen on pienempi paha kuin hiljaa oleminen. Vaikka virallista diagnoosia ei voi tehdä, on tärkeätä että asiantuntijat tuovat esiin että on hyvin todennäköistä että Trump kärsii tällaisesta mielenpiirteestä. Koska vain ymmärtämällä tämän piirteen hänen persoonastaan, ihmiset hänen ympärillään sekä me muut voimme ymmärtää kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Ja toivon mukaan estää pahimmat ylilyönnit. En ole itse pätevä arvioimaan täyttääkö Trump narsismin kriteerit, mutta meidän tulee suhtautua vakavasti mahdollisuuteen että tämä piirre saattaa selittää ison osan hänen käytöksestään.

Trumpin ensimmäinen viikko presidenttinä on osoittanut, että hänen kampanjanaikainen toimintansa ei ollut mikään laskelmoitu rooli, vaan hän on presidenttinä täysin sama henkilö kuin mitä hän oli kampanjassaan: Impulsiivinen ja reaktiivinen hahmo, joka Twitterissä hyökkää haukkuen kenen milloinkin kimppuun, jos joku on sattunut uhkaamaan hänen suurenmoisuuttaan. Hänen halunsa valehdella niin ilmeisessä asiassa kuin osallistuiko hänen virkaanastujaisseremoniaan enemmän ihmisiä kuin Obaman vastaavaan ja hänen halunsa pitäytyä väitteessään että vaaleissa annettiin miljoonia väärennettyjä ääniä Clintonille osoittaa narsistista kiinnostusta pelkästään omasta suosiosta sekä täydellistä piittaamattomuutta tosiasioista tämän illuusion ylläpitämisessä. On häkellyttävää, surullista ja tulevaisuutemme kannalta pelottavaa, että nykyisessä mediakulttuurissa on mahdollista esittää näin räikeitä valheita menettämättä kasvojaan tai kansansuosiotaan.

Samaten hänen twiitin pituiset ratkaisunsa maailman ongelmiin – ’build wall’, ’ban muslims’ – alkavat yhä enemmän paljastua nimenomaan twiitin pituisiksi. Taustalla ei näytä olevan jotain suurempaa suunnitelmaa. Nyt hänellä vain on valta toteuttaa ratkaisujaan pohtimatta sen enempää aikeidensa lainmukaisuutta tai todellisia seurauksia.

Kun otetaan huomioon Trumpin ailahtelevuus ja asiantuntemattomuus, on olennaista katsoa ketä ihmisiä hän nimittää avainpaikoille. Koska näillä ihmisillä voi – jos osaavat pelata esimiestään oikein – olla ratkaiseva valta siihen, mitä päätöksiä Trump tulee tekemään. Tämä onkin erityisen pelottavaa: Steve Bannon, josta on kehkeytymässä Trumpin päästrategi, on alt-right-ideologi, joka ajaa vahvasti äärioikeistolaista agendaa, jossa tavoitteena on valkoisten ylivalta. Samalla hän on ilmoittanut halustaan tuhota kaikki nykyiset instituutiot. Muutenkin sisäpiirin jäseniä leimaa enemmän ideologia kuin asiantuntemus. Trump on luonut ympärilleen kaikukammion, jossa hyvin vieraantuneetkin näkemykset todellisuudesta voivat nopeasti normalisoitua ja jossa demokraattisia instituutioita, asiantuntemusta ja vähemmistöjä vihaavat henkilöt voivat lietsoa toisiaan sotaisaan vihaan.

Siksi ei pidä antaa Trumpin impulsiivisen twiittailun hämätä. Taustalla on henkilöitä, joilla on sekä halu että älyllinen kapasiteetti yrittää vallankaappausta. Presidentin sekoilu on heille harmittava este, mutta samalla sopiva savuverho. Yhdysvaltain ajautuminen Venäjän tai Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokraattiseksi vähemmistöjä sortavaksi kleptokratiaksi ei ole koskaan ollut todennäköisempää kuin nyt.

Mitä nyt tapahtuu?

Lyhyellä tähtäimellä olennaista on eliminoida ne riskit, jotka liittyvät persoonaltaan näin epävakaan hahmon ja ideologialtaan näin värittyneen sisäpiirin vallassaoloon. Tavallisilta yhdysvaltain kansalaisilta ja muiden valtioiden edustajilta tämä edellyttää aktiivista rajojen asettamista. Ei pidä turtua hallinnon päivittäisiin ylilyönteihin, vaan aktiivisesti vastustaa ylilyöntejä kaikilla käytössä olevilla foorumeilla. Toistaiseksi on ollut hienoa nähdä kansalaisten aktiivista toimintaa esimerkiksi maahantulorajoituksia vastaan lentokenttämielenosoituksissa ja muissa toimissa.

Avainasemassa tulevat kuitenkin olemaan republikaanipuolueen edustajat senaatissa ja kongressissa. Kun Trumpin erilaiset ehdotukset päätyvät sinne äänestykseen, tulemme näkemään ajaako puoluelojaalisuus terveen järjen ja Yhdysvaltain edun edelle. Toivon mukaan sokeimmatkin opportunistit tajuavat, että Trump on uppoava laiva myös kansansuosiossaan ja kaikki hänen laivaansa hyppäävät uppoavat hänen mukanaan, jolloin ura post-trumpilaisessa maailmassa tulee olemaan haastava. Lupaavaa on että jo nyt moni johtava republikaanipuolueen edustaja on sanoutunut irti ja jopa tuominnut voimakkain sanoin Trumpin maahanmuuttopolitiikan. Toisaalta moni republikaani näkee että nyt kun heillä on värisuora – sekä presidenttiys että parlamentti – on tämä liian kutkuttava hetki saada läpi heidän ajamiaan uudistuksia. Siksi he voivat olla valmiita katsomaan lävitse hyvinkin räikeitä ylilyöntejä. Ja sitten kun he olisivat valmiita vastustamaan, voi Trumpilla olla jo riittävästi valtaa heidän syrjäyttämiseensä. Yhdysvaltain demokratian kohtalo lepää paljolti näiden republikaanien harteilla.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta uskoa, että Trump pysyisi vallassa täydet neljä vuotta. En tunne Yhdysvaltain lainsäädäntöä näiltä osin järin hyvin, mutta ottaen huomioon hänen historiansa erilaisista lain rajamailla liikkuvista diileistä ja hänen impulsiivisuutensa sekä asiantuntemattomuutensa, tuntuisi melko todennäköiseltä että jossakin vaiheessa hän jää kiinni sellaisesta lain väärinkäytöksestä, joka oikeuttaa hänen syrjäyttämisensä. Vedonlyöntitoimisto Ladbrokes antaakin 50%-50% kertoimet sille, että Trump syrjäytetään tai luopuu virastaan ennen kautensa päättymistä. Hauskana kuriositeettina google-haut ’twenty-fitth amendment’ ovat kasvaneet huimasti Trumpin valinnan myötä. Kyseinen perustuslain lisäys kertoo, että varapresidentti yhdessä johtavien virkamiesten kanssa voi esittää presidentin syrjäyttämistä, jos ”hän on kykenemätön käyttämään valtaa tai suoriutumaan tehtävistään.” Jos presidentti itse vastustaa syrjäyttämistä, päättää kongressi asiasta. Tässäkin avainasemassa on lopulta Republikaanipuolue. Vaikka presidentti jäisikin kiinni erilaisista väärinkäytöksistä, on kongressin käsissä päättää hänen virastapanemisestaan. Eli niin kauan kuin Republikaanit eivät halua häntä syrjäyttää, voi Trump rötöstellä melko rauhassa. Vasta kun hänestä tulee puolueelle rasite, on heillä motiivi puuttua väärinkäytöksiin. Toivotaan että Trump aliarvioi puoluetovereidensa suoraselkäisyyden.

Jos Trump saadaan irti vallasta ennen kuin hän on saanut aikaan mitään katastrofaalista vahinkoa, voi hänen valtakaudellaan olla jopa myönteisiä vaikutuksia demokratian kehitykselle. Se herättää ihmiset väkisinkin huomaamaan, että ’äänestämisellä on väliä.’ Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri olisi jo pitkään sisältänyt ongelmallisia piirteitä kuten median polarisoitumisen, totuuksista piittaamattomuuden ja molempien puolueiden riippuvaisuuden raharikkaiden lahjoituksista ja tästä seuraavan raharikkaita myötäilevän politiikan. Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei politiikka olisi jo vuosia ollut niin vahvasti polarisoitunutta, faktoista ja tavallisesta kansasta piittaamatonta. Toivottavasti tämä herättää ihmiset taistelemaan aktiivisesti toimivan demokratian puolesta ja löytämään ne ratkaisut, joilla informoitu demokraattinen keskustelu on mahdollista myös ajassa, jossa uutiset saadaan sosiaalisesta mediasta ja jossa voittoa tavoittelevat mediayhtiöt keskittyvät kansan valistamisen sijasta asioiden kärjistämiseen klikkien toivossa.

Kun Trump on kammettu irti vallasta, on aika aloittaa korjaavat toimenpiteet, jotta sama ei pääse toistumaan.

Mutta tämän optimismin aika on vasta siinä vaiheessa, kun voimme turvallisesti sanoa, että Trump ei ole enää vallassa. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että hän itse ei tule vapaaehtoisesti vallasta luopumaan vaan on valmis viemään Yhdysvaltoja niin paljon kohti itsevaltiutta kuin suinkin pystyy. Hän pyrkii aktiivisesti rapauttamaan lehdistön ja muiden hänen valtaansa vahtivien tahojen uskottavuutta. Ja tulee varmasti yrittämään ylittää käskyvaltaansa ja ottamaan haltuunsa eri organisaatioita tiedustelupalvelusta eri ministeriöihin. Tämä suora vallankäyttö on jo alkanut rajavartiolaitoksen osalta. Nyt siis tullaan punnitsemaan ne ’checks and balances’ joita Yhdysvaltain hallinnossa on rakennettu estämään sisäistä vallankaappausyritystä.

Yksi toivoa herättävä seikka on Yhdysvaltain osavaltioiden melko laaja itsenäisyys ja New Yorkin ja Kalifornian kaltaisista suurista osavaltioista kantautuva aktiivinen halu vastustaa suoraan Trumpin antamia käskyjä. Myöskin Yhdysvaltain perinteessä vahvana elävä kansalaisyhteiskunta ja halu asettua avoimesti valtaapitäviä vastaan voi osoittautua tärkeäksi tekijäksi tulevina viikkoina ja vuosina. Trump tuntuu aidosti uskovan, että ’ihmiset eivät välitä’ ja joukkomielenosoitukset sekä eri instituutioiden aktiivinen poikkiteloin asettuminen suuryrityksistä yliopistoihin voi tulla hänelle yllätyksenä. Jopa rahakkaan eliitin ylisuuri valta voi paradoksaalisesti tässä tilanteessa palvella demokratian etua, koska heidän liiketoimilleen Trump edustaa suoraa uhkaa. Täällä Silicon Valleyssä Trumpin valtaannousu on otettu vastaan epäuskoisena ja mielenosoitukset ovat keränneet laajat kansanjoukot liikkeelle Googlen perustaja Sergey Brinistä lähtien. Jos tämä organisointikykyinen ja vahvasti siirtolaispitoinen joukko kanavoi resurssinsa, verkostonsa ja osaamisensa demokratian ja kansalaisoikeuksien puolesta taistelemiseen, on heissä paljon muutospotentiaa. Toivoa siis on, kunhan ihmiset ovat aktiivisia.

Eliot Cohen päätti artikkelinsa The Atlanticissa Trumpin ensimmäisestä viikosta vallassa toteamalla seuraavaa:

”He will fail most of all because at the end of the day most Americans, including most of those who voted for him, are decent people who have no desire to live in an American version of Tayyip Erdogan’s Turkey, or Viktor Orban’s Hungary, or Vladimir Putin’s Russia.”

Tässä hän osoittaa mielestäni väärää optimismia. En usko että ”kunnon ihmiset” myöskään Turkissa, Unkarissa tai Venäjällä haluavat elää diktatuurissa tai näennäisdemokratiassa. He ovat ajautuneet tähän tilanteeseen, koska johtajat ovat pienin askelin vivuttaneet valtaa itselleen eikä hallinnossa ja kansalaisyhteiskunnassa ole ollut toimivaa ja tarpeeksi vahvaa vastavoimaa estämään tätä kehitystä. Nyt ainoa toivomme on, että Yhdysvaltain hallinnosta ja sen kansanliikkeistä löytyy toimiva vastavoima, joka onnistuu pysäyttämään kehityksen ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa Yhdysvaltoihin ja sen kansaan tänä demokratian kohtalonhetkenä.

Terveisin: Huolestunut kansalainen Palo Altossa

Vahva johtaja tuo lohtua kolmesta suunnasta uhatuille ihmisille – Syyt Trumpin valinnan takana

Pitääkö lasten olla huomaavaisia vai hyvätapaisia? Tämä kysymys ennustaa hämmentävän hyvin sitä, ketkä kannattivat Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Kysymys mittaa ihmisen autoritarismia eli kuinka paljon hän arvostaa kuria ja järjestystä, kaipaa voimakasta johtajaa ja on hyökkäävä omaan ryhmäänsä kuulumattomia kohtaan. Jo tammikuun puolessavälissä autoritarismia tutkiva Matthew MacWilliams katsoi tilastoja Yhdysvalloissa vahvistuneesta autoritarismin kaipuusta ja ennusti, että se tulee siivittämään silloin vasta Republikaanipuolueen ehdokkuudesta kilpailleen Trumpin presidentiksi asti.

Ketkä Trumpia sitten äänestivät? CNN:n julkaisemien exit poll -tilastojen pohjalta 1) vanhat 2) valkoihoiset 3) collegen käymättömät 4) miehet 5) maaseudulta olivat vahviten Trumpin takana*. Kaikkia näitä viittä ryhmää yhdistää kaksi seikkaa: Ensinnäkin heillä on konservatiivisemmat arvot kuin vastinparillaan. Ja toiseksi monilla heistä on tunne siitä, että heidän elämäntapansa on katoamassa ja heidän kaltaisiaan ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Globalisaatio ja automatisaatio on iskenyt pahiten entisille tehdaspaikkakunnille ja juuri nämä Demokraattiselle puolueelle perinteisesti uskolliset ’Rusty Belt’ -osavaltiot kuten Michican, Pennsylvania ja Wisconsin olivat avainasemassa Trumpin voitossa. Talouskasvun hedelmät ovat jo parin vuosikymmenen ajan tippuneet koulutettujen kaupunkilaisten syliin, kun muiden palkkakehitys on polkenut paikallaan tai laskenut samalla kun oman alan työn saanti on ylipäänsä muuttunut yhä epävarmemmaksi.

Talouden lisäksi samat ihmiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena kahdella muullakin rintamalla. Ensinnäkin valkoihoisten määrä Yhdysvalloissa kutistuu, kun erityisesti latinoiden määrä kasvaa voimakkaasti. Trumpin suosio olikin kovinta niiden valkoihoisten keskuudessa, jotka asuivat sellaisilla paikkakunnilla, joiden latinoväestön määrä oli kasvanut voimakkaimmin.

Kaiken lisäksi myös kulttuuri on hylännyt nämä ihmiset. Samalla kun kaupungit ja kulttuurieliitti ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä ja muunlaista ’erilaisuutta’ kohtaan, kouluttamaton maaseudun väki kokee joutuneensa alakynteen. Tyhjentyvillä paikkakunnilla he katsovat kun työt katoavat ja kokevat, että valtaapitävät ovat kyllä kovasti huolissaan latinoista ja mustista, mutta kukaan ei välitä heistä. ”Hard-working ordinary man”, joka ei mitään muuta halua kuin elättää perheensä kunniakkaasti, ei löydä paikkaansa uudessa taloudessa ja kulttuurissa.

Mikä on johtajan funktio? Mitä tarkoitusta varten ihminen tarvitsee johtajan? Tätä kysymystä kysytään aivan liian harvoin organisaatiotutkimuksessa, mutta se tulisi muistaa kysyä myös poliittisten vaalien yhteydessä. Organisaatioissa johtajan toimintaa tavataan katsoa klassisen leadership-management -jaottelun kautta. Johtajan tehtävä on toisaalta johtaa asioita eli esimerkiksi koordinoida työtehtäviä ja tehdä vaikeita valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Toisaalta hänen tehtävänsä on johtaa ihmisiä eli inspiroida, sparrata ja ylipäänsä huomioida alaisensa ihmisinä.

Kun ihmiset valitsivat Trumpin johtajakseen, mihin funktioon he hänet valitsivat? Lienee selvää, että eivät ainakaan asioiden johtamiseen. Jos ihminen etsi ensi sijassa pätevää asioiden hoitajaa, kävi Trumpin vastauksista nopeasti selväksi, että häneltä puuttui kaikki asiantuntemus ottaa kantaa moniin keskeisiin asioihin. Asiajohtajaa etsivää ihmistä voisi myös arveluttaa valita näin tärkeään tehtävään henkilö, jolla ei ole käytännössä lainkaan kokemusta poliittisten asioiden hoitamisesta ja jonka ympäriltä puuttuvat tarvittavat asiantuntijat. Trumpia ei siis valittu ensisijassa hoitamaan asioita, vaan ihmiset etsivät itselleen johtajaa nimenomaan leadership-mielessä.

Trumpin funktio lieneekin ensisijassa psykologinen. Hän oli vastaus ihmisten tiettyihin psykologisiin tarpeisiin eikä ’rationaalinen’ valinta, jolla henkilö pyrki maksimoimaan oman taloudellisen etunsa. Ensinnäkin Trump toimi ukkosenjohdattimena kaikelle sille katkeruudelle ja ahdistukselle, jota katoavan elämäntapansa puolesta taistelevat tunsivat. Hän oli kuin valtava keskisormi, joka vihdoin haukkui ääneen kaikki ne valtaapitävät tahot, jotka olivat pettäneet nämä ihmiset.

Toiseksi, hän antoi monille arvokonservatiiveille kadonneen kunniantuntonsa takaisin. Puhumalla samaa kieltä ja käyttäytymällä samalla antielitistisellä tavalla Trump kertoi kannattajilleen että sinulla ja minulla – meidänkaltaisillamme – on väliä. Meitä ei ole unohdettu.

Kolmanneksi, hän osoitti yhteisen vihollisen. Historiallisista aineistoista on havaittu, että talouskriisit johtavat äärioikeistolaisen liikehdinnän tuntuvaan kasvuun. Ahdistus taloudellisesta turvattomuudesta, oman elämäntavan katoamisesta ja arvottomuudesta on niin musertava, että se on helppo kanavoida vihaksi erilaisuutta ja ’syyllisiä’ kohtaan. Populistit läpi historian Hitleristä Putiniin ovat talousvaikeuden hetkellä kääntäneet huomion yhteiseen viholliseen – Hitlerillä juutalaiset, Putinilla homoseksuaalit – ja Trump on puheillaan raiskaavista meksikolaisitsa ja väkivaltaan yllyttämisellään osoittanut olevansa heidän oppipoikansa. Kun Trumpille kerrottiin, että kaksi hänen kannattajaansa oli hakannut kodittoman meksikolaismiehen henkihieveriin, hän ei tuominnut väkivaltaa, vaan totesi: ”Kannattajani ovat hyvin tunteikkaita. He rakastavat tätä maata ja haluavat tehdä siitä jälleen hienon.” Make America great again!

Trumpin funktio johtajan on siis siinä, että hän sanoo ihmisille että se että sinulla on turvaton ja arvoton olo ei ole sinun oma vikasi. Vika on muissa – erityisesti kieroutuneissa poliitikoissa ja maahanmuuttajissa. Ihmisellä on niin perustava tarve tuntea, että hän on arvokas, että kun hän on liian kauan joutunut painimaan arvottomuuden kokemuksen kanssa, on hän valmis seuraamaan ketä tahansa johtajaa, joka antaa hänelle hänen arvokkuuden tunteensa takaisin.

Nykyään psykologiaa opiskeleva kaverini Hanna kiteytti asian hyvin: Parantumattomaan syöpään sairastunut on valmis kokeilemaan yksisarvishoitoa. Ei sen takia, että järki kertoisi sen olevan toimiva. Vaan sen takia, että hänellä on niin pakottava tarve tuntea toivoa, että hän tarttuu mihin tahansa toivoa antavaan oljenkorteen. Kun ihminen kokee olevansa uhattuna – oikeista syistä tai oikeanlaisen median lietsomana – syntyy psykologinen tarve, jonka täyttämiseen autoritaarinen johtaja sopii kuin nyrkki silmään. Siksi Trump.

Julkaistu alunperin suomalaisten johtajuustutkijoiden ’Johtajuuden kaipuu’-blogissa.

* CNN:n raportoimien exit pollsien mukaan valkoisista miehistä peräti kaksi kolmesta äänesti Trumpia (63% vs 31%) ja valkoisista naisistakin enemmistö (53% vs. 43 %) oli hänen takanaan. Vielä vahvempi oli kuitenkin Trumpin suosio collegen käymättömien valkoisten joukossa. Peräti 67% heistä antoi äänensä Trumpille ja vain 28% Clintonille. Yli 45-vuotiaiden joukossa Trump voitti Clintonin 53% vs. 44%, kun taas alle kolmekymppisten joukossa Clinton voitti yli 15 prosentin marginaalilla. Vaalikarttaa katsomalla selviää myös, että Clinton voitti selvästi kaupungit, kun taas taajamaat olivat Trumpin valtakuntaa.

Tietysti kaikki yritykset redusoida Trumpin kannatus ja voitto yhteen syyhyn eivät tee oikeutta todellisuuden monisyisyydelle. Trumpia äänestivät ainakin seuraavat vähemmän tai enemmän toisiinsa yhdistyvät ryhmät:

  • He jotka äänestävät aina republikaaneja.
  • Rasistit ja maahanmuuttoa vastustavat tahot, jotka vihdoin saivat itselleen äänitorven.
  • Arvokonservatiivit, nykypolitiikkaan pettyneet ja muut tahot, joille tärkeintä oli äänestää Clintonia vastaan.
  • Elämäntapansa uhatuksi kokevat, joihin tässä kirjoituksessa keskityin.

Vaikka kaikki nämä ryhmät eivät suhtaudu vihamielisesti maahanmuuttajiin, on kuitenkin huomattava, että kaikki olivat vähintään valmiita katsomaan sormiensa lävitse Trumpin vihanlietsontapuheita, koska näkivät hänessä muita hyviä puolia. Eli Trumpin puheet eivät muodostaneet heille ylitsepääsemätöntä estettä äänestää häntä.

Lisäksi on keskeistä huomata, että monin paikoin kyse ei ollut siitä, että enemmän ihmisiä olisi äänestänyt Trumpia, vaan siitä että vähemmän ihmisiä äänesti Clintonia. Jotkut gallup-tulokset ovat olleet osoittavinaan, että kyseessä oli kaksi epäsuosituinta ehdokasta vuosikymmeniin ja Clinton ei onnistunut vakuuttamaan monia sellaisia demografisia ryhmiä, jotka olivat vahvasti Obaman takana neljä ja kahdeksan vuotta sitten. Eli yllä kertomani tarina ei tietenkään kerro kaikkea ilmiöstä nimeltä Trump. Mutta uskon sen kertovan jotakin olennaista siitä, miksi Trump sai niin paljon ääniä kuin hän lopulta sai. Ja sama malli on selitysvoimainen myös kun haluamme ymmärtää Brexit-äänestyksen tulosta tai Suomessa tapahtunutta jytkyä. Kaikissa samankaltainen automatisaation ja globalisaation myötä työpaikkansa ja elämäntapansa uhatuksi kokenut ryhmä halusi sekä protestoida valtaapitäviä vastaan että suuntasi vihaansa maahanmuuttajia kohtaan.