Category: Yleinen

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.

Kesälomalukemistopino / Summer vacation reading pile:

Kesälomalla tulee luettua. Tällaista:

kirjat

Moore & Gibbons: Watchmen
Having never been an avid reader of superhero comics, I found Moore and his classics quite late. But this one was a very interesting blend of elements from the superhero genre mixed with more serious and psychological themes. In addition to having some intriguing characters, the book also raised some interesting philosophical questions. This was a comic one couldn’t put down as one wanted to know what’s going to happen to the (anti)heroes in the next moment.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Oli aika ottaa selvää Wallacesta ja Infinite Jestin sijasta valitsin pehmeämmän lähestymistavan: Suomennokseen on valittu novelleja Mooren kahdesta eri novellikokoelmasta vuosilta 1989 ja 2004. Ensivaikutelma oli myönteinen, nämähän ovat ihan helposti lähestyttäviä ja mukaansatempaavia tarinoita, joissa keskushahmot ovat psykologisesti aina jotenkin kummalliseksi nyrjähtäneitä ja siksi kiinnostavia. Suosikkitarinakseni nousi ’Vanha kunnon neon’, jossa haudantakainen ulkoisesti menestynyt päähenkilö kertoo kyvyttömyydestään elää autenttisesti ja miten tämän ongelman ratkaisemattomuus pakotti hänet lopulta lopulliseen ratkaisuun. Kaiken kaikkiaan Wallacen päähenkilöt ovat niin kiinnostavia, että heidän päänsisäisessä usein varsin assosiatiivisessa mutta silti juonellisesti etenevässä tajunnanvirrassaan viettää mielellään pidempiäkin aikoja.

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Päähenkilön elämän toisteisuus virittää ajattelemaan elämän merkityksettömyyttä. Aurinko nousee, aurinko laskee. Ja aina samat aamutoimet, neuvottelut, parturissakäynnit, tärkeät tapaamiset. Maailmassa jossa on ikuinen torstai. ”Kauheasti töitä. Oi kauheaa. nyt ne voisivat jo loppua Muista: rättejä, shampoota ja harja.” Mutta synkkyyden sijasta tunnelma on kepeä, ilakoivakin – mitäpä muuta voisi olettaa päähenkilön ollessa pääkallo. Joka ”valotti etuuksiaan, astui kuin ylös, väläytti tappioitaan, liukui kuin alas, pureskeli tunnesidoksiaan ja suuntasi horisonttiin.”

Luc Ferry: What is good life?
In philosophy, one of the genres I am most inspired by are the books that trace the history of our worldview throughout centuries. Here, Luc Ferry offers an inquiry into how we define good life and meaningful life starting with our modern approach, but comparing it interestingly with both ancient Greeks, Nietzsche and other interesting perspectives. In all the historical periods he reviews, he tells us what were their theoretical ideas, how did their practice look like, and what were people striving for. All in all, this was a fascinating book that offered a deeper understanding of both our modern way of living and its historical alternatives.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
’Akvarelleja’ nimenä kuvaa sisältöä sekä hyvässä että pahassa. Ihan kiva ja kevyttunnelmainen kirja: kauniiksi maalattuja tuokiokuvia ja haikailevaa utuisuutta. Mutta ei kirja ehkä mitään kovin syvää muistijälkeä jättänyt.

Mikko Ketokivi: Tilastollinen päättely ja tieteellinen argumentointi
Sitä herää pohtimaan omaa mielenterveyttään, kun kesälomalla huvin ja urheilun vuoksi päätyy lukemaan kirjan tilastollisesta päättelystä. Mutta Ketokivi on onnistunut kirjoittamaan aiheesta juuri sellaisen kirjan, jonka halusin lukea. Perusteellisen ja kriittisen, mutta ei kaavoihin kangistuvan, vaan kaavojen takana oleviin ennakko-oletuksiin ja filosofisiin valintoihin pureutuvan. Syvensi ymmärrystäni sekä tieteellisestä argumentoinnista yleensä että yleisimpien tilastollisten menetelmien vahvuuksista, heikkouksista ja soveltuvuudesta eri tilanteisiin. Ja kerran jo kaivoin kirjan esiin, kun erästä artikkelia vertaisarvioidessani heräsi kysymys käytetyn menetelmän soveltuvuudesta tutkimuskysymykseen.

Johannes Häyhä: Perhe ja kylä
1890-luvulla kirjoitettu kirja tarjoaa mainioita kuvaelmia vanhoista itäsuomalaisista juhlatavoista häistä hautajaisiin. Lupsakoissa tarinoissa joku kylänmies uhoaa, toinen juopuu liikaa, kolmas haastaa riitaa. Ja samalla saa kurkistuksen siitä minkälaista puheenparsi, elämäntapa ja perinteet ovat tuona aikana olleet. Häissä kiinnitti huomiota erilaiset leikit, joiden yhteisenä tekijänä tuntui olevan tavoite kerätä morsiusparille rahaa juhlavierailta.

Adele Faber & Elaine Mazlish: How to talk so kids will listen and listen so kids will talk
This book was recommended to me by a couple of researchers in a conference, who said that it is one of the best books if one as a parent wants to put self-determination theory into practice. The book is easy to read and offers concrete and illustrated examples of how to interact with children in different situations. The emphasis is on supporting the autonomy of the child and helping the child to find the right ways of behaving instead of forcing one’s will. I agree with the approach in theory, but there are situations when I find it hard to put the principles into practice. In any case, a recommended reading for any parent!

Edward O. Wilson: The meaning of human existence
Despite the name, the book offers very little as regards the meaning of human existence. Instead, biologist Wilson tells interesting stories about ants and other social insects as well as the evolutionary forces shaping both social insects and humans into such social and other-oriented creatures. Interesting read despite the misleading title.

John Dewey: Experience & Nature (The later works, vol. 1)
Interestingly, this was the first work by Dewey with which I found myself disagreeing quite much. Previously, reading Dewey has been a journey of self-discovery in the sense that in Dewey’s opinions I have found what I think about a certain matter, although he have formulated the thoughts much better. Accordingly, Dewey has been the philosopher who has most contributed to me finding my own way of thinking about ontological, anthropological, epistemological, aesthetic and ethical questions. However, here I found it hard to follow his metaphysical ideas and his denial of dualism and promotion of continuity wasn’t as convincing as I would have wanted it to be. For me, Dewey’s Logic – The Theory of Inquiry remains the most important work on how to think about ontology, metaphysics and epistemology.

Turun puukotukset opettivat meidät taistelemaan yhteisenä rintamana yhteiskunnan vihollisia vastaan

Turun puukotukset olivat tragedia. Kaksi täysin viatonta ihmistä menetti henkensä. Mikään ei voi tuoda heitä takaisin. Suru ja syvä osanotto heidän omaisilleen!

Mutta samalla Turun puukottaja sai vastaansa urhoollisten ja toimintakykyisten sankarien rintaman. 70-vuotias turkulaismies oli pankkiautomaatilla, kun hänen selkänsä takana puukottaja hyökkäsi naisen kimppuun. Mies jätti pankkikorttinsa sekä rahansa automaattiin ja riensi naisen avuksi. Turkulainen yrittäjä Hasan Alazawii oli vuorostaan matkalla ostamaan kukkia yritykseensä. Nähtyään puukottajan riehuvan hän syöksyi suoraan paikalle auttamaan saaden lopulta usean puukoniskun omaan vartaloonsa.

Myös tukholmalainen Hassan Zubier sattui kävelemään torilla tyttöystävänsä kanssa, kun näki miehen iskevän maassa makaavaa naista puukolla. Hän riensi auttamaan ja joutui puolustamaan myös tyttöystäväänsä saaden käsivarsiinsa puukoniskuja.

Kunnia näille sankareille! Toisilleen tuntemattomat ihmiset eivät tilanteen osuessa kohdalle epäröineet hetkeäkään, vaan liittyivät yhteiseksi rintamaksi yhteistä vihollista vastaan. Yksi varoitti sivullisia, toinen hyökkäsi paljain käsin puukottajaa vastaan, kolmas ohjasi poliisin paikalle. Lopulta iso joukko jahtasi puukottajaa kepein aseistautuneena ja ohikulkijoita varoittaen. Häkellyttävän upeaa yhteistoimintaa! On vaikeata arvioida kuinka monta ihmishenkeä näiden sankareiden toiminta pelasti. Mitä todennäköisimmin usea hautajainen jätettiin pitämättä, koska löytyi ihmisiä jotka oman henkensä uhalla päättivät puolustaa kanssaihmisiään.

”Sivustakatsojat pistivät oman elämänsä likoon pelastaakseen puukotuksen uhreja. Nähkäämme tämä hyvyys, juuri se inhimillisyys, jota vastaan isku oli suunnattu.” – Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö

Nyt meidän on kansakuntana pystyttävä samaan. Liityttävä yhteiseksi rintamaksi väkivaltaa ja terrorismia vastaan. Turun puukottaja oli nykytietojen mukaan radikaalista islamismista ammentava turvapaikanhakija. Tällainen jihadismi on yhteiskuntamme vihollinen ja ilman määrätietoisia toimia sen kannattajat tulevat tappamaan lisää ihmisiä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Tutkija Alan Salehzadehin mukaan Euroopassa tehtiin viime vuonna yli 700 jihadistiseen terrorismiin liittyvää pidätystä, ja luku on kasvanut voimakkaasti viimeiset kolme vuotta. Salehzadeh ehdottaakin että ”viranomaisilla pitäisi olla mahdollisuus joko karkottaa tai asettaa tiukkaan valvontaan radikalisoituneet henkilöt jo ennen kuin he ovat syyllistyneet mittavaan rikokseen.” Vaikka aina rajanvetoa ei ole helppo tehdä, tarvitsevat viranomaiset keinot joilla puuttua radikalistien touhuihin ennen kuin suunnitelmat muuttuvat veriteoiksi.

Tärkeätä on myös estää radikaalia poliittista islamia levittävien imaamien ja muiden tahojen pesiytyminen Suomeen. Tanskalainen dokumentti paljasti reilu vuosi sitten kuinka radikaaleja ja yhteiskuntamme perusarvoja vastaan hyökkääviä mielipiteitä tietyissä paikallisissa moskeijoissa julistetaan. Erityisesti Saudi-Arabian tiedetään rahoittavan terrorismia lietsovia moskeijahankkeita ja muuta propagandaa Euroopassa. Viranomaisilla pitää olla keinot estää sellaisten uskonyhteisöjen syntyminen, jotka harjoittavat kiihottamista kansanryhmää vastaan. Meillä ei ole mitään syytä suvaita väkivaltaa tai siihen yllyttämistä. Meillä ei ole mitään syytä toivottaa tervetulleeksi henkilöitä, joiden tavoitteena on hyökätä yhteiskuntaamme vastaan.

Samalla tutkija Salehzadeh muistuttaa että on ”korkea aika erottaa poliittinen islam, eli islamismi, ja maltillinen uskonnon harjoittaminen toisistaan.”

Meillä ei ole mitään syytä kohdistaa pelkoamme ja vihaamme tavallisia muslimeja kohtaan. Ei maahanmuuttajia eikä pidempään Suomessa asuneita kohtaan. Valtaosa muslimeista on rauhaa rakastavia ja hyviä ihmisiä – yksiä meistä. He ovat yhtä vähän syyllisiä jihadistien terroritekoihin kuin jokelalaiset ovat syyllisiä Pekka-Eric Auvisen terroritekoon.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten – Charlie Hebdon hyökkäyksen jälkeen – että sodassa terrorismia vastaan ”tärkein rajalinja ei kulje jonkin yhtenäisen länsimaisen yhteisön ja jonkin yhtenäisen muslimien yhteisön välillä.” Tällaisia yhtenäisiä yhteisöjä ei ole olemassa. Tärkein rajalinja kulkee maltillisten ja sodanlietsojien välillä. ”Me” olemme rauhaa rakastavat kristityt, muslimit, ateistit sun muut. ”Ne” ovat väkivaltaa lietsovia ääriryhmiä.

Jos ”ne” onnistuvat hajoittamaan meidät keskenään vihoitteleviin leireihin, ovat terroristit voittaneet.

Ratkaisevaa tässä hetkessä on se, että löydämmekö me maltilliset toisemme. Turun puukottajan vuoksi moni ’kantasuomalainen’ jyrkentää asenteitaan maahanmuuttajia ja muslimeja kohtaan. Pernon kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies ehti jo hyökätä ulkomaalaisen näköisen miehen kimppuun niin että poliisipartio tarvittiin hätiin.

Kyseinen ’kantasuomalainen’ pahoinpitelijä ei todennäköisesti ymmärrä olevansa samalla puolella terroristien kanssa. Terroristit yrittävät jyrkentää vastakkainasettelua valtaväestön ja muslimivähemmistön välillä. Mitä enemmän me muslimeja syrjimme, sitä enemmän me synnytämme ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä tässä yhteiskunnassa. Kun ihmistä tarpeeksi pitkään kohdellaan kuin jihadistia, on suuri vaara että hänestä joku päivä tulee sellainen. Siksi Suomen äärioikeiston ja kaikkien maahanmuuttajiin nuivasti suhtautuvien olisi hyvä kuulla sisäministeri Risikon sanat: Hän sanoo ymmärtävänsä että ”surun ja vihan tunteet on luonnollisia.” Mutta ”nyt pitää hillitä itsensä.” Koston kierre lisää vain väkivaltaa. Viattomasti kuolleita ei saada takaisin pahoinpitelemällä toisia viattomia. Pääministeri Sipilän sanoin:

”Emme saa leimata muita Suomessa olevia ulkomaalaisia Turussa tehdyn iskun vuoksi.”

Turun tragedian tärkein opetus ei ollut se, että poliittisen islamismin inspiroimia terroritekoja voi tapahtua Suomessa. Vaikka valitettavasti sekin on totta. Tärkeimmän opetuksen tarjosivat tavalliset turkulaiset yhdessä poliisin ja muiden viranomaisten kanssa. He muistuttivat että kun me toimimme yhdessä yhteiskuntamme vihollisia vastaan, me olemme vahvoja.

Niin kauan kuin me maltilliset suomalaiset uskontoon ja ihonväriin katsomatta pysymme yhtenäisinä, eivät terroristit voi koskaan voittaa.

Kohti ketterämpää vapaaehtoistoimintaa – Mitä Über ja riskirahoitus voivat opettaa keinoista houkutella nuoria kansalaistoiminnan piiriin?

Auringonsäteiden kurkistaessa ujosti Porin kaupungintalon pihalle minulle kirkastui että vapaaehtoistyö ei ole pelkkä tapa tilkitä hyvinvointijärjestelmämme aukkoja. Suomen Punaisen Ristin järjestämässä paneelissa, jossa itsekin olin puhujana, nuorten turvatalojen johtaja Leena Suurpää tähdensi kuinka vapaaehtoistoiminta on itseisarvoisen tärkeätä, koska se on ”vapaata kansalaistoimintaa jolla rakennetaan demokratiaa” ja jossa ihmiset itse synnyttävät aktiivista yhteiskuntaa.

Tämän lisäksi vapaaehtoistyö on tekijöilleen tärkeä tapa kokea toimijuutta, osallisuutta ja mahdollisuutta tehdä hyvää. Näin ollen ei ole ihme, että tutkimukset osoittavat vapaaehtoistyön ja muun hyväntekemisen harjoittamisella olevan selkeän myönteiset hyvinvointi- ja terveysvaikutukset – se vaikuttaa myönteisesti jopa verenpaineeseen ja pitkäikäisyyteen.

Yhtä tärkeätä on, että vapaaehtoistoiminta vahvistaa demokratiaa: Sen kautta ihmiset kokevat pystyvänsä antamaan oman panoksensa yhteiskuntamme kehittämiseen ja näin muuttuvat passiivisista yhteiskunnallisten toimenpiteiden kohteista aktiivisiksi kansalaisiksi. Ja vapaaehtoistoiminnan kautta ihmiset myös kohtaavat toisia ihmisiä oman elämänpiirinsä ulkopuolelta, mikä on olennaista yhteisyyden, ymmärtämisen ja välittämisen synnyttämiseksi ihmisryhmien välillä. Leena Suurpää näkeekin että luottamuksen rakentaminen on lopulta ”merkittävin asia mitä vapaaehtoistoiminnassa tehdään” – sekä auttajan että autetun luottamus kanssaihmisiin vahvistuu. Sanalla sanoen, ihmisten vapaaehtoinen toiminta itse arvokkaaksi kokemiensa päämäärien edistämiseksi on osa tervettä yhteiskuntaa ja parantaa sekä kansalaisten hyvinvointia että demokratian laatua.

Mutta tarjoavatko nykyiset vapaaehtoisjärjestöt oikeanlaiset kanavat, joiden kautta ihmiset pääsevät tekemään itselleen mielekästä vapaaehtoistoimintaa?

Nykyihminen kaipaa räätälöityä, omiin aikatauluihinsa sopivaa toimintaa. Diakonissalaitoksen Annina Laaksonen myös huomautti että moni nuorempi ei edes halua kutsua omaa aktiivisuuttaan ’vapaaehtoistyöksi’, vaan haluaa itse sanoittaa oman tekemisensä. Samalla hän vakuutti että nykyään myös perinteiset vapaaehtoisjärjestöt pyrkivät kuuntelemaan vapaaehtoisia ja aktiivisesti etsimään heille sopivaa toimintaa – tarvittaessa suositellen myös naapurijärjestön tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta ketterän, ihmisille sopivan vapaaehtoistoiminnan luomiseksi voisi tehdä mielestäni vielä paljon enemmän.

Tässä kaksi ehdotusta, joilla luoda ketterämpää vapaaehtoistoimintaa:

1) Vapaaehtoistoiminnan über

Jos über-kuskina huomaan, että nyt olisi tunti ylimääräistä aikaa, pistän sovelluksen päälle ja voin saman tien alkaa etsiä itselleni kyytejä. Entä jos huomaan, että nyt olisi ylimääräinen tunti käytettävissä johonkin hyvään tarkoitukseen? Olisi upeata jos voisin kirjautua hyväntekemis-sovellukseen, joka sijainnin perusteella kertoisi minulle lähialueilla olevat avoimet hyväntekemiskeikat: Korttelin päässä mummo kaipaa ostoskassien kantoapua, naapuritalon lapsiperhe ilahtuisi kotitekoisesta ruoasta ja viidensadan metrin päässä olevassa päihdekeskuksessa kaivattaisiin jotakuta lukemaan uutisia ääneen sokeutuneelle kuntoutujalle.

Askelia tähän suuntaan on otettu: OP-ryhmän tarjoama Hiiop on vapaaehtoistyön portaali, jossa voi etsiä itselleen sopivaa vapaaehtoistyötä. Tarjolla on erilaisia pidempiä ja lyhyempiä vapaaehtoiskeikkoja kauppakaverina toimimisesta valokuvauskerhon ohjaamiseen. Mutta ei kuitenkaan paikallistukseen perustuvaa lähityötä, jota voisin tehdä juuri nyt. Nappi Naapuri on vuorostaan luonut naapurustojen sosiaalisen median, johon rekisteröidytään osoitteen perusteella ja jossa voi paitsi tutustua naapureihin, myös tarjota ja pyytää naapuriapua. Se voisi parhaimmillaan olla paikka, josta löydän halutessani mahdollisuuden auttaa jotakuta lähinaapurustossani.

Alalta tuntuu kuitenkin vielä puuttuvan se ’killer-app’, joka valloittaisi markkinat ja jonka käyttäjämäärät ylittäisivät kriittisen massan, jotta siitä tulisi reaaliaikaisen auttamisen keskeinen markkinapaikka. Toivottavasti sellainen syntyy, koska tällainen sovellus tarjoaisi auttajille toimijuuden sekä hyväntekemisen kokemuksia ja autetuille kaipaamaansa hyvää. Ja samalla syntyisi enemmän ihmisten välisiä kohtaamisia, jotka ovat arvokkaita itsessään ja samalla vahvistavat luottamusta ihmisten välille luoden toimivampaa yhteiskuntaa.

2) Vapaaehtoistoiminnan riskirahoitus

Suomessa – kuten muissakin Pohjoismaissa – on vahva vapaaehtoistoimijoiden kenttä. Meillä on monia suuria ja ammattimaisia toimijoita, mikä onkin ensiarvoisen tärkeätä: Monet hyväntekemisen muodot vaativat pitkälle erikoistunutta osaamista ja koulutusta, jota ei mettemeikäläisen satunnaisauttamisella voida korvata.

Vaarana on kuitenkin että vakiintuneiden suurten toimijoiden markkinoilla a) nuoret eivät löydä sitä vapaaehtoistoimintaa joka tuntuisi omalta, ja b) radikaalisti uusille toimintamuodoille ei ole tilausta. Toinen riski on se, että rahoituksen tullessa isolta osin valtion, RAY:n ja säätiöiden kautta, meille voi muodostua järjestöjä, joiden vahvin osaaminen liittyy oikeanlaisten rahoitushakemusten laatimiseen. Nuorille, uudenlaisille tulokkaille ei helposti löydy rahoitusta eivätkä uudet tulokkaat välttämättä osaa laatia oikeanlaisia hakemuksia, joilla rahahanat aukeavat. Kelan pääjohtaja Elli Aaltosen sanoin: Vaarana on että vapaaehtoistoiminnasta tulee ”säädeltyä, riittävästi ennakoitua, järjestäytynyttä” kun se voisi parhaimmillaan olla ”nopeata, joustavaa ja asiakaslähtöistä.”

Olisikin hienoa jos rahoittavat tahot loisivat jonkinlaisen riskirahoitusinstrumentin, jonka kautta rahoitettaisiin tuoreita toimijoita joilla on uudenlaisia, ennenkuulumattomia ja -kokeilemattomia ideoita. Eli rahoitusta saisi rohkealla, uutta luovalla idealla. Tai ruohonjuuritasolla jo toimivan innovatiivisen toiminnan kasvattamiseksi. Samalla rahoittaja tiedostaisi että iso osa hankkeista voi hyvinkin epäonnistua. Mutta ne muutama onnistuja voivat skaalautuessaan muuttaa radikaalisti tarjolla olevien palveluiden ja toimintamuotojen kenttää. Ja samalla uudenlaisina, nuorekkaina toimijoina ne houkuttelisivat uusia tekijöitä – erityisesti nuoria – vapaaehtoistoiminnan pariin.

Työelämä, harrastustoiminta ja nuorten muukin elämä on muuttunut nopeasykliseksi, projektinomaisemmaksi ja räätälöidymmäksi. Enää ei sitouduta yhteen työnantajaan vuosikymmeniksi. Jos haluamme nuorten löytävän elämäänsä myös vapaaehtoistoiminnan, on senkin löydettävä ketterät, uusia toimijoita houkuttelevat toimintamuodot. Tuleeko sinulle mieleen vielä muita tapoja, joilla rakentaa ketterämpää vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa?

Kirjoituksen inspiraationa toimi Suomen Punaisen Ristin Porin SuomiAreenalla järjestämä paneeli otsikolla ’Pelastaako vapaaehtoistoiminta huomisen hyvinvoinnin?’, jossa allekirjoittaneen lisäksi puhujina olivat Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen, SPR:n nuorten turvatalojen johtaja Leena Suurpää ja Diakonissalaitoksen kansalaistoiminnan tuottaja Annina Laaksonen. Juontajana toimi toimittaja Unna Lehtipuu. Kirjoituksessa olevat sitaatit ovat kyseisestä paneelista, jonka voi kuunnella netissä täältä.

Aprillipila – Eli miksi en vaihtanut työpaikkaani?

”Hyvästi tutkijaelämä! Oli tarkoitus jatkaa mutta sain niin rahakkaan tarjouksen McKinseyltä, että olisi ollut tyhmää sanoa ei. Eli voitte tästä lähtien kutsua minua Senior Strategic Advisoriksi. Perhettä ei varmaan ihan yhtä paljon ehdi nähdä kun matkustelua on niin paljon, mutta hei, kaksi sanaa: Business class! Vähän tulee vanhaa tutkijahippeilyä toki ikävä, mutta kuten Nietzsche aikanaan totesi: Jokaisen todella varakkaan miehen takana on uskallus tarttua mahdollisuuteen kun se osuu kohdalle!’”

Näin kirjoitin Facebookiin ensimmäinen huhtikuuta ja peräti 305 ihmistä tykkäsi kyseisestä päivityksestä. Nyt kun parikymmentä ihmistä on kadulla tai muualla törmätessämme tullut onnittelemaan minua uudesta työpaikasta, lienee parasta selventää asia:

En ole vaihtanut työpaikkaa. Enkä usko että koskaan voisin työskennellä monikansallisessa konsulttiyrityksessä.

Kutsumus on turhan ladattu sana, mutta minulla on kyllä hyvin syvä kiintymys nykyisenkaltaiseen työhöni. En tiedä mitään parempaa kuin että pääsen työajalla pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja työstämään niitä eteenpäin kirjoittamisen kautta. Koen että tämä on juuri minulle sopiva tapa toteuttaa itseäni. Jos voittaisin lotossa sata miljoonaa, olisi työarkeni edelleen lähes täysin samanlaista: Aamulla lapset päiväkotiin, sitten pariksi tunniksi kahvilaan kirjoittamaan. Siitä yliopistolle jatkamaan kirjoittamista lounaaseen asti. Ja lounaan jälkeen muiden työhön liittyvien asioiden hoitamista – tapaamisia, sähköposteja, kokouksia, valmennuksia. Joka aamu, kun pyörällä rullaan kohti kahvilaa, olen oikeastaan aika onnellinen että saan tehdä työkseni juuri sitä asiaa mitä rakastan.

Siksi uskon että seuraavatkin vuosikymmenet haluan päätoimisesti pyrkiä kirjoittamisen kautta jäsentämään ihmisenä olemisen perustavia kysymyksiä.

Tässä kohdassa on hyvä kuitenkin tarkentaa: Uskon että toteutan tutkijuutta kahdenkinkymmenen vuoden päästä. Mutta en ole läheskään varma olenko silloin professori. Jatko-opintojen alussa putki oli selvä: Ensin väitöskirja, sitten jokunen vuosi post-doc-tutkijana, sitten tähtäin professuuriin. Mutta mitä enemmän juttelen erilaisten professoreiden kanssa, sitä vähemmän vakuuttunut olen siitä että titteli on vaivansa väärti. Professoreiden ajasta tuntuu menevän leijonanosa kaikenlaiseen lappujen täyttämiseen, byrokratiaan, kokouksiin ja rahahakemuksiin. Varsinaista tutkimusta ehtii tehdä käytännössä vain öisin, viikonloppuisin ja kesälomilla. Arvostan vapauttani ja mahdollisuutta tehdä tutkimusta niin paljon, että en hevillä ole vaihtamassa itseni toteuttamista professorin titteliin. Ulkomailta toki löytyy instituutioita, joissa professoritkin saavat vielä tutkia, mutta täällä Suomessa tuntuu että yliopistot ovat organisoitu tavalla, jonka vuoksi itse olen ehkä tulevaisuudessakin mieluummin tutkija kuin professori. Tai ainakin katson hyvin tarkkaan mitä velvoitteita kyseisen position vastaanottaminen sisältää.

Lopuksi on vielä todettava, että jos jonkin yllättävän elämänkäänteen myötä haluaisin täyspäiväisesti toimia konsulttina, niin tekisin sitä jossakin aivan muualla kuin McKinsey:llä (kaikella kunnioituksella). Kun vuonna 2001 ensimmäisen vuoden teekkarina kävin tuotantotalouden kursseja, niin jos silloin joku olisi kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmia, niin olisin epäröimättä vastannut haluavani perustaa oman yrityksen. Muistan kuinka kurssikavereideni kanssa kävimme Peter Kellyn pitämiä yrittäjyyskursseja ja koimme olevamme aivan eri jengiä kuin ne tuotantotaloutta opiskelevat ikätoverimme, joiden tähtäin oli isot konsulttikorporaatiot. Me arvostimme vapautta ja jenkkikonsulttikorporaatioiden standardoidut mallit kuulostivat tukahduttavan ahdistavilta. Ei koskaan, meistä tulisi yrittäjiä! Ja ilokseni olen havainnut kuinka valtaosa niistä henkilöistä, joiden kanssa yrittäjyyden harjoitustöitä tein, onkin jossakin vaiheessa perustanut oman yrityksensä.

Vaikka oma fokukseni vaihtui yrityksen perustamisesta filosofian kautta tutkijuuteen, niin edelleen arvostan vapautta. Olen sekä työssä että elämässä ylipäänsä huomannut olevani äärimmäisen allerginen kaikelle autonomiaani kaventavalle. Ja nyt kun olen koko valmistumisen jälkeisen työelämäni saanut nauttia lähes rajattomasta vapaudesta – kukaan ei valvo työtuntejani, en kysele oikeastaan mihinkään tekemisiini lupaa keneltäkään – niin minun voisi olla todella vaikea sopeutua maailmaan, jossa olisi joku ’esimies’ jolla olisi valtaa tehdä työtäni koskevia päätöksiä. Toki minulla yliopistollakin tällainen muodollisesti taitaa olla, mutta onnekseni he ovat ymmärtäneet että jos sisäisesti motivoituneelta työntekijältä haluaa saada maksimipanoksen ulos, ei voi tehdä muuta kuin antaa hänelle tilaa toteuttaa itseään.

Jos siis yllättäisin itseni haluamalla tehdä täyspäiväistä konsultintyötä, niin en miettisi mitään muita vaihtoehtoja kuin Filosofian Akatemia Oy:tä, jossa yhtenä perustajista ja nykyisenä hallituksen puheenjohtajana saisin vapaammin toteuttaa omaa visiotani. On ollut hienoa että tutkimustyön ohessa olen päässyt sitä kautta toteuttamaan sekä sivutoimista yrittäjyyttä että valmennus- ja konsultointihommia. Ja ennen kaikkea pääsen toteuttamaan jälkimmäisiä varsin vapaasti – vaikka toki muita kuunnelleen, yrityksemme kokonaisuuden huomioiden ja kollegoiden neuvoista ja ohjeista oppien.

Näistä syistä ajatus siitä, että yhtäkkiä siirtyisin McKinseylle töihin, oli omasta perspektiivistäni täysi mahdottomuus ja naiivisti ajattelin kaikkien muidenkin sen tajuavan.

Mutta aprillipilani saaman vastaanoton myötä tajusin kaksi asiaa:
a) Jos katsoo toimintaani hivenen kauempaa, niin loikka konsulttifirmaan ei välttämättä näytä yhtään epäuskottavalta: Olenhan kirjoittanut kirjoja ja pitänyt lukuisia puheenvuoroja yritysten johtamisesta ja työn organisoimisesta. Ja tehnyt väitöskirjan Tuotantotalouden laitokselle. Tässä kontekstissa moni kaltaiseni on tehnyt juuri tällaisen loikan.
b) Aprillipäivän päivitykseni kommenteista selvisi nopeasti että kyseessä oli aprillipäivän pila. En kuitenkaan tajunnut, että vain pieni osa ihmisistä jaksaa lukea tämänkaltaisen päivityksen kommentit. Valtaosa vain tykkää ja jatkaa eteenpäin.

Eli en ole vaihtanut työpaikkaa enkä ole vaihtamassa. Mutta lopulta tämä aprillipila tarjosi hyvän hetken pohtia miksi itse koen niin vahvasti että tällainen vaihdos olisi mahdottomuus. On hienoa hankkia kokemuksia eri suunnista ja toivottavasti ehdin sivutoimisesti päästä sukeltamaan vielä mitä erilaisempiin konteksteihin ja haasteisiin työurani varrella. Olen esimerkiksi aina haaveillut vuoden antropologisesta kenttätyöstä tai Suomen poliittisen järjestelmän uudistamisesta 🙂 Mutta kaiken sivutoimisen häröilyn keskellä haluan pitää kirjoittamisen ja tutkimustyön toimintani ytimenä. Nyt ja uskoakseni myös tulevaisuudessa.

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016