Category: Yleinen
Miksi päädyin kannattamaan Natoon liittymistä
En haluaisi miettiä turvallisuuspolitiikka. Paljon mieluummin pohtisin ihmiselämän merkityksellisyyden lähteitä tai miten rakennetaan yhteiskunta, jossa ihmiset voivat hyvin. Mutta maantieteelle ei voi mitään. Ekspansiivisen, yksinvaltaisen ydinasevaltion naapurissa asuvana olen ollut pakotettu miettimään turvallisuuspolitiikkaa ja Nato-kantaani.
Ennen 24.2.2022 minulla ei ollut selkeää Nato-kantaa. Koin kysymyksen sen verran moniulotteiseksi, että oma perehtyneisyyteni ei riittänyt siihen, että olisin uskaltanut olla vahvasti kumpaakaan mieltä. Ajattelin että annetaan minua fiksumpien päättää asiasta – keskityn itse sitten olemaan viisaampi toisenlaisissa kysymyksissä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuitenkin muutti tilanteen. Ensinnäkin kävi hyvin selväksi, että koska Venäjä on ydinasevaltio, ei Nato tule sotilaallisesti puolustamaan Ukrainaa, koska vaara eskalaatiosta olisi liian suuri. Joe Biden sanoitti tämän hyvin selvästi:
”I want to be clear: We will defend every inch of NATO territory with the full might of a united and galvanized NATO. But we will not fight a war against Russia in Ukraine. A direct confrontation between NATO and Russia is World War III.”
Sama logiikka toimii myös toisin päin: Venäjän kynnys hyökätä mihinkään Nato-maahan on huomattavasti Natoon kuulumatonta maata suurempi, samasta eskalaation pelosta johtuen. Kaksi ydinasevaltiota eivät halua olla suorassa sodassa keskenään.
Nato-maana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomea Venäjän halulta hyökätä. Natoon kuulumattomana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomeen hyökkäävää Venäjää siten että muut Euroopan maat varmasti toimittaisivat aseita ja muuta varusteita, mutta eivät sotilaallisesti puolustaisi Suomea.
Johtopäätös on selvä: Suomen 338 440 neliökilometriä olisivat paremmassa turvassa, jos maailman ylivoimaisesti vahvimman armeijan johtaja olisi luvannut puolustaa sen jokaista neliötuumaa.
Tämä argumentti tietysti oli totta jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, vaikka käsillä oleva sota tekikin asian entistä näkyvämmäksi.
Keskeinen fundamentti, joka muuttui 24.2 oli, että siihen asti Venäjä oli toiminut sotilaallisesti järkevästi. En tarkoita tällä että se olisi toiminut moraalisesti oikein – kauheat sotarikokset ovat olleet osa sen toimintaa Tšetšeniasta Syyriaan. Mutta jos pyrkimyksenä on valtakunnan laajentaminen sotilaallisin keinoin ihmishenkien menettämisestä piittaamatta, niin tähän asti Venäjä oli tehnyt tätä varovasti – hyökäten vain sellaisiin kohteisiin, jotka tiesi voittavansa.
Suomella on kokoonsa nähden hyvinkin uskottava armeija – lisäksi maanpuolustustahtomme on tutkitusti huippuluokkaa ja yleisen asevelvollisuuden vuoksi valtaosa täysikäisistä miehistä on saanut sotilaskoulutuksen. Suomeen hyökkääminen ei siis ole ollut Venäjälle järkevää – kustannukset ovat olleet liian suuria ja onnistuminen liian epävarmaa.
Nyt kävi selväksi, että eristäytynyt itsevaltias, jonka lähimmät alaiset eivät uskalla kertoa hänelle tosiasioita oman armeijan toimintakyvystä tai kohdemaiden taistelutahdosta, voi yksin päättää aloittaa järjettömän hyökkäyksen. Kuka tahansa asioista perillä oleva taho olisi voinut kertoa hänelle, että 44 miljoonan asukkaan maata ei pysty valtaamaan käytössä olevalla armeijalla. Tai että ukrainalaiset eivät ota venäläisiä vastaan vapauttajina, vaan heillä on vahva halu puolustaa isänmaataan valloittajaa vastaan. Mutta kun alaiset uskaltavat vain myötäillä ja vahvistaa yksinvaltiaan harhakäsityksiä, seurauksena oli täysin järjetön sota.
Siksi ei voi enää luottaa siihen, että Suomen suojaksi riittää se, että Venäjän ei ole järkevää hyökätä Suomeen. Putin voi lähivuosina tarvita uusia sotia oman sisäpoliittisen asemansa pönkittämiseen – tai vain muuttua entistä arvaamattomammaksi. Kun Natoon kuulumattomia maita ei Ukrainan lisäksi Venäjän läntisinä rajanaapureina ole kuin (jo alistettu) Valko-Venäjä ja Suomi, ei kannata luottaa siihen että todellisuudesta irtautunut, oman henkensä ja asemansa puolesta pelkäävä yksinvaltias ei voisi keksiä syytä hyökätä tänne.
En suhtaudu innolla Natoon liittymiseen. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 2003 väittäen virheellisesti maan kehittävän massatuhoaseita, niin olin ihan tyytyväinen että emme olleet heidän kanssaan puolustusliitossa (vaikka hyökkäys ei sinänsä muita Nato-maita suoraan velvoittanut). Yhdysvaltojen oma sotilaallinen historia sisältää paljon pimeitä hetkiä – lähihistoriasta mieleen tulee esimerkiksi Guantanamo Bayn vankien kiduttaminen. Myös maan demokratiakehitys huolettaa – Republikaanipuolueen edustajista hämmentävän moni väittää edelleen Trumpin hävinneen vaalipetoksen vuoksi ja on valmis rapauttamaan demokraattista järjestelmää oman valtansa turvaamiseksi. Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, on aito riski, että johtoon voi lähivuosikymmeninä nousta vielä Trumpia kyvykkäämpi itsevaltaisuuden kannattaja.
Yhdysvallat ei ole puhdas pulmunen. Mutta jos pitää valita Venäjän ja Yhdysvaltojen väliltä, niin jälkimmäinen pelaa aivan eri liigassa mitä tulee demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon. Varsovan liiton jäsenet oli pääsääntöisesti sotilaallisesti pakotettu mukaan – ja yritykset irtautua tukahdutettiin tankein. Nato on vuorostaan ’empire by invitation’, demokraattiset valtiot ovat aktiivisesti pyrkineet sen jäseniksi, koska uskovat sen tarjoavan heille suojaa.
Ideaalimaailmassa Suomi olisi sotilasliitossa vain Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaltaisten vakaiden ei-imperialististen demokratioiden kanssa. Valitettavasti emme elä tällaisessa ideaalimaailmassa.
Sen sijaan meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa yksinvaltaisen, rajanaapureitaan uhittelevan ydinasevaltion kanssa. Siksi liittoutuminen maailman ylivoimaisesti vahvimman sotilasliiton kanssa on tarjolla olevista vaihtoehdoista nähdäkseni paras. Haastavassa maantieteellisessä asemassamme se tarjoaa meille tarvitsemaamme lisäturvaa. Venäjän kynnys hyökätä Nato-Suomeen on selvästi suurempi kuin Venäjän kynnys hyökätä ”puolueettomaan” Suomeen.
Samalla en usko, että potentiaalisessa Naton ja Venäjän välisessä yhteenotossa Venäjä suhtautuisi meihin puolueettomana. Olemme EU:ssa, pidämme jatkuvasti yhteisiä sotaharjoituksia Naton kanssa ja sotilasjärjestelmämme on tehty yhteensopiviksi Naton kanssa. Viimeistään nyt, kun annoimme aseellista apua Ukrainalle, en usko, että voisimme epäluuloisen Venäjän silmissä esittää uskottavasti että olemme puolueeton emmekä minkäänlainen uhka.
Eli Naton jäsen meidän kannattaisi olla. Siksi on ollut hienoa nähdä kuinka maamme korkein johto Marinin ja Niinistön vetämänä on viimeisen kuukauden ohjannut maata määrätietoisesti kohti Natoa. Jäsenhakemuksen ajoituksen ja Venäjän mahdollisten vastatoimien arvioimisessa uskon, että maamme korkeimmalla johdolla on käytettävissään sellaista tietoa, jota meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole. Siksi luotan tässä heidän kykyynsä viedä projekti maaliin järkevimmällä tavalla. Tällä polulla, demokraattinen oikeusvaltio olkoon linnamme!
Valtaapitävät vastaan kansa – Ihmiskunnan ikiaikainen taistelu erottaa Suomen ja Venäjän
Lastensaduissa ja mytologioissa maailmassa vallitsee taistelu hyvän ja pahan välillä. Kansallismielinen propaganda nostaa vuorostaan keskeiseksi taistelun meidän ja muiden välillä. Mitä enemmän olen ihmiskunnan historiaan perehtynyt, sitä selkeämmäksi on käynyt, että suurin taistelu ei ole kumpikaan näistä, vaan kamppailu valtaapitävien ja kansan välillä. Ja tämän taistelun kaksi modernia lopputulemaa eivät näy missään niin konkreettisesti kuin Suomen ja Venäjän rajalla.
Simpanssilaumojen yksi erikoisuus verrattuna esimerkiksi leijoniin ja valtaosaan muista nisäkkäistä on se, että fyysisesti vahvin ei ole automaattisesti hierarkian huipulla. Esimerkiksi susilaumassa vahvin johtaa siihen asti, että joku nuorempi onnistuu alistamaan tai tappamaan sen kaksintaistelussa. Simpanssit sen sijaan pystyvät johonkin mihin harva eläin kykenee: Liittoutumaan. Sen seurauksena kolme fiksusti liittoutunutta yksilöä voi alistaa lauman vahvimman yksilön ja nousta yhdessä hierarkian huipulle.
Tämä liittoutumiskyky on avain myös ihmislaumojen ymmärtämiseen. Metsästäjä-keräilijä-yhteisöt ovat antropologisen aineiston perusteella olleet suhteellisen tasa-arvoisia siinä mielessä, että niissä ei ole vahvoja johtajia. Mutta kuten Christopher Boehm kirjassaan Hierarchy in the Forest -osoittaa, tämä tasa-arvo ei ole mikään luontaisen harmoninen olotila. Aina on niitä, jotka yrittävät kohottaa itsensä muiden yläpuolelle, saadakseen muut alistettua tahtoonsa. Johtajattomuus perustuu vahvaan käänteisen hierarkian normiin: Yhteisöissä on tehokkaat mekanismit vallankaappausyritysten torjumiseksi. Eivät nämä mitään tasa-arvon onneloita olleet – naisten ja lasten asema vaihteli suuresti. Mutta täysikasvuisten miesten keskuudessa vallitsi väkivallan uhkaan perustuva tasa-arvo: Jos joku alkoi kukkoilla liikaa, muut painoivat hänet joukolla alas.
Maanviljelyn myötä syntyneet suuremmat yhteisöt ja ruoantuotannon mahdollistama erikoistuminen loivat tilaa soturiluokalle: Ihmisille, jotka erikoistuivat muiden alistamiseen. Ihmiskunta ajautui alistamisen aikakaudelle: Heimopäälliköt, ruhtinaat, kuninkaat ja tsaarit loivat valtakuntia, joissa he sotilasvallallaan alistivat tavallisen kansan. Kansaa kohdeltiin parhaimmillaan resurssina, pahimmillaan maaorjina tai ihan täysimittaisina orjina. Välillä kansalla oli parempi ’herraonni’ ja valtaapitävä välitti enemmän kansan asioista. Välillä onni oli huonompi ja seurasi erityisen raskasta sortoa. Myös maantieteelliset seikat – erityisesti pääviljelykasvit – vaikuttivat siihen kuinka tehokkaasti valtaapitävät pystyivät kansaa alistamaan. Suomen syrjämailla keskusvalta oli heikkoa. Sen sijaan Egyptin pyramidit ovat yksi pitkäikäisimpiä muistomerkkejä keskusvallan tehokkaalle kyvylle alistaa kansa toteuttamaan omaa tahtoaan.
Tällaisten valtakuntien toimintalogiikkaa ymmärtääkseen on tärkeätä tiedostaa, että ne toteuttivat eliitin intressejä, eivät kansan intressejä. Kun eliitin oma elintaso oli sidottu alistetun kansan määrän, olivat tällaiset valtakunnat tyypillisesti vahvan ekspansiivisia: Valtakuntaa pyrittiin sotilaallisin keinoin laajentamaan kaikkiin suuntiin aina kuin se oli mahdollista. Kun katsoo vaikka keskiajan Euroopan historiaa, on se jatkuvaa valtakuntien sotaa toisiaan vastaan. Kansalle sotaa oikeutettiin kaikin klassisin keinoin: Uskonnollisella tehtävällä, vetoamalla vastapuolen tekemiin hirveyksiin tai historiallisiin vääryyksiin, korostamalla oman kansan erityisasemaa. Välillä laajeneminen hyödytti myös kansalaisia: Kun jokin tällainen valtakunta laajeni imperiumiksi niin keskusalueen kansalaiset saivat sekä ylemmyydentunnetta että materiaalisia etuja periferian kansalaisten kustannuksella.
Kansojen vapautuminen näiltä alistavilta rakenteilta oli pitkä ja hidas prosessi. Magna Carta 1215, Glorious Revolution 1689, Yhdysvaltain perustuslaki 1787 ja Ranskan vallankumous 1789 olivat kaikki merkkipaaluja kehityskulussa, jossa valtaapitävien valtaa onnistuttiin askel kerrallaan rajoittamaan enemmän. Parlamentarismi, vallan kolmijako, demokraattiset vaalit, valtakausien maksimiajat, oikeusvaltioperiaate, meritokraattinen uralla eteneminen ja muut yhteiskunnalliset innovaatiot kahlitsivat pikku hiljaa vallanpitäjät ja pakottivat heidät palvelemaan kansalaisten intressejä. Syntyi ajatus, että valtio ei olekaan olemassa kuningasta ja pientä eliittiä varten – kuten aiemmin ajateltiin – vaan palvelemassa kansaa. Radikaali filosofinen ajatus siitä, että valtio saa oikeutuksensa kyvystään edistää kansalaistensa hyvää muuttui todellisuudeksi.
Moderni, liberaali, oikeusvaltioperiaatteelle, ihmisoikeuksille ja vallanjaolle nojaava demokratia on kiistämättä yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä. Ei pelkästään siksi, että se takaa kansalaisille ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet sekä tekee tutkimusten mukaan kansalaiset huomattavasti onnellisemmiksi. Vaan myös siksi, että se on ollut keskeinen taustatekijä lähes kaikissa muissa keksinnöissä ja innovaatioissa, joita viimeisen parinsadan vuoden teollinen vallankumous on tuonut tullessaan. Taloustieteiljät Acemoglu ja Robinson ovat vakuuttavasti osoittaneet (kuten olen aiemmin kirjoittanut), että yksinvaltaiset järjestelmät tukahduttavat innovatiivisuuden. Ei kannata yrittää parantaa asioita, jos eliitti kuitenkin riistää parannuksen hedelmät itselleen. Innovaatiot synnyttävät ’luovaa tuhoa’, jotka horjuttavat status quo:ta, joka ei ole valtaeliitin intressien mukaista. Siksi eliitin valtaa rajoittaneet demokraattiset uudistukset tekivät mahdolliseksi teollisen vallankumouksen.
Suomi ja muut Pohjoismaat ovat tässä katsannossa tämän uuden valtajärjestelmän puhdasverisimmät edustajat: Alhaisin korruptio, vapain lehdistö, vakain demokratia. Tästä johtuen täällä asuu myös kansa, joka on kaikista maailman maista tyytyväisimpiä omaan elämäänsä. Pohjoismainen malli on onnistunut kansalaisten palvelemisessa paremmin kuin mikään muu toistaiseksi ihmiskunnan kokeilema yhteiskunnallinen järjestelmä.
Venäjä vieressämme on vuorostaan ”viimeinen imperiumi”, maa jonka valtarakenne toimii edelleen samalla logiikalla kuin muu Eurooppa keskiajalla. Ylimmän johtajan valta on kyseenalaistamaton ja hänen lähipiirissäkään kukaan ei ole suojassa hänen vainoltaan. Lehdistön ja sanan vapaus on estetty, oppositio on murskattu, kaikkia jotka uskaltavat kritisoida järjestelmää vainotaan, korruptio on pesiytynyt syvälle jokaiselle virkakoneiston tasolle.
Väkivaltakoneisto pyrkii laajentamaan valtakuntaa kaikkiin suuntiin, johon se on mahdollista, mutta sen ensimmäinen uhri on oma kansa. Keskiajan tsaareihin nähden isoin ero on moderni informaatioteknologia, joka Putinilla on käytössään propagandaan sekä kansan tarkkailuun ja rankaisemiseen. Koko valtiokoneisto on viritetty palvelemaan kansan sijasta pienen piirin suurvaltahaaveita ja muita tarpeita.
Voiko Venäjän kansa sitten koskaan vapautua heitä alistavalta järjestelmältä? Kaksi murroskohtaa – tsaarinvallan loppu ja Neuvostoliiton loppu – on nähty reilun sadan vuoden aikana. Molemmilla kerroilla valtaapitävät, pintatason ideologia ja taloudellinen järjestelmä vaihtuivat. Mutta yhteiskunnallinen järjestelmä pysyi pienen yskähtelyn jälkeen samana: Sama propagandan, kansalaisten vainoamisen ja suurvaltahaaveiden ympärille rakennettu harvainvalta jatkui, vaikka välillä sitä kutsuttiin tsaarin vallaksi, välillä kommunismiksi, tätä nykyä putinismiksi. Eli Venäjän valtarakenne on sitkeästi vastustanut niitä uudistuksia, jotka vapauttivat valtaosan muun Euroopan kansoista valtaapitävien ikeen alta. Ja kun luottamus instituutioihin ja kanssaihmisiin on alhainen ja korruptio läpitunkevaa, ovat lähtökohdat uudistumiselle haastavat.
Mutta historia ei ole kohtalo. Muuten Saksa ei olisi irtautunut lebensraumin sotilaallisesta etsimisestä. Muuten Ruotsi ei olisi lopettanut Suur-Ruotsin rakentamista. Muuten Japani ei olisi lopettanut aasialaisen imperiumin rakentamista. Eli on mahdollista, että myös Venäjän vuoro tulee. Samalla historia ei valitettavasti etene määrätietoisesti ennaltamäärättyyn lopputulemaan. 1991 Neuvostoliiton hajottua ikkuna oli auki monenlaisiin kehityslinjoihin. Mutta kun vanhan talousjärjestelmän loppu syöksi monet kansalaiset ahdinkoon, johtajaksi valittiin kovan linjan entinen KGB-agentti ja kokeilut innovaatiovetoisen talouskasvun saralla epäonnistuivat, ajautui maa vääjäämättömästi takaisin yksinvaltiuden polulle.
Jossakin kohtaa Venäjällä tapahtuu seuraava romahdus. Se voi tapahtua kuukauden päästä, jos menestys sodassa on tarpeeksi huono. Tai sitten Putin onnistuu rakentamaan Pohjois-Korean kaltaisen dynastian, joka on vallassa seuraavat kolme sukupolvea. Todennäköisin hetki murrokselle lienee siinä kohden, kun 69-vuotiaasta Putinista aika jättää tai hänen kognitiiviset kykynsä alkavat heiketä. Siinä kohtaa kohtalo on jälleen auki ja monista pienistä valinnoista ja satunnaisista seikoista (kuten öljyn hintakehityksestä) riippuu pääsevätkö venäjän kansalaiset vihdoinkin nauttimaan siitä vapaudesta, jonka me Suomessa olemme tottuneet ottamaan itsestäänselvyytenä. Heidän – ja meidän naapurikansojen – vuoksi toivon, että tämä päivä koittaisi mahdollisimman pian.
En ole todellakaan ammattihistorioitsija vaikka ihmisyyden perusrakenteita tutkinkin eli mielelläni kuulen, jos tulkintani menevät jossakin kohtaa metsään. Pääasialliset lähteet kirjoitukselle ovat seuraavat kirjat:
- Christopher Boehm: Hierarchy in the Forest – The Evolution of Egalitarian Behavior
- Richard Wrangham: The Goodness Paradox – How Evolution Made Us More and Less Violent
- Daron Acemoglu & James Robinson: Why Nations Fail – The Origins of Power, Prosperity, and Poverty
- Daron Acemoglu & James Robinson: The Narrow Corridor – States, Societies, and the Fate of Liberty
Omista artikkeleistani tämä on aiheen kannalta relevantein:
- Frank Martela, Bent Greve, Bo Rothstein & Juho Saari: The Nordic Exceptionalism: What Explains Why the Nordic Countries Are Constantly Among the Happiest in the World
Lisäksi nyt kirjoitusta blogiini laittaessa huomasin, että olen näköjään jo pari vuotta sitten kirjoittanut hyvin samanhenkisesti siitä, että ”ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä.”
Mitä voin tehdä auttaakseni Ukrainaa?
Mitä voin tehdä auttaakseni Ukrainaa? Tätä on moni kysellyt viime aikoina. Niin minäkin. Tässä kuusi tapaa toimia, joista on hyvä lähteä liikkeelle:
1. Tuen osoittaminen ja tiedon levittäminen sosiaalisessa mediassa
Puhe on halpaa. Siksi lipun lisäämistä profiilikuvaan, some-päivityksiä ja vastaavia keinoja usein parjataan. Mutta ne ovat tärkeä alku. Jokainen Ukrainaa koskeva päivitys vahvistaa tietoisuutta kriisistä ja auttaa levittämään relevanttia tietoa siitä. Some-aktivismi vahvistaa painetta poliittisia päättäjiä kohtaan ja osoittavat ukrainalaisille, että heillä on meidän tukemme. Eli pistä lippu profiilikuvaasi, jaa eteenpäin (luotettavaa) tietoa ja pidä asioita esillä. Mutta mielellään tee myös jotakin muuta!
2. Mielenosoituksiin osallistuminen ja viestiminen Suomen poliittisille päättäjille
Mielenosoituksilla ja niistä leviävillä kuvilla on voimaa. Kuvat hyökkäystä vastustavista mielenosoituksista Helsingistä, Berliinistä ja erityisesti Pietarista vahvistavat uskoa yhteiseen asiaan ja ohjaavat yleistä mielipidettä. Mielenosoituksilla on syrjäytetty diktaattoreita ja muutettu maailmaa. Myös addressit ja muut tavat viestiä kotimaisille poliitikoille auttavat kertomaan mikä on kansan mielipide ja ohjaavat heitä toimimaan.
3. Ukrainan armeijan rahallinen tukeminen
En uskonut koskaan suosittelevani aseellisen armeijan rahallista tukemista. Kynnys tällaiseen on varsin iso. Mutta kun parilta ukrainalaiselta tutulta olen kysynyt miten voin auttaa, niin tämä on ollut se selkeä vastaus: “Please donate to our army.” Ja tässä on vissi pointti. Humanitäärinen apu ei estä hyökkääjän etenemistä eikä vapauta alistettua kansaa sorrosta. Humanitäärinen apu voi auttaa ohjusiskuista selvinneitä, mutta uskottava ilmatorjunta estää ohjusiskuja. Ukrainalaiset haluavat säilyttää itsenäisyytensä. Ja sen säilyttämisen ratkaisee heidän armeijansa. Eli tee tämän osalta oma harkintasi, mutta jos päätät haluta Ukrainan armeijaa tukea niin näitä tahoja tunnutaan tavallisesti suositeltavan:
[Huomio: Tämä listaus tehty 28.2. Tilanteet ja parhaat kanavat saattavat muuttua nopeastikin ja informaatiosodan aikakautena on mahdollista että sivustoja esimerkiksi kaapataan. Eli tee myös oma taustatyösi ennen rahojen lahjoittamista.]
Ukrainan keskuspankilla on sivusto, jossa voi tilisiirron lisäksi lahjoittaa rahaa armeijalle luottokortin avulla.
Come Back Alive. Tätä järjestöä suosittelee niin Ukrainan valtion sivusto kuin The Independent ja Quartz omissa listauksissaan.
Army SOS. Tätäkin sekä The Independent että Quartz listoillaan suosittelevat.
4. Humanitäärisen avun tukeminen
Kun maassa käydään sotaa, tarkoittaa se valitettavasti että siviilit kärsivät: Lapsia jää orvoiksi, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, koteja tuhoutuu, ruoasta ja muista perusasioista on pulaa. Eli humanitääriselle avulle on tarvetta.
Ukrainian Association in Finland. Ottavat vastaan ja kuljettavat tavaraa Ukrainaan. Sivustolla on lista mitä tavaraa tarvitaan, tarvetta on erilaisille lahjoituksille lääkkeistä ja vaelluskengistä pattereihin.
Isot kansainväliset järjestöt ovat aina varma valinta:
Suomen Punainen Risti
Suomen Unicef
Pelastakaa Lapset
UN Women
Kirkon ulkomaanapu
Näiden verkkosivut löytyvät tästä HS:n jutusta.
Lääkärit ilman rajoja toimii myös Ukrainassa.
Ukrainalaisista järjestöistä seuraavia on moni suositellut. Mutta en ole sen enempää näiden järjestöjen taustoja selvittänyt eli perehdy ennen lahjoittamista:
Razom – Medical supplies and other necessary items
Nova Ukraine – Humanitarian aid and raising awareness
United Help Ukraine – Medical aid and humanitarian relief
Sunflower of Peace – First aid medical tactical backpacks for paramedics and doctors
Hospitallers – Medical battalion
Help Ukraine – Humanitarian and medical aid
Tässä Newsweekin artikkelissa lisätietoa näistä sekä muita järjestöjä.
5. Pakolaisten auttaminen
Sotaa pakenevia ihmisiä on jo nyt satoja tuhansia. Heitä tulee varmasti myös Suomen suuntaan ja he tarvitsevat pian myös apua ja majoitusta.
Jos haluat tarjota kotimajoitusta turvapaikanhakijalle, voit ilmoittauttua Kotimajoitusverkoston kautta.
Ukrainan association in Finland ottaa myös vastaan majoitustarjouksia ja muuta apua.
6. Kysy tuntemiltasi ukrainalaislta miten voit auttaa.
Heillä saattaa olla läheisiä jotka tarvitsevat suoremmin apua tai he itse voivat tarvita jotain.
Ukrainan asia on meidän asia
Eilen katselin ladulla itsenäisen Suomen maisemia Jämsän seudulla samalla, kun kuuntelin nappikuulokkeista Suomen valtiojohdon tiedotustilaisuutta koskien Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Sen minkä piti olla mahdotonta nykyaikana – hyökkäyssota Euroopan alueella – olikin yhtäkkiä totta vain tuhannen kilometrin päässä omasta kodistani. Monenlaisia ajatuksia ehti mielessä käydä siinä hiihtäessä. Tässä päällimmäiset:
1. Ukrainan asia on meidän asia.
Putinin politiikan päämotiiviksi on muodostunut Venäjän suuruudenpäivien rajojen palauttaminen. Jos hän onnistuu Ukrainan valloittamisessa ja havaitsee länsimaiden olevan kyvytön muuhun kuin heikkoihin pakotteisiin, niin itsevarmuus kasvaa ja alkaa seuraavan valloitussuunnitelman edistäminen. Suurin virhe olisi antaa Ukrainan valloituksen tapahtua ja pistää pää pensaaseen ajatellen, että näin saavutetaan “rauha meidän aikanamme.” Putin kunnioittaa vain voimaa ja jatkaa valloituksia kunnes riittävän kova vastareaktio saa hänet pysähtymään.
2. Länsi ei tule lähettämään joukkojaan Ukrainan tueksi.
Presidentti Niinistö sanoi syyn hyvin suoraan: “Tässä toimii kauhun tasapaino, jota ylläpitää ydinaseet.” Siksi Ukraina joutuu taistelemaan yksin.
3. Ukrainaa pitää nyt tukea kaikillla muillla tavoilla.
Koska EU tai NATO ei halua suoraan sodan osapuoleksi, on tärkeätä tukea Ukrainaa kaikin muin keinoin. Rahallisesti, humanitäärisesti, sotilaskalustoa ja polttoainetta tarjoten. Ukrainan armeija tarvitsee kaiken saatavilla olevan tuen. Ja tavalliset ukrainalaiset tulevat myös tarvitsemaan paljon apua joutuessaan sodan jalkoihin. He ovat sodan viattomia uhreja, joita meidän tulee pyrkiä auttamaan. Tämä tarkoittaa myös pakolaisten vastaanottamista. Venäjän rajanaapureina meidän on tässä näytettävä solidaarisuutemme.
4. Pakotteiden on oltava riittävän vahvoja.
Kun sotilaallinen vastahyökkäys on poissuljettu, on Venäjän vastaisten pakotteiden oltava sellaiset, että ne aidosti haittaavat Putinia ja hänen lähipiiriään. Venäjän irroittaminen SWIFT-järjestelmästä, oligarkkien ulkomailla olevan omaisuuden jäädyttäminen, suurimpien pankkien toiminnan estäminen, avainteknologioiden viennin katkaiseminen, jne. Pakotteiden pitää purra sekä lyhyellä aikavälillä että vaikuttaa myös pitkällä aikavälillä.
5. Meidän eurooppalaisten on hyväksyttävä että pakotteet haittaavat myös meitä.
Putin tietää, että moni Euroopan maa, erityisesti Saksa ja Italia, ovat juuri tällä hetkellä energiansa osalta turhankin riippuvaisia venäläisestä maakaasusta. Hän on laskenut, että eurooppalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia, liian haluttomia tekemään mitään uhrauksia ja siksi Euroopan pakotteet jäävät tussahdukseksi – ja tällä hetkellä näyttää, että hän on oikeassa!
Eurooppalaisten on uskallettava toimia ja hyväksyttävä, että pakotteet tulevat haittaamaan myös meitä. Uskon että Suomen kansa ymmärtää tilanteeseen liittyvän eksistentiaalisen uhan ja on valmis vaikka energian sääntelyyn, jos se on Venäjän pysäyttämisestä maksettava hinta. Valitettavasti epäilen, että yhtä vahva kriisitietoisuus ei ole totta kaikissa EU-maissa. Tästä mukavuudenhalusta tulemme maksamaan kovan hinnan, kun Putin laskee että myös tästä seuraava – ja sitä seuraava – valloitusoperaatio Euroopan alueella onnistuu epäyhtenäisen ja heikon EU:n heristäessä vain sormeaan.
6. Putin kunnioittaa vain sotilaallista voimaa ja vain NATO tarjoaa riittävän suuren vastavoiman Venäjälle.
Jos Ukraina olisi NATOn jäsen ja sinne olisi sijoitettu NATOn joukkoja, olisi Putinin kynnys hyökätä maahan huomattavasti suurempi. Kauhun tasapaino toimisi silloin toisin päin ja nyt käynnistynyttä hyökkäyssotaa ei olisi mitä todennäköisimmin tapahtunut. Mutta maa ei ole päässyt jäseneksi – se on NATOn kumppani samalla tavalla kuin Suomi.
Kun katsoo karttaa NATOn ja Venäjän välillä, on siellä vain muutama maa: Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Suomi ja Ruotsi. Valko-Venäjä on jo Venäjän miehittämä, Ukraina taistelee parasta aikaa itsenäisyydestään. Ukrainan jälkeen Moldova olisi vain suupala. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö tsaarin aikaisen valtakunnan palauttamisesta haaveileva Putin haluaisi valloittaa myös Suomea, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Moni valtaeliittiä lähellä oleva ideologi on maininnut myös Suomen maana, joka kuuluisi Suur-Venäjään.
Ainoa este Putinin hyökkäykselle Suomeen on se, että hän uskoisi hyökkäyksen olevan itselleen liian vaarallinen. Suomen EU-jäsenyys ja vahva puolustustahto tekevät hyökkäyksestä isomman riskin kuin Ukrainan valloitus. Mutta Putin osoitti eilen, että hän on valmis riskipitoisiin hyökkäyssotiin. Viiden miljoonan ihmisen kansa ei pystyisi loputtomiin vastustamaan hyökkäystä. Ja samalla hetkellä kun Venäjän tankit ylittäisivät Suomen rajan, katoaisi Nato-optio: Kauhun tasapaino, jota ylläpitää ydinaseet, estäisi heidän sekaantumisensa. Siksi viiden miljoonan ihmisen kansan kannattaisi tässä turvautua sellaisiin sotilasmahteihin, joita Putin joutuu aidosti pelkäämään. Kun EU ei ole sotilasliitto, niin tämän suuremman sotilasmahdin tuen voi taata vain NATO-jäsenyys.
7. On muistettava että Venäjän kansa on isolta osin myös diktatuurin uhreja.
Putin ja Venäjän valtaeliitti on muodostunut yhä autoritäärisemmiksi. Toisinajattelijat, vapaa lehdistö, oppositio ja länsimielinen älymystö on ajettu ahtaalle. Salamurhat, vankeustuomiot ja muu ahdistelu on osa valtiokoneiston keinovalikoimaa. Vaikka on tärkeätä vastustaa Venäjän valtion toimia, ei vihan tule kohdistua tavallisia venäläisiä kohtaan. On ollut hienoa nähdä mielenosoituksia ympäri Eurooppaa. Mutta erityisen mieltänostattavaa on ollut nähdä kuvia sodanvastaisista mielenosoituksista Venäjällä. Toivon koko sydämestäni että he joku päivä saisivat elää Venäjällä, joka olisi vapautunut diktatuurin ikeestä. Ja toivon että Venäjän armeijan hyökkäys veljeskansan kimppuun olisi se hetki, kun riittävän iso osa kansasta mobilisoituisi ja nykyisen hallinnon lähtölaskenta alkoi.
Ukrainan armeija taistelee tänään koko Euroopan puolesta. Mutta vapaan Euroopan puolesta taistelevat myös ne 1700 mielenosoittajaa, jotka Venäjä eilen pidätti sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Lopulta tässäkin sodassa vastakkain on pienen valtaeliitin intressit ja vapautta janoavat kansalaiset niin Suomessa ja Saksassa kuin Ukrainassa ja Venäjälläkin. Sitä toivoi että tämä asetelma olisi jäänyt viime vuosisadoille, mutta nyt kun ei ole mahdollista olla puolueeton, olkaamme vapauden, demokratian ja tavallisten kansalaisten puolella – tukekaamme Ukrainaa!
Ajatuksia neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänäni
Tasan neljäkymmentä vuotta elämää on itselleni annettu ja tämän merkkipaalun ylittäminen antaa aihetta pysähtyä hetkeksi miettimään missä elämässä mennään, mistä on tultu ja mitä seuraavaksi. Niinpä tässä kahvilassa – itselleni ominaisimmassa kirjoituspaikassa – annetaanpa ajatusten virrata.
Jos kulunut vuosikymmen omassa elämässä pitäisi otsikoida, niin keskusteema on selkeä: Täyttäessäni 30 vuotta oli esikoisemme laskettuun aikaan pari kuukautta eli olin isyyden kynnyksellä. Kuluneen vuosikymmenen merkkihetket ovatkin osuneet vuosille 2011, 2014 ja 2016, kun perheemme on lapsi kerrallaan kasvanut viisihenkiseksi. Isyys, perheen perustaminen ja lapsiperhe-elämä ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden selkeästi isoin asia – niin ajallisesti, henkisesti kuin rakkaudellis-suhdelollisesti. Kahdesta toisiinsa ihastuneista aikuisista tuli vanhemmat, elämä täyttyi pienokaisten vipeltelyistä, intoilusta, itkusta, vaippojen vaihdosta, sylihetkistä, syöttämisestä ja leikkimisestä. On upeaa, että on saanut elää tällaisen ajan: Nähdä kaikki pienet merkkipaalut ensimmäisistä askelista ensimmäisiin sanoihin, seurata kuinka täysin avuton nyytti on kasvanut itsenäiseksi ajattelijaksi, joka pohtii tähtitieteellisiä kysymyksiä, tuntee joukkoliikenteen itseäni paremmin ja menee aamulla itse kouluun ja sitten sieltä suoraan kaverin luokse yökylään.
Samalla pienlapsiarki – etenkin kun niitä pienokaisia on peräti kolme – on hyvin intensiivistä aikaa. Kaverini kiteytti hyvin, että pienten lasten kanssa eläminen tekee tunne-elämästä vahvempaa: Huiput ovat korkeampia ja laaksot syvempiä. Jokaiseen päivään mahtuu ihania hetkiä, joissa pieni söpöläinen haluaa syliin tai tekee jotakin ihastuttavaa ja on niin rakastettava, että tekee mieli rutistaa. Mutta jokaiseen päivään mahtuu myös niitä hetkiä, joissa sama söpöläinen raivoaa, kiusaa veljiään, paiskoo tavaroita tai tekee jotakin muuta ärsyttävää. Joka päivä pääsee kokemaan koko tunne-elämän skaalan. Ja vaikka toinen käyttäytyisi kuinka epäjärkevästi, epäreilusti tai väkivaltaisesti, pitää itse olla se aikuinen, joka ei provosoidu vaan ottaa tilanteen viileän rauhallisesti ja miettii pedagogisesta näkökulmasta parhaan tavan reagoida – voin sanoa että ei aina onnistu!
Samalla elämä muuttuu radikaalisti myös siinä mielessä, että ei olekaan vastuussa vain itsestään, vaan kolmesta pienokaisesta, jotka etenkin alkuvaiheessa ovat täysin riippuvaisia sinusta kaikissa tarpeissaan. Vaikka kuinka itseä väsyttäisi niin kun lapsilla on ruoka-aika niin pitää tarjota ruokaa ja kun lapsi yöllä herää itkien, on mentävä lohduttamaan. On mietittävä heidän ruokailunsa, hampaiden pesunsa ja muut tarpeensa joka ikinen päivä. Ja vauva-aikana ylipäänsä tunnistettava itkusta, mikä tarve saattaisi olla tällä kertaa kyseessä. Aikamoista aikaa – ja samalla kaikesta huolimatta elämänvaihe, jota ei todellakaan haluaisi vaihtaa pois. On upeata saada mahdollisuus olla vanhempi toiselle elävälle olennolle, saada olla hänen elämänsä toinen tärkeimmistä aikuisista, saada kasvattaa ja kasvaa itse hänen kanssaan – ja tämä kaikki kerrottuna kolmella!
Jos kymmenen vuotta sitten käännekohta oli hyvin konkreettinen – esikoisen syntymä – niin tuntuu, että tällä hetkellä eletään jonkinlaista hitaammin kehittyvää käännekohtaa. Nuorimmainenkin on jo viisivuotias itsenäinen toimija, jolla on selkeitä näkemyksiä asioista ja myös kykyä ilmaista ne. Pikkulapsiarki vaipanvaihtoineen on jäänyt taakse ja olemme siirtymässä vaiheeseen, jossa perheessä on kohta kolme koululaista. Tästä pikkaisen yli kymmenen vuoden päästä kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä – aika uskomaton ajatus! Eli alkava vuosikymmen omassa elämässä tulee olemaan vahvasti lapsiperhe-elämää myöskin, mutta varsin erilaista, kun pikku nyyttien sijasta perheessä on isoja poikia, jotka tekevät asioita itse, käyvät kotona vain syömässä ja alkavat haastaa isäänsä myös erilaisissa urheilusuorituksissa. Tulee olemaan ilo seurata minkälaisiksi ihmisiksi he tästä kasvavat!
Perheen ohella toinen iso teema tässä elämänvaiheessa on luonnollisesti työ. Tohtorintutkinto oli kymmenen vuotta sitten viimeistelyvaiheessa. Kohta tulee siis vuosikymmen täyteen siitä, kun tutkijan ammatin ’ajokortti’ tuli suoritettua ja alkoi täysivaltaisen tutkijan ura. Näitä kymmentä vuotta voisi kuvailla jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, jossa olen etsinyt omaa paikkaani ja tieteenalaani päätyen tekemään hyvinkin monenlaista tutkimusta, monilla eri tieteenaloilla koskien hyvinkin monia teemoja.
Väitöskirjani organisaatiotutkimuksen alalta käsitteli haastatteluiden ja havainnoinnin – eli laadullisen tutkimuksen kautta – vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Sen jälkeen suuntasin Rochesterin yliopistoon psykologian laitoksen motivaatiotutkimusryhmään vierailevaksi tutkijaksi puoleksitoista vuodeksi. Tällä reissulla otin haltuun kvantitatiivisen, tilastollisen tutkimuksen. Sitten matkasin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kolmeksi vuodeksi myötätuntoa ja myötäinto tutkimaan. Välissä valmistui toinenkin väitöskirja, tällä kertaa käytännöllisestä filosofiasta, ja nyt olen jälleen ollut muutaman vuoden Tuotantotalouden laitoksella Aalto-yliopistolla. Julkaisuluettelosta löytyy niin organisaatiotutkimuksen, filosofian kuin psykologiankin julkaisuja ja teemat ovat liikkuneet pragmatistisesta tieteenfilosofiasta merkityksellisen elämän filosofiaan ja psykologiaan, ihmisen psykologisten perustarpeiden kokeellisesta tutkimisesta itseohjautuvien organisaatioiden ymmärtämiseen. Tämä jatkuva innostuminen uusista teemoista – malttamattomuus olla syöksymättä uuden kiehtovan aiheen kimppuun – on ollut energisoivaa ja merkityksellistä, mutta ei aina ammatillisen etenemisen kannalta optimaalista.
Amy Wrzesniewski on oivaltavasti jakanut ihmisen suhtautumisen omaan työhönsä kolmeen luokkaan: Joillekin työ on vain työtä eli tapa hankkia toimeentulo, toisille työ on ura eli pyrkimys kehittyä ja katsoa kuinka pitkälle omalla alallaan voi edetä, kolmansille työ on kutsumus eli syvä kiintymys tekemiseen itseensä; oma ala on se asia, jota kaikista mieluiten elämässään tekee. Tässä jaottelussa olen selkeästi kutsumuksellinen: Päivittäin, kun pääsen aamulla aloittamaan kirjoittamisen, koen onnen hetkiä siitä, että saan pohtia elämän suuria kysymyksiä ja että siitä minulle vielä maksetaan palkkaakin. Olen tutkinut työn imua eli myönteistä työhön liittyvää motivaatio- ja tunnetilaa, jota kuvastaa innostus, sitoutuminen ja tekemiseen uppoutuminen. Joskus olen huvikseni itse tehnyt työn imu -testin ja huomannut vastaavani kaikkiin kysymyksiin pääseväni kokemaan näitä myönteisiä tunteita päivittäin. Olen siis vahvasti löytänyt sen oman juttuni, itselleni innostavan ja merkityksellisen työn.
Samalla olen viime vuosina miettinyt, että hiven enemmän uraorientoituneisuutta ei välttämättä olisi pahitteeksi. Tieteen tekeminen on kilpailtu ala, jossa vain pienelle osalle väitöskirjan tekemisen aloittavista on tarjolla vakituinen työsuhde yliopistoissa. Pudotuspeli on kova ja etenkin ulkomaisten kollegoiden kautta olen nähnyt kuinka raakaa ja uuvuttavaa on taistella mahdollisuudestaan jatkaa yliopistojen palkkalistoilla. Työskentely viikonloppuisin on sääntö, ei poikkeus, uupumus tilastollisestikin pelottavan yleistä. Tässä mielessä olen itse ollut näin jälkeenpäin ajatellen jopa hämmentävän huoleton: Tehnyt valinnat sen pohjalta mikä juuri nyt innostaa enkä sen pohjalta mikä varmistaisi uran jatkumisen. En väitöskirjan valmistuttua viitsinyt edes perehtyä siihen, miten urajärjestelmät yliopistoissa toimivat, vaan menin vain eteenpäin innostuksen johdattamana. Onneksi toistaiseksi on aina löytynyt se seuraava rahoitus edellisen loputtua – vasta jälkeenpäin olen ehkä hahmottanut kuinka onnekas tämän suhteen olen lopulta ollut.
Puolentoista vuosikymmenen pätkätöiden jälkeen sitä on kuitenkin viime vuosina pikku hiljaa alkanut pyrkimään ja oppimaan omassa tutkijan toiminnassaan astetta strategisemmaksi: Seuraavaa artikkelin aihetta valitessa niistä lukuisista ideoista, joita pään sisällä ja erilaisissa muistiinpanoissa aina muhii, olen innostavuusaspektin ohella alkanut enemmän painottaa myös julkaisun tuottamaa ammatillista arvostusta. Mikä tässä ammatissa tarkoittaa, että saako sen läpi oman alan kilpailtuimpiin ykkösjournaaleihin. Leipäpapiksi en ajatellut ryhtyä, mutta kun innostavia ideoita on joka tapauksessa kymmenen kertaa enemmän kuin mitä ehtii toteuttaa, niin miksipä ei edistäisi sitä, joka tulevaisuudessa voisi taata rahoituksen ja tutkijantyön jatkumisen. Eli innostuksen voimalla eri suuntiin sinkoilevan tutkimuksellisen syöksyvirittyneisyyden rinnalle on kasvanut strategisempaa meritoitumistietoista ajattelua, jonka uskon oman elämän seuraavalla vuosikymmenellä johtavan pidempiaikaisten yliopistollisten positioiden avautumiseen uudella tavalla. Nyt kymmenen vuoden etsikkoajan jälkeen minulla alkaa esimerkiksi olla käsitys siitä, minkä tieteenalan professuuria (filosofian, psykologian vai organisaatiotutkimuksen) tavoittelisin – pari vuotta sitten sekin oli vielä täysin auki.
Kaiken kaikkiaan olen siis kuitenkin hyvin selkeästi löytänyt oman paikkani työelämässä. Viime tiistaina kollegani Lauri ja Karoliina kysyivät päivällisen loppupuolella mikä on missioni elämässä. Totesin vastauksen olevan itselleni varsin kirkas ja löytyvän kiteytettynä jopa kotisivuiltani: Synnyttää uudenlaisia tapoja ajatella, jotka auttavat ihmisiä elämään paremman elämän. Hyvä elämä vaatii elämäntaitoa ja oikeita valintoja, joka vaatii oikeaa tapaa katsoa ja jäsentää elämää. Siksi uudet ajatukselliset kiteytykset voivat auttaa ihmistä elämään elämänsä paremmin – ja niitä pyrin omalla toiminnallani tuottamaan.
Tällä polulla ajattelin jatkaa tulevaisuudessakin! Syntymäpäivään liittyvän reflektion suurin ilonaihe oli se, kun laskin että yliopistolliseen eläkeikään on vielä 30 vuotta aikaa eli edessäpäin on paljon enemmän vuosia tutkimuksen parissa kuin takanapäin. Vaikka koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen heittää, niin ilman suuria mullistuksia uskoisin, että kymmenen vuoden päästä työni näyttää aika samanlaiselta kuin nytkin: Pääfokus on tutkimuksessa, teematkin pääosin samoja ja sen lisäksi kirjoittelen tietokirjoja ja pidän valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta samoista aiheista, joita tutkin. Samalla rooli isänä tulee kasvamaan ja kehittymään, kun vaipanvaihdon ja syliin ottamisen sijasta pääseekin puuhaamaan teini-ikäisten kanssa kaikenlaista ja vastaamaan niihin haasteisiin, mitä lasten elämään siinä vaiheessa tulee. Eli eteenpäin vain, kohti seuraavaa vuosikymmentä tässä jännittävässä tarinassa nimeltä ihmiselämä!
P.S. Elämänvaihetta ehkä kuvastaa se, että kirjoitin kaksi kolmasosaa tästä kirjoituksesta syntymäpäiväviikonloppunani lasten ollessa isovanhempien luona. Viimeistely jäi odottamaan sopivaa, rauhallista kirjoitushetkeä. Ja – kun työaikaan sijoittuvat rauhalliset kirjoitushetket ovat varattuja tieteelliselle kirjoittamiselle – niin viimeistely onnistui vasta nyt neljä viikonloppua myöhemmin! Mutta kun kyseessä on oman elämäntarinan vuosikymmenreflektio, niin eiköhän se voi tapahtua ihan hyvin tällä tavalla muutaman viikonlopun aikahaarukassa.
Vilkaisin myös aiempia tasavuosipohdintojani. Isyys oli keskeinen teema, josta kirjoitin viisi vuotta sitten, 35-vuotissyntymäpäivänäni. 30 vuotta täyttäessäni tein vuorostaan bucket list:in, joka edelleen näyttää valtaosin relevantilta ja ilokseni voin sieltä muutaman kohdan jo merkata suoritetuksi. 25 täyttäessäni olin vuorostani siirtymässä nuoruudessani kaiken kokeilemisesta jonkinlaiseen integraatiovaiheeseen.
Elämä on hauras – siksi se kannattaa tuhlata kaikkeen merkityksettömään kuten jalkapalloon
Itsekin olen sen joskus – leikkimielellä toki – lausahtanut: “Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo.” Ja kun sukupolvien unelma vihdoin toteutui ja Suomen miesten maajoukkue pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan arvokisoissa, niin moni tuli varmasti uhonneeksi kuinka äärettömän tärkeä hetki on kyseessä. Kaikki he, jotka ovat vuosikymmeniä stadioneilla ja televisioiden ääressä uskollisesti seuranneet Huuhkajien vaiheita niin myötä- kuin vastamäissä, saivat vihdoin tänä kesänä kaipaamansa täyttymyksen.
Sitten, Suomen ensimmäisen arvokisapelin 42. minuutilla, saimme kipeän muistutuksen asioiden tärkeysjärjestyksestä: Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Kun näimme silmiemme edessä Christian Eriksenin kamppailevan hengestään, kun näimme sydänelvytyksen alkaneen, ei jalkapallolla ollut yhtäkkiä mitään väliä. Nuoren, monien rakastaman ihmisen elämä oli ainoa mikä merkitsi.
Onneksi – äärettömän pitkiltä tuntuneiden epätietoisuuden minuuttien jälkeen – elämä voitti tämän kamppailun. Elämä jatkuu – ja jalkapallo-ottelu pääsi jatkumaan, vaikka orientoituminen takaisin peliin ei varmasti ollut helppoa yhdellekään pelaajalle, kuten se ei ollut meille katsojillekaan.
Kaikessa kauheudessaan tragedia kuitenkin näytti jalkapallon kauneimmat puolet. Yhteisöllisyyden, toisen kunnioittamisen, keskinäisen välittämisen. Suomalaisfanien ‘Christian’-huudot, joihin tanskalaisfanit vastasivat ‘Eriksen’. Kaikki pienet ja isot eleet yli rajojen, Tanskan puolustusministeri Trine Bramsenin kiitos-kirjeestä suomalaispelaajien ja -fanien arvostavasta asenteesta Belgian Romelo Lukakun “Chris, Chris, I love you” -huutoon hänen tehtyään maalin myöhemmin samana iltana. Yhtäkkiä olimme kaikki osa yhtä suurta jalkapalloperhettä.
Suomen kielessä on hieno erottelu kilpailun ja kilvoittelun välillä. Kilpailu on raaka nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio. Sota ja taistelu elintilasta on kilpailua.
Kilvoittelussa otetaan myös mittaa toisesta, mutta tietoisena siitä että tämä ei ole niin totista: Lopulta tässä ollaan kokoonnuttu kilvoittelemaan sen takia, että kaikkien meidän elämä on hauskempaa ja rikkaampaa, kun saamme olla mukana tässä yhteisessä leikissä. Lasten pihapelit ovat kilvoittelua.
Ja – vaikka sen välillä unohdamme – jalkapallon EM-kisat ovat lopulta vain kilvoittelua. 22 miestä nurmikentällä potkimassa nahkaista palloa sata vuotta sitten keksittyjen mielivaltaisten sääntöjen mukaisesti. Se on leikkiä, se on kilvoittelua – ja juuri siksi niin äärimmäisen tärkeää.
Ihmiselämän arvo syntyy pitkälti juuri siitä ylimääräisestä, joka ei ole vain pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi. Elämänlaatu syntyy siitä, että on aikaa tuhlattavaksi kaikkeen turhaan: Tanssiin, lauluun, lukemiseen, läheisten kanssa oleiluun, taiteeseen, urheiluun. Selviytyminen mahdollistaa elämän, mutta kaikki se turha, joka ei palvele selviytymistä, mahdollistaa merkityksellisen elämän.
Elämä on hauras. Koskaan ei voi tietää milloin itse kunkin meistä viimeinen hetki on edessä. Siksi kannattaa pyrkiä elämään nämä hetket, jotka meille on annettu.
Paradoksaalisesti merkityksellisin tapa elää on tuhlata elämänsä päivät kaikkeen merkityksettömään – kuten jalkapalloon. Ainakin oma elämäni on tänä kesänä ollut onnellisempaa, rikkaampaa ja merkityksellisempää sen takia, että olen saanut seurata mitä 22 miestä 24 eri maasta tekevät nahkapallolle 7000 neliömetrin nurmikentällä. Kiitos siitä Huuhkajille, kiitos siitä kaikille muillekin joukkueille. Kävi tänään Huuhkajien matsissa mitä tahansa, olen onnellinen, että elämä tarjosi minulle tämänkin kesän.
Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Mutta niin kauan kuin on elämää, jalkapallo voi tehdä siitä merkityksellisemmän!
Joulu vs. koronavirus – Miten viranomaisten tulisi viestiä joulua koskevista rajoituksista omaehtoista motivaatiota vahvistavalla tavalla?
Joululoman aikana moni haaveilee matkustamisesta ja sukulaisten tapaamisesta. Koronaviruksen leviämisen kannalta molemmat sisältävät selkeitä riskejä ja siksi nyt on erityisen tärkeä viestintähetki: Miten poliitikkojen ja viranomaisten tulisi viestiä joulun aikaa koskevista suosituksista ja rajoituksista siten, että kansalaiset aidosti haluaisivat niitä noudattaa?
Oikea viestintätyyli vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka hyvin ihmiset noudattavat suosituksia ja sääntöjä. Se kuinka hyvin viestintä onnistuu tukemaan ihmisten autonomiaa, kyvykkyyttä ja yhteisöllisyyttä, on iso merkitys siihen, motivoituvatko ihmiset vapaaehtoisesti muuttamaan käytöstään ja ylläpitämään uusia käytöstapoja.
Tukeaksemme viranomaisten kykyä viestiä omaehtoista motivaatiota tukevalla tavalla, kiteytimme kollegoideni Nelli Hankonen (Helsingin yliopisto), Richard Ryan (Australian Catholic University) ja Maarten Vansteenkiste (Universiteit Gent) kanssa kolmetoista itsemääräämisteoriaan (self-determination theory) perustuvaa viestintäperiaatetta, jotka voivat auttaa omaehtoisen motivaation tukemisessa kriisitilanteessa, kuten koronapandemiassa. Viestintäperiaatteet on hyväksytty julkaistaviksi arvostetussa European Review of Social Psychology -journaalissa.
Viestintäperiaatteet löytyvät alla olevasta taulukosta. Näin joulun alla päätin miettiä miten näitä viestintäperiaatteita voisi soveltaa joulun rajoituksia koskevaan viestintään:
Aloita osoittamalla huomioivasi ihmisten oman näkökulman, tunteet ja potentiaaliset konfliktit (Periaate 9): Kerro ymmärtäväsi kuinka tärkeätä lapsille on päästä näkemään isovanhempansa ja isovanhemmille lapsensa. Rakenna kokemusta jaetusta kohtalosta (Periaate 10) mainitsemalla esimerkki omasta elämästäsi ja miten rajoitukset omakohtaisesti kirpaisevat. Kerro tiedostavasi, että rajoitukset tulevat aiheuttamaan pettymyksiä ja monen joulu tulee menemään eri tavalla kuin olisi toivottu.
Mutta kerro sen jälkeen selkeä tilannekuva taudin leviämisestä eri puolilla Suomea. Kerro mikä on sairaaloiden kapasiteetti tällä hetkellä ja mitä asiantuntijoiden tekemien skenaarioiden mukaan tapahtuu, jos suomalaiset viettävät joulua ilman mitään rajoituksia (Periaate 11): Mitä se tarkoittaa taudin leviämisen, tehohoitoon joutuvien ja tammikuussa tarvittavien rajoitustoimenpiteiden osalta. Luo sen jälkeen selkeä tavoite joulun käyttäytymisen osalta (Periaate 6): Minkälaista vastuullista käytöstä ihmisiltä odotetaan ja mitä tällä käytöksellä voimme yhdessä saavuttaa? Anna siis selkeät perusteet sille mitä hyvää ohjeita noudattamalla saavutetaan ja mitä tragedioita vältetään (Periaate 1). Selitä, että kunkin meistä on mahdotonta tietää, onko itsellä koronatartunta ja voiko oireettomana sitä levittää yhteisen joulupöydän äärellä. Voit kertoa esimerkkinä belgialaisessa hoivakodissa vierailleesta joulupukista, joka maskistaan huolimatta tuli tartuttaneeksi oireettomana koronaa tilaisuuteen osallistuneille.
Kiitä ihmisiä vastuullisesta käytöksestä keväällä ja syksyllä. Kerro kuinka sen ansiosta Suomessa tauti on pysynyt aisoissa oikeastaan koko muuta Eurooppaa paremmin (Periaate 7). Muistuta että olemme tehneet tämän yhdessä huomattavasti vähäisemmillä pakkotoimilla kuin moni muu maa. Tämä johtuu siitä, että hallinto on luottanut kansaan ja kansa viranomaisiin. Totea, että suomalaiset osoittivat kykynsä vastuullisuuteen keväällä, meillä on kyky ja halu hoitaa tämä asia kunnolla (Periaate 2). Me siis pystymme tähän, jos vain yhdessä haluamme sen tehdä.
Anna sitten selkeät ja informatiiviset ohjeet halutusta toiminnasta (Periaatteet 3 & 6): Mikä toiminta on ehdottomasti kiellettyä? Mitä käytöstä suositellaan vältettävän? Miten eri valintatilanteissa voi parhaiten toimia vastuullisesti? Tarjoa myös yhteisten pelisääntöjen puitteissa tilaa itsenäisille valinnoille: Jos on esimerkiksi todella halukas näkemään sukulaisia, pitäkää tahoillanne omaehtoiset 10 päivän karanteenit, jotta varmistatte ettei kukaan osapuoli tuo virusta vieraaksenne, harkitkaa maskin käyttöä sisätiloissa ja tuulettakaa usein (Periaate 5). Näitä suojatoimenpiteitä voi perustella viruksen leviämismekanismeista havainnollisesti kertomalla, jotta ihmiset ymmärtävät ehdotukset ja voivat ideoida tapoja toteuttaa suojatoimia fiksusti omassa tilanteessaan.
Tarjoa myös ratkaisuja ja ideoita ihmisten kohtaamiin esteisiin: Jos ei jouluna voi liikkua omalla autolla haluamaansa paikkaan, voisiko käyttää julkista liikennettä sellaiseen kellonaikaan jolloin siellä ei ole paljoa muita ihmisiä, tai kuvaile konkreettisia esimerkkejä, miten jouluillallisen voi järjestää Zoomin tai Skypen välityksellä (Periaate 8). Mieti myös mitkä väestöryhmät eivät välttämättä viestiäsi kuuntele tai siihen luota, ja tunnista joitakin heidän luottamiansa henkilöitä, joita siteeraamalla tai esiin nostamalla voit vahvistaa viestin uskottavuutta myös heidän suuntaansa (Periaate 12).
Muistuta ihmisiä siitä että näin toimimalla me kaikki autamme suojaamaan riskiryhmäläisiä (Periaate 13) ja mahdollistamme nopeamman paluun normaalielämään jahka rokotukset saadaan käynnistettyä. Jokainen meistä odottaa pääsyä takaisin normaaliin elämään ja juuri siksi on tärkeätä nyt vielä ponnistella, jotta nopeammin sinne pääsemme (Periaate 4). Päätä puheesi kertaamalla se minkälaista käytöstä itse kultakin nyt odotetaan (Periaate 6). Ja totea tämän käytöksen olevan paras joululahja minkä me voimme tänä jouluna toisillemme ja erityisesti riskiryhmäläisille antaa (Periaate 13).
Viestintäperiaatteet perustuvat artikkeliin:
Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology, Accepted for publication. https://doi.org/10.1080/10463283.2020.1857082
| Viestintäperiaate | Miten viestiä periaatteen mukaisesti? | Viesti näin – käytännön esimerkkejä |
| Autonomian kokemusta tukevat viestintäperiaatteet | ||
| 1. Perustele ohjeet selkeästi | Kerro aina sääntöjen ja ohjeiden taustalla olevat syyt ja perusteet, jotka oikeuttavat ne. | Kun ohjeistat ihmisiä esimerkiksi välttämään fyysistä kanssakäymistä, kerro tutkittuun tietoon perustuvat syyt säännölle: Mitä vältetään ja mitä saavutetaan, jos sääntöä noudatetaan? Selitä aina mekanismit, miksi sääntö toimii. |
| 2. Kohtele ihmisiä vastuullisina toimijoina | Osoita luottavasi ihmisiin vastuullisina toimijoina, jotka kykenevät järkeviin päätöksiin ja joiden valinnoilla on vaikutusta. | Kerro, että viruksen leviäminen riippuu niistä valinnoista, joita jokainen meistä päivittäin tekee. Vetoa ihmisten vastuuntuntoon ja osoita halua luottaa heihin. Näin vahvistat heidän haluaan käyttäytyä vastuullisesti. |
| 3. Käytä informoivaa kieltä, joka ei määräile | Vältä tuomitsevia, komentelevia ja painostavia ilmaisuja. Käytä neutraaleja, informatiivisia, ihmisten omaehtoisuutta ja yhteistyötä painottavia ilmaisuja. | Vältä komentelevia ja syyllistäviä ilmaisuja, kuten ”on pakko” ja ”sinun täytyy”. Korvaa ne autonomiaa tukevilla sanavalinnoilla, kuten ”meillä on mahdollisuus” tai ”nyt me voimme”. Osoita kunnioitusta vetoamalla ihmisten arvoihin ja vastuullisuuteen. |
| 4. Vetoa ihmisten arvoihin, toiveisiin ja päämääriin | Vahvista motivaatiota haluttuun käytökseen kytkemällä se asioihin, joita ihmiset arvostavat. | Muistuta, miksi on arvokasta suojella toinen toisiamme – erityisesti riskiryhmäläisiä. Jokainen tuntee ja välittää jostakusta riskiryhmäläisestä. |
| 5. Tarjoa yhteisten pelisääntöjen puitteissa tilaa itsenäisille valinnoille | Rajoituksista huolimatta tarjoa valinnan mahdollisuuksia sen suhteen, miten ihmiset sääntöjä noudattavat. | Kerro esimerkiksi, mitkä ulkoilma-aktiviteetit ovat sallittuja ja korosta ihmisten mahdollisuutta vapaasti valita näistä mieleiset. Kannusta verkon yli tapahtuvaan vuorovaikutukseen ja esittele erilaisia vaihtoehtoja, joilla ihmiset samoja rajoituksia noudattavat. |
| Kyvykkyyden kokemusta tukevat viestintäperiaatteet | ||
| 6. Tarjoa konkreettiset ohjeet, luo selkeät odotukset ja jaetut päämäärät | Kerro selkeästi, minkälaista käytöstä tarvitaan pandemian torjumiseksi, tarjoa konkreettiset ohjeet, miten tämä toteutetaan ja selkeät päämäärät, joita yhdessä tavoitella | Tarjoa selkeät ohjeet esimerkiksi siitä, missä tilanteissa ja miten tehtävä käsienpesu torjuu tartuntoja. Luo yhteiset päämäärät, joilla on selkeät, yhdessä seurattavat mittarit, kuten tartuntamäärä. |
| 7. Tarjoa rakentavaa ja selkeää palautetta siitä, kuinka hyvin ihmiset ovat onnistuneet noudattamaan ohjeistuksia | Tarjoa selkeää ja ajankohtaista palautetta siitä, miten hyvin ihmiset ovat onnistuneet ja miten tilanne kehittyy. | Tarjoa jatkuvasti päivittyvää tietoa esimerkiksi siitä, miten ihmiset ovat onnistuneet välttämään fyysisiä kontakteja ja miten se on vaikuttanut tartuntamäärien ja sairaalassa olevien potilaiden määrään. |
| 8. Tarjoa keinoja ylittää keskeiset esteet | Tunnista keskeiset haasteet, jotka estävät ihmisiä noudattamasta suosituksia ja tarjoa konkreettisia keinoja niiden ylittämiseksi. | Esimerkiksi kasvomaskien osalta pidä huolta, että ne ovat saatavilla kaikille, myös vähävaraisille. Käsihygienian osalta oikein sijoitetut muistutukset auttavat ihmisiä muistamaan pestä kädet oikealla hetkellä. |
| Yhteisöllisyyden kokemusta tukevat viestintäperiaatteet | ||
| 9. Osoita huomioivasi ihmisten oman näkökulman, tunteet ja potentiaaliset konfliktit | Näytä, että tiedostat ne ongelmat ja haasteet, joita ihmisille aiheutuu ohjeiden noudattamisesta. Näin osoitat heille myötätuntoa, mikä voi vähentää torjuvaa vastareaktiota. | Nosta esiin ja osoita tiedostavasi ne hankalat tunteet, taloudelliset haitat, yksinäisyyden ja uhraukset, joita monet ihmiset kohtaavat ohjeita noudattaessaan. |
| 10. Rakenna yhteistä identiteettiä ja tunnetta jaetusta kohtalosta | Korosta sitä, kuinka jaamme kaikki saman kriisin. Vahvista yhteistä identiteettiä. | Muistuta, että kohtaamme kriisin yhdessä. Muistuta, että se osuu meistä jokaiseen eri tavoin. Jaa innostavia tarinoita siitä, miten ihmiset ovat toisiaan auttaneet. |
| 11. Rakenna luottamusta avoimen ja läpinäkyvän viestinnän kautta | Kerro, mitä tiedetään – ja myös mitä ei vielä tiedetä – läpinäkyvästi ja oikea-aikaisesti. | Kerro käytettävissä olevaan tietoon liittyvistä epävarmuuksista ja riskeistä läpinäkyvästi. Julkista strategisten valintojen takana olevat oletukset, mallit ja arviot. |
| 12. Tunnista luotettuja henkilöitä eri ryhmien sisältä ja käytä heitä viestin viejinä | Käytä viestinviejinä ihmisiä, jotka voivat uskottavasti viedä halutun viestin eri ryhmiin ja yhteisöihin. | Anna terveyden ammattilaisten viestiä terveysohjeita. Tunnista eri ryhmien sisältä, keihin he luottavat ja anna heidän viedä viesti näihin ryhmiin. |
| 13. Vetoa ihmisten luontaiseen haluun auttaa toinen toisiaan | Halu auttaa ja olla hyödyksi toisille on vahva motivaatio. Vetoa siihen. | Muistuta, miten voimme auttaa toisiamme, erityisesti riskiryhmäläisiä, helposti, esimerkiksi vain pysymällä kotonamme. |
Tässä vielä viestintäperiaatteet kuvana:
Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta – Mitä olen häneltä oppinut?
Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta. Hänen 91-vuotiseen elämänkaareensa mahtuu itsenäisen Suomen tarina pienoiskoossa, kun Lohjan kalkkitehtaalla autonkuljettana toimivan kouluja käymättömän isän poika pääsee työnantajan tuella oppikouluun ja rintamalla vietettyjen vuosien jälkeen käy Tampereen teknillisen opiston, sitten Teknillisen korkeakoulun, suunnittelee vesivoimaloiden turbiineja, myy Wärtsilän paperikoneita Kiinaan ja Brasiliaan, ja lopulta päätyy vastaperustetun Rautaruukin terästehtaan toimitusjohtajaksi neljännesvuosisadaksi, johtaen yritystä patruunamaisin ottein, käyden kauppaa niin Neuvostoliitossa kuin lännessäkin.
Minulle tuo ankarana mutta reiluna patruunana pidetty Rautaruukin johtaja näyttäytyi eläkkeellä olevana vaarina, jonka verstaalla rakennettiin uitettavia puuveneitä, joka auttoi meidät alkuun postimerkkien keräilyssä ja esitteli mittavaa kokoelmaansa, joka tarjosi kovan hiihtokirittäjän vielä viisitoistavuotiaanakin Ylläksen Kotamajan lenkkiä kiertäessämme ja joka aterioilla ja saunassa oli armoitettu jutunkertoja, jolla aina riitti kaskuja ja tarinoita, joilla pitää tunnelmaa yllä.
Vaari oli minulle aina jonkinlainen esikuva. Hänessä oli jotakin sellaista suoraselkäistä karismaa, joka sai kuuntelemaan hänen neuvojaan ja näkemyksiä tarkkaan. Hän oli kiertänyt maailman kaikki kolkat, hiihtänyt Kekkosen ja rajavartijoiden kanssa paukkupakkasilla, ollut paikan päällä Meksikon olympialaisissa kun Bob Beamon hyppäsi ennätyshyppynsä. Hänen tarinoissaan Suomen lähihistoria Neuvostoliittoineen ja jälleenrakennuksineen, puhumattakaan sodasta, tulivat elävänä eteeni. Hän oli tarkkanäköinen maailmantapahtumien seuraaja, joka EU-kansanäänestyksen alla totesi että hänen ikäisensä eivät saisi äänestää kun eivät he tämän päätöksen seurauksia ehtisi kuitenkaan samalla tavalla kokea kuin nuoremmat. Tehtaanjohtajana hän oli ollut vaativa ja enimmäkseen kokenut tietävänsä alaisiaan paremmin miten asiat tulee tehdä – mutta hän oli myös reilu, sanansa mittainen mies, joka välitti heidän hyvinvoinnistaan, pyrki turvaamaan työpaikat myös vaikeampina aikoina ja tuli hyvin juttuun esimerkiksi legendaarisen pääluottamusmiehen ja vähemmistökommunisti Asser Siuvatin kanssa. Vaikka he istuivat neuvottelupöydän eri puolilla sadoissa lakkotilanteissa, oli heillä vahva keskinäinen kunnioitus ja Helgen hautajaisissa yhden koskettavimmista puheista piti nimenomaan vakaumuksellinen kommunisti Siuvatti.
Nyt Helgen satavuotispäivän kunniaksi päätinkin miettiä mitä olen häneltä erityisesti oppinut. Eli missä omissa elämänasenteissani hänen perintönsä elää erityisen voimakkaasti.
Vahva tavoitesuuntautuneisuus
Helge oli äärimmäisen kunnianhimoinen, haasteita rakastava projekti-ihminen. Lapsena päivät täyttyivät urheilusuorituksista, sipulin kasvattamisesta ja myynnistä, radioiden ja teknisten laitteiden rakentamisesta yhdessä isän kanssa ja muista töistä. Sodan jälkeen hän teki täyspäiväistä työtä Tampellalla, töistä kotiin tullessaan leikki vähän aikaa esikoisen kanssa. Ja vaimon ja lapsen nukahdettua opiskeli myöhään yöhön. Vaikka työviikko oli kuusipäiväinen eli opiskeluun oli aikaa vain iltaisin ja sunnuntaisin niin hän silti valmistui Teknillisestä korkeakoulusta erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Rautaruukin toimitusjohtajana hän uhrasi itsensä kokonaan työlleen. Hän oli aamulla usein ensimmäinen toimistolla ja illalla viimeisenä sammutti valot. Hän eli työlleen ja paloi sille haasteelle, jonka Suomen ensimmäisen terästehtaan rakentaminen ja johtaminen tarjosi. Eläkkeellä hän matkusti jatkuvasti, hiihti talvisin päivittäin, rakensi verstaallaan puuveneen. Vielä yhdeksänkymppisenäkin muistan kuinka isoäitimme Anna pyrki jatkuvasti keksimään Helgelle uusia projekteja, koska mies ei osannut olla toimettomana. Yhdeksi viimeiseksi jäi puisten pienoistuulimyllyjen rakentaminen kaikille yhdeksälle lapsenlapselle. Se on edelleen olohuoneessamme. Pohjaan on kirjoitettu ’muistoksi myllyn tekijältä, isoisältä’.
Helgeltä olen perinyt tietyn kunnianhimoisuuden, halun ottaa isoja haasteita vastaan ja osoittaa että pystyn ne selättämään. Kun yhdeksäntoistavuotiaana ajattelin ryhtyväni IT-alan yrittäjäksi oli tavoitteena että eka firma on myytynä kaksikymmentäviisivuotiaana. Kun tulevaisuudensuunnitelma vaihtui tutkijan ammattiin niin tavoitteena oli alusta lähtien päästä tekemään yhteistyötä oman alani kansainvälisesti johtavien tutkijoiden kanssa. Kun päätin ryhtyä tietokirjailijaksi niin alusta lähtien ajatuksena oli että Suomi ei tarjoa riittävästi haastetta vaan tavoitteena on oltava englanninkielisille markkinoille pääsy ja New York Times –bestsellerin kirjoittaminen. Eli tietty rautainen itsetunto joka saa uskomaan omiin kykyihin ja asettamaan tavoitteet erittäin kunnianhimoisiksi ja sitten tekemään määrätietoisesti vuosikausia töitä näiden tavoitteiden eteen – tämän ominaisuuden olen perinyt Helgeltä vaikka suuntaankin sen varsin erilaisille ammatillisille areenoille.
Porojärven teltassa hiihtolenkin jälkeen 1980 tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen vieressään vuorineuvos Helge haavisto.
Halu palvella isänmaata
Isänmaa kutsui Helgeä ensimmäisen kerran yhdeksäntoistavuotiaana Talvisodan puhjetessa. Hän lähti rintamalle, oli jatkosodassa Syvärillä, meni naimisiin vihkilomalla Anna Salosen kanssa, ja tuli takaisin muutaman urhoollisuusmitalin kanssa ja reserviupseerikoulun käyneenä. Helge ei sodasta oikeastaan koskaan meille lapsenlapsille paljoa puhunut. Mutta useampana itsenäisyyspäivänä kävimme hänen luonaan katsomassa Edwin Laineen Tuntemattomaan Sotilaan, jossa yhteydessä hän saattoi muutaman tarinan kertoa korsujen meiningeistä.
Isänmaa kutsui Helgeä toisen kerran vuonna 1959 kun kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen kysyi häntä juuri perustettavan terästehdas Rautaruukin toimitusjohtajaksi. Helge oli siinä vaiheessa noussut 39-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi ja Wärtsilän tekniseksi johtajaksi. Kaikki neuvoivat häntä kieltäytymään: Palkka olisi puolet pienempi, koko terästehdashanke oli monien mielestä tuomittu epäonnistumaan ja valtioyhtiön johtamiseen liittyvät poliittiset ristituulet tekisivät itsenäisen johtamisen hankalaksi. Mutta Helge teki päätöksensä, tapansa mukaan, varsin nopeasti. Tässä olisi sellainen ainutlaatuinen haaste ja mahdollisuus palvella isänmaata että ei siitä voi kieltäytyä. Seuraavan neljännesvuosisadan hän johti Rautaruukkia – ja aikalaistodistusten mukaan terästehtaasta tuli yllättävä menestystarina ja tärkeä tuki suomalaiselle teollisuudelle.
Minulle on juurtunut tästä vahva halu palvella Suomea. Haluan antaa oman panokseni yhteiskunnalliseen keskusteluun, Suomen kehittämiseen ja siihen työhön, jonka kautta tästä maasta tehdään entistäkin parempi paikka ihmisille asua ja elää. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tämä ei tarkoita ulossulkevaa patriotismia vaan Suomesta huolta pitävää uusisänmaallisuutta, jossa suomalaisuus määrittyy halusta palvella yhteisiä arvojamme. Minä olen Suomelle velkaa sen että sain ilmaisen laadukkaan koulutuksen ja terveydenhuollon, sain kasvaa ilman sortoa toimivassa ja korruptoitumattomassa yhteiskunnassa, jota johdetaan demokraattisesti. Tämä on valtava etuoikeus ja jotain mitä sain täysin ilman omaa ansiotani. Tätä kunniavelkaa haluan parhaani kykyni mukaan maksaa isänmaalle takaisin.
Innostus tekemiseen
Kun kysyin jo eläkkeellä olevalta entiseltä toimitusjohtajalta hänen johtamisfilosofiastaan niin hän sanoi että tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen työtehtävä josta hän on innoissaan. Kun se löytyy niin ei tarvitse hirveästi johtaa vaan työ vetää ihmistä puoleensa. Hän oli itse tästä esimerkki: Tarmokas ja työlleen kaikkensa antava mutta ei ulkoisesta pakosta vaan koska hän oli innoissaan niistä haasteista joita vaativa työ tarjosi. Helgen ja muiden läheisten kautta opin että työ ei ole mikään inhottava pakko, jota tehdään kun ei muuta voi. Vaan parhaimmillaan se voi olla elämään sisältöä tuova innostava haaste, jossa päästä omaa osaamistaan käyttämään ja kehittämään. Tämä perintö näkyy tietysti omassa työssäni, josta olen päivittäin innoissani. Mutta myös tutkimusaiheissani, joista yksi keskeinen on nimenomaan sisäinen motivaatio. Olen sekä tutkinut että kirjoittanut suurelle yleisölle siitä miten tuetaan ihmisen innostusta omaan työhönsä. Eli tältä osin olen tätä osaa Helgen johtamisfilosofiasta kehittänyt eteenpäin tehdäkseni suomalaisesta työelämästä sisäisesti motivoivampaa. Samalla omasta työstäni suuresti nauttien.
Raahen terästehtaalla 1984 Helge lapsineen ja lapsenlapsineen. Helge kolmas vasemmalta kädet minun harteillani.
Sukupolvensa edustajana Helge ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai niitä näyttämään. Hän näytti tunteensa ja välittämisensä tekemisen kautta. ’Kaikkea hyvää’ Helge aina sanoi viimeisinä vuosina heiltä lähtiessäni, sen enempää ei tunteiltu. Vaikka toivon että tältä osin olen vähän parempi – erityisesti isän roolissa – niin en minäkään ole mikään erityisen hyvä tunteista puhuja. Jätetään siis korulauseet tähän. Sen sijaan tapani kunnioittaa isoisääni, joka tänään olisi sata vuotta täyttänyt, tulee toivottavasti esiin tekemisessäni. Siinä haluan jatkaa hänen perintöään. Haluan tehdä työtä, josta olen innostunut, haluan tehdä sitä tarmokkaasti, kunnianhimoisesti ja tavoiteorientoituneesti voidakseni palvella Suomea ja maailmaa. Näin toimiessani uskon parhaiten vieväni eteenpäin sitä perintöä jonka olen vaariltani, Helgeltä, saanut.
Hällä väliä, laumasuoja, tukahdutustanssi vai totaalitukahdutus – Suomen neljä exit-strategiaa koronaepidemiasta
Mitkä ovat Suomen mahdolliset strategiat koronaviruksesta selviämiseen? Lopullisen exitin tarjonnee vasta rokote, sitä ennen perusvaihtoehtoja on ymmärtääkseni neljä:
Hällä väliä –strategia: Annetaan viruksen levitä vapaasti ilman mitään rajoituksia välittämättä siitä että tehohoitokapasiteetti ylittyy ja sen seurauksena kuolleisuus räjähtää käsiin.
Laumasuoja –strategia: Annetaan viruksen levitä mutta kontrolloidusti ja hallitusti jotta epidemia ei räjähdä käsiin. Samalla suojataan riskiryhmiä. Tavoitteena on että riittävän moni saa sairastamisen kautta immuniteetin, jotta viruksen seuraava, syksyllä odotettavissa oleva, aalto olisi pienempi. Ja pitkällä tähtäimellä laumaimmuniteetti mahdollistaisi kaikkien rajoitteiden poistamisen.
Tukahdutustanssi –strategia: Pyritään saamaan tartunnat lähelle nollaa Suomessa ja sen jälkeen testaa, jäljitä, eristä ja hoida –periaatteella pyritään tukahduttamaan kaikki alkavat uudet leviämisketjut, jotta muu yhteiskunta voisi pyöriä normaalisti.
Totaalitukahdutus- strategia: Pyritään tiukoilla eristämistoimenpiteillä kitkemään virus kokonaan pois maasta. Sen jälkeen jatketaan rokotteen saamiseen asti niin tiukkoja rajoitteita – erityisesti rajojen kiinnipitämistä – että virus ei pääse Suomeen uudestaan.
Mikä näistä vaihtoehdoista tulisi sitten valita?
Hällä väliä –strategiaa ei kannattane kukaan nyt kun Pentti Linkola on poistunut keskuudestamme.
Totaalitukahdutus –strategia vaikuttaa epärealistiselta. THL:n Mika Salmisen mukaan se edellyttäisi että Suomesta ”ei ole mitään yhteyksiä muualle maailmaan lainkaan siihen asti, kunnes meillä on täydellisesti toimiva rokote, joka on kaikille voitu antaa.” Vaikka lausunto kuulostaa liiankin totaaliselta niin on totta että voi olla hyvin vaikea estää sitä etteikö virus jotakin kautta luikahtaisi takaisin yhteiskuntaamme ja aloittaisi uutta epidemiaa.
Ääripään strategioiden ollessa epärealistisia jäljelle jää siis laumasuoja –strategia ja tukahdutustanssi –strategia.
Suomen hybridistrategia vaikuttaa olevan jotain näiden kahden väliltä. Toisaalta kielletään että tavoitellaan laumasuojaa ja puhutaan testaa-jäljitä-eristä-hoida –periaatteesta (mikä viittaa tukahdutustanssiin). Toisaalta puretaan rajoituksia ja sanotaan suoraan että tavoitteena ei ole enää tartuntatapausten vähentäminen (mikä viittaa laumasuojaan). Pääministeri Sanna Marin määritti tämän kultaisen keskitien strategiaksi.
Mutta onko keskitie realistinen strategia? Pahimmillaan se on oikeastaan vain hitaampi laumasuoja-strategia: Taudin annetaan edelleen levitä läpi väestön – mutta koska se tapahtuu hitaammin niin rajoitustoimia joudutaan jatkamaan pidempään. Eli lopulta saavutetaan sama tulos sairastumisten ja kuolleisuuden osalta kuin laumasuoja-strategiassa mutta pidemmästä kokonaiskestosta johtuen huomattavasti suuremmalla hinnalla mitä tulee yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haittoihin.
Ongelmallisinta Suomen strategian osalta on kuitenkin se että ei tunnuta tunnistavan että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa.
Martti Hetemäen vetämän exit- ja jälleenrakennustyöryhmän raportissa – johon hallitus ilmoittaa linjansa pitkälti nojaavan – tukahdutusstrategia ohitetaan ilman analyysia. Sadan sivun raportissa kyseistä strategiaa käsitellään vain kahden lauseen verran: ”Epidemian väliaikainen tukahduttaminen (niin että tartuntoja ei enää syntyisi) saattaisi olla mahdollista, jos nykyisiä rajoitustoimia jatkettaisiin täysimääräisinä useita kuukausia eteenpäin. Koska pandemia on globaali, epidemian uudelleenkäynnistymisen uhka olisi kuitenkin pysyvä eikä rajoituksista voitaisi luopua hyvin pitkään aikaan, vaan niitä pitäisi jatka jopa vuosien ajan.”
Koska tämä ”ei ole Suomelle realistinen vaihtoehto”, raportti on sitä mieltä että taudin leviämistä ei tule liikaa hidastaa. Eli käytännössä suosittelee hyvinkin laumasuoja-henkistä strategiaa: ”Hallittu muttei liian voimakas hidastaminen, jolla ehkäistään terveyden huollon ylikuormittumista ja sen aiheuttamia terveyshaittoja ja ylikuolleisuutta, on strateginen tavoite, jonka avulla lopulta voidaan kaikista rajoituksista luopua ilman suurta uuden epidemia-aallon riskiä.”
Paitsi että on hämmentävää että koko tukahdutus-vaihtoehto voidaan sadan sivun raportissa ohittaa kahdella lauseella, vaikuttaa vahvasti siltä että kirjoittajat eivät ole tunnistaneet että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa. Jälkimmäisestä strategiasta, tukahdutustanssista, ei raportissa puhuta mitään.
Silti juuri tukahdutustanssi vaikuttaa olevan se vaihtoehto, johon moni maa tällä hetkellä tähtää. Tukahduttamisen strategiaa ajaa eilen julkaistun suomalaisten tutkijoiden avoimen kirjeen mukaan ainakin Taiwan, Uusi-Seelanti, Australia, Hong Kong, Itävalta, Kreikka ja Islanti. Vietnamissa, jossa asuu lähes sata miljoona ihmistä, ei ole raportoitu vielä yhtäkään koronakuolemaa. Osa näistä maista on akuutin virusuhan väistyttyä jo voinut avata yhteiskuntaa monin osin takaisin kohti normaalia.
En ole epidemiologi enkä pysty arvioimaan voiko tukahdutustanssi strategiana toimia. Mutta onnistuessaan se tuntuu selkeästi parhaalta vaihtoehdolta: Yhteiskuntaa voidaan avata huomattavasti nopeammassa tahdissa kuin laumasuoja-strategiassa, ihmisten ei tarvitse pelätä tartuntoja ja siten he myös uskaltavat avatussa yhteiskunnassa käydä esimerkiksi ravintoloissa ja tavata toisiaan. Samalla riskiryhmien kuolleisuus jää huomattavasti pienemmäksi.
Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä että tukahdutusstrategia on sivuutettu ilman kunnon analyysiä. Hetemäen raportin lisäksi tämä näkyy Mika Salmisen tuoreessa lausunnossa jossa hän kertoo että tukahduttamisen mahdottomuuden tämän tyyppisten epidemioiden kohdalla ”voi lukea ihan oppikirjoista.”
Johtavassa tieteellisessä Science-journaalissa 8.5 julkaistu analyysi pyrkii arvioimaan miten kännykkäsovellukseen perustuva tartuntaketjujen jäljittäminen vaikuttaa mahdollisuuteen tukahduttaa koronaviruksen kaltaista tautia. Johtopäätöksenä on että perinteinen manuaalinen kontaktien jäljittäminen on liian hidasta ja epävarmaa jotta sen avulla voitaisiin saada tautia kuriin: Siitä kun ihmisellä diagnosoidaan virus saattaa mennä useita päiviä ennen kuin hänen altistamiaan ihmisiä saadaan varoitettua ja monia ei saada varoitettua lainkaan. Siksi kyseisellä strategialla ei saada koronavirusta tukahdutettua. Mutta kännykkäsovellus muuttaa yhtälön radikaalisti: Diagnoosin saamisen jälkeen ei kestä kuin muutama tunti niin henkilön altistamat yksilöt on kontaktoitu jolloin heidät voidaan huomattavasti todennäköisemmin diagnosoida ja eristää ennen kuin he itse alkavat tautia levittämään.
Siksi artikkelin kirjoittaneet tutkijat näkevät että riittävän monen ihmisen käyttämän kännykkäsovelluksen avulla viruksen leviäminen voitaisiin varsin tehokkaasti tukahduttaa.
Oppikirjoista voi siis varmasti lukea että totaalitukahdutus strategiana ei toimi. Mutta oppikirjoja selaamalla ei voi tehdä johtopäätöksiä tukahdutustanssin toimivuudesta strategiana, koska oppikirjat ovat sen osalta auttamatta vanhentuneita: Kyseinen strategia perustuu innovatiivisiin ratkaisuihin joita kehitetään ja testataan juuri nyt.
Tukahdutustanssissa ei siis oleteta että yhtäkään uutta tartuntatapausta ei tulisi. Sen sijaan mobiilisovellukseen perustuvan altistumisketjujen jäljittämisen, kohdennetun satunnaistestauksen ja muiden toimenpiteiden avulla uudet tartuntaketjut onnistutaan pitämään kurissa niin että yhteiskunta ympärillä voi toimia normaalisti ja riskiryhmien ei tarvitse elää eristyksissä.
Vielä lopuksi haluan korostaa että minulla ei ole asiantuntemusta sanoa onko tukahdutustanssi realistinen strategia vai onko laumasuojaan pyrkiminen ainoa vaihtoehtomme. Molempia vaihtoehtoja kannattaa analysoida. Se mikä on ongelmallista on että tällä hetkellä ei ole näkyvissä että Suomessa oltaisiin aktiivisesti analysoitu tukahdutustanssi-strategiaa. Jos käy myöhemmin ilmi että tukahduttamisstrategiaan turvautuneet maat onnistuvat tavoitteessaan, niin en haluaisi olla se päättäjä joka joutuu toteamaan että hänen valintansa johti siihen että Suomessa kuoli huomattava määrä ihmisiä koronavirukseen samaan aikaan kun pitkään jatkuneet rajoitustoimet ajoivat koko talouden lamaan. Ja kaikki tämä olisi ollut vältettävissä mutta kun ei edes yritetty selvittää toisenlaisen strategian mahdollisuutta.
Eli vaatimaton vaatimukseni on että tukahdutustanssi strategiana otettaisiin vakavasti ja sen tutkimiseen panostettaisiin tosissaan. Vaikka siinä onnistuminen maksaisi kymmeniä miljoonia ja vaatisi lakien muokkaamista, on tämä pieni hinta verrattuna mitä strategian onnistumisella voidaan voittaa: Miljardeissa laskettavat pienemmät taloudelliset haittavaikutukset ja tuhansissa laskettavat pienemmät koronakuolemien määrät. Minusta tämä on ihan tutkimisen arvoinen vaihtoehto.
Luottamus-faktori – sen ansiosta me suomalaiset yhdessä selätämme koronaviruksen
Nyt alkaa jo näyttää selvältä että rajoitustoimet ovat purreet Suomessa ja koronaepidemian eksponentiaalinen kasvu on saatu pysäytettyä. THL:n terveysturvallisuusosaston johtajakin Mika Salmelainen kommentoi että ”voidaan jo aika varmasti sanoa, että rajoitukset ovat selvästi hidastaneet kehitystä.”
Tästä kiitos suomalaisille. Olen nimittäin aika varma että erilaiset epidemologiset mallit viruksen leviämisestä eivät ottaneet huomioon erästä suomalaisen yhteiskunnan erityispiirrettä: luottamusta. Suomalaiset luottavat viranomaisiin ja toisiinsa vankemmin kuin melkeinpä missään muualla maailmassa. Kun kansainvälisissä vertailuissa kysytään luotatko toisiin ihmisiin, luotatko poliisin tai luotatko poliittiseen järjestelmään, on Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa maailman kärjessä. Kun liikennevalo on punainen ja tie tyhjä, niin en usko löytyvän montaa maata jossa niin moni kävelijä odottaa tunnollisesti valojen vaihtumista.
Siksi kun meillä hallitus kehottaa kansalaisia pysymään kotona ja välttämään turhia sosiaalisia kontakteja, niin suomalaiset todennäköisesti tottelevat paremmin kuin melkeinpä mikään muu kansa. Siksi meillä ei tarvitse uhata valtavilla sakoilla ja vankeustuomioilla vaan voidaan luottaa ihmisten omaan järkeen. Tämä ei tietystikään tarkoita etteikö meilläkin olisi ihmisiä, jotka piittaamattomuuttaan tai tietämättömyyttään rikkovat kaikkia kieltoja. Varmasti on. Mutta Suomessa heitä on mitä todennäköisimmin vähemmän kuin muualla ja siksi erilaiset ohjeet, kiellot ja muut toimenpiteet tehoavat täällä paremmin kuin muualla.
Eli hyvää duunia ihmiset. Hyvä suomalaiset. Yhdessä me onnistumme tässä.
Nyt vain jatketaan samalla tavalla. Mitä paremmin me tässä toimimme, sitä aiemmin pääsemme rajoituksia purkamaan. Tanskassa pääministeri jo lupaili että ”jos numerot pysyvät vakaina kahden seuraavan viikon ajan, hallitus alkaa avata yhteiskuntaamme asteittain, hiljaisesti ja hallitusti pääsiäisen jälkeen.”
Jaksetaan siis vielä. Pestään käsiä, vältetään turhia kohtaamisia, pysytään kotona. Näytetään maailmalle miten homma voidaan hoitaa silloin kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Akseli Gallen-Kallela: Pirtin salvoksella, 1906. Kansallisgalleria.
Frank Martela 