Category: Aatoksia

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta – Mitä olen häneltä oppinut?

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta. Hänen 91-vuotiseen elämänkaareensa mahtuu itsenäisen Suomen tarina pienoiskoossa, kun Lohjan kalkkitehtaalla autonkuljettana toimivan kouluja käymättömän isän poika pääsee työnantajan tuella oppikouluun ja rintamalla vietettyjen vuosien jälkeen käy Tampereen teknillisen opiston, sitten Teknillisen korkeakoulun, suunnittelee vesivoimaloiden turbiineja, myy Wärtsilän paperikoneita Kiinaan ja Brasiliaan, ja lopulta päätyy vastaperustetun Rautaruukin terästehtaan toimitusjohtajaksi neljännesvuosisadaksi, johtaen yritystä patruunamaisin ottein, käyden kauppaa niin Neuvostoliitossa kuin lännessäkin.

Minulle tuo ankarana mutta reiluna patruunana pidetty Rautaruukin johtaja näyttäytyi eläkkeellä olevana vaarina, jonka verstaalla rakennettiin uitettavia puuveneitä, joka auttoi meidät alkuun postimerkkien keräilyssä ja esitteli mittavaa kokoelmaansa, joka tarjosi kovan hiihtokirittäjän vielä viisitoistavuotiaanakin Ylläksen Kotamajan lenkkiä kiertäessämme ja joka aterioilla ja saunassa oli armoitettu jutunkertoja, jolla aina riitti kaskuja ja tarinoita, joilla pitää tunnelmaa yllä.

Vaari oli minulle aina jonkinlainen esikuva. Hänessä oli jotakin sellaista suoraselkäistä karismaa, joka sai kuuntelemaan hänen neuvojaan ja näkemyksiä tarkkaan. Hän oli kiertänyt maailman kaikki kolkat, hiihtänyt Kekkosen ja rajavartijoiden kanssa paukkupakkasilla, ollut paikan päällä Meksikon olympialaisissa kun Bob Beamon hyppäsi ennätyshyppynsä. Hänen tarinoissaan Suomen lähihistoria Neuvostoliittoineen ja jälleenrakennuksineen, puhumattakaan sodasta, tulivat elävänä eteeni. Hän oli tarkkanäköinen maailmantapahtumien seuraaja, joka EU-kansanäänestyksen alla totesi että hänen ikäisensä eivät saisi äänestää kun eivät he tämän päätöksen seurauksia ehtisi kuitenkaan samalla tavalla kokea kuin nuoremmat. Tehtaanjohtajana hän oli ollut vaativa ja enimmäkseen kokenut tietävänsä alaisiaan paremmin miten asiat tulee tehdä – mutta hän oli myös reilu, sanansa mittainen mies, joka välitti heidän hyvinvoinnistaan, pyrki turvaamaan työpaikat myös vaikeampina aikoina ja tuli hyvin juttuun esimerkiksi legendaarisen pääluottamusmiehen ja vähemmistökommunisti Asser Siuvatin kanssa. Vaikka he istuivat neuvottelupöydän eri puolilla sadoissa lakkotilanteissa, oli heillä vahva keskinäinen kunnioitus ja Helgen hautajaisissa yhden koskettavimmista puheista piti nimenomaan vakaumuksellinen kommunisti Siuvatti.

Nyt Helgen satavuotispäivän kunniaksi päätinkin miettiä mitä olen häneltä erityisesti oppinut. Eli missä omissa elämänasenteissani hänen perintönsä elää erityisen voimakkaasti.

Vahva tavoitesuuntautuneisuus

Helge oli äärimmäisen kunnianhimoinen, haasteita rakastava projekti-ihminen. Lapsena päivät täyttyivät urheilusuorituksista, sipulin kasvattamisesta ja myynnistä, radioiden ja teknisten laitteiden rakentamisesta yhdessä isän kanssa ja muista töistä. Sodan jälkeen hän teki täyspäiväistä työtä Tampellalla, töistä kotiin tullessaan leikki vähän aikaa esikoisen kanssa. Ja vaimon ja lapsen nukahdettua opiskeli myöhään yöhön. Vaikka työviikko oli kuusipäiväinen eli opiskeluun oli aikaa vain iltaisin ja sunnuntaisin niin hän silti valmistui Teknillisestä korkeakoulusta erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Rautaruukin toimitusjohtajana hän uhrasi itsensä kokonaan työlleen. Hän oli aamulla usein ensimmäinen toimistolla ja illalla viimeisenä sammutti valot. Hän eli työlleen ja paloi sille haasteelle, jonka Suomen ensimmäisen terästehtaan rakentaminen ja johtaminen tarjosi. Eläkkeellä hän matkusti jatkuvasti, hiihti talvisin päivittäin, rakensi verstaallaan puuveneen. Vielä yhdeksänkymppisenäkin muistan kuinka isoäitimme Anna pyrki jatkuvasti keksimään Helgelle uusia projekteja, koska mies ei osannut olla toimettomana. Yhdeksi viimeiseksi jäi puisten pienoistuulimyllyjen rakentaminen kaikille yhdeksälle lapsenlapselle. Se on edelleen olohuoneessamme. Pohjaan on kirjoitettu ’muistoksi myllyn tekijältä, isoisältä’.

Helgeltä olen perinyt tietyn kunnianhimoisuuden, halun ottaa isoja haasteita vastaan ja osoittaa että pystyn ne selättämään. Kun yhdeksäntoistavuotiaana ajattelin ryhtyväni IT-alan yrittäjäksi oli tavoitteena että eka firma on myytynä kaksikymmentäviisivuotiaana. Kun tulevaisuudensuunnitelma vaihtui tutkijan ammattiin niin tavoitteena oli alusta lähtien päästä tekemään yhteistyötä oman alani kansainvälisesti johtavien tutkijoiden kanssa. Kun päätin ryhtyä tietokirjailijaksi niin alusta lähtien ajatuksena oli että Suomi ei tarjoa riittävästi haastetta vaan tavoitteena on oltava englanninkielisille markkinoille pääsy ja New York Times –bestsellerin kirjoittaminen. Eli tietty rautainen itsetunto joka saa uskomaan omiin kykyihin ja asettamaan tavoitteet erittäin kunnianhimoisiksi ja sitten tekemään määrätietoisesti vuosikausia töitä näiden tavoitteiden eteen – tämän ominaisuuden olen perinyt Helgeltä vaikka suuntaankin sen varsin erilaisille ammatillisille areenoille.

Image

Porojärven teltassa hiihtolenkin jälkeen 1980 tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen vieressään vuorineuvos Helge haavisto.

Halu palvella isänmaata

Isänmaa kutsui Helgeä ensimmäisen kerran yhdeksäntoistavuotiaana Talvisodan puhjetessa. Hän lähti rintamalle, oli jatkosodassa Syvärillä, meni naimisiin vihkilomalla Anna Salosen kanssa, ja tuli takaisin muutaman urhoollisuusmitalin kanssa ja reserviupseerikoulun käyneenä. Helge ei sodasta oikeastaan koskaan meille lapsenlapsille paljoa puhunut. Mutta useampana itsenäisyyspäivänä kävimme hänen luonaan katsomassa Edwin Laineen Tuntemattomaan Sotilaan, jossa yhteydessä hän saattoi muutaman tarinan kertoa korsujen meiningeistä.

Isänmaa kutsui Helgeä toisen kerran vuonna 1959 kun kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen kysyi häntä juuri perustettavan terästehdas Rautaruukin toimitusjohtajaksi. Helge oli siinä vaiheessa noussut 39-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi ja Wärtsilän tekniseksi johtajaksi. Kaikki neuvoivat häntä kieltäytymään: Palkka olisi puolet pienempi, koko terästehdashanke oli monien mielestä tuomittu epäonnistumaan ja valtioyhtiön johtamiseen liittyvät poliittiset ristituulet tekisivät itsenäisen johtamisen hankalaksi. Mutta Helge teki päätöksensä, tapansa mukaan, varsin nopeasti. Tässä olisi sellainen ainutlaatuinen haaste ja mahdollisuus palvella isänmaata että ei siitä voi kieltäytyä. Seuraavan neljännesvuosisadan hän johti Rautaruukkia – ja aikalaistodistusten mukaan terästehtaasta tuli yllättävä menestystarina ja tärkeä tuki suomalaiselle teollisuudelle.

Minulle on juurtunut tästä vahva halu palvella Suomea. Haluan antaa oman panokseni yhteiskunnalliseen keskusteluun, Suomen kehittämiseen ja siihen työhön, jonka kautta tästä maasta tehdään entistäkin parempi paikka ihmisille asua ja elää. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tämä ei tarkoita ulossulkevaa patriotismia vaan Suomesta huolta pitävää uusisänmaallisuutta, jossa suomalaisuus määrittyy halusta palvella yhteisiä arvojamme. Minä olen Suomelle velkaa sen että sain ilmaisen laadukkaan koulutuksen ja terveydenhuollon, sain kasvaa ilman sortoa toimivassa ja korruptoitumattomassa yhteiskunnassa, jota johdetaan demokraattisesti. Tämä on valtava etuoikeus ja jotain mitä sain täysin ilman omaa ansiotani. Tätä kunniavelkaa haluan parhaani kykyni mukaan maksaa isänmaalle takaisin.

Innostus tekemiseen

Kun kysyin jo eläkkeellä olevalta entiseltä toimitusjohtajalta hänen johtamisfilosofiastaan niin hän sanoi että tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen työtehtävä josta hän on innoissaan. Kun se löytyy niin ei tarvitse hirveästi johtaa vaan työ vetää ihmistä puoleensa. Hän oli itse tästä esimerkki: Tarmokas ja työlleen kaikkensa antava mutta ei ulkoisesta pakosta vaan koska hän oli innoissaan niistä haasteista joita vaativa työ tarjosi. Helgen ja muiden läheisten kautta opin että työ ei ole mikään inhottava pakko, jota tehdään kun ei muuta voi. Vaan parhaimmillaan se voi olla elämään sisältöä tuova innostava haaste, jossa päästä omaa osaamistaan käyttämään ja kehittämään. Tämä perintö näkyy tietysti omassa työssäni, josta olen päivittäin innoissani. Mutta myös tutkimusaiheissani, joista yksi keskeinen on nimenomaan sisäinen motivaatio. Olen sekä tutkinut että kirjoittanut suurelle yleisölle siitä miten tuetaan ihmisen innostusta omaan työhönsä. Eli tältä osin olen tätä osaa Helgen johtamisfilosofiasta kehittänyt eteenpäin tehdäkseni suomalaisesta työelämästä sisäisesti motivoivampaa. Samalla omasta työstäni suuresti nauttien.

Image-1

Raahen terästehtaalla 1984 Helge lapsineen ja lapsenlapsineen. Helge kolmas vasemmalta kädet minun harteillani.

Sukupolvensa edustajana Helge ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai niitä näyttämään. Hän näytti tunteensa ja välittämisensä tekemisen kautta. ’Kaikkea hyvää’ Helge aina sanoi viimeisinä vuosina heiltä lähtiessäni, sen enempää ei tunteiltu. Vaikka toivon että tältä osin olen vähän parempi – erityisesti isän roolissa – niin en minäkään ole mikään erityisen hyvä tunteista puhuja. Jätetään siis korulauseet tähän. Sen sijaan tapani kunnioittaa isoisääni, joka tänään olisi sata vuotta täyttänyt, tulee toivottavasti esiin tekemisessäni. Siinä haluan jatkaa hänen perintöään. Haluan tehdä työtä, josta olen innostunut, haluan tehdä sitä tarmokkaasti, kunnianhimoisesti ja tavoiteorientoituneesti voidakseni palvella Suomea ja maailmaa. Näin toimiessani uskon parhaiten vieväni eteenpäin sitä perintöä jonka olen vaariltani, Helgeltä, saanut.

Hällä väliä, laumasuoja, tukahdutustanssi vai totaalitukahdutus – Suomen neljä exit-strategiaa koronaepidemiasta

Mitkä ovat Suomen mahdolliset strategiat koronaviruksesta selviämiseen? Lopullisen exitin tarjonnee vasta rokote, sitä ennen perusvaihtoehtoja on ymmärtääkseni neljä:

Hällä väliä –strategia: Annetaan viruksen levitä vapaasti ilman mitään rajoituksia välittämättä siitä että tehohoitokapasiteetti ylittyy ja sen seurauksena kuolleisuus räjähtää käsiin.

Laumasuoja –strategia: Annetaan viruksen levitä mutta kontrolloidusti ja hallitusti jotta epidemia ei räjähdä käsiin. Samalla suojataan riskiryhmiä. Tavoitteena on että riittävän moni saa sairastamisen kautta immuniteetin, jotta viruksen seuraava, syksyllä odotettavissa oleva, aalto olisi pienempi. Ja pitkällä tähtäimellä laumaimmuniteetti mahdollistaisi kaikkien rajoitteiden poistamisen.

Tukahdutustanssi –strategia: Pyritään saamaan tartunnat lähelle nollaa Suomessa ja sen jälkeen testaa, jäljitä, eristä ja hoida –periaatteella pyritään tukahduttamaan kaikki alkavat uudet leviämisketjut, jotta muu yhteiskunta voisi pyöriä normaalisti.

Totaalitukahdutus- strategia: Pyritään tiukoilla eristämistoimenpiteillä kitkemään virus kokonaan pois maasta. Sen jälkeen jatketaan rokotteen saamiseen asti niin tiukkoja rajoitteita – erityisesti rajojen kiinnipitämistä – että virus ei pääse Suomeen uudestaan.

Mikä näistä vaihtoehdoista tulisi sitten valita?

Hällä väliä –strategiaa ei kannattane kukaan nyt kun Pentti Linkola on poistunut keskuudestamme.

Totaalitukahdutus –strategia vaikuttaa epärealistiselta. THL:n Mika Salmisen mukaan se edellyttäisi että Suomesta ”ei ole mitään yhteyksiä muualle maailmaan lainkaan siihen asti, kunnes meillä on täydellisesti toimiva rokote, joka on kaikille voitu antaa.” Vaikka lausunto kuulostaa liiankin totaaliselta niin on totta että voi olla hyvin vaikea estää sitä etteikö virus jotakin kautta luikahtaisi takaisin yhteiskuntaamme ja aloittaisi uutta epidemiaa.

Ääripään strategioiden ollessa epärealistisia jäljelle jää siis laumasuoja –strategia ja tukahdutustanssi –strategia.

Suomen hybridistrategia vaikuttaa olevan jotain näiden kahden väliltä. Toisaalta kielletään että tavoitellaan laumasuojaa ja puhutaan testaa-jäljitä-eristä-hoida –periaatteesta (mikä viittaa tukahdutustanssiin). Toisaalta puretaan rajoituksia ja sanotaan suoraan että tavoitteena ei ole enää tartuntatapausten vähentäminen (mikä viittaa laumasuojaan). Pääministeri Sanna Marin määritti tämän kultaisen keskitien strategiaksi.

Mutta onko keskitie realistinen strategia? Pahimmillaan se on oikeastaan vain hitaampi laumasuoja-strategia: Taudin annetaan edelleen levitä läpi väestön – mutta koska se tapahtuu hitaammin niin rajoitustoimia joudutaan jatkamaan pidempään. Eli lopulta saavutetaan sama tulos sairastumisten ja kuolleisuuden osalta kuin laumasuoja-strategiassa mutta pidemmästä kokonaiskestosta johtuen huomattavasti suuremmalla hinnalla mitä tulee yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haittoihin.

Ongelmallisinta Suomen strategian osalta on kuitenkin se että ei tunnuta tunnistavan että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa.

Exit sign I Pixabay

Martti Hetemäen vetämän exit- ja jälleenrakennustyöryhmän raportissa – johon hallitus ilmoittaa linjansa pitkälti nojaavan – tukahdutusstrategia ohitetaan ilman analyysia. Sadan sivun raportissa kyseistä strategiaa käsitellään vain kahden lauseen verran: ”Epidemian väliaikainen tukahduttaminen (niin että tartuntoja ei enää syntyisi) saattaisi olla mahdollista, jos nykyisiä rajoitustoimia jatkettaisiin täysimääräisinä useita kuukausia eteenpäin. Koska pandemia on globaali, epidemian uudelleenkäynnistymisen uhka olisi kuitenkin pysyvä eikä rajoituksista voitaisi luopua hyvin pitkään aikaan, vaan niitä pitäisi jatka jopa vuosien ajan.”

Koska tämä ”ei ole Suomelle realistinen vaihtoehto”, raportti on sitä mieltä että taudin leviämistä ei tule liikaa hidastaa. Eli käytännössä suosittelee hyvinkin laumasuoja-henkistä strategiaa: ”Hallittu muttei liian voimakas hidastaminen, jolla ehkäistään terveyden huollon ylikuormittumista ja sen aiheuttamia terveyshaittoja ja ylikuolleisuutta, on strateginen tavoite, jonka avulla lopulta voidaan kaikista rajoituksista luopua ilman suurta uuden epidemia-aallon riskiä.”

Paitsi että on hämmentävää että koko tukahdutus-vaihtoehto voidaan sadan sivun raportissa ohittaa kahdella lauseella, vaikuttaa vahvasti siltä että kirjoittajat eivät ole tunnistaneet että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa. Jälkimmäisestä strategiasta, tukahdutustanssista, ei raportissa puhuta mitään.

Silti juuri tukahdutustanssi vaikuttaa olevan se vaihtoehto, johon moni maa tällä hetkellä tähtää. Tukahduttamisen strategiaa ajaa eilen julkaistun suomalaisten tutkijoiden avoimen kirjeen mukaan ainakin Taiwan, Uusi-Seelanti, Australia, Hong Kong, Itävalta, Kreikka ja Islanti. Vietnamissa, jossa asuu lähes sata miljoona ihmistä, ei ole raportoitu vielä yhtäkään koronakuolemaa. Osa näistä maista on akuutin virusuhan väistyttyä jo voinut avata yhteiskuntaa monin osin takaisin kohti normaalia.

En ole epidemiologi enkä pysty arvioimaan voiko tukahdutustanssi strategiana toimia. Mutta onnistuessaan se tuntuu selkeästi parhaalta vaihtoehdolta: Yhteiskuntaa voidaan avata huomattavasti nopeammassa tahdissa kuin laumasuoja-strategiassa, ihmisten ei tarvitse pelätä tartuntoja ja siten he myös uskaltavat avatussa yhteiskunnassa käydä esimerkiksi ravintoloissa ja tavata toisiaan. Samalla riskiryhmien kuolleisuus jää huomattavasti pienemmäksi.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä että tukahdutusstrategia on sivuutettu ilman kunnon analyysiä. Hetemäen raportin lisäksi tämä näkyy Mika Salmisen tuoreessa lausunnossa jossa hän kertoo että tukahduttamisen mahdottomuuden tämän tyyppisten epidemioiden kohdalla ”voi lukea ihan oppikirjoista.”

Johtavassa tieteellisessä Science-journaalissa 8.5 julkaistu analyysi pyrkii arvioimaan miten kännykkäsovellukseen perustuva tartuntaketjujen jäljittäminen vaikuttaa mahdollisuuteen tukahduttaa koronaviruksen kaltaista tautia. Johtopäätöksenä on että perinteinen manuaalinen kontaktien jäljittäminen on liian hidasta ja epävarmaa jotta sen avulla voitaisiin saada tautia kuriin: Siitä kun ihmisellä diagnosoidaan virus saattaa mennä useita päiviä ennen kuin hänen altistamiaan ihmisiä saadaan varoitettua ja monia ei saada varoitettua lainkaan. Siksi kyseisellä strategialla ei saada koronavirusta tukahdutettua. Mutta kännykkäsovellus muuttaa yhtälön radikaalisti: Diagnoosin saamisen jälkeen ei kestä kuin muutama tunti niin henkilön altistamat yksilöt on kontaktoitu jolloin heidät voidaan huomattavasti todennäköisemmin diagnosoida ja eristää ennen kuin he itse alkavat tautia levittämään.

Siksi artikkelin kirjoittaneet tutkijat näkevät että riittävän monen ihmisen käyttämän kännykkäsovelluksen avulla viruksen leviäminen voitaisiin varsin tehokkaasti tukahduttaa.

Oppikirjoista voi siis varmasti lukea että totaalitukahdutus strategiana ei toimi. Mutta oppikirjoja selaamalla ei voi tehdä johtopäätöksiä tukahdutustanssin toimivuudesta strategiana, koska oppikirjat ovat sen osalta auttamatta vanhentuneita: Kyseinen strategia perustuu innovatiivisiin ratkaisuihin joita kehitetään ja testataan juuri nyt.

Tukahdutustanssissa ei siis oleteta että yhtäkään uutta tartuntatapausta ei tulisi. Sen sijaan mobiilisovellukseen perustuvan altistumisketjujen jäljittämisen, kohdennetun satunnaistestauksen ja muiden toimenpiteiden avulla uudet tartuntaketjut onnistutaan pitämään kurissa niin että yhteiskunta ympärillä voi toimia normaalisti ja riskiryhmien ei tarvitse elää eristyksissä.

Vielä lopuksi haluan korostaa että minulla ei ole asiantuntemusta sanoa onko tukahdutustanssi realistinen strategia vai onko laumasuojaan pyrkiminen ainoa vaihtoehtomme. Molempia vaihtoehtoja kannattaa analysoida. Se mikä on ongelmallista on että tällä hetkellä ei ole näkyvissä että Suomessa oltaisiin aktiivisesti analysoitu tukahdutustanssi-strategiaa. Jos käy myöhemmin ilmi että tukahduttamisstrategiaan turvautuneet maat onnistuvat tavoitteessaan, niin en haluaisi olla se päättäjä joka joutuu toteamaan että hänen valintansa johti siihen että Suomessa kuoli huomattava määrä ihmisiä koronavirukseen samaan aikaan kun pitkään jatkuneet rajoitustoimet ajoivat koko talouden lamaan. Ja kaikki tämä olisi ollut vältettävissä mutta kun ei edes yritetty selvittää toisenlaisen strategian mahdollisuutta.

Eli vaatimaton vaatimukseni on että tukahdutustanssi strategiana otettaisiin vakavasti ja sen tutkimiseen panostettaisiin tosissaan. Vaikka siinä onnistuminen maksaisi kymmeniä miljoonia ja vaatisi lakien muokkaamista, on tämä pieni hinta verrattuna mitä strategian onnistumisella voidaan voittaa: Miljardeissa laskettavat pienemmät taloudelliset haittavaikutukset ja tuhansissa laskettavat pienemmät koronakuolemien määrät. Minusta tämä on ihan tutkimisen arvoinen vaihtoehto.

car-park-960796_1280

Luottamus-faktori – sen ansiosta me suomalaiset yhdessä selätämme koronaviruksen

Nyt alkaa jo näyttää selvältä että rajoitustoimet ovat purreet Suomessa ja koronaepidemian eksponentiaalinen kasvu on saatu pysäytettyä. THL:n terveysturvallisuusosaston johtajakin Mika Salmelainen kommentoi että ”voidaan jo aika varmasti sanoa, että rajoitukset ovat selvästi hidastaneet kehitystä.”

Tästä kiitos suomalaisille. Olen nimittäin aika varma että erilaiset epidemologiset mallit viruksen leviämisestä eivät ottaneet huomioon erästä suomalaisen yhteiskunnan erityispiirrettä: luottamusta. Suomalaiset luottavat viranomaisiin ja toisiinsa vankemmin kuin melkeinpä missään muualla maailmassa. Kun kansainvälisissä vertailuissa kysytään luotatko toisiin ihmisiin, luotatko poliisin tai luotatko poliittiseen järjestelmään, on Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa maailman kärjessä. Kun liikennevalo on punainen ja tie tyhjä, niin en usko löytyvän montaa maata jossa niin moni kävelijä odottaa tunnollisesti valojen vaihtumista.

Siksi kun meillä hallitus kehottaa kansalaisia pysymään kotona ja välttämään turhia sosiaalisia kontakteja, niin suomalaiset todennäköisesti tottelevat paremmin kuin melkeinpä mikään muu kansa. Siksi meillä ei tarvitse uhata valtavilla sakoilla ja vankeustuomioilla vaan voidaan luottaa ihmisten omaan järkeen. Tämä ei tietystikään tarkoita etteikö meilläkin olisi ihmisiä, jotka piittaamattomuuttaan tai tietämättömyyttään rikkovat kaikkia kieltoja. Varmasti on. Mutta Suomessa heitä on mitä todennäköisimmin vähemmän kuin muualla ja siksi erilaiset ohjeet, kiellot ja muut toimenpiteet tehoavat täällä paremmin kuin muualla.

Eli hyvää duunia ihmiset. Hyvä suomalaiset. Yhdessä me onnistumme tässä.

Nyt vain jatketaan samalla tavalla. Mitä paremmin me tässä toimimme, sitä aiemmin pääsemme rajoituksia purkamaan. Tanskassa pääministeri jo lupaili että ”jos numerot pysyvät vakaina kahden seuraavan viikon ajan, hallitus alkaa avata yhteiskuntaamme asteittain, hiljaisesti ja hallitusti pääsiäisen jälkeen.”

Jaksetaan siis vielä. Pestään käsiä, vältetään turhia kohtaamisia, pysytään kotona. Näytetään maailmalle miten homma voidaan hoitaa silloin kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

248681

Akseli Gallen-Kallela: Pirtin salvoksella, 1906. Kansallisgalleria.

Valtiovalta, lääkärit ja riskiryhmät luottavat nyt sinuun – Näytetään yhdessä että me suomalaiset olemme luottamuksen arvoisia karanteenin ylläpitämisessä

Kun New York Times:in toimittaja kysyi minulta torstaina miten Suomi on reagoinut koronavirusepidemiaan, vastasin että meillä on vahva keskinäinen luottamus, jonka ansiosta ihmiset ovat sitoutuneet yhteisen päämäärän – tartuntojen vähentämisen – saavuttamiseen ja keskinäiseen auttamiseen.

Viimeisen viikon aikana on käynyt yhä selvemmäksi että ainoa tapa välttää Italian Lombardian kaltainen terveydenhoitojärjestelmän ylikuormittuminen ja kuolleisuus ovat massiiviset eristäytymistoimenpiteet. Suomessakin suljettiin koulut, kiellettiin yli kymmenen hengen kokoontumiset, suljettiin rajat ja otettiin valmiuslaki käyttöön.

Toivoa luo tieto siitä, että tarpeeksi jyrkillä toimenpiteillä epidemia on mahdollista pysäyttää. Wuhanin alueella – josta epidemia lähti liikkeelle – tartunnat ovat käytännössä lakanneet. Myös Etelä-Koreassa parin viikon takaisen tartuntapiikin jälkeen tilanne näyttää nyt olevan hallinnassa.

Ratkaisevaa on viruksen tartuntakerroin eli kuinka monta uutta henkilöä yksi sairastunut tartuttaa. Kun jokainen tartunnan saanut tartuttaa kaksi tai kolme uutta henkilöä, kasvaa epidemia eksponentiaalisesti kun tartuntamäärät kaksinkertaistuvat joka kolmas päivä – tämä oli tilanne Suomessa ja muualla ennen karanteenin alkua. Kun eristämistoimenpiteet tiputtavat kertoimen alle yhden, alkaa tartunnan saaneiden määrä vähetä. Wuhanissa tämä luku saatiin tiputettua 0,3:n paikkeille ja tartunnat lähtivät jyrkkään laskuun. Kun eristäminen on tarpeeksi tehokasta, voidaan osa pakkokeinoista purkaa varsin nopeasti ja elämä voi palata kohti normaalia uomaansa.

Nyt on Suomessakin onneksi otettu vahvat keinot käyttöön ja parin viikon sisällä näemme ovatko ne riittävän tehokkaat, jotta tartuntamäärät lähtevät laskuun.

Suomen mallissa erityistä on ollut valtiovallan luottamus meihin kansalaisiin. Kiinassa karanteenivalvonta ja rangaistukset olivat autoritääriselle valtiolle tyypillisesti totalitaristisia – yksilönvapauksia ei liikaa kunnioitettu. Myös Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa on otettu kovat pakkokeinot käyttöön karanteenin varmistamiseksi: Ulkonaliikkumiskielto sakkorangaistuksen uhalla, jota poliisit valvovat. Ulkona voi liikkua vain apteekissa ja ruokakaupoissa käymisen kaltaisesta pätevästä syystä. Näihin jyrkkiin toimenpiteisiin jouduttiin koska kansalaiset eivät noudattaneet aiempia kehotuksia välttää kokoontumisia.

Me suomalaiset saamme toistaiseksi käyttää omaa järkeämme karanteenin ylläpitämiseksi. Metsään voi mennä kävelylle, lasten kanssa voi pelata palloa pihalla, rantaan voi mennä kalastamaan. Ravintoloita ei ole vielä pakkosuljettu. Hallitus luottaa siihen että tarpeeksi moni meistä osaa vapaaehtoisesti noudattaa karanteenimääräyksiä, jotta epidemia saadaan kuriin.

On kuitenkin selvää että maan johto seuraa tällä hetkellä tarkasti tilanteen kehittymistä. Jos liian moni heiluu iltaisin baareissa, notkuu kauppakeskuksissa tai muuten laiminlyö karanteenin, niin olemme kohta Italian ja Kiinan tiellä: Pakkokeinoilla, poliisivalvonnalla ja sakoilla työnnetään ihmiset koteihin.

”Olemme antaneet suositukset siitä, että nyt pitää välttää kaikenlaisiin porukoihin ja lähikontakteihin hakeutumista. Seuraamme, noudatetaanko nykyisiä kieltoja. Jos ei, joudumme lähtemään kovempiin toimenpiteisiin ja harkitsemme myös ulkonaliikkumiskieltoon tiukennuksia.”- Pääministeri Sanna Marin

Seuraavat päivät ratkaisevat. Sinun velvollisuutesi on pitää huolta että et ole se heikko lenkki, jonka kautta virus leviää. Sinuun kansalaisena luotetaan että osaat toimia järkevästi ja eliminoida toiminnastasi tartunnan paikat.

Nyt on meidän suomalaisten aika näyttää että olemme tämän luottamuksen arvoisia. Nyt voimme näyttää että meillä puhalletaan yhteen hiileen ja osataan noudattaa karanteenia ilman tarvetta laajamittaiseen poliisikyttäämiseen ja rankaisemiseen.

Luottamus on paras aseemme tässä kriisissä. Tämän mielipiteeni kanssa en ole yksin. Kansalaisten kokeman luottamuksen merkitystä korosti esimerkiksi Jeffrey Sachs, yksi Yhdysvaltain johtavista taloustieteilijöistä, perjantaina World Happiness Reportin julkaisutilaisuudessa. Tilaisuuteen osallistuneiden käyttäytymistieteilijöiden katseet kääntyivät Pohjoismaihin. Meillä on tutkitusti vahvempi luottamus instituutioihin ja kanssaihmisiin kuin missään muualla. Nyt meillä on mahdollisuus näyttää maailmalle että täällä asuu niin järkevää ja viranomaisiin luottavaa kansaa, että pystymme pysäyttämään epidemian ilman totalitaristisia pakkokeinoja.

”Joko me kaikki ymmärrämme, että meidän on kontrolloitava itseämme, tai sitten armeijan on puututtava asiaan… koska meidän on pysäytettävä tämä pandemia” – Rooman pormestari Virginia Raggi

Epidemian pysäyttämiseksi on kaksi vaihtoehtoa: Joko ryhdymme vapaaehtoisesti riittävän tehokkaisiin eristämistoimenpiteisiin käyttäen omaa järkeämme. Tai sitten meidät pakotetaan siihen. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa menee pesuveden mukana järki: Poliisi ei voi tietää rikotko ulkonaliikkumiskieltoa mennäksesi metsäkävelylle vai kapakkaan – molemmissa tapauksissa rapsahtaa sakko. Tätä meistä kukaan ei varmasti halua. Siksi meidän pitää pystyä nyt yhdessä osoittamaan että pystymme vapaaehtoisesti toimimaan järkevästi ja tartuntaketjut pysäyttävästi.

Eli pestään käsiämme, avataan ruokakaupan ovi kyynärpäällämme tai hanskoilla, pidetään etäisyys toisiimme, vältetään turhia kokoontumisia, pidetään lapsemme poissa kouluista. Noudatetaan viranomaisten ja lääkäreiden ohjeita. Näin voimme yhdessä katkaista viruksen leviämisen.

Samalla autetaan toinen toisiamme. Riskiryhmässä olevat tarvitsevat jonkun tuomaan heille ruokaa ja muita välttämättömyyksiä koteihinsa. Moni on karanteenin vuoksi menettänyt elinkeinonsa ja moni yritys ja yrittäjä on ajautumassa konkurssiin. Vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja monet muut ryhmät jäävät karanteenin vuoksi yksin. Nyt tarvitaan apua sekä valtiovallalta että meiltä kanssakansalaisilta. Tässäkin Pohjoismailla on mahdollisuus näyttää vahvuutensa. Kun kansalaisten sosiaalista pääomaa EU-maissa tarkasteltiin kolmella mittarilla – ihmisten kokema yhteys toisiinsa, hyvät sosiaaliset suhteet ja yhteisen hyvän arvostus – niin Suomi yhdessä Tanskan ja Ruotsin kanssa olivat mittauksen kärjessä. On ollut ilahduttavaa nähdä kuinka paljon naapuriapua, kampanjoita, sovelluksia, avuntarjoamisalustoja ja muita ruohonjuuritason keinoja auttaa toinen toista on jo nyt ilmaantunut meidän kaikkien käyttöön. Me selviämme tästä yhdessä, toinen toistamme auttaen.

Vielä ei tiedetä kuinka rajusti virus iskee Suomeen ja miten terveydenhoitojärjestelmämme tämän kestää. Sairastuneiden ja kuolleiden määrää en uskalla ennustaa.

Mutta uskallan ennustaa että kun toimimme yhdessä, toisiamme auttaen ja yhteen hiileen puhaltaen, niin yhteisönä tulemme ulos tästä kriisistä entistä vahvempana. Olemme tämän epidemian edessä kaikki samassa veneessä. Jokainen voi omalla toiminnallaan olla mukana pelastamassa ihmishenkiä. Autetaan siis toisiamme. Ja tehdään seuraavina viikkoina kaikkemme, jotta yhdessä saamme epidemian pysäytettyä.

Valtiovalta, vanhukset, riskiryhmät, lääkärit ja koko terveydenhoitojärjestelmä luottavat nyt sinuun: toimi siis järkevästi ja tee oma osuutesi epidemian pysäyttämiseksi.

6475 . N150189

Potilaita ja sairaanhoitaja sotasairaalassa. Kannisto Väinö, 1941–1942. CC BY 4.0.

Hyvinvointitalous ei ole hyvinvointia talouskasvun lähteenä vaan hyvinvoinnin asettamista talouden edelle

Miten kansalaisten hyvinvointia Euroopan Unionissa edistetään? Onko se kaiken politiikan päämäärä vai jääkö se taloudellisten tavoitteiden jalkoihin? Miten hyvinvointia parhaiten mitataan? Nämä kysymykset mielessäni osallistuin Sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään, Suomen EU-puheenjohtajuuteen liittyvään High-Level Conference on the Economy of Wellbeing –konferenssiin. Kahden päivän ajan kuuntelin Finlandia-talolla ministereitä, korkean tason virkamiehiä ja erinäisiä asiantuntijoita. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin on todettava, että on hienoa että sosiaali- ja terveysministeriö on nostanut hyvinvointitalouden – economy of wellbeing – EU-tason agendalle. Tämän kattokäsitteen alla puhuttiin monista tärkeistä asioista: koulutuksen merkityksestä, heikommista huolehtimisesta, kestävästä kehityksestä, sukupuolten tasa-arvosta ja muista tärkeistä teemoista. Hyvinvointitalous tarjoaa mahdollisuuden näiden teemojen, joissa Pohjoismaat ovat tyypillisesti edelläkävijöitä, viemistä koko EUn agendalle.

Samalla itse hyvinvointitalous – Soste:n lanseeraama käsite joka nyt on STM:n toimesta viety EU-tasolle – tuntui tarkoittavan kahta eri asiaa. Toinen tulkinnoista oli maltillisempi, toinen radikaalimpi.

Maltillisempi hyvinvointitalouden tulkinta pyrkii korostamaan hyvinvoinnin ja talouskasvun välistä hyvän kehää. Hyvinvointiin panostaminen maksaa usein itsensä takaisin taloudellisessakin mielessä. Valitettavasti hyvinvointi-investoinnit nähdään liian usein pelkkinä valtion menoerinä. Panostuksia koulutukseen, ennaltaehkäisevään terveystyöhön, mielenterveystyöhön tai maahanmuuttajien integroimiseen katsotaan budjetissa menoina – ja tiukan paikan tullen niistä karsitaan. On esimerkiksi aika posketonta että EU-tasolla terveyskuluista 97% käytetään ongelmien parantamiseen ja vain 3% ongelmien ennaltaehkäisemiseen. Panostamalla ennaltaehkäisyyn voitaisiin selvästi pienentää parantamiseen tarvittavia resursseja – jotka ovat mittava osa jokaisen EU-maan kokonaisbudjetista.

Jos yritys tiukan paikan tullen lakkauttaisi tutkimus- ja tuotekehityshankkeensa kokonaan, merkitsisi tämä yrityksen hidasta näivettymistä. Yritys olisi luopunut uskostaan tulevaisuuteensa ja jäisi odottamaan saapuvaa konkurssia. Järkevät yritykset osaavatkin katsoa tuotekehitystään investointina tulevaisuuteen, ei pelkkänä menoeränä. Valtion tasolla sama koskee esimerkiksi koulutusta. OECD osoittaa konferenssia varten laatimassaan taustaraportissaan kuinka koulutuspanokset maksavat itsensä selvästi takaisin. Silti esimerkiksi Suomessa edellinen tai nykyinen hallitus ei tunnu uskaltavan nähdä asiaa näin – uusi hallitus palauttaa vain pienen osan edellisen hallituksen miljardileikkauksista. Ovatko päättäjämme lakanneet uskomasta Suomen tulevaisuuteen?

Valtiontalouden portinvartijoiden olisi siis kyettävä katsomaan hyvinvointipanostuksia investointeina, jotka maksavat itsensä takaisin. Soste:n pääekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan tällainen investointiajattelu eli vahvana Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen kun hyvinvointivaltiota rakennettiin. Valitettavasti ”1980-luvun jälkeen investointiajattelu on hiipunut ja tilalle on vähitellen hivuttautunut lyhytnäköisempi ’taloudenpidon malli’, jossa pikavoitot, epälikvidien sijoitusten välttäminen ja julkisen talouden nopea tasapainottaminen pääomamarkkinoiden lepyttämiseksi ovat johtoajatuksia.” Toivotaan että kasvava tutkimusnäyttö erilaisten hyvinvointipanostusten pitkän tähtäimen hyödyistä alkaisi vaikuttamaan myös päätöksentekoon.

 

 

Radikaalille hyvinvointitalouden tulkinnalle tämä ei riitä. Se pyrkii kyseenalaistamaan koko nykyisen paradigman, jossa talouskasvu on relevantein argumentti poliittisille päätöksille. Talous on vain väline. Ainoa todellinen päämäärä on kansalaisten hyvinvointi – kestävällä tavalla tuotettuna. Kuten Euroopan komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen asian kiteytti: ”Ihmiset eivät palvele taloutta. Talous palvelee ihmisiä.”

Reilu sata vuotta sitten kun nälkäkuolemat olivat vielä Suomessakin yleisiä, talouskasvu oli relevantti hyvinvoinnin mittari. Lisääntynyt taloudellinen toimeliaisuus – bruttokansantuotteen kasvu – kulki käsi kädessä hyvinvoinnin kasvun kanssa, kun ihmiset saivat ruokaa pöytään, katon päänsä päälle ja asfaltoidun tien työpaikalle. Tämä yhteys katkesi kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten ja tällä hetkellä talouskasvu ei tunnu vauraissa länsimaissa paljoakaan ison massan hyvinvointia parantavan. BKT tavoittaa yhä vähemmän niitä asioita, jotka ovat tavallisille ihmisille tärkeitä. Siksi politiikassa olisi tarve kääntää katse sellaisiin mittareihin, jotka mittaavat suoremmin ihmisten hyvinvointia.

Koettu hyvinvointi, ihmisten oma tuntuma siitä kuinka hyvin he voivat, on keskeinen mittari, jota enenevässä määrin on tarjottu politiikan onnistumisen mittariksi ja bruttokansantuotteen vaihtoehdoksi. Talousnobelistit Joseph Stiglitz ja Amartya Sen julkaisivat vuonna 2009 kuuluisan, Ranskan presidentin tilaaman raportin tavoista mitata hyvinvointia laajemmin kuin talousindikaattorein ja esimerkiksi OECD julkaisi 2013 painavan raporttinsa siitä miten koettua hyvinvointia tulisi mitata. Koetun hyvinvoinnin mittaaminen onkin otettu kansalliselle agendalle niin Britanniassa kuin Suomessakin ja luotettavaa kansallisen tason dataa on aiheesta tätä nykyä saatavilla huomattavasti enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jos talouskasvu ei tuota hyvinvointia – ja etenkin jos monet talouskasvua ylläpitävät toimet lisäävät eriarvoisuutta – on talouskasvuun keskittynyt politiikka ajamassa itsensä karikolle. Politiikkojen käyttämät mittarit saattavat näyttää hyviltä mutta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa, purkautuen esimerkiksi protestiäänestämiseen. Ei ihme että Trumpin ja Bolsonaron kaltaiset antipoliitikot johtavat nyt yksiä maailman suurimpia (ja eriarvoisimpia) kansantalouksia.

Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Skotlannissa on käynnissä kokeiluja, joissa poliittista päätöksentekoa pyrittäisiin tekemään suoremmin hyvinvointivaikutukset huomioiden. Nyt Suomen uuden hallituksen paaluttaessa linjauksiaan toivoisi tämän teeman nousevan riittävän vahvasti esiin myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ja päätösten vaikutusarvioissa. Sitä saa mitä mittaa. Isoja poliittisia päätöksiä tehtäessä arvioidaan rutiininomaisesti niiden talousvaikutukset. Hyvinvointivaikutusten arviointi ja seuranta tulisi nostaa yhtä tärkeään rooliin kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Vain siten varmistamme että valtio palvelee ihmisiä, ei taloutta.

Image

Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä

Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.

AktiivimalliHuoltosuhde
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus

Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.

Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”

Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.

Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?

Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.

Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.

Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.

Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:

1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”

Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:

A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.

Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.

B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.

Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.

Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.

Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.

P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.

Tämä maa antoi meille arvot, joiden puolesta elää ja kuolla

Tämä maa on muokannut meitä suomalaisia syvällisellä tavalla. Tämä ilmasto uursi tänne saapuneen kansan arvot tietyn muotoisiksi.

En tarkoita tätä pelkästään metaforisesti, vaan myös tieteellisenä faktana. Professori Christian Welzel on osoittanut, että kolme maantieteellistä seikkaa selittävät peräti 73% eri valtioiden välisestä teknologisesta kehityksestä. Suhteellisen viileä lämpötila, ympärivuotinen sade ja navigoitavat vesiväylät mahdollistavat autonomisen elämäntyylin, jossa ruokakunnat ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan. Tämä synnyttää itsenäisyyttä korostavan kulttuurin, jossa kumarrellaan vähemmän herroille.

Tuhansien järvien maa, jossa kukaan ei voi monopolisoida vedenjakelua, synnytti siis tasa-arvoisen kulttuurin. Kulttuurin, jossa Seitsemän veljeksen Juhani voi uhmata Viertolan ’isomahaista herraa’ seuraavasti:

”Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme vertaverroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niin kuin minäkin ja yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko.”

Teollisesta vallankumouksesta lähtien nämä kulttuuriset seikat – vähäinen hierarkisuus ja lakien kunnioitus – ovat ratkaisseet mitkä maat lähtivät mukaan teknologiseen kehitykseen ja missä maissa valtaeliitti esti tällaisen kehityksen. Vaikka siis moni kiroaa pimeitä marraskuisia päiviä, on meidän muistettava että pohjimmiltaan saamme kiittää ilmastoamme siitä, että täällä elää maailman vapain kansa maailman vakaimmassa valtiossa, jossa sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo on maailman kärkeä.

Siksi suomalaisuus ei ole sidottu verenperintöön, vaan tiettyihin arvoihin.

Ei ole väliä tulivatko esi-isäsi tälle pohjoiselle niemelle 7000 vuotta sitten heti jäämassojen vetäydyttyä. Vai vasta keskiajalla uusina tulokkaina. Vai vasta viime vuosikymmenellä.

Suomalaiseksi ei synnytä. Suomalaisuudessa on kyse arvoista. Suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Tämä on se arvopohjainen näkemys suomalaisuudesta, johon haluan sitoutua.

Tasa-arvo, henkilökohtaisen vapauden kunnioittaminen, jokaisen yhdenmukainen kohtelu ja kaikista huolehtiminen. Nämä ovat ne arvot, jotka olemme tältä maalta saaneet. Tuhansilta sinisiltä järviltämme, valkoisilta ympäri vuoden satavilta pilviltämme. Nämä ovat ne suomalaisuuden arvot, jotka olemme perineet niiltä sukupolvilta jotka Suomea ovat rakentaneet. Arvokkainta Suomessa on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.”

Se suomalaisuus josta minä haluan olla ylpeä, jota minä haluan puolustaa, ei siis ole verenperintönä saatu vaan kulttuurisesti välittynyt. Se suomalaisuus kiteytyy näihin arvoihin ja niihin yksilöitä kunnioittaviin, tasa-arvoa tuottaviin ja heikommista huolehtiviin instituutioihin, jotka olemme tänne onnistuneet rakentamaan. Arvoissa ja yhteiskuntajärjestyksessä, joka mahdollistaa niiden toteutumisen, on se Suomi, jonka puolesta haluan elää ja kuolla.

Myötätunto on yrityksen kilpailukyvyn edellytys

Miltä tuntuisi tulla työpaikalle aamulla tietäen, että sinusta välitetään siellä? Tietäisit, että et ole työtovereillesi ja esimiehillesi pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi, vaan sinut nähdään juuri sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka pohjimmiltasi olet. Voisit olla varma, että saat tarvittaessa tukea. Tietäisit, että uskallat tuoda parhaat puolesi esiin, mutta vahvuuksiesi ohella saat tuoda esille myös heikkouksiasi ja nekin mielipiteet ja ajatukset, joiden soveliaisuudesta tai nerokkuudesta et ole varma.

Näillä yllä olevilla sanoilla aloitamme lokakuussa ilmestyneen kirjamme Myötätunnon mullistava voima johdantoluvun yhdessä professori Anne Birgitta Pessin kanssa. Kirja kokoaa yhteen reilut kaksi ja puoli vuotta jatkuneen CoPassion-tutkimushankkeemme keskeiset tulokset, näkemykset ja oivallukset. Kirjoittajina ovat hankkeen tutkijat ja yhteistyökumppanit. Tutkimushankkeen keskeinen teesi on ollut, että myötätunnolla on väliä. Että myötätuntoa tarvitaan työelämässä ja elämässä ylipäänsä.

Ja tutkimukset kyllä tukevat tätä näkemystä. Erilaiset myötätuntoa vahvistavat interventiot on useissa tutkimuksissa yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin. Organisaatiotasolla rakkaudellisen myötäelämisen kulttuurin on osoitettu olevan yhteydessä työntekijöiden parempaan työtyytyväisyyteen, toimivampaan ryhmätyöskentelyyn sekä vähäisempiin poissaoloihin ja väsymiseen. Ja henkilön käyttäytyessä myötätuntoisesti toiset pitävät häntä enemmän johtajana ja älykkäämpänä. Myös kun IT-yhtiön työntekijät laitettiin harjoittamaan myötätuntomeditaatiota, sillä oli myönteisiä vaikutuksia heidän kokemiinsa positiivisiin tunteisiin, elämäntyytyväisyyteen, merkityksellisyyteen, arjen läsnäoloon sekä vähentyneisiin sairausoireisiin.

Keskinäinen myötätunto vuorostaan luo psykologista turvaa eli ihmisten kokemusta siitä, että he voivat olla työyhteisössä oma itsensä ja tuoda esiin myös epävarmemmat ajatuksensa, kritiikkinsä ja kysymyksensä pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi. Ja sekä Googlen tekemät sisäiset tutkimukset että tieteellinen tutkimus osoittavat, että psykologisella turvalla on merkittävä rooli tiimin oppimisessa, innovatiivisuudessa ja lopulta myös aikaansaamisessa ja lopputuloksen laadussa.

Jos haluat rakentaa organisaation, jossa tiimit ovat mahdollisimman tuottavia, luovia ja aikaansaavia, aloita rakentamalla organisaatio, jossa ihmisten kokema psykologinen turva on vahva.

Uskon, että myötätunto ja ihmisten kyky vuorovaikuttaa toistensa kanssa inhimillisen lämpimästi on yhä keskeisemmässä roolissa työelämässä menestymisessä. Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan. Työelämässä käynnissä olevan murroksen myötä luovuus ja vuorovaikutus ovat yhä korostuneemmin tuloksentekijöitä ja tulos tehdään yhä useammin tiimeissä. Tämän seurauksena työn tulokset ovat yhä vahvemmin riippuvaisia siitä, miten ihmisten keskinäinen vuorovaikutus onnistuu. Siksi myötätunto voi olla avain sekä hyvinvoivemman että kilpailukykyisemmän työyhteisön luomiseksi. Jos haluat esimiehenä tai työntekijänä menestyä, aloita olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan.

Kirja Myötätunnon mullistava voima ilmestyi 10.10. toimittajinaan Anne Birgitta Pessi, Frank Martela ja Miia Paakkanen. Kirjan luvuissa kerrotaan, mitä myötätunto on, miten sitä vahvistetaan ja miksi se on keskeisessä asemassa tulevaisuuden työelämässä. Esimerkiksi Filosofian Akatemian toimitusjohtaja Karoliina Jarenko kirjoittaa omassa luvussaan psykologisen turvan merkityksestä uusiutumiskyvyn edellytyksenä. Kirja on CoPassion-tutkimushankkeen lopputuote, jossa Filosofian Akatemia Oy on ollut yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista ja rahoittajista.

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Seksuaalinen häirintä on ollut helppoa ja toimivaa – Mitä voimme tehdä?

#MeToo kampanja on näkynyt vahvasti sosiaalisessa mediassani ja pistänyt miettimään. Erityisesti olen yrittänyt muistella omaa käytöstäni parikymppisenä. Teini-ikäisten ja nuorten miesten kulttuuri on monesti varsin naisia halventava. Erityisesti muistan Puolustusvoimat paikkana, jossa juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet miehet opettavat toinen toisensa puhumaan siitä mistä on puute hyvinkin esineellistävällä tavalla. Heti ensimmäisinä viikkoina alikersantit laittoivat meidät alokkaat muotoon ja pyysivät viittamaan: ”Kuka on saanut p****a viikonloppuna?”

Tunnistan myös Jari Sinkkosen kuvauksesta itseni: ””Nuori mies katsoo ympärilleen ja näkee, kuinka tyttöjä pyörii niiden ympärillä, joilla on bodattu kroppa ja jotka purjehtivat itsevarmoina paikoille. Kiltit jäävät varjoon. Joukon kingi on se, joka kerskuu seksuaalisilla suorituksillaan.” Kun yökerhoikäisyys koitti ja alkoi kilvoitella naisten suosiosta, niin kiltteys ei tuntunut toimivan. Toivottavasti en syyllistynyt kohtuuttomuuksiin erilaisia ”pahemman pojan” rooleja kokeillessani. On varmasti lukuisa määrä tilanteita, joissa nykyinen minäni käyttäytyisi tai vähintäänkin puhuisi hyvin eri tavoin kuin parikymppinen minäni.

Menneeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi.

Tältä osin vaikutuspisteitä nousee esiin kolme:

1) Oman käytöksen monitorointi.
On tärkeä tiedostaa, että mitä enemmän on valtaa ja mitä ylempänä on erilaisissa organisaatio- sun muissa hierarkioissa, sitä isompi riski on että kukaan ympärillä ei uskalla puuttua omaan käytökseen. Omasta mielestä hauska sanallinen tai käytöksellinen ’vitsi’ voi toisten korvissa olla ahdistava, mutta kynnys sanoa se ääneen on suuri. Tässä pitää siis olla itse yhä tarkempana.

Toisaalta toivon että ystävät, tutut ja tuntemattomat uskaltavat tulla sanomaan minulle tulevaisuudessa, jos käytökseni ylittää soveliaisuuden rajat. Vuosien varrella olen silloin tällöin saanut tällaista palautetta ja se on auttanut tunnistamaan omia sokeita pisteitä. Kiitoksia siis kaikille jotka ovat uskaltaneet ääneen minulle huomauttaa asioista!

2) Uskallus puuttua sivullisena
Häkellyttävintä tässä Harvey Weinsteinin tapauksessa ja kotimaisissa vastaavissa tapauksissa ei lopulta ole ahdistelijan käytös, vaan se, että ’kaikki’ ovat tienneet seksuaalisesta häirinnästä ja silti se on saanut jatkua vuosia.

Myös yliopistoissa on ollut omat skandaalinsa. Esimerkiksi kahdeksankymppinen filosofian professori John Searle Berkeleyn yliopistosta – jonka filosofiasta tein graduni – palkkasi hiljattain 24-vuotiaan naisjatko-opiskelijan itselleen assistentikseen. Muutaman viikon jälkeen hän syytösten mukaan lukitsi toimistonsa oven ja alkoi kourimaan kyseistä naista ilmoittaen että heistä tulee rakastavaiset. Myöhemmin Searle katsoi esimerkiksi pornoa naisen läsnäollessa.

Näin törkeä ja avoin toiminta ei olisi mahdollista, ellei professorille olisi vuosikymmenien myötä syntynyt varmuutta siitä, että kaikki kyllä katsovat sormien lävitse hänen toimintaansa. Ja totta tosiaan, kävi ilmi että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun joku opiskelija valittaa Searlen seksuaalisesta häirinnästä. Valituksia oli kertynyt yli kymmenen vuoden ajalta ja Searlen ahdisteleva käytös ja seksistiset vitsit olivat opiskelijoiden keskuudessa avoin salaisuus. Mutta laitos suojeli tähtifilosofiaan eivätkä valitukset johtaneet mihinkään.

Kiusaaminen on helppoa, hauskaa ja se toimii. Näin aloitti Christina Salmivalli esitelmänsä KiVa-koulu -hankkeesta vuonna 2012. Pointti oli että kiusaajat jatkavat toimintaansa, koska yhteisö ympärillä ei halua puuttua, vaan voi suorastaan palkita kiusaajan. Salmivallin ja kumppaneiden kehittämän tehokkaasti kiusaamista estävän ohjelman perusviisaus onkin tämä: Jos kiusaamisen haluaa loppuvan, tehokkainta on muuttaa sivustakatsojien reaktioita. Jos he yksiselitteisesti tuomitsevat kiusaajan, ei kiusaaminen enää olekaan helppoa eikä toimi.

Weinsteinille, Searlelle ja Suomen elokuva-alan omalle Weinsteinille seksuaalinen häirintä on ollut helppoa, hauskaa ja se on toiminut – he ovat saaneet nuoria naisia sänkyynsä tai vähintäänkin kouriinsa. Jos haluamme muuttaa tämän yhtälön, tehokkainta on muuttaa vierestäkatsojien rooli. Uskallammeko puuttua kun näemme potentiaalista häirintää työpaikallamme tai paikallisbussissa? Tai kun valta-asemassa oleva heittää alaisestaan seksistisiä kommentteja kaikkien kuullen tai ’miesporukassa’?

Erityisen tärkeä on toisten samalla tasolla olevien rooli: Alaisten on riskialttiimpaa kyseenalaistaa esimiehensä toiminta. Kollegoilla ja kavereilla on eniten valtaa pakottaa väärin toimiva muuttumaan. Sormien läpi katsominen ei enää saa olla vaihtoehto.

3) Seuraavan sukupolven kasvattaminen.
Kolmen pienen pojan isänä toivon että he saavat kasvaa teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi osana kulttuuria, joka on toista sukupuolta kunnioittavampi.

Tältä osin uskoisin että voisi olla ihan paikallaan että yläaste- ja lukioikäisille olisi silloin tällöin jokin oppitunti, jossa käytäisiin selkeästi lävitse minkälainen toisen ihmisen lähestyminen on sallittua – ja minkälainen ei. Näin luotaisiin selkeä standardi asialle, johon voitaisiin eri tilanteissa vedota. Monissa kampanjan myötä lukemissani sekä ahdistelluksi tulleiden että ahdistelleiden tarinoissa toistuu se teema, että silloin nuorena ei vielä ymmärtänyt niin selkeästi mikä on sallittua ja mikä todellakaan ei. Tietoisuus selkeistä rajoista auttaisi reagoimaan voimakkaammin, kun ne ylitetään – sekä uhrina, sivustakatsojana että jopa tekijänä.

Instituutioiden ohella meillä vanhemmilla on tietysti myös keskeinen rooli. Jari Sinkkonen puhuu hyvin siitä, kuinka toisten rajojen kunnioittamista voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle ilman että siihen silloin liittyy mitään seksuaalista: ”Jos kaveri ei halua painileikkiä, kaverin kieltoa pitää kunnioittaa. Toisen reviiriin kunnioittaminen on yleinen periaate.”

Kun lapsi sitten lähestyy teini-ikää ja nuorta aikuisuutta, on tärkeätä että rupattelee lastensa kanssa ja nostaa esiin myös näitä hankalampia teemoa: porno, seksijutut, kännitöppäilyt ja muut sellaiset, joihin teinit varmasti törmäävät. Mokia tapahtuu varmasti jokaiselle, ja toivon olevani vanhempi jolle niistä uskalletaan puhua. Tärkeintä, mitä tässä matkan varrella kohti teini-ikää voi tehdä, on rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu, teki hän mitä tahansa.

Toivon osaavani kasvattaa pojistani sellaiset, että naisten (ja kaikkien muiden ihmisten) kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Mutta tähänkin tarvitaan vanhempien ohella koko kylä. Tärkeä ensimmäinen askel on tehdä ongelma näkyväksi. Meillä on ollut kulttuuri, jossa seksuaalinen häirintä on ollut turhan hyväksyttyä. ”Pojat ovat poikia!”

Nyt kun kissa on kampanjan myötä pöydällä, on aika lähteä yhdessä muuttamaan kulttuuriamme. Hienoa että esimerkiksi stereotyyppisen maskuliinisella rakennusalalla on otettu nollatoleranssi takamuksille läimäyttelylle ja tyttökalenterit on vaihdettu luontokalentereihin. Kulttuuri ei muutu, se muutetaan jokaisen meidän teoillamme!

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Tedx_IMG_9579_V2_pienempi

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.