Tagged: merkityksellisyys
Elämä on hauras – siksi se kannattaa tuhlata kaikkeen merkityksettömään kuten jalkapalloon
Itsekin olen sen joskus – leikkimielellä toki – lausahtanut: “Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo.” Ja kun sukupolvien unelma vihdoin toteutui ja Suomen miesten maajoukkue pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan arvokisoissa, niin moni tuli varmasti uhonneeksi kuinka äärettömän tärkeä hetki on kyseessä. Kaikki he, jotka ovat vuosikymmeniä stadioneilla ja televisioiden ääressä uskollisesti seuranneet Huuhkajien vaiheita niin myötä- kuin vastamäissä, saivat vihdoin tänä kesänä kaipaamansa täyttymyksen.
Sitten, Suomen ensimmäisen arvokisapelin 42. minuutilla, saimme kipeän muistutuksen asioiden tärkeysjärjestyksestä: Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Kun näimme silmiemme edessä Christian Eriksenin kamppailevan hengestään, kun näimme sydänelvytyksen alkaneen, ei jalkapallolla ollut yhtäkkiä mitään väliä. Nuoren, monien rakastaman ihmisen elämä oli ainoa mikä merkitsi.
Onneksi – äärettömän pitkiltä tuntuneiden epätietoisuuden minuuttien jälkeen – elämä voitti tämän kamppailun. Elämä jatkuu – ja jalkapallo-ottelu pääsi jatkumaan, vaikka orientoituminen takaisin peliin ei varmasti ollut helppoa yhdellekään pelaajalle, kuten se ei ollut meille katsojillekaan.
Kaikessa kauheudessaan tragedia kuitenkin näytti jalkapallon kauneimmat puolet. Yhteisöllisyyden, toisen kunnioittamisen, keskinäisen välittämisen. Suomalaisfanien ‘Christian’-huudot, joihin tanskalaisfanit vastasivat ‘Eriksen’. Kaikki pienet ja isot eleet yli rajojen, Tanskan puolustusministeri Trine Bramsenin kiitos-kirjeestä suomalaispelaajien ja -fanien arvostavasta asenteesta Belgian Romelo Lukakun “Chris, Chris, I love you” -huutoon hänen tehtyään maalin myöhemmin samana iltana. Yhtäkkiä olimme kaikki osa yhtä suurta jalkapalloperhettä.
Suomen kielessä on hieno erottelu kilpailun ja kilvoittelun välillä. Kilpailu on raaka nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio. Sota ja taistelu elintilasta on kilpailua.
Kilvoittelussa otetaan myös mittaa toisesta, mutta tietoisena siitä että tämä ei ole niin totista: Lopulta tässä ollaan kokoonnuttu kilvoittelemaan sen takia, että kaikkien meidän elämä on hauskempaa ja rikkaampaa, kun saamme olla mukana tässä yhteisessä leikissä. Lasten pihapelit ovat kilvoittelua.
Ja – vaikka sen välillä unohdamme – jalkapallon EM-kisat ovat lopulta vain kilvoittelua. 22 miestä nurmikentällä potkimassa nahkaista palloa sata vuotta sitten keksittyjen mielivaltaisten sääntöjen mukaisesti. Se on leikkiä, se on kilvoittelua – ja juuri siksi niin äärimmäisen tärkeää.
Ihmiselämän arvo syntyy pitkälti juuri siitä ylimääräisestä, joka ei ole vain pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi. Elämänlaatu syntyy siitä, että on aikaa tuhlattavaksi kaikkeen turhaan: Tanssiin, lauluun, lukemiseen, läheisten kanssa oleiluun, taiteeseen, urheiluun. Selviytyminen mahdollistaa elämän, mutta kaikki se turha, joka ei palvele selviytymistä, mahdollistaa merkityksellisen elämän.
Elämä on hauras. Koskaan ei voi tietää milloin itse kunkin meistä viimeinen hetki on edessä. Siksi kannattaa pyrkiä elämään nämä hetket, jotka meille on annettu.
Paradoksaalisesti merkityksellisin tapa elää on tuhlata elämänsä päivät kaikkeen merkityksettömään – kuten jalkapalloon. Ainakin oma elämäni on tänä kesänä ollut onnellisempaa, rikkaampaa ja merkityksellisempää sen takia, että olen saanut seurata mitä 22 miestä 24 eri maasta tekevät nahkapallolle 7000 neliömetrin nurmikentällä. Kiitos siitä Huuhkajille, kiitos siitä kaikille muillekin joukkueille. Kävi tänään Huuhkajien matsissa mitä tahansa, olen onnellinen, että elämä tarjosi minulle tämänkin kesän.
Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Mutta niin kauan kuin on elämää, jalkapallo voi tehdä siitä merkityksellisemmän!
Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?
Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!”
Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.
Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.
Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.
Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?
Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.
Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.
Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”
Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:
Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.
Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.
Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.
P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.
Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan
Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?
Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?
Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.
Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.
Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.
Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?
Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?
Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.
Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”
Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.
Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan
Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ’onnellisuus ja merkitys’. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.
Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?
Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.
Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.
Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.
Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.
Eksistentialistinen kriisi, yhteys toisiin ihmisiin ja elämän tarkoitus
Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko. Se tunne elämän tyhjyydestä tai merkityksettömyydestä, josta kyseisessä kriisissä on kyse kytkeytynee lopulta ihmiselämän laumaisuuteen, siihen että meidät on luotu tähän maailmaan elämään toisten keskelle. Camus ei turhaan nimittänyt erästä tunnetuimpia kuvausta aiheesta Sivulliseksi. Päähenkilö kokee olevansa sivullinen omassa elämässään ja samalla hänen ja muun ihmiskunnan välille on laskeutunut etäytymisen verho, jonka lävitse ei yhteyttä toiseen löydy. Uskon, että jos hän löytäisi tuon kadotetun yhteyden toisiin, löytäisi hän jälleen myös itsensä.
Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista.
Mistä sitten löytää tuo kadotettu perustava tunne? Tämä on ollut eksistialistista kriisiä kuvanneille kirjoittajille vaikeampi kysymys. Itse uskon, että vastaus löytyy toisista ihmisistä. Vaikka sivullisuus kuvataan yksilön maailmasuhteen kriisinä, olen sitä mieltä, että lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta. Vygotsky jo ymmärsi, että lapsi tulee ensin tietoiseksi toisista ihmisistä ja vasta heidän kauttaan peilaamalla itsestään. Eksistentialistisessa kriisissä tämä prosessi tapahtuu käänteisesti. Kadotamme ensin yhteyden toisiin ihmisiin ja vasta tämä katkos johtaa meidät kyseenalaistamaan oman elämämme. Tämän vuoksi eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen.
Merkityksettömyyden tunteen kanssa paljon flirttailleena olen tullut siihen tulokseen, että merkityksellisyyden kokeminen on sosiaalinen tunne. Perusturvan tavoin ammennamme sen sisäämme toisten ihmisten meitä kohtaan osoittaman huomion kautta. Merkityksellisyyden kokeminen on laumaeläimen tunne siitä, että olen osa laumaa, että minulla on paikkani siinä. Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle. Tämän vuoksi hoitajan tai lääkärin työ on täynnä merkityksellisyyttä, tämän vuoksi ystävämme auttaminen hädän hetkellä tulvii merkityksellisyyden tunnetta. Kun ajattelemme hetkiä, jolloin elämämme on erityisen merkityksellistä, ajattelemme nimenomaisesti hetkiä, jolloin olemme vahvasti ja myönteisesti läsnä jonkun toisen ihmisen elämässä.
Tunne siitä, että elämälläni ei ole arvoa, on siis lopulta tunne siitä, että olen kadottanut merkitykseni laumalle. Että en tiedä, miten olemassaoloni kohdistuu toisiin ihmisiin myönteisellä tavalla. Tie ulos eksistentialistisesta kriisistä ei siis välttämättä löydy syvän itsereflektion tai kirjallisen työstämisen kautta. Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi, yritykseksi löytää puheyhteys verhon lävitse. Vaikka se tuottaa hetkellistä lohtua, on se tuomittu epäonnistumaan, koska ymmärryksen tasolla olemme yksin maailmankatsomuksemme kanssa. Kirjailijan tai filosofin mieli on itsenäisen ajattelijan mieli, ja sen tien valittuaan on hän tuomittu elämään yksin maailmaymmärryksensä kanssa. Onneksi yhteyden pääasiallinen kanava ei olekaan tietoinen mieli, vaan tunnetaso. Ja sillä tasolla merkitys on löydettävissä ilman sanoja, enemmän tai vähemmän arkisten tekojen kautta.
Jos siis koet, että elämälläsi ei ole arvoa, jos koet että mikään päämäärä ei sytytä eikä millään ei ole mitään väliä, niin tee toiselle ihmiselle jotakin jolla on väliä. Auta läheistä, halaa vanhusta, tee salassa ystäväsi onnelliseksi. Näitä tekoja ei tarvitse tietoisesti perustella, mutta ne sytyttävät väkisinkin sisäisen merkityksen kokemuksesi, ne tuovat sisällön tunteen takaisin elämääsi. Yhteydettä harhailu suurkaupungin kaduilla anonymiteetin suomassa suojassa tai lyyriset kamppailut ovat surumielisen kauniita hetkiä, jotka kykenevät viemään ajatteluamme uusiin suuntiin ja tarjoavat oman lohtunsa. Mutta jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.
Kun minulta nykyään kysytään mikä on elämän tarkoitus, vastaan että kyse ei ole ulkoapäin annetusta tarkoituksesta, vaan sisältäpäin koettavasta merkityksestä. Ja elämän koettu merkityksellisyys syntyy siitä, että teemme itsemme merkityksellisiksi toisille ihmisille.
Polkuja arvokkaaseen elämään
Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.
Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.
Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?
Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.
Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.
Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.
Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.
Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.
Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.
Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.
Frank Martela 