Ketterän toimiva johtoryhmätyöskentely edellyttää kolmea asiaa

Johtoryhmä on yrityksen hermokeskus, joka parhaimmillaan kokoaa yhteen keskeisen ymmärryksen toimintaympäristön ja yrityksen nykytilasta johtaakseen organisaation kohti visionääristä tulevaisuudenkuvaa. Läheskään aina johtoryhmän toiminta ei kuitenkaan onnistu näin hyvin. Pahimmillaan johtoryhmän tapaamiset ovat pelkkä monologien sarja eli tiedonvaihtotilaisuus, josta osallistujat poistuvat päivitettyjen faktojen kanssa, jotka olisi yhtä hyvin voinut lukea paperilta. Jotta yhden pöydän ympärille kokoontuminen tuottaisi lisäarvoa, on johtoryhmän onnistuttava keskinäisessä dynamiikassaan.

Miten pidetään huolta, että johtoryhmä olisi enemmän kuin osiensa summa? Miten luodaan keskinäinen kulttuuri, jossa kyetään yhdessä synnyttämään jotain sellaista mihin kukaan ei olisi yksin pystynyt? Nähdäkseni se vaatii kolmessa ryhmädynaamisessa dimensiossa onnistumista:

1. Avoimuus
Jos jokainen yrittää kokouksessa esittää omaan tonttiinsa liittyvät asiat parhain päin, ongelmat piilottaen, ei ihmisille synny todellista kuvaa yrityksen nykytilanteesta. Kun vaikeudet kätketään, ei niihin voida yhdessä miettiä ratkaisuja. Johtoryhmän on onnistuttava avoimuudessa. Jokaisen on uskallettava:
a) kertoa asiat niin kuin ne todellisuudessa ovat. Ruusunpunainen, siloiteltu versio todellisuudesta ei palvele yhteisen ymmärryksen syntyä.
b) sanoa ääneen, jos on eri mieltä toimitusjohtajan tai muun johtoryhmän jäsenen kanssa. Vain ääneen lausuttu kritiikki tai kysymys voi vaikuttaa keskustelun kulkuun ja lopulta tehtäviin johtopäätöksiin.
c) heittää peliin myös orastavat kehitysehdotukset tai visiot. Usein ne vähemmän valmiit ideat ovat potentiaalisesti innovatiivisimpia – jos niitä päästään yhdessä eteenpäin kehittämään – ja näin voisivat parhaiten vahvistaa yrityksen kasvua ja kilpailukykyä.

2. Luottamus
Jotta avoimuus ja ajatusten vapaa liike olisi mahdollista, on johtoryhmän jäsenillä oltava syvä luottamus toisiinsa. Tämän porukan edessä pitää uskaltaa kertoa ne todelliset ajatuksensa. Se vaatii turvallista ja välittävää ilmapiiriä, jossa ihminen voi luottaa siihen, että muut ovat täällä auttaakseen häntä kasvamaan ja kehittymään. Eli että muut ovat hänen puolellaan, eivät häntä vastaan. Keskinäinen nokittelu, kampittelu ja kilpailu murentaa nopeasti keskinäisen luottamuksen, jolloin ajatusten panttaamisesta tulee selviytymisstrategia. Johtoryhmäläisetkin ovat ihmisiä ja siksi heidän on päästävä kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä riittävän usein, riisuttuna työrooleista, jotta aito keskinäinen luottamus pääsee syntymään.

3. Kehitysasenne
Pelkkä luottamus ja avoimuus ei silti vielä riitä, koska johtoryhmä ei ole kaveriporukka. Heillä on tehtävä, yrityksen luotsaaminen kohti parempaa tulevaisuutta. Ja tässä onnistuakseen on jatkuvasti tehtävä isompia ja pienempiä ratkaisuja, yksin ja yhdessä. Näiden päätösten osalta olennaista on jatkuvan kehittämisen asenne. Eli että ei jäädä kiinni vanhaan ”koska näin on aina tehty” tai uuteen ”koska näin on kerran päätetty”, vaan kehitetään ja kokeillaan jatkuvasti uusia tekemisen tapoja, jotta parhaat suunnat pääsisivät jalostumaan esiin.
Kehitysasenne tarkoittaa kahta asiaa:
a) Herkkyyttä kokeilla uusia asioita matalalla kynnyksellä. Kun mietitään onko jokin uusi juttu hyvä vai huono niin ratkaisua ei tarvitse aina tehdä kerralla. Sen sijaan mietitään mikä olisi sopiva tapa kokeilla tätä uutta juttua siten että pari kuukautta myöhemmin pystytään tekemään valistuneempi päätös siitä jatketaanko sillä suunnalla.
b) Avoimuutta kyseenalaistaa vanhoja asioita matalalla kynnyksellä. Eli irtipäästämistä siitä ajatuksesta, että jotkut asiat ovat kiveen hakattuja. Monet tavat ja päätökset ovat olleet järkeviä syntymähetkellään, mutta maailman ympärillä muuttuessa on ne osattava kyseenalaistaa ajoissa.

Parhaimmillaan johtoryhmä on siis tiiviiksi hitsautunut luottamusyhteisö, jossa ihmiset ovat radikaalin avoimia keskenään ja uskaltavat luopua aikansa eläneistä ratkaisuista tehdäkseen tilaa jatkuvalle uusien ratkaisujen kehittämiselle. Tällainen johtoryhmä on resilientti: Avoimen tiedonkulun ansiosta se on herkkä tunnistamaan haasteita ja ongelmia aikaisessa vaiheessa ja kehitysasenteensa vuoksi se kokeilee niihin ratkaisuja jo siinä vaiheessa kun kilpailevan yrityksen johtoryhmässä vasta yksi henkilö panttaa tietoa orastavasta ongelmasta.

Jos siis tavoitteenasi on rakentaa ketterä, resilientti ja uusiutumiskykyinen johtoryhmä, niin panosta avoimuuteen, luottamukseen ja kehitysasenteeseen.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä

Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.

AktiivimalliHuoltosuhde
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus

Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.

Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”

Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.

Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?

Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.

Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.

Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.

Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:

1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”

Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:

A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.

Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.

B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.

Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.

Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.

Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.

P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.

Tämä maa antoi meille arvot, joiden puolesta elää ja kuolla

Tämä maa on muokannut meitä suomalaisia syvällisellä tavalla. Tämä ilmasto uursi tänne saapuneen kansan arvot tietyn muotoisiksi.

En tarkoita tätä pelkästään metaforisesti, vaan myös tieteellisenä faktana. Professori Christian Welzel on osoittanut, että kolme maantieteellistä seikkaa selittävät peräti 73% eri valtioiden välisestä teknologisesta kehityksestä. Suhteellisen viileä lämpötila, ympärivuotinen sade ja navigoitavat vesiväylät mahdollistavat autonomisen elämäntyylin, jossa ruokakunnat ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan. Tämä synnyttää itsenäisyyttä korostavan kulttuurin, jossa kumarrellaan vähemmän herroille.

Tuhansien järvien maa, jossa kukaan ei voi monopolisoida vedenjakelua, synnytti siis tasa-arvoisen kulttuurin. Kulttuurin, jossa Seitsemän veljeksen Juhani voi uhmata Viertolan ’isomahaista herraa’ seuraavasti:

”Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme vertaverroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niin kuin minäkin ja yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko.”

Teollisesta vallankumouksesta lähtien nämä kulttuuriset seikat – vähäinen hierarkisuus ja lakien kunnioitus – ovat ratkaisseet mitkä maat lähtivät mukaan teknologiseen kehitykseen ja missä maissa valtaeliitti esti tällaisen kehityksen. Vaikka siis moni kiroaa pimeitä marraskuisia päiviä, on meidän muistettava että pohjimmiltaan saamme kiittää ilmastoamme siitä, että täällä elää maailman vapain kansa maailman vakaimmassa valtiossa, jossa sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo on maailman kärkeä.

Siksi suomalaisuus ei ole sidottu verenperintöön, vaan tiettyihin arvoihin.

Ei ole väliä tulivatko esi-isäsi tälle pohjoiselle niemelle 7000 vuotta sitten heti jäämassojen vetäydyttyä. Vai vasta keskiajalla uusina tulokkaina. Vai vasta viime vuosikymmenellä.

Suomalaiseksi ei synnytä. Suomalaisuudessa on kyse arvoista. Suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Tämä on se arvopohjainen näkemys suomalaisuudesta, johon haluan sitoutua.

Tasa-arvo, henkilökohtaisen vapauden kunnioittaminen, jokaisen yhdenmukainen kohtelu ja kaikista huolehtiminen. Nämä ovat ne arvot, jotka olemme tältä maalta saaneet. Tuhansilta sinisiltä järviltämme, valkoisilta ympäri vuoden satavilta pilviltämme. Nämä ovat ne suomalaisuuden arvot, jotka olemme perineet niiltä sukupolvilta jotka Suomea ovat rakentaneet. Arvokkainta Suomessa on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.”

Se suomalaisuus josta minä haluan olla ylpeä, jota minä haluan puolustaa, ei siis ole verenperintönä saatu vaan kulttuurisesti välittynyt. Se suomalaisuus kiteytyy näihin arvoihin ja niihin yksilöitä kunnioittaviin, tasa-arvoa tuottaviin ja heikommista huolehtiviin instituutioihin, jotka olemme tänne onnistuneet rakentamaan. Arvoissa ja yhteiskuntajärjestyksessä, joka mahdollistaa niiden toteutumisen, on se Suomi, jonka puolesta haluan elää ja kuolla.

Myötätunto on yrityksen kilpailukyvyn edellytys

Miltä tuntuisi tulla työpaikalle aamulla tietäen, että sinusta välitetään siellä? Tietäisit, että et ole työtovereillesi ja esimiehillesi pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi, vaan sinut nähdään juuri sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka pohjimmiltasi olet. Voisit olla varma, että saat tarvittaessa tukea. Tietäisit, että uskallat tuoda parhaat puolesi esiin, mutta vahvuuksiesi ohella saat tuoda esille myös heikkouksiasi ja nekin mielipiteet ja ajatukset, joiden soveliaisuudesta tai nerokkuudesta et ole varma.

Näillä yllä olevilla sanoilla aloitamme lokakuussa ilmestyneen kirjamme Myötätunnon mullistava voima johdantoluvun yhdessä professori Anne Birgitta Pessin kanssa. Kirja kokoaa yhteen reilut kaksi ja puoli vuotta jatkuneen CoPassion-tutkimushankkeemme keskeiset tulokset, näkemykset ja oivallukset. Kirjoittajina ovat hankkeen tutkijat ja yhteistyökumppanit. Tutkimushankkeen keskeinen teesi on ollut, että myötätunnolla on väliä. Että myötätuntoa tarvitaan työelämässä ja elämässä ylipäänsä.

Ja tutkimukset kyllä tukevat tätä näkemystä. Erilaiset myötätuntoa vahvistavat interventiot on useissa tutkimuksissa yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin. Organisaatiotasolla rakkaudellisen myötäelämisen kulttuurin on osoitettu olevan yhteydessä työntekijöiden parempaan työtyytyväisyyteen, toimivampaan ryhmätyöskentelyyn sekä vähäisempiin poissaoloihin ja väsymiseen. Ja henkilön käyttäytyessä myötätuntoisesti toiset pitävät häntä enemmän johtajana ja älykkäämpänä. Myös kun IT-yhtiön työntekijät laitettiin harjoittamaan myötätuntomeditaatiota, sillä oli myönteisiä vaikutuksia heidän kokemiinsa positiivisiin tunteisiin, elämäntyytyväisyyteen, merkityksellisyyteen, arjen läsnäoloon sekä vähentyneisiin sairausoireisiin.

Keskinäinen myötätunto vuorostaan luo psykologista turvaa eli ihmisten kokemusta siitä, että he voivat olla työyhteisössä oma itsensä ja tuoda esiin myös epävarmemmat ajatuksensa, kritiikkinsä ja kysymyksensä pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi. Ja sekä Googlen tekemät sisäiset tutkimukset että tieteellinen tutkimus osoittavat, että psykologisella turvalla on merkittävä rooli tiimin oppimisessa, innovatiivisuudessa ja lopulta myös aikaansaamisessa ja lopputuloksen laadussa.

Jos haluat rakentaa organisaation, jossa tiimit ovat mahdollisimman tuottavia, luovia ja aikaansaavia, aloita rakentamalla organisaatio, jossa ihmisten kokema psykologinen turva on vahva.

Uskon, että myötätunto ja ihmisten kyky vuorovaikuttaa toistensa kanssa inhimillisen lämpimästi on yhä keskeisemmässä roolissa työelämässä menestymisessä. Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan. Työelämässä käynnissä olevan murroksen myötä luovuus ja vuorovaikutus ovat yhä korostuneemmin tuloksentekijöitä ja tulos tehdään yhä useammin tiimeissä. Tämän seurauksena työn tulokset ovat yhä vahvemmin riippuvaisia siitä, miten ihmisten keskinäinen vuorovaikutus onnistuu. Siksi myötätunto voi olla avain sekä hyvinvoivemman että kilpailukykyisemmän työyhteisön luomiseksi. Jos haluat esimiehenä tai työntekijänä menestyä, aloita olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan.

Kirja Myötätunnon mullistava voima ilmestyi 10.10. toimittajinaan Anne Birgitta Pessi, Frank Martela ja Miia Paakkanen. Kirjan luvuissa kerrotaan, mitä myötätunto on, miten sitä vahvistetaan ja miksi se on keskeisessä asemassa tulevaisuuden työelämässä. Esimerkiksi Filosofian Akatemian toimitusjohtaja Karoliina Jarenko kirjoittaa omassa luvussaan psykologisen turvan merkityksestä uusiutumiskyvyn edellytyksenä. Kirja on CoPassion-tutkimushankkeen lopputuote, jossa Filosofian Akatemia Oy on ollut yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista ja rahoittajista.

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Seksuaalinen häirintä on ollut helppoa ja toimivaa – Mitä voimme tehdä?

#MeToo kampanja on näkynyt vahvasti sosiaalisessa mediassani ja pistänyt miettimään. Erityisesti olen yrittänyt muistella omaa käytöstäni parikymppisenä. Teini-ikäisten ja nuorten miesten kulttuuri on monesti varsin naisia halventava. Erityisesti muistan Puolustusvoimat paikkana, jossa juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet miehet opettavat toinen toisensa puhumaan siitä mistä on puute hyvinkin esineellistävällä tavalla. Heti ensimmäisinä viikkoina alikersantit laittoivat meidät alokkaat muotoon ja pyysivät viittamaan: ”Kuka on saanut p****a viikonloppuna?”

Tunnistan myös Jari Sinkkosen kuvauksesta itseni: ””Nuori mies katsoo ympärilleen ja näkee, kuinka tyttöjä pyörii niiden ympärillä, joilla on bodattu kroppa ja jotka purjehtivat itsevarmoina paikoille. Kiltit jäävät varjoon. Joukon kingi on se, joka kerskuu seksuaalisilla suorituksillaan.” Kun yökerhoikäisyys koitti ja alkoi kilvoitella naisten suosiosta, niin kiltteys ei tuntunut toimivan. Toivottavasti en syyllistynyt kohtuuttomuuksiin erilaisia ”pahemman pojan” rooleja kokeillessani. On varmasti lukuisa määrä tilanteita, joissa nykyinen minäni käyttäytyisi tai vähintäänkin puhuisi hyvin eri tavoin kuin parikymppinen minäni.

Menneeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi.

Tältä osin vaikutuspisteitä nousee esiin kolme:

1) Oman käytöksen monitorointi.
On tärkeä tiedostaa, että mitä enemmän on valtaa ja mitä ylempänä on erilaisissa organisaatio- sun muissa hierarkioissa, sitä isompi riski on että kukaan ympärillä ei uskalla puuttua omaan käytökseen. Omasta mielestä hauska sanallinen tai käytöksellinen ’vitsi’ voi toisten korvissa olla ahdistava, mutta kynnys sanoa se ääneen on suuri. Tässä pitää siis olla itse yhä tarkempana.

Toisaalta toivon että ystävät, tutut ja tuntemattomat uskaltavat tulla sanomaan minulle tulevaisuudessa, jos käytökseni ylittää soveliaisuuden rajat. Vuosien varrella olen silloin tällöin saanut tällaista palautetta ja se on auttanut tunnistamaan omia sokeita pisteitä. Kiitoksia siis kaikille jotka ovat uskaltaneet ääneen minulle huomauttaa asioista!

2) Uskallus puuttua sivullisena
Häkellyttävintä tässä Harvey Weinsteinin tapauksessa ja kotimaisissa vastaavissa tapauksissa ei lopulta ole ahdistelijan käytös, vaan se, että ’kaikki’ ovat tienneet seksuaalisesta häirinnästä ja silti se on saanut jatkua vuosia.

Myös yliopistoissa on ollut omat skandaalinsa. Esimerkiksi kahdeksankymppinen filosofian professori John Searle Berkeleyn yliopistosta – jonka filosofiasta tein graduni – palkkasi hiljattain 24-vuotiaan naisjatko-opiskelijan itselleen assistentikseen. Muutaman viikon jälkeen hän syytösten mukaan lukitsi toimistonsa oven ja alkoi kourimaan kyseistä naista ilmoittaen että heistä tulee rakastavaiset. Myöhemmin Searle katsoi esimerkiksi pornoa naisen läsnäollessa.

Näin törkeä ja avoin toiminta ei olisi mahdollista, ellei professorille olisi vuosikymmenien myötä syntynyt varmuutta siitä, että kaikki kyllä katsovat sormien lävitse hänen toimintaansa. Ja totta tosiaan, kävi ilmi että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun joku opiskelija valittaa Searlen seksuaalisesta häirinnästä. Valituksia oli kertynyt yli kymmenen vuoden ajalta ja Searlen ahdisteleva käytös ja seksistiset vitsit olivat opiskelijoiden keskuudessa avoin salaisuus. Mutta laitos suojeli tähtifilosofiaan eivätkä valitukset johtaneet mihinkään.

Kiusaaminen on helppoa, hauskaa ja se toimii. Näin aloitti Christina Salmivalli esitelmänsä KiVa-koulu -hankkeesta vuonna 2012. Pointti oli että kiusaajat jatkavat toimintaansa, koska yhteisö ympärillä ei halua puuttua, vaan voi suorastaan palkita kiusaajan. Salmivallin ja kumppaneiden kehittämän tehokkaasti kiusaamista estävän ohjelman perusviisaus onkin tämä: Jos kiusaamisen haluaa loppuvan, tehokkainta on muuttaa sivustakatsojien reaktioita. Jos he yksiselitteisesti tuomitsevat kiusaajan, ei kiusaaminen enää olekaan helppoa eikä toimi.

Weinsteinille, Searlelle ja Suomen elokuva-alan omalle Weinsteinille seksuaalinen häirintä on ollut helppoa, hauskaa ja se on toiminut – he ovat saaneet nuoria naisia sänkyynsä tai vähintäänkin kouriinsa. Jos haluamme muuttaa tämän yhtälön, tehokkainta on muuttaa vierestäkatsojien rooli. Uskallammeko puuttua kun näemme potentiaalista häirintää työpaikallamme tai paikallisbussissa? Tai kun valta-asemassa oleva heittää alaisestaan seksistisiä kommentteja kaikkien kuullen tai ’miesporukassa’?

Erityisen tärkeä on toisten samalla tasolla olevien rooli: Alaisten on riskialttiimpaa kyseenalaistaa esimiehensä toiminta. Kollegoilla ja kavereilla on eniten valtaa pakottaa väärin toimiva muuttumaan. Sormien läpi katsominen ei enää saa olla vaihtoehto.

3) Seuraavan sukupolven kasvattaminen.
Kolmen pienen pojan isänä toivon että he saavat kasvaa teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi osana kulttuuria, joka on toista sukupuolta kunnioittavampi.

Tältä osin uskoisin että voisi olla ihan paikallaan että yläaste- ja lukioikäisille olisi silloin tällöin jokin oppitunti, jossa käytäisiin selkeästi lävitse minkälainen toisen ihmisen lähestyminen on sallittua – ja minkälainen ei. Näin luotaisiin selkeä standardi asialle, johon voitaisiin eri tilanteissa vedota. Monissa kampanjan myötä lukemissani sekä ahdistelluksi tulleiden että ahdistelleiden tarinoissa toistuu se teema, että silloin nuorena ei vielä ymmärtänyt niin selkeästi mikä on sallittua ja mikä todellakaan ei. Tietoisuus selkeistä rajoista auttaisi reagoimaan voimakkaammin, kun ne ylitetään – sekä uhrina, sivustakatsojana että jopa tekijänä.

Instituutioiden ohella meillä vanhemmilla on tietysti myös keskeinen rooli. Jari Sinkkonen puhuu hyvin siitä, kuinka toisten rajojen kunnioittamista voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle ilman että siihen silloin liittyy mitään seksuaalista: ”Jos kaveri ei halua painileikkiä, kaverin kieltoa pitää kunnioittaa. Toisen reviiriin kunnioittaminen on yleinen periaate.”

Kun lapsi sitten lähestyy teini-ikää ja nuorta aikuisuutta, on tärkeätä että rupattelee lastensa kanssa ja nostaa esiin myös näitä hankalampia teemoa: porno, seksijutut, kännitöppäilyt ja muut sellaiset, joihin teinit varmasti törmäävät. Mokia tapahtuu varmasti jokaiselle, ja toivon olevani vanhempi jolle niistä uskalletaan puhua. Tärkeintä, mitä tässä matkan varrella kohti teini-ikää voi tehdä, on rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu, teki hän mitä tahansa.

Toivon osaavani kasvattaa pojistani sellaiset, että naisten (ja kaikkien muiden ihmisten) kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Mutta tähänkin tarvitaan vanhempien ohella koko kylä. Tärkeä ensimmäinen askel on tehdä ongelma näkyväksi. Meillä on ollut kulttuuri, jossa seksuaalinen häirintä on ollut turhan hyväksyttyä. ”Pojat ovat poikia!”

Nyt kun kissa on kampanjan myötä pöydällä, on aika lähteä yhdessä muuttamaan kulttuuriamme. Hienoa että esimerkiksi stereotyyppisen maskuliinisella rakennusalalla on otettu nollatoleranssi takamuksille läimäyttelylle ja tyttökalenterit on vaihdettu luontokalentereihin. Kulttuuri ei muutu, se muutetaan jokaisen meidän teoillamme!

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Tedx_IMG_9579_V2_pienempi

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.

Kesälomalukemistopino / Summer vacation reading pile:

Kesälomalla tulee luettua. Tällaista:

kirjat

Moore & Gibbons: Watchmen
Having never been an avid reader of superhero comics, I found Moore and his classics quite late. But this one was a very interesting blend of elements from the superhero genre mixed with more serious and psychological themes. In addition to having some intriguing characters, the book also raised some interesting philosophical questions. This was a comic one couldn’t put down as one wanted to know what’s going to happen to the (anti)heroes in the next moment.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Oli aika ottaa selvää Wallacesta ja Infinite Jestin sijasta valitsin pehmeämmän lähestymistavan: Suomennokseen on valittu novelleja Mooren kahdesta eri novellikokoelmasta vuosilta 1989 ja 2004. Ensivaikutelma oli myönteinen, nämähän ovat ihan helposti lähestyttäviä ja mukaansatempaavia tarinoita, joissa keskushahmot ovat psykologisesti aina jotenkin kummalliseksi nyrjähtäneitä ja siksi kiinnostavia. Suosikkitarinakseni nousi ’Vanha kunnon neon’, jossa haudantakainen ulkoisesti menestynyt päähenkilö kertoo kyvyttömyydestään elää autenttisesti ja miten tämän ongelman ratkaisemattomuus pakotti hänet lopulta lopulliseen ratkaisuun. Kaiken kaikkiaan Wallacen päähenkilöt ovat niin kiinnostavia, että heidän päänsisäisessä usein varsin assosiatiivisessa mutta silti juonellisesti etenevässä tajunnanvirrassaan viettää mielellään pidempiäkin aikoja.

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Päähenkilön elämän toisteisuus virittää ajattelemaan elämän merkityksettömyyttä. Aurinko nousee, aurinko laskee. Ja aina samat aamutoimet, neuvottelut, parturissakäynnit, tärkeät tapaamiset. Maailmassa jossa on ikuinen torstai. ”Kauheasti töitä. Oi kauheaa. nyt ne voisivat jo loppua Muista: rättejä, shampoota ja harja.” Mutta synkkyyden sijasta tunnelma on kepeä, ilakoivakin – mitäpä muuta voisi olettaa päähenkilön ollessa pääkallo. Joka ”valotti etuuksiaan, astui kuin ylös, väläytti tappioitaan, liukui kuin alas, pureskeli tunnesidoksiaan ja suuntasi horisonttiin.”

Luc Ferry: What is good life?
In philosophy, one of the genres I am most inspired by are the books that trace the history of our worldview throughout centuries. Here, Luc Ferry offers an inquiry into how we define good life and meaningful life starting with our modern approach, but comparing it interestingly with both ancient Greeks, Nietzsche and other interesting perspectives. In all the historical periods he reviews, he tells us what were their theoretical ideas, how did their practice look like, and what were people striving for. All in all, this was a fascinating book that offered a deeper understanding of both our modern way of living and its historical alternatives.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
’Akvarelleja’ nimenä kuvaa sisältöä sekä hyvässä että pahassa. Ihan kiva ja kevyttunnelmainen kirja: kauniiksi maalattuja tuokiokuvia ja haikailevaa utuisuutta. Mutta ei kirja ehkä mitään kovin syvää muistijälkeä jättänyt.

Mikko Ketokivi: Tilastollinen päättely ja tieteellinen argumentointi
Sitä herää pohtimaan omaa mielenterveyttään, kun kesälomalla huvin ja urheilun vuoksi päätyy lukemaan kirjan tilastollisesta päättelystä. Mutta Ketokivi on onnistunut kirjoittamaan aiheesta juuri sellaisen kirjan, jonka halusin lukea. Perusteellisen ja kriittisen, mutta ei kaavoihin kangistuvan, vaan kaavojen takana oleviin ennakko-oletuksiin ja filosofisiin valintoihin pureutuvan. Syvensi ymmärrystäni sekä tieteellisestä argumentoinnista yleensä että yleisimpien tilastollisten menetelmien vahvuuksista, heikkouksista ja soveltuvuudesta eri tilanteisiin. Ja kerran jo kaivoin kirjan esiin, kun erästä artikkelia vertaisarvioidessani heräsi kysymys käytetyn menetelmän soveltuvuudesta tutkimuskysymykseen.

Johannes Häyhä: Perhe ja kylä
1890-luvulla kirjoitettu kirja tarjoaa mainioita kuvaelmia vanhoista itäsuomalaisista juhlatavoista häistä hautajaisiin. Lupsakoissa tarinoissa joku kylänmies uhoaa, toinen juopuu liikaa, kolmas haastaa riitaa. Ja samalla saa kurkistuksen siitä minkälaista puheenparsi, elämäntapa ja perinteet ovat tuona aikana olleet. Häissä kiinnitti huomiota erilaiset leikit, joiden yhteisenä tekijänä tuntui olevan tavoite kerätä morsiusparille rahaa juhlavierailta.

Adele Faber & Elaine Mazlish: How to talk so kids will listen and listen so kids will talk
This book was recommended to me by a couple of researchers in a conference, who said that it is one of the best books if one as a parent wants to put self-determination theory into practice. The book is easy to read and offers concrete and illustrated examples of how to interact with children in different situations. The emphasis is on supporting the autonomy of the child and helping the child to find the right ways of behaving instead of forcing one’s will. I agree with the approach in theory, but there are situations when I find it hard to put the principles into practice. In any case, a recommended reading for any parent!

Edward O. Wilson: The meaning of human existence
Despite the name, the book offers very little as regards the meaning of human existence. Instead, biologist Wilson tells interesting stories about ants and other social insects as well as the evolutionary forces shaping both social insects and humans into such social and other-oriented creatures. Interesting read despite the misleading title.

John Dewey: Experience & Nature (The later works, vol. 1)
Interestingly, this was the first work by Dewey with which I found myself disagreeing quite much. Previously, reading Dewey has been a journey of self-discovery in the sense that in Dewey’s opinions I have found what I think about a certain matter, although he have formulated the thoughts much better. Accordingly, Dewey has been the philosopher who has most contributed to me finding my own way of thinking about ontological, anthropological, epistemological, aesthetic and ethical questions. However, here I found it hard to follow his metaphysical ideas and his denial of dualism and promotion of continuity wasn’t as convincing as I would have wanted it to be. For me, Dewey’s Logic – The Theory of Inquiry remains the most important work on how to think about ontology, metaphysics and epistemology.