Ajatuksia neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänäni

Tasan neljäkymmentä vuotta elämää on itselleni annettu ja tämän merkkipaalun ylittäminen antaa aihetta pysähtyä hetkeksi miettimään missä elämässä mennään, mistä on tultu ja mitä seuraavaksi. Niinpä tässä kahvilassa – itselleni ominaisimmassa kirjoituspaikassa – annetaanpa ajatusten virrata.

Jos kulunut vuosikymmen omassa elämässä pitäisi otsikoida, niin keskusteema on selkeä: Täyttäessäni 30 vuotta oli esikoisemme laskettuun aikaan pari kuukautta eli olin isyyden kynnyksellä. Kuluneen vuosikymmenen merkkihetket ovatkin osuneet vuosille 2011, 2014 ja 2016, kun perheemme on lapsi kerrallaan kasvanut viisihenkiseksi. Isyys, perheen perustaminen ja lapsiperhe-elämä ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden selkeästi isoin asia – niin ajallisesti, henkisesti kuin rakkaudellis-suhdelollisesti. Kahdesta toisiinsa ihastuneista aikuisista tuli vanhemmat, elämä täyttyi pienokaisten vipeltelyistä, intoilusta, itkusta, vaippojen vaihdosta, sylihetkistä, syöttämisestä ja leikkimisestä. On upeaa, että on saanut elää tällaisen ajan: Nähdä kaikki pienet merkkipaalut ensimmäisistä askelista ensimmäisiin sanoihin, seurata kuinka täysin avuton nyytti on kasvanut itsenäiseksi ajattelijaksi, joka pohtii tähtitieteellisiä kysymyksiä, tuntee joukkoliikenteen itseäni paremmin ja menee aamulla itse kouluun ja sitten sieltä suoraan kaverin luokse yökylään.

Samalla pienlapsiarki – etenkin kun niitä pienokaisia on peräti kolme – on hyvin intensiivistä aikaa. Kaverini kiteytti hyvin, että pienten lasten kanssa eläminen tekee tunne-elämästä vahvempaa: Huiput ovat korkeampia ja laaksot syvempiä. Jokaiseen päivään mahtuu ihania hetkiä, joissa pieni söpöläinen haluaa syliin tai tekee jotakin ihastuttavaa ja on niin rakastettava, että tekee mieli rutistaa. Mutta jokaiseen päivään mahtuu myös niitä hetkiä, joissa sama söpöläinen raivoaa, kiusaa veljiään, paiskoo tavaroita tai tekee jotakin muuta ärsyttävää. Joka päivä pääsee kokemaan koko tunne-elämän skaalan. Ja vaikka toinen käyttäytyisi kuinka epäjärkevästi, epäreilusti tai väkivaltaisesti, pitää itse olla se aikuinen, joka ei provosoidu vaan ottaa tilanteen viileän rauhallisesti ja miettii pedagogisesta näkökulmasta parhaan tavan reagoida – voin sanoa että ei aina onnistu!

Samalla elämä muuttuu radikaalisti myös siinä mielessä, että ei olekaan vastuussa vain itsestään, vaan kolmesta pienokaisesta, jotka etenkin alkuvaiheessa ovat täysin riippuvaisia sinusta kaikissa tarpeissaan. Vaikka kuinka itseä väsyttäisi niin kun lapsilla on ruoka-aika niin pitää tarjota ruokaa ja kun lapsi yöllä herää itkien, on mentävä lohduttamaan. On mietittävä heidän ruokailunsa, hampaiden pesunsa ja muut tarpeensa joka ikinen päivä. Ja vauva-aikana ylipäänsä tunnistettava itkusta, mikä tarve saattaisi olla tällä kertaa kyseessä. Aikamoista aikaa – ja samalla kaikesta huolimatta elämänvaihe, jota ei todellakaan haluaisi vaihtaa pois. On upeata saada mahdollisuus olla vanhempi toiselle elävälle olennolle, saada olla hänen elämänsä toinen tärkeimmistä aikuisista, saada kasvattaa ja kasvaa itse hänen kanssaan – ja tämä kaikki kerrottuna kolmella! 

Jos kymmenen vuotta sitten käännekohta oli hyvin konkreettinen – esikoisen syntymä – niin tuntuu, että tällä hetkellä eletään jonkinlaista hitaammin kehittyvää käännekohtaa. Nuorimmainenkin on jo viisivuotias itsenäinen toimija, jolla on selkeitä näkemyksiä asioista ja myös kykyä ilmaista ne. Pikkulapsiarki vaipanvaihtoineen on jäänyt taakse ja olemme siirtymässä vaiheeseen, jossa perheessä on kohta kolme koululaista. Tästä pikkaisen yli kymmenen vuoden päästä kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä – aika uskomaton ajatus! Eli alkava vuosikymmen omassa elämässä tulee olemaan vahvasti lapsiperhe-elämää myöskin, mutta varsin erilaista, kun pikku nyyttien sijasta perheessä on isoja poikia, jotka tekevät asioita itse, käyvät kotona vain syömässä ja alkavat haastaa isäänsä myös erilaisissa urheilusuorituksissa. Tulee olemaan ilo seurata minkälaisiksi ihmisiksi he tästä kasvavat!

Perheen ohella toinen iso teema tässä elämänvaiheessa on luonnollisesti työ. Tohtorintutkinto oli kymmenen vuotta sitten viimeistelyvaiheessa. Kohta tulee siis vuosikymmen täyteen siitä, kun tutkijan ammatin ’ajokortti’ tuli suoritettua ja alkoi täysivaltaisen tutkijan ura. Näitä kymmentä vuotta voisi kuvailla jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, jossa olen etsinyt omaa paikkaani ja tieteenalaani päätyen tekemään hyvinkin monenlaista tutkimusta, monilla eri tieteenaloilla koskien hyvinkin monia teemoja.

Väitöskirjani organisaatiotutkimuksen alalta käsitteli haastatteluiden ja havainnoinnin – eli laadullisen tutkimuksen kautta – vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Sen jälkeen suuntasin Rochesterin yliopistoon psykologian laitoksen motivaatiotutkimusryhmään vierailevaksi tutkijaksi puoleksitoista vuodeksi. Tällä reissulla otin haltuun kvantitatiivisen, tilastollisen tutkimuksen. Sitten matkasin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kolmeksi vuodeksi myötätuntoa ja myötäinto tutkimaan. Välissä valmistui toinenkin väitöskirja, tällä kertaa käytännöllisestä filosofiasta, ja nyt olen jälleen ollut muutaman vuoden Tuotantotalouden laitoksella Aalto-yliopistolla. Julkaisuluettelosta löytyy niin organisaatiotutkimuksen, filosofian kuin psykologiankin julkaisuja ja teemat ovat liikkuneet pragmatistisesta tieteenfilosofiasta merkityksellisen elämän filosofiaan ja psykologiaan, ihmisen psykologisten perustarpeiden kokeellisesta tutkimisesta itseohjautuvien organisaatioiden ymmärtämiseen. Tämä jatkuva innostuminen uusista teemoista – malttamattomuus olla syöksymättä uuden kiehtovan aiheen kimppuun – on ollut energisoivaa ja merkityksellistä, mutta ei aina ammatillisen etenemisen kannalta optimaalista.

Amy Wrzesniewski on oivaltavasti jakanut ihmisen suhtautumisen omaan työhönsä kolmeen luokkaan: Joillekin työ on vain työtä eli tapa hankkia toimeentulo, toisille työ on ura eli pyrkimys kehittyä ja katsoa kuinka pitkälle omalla alallaan voi edetä, kolmansille työ on kutsumus eli syvä kiintymys tekemiseen itseensä; oma ala on se asia, jota kaikista mieluiten elämässään tekee. Tässä jaottelussa olen selkeästi kutsumuksellinen: Päivittäin, kun pääsen aamulla aloittamaan kirjoittamisen, koen onnen hetkiä siitä, että saan pohtia elämän suuria kysymyksiä ja että siitä minulle vielä maksetaan palkkaakin. Olen tutkinut työn imua eli myönteistä työhön liittyvää motivaatio- ja tunnetilaa, jota kuvastaa innostus, sitoutuminen ja tekemiseen uppoutuminen. Joskus olen huvikseni itse tehnyt työn imu -testin ja huomannut vastaavani kaikkiin kysymyksiin pääseväni kokemaan näitä myönteisiä tunteita päivittäin. Olen siis vahvasti löytänyt sen oman juttuni, itselleni innostavan ja merkityksellisen työn.

Hetki syntymäpäivästä

Samalla olen viime vuosina miettinyt, että hiven enemmän uraorientoituneisuutta ei välttämättä olisi pahitteeksi. Tieteen tekeminen on kilpailtu ala, jossa vain pienelle osalle väitöskirjan tekemisen aloittavista on tarjolla vakituinen työsuhde yliopistoissa. Pudotuspeli on kova ja etenkin ulkomaisten kollegoiden kautta olen nähnyt kuinka raakaa ja uuvuttavaa on taistella mahdollisuudestaan jatkaa yliopistojen palkkalistoilla. Työskentely viikonloppuisin on sääntö, ei poikkeus, uupumus tilastollisestikin pelottavan yleistä. Tässä mielessä olen itse ollut näin jälkeenpäin ajatellen jopa hämmentävän huoleton: Tehnyt valinnat sen pohjalta mikä juuri nyt innostaa enkä sen pohjalta mikä varmistaisi uran jatkumisen. En väitöskirjan valmistuttua viitsinyt edes perehtyä siihen, miten urajärjestelmät yliopistoissa toimivat, vaan menin vain eteenpäin innostuksen johdattamana. Onneksi toistaiseksi on aina löytynyt se seuraava rahoitus edellisen loputtua – vasta jälkeenpäin olen ehkä hahmottanut kuinka onnekas tämän suhteen olen lopulta ollut.

Puolentoista vuosikymmenen pätkätöiden jälkeen sitä on kuitenkin viime vuosina pikku hiljaa alkanut pyrkimään ja oppimaan omassa tutkijan toiminnassaan astetta strategisemmaksi: Seuraavaa artikkelin aihetta valitessa niistä lukuisista ideoista, joita pään sisällä ja erilaisissa muistiinpanoissa aina muhii, olen innostavuusaspektin ohella alkanut enemmän painottaa myös julkaisun tuottamaa ammatillista arvostusta. Mikä tässä ammatissa tarkoittaa, että saako sen läpi oman alan kilpailtuimpiin ykkösjournaaleihin. Leipäpapiksi en ajatellut ryhtyä, mutta kun innostavia ideoita on joka tapauksessa kymmenen kertaa enemmän kuin mitä ehtii toteuttaa, niin miksipä ei edistäisi sitä, joka tulevaisuudessa voisi taata rahoituksen ja tutkijantyön jatkumisen. Eli innostuksen voimalla eri suuntiin sinkoilevan tutkimuksellisen syöksyvirittyneisyyden rinnalle on kasvanut strategisempaa meritoitumistietoista ajattelua, jonka uskon oman elämän seuraavalla vuosikymmenellä johtavan pidempiaikaisten yliopistollisten positioiden avautumiseen uudella tavalla. Nyt kymmenen vuoden etsikkoajan jälkeen minulla alkaa esimerkiksi olla käsitys siitä, minkä tieteenalan professuuria (filosofian, psykologian vai organisaatiotutkimuksen) tavoittelisin – pari vuotta sitten sekin oli vielä täysin auki.

Kaiken kaikkiaan olen siis kuitenkin hyvin selkeästi löytänyt oman paikkani työelämässä. Viime tiistaina kollegani Lauri ja Karoliina kysyivät päivällisen loppupuolella mikä on missioni elämässä. Totesin vastauksen olevan itselleni varsin kirkas ja löytyvän kiteytettynä jopa kotisivuiltani: Synnyttää uudenlaisia tapoja ajatella, jotka auttavat ihmisiä elämään paremman elämän. Hyvä elämä vaatii elämäntaitoa ja oikeita valintoja, joka vaatii oikeaa tapaa katsoa ja jäsentää elämää. Siksi uudet ajatukselliset kiteytykset voivat auttaa ihmistä elämään elämänsä paremmin – ja niitä pyrin omalla toiminnallani tuottamaan.

Tällä polulla ajattelin jatkaa tulevaisuudessakin! Syntymäpäivään liittyvän reflektion suurin ilonaihe oli se, kun laskin että yliopistolliseen eläkeikään on vielä 30 vuotta aikaa eli edessäpäin on paljon enemmän vuosia tutkimuksen parissa kuin takanapäin. Vaikka koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen heittää, niin ilman suuria mullistuksia uskoisin, että kymmenen vuoden päästä työni näyttää aika samanlaiselta kuin nytkin: Pääfokus on tutkimuksessa, teematkin pääosin samoja ja sen lisäksi kirjoittelen tietokirjoja ja pidän valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta samoista aiheista, joita tutkin. Samalla rooli isänä tulee kasvamaan ja kehittymään, kun vaipanvaihdon ja syliin ottamisen sijasta pääseekin puuhaamaan teini-ikäisten kanssa kaikenlaista ja vastaamaan niihin haasteisiin, mitä lasten elämään siinä vaiheessa tulee. Eli eteenpäin vain, kohti seuraavaa vuosikymmentä tässä jännittävässä tarinassa nimeltä ihmiselämä!

P.S. Elämänvaihetta ehkä kuvastaa se, että kirjoitin kaksi kolmasosaa tästä kirjoituksesta syntymäpäiväviikonloppunani lasten ollessa isovanhempien luona. Viimeistely jäi odottamaan sopivaa, rauhallista kirjoitushetkeä. Ja – kun työaikaan sijoittuvat rauhalliset kirjoitushetket ovat varattuja tieteelliselle kirjoittamiselle – niin viimeistely onnistui vasta nyt neljä viikonloppua myöhemmin! Mutta kun kyseessä on oman elämäntarinan vuosikymmenreflektio, niin eiköhän se voi tapahtua ihan hyvin tällä tavalla muutaman viikonlopun aikahaarukassa.

Vilkaisin myös aiempia tasavuosipohdintojani. Isyys oli keskeinen teema, josta kirjoitin viisi vuotta sitten, 35-vuotissyntymäpäivänäni. 30 vuotta täyttäessäni tein vuorostaan bucket list:in, joka edelleen näyttää valtaosin relevantilta ja ilokseni voin sieltä muutaman kohdan jo merkata suoritetuksi. 25 täyttäessäni olin vuorostani siirtymässä nuoruudessani kaiken kokeilemisesta jonkinlaiseen integraatiovaiheeseen.

Elämä on hauras – siksi se kannattaa tuhlata kaikkeen merkityksettömään kuten jalkapalloon

Itsekin olen sen joskus – leikkimielellä toki – lausahtanut: “Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo.” Ja kun sukupolvien unelma vihdoin toteutui ja Suomen miesten maajoukkue pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan arvokisoissa, niin moni tuli varmasti uhonneeksi kuinka äärettömän tärkeä hetki on kyseessä. Kaikki he, jotka ovat vuosikymmeniä stadioneilla ja televisioiden ääressä uskollisesti seuranneet Huuhkajien vaiheita niin myötä- kuin vastamäissä, saivat vihdoin tänä kesänä kaipaamansa täyttymyksen.

Sitten, Suomen ensimmäisen arvokisapelin 42. minuutilla, saimme kipeän muistutuksen asioiden tärkeysjärjestyksestä: Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Kun näimme silmiemme edessä Christian Eriksenin kamppailevan hengestään, kun näimme sydänelvytyksen alkaneen, ei jalkapallolla ollut yhtäkkiä mitään väliä. Nuoren, monien rakastaman ihmisen elämä oli ainoa mikä merkitsi.

Onneksi – äärettömän pitkiltä tuntuneiden epätietoisuuden minuuttien jälkeen – elämä voitti tämän kamppailun. Elämä jatkuu – ja jalkapallo-ottelu pääsi jatkumaan, vaikka orientoituminen takaisin peliin ei varmasti ollut helppoa yhdellekään pelaajalle, kuten se ei ollut meille katsojillekaan.

Kaikessa kauheudessaan tragedia kuitenkin näytti jalkapallon kauneimmat puolet. Yhteisöllisyyden, toisen kunnioittamisen, keskinäisen välittämisen. Suomalaisfanien ‘Christian’-huudot, joihin tanskalaisfanit vastasivat ‘Eriksen’. Kaikki pienet ja isot eleet yli rajojen, Tanskan puolustusministeri Trine Bramsenin kiitos-kirjeestä suomalaispelaajien ja -fanien arvostavasta asenteesta Belgian Romelo Lukakun “Chris, Chris, I love you” -huutoon hänen tehtyään maalin myöhemmin samana iltana. Yhtäkkiä olimme kaikki osa yhtä suurta jalkapalloperhettä. 

Suomen kielessä on hieno erottelu kilpailun ja kilvoittelun välillä. Kilpailu on raaka nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio. Sota ja taistelu elintilasta on kilpailua. 

Kilvoittelussa otetaan myös mittaa toisesta, mutta tietoisena siitä että tämä ei ole niin totista: Lopulta tässä ollaan kokoonnuttu kilvoittelemaan sen takia, että kaikkien meidän elämä on hauskempaa ja rikkaampaa, kun saamme olla mukana tässä yhteisessä leikissä. Lasten pihapelit ovat kilvoittelua. 

Ja – vaikka sen välillä unohdamme – jalkapallon EM-kisat ovat lopulta vain kilvoittelua. 22 miestä nurmikentällä potkimassa nahkaista palloa sata vuotta sitten keksittyjen mielivaltaisten sääntöjen mukaisesti. Se on leikkiä, se on kilvoittelua – ja juuri siksi niin äärimmäisen tärkeää. 

Ihmiselämän arvo syntyy pitkälti juuri siitä ylimääräisestä, joka ei ole vain pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi. Elämänlaatu syntyy siitä, että on aikaa tuhlattavaksi kaikkeen turhaan: Tanssiin, lauluun, lukemiseen, läheisten kanssa oleiluun, taiteeseen, urheiluun. Selviytyminen mahdollistaa elämän, mutta kaikki se turha, joka ei palvele selviytymistä, mahdollistaa merkityksellisen elämän.

Elämä on hauras. Koskaan ei voi tietää milloin itse kunkin meistä viimeinen hetki on edessä. Siksi kannattaa pyrkiä elämään nämä hetket, jotka meille on annettu. 

Paradoksaalisesti merkityksellisin tapa elää on tuhlata elämänsä päivät kaikkeen merkityksettömään – kuten jalkapalloon. Ainakin oma elämäni on tänä kesänä ollut onnellisempaa, rikkaampaa ja merkityksellisempää sen takia, että olen saanut seurata mitä 22 miestä 24 eri maasta tekevät nahkapallolle 7000 neliömetrin nurmikentällä. Kiitos siitä Huuhkajille, kiitos siitä kaikille muillekin joukkueille. Kävi tänään Huuhkajien matsissa mitä tahansa, olen onnellinen, että elämä tarjosi minulle tämänkin kesän.

Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Mutta niin kauan kuin on elämää, jalkapallo voi tehdä siitä merkityksellisemmän!

Suomen maajoukkueen kannattajat Olympiastadionilla vuonna 2009 / Wikimedia Commons

Joulu vs. koronavirus – Miten viranomaisten tulisi viestiä joulua koskevista rajoituksista omaehtoista motivaatiota vahvistavalla tavalla?

Joululoman aikana moni haaveilee matkustamisesta ja sukulaisten tapaamisesta. Koronaviruksen leviämisen kannalta molemmat sisältävät selkeitä riskejä ja siksi nyt on erityisen tärkeä viestintähetki: Miten poliitikkojen ja viranomaisten tulisi viestiä joulun aikaa koskevista suosituksista ja rajoituksista siten, että kansalaiset aidosti haluaisivat niitä noudattaa?

Oikea viestintätyyli vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka hyvin ihmiset noudattavat suosituksia ja sääntöjä. Se kuinka hyvin viestintä onnistuu tukemaan ihmisten autonomiaa, kyvykkyyttä ja yhteisöllisyyttä, on iso merkitys siihen, motivoituvatko ihmiset vapaaehtoisesti muuttamaan käytöstään ja ylläpitämään uusia käytöstapoja.

Tukeaksemme viranomaisten kykyä viestiä omaehtoista motivaatiota tukevalla tavalla, kiteytimme kollegoideni Nelli Hankonen (Helsingin yliopisto), Richard Ryan (Australian Catholic University) ja Maarten Vansteenkiste (Universiteit Gent) kanssa kolmetoista itsemääräämisteoriaan (self-determination theory) perustuvaa viestintäperiaatetta, jotka voivat auttaa omaehtoisen motivaation tukemisessa kriisitilanteessa, kuten koronapandemiassa. Viestintäperiaatteet on hyväksytty julkaistaviksi arvostetussa European Review of Social Psychology -journaalissa.

Viestintäperiaatteet löytyvät alla olevasta taulukosta. Näin joulun alla päätin miettiä miten näitä viestintäperiaatteita voisi soveltaa joulun rajoituksia koskevaan viestintään:

Aloita osoittamalla huomioivasi ihmisten oman näkökulman, tunteet ja potentiaaliset konfliktit (Periaate 9): Kerro ymmärtäväsi kuinka tärkeätä lapsille on päästä näkemään isovanhempansa ja isovanhemmille lapsensa. Rakenna kokemusta jaetusta kohtalosta (Periaate 10) mainitsemalla esimerkki omasta elämästäsi ja miten rajoitukset omakohtaisesti kirpaisevat. Kerro tiedostavasi, että rajoitukset tulevat aiheuttamaan pettymyksiä ja monen joulu tulee menemään eri tavalla kuin olisi toivottu.

Mutta kerro sen jälkeen selkeä tilannekuva taudin leviämisestä eri puolilla Suomea. Kerro mikä on sairaaloiden kapasiteetti tällä hetkellä ja mitä asiantuntijoiden tekemien skenaarioiden mukaan tapahtuu, jos suomalaiset viettävät joulua ilman mitään rajoituksia (Periaate 11): Mitä se tarkoittaa taudin leviämisen, tehohoitoon joutuvien ja tammikuussa tarvittavien rajoitustoimenpiteiden osalta. Luo sen jälkeen selkeä tavoite joulun käyttäytymisen osalta (Periaate 6): Minkälaista vastuullista käytöstä ihmisiltä odotetaan ja mitä tällä käytöksellä voimme yhdessä saavuttaa? Anna siis selkeät perusteet sille mitä hyvää ohjeita noudattamalla saavutetaan ja mitä tragedioita vältetään (Periaate 1). Selitä, että kunkin meistä on mahdotonta tietää, onko itsellä koronatartunta ja voiko oireettomana sitä levittää yhteisen joulupöydän äärellä. Voit kertoa esimerkkinä belgialaisessa hoivakodissa vierailleesta joulupukista, joka maskistaan huolimatta tuli tartuttaneeksi oireettomana koronaa tilaisuuteen osallistuneille.

Kiitä ihmisiä vastuullisesta käytöksestä keväällä ja syksyllä. Kerro kuinka sen ansiosta Suomessa tauti on pysynyt aisoissa oikeastaan koko muuta Eurooppaa paremmin (Periaate 7). Muistuta että olemme tehneet tämän yhdessä huomattavasti vähäisemmillä pakkotoimilla kuin moni muu maa. Tämä johtuu siitä, että hallinto on luottanut kansaan ja kansa viranomaisiin. Totea, että suomalaiset osoittivat kykynsä vastuullisuuteen keväällä, meillä on kyky ja halu hoitaa tämä asia kunnolla (Periaate 2). Me siis pystymme tähän, jos vain yhdessä haluamme sen tehdä.

Anna sitten selkeät ja informatiiviset ohjeet halutusta toiminnasta (Periaatteet 3 & 6): Mikä toiminta on ehdottomasti kiellettyä? Mitä käytöstä suositellaan vältettävän? Miten eri valintatilanteissa voi parhaiten toimia vastuullisesti? Tarjoa myös yhteisten pelisääntöjen puitteissa tilaa itsenäisille valinnoille: Jos on esimerkiksi todella halukas näkemään sukulaisia, pitäkää tahoillanne omaehtoiset 10 päivän karanteenit, jotta varmistatte ettei kukaan osapuoli tuo virusta vieraaksenne, harkitkaa maskin käyttöä sisätiloissa ja tuulettakaa usein (Periaate 5). Näitä suojatoimenpiteitä voi perustella viruksen leviämismekanismeista havainnollisesti kertomalla, jotta ihmiset ymmärtävät ehdotukset ja voivat ideoida tapoja toteuttaa suojatoimia fiksusti omassa tilanteessaan.

 Tarjoa myös ratkaisuja ja ideoita ihmisten kohtaamiin esteisiin: Jos ei jouluna voi liikkua omalla autolla haluamaansa paikkaan, voisiko käyttää julkista liikennettä sellaiseen kellonaikaan jolloin siellä ei ole paljoa muita ihmisiä, tai kuvaile konkreettisia esimerkkejä, miten jouluillallisen voi järjestää Zoomin tai Skypen välityksellä (Periaate 8). Mieti myös mitkä väestöryhmät eivät välttämättä viestiäsi kuuntele tai siihen luota, ja tunnista joitakin heidän luottamiansa henkilöitä, joita siteeraamalla tai esiin nostamalla voit vahvistaa viestin uskottavuutta myös heidän suuntaansa (Periaate 12).

Muistuta ihmisiä siitä että näin toimimalla me kaikki autamme suojaamaan riskiryhmäläisiä (Periaate 13) ja mahdollistamme nopeamman paluun normaalielämään jahka rokotukset saadaan käynnistettyä. Jokainen meistä odottaa pääsyä takaisin normaaliin elämään ja juuri siksi on tärkeätä nyt vielä ponnistella, jotta nopeammin sinne pääsemme (Periaate 4). Päätä puheesi kertaamalla se minkälaista käytöstä itse kultakin nyt odotetaan (Periaate 6). Ja totea tämän käytöksen olevan paras joululahja minkä me voimme tänä jouluna toisillemme ja erityisesti riskiryhmäläisille antaa (Periaate 13).


Viestintäperiaatteet perustuvat artikkeliin:
Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology, Accepted for publication. https://doi.org/10.1080/10463283.2020.1857082

ViestintäperiaateMiten viestiä periaatteen mukaisesti?Viesti näin – käytännön esimerkkejä
            Autonomian kokemusta tukevat viestintäperiaatteet
1. Perustele ohjeet selkeästiKerro aina sääntöjen ja ohjeiden taustalla olevat syyt ja perusteet, jotka oikeuttavat ne.Kun ohjeistat ihmisiä esimerkiksi välttämään fyysistä kanssakäymistä, kerro tutkittuun tietoon perustuvat syyt säännölle: Mitä vältetään ja mitä saavutetaan, jos sääntöä noudatetaan? Selitä aina mekanismit, miksi sääntö toimii.
2. Kohtele ihmisiä vastuullisina toimijoinaOsoita luottavasi ihmisiin vastuullisina toimijoina, jotka kykenevät järkeviin päätöksiin ja joiden valinnoilla on vaikutusta.Kerro, että viruksen leviäminen riippuu niistä valinnoista, joita jokainen meistä päivittäin tekee. Vetoa ihmisten vastuuntuntoon ja osoita halua luottaa heihin. Näin vahvistat heidän haluaan käyttäytyä vastuullisesti.
3. Käytä informoivaa kieltä, joka ei määräileVältä tuomitsevia, komentelevia ja painostavia ilmaisuja. Käytä neutraaleja, informatiivisia, ihmisten omaehtoisuutta ja yhteistyötä painottavia ilmaisuja.Vältä komentelevia ja syyllistäviä ilmaisuja, kuten ”on pakko” ja ”sinun täytyy”. Korvaa ne autonomiaa tukevilla sanavalinnoilla, kuten ”meillä on mahdollisuus” tai ”nyt me voimme”. Osoita kunnioitusta vetoamalla ihmisten arvoihin ja vastuullisuuteen.
4. Vetoa ihmisten arvoihin, toiveisiin ja päämääriinVahvista motivaatiota haluttuun käytökseen kytkemällä se asioihin, joita ihmiset arvostavat.Muistuta, miksi on arvokasta suojella toinen toisiamme – erityisesti riskiryhmäläisiä. Jokainen tuntee ja välittää jostakusta riskiryhmäläisestä.
5. Tarjoa yhteisten pelisääntöjen puitteissa tilaa itsenäisille valinnoilleRajoituksista huolimatta tarjoa valinnan mahdollisuuksia sen suhteen, miten ihmiset sääntöjä noudattavat.Kerro esimerkiksi, mitkä ulkoilma-aktiviteetit ovat sallittuja ja korosta ihmisten mahdollisuutta vapaasti valita näistä mieleiset. Kannusta verkon yli tapahtuvaan vuorovaikutukseen ja esittele erilaisia vaihtoehtoja, joilla ihmiset samoja rajoituksia noudattavat.
Kyvykkyyden kokemusta tukevat viestintäperiaatteet 
6. Tarjoa konkreettiset ohjeet, luo selkeät odotukset ja jaetut päämäärätKerro selkeästi, minkälaista käytöstä tarvitaan pandemian torjumiseksi, tarjoa konkreettiset ohjeet, miten tämä toteutetaan ja selkeät päämäärät, joita yhdessä tavoitellaTarjoa selkeät ohjeet esimerkiksi siitä, missä tilanteissa ja miten tehtävä käsienpesu torjuu tartuntoja. Luo yhteiset päämäärät, joilla on selkeät, yhdessä seurattavat mittarit, kuten tartuntamäärä.
7. Tarjoa rakentavaa ja selkeää palautetta siitä, kuinka hyvin ihmiset ovat onnistuneet noudattamaan ohjeistuksiaTarjoa selkeää ja ajankohtaista palautetta siitä, miten hyvin ihmiset ovat onnistuneet ja miten tilanne kehittyy.Tarjoa jatkuvasti päivittyvää tietoa esimerkiksi  siitä, miten ihmiset ovat onnistuneet välttämään fyysisiä kontakteja ja miten se on vaikuttanut tartuntamäärien ja sairaalassa olevien potilaiden määrään.
8. Tarjoa keinoja ylittää keskeiset esteetTunnista keskeiset haasteet, jotka estävät ihmisiä noudattamasta suosituksia ja tarjoa konkreettisia keinoja niiden ylittämiseksi.Esimerkiksi kasvomaskien osalta pidä huolta, että ne ovat saatavilla kaikille, myös vähävaraisille. Käsihygienian osalta oikein sijoitetut muistutukset auttavat ihmisiä muistamaan pestä kädet oikealla hetkellä.
Yhteisöllisyyden kokemusta tukevat viestintäperiaatteet 
9. Osoita huomioivasi ihmisten oman näkökulman, tunteet ja potentiaaliset konfliktitNäytä, että tiedostat ne ongelmat ja haasteet, joita ihmisille aiheutuu ohjeiden noudattamisesta. Näin osoitat heille myötätuntoa, mikä voi vähentää torjuvaa vastareaktiota.Nosta esiin ja osoita tiedostavasi ne hankalat tunteet, taloudelliset haitat, yksinäisyyden ja uhraukset, joita monet ihmiset kohtaavat ohjeita noudattaessaan.
10. Rakenna yhteistä identiteettiä ja tunnetta jaetusta kohtalostaKorosta sitä, kuinka jaamme kaikki saman kriisin. Vahvista yhteistä identiteettiä.Muistuta, että kohtaamme kriisin yhdessä. Muistuta, että se osuu meistä jokaiseen eri tavoin. Jaa innostavia tarinoita siitä, miten ihmiset ovat toisiaan auttaneet. 
11. Rakenna luottamusta avoimen ja läpinäkyvän viestinnän kauttaKerro, mitä tiedetään – ja myös mitä ei vielä tiedetä – läpinäkyvästi ja oikea-aikaisesti.Kerro käytettävissä olevaan tietoon liittyvistä epävarmuuksista ja riskeistä läpinäkyvästi. Julkista strategisten valintojen takana olevat oletukset, mallit ja arviot.
12. Tunnista luotettuja henkilöitä eri ryhmien sisältä ja käytä heitä viestin viejinäKäytä viestinviejinä ihmisiä, jotka voivat uskottavasti viedä halutun viestin eri ryhmiin ja yhteisöihin.Anna terveyden ammattilaisten viestiä terveysohjeita. Tunnista eri ryhmien sisältä, keihin he luottavat ja anna heidän viedä viesti näihin ryhmiin.
13. Vetoa ihmisten luontaiseen haluun auttaa toinen toisiaanHalu auttaa ja olla hyödyksi toisille on vahva motivaatio. Vetoa siihen.Muistuta, miten voimme auttaa toisiamme, erityisesti riskiryhmäläisiä, helposti, esimerkiksi vain pysymällä kotonamme.

Tässä vielä viestintäperiaatteet kuvana:

Hyvän ja pahan sijasta ihmiskunnan perimmäisessä vastakkainasettelussa on kyse vallasta

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Lastensaduista uskontoihin ja poliittiseen propagandaan meillä on tapana esittää maailma hyvän ja pahan välisenä kamppailuna. Meidän uljas johtajamme vastaan niiden katala diktaattori, meidän urheat taistelijamme vastaan niiden ilkeät soturit, meidän oikeamieliset pommitukset vastaan niiden terroriteot. Myös tieteentekijät ovat taittaneet peistä ihmisen perusluonteesta vähintäänkin siitä lähtien kun Thomas Hobbes 1600-luvulla esitti, että luonnontilassa elävien ihmisten kesken vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan ja Jean-Jacques Rousseau vastasi väittämällä ihmisen olevan luonnostaan hyvä.

Uudenlainen ymmärrys ihmisyyden perimmäisestä kamppailusta on kuitenkin viime aikoina alkanut nostaa päätään yli tiederajojen. Tuoreessa kirjassaan Hyvän historia hollantilainen Rutger Bregman osoittaa, että ajatus siitä, että ohuen sivistyskerroksen alla ihminen olisi julma ja itsekäs peto, valmiina vahingoittamaan kanssaihmisiään, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Aihealueen tutkimusta vuosikymmenen seuranneena olen Bregmanin kanssa pitkälti samaa mieltä. Uusi konsensus ihmisyydestä on suunnilleen seuraava: Valtaosa ihmisistä on perusluonteeltaan hyväntahtoisia. Me välitämme toisistamme, haluamme auttaa hädänalaisia ja meillä on eläinkunnassa ennennäkemättömän vahva kyky asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Sosiaalipsykologit, aivotutkijat, evoluutiobiologit, metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä tutkineet antropologit ja jopa taloustieteilijät ovat kukin tahoillaan löytäneet yhä vahvempaa todistusaineistoa ihmisen perustavan hyväntahtoisuuden puolesta.

Mutta ihminen on myös herkkä reagoimaan olosuhteisiin ja odotuksiin. Ihmisessä on valmius sekä hyvään että pahaan. Ja siinä missä turvalliset, rakastavat ja meitä arvostavat (kasvu)olosuhteet saavat meissä asuvan hyvän puhkeamaan kukkaan, oikeissa olosuhteissa kenestä tahansa meistä kuoriutuu itsekäs ja empatiakyvytön oman tai oman ryhmän edun tavoittelija. Ihmiskunnan suuri tragedia on siinä, että yksi parhaista tavoista kaivaa ihmisen itsekkyys ja empatiakyvyttömyys esiin on antaa hänelle pidäkkeetöntä valtaa.

Siksi ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä.

Pidätetty valta. Isontalon Antti ja Rannanjärvi kohtaavat esivallan.

”Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Lord Actonin kuuluisa lausahdus on saanut tukea viimeaikaisesta tieteellisestä tutkimuksesta, joka on osoittanut, että valta tekee ihmisestä helposti itsekkäämmän, aggressiivisemman ja halukkaamman käyttämään toisia hyväksi. Siinä missä valtahierarkian alapäässä olevan on selviytyäkseen oltava jatkuvasti herkkänä siihen mitä muut ympärillä haluavat ja ajattelevat, on jopa aivokuvauksissa havaittu, että valta saa ihmisen peilaamaan vähemmän sitä mitä muut ajattelevat ja tekevät. Kun ihminen on asemassa, jossa hänen ei tarvitse lainkaan välittää tietyn ihmisryhmän tunteista, liian usein hän myös lakkaa niistä välittämästä.

Ihmiskunnan historia tiivistyy Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -kirjan kohtaukseen, jossa kirkkoherra Lauri Salpakari kutsuu torpparinsa, Koskelan Jussin, luokseen. Alussa oli ollut suo, kuokka – ja Jussi. Hartiavoimin Jussi oli vuosien uurastuksella raivannut soisesta maasta itselleen mittavat pellot ja rakentanut niiden viereen torpan, jossa kasvatti perhettään. Mutta maat eivät olleet hänen omiaan vaan pappilan. Ja nyt Salpakari on, vaimon vaatiman herraskaisen elämäntyylin ylläpitämiseksi, päätynyt ottamaan reilun kolmanneksen torpan maista, niistä Jussin itse suosta raivaamista, omaan käyttöönsä. Jussin ainoa vastaus ilmoitukseen on alistunut ”Jaa.” Sisäpuolella kiehuu mutta Jussi tietää, että laki – ja sitä kautta valtion väkivaltakoneisto – on kirkkoherran puolella. Kirkkoherra voi yksipuolisesti päättää Jussin elämästä, ottaa pellot tai ajaa koko perheen mieron tielle. Ei voi muuta kuin alistua.

Lauri Salpakari ei ole paha ihminen. Häntä harmittaa ottaa näin Jussilta hänen raivaamansa maat. Kyse ei siis ole hyvä vastaan paha -asetelmasta. Mutta Salpakarilla on pidäkkeetön valta suhteessa torppariinsa. Siksi hän voi toimia juuri niin epäoikeudenmukaisesti kuin haluaa. Salpakarin vaimon Ellenin argumentti tiivistää pidäkkeettömän vallan ongelmallisuuden: ”Miksi muuten meidän tässä asiassa tulisi ottaa Koskelan tunteita huomioon?” Miksi tosiaan ottaa alaisten tunteet huomioon, kun pidäkkeetön valta antaa oikeuden päättää Koskelan perheen elämästä ilman tarvetta huomioida heidän tarpeitaan tai tunteita?

Mitä enemmän annamme tietylle ryhmälle valtaa, 1) sitä vaikeampi tätä valtaa on enää ottaa heiltä pois, ja 2) sitä enemmän he keskittyvät omaan etuunsa muiden kustannuksella. Tämä on se pidäkkeettömän vallan kirous, joka ihmiskuntaa on viimeiset vuosituhannet vaivannut.

Hyvin laajalla pensselillä piirrettynä ihmiskunnan taistelu pidäkkeetöntä valtaa vastaan voidaan kertoa kolmessa erässä: Ensimmäinen, eli metsästäjä-keräilijä -aikakausi on näistä ylivoimaisesti pisin. Ja ehkä yllättäen myös tasa-arvoisin. Antropologiset aineistot osoittavat metsästäjä-keräilijä -yhdyskuntien olleen hyvinkin tarkkoja siitä että kukaan ei päässyt dominoimaan toisia. Aina oli niitä, jotka pyrkivät alistamaan muut, mutta antropologi David Boehm osoittaa kirjassaan Hierarchy in the Forest kuinka valtaosalla yhteisöistä oli hyvinkin tehokkaat keinot, joilla vallantavoittelijat onnistuttiin painamaan alas ja palauttamaan tasa-arvo yhteisöön – ääritapauksissa karkottamalla tai tappamalla vallantavoittelija. Parhailta metsästäjiltä otettiin luulot pois vähättelemällä heidän saaliitaan – tai sitten nuolet sekoitettiin ja sen jälkeen juhlistettiin henkilöä, jonka nuoli tappoi saaliseläimen, ei sitä henkilöä, joka nuolen ampui. Metsästäjä-keräilijöiden tasa-arvoisuus ei ollut itsestäänselvyys, vaan saavutus, joka perustui vahvoille tasa-arvoa ylläpitäville rakenteille.

Ihmiskunnan toinen vaihe alkoi maanviljelyn, pysyvän asutuksen ja kasvavien yhteiskuntien myötä. Nyt kuvioon astuivat jyrkät hierarkiat, joiden huipulla olevat faaraot ja keisarit hallitsivat suvereenisti armeijoidensa ansiosta. Antiikin Kreikan ja Rooman eliitin hyvä elämä rakennettiin orjuuden varaan. Venäläiset ja ranskalaiset keskiajan ruhtinaat elivät leveästi maaorjuuden ansiosta. Ruotsin kuningas lähetti suomalaisia tykinruoaksi sotiin, jotka palvelivat lähinnä eliitin etuja. Tällaiset jyrkkien hierarkioiden ja johtajan itsevaltiuden varaan rakennetut yhteiskuntajärjestelmät oli viritetty palvelemaan hierarkian huipulla olevaa eliittiä. Tavalliseen kansaan suhtauduttiin lähinnä välineenä ja resurssina, joilta riistää viljaa, hevosia, työvoimaa ja sotilaita palvelemaan omia tarpeita. Faaraoiden, keisareiden ja kuninkaiden historia on pitkälti pidäkkeettömän vallan historiaa – siksi se on myös riiston ja orjuuttamisen historiaa.

Kolmanteen vaiheeseen siirryttiin pikkuhiljaa Magna Cartan, vallan kolmijako-opin, Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain perustuslain kaltaisten hallitsijoiden valtaa rajoittavien uudistusten ansiosta. Pidäkkeettömästä vallasta otettiin askelia kohti kontrolloitua valtaa ja tämä kehitys huipentui 1900-luvulla aitojen demokratioiden syntyyn, joissa kaikki täysi-ikäiset kansalaiset pystyivät vaalien kautta päättämään johtajistaan ja näin tehokkaasti kontrolloimaan heidän valtaansa. Useampi tuhatta vuotta siihen meni, mutta vihdoin ihmiskunta onnistui keksimään järjestelmän, jossa vahva keskusvaltio yhdistyi johtajiin, joiden valta tuli kansalta ja oli näin vahvasti lakien, asetusten ja kansan kontrolloimaa.

Taloustieteilijät ja -historioitsijat Daron Acemoglu ja James Robinson ovat esittäneet hiljattain suomennetussa Narrow Corridor-kirjassaan, että ihmisyhteisöjen historia voidaan nähdä keskusvallan ja kansalaisyhteisön välisenä valtataisteluna. Kansalaisyhteisö pyrkii säilyttämään autonomiansa ja estämään liian vahvaa keskusvaltaa alistamasta heitä. Toisaalta ilman keskusvaltaa ja sen tuomaa rakennetta ja toimintamahdollisuuksia yhteiskunnat tuppaavat jäämään hyvin alkeelliselle tasolle. Vallan keskittäminen mahdollistaa veronkeräyksen, julkisen terveydenhuollon, yleisen koulutusjärjestelmän sekä muut modernin yhteiskunnan peruspilarit. Keskusvalta on välttämätöntä, jos emme halua palata metsästäjä-keräilijä -yhteisöihin. Mutta liian vahva keskusvalta tukahduttaa kansalaisyhteisön ja johtaa autoritarismiin, jossa keskusvalta onnistuneesti alistaa yksilöt palvelemaan omia pyrkimyksiään. Pohjois-Korea, Kiina ja muut autoritaariset valtiot, jotka jatkuvasti kehittävät uusia menetelmiä ihmisten kontrolloimiseksi ovat tästä varoittava esimerkki. Historia onkin Acemoglun ja Robinsonin mukaan ollut jatkuvaa kilpajuoksua kansalaisyhteisön ja keskusvallan välillä, jossa paras lopputulos syntyy siinä kapeassa käytävässä, jossa vahva keskusvalta mahdollistaa isoja yhteiskunnallisia projekteja ja instituutioita mutta vahva kansalaisyhteisö pitää vallan aisoissa demokraattisten vaalien, mielenosoitusten, lakkojen ja riippumattoman lehdistön kaltaisten rakenteiden avulla.

Nyt olemme siis Suomen kaltaisissa vahvan demokratian tämän kilpajuoksun tämänhetkisessä huippupisteessä, jossa kansalaisten luottamus instituutioihin on poikkeuksellisen vahva, ja keskusvallan korruption aste poikkeuksellisen matala. Mutta kuten metsästäjä-keräilijä -aikana, myös nykyinen tasa-arvo on jatkuvasti uhattuna ja sen ylläpito vaatii tehokkaat rakenteet erilaisten vallankaappausyritysten tukahduttamiseksi. Unkarin, Puolan ja Turkin kaltaisissa maissa on viime vuosina otettu kriittisiä askeleita poispäin demokratiasta ja nyt jännitämme, onnistuuko ”maailman vanhimmassa demokratiassa” avoimesti demokratiaa halveksiva ehdokas uusimaan presidenttiytensä ja jatkamaan hyökkäystään järjestelmää vastaan. Politiikan tutkija Yascha Mounk esittää The People vs. Democracykirjassaan, että nykyinen demokratian kriisi on seurausta toisaalta siitä, että vauraissa länsimaissa talouskasvun hedelmät ovat viime vuosikymmeninä hyödyttäneet lähinnä kapeaa eliittiä ja toisaalta sosiaalisen median tarjoamasta nosteesta polarisaatiota, epäluuloa ja salaliittoja viljeleville näkemyksille. Jos demokratiat eivät onnistu uudelleenlunastamaan kansalaisten luottamusta ja luomaan nykyaikaan toimivia rakenteita, on vaarana valuminen takaisin totalitarismiin.

Unohdetaan siis hyvän ja pahan välinen taistelu. Se on eliitin keksimä valhe, jolla meitä pyritään saamaan taistelemaan eliitin etuja hyödyttäviä sotia. Keskitytään mieluummin siihen taisteluun, joka oikeasti ratkaisee mahdollisuutemme elää hyvää elämää vapaina kansalaisina. Niin kauan kuin on ihmisyhteisöjä, jatkuu kamppailu kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä. Nykyinen demokraattinen tapa kontrolloida valtaa ei ole itsestäänselvyys vaan vuosisatojen taistelun tulos. Ja edelleen uhattuna sekä meillä että muualla autoritääristen, valtaa tavoittelevien populistien toimesta. Muistetaan siis pysyä varuillamme ja taistellaan yhdessä sen puolesta, että myös lapsemme ja lapsenlapsemme saisivat elää vapaina eliitin riistolta. Se vaatii meiltä yhdessä pyrkimystä uudistaa demokraattista järjestelmäämme vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Yksilöinä se vaatii meiltä jokaiselta aktiivista kansalaisuutta, jossa sitoudumme ja teemme oman osuutemme demokratian puolustamiseksi niin verkossa kuin omissa yhteisöissämme.

Kahlehdittu valta. Kuva: Pixabay/Scholty1970

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta – Mitä olen häneltä oppinut?

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta. Hänen 91-vuotiseen elämänkaareensa mahtuu itsenäisen Suomen tarina pienoiskoossa, kun Lohjan kalkkitehtaalla autonkuljettana toimivan kouluja käymättömän isän poika pääsee työnantajan tuella oppikouluun ja rintamalla vietettyjen vuosien jälkeen käy Tampereen teknillisen opiston, sitten Teknillisen korkeakoulun, suunnittelee vesivoimaloiden turbiineja, myy Wärtsilän paperikoneita Kiinaan ja Brasiliaan, ja lopulta päätyy vastaperustetun Rautaruukin terästehtaan toimitusjohtajaksi neljännesvuosisadaksi, johtaen yritystä patruunamaisin ottein, käyden kauppaa niin Neuvostoliitossa kuin lännessäkin.

Minulle tuo ankarana mutta reiluna patruunana pidetty Rautaruukin johtaja näyttäytyi eläkkeellä olevana vaarina, jonka verstaalla rakennettiin uitettavia puuveneitä, joka auttoi meidät alkuun postimerkkien keräilyssä ja esitteli mittavaa kokoelmaansa, joka tarjosi kovan hiihtokirittäjän vielä viisitoistavuotiaanakin Ylläksen Kotamajan lenkkiä kiertäessämme ja joka aterioilla ja saunassa oli armoitettu jutunkertoja, jolla aina riitti kaskuja ja tarinoita, joilla pitää tunnelmaa yllä.

Vaari oli minulle aina jonkinlainen esikuva. Hänessä oli jotakin sellaista suoraselkäistä karismaa, joka sai kuuntelemaan hänen neuvojaan ja näkemyksiä tarkkaan. Hän oli kiertänyt maailman kaikki kolkat, hiihtänyt Kekkosen ja rajavartijoiden kanssa paukkupakkasilla, ollut paikan päällä Meksikon olympialaisissa kun Bob Beamon hyppäsi ennätyshyppynsä. Hänen tarinoissaan Suomen lähihistoria Neuvostoliittoineen ja jälleenrakennuksineen, puhumattakaan sodasta, tulivat elävänä eteeni. Hän oli tarkkanäköinen maailmantapahtumien seuraaja, joka EU-kansanäänestyksen alla totesi että hänen ikäisensä eivät saisi äänestää kun eivät he tämän päätöksen seurauksia ehtisi kuitenkaan samalla tavalla kokea kuin nuoremmat. Tehtaanjohtajana hän oli ollut vaativa ja enimmäkseen kokenut tietävänsä alaisiaan paremmin miten asiat tulee tehdä – mutta hän oli myös reilu, sanansa mittainen mies, joka välitti heidän hyvinvoinnistaan, pyrki turvaamaan työpaikat myös vaikeampina aikoina ja tuli hyvin juttuun esimerkiksi legendaarisen pääluottamusmiehen ja vähemmistökommunisti Asser Siuvatin kanssa. Vaikka he istuivat neuvottelupöydän eri puolilla sadoissa lakkotilanteissa, oli heillä vahva keskinäinen kunnioitus ja Helgen hautajaisissa yhden koskettavimmista puheista piti nimenomaan vakaumuksellinen kommunisti Siuvatti.

Nyt Helgen satavuotispäivän kunniaksi päätinkin miettiä mitä olen häneltä erityisesti oppinut. Eli missä omissa elämänasenteissani hänen perintönsä elää erityisen voimakkaasti.

Vahva tavoitesuuntautuneisuus

Helge oli äärimmäisen kunnianhimoinen, haasteita rakastava projekti-ihminen. Lapsena päivät täyttyivät urheilusuorituksista, sipulin kasvattamisesta ja myynnistä, radioiden ja teknisten laitteiden rakentamisesta yhdessä isän kanssa ja muista töistä. Sodan jälkeen hän teki täyspäiväistä työtä Tampellalla, töistä kotiin tullessaan leikki vähän aikaa esikoisen kanssa. Ja vaimon ja lapsen nukahdettua opiskeli myöhään yöhön. Vaikka työviikko oli kuusipäiväinen eli opiskeluun oli aikaa vain iltaisin ja sunnuntaisin niin hän silti valmistui Teknillisestä korkeakoulusta erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Rautaruukin toimitusjohtajana hän uhrasi itsensä kokonaan työlleen. Hän oli aamulla usein ensimmäinen toimistolla ja illalla viimeisenä sammutti valot. Hän eli työlleen ja paloi sille haasteelle, jonka Suomen ensimmäisen terästehtaan rakentaminen ja johtaminen tarjosi. Eläkkeellä hän matkusti jatkuvasti, hiihti talvisin päivittäin, rakensi verstaallaan puuveneen. Vielä yhdeksänkymppisenäkin muistan kuinka isoäitimme Anna pyrki jatkuvasti keksimään Helgelle uusia projekteja, koska mies ei osannut olla toimettomana. Yhdeksi viimeiseksi jäi puisten pienoistuulimyllyjen rakentaminen kaikille yhdeksälle lapsenlapselle. Se on edelleen olohuoneessamme. Pohjaan on kirjoitettu ’muistoksi myllyn tekijältä, isoisältä’.

Helgeltä olen perinyt tietyn kunnianhimoisuuden, halun ottaa isoja haasteita vastaan ja osoittaa että pystyn ne selättämään. Kun yhdeksäntoistavuotiaana ajattelin ryhtyväni IT-alan yrittäjäksi oli tavoitteena että eka firma on myytynä kaksikymmentäviisivuotiaana. Kun tulevaisuudensuunnitelma vaihtui tutkijan ammattiin niin tavoitteena oli alusta lähtien päästä tekemään yhteistyötä oman alani kansainvälisesti johtavien tutkijoiden kanssa. Kun päätin ryhtyä tietokirjailijaksi niin alusta lähtien ajatuksena oli että Suomi ei tarjoa riittävästi haastetta vaan tavoitteena on oltava englanninkielisille markkinoille pääsy ja New York Times –bestsellerin kirjoittaminen. Eli tietty rautainen itsetunto joka saa uskomaan omiin kykyihin ja asettamaan tavoitteet erittäin kunnianhimoisiksi ja sitten tekemään määrätietoisesti vuosikausia töitä näiden tavoitteiden eteen – tämän ominaisuuden olen perinyt Helgeltä vaikka suuntaankin sen varsin erilaisille ammatillisille areenoille.

Image

Porojärven teltassa hiihtolenkin jälkeen 1980 tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen vieressään vuorineuvos Helge haavisto.

Halu palvella isänmaata

Isänmaa kutsui Helgeä ensimmäisen kerran yhdeksäntoistavuotiaana Talvisodan puhjetessa. Hän lähti rintamalle, oli jatkosodassa Syvärillä, meni naimisiin vihkilomalla Anna Salosen kanssa, ja tuli takaisin muutaman urhoollisuusmitalin kanssa ja reserviupseerikoulun käyneenä. Helge ei sodasta oikeastaan koskaan meille lapsenlapsille paljoa puhunut. Mutta useampana itsenäisyyspäivänä kävimme hänen luonaan katsomassa Edwin Laineen Tuntemattomaan Sotilaan, jossa yhteydessä hän saattoi muutaman tarinan kertoa korsujen meiningeistä.

Isänmaa kutsui Helgeä toisen kerran vuonna 1959 kun kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen kysyi häntä juuri perustettavan terästehdas Rautaruukin toimitusjohtajaksi. Helge oli siinä vaiheessa noussut 39-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi ja Wärtsilän tekniseksi johtajaksi. Kaikki neuvoivat häntä kieltäytymään: Palkka olisi puolet pienempi, koko terästehdashanke oli monien mielestä tuomittu epäonnistumaan ja valtioyhtiön johtamiseen liittyvät poliittiset ristituulet tekisivät itsenäisen johtamisen hankalaksi. Mutta Helge teki päätöksensä, tapansa mukaan, varsin nopeasti. Tässä olisi sellainen ainutlaatuinen haaste ja mahdollisuus palvella isänmaata että ei siitä voi kieltäytyä. Seuraavan neljännesvuosisadan hän johti Rautaruukkia – ja aikalaistodistusten mukaan terästehtaasta tuli yllättävä menestystarina ja tärkeä tuki suomalaiselle teollisuudelle.

Minulle on juurtunut tästä vahva halu palvella Suomea. Haluan antaa oman panokseni yhteiskunnalliseen keskusteluun, Suomen kehittämiseen ja siihen työhön, jonka kautta tästä maasta tehdään entistäkin parempi paikka ihmisille asua ja elää. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tämä ei tarkoita ulossulkevaa patriotismia vaan Suomesta huolta pitävää uusisänmaallisuutta, jossa suomalaisuus määrittyy halusta palvella yhteisiä arvojamme. Minä olen Suomelle velkaa sen että sain ilmaisen laadukkaan koulutuksen ja terveydenhuollon, sain kasvaa ilman sortoa toimivassa ja korruptoitumattomassa yhteiskunnassa, jota johdetaan demokraattisesti. Tämä on valtava etuoikeus ja jotain mitä sain täysin ilman omaa ansiotani. Tätä kunniavelkaa haluan parhaani kykyni mukaan maksaa isänmaalle takaisin.

Innostus tekemiseen

Kun kysyin jo eläkkeellä olevalta entiseltä toimitusjohtajalta hänen johtamisfilosofiastaan niin hän sanoi että tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen työtehtävä josta hän on innoissaan. Kun se löytyy niin ei tarvitse hirveästi johtaa vaan työ vetää ihmistä puoleensa. Hän oli itse tästä esimerkki: Tarmokas ja työlleen kaikkensa antava mutta ei ulkoisesta pakosta vaan koska hän oli innoissaan niistä haasteista joita vaativa työ tarjosi. Helgen ja muiden läheisten kautta opin että työ ei ole mikään inhottava pakko, jota tehdään kun ei muuta voi. Vaan parhaimmillaan se voi olla elämään sisältöä tuova innostava haaste, jossa päästä omaa osaamistaan käyttämään ja kehittämään. Tämä perintö näkyy tietysti omassa työssäni, josta olen päivittäin innoissani. Mutta myös tutkimusaiheissani, joista yksi keskeinen on nimenomaan sisäinen motivaatio. Olen sekä tutkinut että kirjoittanut suurelle yleisölle siitä miten tuetaan ihmisen innostusta omaan työhönsä. Eli tältä osin olen tätä osaa Helgen johtamisfilosofiasta kehittänyt eteenpäin tehdäkseni suomalaisesta työelämästä sisäisesti motivoivampaa. Samalla omasta työstäni suuresti nauttien.

Image-1

Raahen terästehtaalla 1984 Helge lapsineen ja lapsenlapsineen. Helge kolmas vasemmalta kädet minun harteillani.

Sukupolvensa edustajana Helge ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai niitä näyttämään. Hän näytti tunteensa ja välittämisensä tekemisen kautta. ’Kaikkea hyvää’ Helge aina sanoi viimeisinä vuosina heiltä lähtiessäni, sen enempää ei tunteiltu. Vaikka toivon että tältä osin olen vähän parempi – erityisesti isän roolissa – niin en minäkään ole mikään erityisen hyvä tunteista puhuja. Jätetään siis korulauseet tähän. Sen sijaan tapani kunnioittaa isoisääni, joka tänään olisi sata vuotta täyttänyt, tulee toivottavasti esiin tekemisessäni. Siinä haluan jatkaa hänen perintöään. Haluan tehdä työtä, josta olen innostunut, haluan tehdä sitä tarmokkaasti, kunnianhimoisesti ja tavoiteorientoituneesti voidakseni palvella Suomea ja maailmaa. Näin toimiessani uskon parhaiten vieväni eteenpäin sitä perintöä jonka olen vaariltani, Helgeltä, saanut.

Hällä väliä, laumasuoja, tukahdutustanssi vai totaalitukahdutus – Suomen neljä exit-strategiaa koronaepidemiasta

Mitkä ovat Suomen mahdolliset strategiat koronaviruksesta selviämiseen? Lopullisen exitin tarjonnee vasta rokote, sitä ennen perusvaihtoehtoja on ymmärtääkseni neljä:

Hällä väliä –strategia: Annetaan viruksen levitä vapaasti ilman mitään rajoituksia välittämättä siitä että tehohoitokapasiteetti ylittyy ja sen seurauksena kuolleisuus räjähtää käsiin.

Laumasuoja –strategia: Annetaan viruksen levitä mutta kontrolloidusti ja hallitusti jotta epidemia ei räjähdä käsiin. Samalla suojataan riskiryhmiä. Tavoitteena on että riittävän moni saa sairastamisen kautta immuniteetin, jotta viruksen seuraava, syksyllä odotettavissa oleva, aalto olisi pienempi. Ja pitkällä tähtäimellä laumaimmuniteetti mahdollistaisi kaikkien rajoitteiden poistamisen.

Tukahdutustanssi –strategia: Pyritään saamaan tartunnat lähelle nollaa Suomessa ja sen jälkeen testaa, jäljitä, eristä ja hoida –periaatteella pyritään tukahduttamaan kaikki alkavat uudet leviämisketjut, jotta muu yhteiskunta voisi pyöriä normaalisti.

Totaalitukahdutus- strategia: Pyritään tiukoilla eristämistoimenpiteillä kitkemään virus kokonaan pois maasta. Sen jälkeen jatketaan rokotteen saamiseen asti niin tiukkoja rajoitteita – erityisesti rajojen kiinnipitämistä – että virus ei pääse Suomeen uudestaan.

Mikä näistä vaihtoehdoista tulisi sitten valita?

Hällä väliä –strategiaa ei kannattane kukaan nyt kun Pentti Linkola on poistunut keskuudestamme.

Totaalitukahdutus –strategia vaikuttaa epärealistiselta. THL:n Mika Salmisen mukaan se edellyttäisi että Suomesta ”ei ole mitään yhteyksiä muualle maailmaan lainkaan siihen asti, kunnes meillä on täydellisesti toimiva rokote, joka on kaikille voitu antaa.” Vaikka lausunto kuulostaa liiankin totaaliselta niin on totta että voi olla hyvin vaikea estää sitä etteikö virus jotakin kautta luikahtaisi takaisin yhteiskuntaamme ja aloittaisi uutta epidemiaa.

Ääripään strategioiden ollessa epärealistisia jäljelle jää siis laumasuoja –strategia ja tukahdutustanssi –strategia.

Suomen hybridistrategia vaikuttaa olevan jotain näiden kahden väliltä. Toisaalta kielletään että tavoitellaan laumasuojaa ja puhutaan testaa-jäljitä-eristä-hoida –periaatteesta (mikä viittaa tukahdutustanssiin). Toisaalta puretaan rajoituksia ja sanotaan suoraan että tavoitteena ei ole enää tartuntatapausten vähentäminen (mikä viittaa laumasuojaan). Pääministeri Sanna Marin määritti tämän kultaisen keskitien strategiaksi.

Mutta onko keskitie realistinen strategia? Pahimmillaan se on oikeastaan vain hitaampi laumasuoja-strategia: Taudin annetaan edelleen levitä läpi väestön – mutta koska se tapahtuu hitaammin niin rajoitustoimia joudutaan jatkamaan pidempään. Eli lopulta saavutetaan sama tulos sairastumisten ja kuolleisuuden osalta kuin laumasuoja-strategiassa mutta pidemmästä kokonaiskestosta johtuen huomattavasti suuremmalla hinnalla mitä tulee yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haittoihin.

Ongelmallisinta Suomen strategian osalta on kuitenkin se että ei tunnuta tunnistavan että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa.

Exit sign I Pixabay

Martti Hetemäen vetämän exit- ja jälleenrakennustyöryhmän raportissa – johon hallitus ilmoittaa linjansa pitkälti nojaavan – tukahdutusstrategia ohitetaan ilman analyysia. Sadan sivun raportissa kyseistä strategiaa käsitellään vain kahden lauseen verran: ”Epidemian väliaikainen tukahduttaminen (niin että tartuntoja ei enää syntyisi) saattaisi olla mahdollista, jos nykyisiä rajoitustoimia jatkettaisiin täysimääräisinä useita kuukausia eteenpäin. Koska pandemia on globaali, epidemian uudelleenkäynnistymisen uhka olisi kuitenkin pysyvä eikä rajoituksista voitaisi luopua hyvin pitkään aikaan, vaan niitä pitäisi jatka jopa vuosien ajan.”

Koska tämä ”ei ole Suomelle realistinen vaihtoehto”, raportti on sitä mieltä että taudin leviämistä ei tule liikaa hidastaa. Eli käytännössä suosittelee hyvinkin laumasuoja-henkistä strategiaa: ”Hallittu muttei liian voimakas hidastaminen, jolla ehkäistään terveyden huollon ylikuormittumista ja sen aiheuttamia terveyshaittoja ja ylikuolleisuutta, on strateginen tavoite, jonka avulla lopulta voidaan kaikista rajoituksista luopua ilman suurta uuden epidemia-aallon riskiä.”

Paitsi että on hämmentävää että koko tukahdutus-vaihtoehto voidaan sadan sivun raportissa ohittaa kahdella lauseella, vaikuttaa vahvasti siltä että kirjoittajat eivät ole tunnistaneet että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa. Jälkimmäisestä strategiasta, tukahdutustanssista, ei raportissa puhuta mitään.

Silti juuri tukahdutustanssi vaikuttaa olevan se vaihtoehto, johon moni maa tällä hetkellä tähtää. Tukahduttamisen strategiaa ajaa eilen julkaistun suomalaisten tutkijoiden avoimen kirjeen mukaan ainakin Taiwan, Uusi-Seelanti, Australia, Hong Kong, Itävalta, Kreikka ja Islanti. Vietnamissa, jossa asuu lähes sata miljoona ihmistä, ei ole raportoitu vielä yhtäkään koronakuolemaa. Osa näistä maista on akuutin virusuhan väistyttyä jo voinut avata yhteiskuntaa monin osin takaisin kohti normaalia.

En ole epidemiologi enkä pysty arvioimaan voiko tukahdutustanssi strategiana toimia. Mutta onnistuessaan se tuntuu selkeästi parhaalta vaihtoehdolta: Yhteiskuntaa voidaan avata huomattavasti nopeammassa tahdissa kuin laumasuoja-strategiassa, ihmisten ei tarvitse pelätä tartuntoja ja siten he myös uskaltavat avatussa yhteiskunnassa käydä esimerkiksi ravintoloissa ja tavata toisiaan. Samalla riskiryhmien kuolleisuus jää huomattavasti pienemmäksi.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä että tukahdutusstrategia on sivuutettu ilman kunnon analyysiä. Hetemäen raportin lisäksi tämä näkyy Mika Salmisen tuoreessa lausunnossa jossa hän kertoo että tukahduttamisen mahdottomuuden tämän tyyppisten epidemioiden kohdalla ”voi lukea ihan oppikirjoista.”

Johtavassa tieteellisessä Science-journaalissa 8.5 julkaistu analyysi pyrkii arvioimaan miten kännykkäsovellukseen perustuva tartuntaketjujen jäljittäminen vaikuttaa mahdollisuuteen tukahduttaa koronaviruksen kaltaista tautia. Johtopäätöksenä on että perinteinen manuaalinen kontaktien jäljittäminen on liian hidasta ja epävarmaa jotta sen avulla voitaisiin saada tautia kuriin: Siitä kun ihmisellä diagnosoidaan virus saattaa mennä useita päiviä ennen kuin hänen altistamiaan ihmisiä saadaan varoitettua ja monia ei saada varoitettua lainkaan. Siksi kyseisellä strategialla ei saada koronavirusta tukahdutettua. Mutta kännykkäsovellus muuttaa yhtälön radikaalisti: Diagnoosin saamisen jälkeen ei kestä kuin muutama tunti niin henkilön altistamat yksilöt on kontaktoitu jolloin heidät voidaan huomattavasti todennäköisemmin diagnosoida ja eristää ennen kuin he itse alkavat tautia levittämään.

Siksi artikkelin kirjoittaneet tutkijat näkevät että riittävän monen ihmisen käyttämän kännykkäsovelluksen avulla viruksen leviäminen voitaisiin varsin tehokkaasti tukahduttaa.

Oppikirjoista voi siis varmasti lukea että totaalitukahdutus strategiana ei toimi. Mutta oppikirjoja selaamalla ei voi tehdä johtopäätöksiä tukahdutustanssin toimivuudesta strategiana, koska oppikirjat ovat sen osalta auttamatta vanhentuneita: Kyseinen strategia perustuu innovatiivisiin ratkaisuihin joita kehitetään ja testataan juuri nyt.

Tukahdutustanssissa ei siis oleteta että yhtäkään uutta tartuntatapausta ei tulisi. Sen sijaan mobiilisovellukseen perustuvan altistumisketjujen jäljittämisen, kohdennetun satunnaistestauksen ja muiden toimenpiteiden avulla uudet tartuntaketjut onnistutaan pitämään kurissa niin että yhteiskunta ympärillä voi toimia normaalisti ja riskiryhmien ei tarvitse elää eristyksissä.

Vielä lopuksi haluan korostaa että minulla ei ole asiantuntemusta sanoa onko tukahdutustanssi realistinen strategia vai onko laumasuojaan pyrkiminen ainoa vaihtoehtomme. Molempia vaihtoehtoja kannattaa analysoida. Se mikä on ongelmallista on että tällä hetkellä ei ole näkyvissä että Suomessa oltaisiin aktiivisesti analysoitu tukahdutustanssi-strategiaa. Jos käy myöhemmin ilmi että tukahduttamisstrategiaan turvautuneet maat onnistuvat tavoitteessaan, niin en haluaisi olla se päättäjä joka joutuu toteamaan että hänen valintansa johti siihen että Suomessa kuoli huomattava määrä ihmisiä koronavirukseen samaan aikaan kun pitkään jatkuneet rajoitustoimet ajoivat koko talouden lamaan. Ja kaikki tämä olisi ollut vältettävissä mutta kun ei edes yritetty selvittää toisenlaisen strategian mahdollisuutta.

Eli vaatimaton vaatimukseni on että tukahdutustanssi strategiana otettaisiin vakavasti ja sen tutkimiseen panostettaisiin tosissaan. Vaikka siinä onnistuminen maksaisi kymmeniä miljoonia ja vaatisi lakien muokkaamista, on tämä pieni hinta verrattuna mitä strategian onnistumisella voidaan voittaa: Miljardeissa laskettavat pienemmät taloudelliset haittavaikutukset ja tuhansissa laskettavat pienemmät koronakuolemien määrät. Minusta tämä on ihan tutkimisen arvoinen vaihtoehto.

car-park-960796_1280

Luottamus-faktori – sen ansiosta me suomalaiset yhdessä selätämme koronaviruksen

Nyt alkaa jo näyttää selvältä että rajoitustoimet ovat purreet Suomessa ja koronaepidemian eksponentiaalinen kasvu on saatu pysäytettyä. THL:n terveysturvallisuusosaston johtajakin Mika Salmelainen kommentoi että ”voidaan jo aika varmasti sanoa, että rajoitukset ovat selvästi hidastaneet kehitystä.”

Tästä kiitos suomalaisille. Olen nimittäin aika varma että erilaiset epidemologiset mallit viruksen leviämisestä eivät ottaneet huomioon erästä suomalaisen yhteiskunnan erityispiirrettä: luottamusta. Suomalaiset luottavat viranomaisiin ja toisiinsa vankemmin kuin melkeinpä missään muualla maailmassa. Kun kansainvälisissä vertailuissa kysytään luotatko toisiin ihmisiin, luotatko poliisin tai luotatko poliittiseen järjestelmään, on Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa maailman kärjessä. Kun liikennevalo on punainen ja tie tyhjä, niin en usko löytyvän montaa maata jossa niin moni kävelijä odottaa tunnollisesti valojen vaihtumista.

Siksi kun meillä hallitus kehottaa kansalaisia pysymään kotona ja välttämään turhia sosiaalisia kontakteja, niin suomalaiset todennäköisesti tottelevat paremmin kuin melkeinpä mikään muu kansa. Siksi meillä ei tarvitse uhata valtavilla sakoilla ja vankeustuomioilla vaan voidaan luottaa ihmisten omaan järkeen. Tämä ei tietystikään tarkoita etteikö meilläkin olisi ihmisiä, jotka piittaamattomuuttaan tai tietämättömyyttään rikkovat kaikkia kieltoja. Varmasti on. Mutta Suomessa heitä on mitä todennäköisimmin vähemmän kuin muualla ja siksi erilaiset ohjeet, kiellot ja muut toimenpiteet tehoavat täällä paremmin kuin muualla.

Eli hyvää duunia ihmiset. Hyvä suomalaiset. Yhdessä me onnistumme tässä.

Nyt vain jatketaan samalla tavalla. Mitä paremmin me tässä toimimme, sitä aiemmin pääsemme rajoituksia purkamaan. Tanskassa pääministeri jo lupaili että ”jos numerot pysyvät vakaina kahden seuraavan viikon ajan, hallitus alkaa avata yhteiskuntaamme asteittain, hiljaisesti ja hallitusti pääsiäisen jälkeen.”

Jaksetaan siis vielä. Pestään käsiä, vältetään turhia kohtaamisia, pysytään kotona. Näytetään maailmalle miten homma voidaan hoitaa silloin kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

248681

Akseli Gallen-Kallela: Pirtin salvoksella, 1906. Kansallisgalleria.

Valtiovalta, lääkärit ja riskiryhmät luottavat nyt sinuun – Näytetään yhdessä että me suomalaiset olemme luottamuksen arvoisia karanteenin ylläpitämisessä

Kun New York Times:in toimittaja kysyi minulta torstaina miten Suomi on reagoinut koronavirusepidemiaan, vastasin että meillä on vahva keskinäinen luottamus, jonka ansiosta ihmiset ovat sitoutuneet yhteisen päämäärän – tartuntojen vähentämisen – saavuttamiseen ja keskinäiseen auttamiseen.

Viimeisen viikon aikana on käynyt yhä selvemmäksi että ainoa tapa välttää Italian Lombardian kaltainen terveydenhoitojärjestelmän ylikuormittuminen ja kuolleisuus ovat massiiviset eristäytymistoimenpiteet. Suomessakin suljettiin koulut, kiellettiin yli kymmenen hengen kokoontumiset, suljettiin rajat ja otettiin valmiuslaki käyttöön.

Toivoa luo tieto siitä, että tarpeeksi jyrkillä toimenpiteillä epidemia on mahdollista pysäyttää. Wuhanin alueella – josta epidemia lähti liikkeelle – tartunnat ovat käytännössä lakanneet. Myös Etelä-Koreassa parin viikon takaisen tartuntapiikin jälkeen tilanne näyttää nyt olevan hallinnassa.

Ratkaisevaa on viruksen tartuntakerroin eli kuinka monta uutta henkilöä yksi sairastunut tartuttaa. Kun jokainen tartunnan saanut tartuttaa kaksi tai kolme uutta henkilöä, kasvaa epidemia eksponentiaalisesti kun tartuntamäärät kaksinkertaistuvat joka kolmas päivä – tämä oli tilanne Suomessa ja muualla ennen karanteenin alkua. Kun eristämistoimenpiteet tiputtavat kertoimen alle yhden, alkaa tartunnan saaneiden määrä vähetä. Wuhanissa tämä luku saatiin tiputettua 0,3:n paikkeille ja tartunnat lähtivät jyrkkään laskuun. Kun eristäminen on tarpeeksi tehokasta, voidaan osa pakkokeinoista purkaa varsin nopeasti ja elämä voi palata kohti normaalia uomaansa.

Nyt on Suomessakin onneksi otettu vahvat keinot käyttöön ja parin viikon sisällä näemme ovatko ne riittävän tehokkaat, jotta tartuntamäärät lähtevät laskuun.

Suomen mallissa erityistä on ollut valtiovallan luottamus meihin kansalaisiin. Kiinassa karanteenivalvonta ja rangaistukset olivat autoritääriselle valtiolle tyypillisesti totalitaristisia – yksilönvapauksia ei liikaa kunnioitettu. Myös Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa on otettu kovat pakkokeinot käyttöön karanteenin varmistamiseksi: Ulkonaliikkumiskielto sakkorangaistuksen uhalla, jota poliisit valvovat. Ulkona voi liikkua vain apteekissa ja ruokakaupoissa käymisen kaltaisesta pätevästä syystä. Näihin jyrkkiin toimenpiteisiin jouduttiin koska kansalaiset eivät noudattaneet aiempia kehotuksia välttää kokoontumisia.

Me suomalaiset saamme toistaiseksi käyttää omaa järkeämme karanteenin ylläpitämiseksi. Metsään voi mennä kävelylle, lasten kanssa voi pelata palloa pihalla, rantaan voi mennä kalastamaan. Ravintoloita ei ole vielä pakkosuljettu. Hallitus luottaa siihen että tarpeeksi moni meistä osaa vapaaehtoisesti noudattaa karanteenimääräyksiä, jotta epidemia saadaan kuriin.

On kuitenkin selvää että maan johto seuraa tällä hetkellä tarkasti tilanteen kehittymistä. Jos liian moni heiluu iltaisin baareissa, notkuu kauppakeskuksissa tai muuten laiminlyö karanteenin, niin olemme kohta Italian ja Kiinan tiellä: Pakkokeinoilla, poliisivalvonnalla ja sakoilla työnnetään ihmiset koteihin.

”Olemme antaneet suositukset siitä, että nyt pitää välttää kaikenlaisiin porukoihin ja lähikontakteihin hakeutumista. Seuraamme, noudatetaanko nykyisiä kieltoja. Jos ei, joudumme lähtemään kovempiin toimenpiteisiin ja harkitsemme myös ulkonaliikkumiskieltoon tiukennuksia.”- Pääministeri Sanna Marin

Seuraavat päivät ratkaisevat. Sinun velvollisuutesi on pitää huolta että et ole se heikko lenkki, jonka kautta virus leviää. Sinuun kansalaisena luotetaan että osaat toimia järkevästi ja eliminoida toiminnastasi tartunnan paikat.

Nyt on meidän suomalaisten aika näyttää että olemme tämän luottamuksen arvoisia. Nyt voimme näyttää että meillä puhalletaan yhteen hiileen ja osataan noudattaa karanteenia ilman tarvetta laajamittaiseen poliisikyttäämiseen ja rankaisemiseen.

Luottamus on paras aseemme tässä kriisissä. Tämän mielipiteeni kanssa en ole yksin. Kansalaisten kokeman luottamuksen merkitystä korosti esimerkiksi Jeffrey Sachs, yksi Yhdysvaltain johtavista taloustieteilijöistä, perjantaina World Happiness Reportin julkaisutilaisuudessa. Tilaisuuteen osallistuneiden käyttäytymistieteilijöiden katseet kääntyivät Pohjoismaihin. Meillä on tutkitusti vahvempi luottamus instituutioihin ja kanssaihmisiin kuin missään muualla. Nyt meillä on mahdollisuus näyttää maailmalle että täällä asuu niin järkevää ja viranomaisiin luottavaa kansaa, että pystymme pysäyttämään epidemian ilman totalitaristisia pakkokeinoja.

”Joko me kaikki ymmärrämme, että meidän on kontrolloitava itseämme, tai sitten armeijan on puututtava asiaan… koska meidän on pysäytettävä tämä pandemia” – Rooman pormestari Virginia Raggi

Epidemian pysäyttämiseksi on kaksi vaihtoehtoa: Joko ryhdymme vapaaehtoisesti riittävän tehokkaisiin eristämistoimenpiteisiin käyttäen omaa järkeämme. Tai sitten meidät pakotetaan siihen. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa menee pesuveden mukana järki: Poliisi ei voi tietää rikotko ulkonaliikkumiskieltoa mennäksesi metsäkävelylle vai kapakkaan – molemmissa tapauksissa rapsahtaa sakko. Tätä meistä kukaan ei varmasti halua. Siksi meidän pitää pystyä nyt yhdessä osoittamaan että pystymme vapaaehtoisesti toimimaan järkevästi ja tartuntaketjut pysäyttävästi.

Eli pestään käsiämme, avataan ruokakaupan ovi kyynärpäällämme tai hanskoilla, pidetään etäisyys toisiimme, vältetään turhia kokoontumisia, pidetään lapsemme poissa kouluista. Noudatetaan viranomaisten ja lääkäreiden ohjeita. Näin voimme yhdessä katkaista viruksen leviämisen.

Samalla autetaan toinen toisiamme. Riskiryhmässä olevat tarvitsevat jonkun tuomaan heille ruokaa ja muita välttämättömyyksiä koteihinsa. Moni on karanteenin vuoksi menettänyt elinkeinonsa ja moni yritys ja yrittäjä on ajautumassa konkurssiin. Vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja monet muut ryhmät jäävät karanteenin vuoksi yksin. Nyt tarvitaan apua sekä valtiovallalta että meiltä kanssakansalaisilta. Tässäkin Pohjoismailla on mahdollisuus näyttää vahvuutensa. Kun kansalaisten sosiaalista pääomaa EU-maissa tarkasteltiin kolmella mittarilla – ihmisten kokema yhteys toisiinsa, hyvät sosiaaliset suhteet ja yhteisen hyvän arvostus – niin Suomi yhdessä Tanskan ja Ruotsin kanssa olivat mittauksen kärjessä. On ollut ilahduttavaa nähdä kuinka paljon naapuriapua, kampanjoita, sovelluksia, avuntarjoamisalustoja ja muita ruohonjuuritason keinoja auttaa toinen toista on jo nyt ilmaantunut meidän kaikkien käyttöön. Me selviämme tästä yhdessä, toinen toistamme auttaen.

Vielä ei tiedetä kuinka rajusti virus iskee Suomeen ja miten terveydenhoitojärjestelmämme tämän kestää. Sairastuneiden ja kuolleiden määrää en uskalla ennustaa.

Mutta uskallan ennustaa että kun toimimme yhdessä, toisiamme auttaen ja yhteen hiileen puhaltaen, niin yhteisönä tulemme ulos tästä kriisistä entistä vahvempana. Olemme tämän epidemian edessä kaikki samassa veneessä. Jokainen voi omalla toiminnallaan olla mukana pelastamassa ihmishenkiä. Autetaan siis toisiamme. Ja tehdään seuraavina viikkoina kaikkemme, jotta yhdessä saamme epidemian pysäytettyä.

Valtiovalta, vanhukset, riskiryhmät, lääkärit ja koko terveydenhoitojärjestelmä luottavat nyt sinuun: toimi siis järkevästi ja tee oma osuutesi epidemian pysäyttämiseksi.

6475 . N150189

Potilaita ja sairaanhoitaja sotasairaalassa. Kannisto Väinö, 1941–1942. CC BY 4.0.

Hyvinvointitalous ei ole hyvinvointia talouskasvun lähteenä vaan hyvinvoinnin asettamista talouden edelle

Miten kansalaisten hyvinvointia Euroopan Unionissa edistetään? Onko se kaiken politiikan päämäärä vai jääkö se taloudellisten tavoitteiden jalkoihin? Miten hyvinvointia parhaiten mitataan? Nämä kysymykset mielessäni osallistuin Sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään, Suomen EU-puheenjohtajuuteen liittyvään High-Level Conference on the Economy of Wellbeing –konferenssiin. Kahden päivän ajan kuuntelin Finlandia-talolla ministereitä, korkean tason virkamiehiä ja erinäisiä asiantuntijoita. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin on todettava, että on hienoa että sosiaali- ja terveysministeriö on nostanut hyvinvointitalouden – economy of wellbeing – EU-tason agendalle. Tämän kattokäsitteen alla puhuttiin monista tärkeistä asioista: koulutuksen merkityksestä, heikommista huolehtimisesta, kestävästä kehityksestä, sukupuolten tasa-arvosta ja muista tärkeistä teemoista. Hyvinvointitalous tarjoaa mahdollisuuden näiden teemojen, joissa Pohjoismaat ovat tyypillisesti edelläkävijöitä, viemistä koko EUn agendalle.

Samalla itse hyvinvointitalous – Soste:n lanseeraama käsite joka nyt on STM:n toimesta viety EU-tasolle – tuntui tarkoittavan kahta eri asiaa. Toinen tulkinnoista oli maltillisempi, toinen radikaalimpi.

Maltillisempi hyvinvointitalouden tulkinta pyrkii korostamaan hyvinvoinnin ja talouskasvun välistä hyvän kehää. Hyvinvointiin panostaminen maksaa usein itsensä takaisin taloudellisessakin mielessä. Valitettavasti hyvinvointi-investoinnit nähdään liian usein pelkkinä valtion menoerinä. Panostuksia koulutukseen, ennaltaehkäisevään terveystyöhön, mielenterveystyöhön tai maahanmuuttajien integroimiseen katsotaan budjetissa menoina – ja tiukan paikan tullen niistä karsitaan. On esimerkiksi aika posketonta että EU-tasolla terveyskuluista 97% käytetään ongelmien parantamiseen ja vain 3% ongelmien ennaltaehkäisemiseen. Panostamalla ennaltaehkäisyyn voitaisiin selvästi pienentää parantamiseen tarvittavia resursseja – jotka ovat mittava osa jokaisen EU-maan kokonaisbudjetista.

Jos yritys tiukan paikan tullen lakkauttaisi tutkimus- ja tuotekehityshankkeensa kokonaan, merkitsisi tämä yrityksen hidasta näivettymistä. Yritys olisi luopunut uskostaan tulevaisuuteensa ja jäisi odottamaan saapuvaa konkurssia. Järkevät yritykset osaavatkin katsoa tuotekehitystään investointina tulevaisuuteen, ei pelkkänä menoeränä. Valtion tasolla sama koskee esimerkiksi koulutusta. OECD osoittaa konferenssia varten laatimassaan taustaraportissaan kuinka koulutuspanokset maksavat itsensä selvästi takaisin. Silti esimerkiksi Suomessa edellinen tai nykyinen hallitus ei tunnu uskaltavan nähdä asiaa näin – uusi hallitus palauttaa vain pienen osan edellisen hallituksen miljardileikkauksista. Ovatko päättäjämme lakanneet uskomasta Suomen tulevaisuuteen?

Valtiontalouden portinvartijoiden olisi siis kyettävä katsomaan hyvinvointipanostuksia investointeina, jotka maksavat itsensä takaisin. Soste:n pääekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan tällainen investointiajattelu eli vahvana Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen kun hyvinvointivaltiota rakennettiin. Valitettavasti ”1980-luvun jälkeen investointiajattelu on hiipunut ja tilalle on vähitellen hivuttautunut lyhytnäköisempi ’taloudenpidon malli’, jossa pikavoitot, epälikvidien sijoitusten välttäminen ja julkisen talouden nopea tasapainottaminen pääomamarkkinoiden lepyttämiseksi ovat johtoajatuksia.” Toivotaan että kasvava tutkimusnäyttö erilaisten hyvinvointipanostusten pitkän tähtäimen hyödyistä alkaisi vaikuttamaan myös päätöksentekoon.

 

 

Radikaalille hyvinvointitalouden tulkinnalle tämä ei riitä. Se pyrkii kyseenalaistamaan koko nykyisen paradigman, jossa talouskasvu on relevantein argumentti poliittisille päätöksille. Talous on vain väline. Ainoa todellinen päämäärä on kansalaisten hyvinvointi – kestävällä tavalla tuotettuna. Kuten Euroopan komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen asian kiteytti: ”Ihmiset eivät palvele taloutta. Talous palvelee ihmisiä.”

Reilu sata vuotta sitten kun nälkäkuolemat olivat vielä Suomessakin yleisiä, talouskasvu oli relevantti hyvinvoinnin mittari. Lisääntynyt taloudellinen toimeliaisuus – bruttokansantuotteen kasvu – kulki käsi kädessä hyvinvoinnin kasvun kanssa, kun ihmiset saivat ruokaa pöytään, katon päänsä päälle ja asfaltoidun tien työpaikalle. Tämä yhteys katkesi kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten ja tällä hetkellä talouskasvu ei tunnu vauraissa länsimaissa paljoakaan ison massan hyvinvointia parantavan. BKT tavoittaa yhä vähemmän niitä asioita, jotka ovat tavallisille ihmisille tärkeitä. Siksi politiikassa olisi tarve kääntää katse sellaisiin mittareihin, jotka mittaavat suoremmin ihmisten hyvinvointia.

Koettu hyvinvointi, ihmisten oma tuntuma siitä kuinka hyvin he voivat, on keskeinen mittari, jota enenevässä määrin on tarjottu politiikan onnistumisen mittariksi ja bruttokansantuotteen vaihtoehdoksi. Talousnobelistit Joseph Stiglitz ja Amartya Sen julkaisivat vuonna 2009 kuuluisan, Ranskan presidentin tilaaman raportin tavoista mitata hyvinvointia laajemmin kuin talousindikaattorein ja esimerkiksi OECD julkaisi 2013 painavan raporttinsa siitä miten koettua hyvinvointia tulisi mitata. Koetun hyvinvoinnin mittaaminen onkin otettu kansalliselle agendalle niin Britanniassa kuin Suomessakin ja luotettavaa kansallisen tason dataa on aiheesta tätä nykyä saatavilla huomattavasti enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jos talouskasvu ei tuota hyvinvointia – ja etenkin jos monet talouskasvua ylläpitävät toimet lisäävät eriarvoisuutta – on talouskasvuun keskittynyt politiikka ajamassa itsensä karikolle. Politiikkojen käyttämät mittarit saattavat näyttää hyviltä mutta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa, purkautuen esimerkiksi protestiäänestämiseen. Ei ihme että Trumpin ja Bolsonaron kaltaiset antipoliitikot johtavat nyt yksiä maailman suurimpia (ja eriarvoisimpia) kansantalouksia.

Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Skotlannissa on käynnissä kokeiluja, joissa poliittista päätöksentekoa pyrittäisiin tekemään suoremmin hyvinvointivaikutukset huomioiden. Nyt Suomen uuden hallituksen paaluttaessa linjauksiaan toivoisi tämän teeman nousevan riittävän vahvasti esiin myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ja päätösten vaikutusarvioissa. Sitä saa mitä mittaa. Isoja poliittisia päätöksiä tehtäessä arvioidaan rutiininomaisesti niiden talousvaikutukset. Hyvinvointivaikutusten arviointi ja seuranta tulisi nostaa yhtä tärkeään rooliin kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Vain siten varmistamme että valtio palvelee ihmisiä, ei taloutta.

Image

Ratkaiseeko Antero Vartian Compensate-säätiö ilmastomuutoksen?

carbon-chimney-clouds-39553-Pexels

Jos bisnes-luokassa lentävä eliitti alkaa kompensoida lentopäästönsä ja aamu-lattensa, niin ratkeaako sillä ilmaston lämpeneminen? Onko oikeistovihreänä profiloituneen Antero Vartian perustama Compensate-säätiö vain hyvätuloisten tapa signaloida vihreyttään samalla kun jatkavat luontoa tuhoavaa elämäntapaansa?

Viikko sitten lanseerattu Compensate on herättänyt keskustelua innostuneista kannatuspuheenvuoroista kitkerään kritiikkiin viherpesusta. Selvää toki on, että ei globaali ilmaston lämpeneminen pelkän Compensaten avulla pysähdy. Vartia itse on ensimmäisten joukossa tämän myöntämässä. Silti näen, että se on yksinkertaisuudessaan mainio työkalu, jolla voi olla kokoaan isompia kerrannaisvaikutuksia tämän globaalin ongelman ratkaisemisessa.

Mistä on kyse?

Ilmaston lämpenemisen kannalta ratkaisevaa on ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä. Se on ihmisen toiminnan seurauksena viime vuosikymmeninä rajusti kasvanut. Hiilidioksidin määrän kasvu on saatava pysähtymään, kuten kansainvälinen ilmastopaneeli on linjannut. Tähän on pohjimmiltaan tasan kaksi keinoa: Vähennetään hiilidioksidin pääsyä ilmakehään. Tai lisätään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä. Valtaosa toimenpiteistä keskittyy ensin mainittuun keinoon: Pyrimme hillitsemään saastuttavien asioiden kulutusta ja kehittämään vähäpäästöisempiä vaihtoehtoja. Yhtä olennaista olisi kuitenkin myös miettiä miten saamme liikahiilidioksidin pois ilmakehästä.

Compensate pyrkii tarjoamaan helpon ja luotettavan tavan kompensoida kulutuksessa syntyvät päästöt. Ostaessasi lentolippua, ateriaa tai bensaa voisit valita hivenen kalliimman Compensate-hinnan – viitisen senttiä bensalitrasta tai kasvisateriasta, viitisentoista liha-ateriasta. Tällä lisämaksulla pidettäisiin huolta että ilmakehästä poistetaan saman verran hiilidioksidia kuin ostoksesi sinne tupruttaa. Et pelastaisi maailmaa, mutta siivoaisit sentään omat roskasi. Sen sijaan että jätät ne muiden vastuulle.

Yksinkertaista ja helppoa. Mutta yksinään tietenkin vielä varsin pieni juttu. Jos jatkat kulutustasi kuten ennen kuvitellen että kompensoimalla omatuntosi on puhdas ja muuta ei tarvita, niin tämä ei vielä ole kovin rakentavaa.

Compensaten potentiaali piileekin kolmessa keskeisessä taustavaikutuksessa mitä sillä voi parhaimmillaan olla:

1) Kuluttajien tietoisuuden lisääminen ja asenteiden muokkaaminen

Lisämaksumahdollisuus tekee saastuttamisesi näkyväksi: Kompensaatiomaksun suuruus kertoo kuinka iso ilmastokuorma mistäkin teostasi aiheutuu. Näin tulet tietoisemmaksi mitkä vaihtoehdot ovat vähäpäästöisempiä kuin toiset. Ja kun tämä näkyy arjessasi päivittäin, niin tietoisuutesi ilmastoasioista vahvistuu. Osana kuluttajan arkea kompensaatiomahdollisuus muokkaa asenteitamme herkemmiksi tiedostamaan ilmastokuormamme. Ja näin meistä monesta tulee aiempaa halukkaampia myös kannattamaan asiaan liittyviä toimenpiteitä.

Vaikka Compensate varmasti ärsyttääkin sitä kaikkein tiedostavinta porukkaa, joka on jo tehnyt monia arkeensa vaikuttavia elämäntapamuutoksia, uskon sen pystyvän tavoittamaan ison joukon niitä, jotka ovat huolissaan aiheesta mutta eivät ole olleet valmiita radikaaleihin muutoksiin. Jos tämä porukka ei ala kuvitella että kompensaatio vapauttaa heidät vastuusta, niin tämä yksi pieni muutos voi lopulta aiheuttaa isompaakin asennemuutosta heidän viiteryhmässään. Kun he huomaavat että kaveritkin kompensoivat, tulee ilmastotiedostavista teoista ja asenteista hyväksytympiä. Ja tällä on jo vaikutusta myös siihen kuinka ilmastoprogressiivisia ehdokkaita tämä porukka äänestää seuraavissa vaaleissa.

2) Markkinoiden luominen hiilinieluille

Tällä hetkellä metsittäminen on tiettävästi tehokkain keino hiilidioksidin sitomiseen. Puut ja muu kasvillisuus sitovat ison määrän hiilidioksidia. Jos onnistuisimme luomaan riittävät markkinat hiilidioksidin sitomiseen, olisi brasilialaisten taloudellisesti järkevämpää jättää Amazonin sademetsä luonnontilaan kuin hakata se peltomaaksi. Metsittämisen mahdollisuuksia löytyy maailmalta paljon muualtakin, usein puuttuu vain taloudellinen kannustin. Myös teknologisten ratkaisujen kehittäminen kiihtyisi huomattavasti, jos investoijat näkisivät kasvavat markkinat hiilinieluteknologialle. Kustannustehokkaisiin ratkaisuihin on vielä matkaa, mutta riittävän suuri taloudellinen kannustin kiihdyttäisi niiden kehittämistä huomattavasti.

Jos Compensate tulisi osaksi globaalin tiedostavan kansanosan arkikulutusta, kanavoituisi hiilinieluihin sellaiset rahamäärät, että sekä metsittäminen että teknologiset ratkaisut etenisivät huomattavasti nykyistä nopeammin. Tällä voisi olla jo ihan globaalin tason merkitystä ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä.

3) Kynnyksen madaltaminen poliittisille ratkaisuille

En usko kuluttajan pystyvän ratkaisemaan ilmasto-ongelmaa. ”Kun ekologisuudesta tehdään kuluttamista, ovat markkinavoimat onnistuneet jo puoliksi syleilemään sen kuoliaaksi”, kirjoitin Helsingin Sanomiin jo 2007.

Tarvitaan poliittisia ratkaisuja. Ne ovat kuitenkin etenkin globaalilla tasolla edenneet tuskastuttavan hitaasti. Compensate voi madaltaa tätä kynnystä. Kun muutama huolto-asemaketju tarjoaa kompensaatiomahdollisuutta, on kynnys huomattavasti matalampi lainsäädännöllä laittaa kaikki huoltoasemaketjut tarjoamaan saman mahdollisuuden. Ja kun tarpeeksi moni kuluttaja osoittaa teoillaan kompensoivansa, on kompensaation säätäminen pakolliseksi esimerkiksi lentolippujen, polttoaineen tai vaatteiden oston yhteydessä huomattavasti helpompaa.

Compensate ei siis yksin ratkaise ilmastonmuutosta. Tarvitaan globaalin tason poliittisia päätöksiä, toimivaa päästökauppajärjestelmää ja monia muita toimenpiteitä. Mutta onnistuessaan Compensatella voi olla kokoaan suurempi vaikutus sekä poliittisen ilmaston muokkauksessa että hiilinieluteknologian kehittämisen tukemisessa. Siksi näen siinä ison potentiaalin ja yhden tärkeän palikan siinä keinovalikoimassa, jolla tämä globaali ongelma pyritään elinaikanani ratkaisemaan!

VartiaCompensate
Antero Vartia Aalto-yliopistolla 5.4 kertomassa Compensate-säätiöstään