Tieni professoriksi – Osa III: Fokusoimalla perille

Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.

Vuonna 2018 tuli täyteen kuusi vuotta väitöksestäni ja olin ehtinyt työskennellä ensiksi psykologian laitoksella, sitten teologian laitoksella ja nyt tuotantotalouden laitoksella. Julkaisuja oli kertynyt psykologiasta, organisaatiotutkimuksesta ja filosofiasta. Aloin tiedostamaan, että olisi aika tehdä valinta. Erilaiset tutkimushankkeet sun muut apurahat saattaisivat tarjota pätkittäistä rahoitusta mutta pitkäjänteinen ja kunnianhimoinen tutkimusohjelman rakentaminen vaatisi vakituisemman rahoituksen. Eli käytännössä professuurin.

Professuuri vuorostaan vaatisi, että pitäisi ensiksi päättää minkä alan professuuria tavoittelisi. Sen jälkeen pitäisi suunnata omaa tutkimusta sellaisiin teemoihin ja julkaisuihin, joiden avulla olisi paras hakija seuraavan kerran, kun kyseisen alan professuuri olisi avoimessa haussa. Jos ja kun perhesyistä professuuria tulisi lähinnä haettua Helsingistä, olisi sopivia avoimia paikkoja jaossa hyvinkin harvoin, joten valituksi tuleminen vaatisi vahvan ja sopivan julkaisuluettelon. Oli siis aika alkaa vakavasti miettiä omaa uraa.

Ehkä on syytä sanoa ääneen, että yksi seikka, joka mahdollisti näinkin pitkän harhailemisen ilman selkeää urasuunnittelua, oli se, että sain merkittävät sivutulot puheenvuoroja ja valmennuksia pitämällä Filosofian Akatemian kautta. Tutkimusrahoituksen ollessa katkolla tiesin, että pystyisin ylläpitämään samaa tulotasoa lisäämällä vain tehtäviä valmennuksia. Kun on lapsia ja asuntolaina, niin ilman tällaista taustaturvaa olisi voinut olla hyvinkin stressaavaa elää vuosia pätkätöissä. Eli vaikka tietokirjojen kirjoittamista suurelle yleisölle ei suositella (etenkään Jenkeissä) tutkijoille ennen vakituista professuuria, niin itselle niiden kirjoittaminen ja niistä poikineet pyynnöt puhua eri yrityksissä ja tilaisuuksissa mahdollistivat huomattavasti vapaamman ja stressittömämmän akateemisen polun.

Mutta tavoittelisinko professuuria filosofiasta, josta sopivasti vuonna 2019 valmistuin tohtoriksi? Filosofia oli tutkimusaloista ensi rakkauteni ja mahdollistaisi elämän peruskysymysten syvällisen pohdinnan. Vai psykologiasta, joka oli se ala, josta minulla oli (ja on edelleen) selkeästi eniten tieteellisiä julkaisuja? Vai organisaatiotutkimuksesta, josta tein ensimmäisen väitöskirjani ja jota tutkimalla ja opettamalla vuodesta 2018 alkaen ansaitsin taas palkkani?

Kolme syytä sai minut valitsemaan organisaatiotutkimuksen: Ensinnäkin en halunnut luopua poikkitieteellisyydestä, halusin jatkossakin julkaista kaikilla kolmella alalla. Ja näistä kolmesta organisaatiotutkimus suhtautui selkeästi myötämielisimmin poikkitieteellisyyteen. Siinä missä filosofian tai psykologian laitoksilla harrastuksiani kyseisten alojen ulkopuolella olisi helposti katsottu vääränä tapana käyttää aikaa, organisaatiotutkimus on aina arvostanut ja lainannut näkemyksiä, metodeja ja teemoja sekä filosofiasta että psykologiasta. Tämä on toiminut myös omalla kohdallani: Minulla on tällä hetkellä useampi organisaatiotutkimuksen julkaisu, jotka rakentavat aiempien filosofisten ja psykologisten julkaisujeni avaamien näkemysten päälle.

Toiseksi, tutkimus on edelleen se pääasiallinen intohimoni. En ollut valmis vastaanottamaan professuuria tittelin vuoksi, vaan halusin sellaisen position, jossa pääosan ajasta saisi käyttää nimenomaan tutkimuksen tekemiseen. Valitettavasti esimerkiksi Helsingin yliopiston rahoitustilanne on sellainen, että hallintohenkilökunnan irtisanomisista johtuen professorit joutuvat hoitamaan niin paljon hallinnollista työtä, että aikaa omaan tutkimukseen on hyvin vähän. Tarinat, mitä kuulin tuttujen professorien arjesta monissa suomalaisissa yliopistoissa, saivat minut päättämään, että otan vastaan vain sellaisen professuurin, jossa vapaus tehdä tutkimusta on taattu. Tuotantotalouden laitos pystyi tämän tarjoamaan – sen tiesin siellä olevien kollegoiden kertomuksista. Mutta en luottanut siihen, että Suomesta olisi löytynyt filosofian tai psykologian laitosta, jossa minulla olisi ollut riittävästi aikaa tehdä tutkimusta – ja perhesyistä valinta kohdistui nimenomaan suomalaisiin yliopistoihin.

Kolmas syy liittyi opetuksen mahdollistamaan impaktiin. Tuotantotaloudesta valmistuneet opiskelijat ovat perinteisesti sijoittuneet suomalaisen yrityselämän johtotehtäviin. Useat korkean profiilin yritysjohtajat ovat luoneet perustan tavalleen johtaa kyseisen laitoksen luennoilla. Psykologian tai filosofian laitoksilla sitä olisi enemmän saarnannut ihmisille, jotka jo uskovat samoihin asioihin kuin minäkin. Tuotantotalouden laitokselle sen sijaan päätyy opiskelemaan moni, joilla on kapeahko ihmiskuva ja kapea menestysorientaatio agendallaan. Jos onnistuisin nämä tulevat yritysjohtajat vakuuttamaan siitä, että ihmisyys, merkityksellisyys ja sisäinen motivaatio ovat teemoja, joihin heidän on syytä suhtautua vakavasti, olisi tällä merkittävä muutosvaikutus suomalaiseen työelämään – ja sitä kautta satojen tuhansien työikäisten arkeen.

Siksi tein päätöksen, että riittävä osa tutkimuksestani on suunnattava organisaatiotutkimuksen huippujulkaisuihin. Tieteen julkaisuprosessit ovat kuitenkin hitaita – ideasta valmiiseen artikkeliin menee helposti vuosi, sen jälkeen vertaisarviointiprosessi (usein parissa lehdessä) vie toisen vuoden, usein kolmannen tai neljännenkin. Siksi tämän 2019 tehdyn päätöksen hedelmät ovat alkaneet näkyä vasta vuodesta 2022 lähtien.

Ensimmäistä professuuria hain Kauppakorkeakoulun johtamisen laitokselta keväällä 2020. En itsekään uskonut mahdollisuuksiini mutta ajattelin että tämä on hyvää harjoitusta varsinaisiin hakuihin. Seuraavana keväänä hain vuorostani Tuotantotalouden laitoksen johtamisen ja organisoinnin professuuria. Pääsin kolmen hakijan shortlistalle mutta en tullut valituksi. Vaikka julkaisujeni sitaattimäärät (eli kuinka monta kertaa muut tutkijat ovat niihin omissa artikkeleissaan viitanneet) olivat suurempia kuin osalla vakituisista professoreista, varsinaista organisaatiotutkimusta oli julkaisuluettelossani vielä varsin vähän – isot sitaattimäärät tulivat lähinnä psykologian artikkeleistani.

Onneksi samaan aikaan haettiin Tuotantotalouteen myös yliopistonlehtoria ja siinä haussa olin paras kandidaatti. Niinpä aloitin 1.1.2022 yliopistonlehtorina Tuotantotalouden laitoksella. Viiden vuoden pesti tarkoitti, että ei tarvinnut enää omaa rahoitusta murehtia – pystyin fokusoimaan tutkimushankkeiden rakentamiseen, jotka mahdollistaisivat muiden palkkaamisen. Saman vuoden lopussa saimmekin Wallenbergin säätiöltä 300 000 € rahoituksen avoimen strategian tutkimiseen eli sen selvittämiseen miten tehdä strategiaa siten että työntekijät ovat prosessissa vahvasti osallisina. Tämä vahvisti fokustani organisaatiotutkimukseni puolella, mahdollisti jatko-opiskelijoiden palkkaamisen ja – koska ulkoisen rahoituksen hankkiminen on yksi professoreiden päätehtävä – näyttäisi hyvältä seuraavassa professorihaussa.

Syksyllä 2023 avautuikin seuraavan kerran itselleni relevantti professuuri Tuotantotalouden laitoksella. Valmisteltuani hakumateriaalit tiedostin, että julkaisuluetteloni ja muu CV:ni oli nyt selkeästi vahvempi kuin 2021 – tutkimuksen fokusointi oli alkanut tuottaa tuloksia. Myös käytävillä useampi kommentoi olevansa varma valinnastani. Silti, ja ehkä juuri siksi, viikot valintapäätöstä odotellessa olivat hermoja raastavia. Mutta lopulta toivomani päätös tuli: Valintakomitea oli päätynyt ehdottamaan minua professoriksi ja tiedekuntaneuvosto puolsi tätä ehdotusta.

Ehkä turhankin ilmeistä symboliikkaa voi hakea siitä, että 6.11.2023 täytin 42 vuotta ja Linnunradan käsikirja liftareille kertoo, että 42 on vastaus suureen kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Tein itsekin tästä 42:sta numeroa järjestämällä kaksikin keskustelutilaisuutta elämän tarkoituksesta Helsingin yliopistolla ja yritystoiminnan tarkoituksesta Kauppakorkeassa. No, valintakomitea teki päätöksen professuuristani 6.11 eli juuri tuona kohtalokkaana syntymäpäiväni.

Mikä sitten muuttuu nyt alkavan professuurin myötä?

Ensinnäkin työsuhteeni muuttuu vakituisesta määräaikaiseksi. Lehtorin positioni vakinaistettiin vuosi sitten – elämäni ensimmäinen vakituinen työsuhde – mutta jouduin irtisanoutumaan siitä ottaakseni professuurin vastaan. Nyt olen niin sanotussa tenure-putkessa: Reilun kolmen vuoden päästä sen hetkinen julkaisuluetteloni ja muut ansioni arvioidaan ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Sen pohjalta päätetään, saanko vakituisen professuurin vai loppuuko työsuhteeni. Monet sanovat tämän olevan tutkijan työn stressaavinta aikaa – tiedän kollegoita, joiden polku on katkennut kyseiseen arvioon – mutta toistaiseksi suhtaudun mahdollisuuksiini varsin positiivisesti.

Tärkein muutos on kuitenkin se, että professuuri mahdollistaa paremmin tutkimusryhmän rakentamisen. Yksilötuottavuuteni on varsin hyvä: Olen nopea ja hyvä kirjoittamaan ja osumatarkkuuteni journaalien suhteen on parantunut. Mutta yksin pystyy tekemään paljon vähemmän kuin porukalla. Professorina pystyy rekrytoimaan samoista aiheista kiinnostuneita jatko-opiskelijoita ja post doc -tutkijoita.

Kutsumuksellisuuden rinnalle on siis tullut ripaus uraorientoituneisuutta. Olen nyt tietoisempi siitä, mitkä artikkelit suorimmin edistävät uraani – ja minkälaista rahoitusta minun pitäisi pystyä hankkimaan voidakseni palkata enemmän tutkijoita. Mutta en edelleenkään suostu innostuksesta luopumaan. Nyt vain pyrin varmistamaan, että riittävä osa tutkimuksestani on venn-diagrammin leikkauspisteessä, jossa yhdistyy a) innostava ja b) uraa edistävä. Mutta pelkästään uraa edistävää tutkimusta en suostu tekemään. Lähinnä pyrin varmistamaan, että putkessa on riittävästi tuosta leikkauspisteestä löytyviä artikkeleita. Kun tämä on varmistettu, voin hyvällä omallatunnolla antaa itselleni luvan tehdä myös pelkästään innostavia juttuja. Tässä mielessä on vapauden ja innostuneisuuden nimissä kiva olla Suomessa, jossa rima ei ole yhtä korkealla kuin maailman yliopisto-rankingien kärkiyliopistoissa. Juuri nyt työstän esimerkiksi filosofista artikkelia siitä, onko tuoreimmilla tekoälyillä kuten Minecraftia pelaavalla Voyagerilla vapaata tahtoa. Eli poikkitieteellisyydestäkään en ole luopumassa – sivuhypyt pitkällä tähtäimellä rikastavat ja vahvistavat myös päätutkimuslinjojani.

Samalla tietysti tutkimusryhmän rakentaminen tuo vastuuta. Post-doc tutkijana en ollut vastuussa kuin itselleni. Kohta olen yhä enenevässä määrin vastuussa siitä, että nuoret tutkijanuransa alussa olevat hahmot löytävät itselleen rahoituksen ja päätyvät tekemään järkeviä asioita ja tutkimaan relevantteja aiheita. Huonoista valinnoistani tai jonkun asian laiminlyönnistä en kärsi vain minä, vaan uransa alussa oleva väitöskirjan tekijä. Heille olen sanonut, että tutkijanuran rakentamisessa ei kannata ottaa mallia omista valinnoistani. Itselleni tämä polku toimi, eikä omalle luonteelleni olisi varmaan mikään muu tie sopinut. Se ei ollut järkevin, suorin eikä etenkään turvatuin reitti professuuriin. Mutta se oli innostava, älyllisesti stimuloiva ja monipuolinen retki kaikkine sivupolkuineen. Ehkä kuudentoista vuoden seikkailujen jälkeen olen vihdoin valmis sitoutumaan.

Tieni professoriksi – Osa II: Vaellusvuodet

Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Amy Wrzesniewski on jäsentänyt, että ihmisellä on kolme tapaa suhtautua työhön: työ, ura ja kutsumus. Työ-orientaatiossa työ on tapa kerätä riittävästi rahaa toimeentuloon. Ura-orientaatiossa työ on polku menestykseen: Ihmistä kiinnostaa mahdollisuus edetä urallaan, nostaa statustaan ja katsoa kuinka pitkälle onnistuu pääsemään. Kutsumus-orientaatiossa työ on se asia, jota kaikista eniten haluaa tehdä, maksettiin siitä tai ei.

Itselleni tutkijan työ oli ensiaskelista lähtien vahvasti kutsumuksellista: En tiedä mitään parempaa kuin aloittaa aamu istumalla kahvilan pöytään ja alkaa kirjoittaa jotakin filosofista, psykologista tai suurelle yleisölle suunnattua kirjoitusta. Tämä oli totta vuonna 2008 ja se pitää edelleen paikkansa vuonna 2024 – usein nytkin kirjoittamista aloittaessani muistutan itseäni siitä kuinka kiitollinen voin olla, että saan tehdä tätä työkseni. Jos tililleni tipahtaisi 10 miljoonaa euroa eikä minun tarvitsisi miettiä toimeentuloa, muuttaisi se työarkeani hyvin vähän: Edelleen haluaisin viettää aikani kirjoittamalla, kollegoiden kanssa yhteisiä kirjoitusprojekteja reflektoimalla ja puheenvuoroja pitämällä. Lomilla ahdistun, jos en pääse jatkuvasti haastamaan itseäni älyllisesti kirjoittamisen tai lukemisen kautta. Burning Manissa, Nevadan autiomaassa, mieleni valtasi kolmannesta päivästä eteenpäin epämääräinen ahdistus, joka purkautui vasta kun tajusin ottaa itselleni neljä tuntia aikaa kirjoittaa muistivihkoon analyysiäni ekstaattisten juhlien roolista ihmisen psykologiassa ja yhteisöjen sosiologiassa.

Rakastin siis tutkijan työtä heti jatko-opintojen alusta lähtien. Työ imaisi mukaansa ja sen jälkeen en ole kertaakaan vakavasti harkinnut alan vaihtoa – tämä on ja mitä todennäköisimmin tulee olemaan oma juttuni läpi elämäni.

Kun väitöskirjani ohjaajana oli Esa Saarinen, ei kutsumuksellisuutta tarvinnut peitellä. Hän ruokki ajatteluani tarjoamalla aina uusia tulokulmia, kirjoja ja artikkeleita, joiden kautta laajentaa perspektiiviä. Esalta perin taipumuksen laaja-alaiseen, ennakkoluulottomaan ja tieteen raja-aidat ylittävään ajatteluun, pyrkimyksen puhua aiheistani kansantajuisella tavalla ja halun fokusoida ihmiselämän arjen kannalta relevantteihin kysymyksiin – eli tehdä tutkimusta tavalla, joka auttaisi mahdollisimman monia ihmisiä elämään omannäköistään ja itselleen hyvää elämää.

Kun tohtoriksi valmistuminen alkoi neljän vuoden jatko-opintojen jälkeen lähestyä, oli itselleni täysin selvää, että jatkan tutkijan uraa. Visioni siinä kohtaa oli, että miettisin aiheen mitä haluan tohtoriksi valmistumisen jälkeen tutkia. Sitten miettisin, kuka olisi maailman johtava tutkija kyseisessä aiheessa. Hänen luokseen lähtisin ainakin vuodeksi tekemään post doc-tutkimusta. Suunnitelma oli selkeä. Enää piti päättää mitä oikeastaan haluaisin tutkia.

Kesällä 2012 olin positiivisen psykologian konferenssissa Moskovassa. Päädyin käytävällä vahingossa juttelemaan Richard Ryanin kanssa, kun isommasta kahvia jonottavasta porukasta muut poistuivat ja olimme yhtäkkiä kahdestaan. Tiesin että hän oli yksi keynote-puhujista ja puhuisi jotakin motivaatiosta. Mutta sen syvällisemmin en hänen teorioitaan tuntenut. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen ja mietin kuumeisesti jotakin fiksua sanottavaa. Lopulta kysyin häneltä, tykkäsikö hän Dan Pink:in Drive-kirjasta. Richard kertoi Pinkin haastatelleen häntä useamman kerran kirjaa varten mutta oli sitä mieltä, että Pink muutamassa kohdassa tulkitsee silti heidän teoriaansa väärin. En tähän keksinyt mitään sanottavaa (kun en tiennyt heidän teoriastaan mitään), joten poistuin tilanteesta.

Päätin että seuraavan kerran kun kohtaan Richardin käytävällä, minulla on hänelle jokin fiksu kysymys. Sinä iltana hotellihuoneessa luin pari artikkelia Self-Determination Theorystä. Kuuntelin myös hänen keynotensa seuraavana aamuna ja jokilaivassa Moskvajoella rohkaistuin esittämään keksimäni teesin: Teorian kolmen psykologisen perustarpeen – autonomian, kykenevyyden ja yhteenkuuluvuuden – rinnalle kuuluisi neljäs perustarve: hyväntekeminen. Richard suhtautui kannustavasti ajatukseeni ja sanoi että aihetta kannattaisi tutkia lisää. Moni muutaman vuosikymmenen teoriaansa kehittänyt kuuluisa senioritutkija olisi saattanut ylenkatsoa nuoren jatko-opiskelijan lonkalta keksimää ideaa. Hänelle kunnia siitä, että hän otti ideani heti vakavasti.

Esa Saarinen ja Richard Ryan ovat olleet akateemisen urani tärkeimmät mentorit. Vuonna 2015 Aalto-yliopiston A-salissa pääsin kuvaan heidän väliinsä, kun olin järjestänyt Richardin Suomeen käymään.

Kotiin palattuani luin vielä muutamia aihetta koskevia artikkeleita ja sen jälkeen päätös oli tehty: Tohtoriksi valmistuttuani lähtisin University of Rochesteriin Richardin motivaatiotutkimusryhmään, tutkimaan hyväntekemistä mahdollisena psykologisena perustarpeena.

Näin myös tapahtui. 30.11.2012 oli väitöstilaisuuteni. 4.2.2013 muutimme perheen kanssa Rochesteriin, New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, jossa olimme seuraavat puolitoista vuotta. Toiveeni mennä sinne missä aihealueeni johtava osaaja maailmassa oleskelee toteutui: Richard Ryan on elossa olevista psykologeista siteeratuin ja hänen ja Edward Decin (joka myös oli Rochesterissa) perustama itsemääräämisteoria on aikamme siteeratuin motivaatio- ja hyvinvointiteoria.

Uramielessä tämä oli hyppy tuntemattomaan. Väitöskirjani oli ollut laadullinen haastatteluihin perustuva organisaatioalan tutkimus. Nyt olin yhtäkkiä psykologian laitoksella, jossa kaikki tekivät kvantitatiivista tilastollista tutkimusta, johon minulla ei ollut mitään osaamista. Kun olin kerännyt ensimmäisen paikallisilta opiskelijoilta kerätyn tutkimusaineistoni, Richard totesi minulle, että hypoteeseja kannattaa katsoa regressioanalyysin avulla. ”I’ll do that”, totesin ja riensin työhuoneeseeni googlaamaan mitä regressioanalyysi tarkoittaa. Opettelin Rochesterissa uuden tieteenalan (psykologian) ja uuden tavan tehdä tutkimusta (kvantitatiivinen). Pidän itse tätä hyppyäni psykologiaan ”kolmantena” tohtorintutkintonani, koska työmäärä oli vastaava. Siksi vuonna 2019 saamani hyvinvoinnin psykologian dosentuuri tuntui mukavalta: Se ikään kuin virallisti psykologisen tieteenalan osaamiseni, jonka osalta olin varsin puhtaasti (kahta opiskelijana suorittamaani sivuainekurssia lukuun ottamatta) täysin itseoppinut.

Tutkijana olen ollut jopa liian kutsumuksellinen. Hyppinyt aiheista ja tieteenaloista toiseen innostuksen ja mielenkiinnon perusteella. Julkaisuluettelostani löytyy analyyttistä filosofista käsiteanalyysiä merkityksellisyydestä, kokeellisia kvantitatiivisia analyysejä hyväntekemisryhmän ja kontrolliryhmän hyvinvointieroista, motivaatioteoreettista ohjeistusta miten saada kansalaiset vapaaehtoisesti noudattamaan pandemiarajoituksia, merkityksellisen työn ennustajien selvittämistä pitkittäisaineistosta, systeemiälyn soveltamista psykoanalyysiin, metafilosofista pohdintaa moraalifilosofian roolista, laadullista analyysiä vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välisestä vuorovaikutuksesta, kognitiivista pohdintaa miten luovuus ja asioiden uudelleenajattelu on mahdollista mielen kaksoisprosessointiteorian puitteissa, vapaan tahdon psykologian analyysiä sekä aatehistoriallista pohdintaa 1834 julkaistun Thomas Carlylen Sartor Resartus -teoksen roolista eksistentiaalisen kriisin tuomisena osaksi eurooppalaista kulttuuria.

Tällainen hyppiminen filosofian, psykologian ja organisaatiotutkimuksen välillä saattaa olla innostavaa. Mutta tieteellisen uran rakentamisen näkökulmasta se ei ole järkevää.

Huippututkimus vaatii syventymistä johonkin tiettyyn aiheeseen, jossa uudet tutkimuksesi rakentavat aiempien tutkimustesi päälle. Professuurin saaminen vuorostaan vaatii vahvaa näyttöä kyseisen professuurin alalta: Filosofian professuuri vahvaa filosofista tutkimusta, psykologian professuuri vahvaa psykologista tutkimusta. Vaikka poikkitieteellisyyttä juhlapuheissa arvostetaan, kilpailussa tietyn alan professuurista kyseiseen alaan fokusoituneet ovat etulyöntiasemassa verrattuna henkilöön, jolla on pari julkaisua sieltä, pari täältä.

Niinpä matkani professoriksi oli yli vuosikymmenen mittainen. Valmistuin tohtoriksi joulukuussa 2012. Tässä kohtaa normaali polku olisi tohtorintutkinnossa kertyneiden artikkelin aihioiden kehittäminen julkaistuiksi journaaliartikkeleiksi. Sen sijaan hyppäsin opettelemaan uuden tieteenalan, psykologian. Sen seurauksena julkaisuluetteloni alkoi kunnolla karttua vasta vuonna 2016, kun ensimmäiset Rochesterissa aloittamani artikkelit tulivat julkaistuiksi.

Jälkeenpäin ajatellen urasuunnitteluni oli varsin olematonta. Olin edennyt innostuksen ohjaamana lukion kurssivalintoja tehdessä, korkeakouluopintoja tehdessäni ja jatko-opinnoissani. Miksi olisin muuta miettinyt nytkään? Niinpä tohtoriksi valmistuttuani en edes halunnut selvittää miten Aalto-yliopiston urapolku toimii. En myöskään vaivautunut selvittämään, mitä dosentuuri tarkkaan ottaen tarkoittaa tai vaatii.

Kyse oli osittain naiivista optimismista – toistaiseksi oli mennyt ihan hyvin ilman isompaa urasuunnittelua – toisaalta aktiivisesta kapinoinnista liikaa uraorientoituneisuutta vastaan. Laivaston aliupseerikurssilla yhdeksäntoistavuotiaana muistan muutaman kurssitoverin olleen sellaisia, jotka toimivat aina oikein, tekivät aina oikean valinnan ja tiesivät jo silloin, miten rakentaa menestyksekäs ura. ”En halua koskaan tuollaiseksi”, muistan ajatelleeni. Analyyttisenä ajattelijana ja esimerkiksi lukiossa erittäin hyvin pärjänneenä koin, että itsekin pystyisin tarvittaessa samaan. Mutta tämä mahdollisuus kauhistutti minua: Kaipasin elämään enemmän seikkailua, arvaamattomuutta, haasteita, haahuilua, yllätyskäänteitä. Kapinoin aktiivisesti uomaelämää vastaan ja se näkyi urasuunnittelussani (lähinnä sen puutteena).

Kun Rochesterin retken rahoitus lähestyi loppuaan puolentoista vuoden jälkeen, tajusin että en ollut ajoissa alkanut miettiä seuraavia askeleita. Kesällä 2014 olimme takaisin Suomessa mutta minulla ei ollut tutkimusrahoitusta. Pääasiassa siksi että en ollut tullut ajoissa ajatelleeksi, että sellaista pitäisi hakea. Kyseisen syksyn rahoitin elämääni tekemällä valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta, samalla kun valtaosa ajasta meni tutkimuksen tekemiseen sekä apurahahakemusten suunnitteluun. Onneksi tämä tutkimusrahoitukseton periodi jäi puolen vuoden mittaiseksi, kun 2015 alussa pystyin valitsemaan kahden tutkimushankkeen ja yhden henkilökohtaisen apurahan väliltä, millä tutkimukseni seuraavaksi rahoittaisin.

Valitsin teologian laitoksen ja professori Anne Birgitta Pessin johtaman CoPassion-hankkeen, jossa tavoitteena oli tutkia myötätuntoa työelämässä monitieteisesti. Mahdollisuus tutkia aihetta monialaisesti yhdessä teologien, organisaatiotutkijoiden ja kasvatustieteiljöiden kanssa tuntui kiehtovalta. Näin työhuoneeni ja työsuhteeni oli seuraavat kolme vuotta (2015-2017) Helsingin yliopiston teologian laitoksessa. Kasvuni tutkijana jatkui, kvantitatiiviset menetelmät alkoivat tuntua omilta ja julkaistujen artikkeleiden määrä lähti kasvamaan.

Silti kyseisen hankkeen päättyessä oli seuraava rahoitus jälleen avoin kysymys, paremmasta valmistautumisesta huolimatta. Lopulta – isyysloman osuessa sopivasti ajanjaksoon, jolloin rahoitusta ei olisi ollut – sain itselleni koottua täyden tutkimusrahoituksen 2018 loppukeväästä lähtien siten, että 10% tuli Kauppakorkealta, 40% Tuotantotalouden laitokselta ja 50% eräästä hankkeesta. Kuuden vuoden jälkeen olin siis takaisin Tuotantotalouden laitoksella. ”I’m back”, totesin Esa Saariselle, kun käytävällä ensimmäistä kertaa kohtasimme.

Tieni professoriksi – Osa I: Ihmettelijä päätyy jatko-opiskelijaksi

Miten päädyin professorin uralle? Aloitan nyt 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan.

Valistunut sivustaseuraaja olisi saattanut nähdä merkkejä tulevasta tutkijasta jo lapsuudessani. Kun minulta kysyttiin, mikä minä haluan olla isona, oli vakiovastaukseni jostakin esikoulusta lähtien ’maailmantutkija.’ Kotialbumista löytyy kuva, jossa noin kahdeksanvuotiaana työpöydälleni on kerätty tietokirjoja, kaukoputki, sun muuta rekvisiitta ja taustalla on ’Maailmantutkijat Ry’ kyltti. Siinä vaiheessa kiinnostuksen keskiössä oli vielä luonnontieteiden maailma – maantieto, avaruus, miten asiat toimivat – mutta yläasteelta lähtien kiinnostukseni kohdistui yhä enemmän ihmisen maailmaan: filosofisiin peruskysymyksiin, psykologiaan, ihmiskunnan historiaan. Luin myös aina paljon, Tapiolan kirjastosta kannoin ala-asteen alusta lähtien säännöllisesti ison pinon romaaneja, tietokirjoja ja sarjakuvia kotiin.

Laajasti maailmasta kiinnostuneelle Tapiolan lukio oli paratiisi: Kiinnostavia kursseja innostavien opettajien opettamana sai valita omaan lukujärjestykseen niin paljon kuin mahtui. Luin pitkän matematiikan ja pitkän fysiikan. Luin kaikki viisi filosofiankurssia, kaikki psykologiankurssit, lukuisia historian syventäviä ja soveltavia kursseja. Päivät olivat pitkiä, kun yritin saada kaikki kiinnostavat kurssit mahtumaan lukujärjestykseen. Kun kursseja piti suorittaa 75, niin itselleni niitä kertyi kolmessa vuodessa 104,5 – eli yhden ylimääräisen lukiovuoden verran. Tähän ei ohjannut mikään ulkoinen pakko, urasuunnittelu tai vanhempien painostus, vaan varsin puhdas innostus lähes kaikkia aineita kohtaan.

Tuleva maailmantutkija

Tulevan tutkijan merkit olivat siis ilmassa.

Mutta itse en tätä tiedostanut. Suvussa tai muussa lähipiirissä ei ollut professoreita, joten tutkijan ura ei ollut valinta-avaruudessa tulevaisuuttani pohtiessani. Lukiossa en muista ylipäänsä hirveästi pohtineeni tulevaa työuraani – luin kursseja ensi sijassa omaksi ilokseni. Abivuonna, kun seuraavia askeleita piti oikeasti alkaa miettiä, vaihtoehdot olivat osapuilleen Oikis, Lääkis, Kauppis ja TKK. Niistä abit ympärillä puhuivat, kun pohdittiin mihin korkeakouluun kukakin on hakemassa. Se otettiin tässä kuplassa annettuna, että kaikki ovat hakemassa (Helsingissä olevaan) korkeakouluun. Tiesin että Oikis, Lääkis ja Kauppis eivät kiinnostaneet. Niinpä selasin TKK:n valintaopasta. Tuotantotalous tuntui relevantilta vaihtoehdolta, erityisesti koska sinne oli kaikista vaikein päästä. Sitten törmäsin Informaatioverkostojen koulutusohjelman kuvaukseen: Monitieteellinen ohjelma pyrki yhdistämään liiketoiminnan, tietotekniikan ja ihmisyyden ymmärtämistä uudenlaisella tavalla. Kuulosti kiehtovalta monesta asiasta kiinnostuneelle, joten päätin hakeutua sinne.

Jos tulevaisuudensuunnitelmia olisi kysytty ensimmäisenä opiskeluvuotena Teknisessä Korkeakoulussa Java-koodausta ja yritystoimintaa lukiessani, oli vastaukseni selvä: Ryhtyisin startup-yrittäjäksi. Luin kaikki Tuotantotalouden yrittäjyyttä koskevat kurssit ja naureskelimme kurssitovereiden kanssa korporaatio- tai konsultinurasta haaveileville. Ilokseni useampi heistä, joiden kanssa yrittäjyyskurssien harkkatöitä teimme on tätä nykyä perustanut yhden tai useamman yrityksen. Se tuntui silloin myös omalta polulta: Oman firman tarjoama itsenäisyys houkutti, siinä olisi mahdollisuus haastaa itseään ja näyttää mihin pystyy!

Samalla filosofia oli kuitenkin kiehtonut kolmetoistavuotiaana lukemastani Sofian Maailmasta lähtien. Toinen samoihin aikoihin vaikutuksen tehnyt ja maailmankuvaa avartanut teos oli Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu. Ymmärsin että ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää ja halusin ymmärtää, miten erilaisissa maailmoissa ihmiset elivät ja miten erilaisten maailmankatsomusten kautta he tätä maailmaa katsoivat. Lukiossa filosofian kursseilla käydyt keskustelut elämän perustavista kysymyksistä innostivat ja filosofian opiskelu yliopistossa tuntui kiehtovalta vaihtoehdolta.

Ilmoittauduin pääsykokeisiin jo lukiovuonna mutta koska oli mahdollista vastaanottaa vain yksi korkeakoulupaikka yhtenä vuotena ja koska olin täysin varma, että pääsen Informaatioverkostoihin vahvan matemaattisen osaamiseni ansiosta, en nähnyt syytä filosofiaan tosissani hakea. Kävin kuitenkin pääsykokeissa hakemassa kysymyspaperin, jotta näkisin millainen se oli: Olin päättänyt hakea sinne seuraavana vuonna, kun voisin toisen opiskelupaikan ottaa vastaan.

Seuraava vuosi meni armeijassa, jossa yritin löytää aikaa lukea filosofian pääsykokeisiin. Sain filosofian pääsykoekirjaa kohtalaisesti luettua ja sain lomaa pääsykokeissa käymistä varten mutta en päässyt sisään. Ironista kyllä, ratkaisevaa oli se, että sain tilastomatematiikasta melko huonot pisteet. Ajattelin matikan olevan vahvuuteni mutta vuosi armeijassa oli ehtinyt ruostuttaa taidot. Vuotta myöhemmin, fuksivuoden keväällä TKK:lla luin kurssien ohella Svante Nordinin Filosofian Historiaa ja Tilastomatematiikkaa. Tällä kertaa pääsin sisään Helsingin yliopiston käytännön filosofian laitokselle melko selvällä marginaalilla.

Seuraavat vuodet menivät siis kahdessa paikassa opiskellessa: Informaatioverkostoja TKK:lla, käytännöllistä filosofiaa Helsingin yliopistolla. Innostukseni eri aiheisiin sai minut taas lukemaan laajasti eri asioita filosofian ja yritystoiminnan ohella: koodausta, sosiologiaa, yhteiskuntatieteitä, kognitiotiedettä, psykologiaa, sukupuolentutkimusta. Kuten lukiossa, kurssivalintoja ohjasi innostus eikä mikään selkeä tulevaisuudensuunnitelma.

Kaksi opiskelupaikkaa mahdollisti kahden erilaisen maailmankuvan välissä elämisen. Teekkareiden opiskelijabileissä elettiin tietynlaisessa maailmassa, tietynlaisessa poliittisessa todellisuudessa ja tietynlaisen ura-avaruuden avautuessa eteen, filosofian laitoksella hyvin erilaisessa. Kuvaava esimerkki oli suhtautuminen armeijaan: Siinä missä TKK:lla saunassa vertailtiin armeijakokemuksia ja siviilipalveluksen käyneet saivat vastata ’miksi’-kysymykseen, filosofian laitoksella me vähemmistössä olevat armeijan käyneet miehet saimme vastata vastaavaan ’miksi’-kysymykseen. Toki TKK:llakin hakeuduin piireihin, joissa maailmaa ja elämää ajateltiin laaja-alaisesti: Päädyin Esa Saarisen TKK:n kurssin kurssiassistentiksi, kaksi kertaa hänen Pafos-seminaariin opiskelijastipendillä ja Esan ja Raimo Hämäläisen vetämään Luovan Ongelmanratkaisun seminaariin, joissa kaikissa sai antautua syvällisiin keskusteluihin elämän perusteemoista.

Tuohon aikaan haluni hakeutua erityyppisten ihmisryhmien seuraan oli tietoista: Yksi avainkriteeri vaatevalinnoissani oli, että ne päällä voisi astua sisään sekä anarkistien talonvaltausbileisiin että oikeisto-opiskelijoiden talouspoliittiseen keskusteluiltaan niin että ei kummassakaan näyttäisi olevan väärässä paikassa. Matkustelin myös paljon yksin niin Marokossa kuin Meksikossa ja Uudessa Seelannissakin. Yksin matkustaminen mahdollisti hyvinkin erilaisten ihmisten kohtaamisen – sekä paikallisten että toisten matkustajien. Haluni ymmärtää ihmisyyttä sen eri muodoissa oli päämotiivi sekä opiskelussani, lukemisessani kuin myös vapaa-ajanviettotavoissani ja vaatetuksessakin.

Opiskelu innosti niin, että en hirveästi pohtinut tulevaa uraani. Eiköhän jotain kiinnostavaa tule eteen, ajattelin. Kun oli aika tehdä TKK:n diplomityö vuonna 2005, mietin että yhteiskuntavastuu voisi olla teema, jossa kiinnostukseni yritystoimintaan ja filosofiaan voisivat kohdata. Nokia oli voimiensa tunnossa ja pärjäsi hyvin myös kansainvälisissä yhteiskuntavastuuvertailuissa. Onnistuinkin pääsemään Nokian yhteiskuntavastuuosastolle tekemään diplomityötäni. Selvittäessäni miten alihankkijoiden vastuullisuutta pitäisi hoitaa eri tavoin Kiinassa verrattuna Intiaan luin monia kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia aiheesta. Välillä vinkkasin niistä pomolleni Nokialla. Hän oli fiksu ja näistä teemoista kiinnostunut mutta ”juuri nyt” oli kiire jonkin proggiksen kanssa eikä siksi ollut aikaa perehtyä aiheeseen syvällisesti.

Tajusin että itseäni kiinnostaa nimenomaan perehtyä yhteiskuntavastuun eettisiin ja muihin kysymyksiin syvällisesti, päästä kiinni perustaviin kysymyksiin. Samalla tajusin, että yrityksen yhteiskuntavastuuosastolla – Nokialla tai muualla – haluamaani syvällisyyden tasoon ei koskaan olisi aikaa. Missä sitten voisi olla? Tutkijana varmaankin. Nokialla viettämäni kesän aikana minulle alkoi kirkastua, että valmistumisen jälkeen haluaisin lähteä tekemään jatko-opintoja.

Ensimmäinen tutkimustyöni: Muutaman viikon kesätyö Ämmässuon kaatopaikalla tehtävänä arvioida minkälaista roskaa sinne tuodaan.

Kun sitten molemmat maisterintutkinnot olivat valmiita vuonna 2008, hain jatko-opiskelupaikkaa sekä Tuotantotalouden laitokselta että filosofian laitokselta. Molemmista paikka myönnettiin. Filosofia kiehtoi enemmän mutta Esa Saarinen, joka väitöskirjaani lähti Tuotantotalouden laitoksella ohjaamaan, houkutteli minut sinne töihin ja hommasi minulle palkallisen paikan ensimmäiseksi jatko-opintovuodekseni systeemianalyysin laboratoriosta. Siellä olin myös edellisen kesän ollut kesätyöntekijänä, saaden silloin ensikosketukseni tutkimusmaailmaan (jollei Ämmässuon kaatopaikalla tutkimusapulaisena viettämiäni muutamaa viikkoa paria kesää aiemmin lasketa). Niinpä kesäkuussa 2008 aloitin jatko-opintoni TKK:lla, ajatellen että ehkäpä tutkijan ura voisi olla se polku, jossa pääsisin omaa innostustani ihmisen maailman ymmärtämiseen toteuttamaan.

Osassa 2 kerron vaellusvuosistani tohtoriksi valmistumisen jälkeen.

Meliorismi – Miten olla positiivinen realistisella tavalla?

Olenko erityisen positiivinen? Kun kuulin että minut oli nimitetty Vuoden Positiivisin Suomalainen – ehdokkaaksi, sai tämä minut pohtimaan omaa suhdettani positiivisuuteen.

Lienen kyllä perusluonteeltani melko positiivinen: Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti, osaan nähdä mahdollisuuksia ja useimmista vastoinkäymisistä toivun aika nopeasti. Varsinkin nuorempi Frank oli kyllä useassa mielessä varsin positiivinen hahmo. Myös oma kirjoittamiseni ja tutkimukseni on kohdistunut elämän myönteisiin asioihin: merkityksellisyyteen, onnellisuuteen ja hyvän elämän edellytyksiin. Olen varsin sisällä positiivisessa psykologiassa – olen säännöllisesti käynyt sekä World että European Conference of Positive Psychologyssa ja tunnen henkilökohtaisesti ison osan alan keskeisistä tutkijoista. Eli sekä perusluonteeni että tutkimuskohteitteni osalta olen kyllä läheinen positiivisuuden kanssa.

Samaan aikaan olen viime vuosina pyrkinyt tietoisesti tuomaan omaan opetukseeni ja omiin kirjoituksiini vahvemmin läsnä myös elämän haastavammat puolet: Pettymykset, toteutumattomat unelmat, tragediat, traumat, jopa kuoleman. Koska elämän tarkasteleminen ilman sen pimeän puolen huomioimista on pään pistämistä pensaaseen. Kukaan meistä ei selviä tästä elämästä ilman synkkiä hetkiä ja vakavia haasteita. Tragediat ovat valitettavasti osa jokaisen meistä elämää.

Siksi kokonaisvaltainen elämänfilosofia vaatii sekä kykyä osata elää negatiivisen kanssa että kykyä löytää positiivisen äärelle.

Kun minulta kysytään olenko optimisti vai pessimisti, vastaan että olen melioristi. Meliorismi on termi jota esimerkiksi filosofinen johtotähteni John Dewey käytti. Se tulee latinan ‘’parempaa’ ja parantamista’ tarkoittavasta sanasta. Melioristi ajattelee, että ”maailma ei ole pahin mahdollinen eikä paras mahdollinen, mutta sitä on mahdollista parantaa.” Kaikissa elämäntilanteissa on sekä hyvää että pahaa – joskus toista enemmän kuin toista. Ja moni ikävä asia on sellainen, jolle ei yksinkertaisesti voi mitään. Globaali pandemia, sota tai työpaikan menettäminen on asioita, jotka tapahduttuaan ovat tapahtuneet. Niitä ei saa pyyhittyä pois. Siksi hyväksymisen asenteen harjoittaminen on niin tärkeätä: Meidän kannattaa oppia hyväksymään maailma sellaisena kuin se on.

Samaan aikaan kaikissa tilanteissa on myös jokin asia johon voi itse vaikuttaa. Joskus meillä on paljon valtaa siihen miten asiat etenevät. Joskus pystymme vaikuttamaan vain läheisimpiemme tilanteeseen tai pelkästään omaan reaktioomme. Tällöinkin fokus kannattaa viedä näihin asioihin, joihin voi vaikuttaa, jotta pysyisi toimintakykyisenä. Meliorismi on siis aktiivinen asenne elämään, jossa pyrimme parantamaan niitä asioita, joita missäkin tilanteessa pystymme parantamaan.

Naiivi optimisti sivuuttaa tosiseikat ja rakentaa pilvilinnoja. Realistinen optimisti hyväksyy tosiseikat ja pyrkii tunnistamaan parhaan mahdollisen polun eteenpäin, oli tilanne mikä tahansa. Ehkä siis edelleen olen optimisti. Mutta tätä nykyä pyrin pitämään huolta, että olen sitä jalat tukevasti maassa ja myös elämän synkän puolen huomioiden.

Miksi päädyin kannattamaan Natoon liittymistä

En haluaisi miettiä turvallisuuspolitiikka. Paljon mieluummin pohtisin ihmiselämän merkityksellisyyden lähteitä tai miten rakennetaan yhteiskunta, jossa ihmiset voivat hyvin. Mutta maantieteelle ei voi mitään. Ekspansiivisen, yksinvaltaisen ydinasevaltion naapurissa asuvana olen ollut pakotettu miettimään turvallisuuspolitiikkaa ja Nato-kantaani.

Ennen 24.2.2022 minulla ei ollut selkeää Nato-kantaa. Koin kysymyksen sen verran moniulotteiseksi, että oma perehtyneisyyteni ei riittänyt siihen, että olisin uskaltanut olla vahvasti kumpaakaan mieltä. Ajattelin että annetaan minua fiksumpien päättää asiasta – keskityn itse sitten olemaan viisaampi toisenlaisissa kysymyksissä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuitenkin muutti tilanteen. Ensinnäkin kävi hyvin selväksi, että koska Venäjä on ydinasevaltio, ei Nato tule sotilaallisesti puolustamaan Ukrainaa, koska vaara eskalaatiosta olisi liian suuri. Joe Biden sanoitti tämän hyvin selvästi:

”I want to be clear: We will defend every inch of NATO territory with the full might of a united and galvanized NATO. But we will not fight a war against Russia in Ukraine. A direct confrontation between NATO and Russia is World War III.”

Sama logiikka toimii myös toisin päin: Venäjän kynnys hyökätä mihinkään Nato-maahan on huomattavasti Natoon kuulumatonta maata suurempi, samasta eskalaation pelosta johtuen. Kaksi ydinasevaltiota eivät halua olla suorassa sodassa keskenään.

Nato-maana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomea Venäjän halulta hyökätä. Natoon kuulumattomana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomeen hyökkäävää Venäjää siten että muut Euroopan maat varmasti toimittaisivat aseita ja muuta varusteita, mutta eivät sotilaallisesti puolustaisi Suomea.

Johtopäätös on selvä: Suomen 338 440 neliökilometriä olisivat paremmassa turvassa, jos maailman ylivoimaisesti vahvimman armeijan johtaja olisi luvannut puolustaa sen jokaista neliötuumaa.

Tämä argumentti tietysti oli totta jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, vaikka käsillä oleva sota tekikin asian entistä näkyvämmäksi.

Keskeinen fundamentti, joka muuttui 24.2 oli, että siihen asti Venäjä oli toiminut sotilaallisesti järkevästi. En tarkoita tällä että se olisi toiminut moraalisesti oikein – kauheat sotarikokset ovat olleet osa sen toimintaa Tšetšeniasta Syyriaan. Mutta jos pyrkimyksenä on valtakunnan laajentaminen sotilaallisin keinoin ihmishenkien menettämisestä piittaamatta, niin tähän asti Venäjä oli tehnyt tätä varovasti – hyökäten vain sellaisiin kohteisiin, jotka tiesi voittavansa.

Suomella on kokoonsa nähden hyvinkin uskottava armeija – lisäksi maanpuolustustahtomme on tutkitusti huippuluokkaa ja yleisen asevelvollisuuden vuoksi valtaosa täysikäisistä miehistä on saanut sotilaskoulutuksen. Suomeen hyökkääminen ei siis ole ollut Venäjälle järkevää – kustannukset ovat olleet liian suuria ja onnistuminen liian epävarmaa.

Nyt kävi selväksi, että eristäytynyt itsevaltias, jonka lähimmät alaiset eivät uskalla kertoa hänelle tosiasioita oman armeijan toimintakyvystä tai kohdemaiden taistelutahdosta, voi yksin päättää aloittaa järjettömän hyökkäyksen. Kuka tahansa asioista perillä oleva taho olisi voinut kertoa hänelle, että 44 miljoonan asukkaan maata ei pysty valtaamaan käytössä olevalla armeijalla. Tai että ukrainalaiset eivät ota venäläisiä vastaan vapauttajina, vaan heillä on vahva halu puolustaa isänmaataan valloittajaa vastaan. Mutta kun alaiset uskaltavat vain myötäillä ja vahvistaa yksinvaltiaan harhakäsityksiä, seurauksena oli täysin järjetön sota.

Siksi ei voi enää luottaa siihen, että Suomen suojaksi riittää se, että Venäjän ei ole järkevää hyökätä Suomeen. Putin voi lähivuosina tarvita uusia sotia oman sisäpoliittisen asemansa pönkittämiseen – tai vain muuttua entistä arvaamattomammaksi. Kun Natoon kuulumattomia maita ei Ukrainan lisäksi Venäjän läntisinä rajanaapureina ole kuin (jo alistettu) Valko-Venäjä ja Suomi, ei kannata luottaa siihen että todellisuudesta irtautunut, oman henkensä ja asemansa puolesta pelkäävä yksinvaltias ei voisi keksiä syytä hyökätä tänne.

En suhtaudu innolla Natoon liittymiseen. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 2003 väittäen virheellisesti maan kehittävän massatuhoaseita, niin olin ihan tyytyväinen että emme olleet heidän kanssaan puolustusliitossa (vaikka hyökkäys ei sinänsä muita Nato-maita suoraan velvoittanut). Yhdysvaltojen oma sotilaallinen historia sisältää paljon pimeitä hetkiä – lähihistoriasta mieleen tulee esimerkiksi Guantanamo Bayn vankien kiduttaminen. Myös maan demokratiakehitys huolettaa – Republikaanipuolueen edustajista hämmentävän moni väittää edelleen Trumpin hävinneen vaalipetoksen vuoksi ja on valmis rapauttamaan demokraattista järjestelmää oman valtansa turvaamiseksi. Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, on aito riski, että johtoon voi lähivuosikymmeninä nousta vielä Trumpia kyvykkäämpi itsevaltaisuuden kannattaja.

Yhdysvallat ei ole puhdas pulmunen. Mutta jos pitää valita Venäjän ja Yhdysvaltojen väliltä, niin jälkimmäinen pelaa aivan eri liigassa mitä tulee demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon. Varsovan liiton jäsenet oli pääsääntöisesti sotilaallisesti pakotettu mukaan – ja yritykset irtautua tukahdutettiin tankein. Nato on vuorostaan ’empire by invitation’, demokraattiset valtiot ovat aktiivisesti pyrkineet sen jäseniksi, koska uskovat sen tarjoavan heille suojaa.

Ideaalimaailmassa Suomi olisi sotilasliitossa vain Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaltaisten vakaiden ei-imperialististen demokratioiden kanssa. Valitettavasti emme elä tällaisessa ideaalimaailmassa.

Sen sijaan meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa yksinvaltaisen, rajanaapureitaan uhittelevan ydinasevaltion kanssa. Siksi liittoutuminen maailman ylivoimaisesti vahvimman sotilasliiton kanssa on tarjolla olevista vaihtoehdoista nähdäkseni paras. Haastavassa maantieteellisessä asemassamme se tarjoaa meille tarvitsemaamme lisäturvaa. Venäjän kynnys hyökätä Nato-Suomeen on selvästi suurempi kuin Venäjän kynnys hyökätä ”puolueettomaan” Suomeen.

Samalla en usko, että potentiaalisessa Naton ja Venäjän välisessä yhteenotossa Venäjä suhtautuisi meihin puolueettomana. Olemme EU:ssa, pidämme jatkuvasti yhteisiä sotaharjoituksia Naton kanssa ja sotilasjärjestelmämme on tehty yhteensopiviksi Naton kanssa. Viimeistään nyt, kun annoimme aseellista apua Ukrainalle, en usko, että voisimme epäluuloisen Venäjän silmissä esittää uskottavasti että olemme puolueeton emmekä minkäänlainen uhka.

Eli Naton jäsen meidän kannattaisi olla. Siksi on ollut hienoa nähdä kuinka maamme korkein johto Marinin ja Niinistön vetämänä on viimeisen kuukauden ohjannut maata määrätietoisesti kohti Natoa. Jäsenhakemuksen ajoituksen ja Venäjän mahdollisten vastatoimien arvioimisessa uskon, että maamme korkeimmalla johdolla on käytettävissään sellaista tietoa, jota meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole. Siksi luotan tässä heidän kykyynsä viedä projekti maaliin järkevimmällä tavalla. Tällä polulla, demokraattinen oikeusvaltio olkoon linnamme!

Valtaapitävät vastaan kansa – Ihmiskunnan ikiaikainen taistelu erottaa Suomen ja Venäjän

Lastensaduissa ja mytologioissa maailmassa vallitsee taistelu hyvän ja pahan välillä. Kansallismielinen propaganda nostaa vuorostaan keskeiseksi taistelun meidän ja muiden välillä. Mitä enemmän olen ihmiskunnan historiaan perehtynyt, sitä selkeämmäksi on käynyt, että suurin taistelu ei ole kumpikaan näistä, vaan kamppailu valtaapitävien ja kansan välillä. Ja tämän taistelun kaksi modernia lopputulemaa eivät näy missään niin konkreettisesti kuin Suomen ja Venäjän rajalla.

Simpanssilaumojen yksi erikoisuus verrattuna esimerkiksi leijoniin ja valtaosaan muista nisäkkäistä on se, että fyysisesti vahvin ei ole automaattisesti hierarkian huipulla. Esimerkiksi susilaumassa vahvin johtaa siihen asti, että joku nuorempi onnistuu alistamaan tai tappamaan sen kaksintaistelussa. Simpanssit sen sijaan pystyvät johonkin mihin harva eläin kykenee: Liittoutumaan. Sen seurauksena kolme fiksusti liittoutunutta yksilöä voi alistaa lauman vahvimman yksilön ja nousta yhdessä hierarkian huipulle.

Tämä liittoutumiskyky on avain myös ihmislaumojen ymmärtämiseen. Metsästäjä-keräilijä-yhteisöt ovat antropologisen aineiston perusteella olleet suhteellisen tasa-arvoisia siinä mielessä, että niissä ei ole vahvoja johtajia. Mutta kuten Christopher Boehm kirjassaan Hierarchy in the Forest -osoittaa, tämä tasa-arvo ei ole mikään luontaisen harmoninen olotila. Aina on niitä, jotka yrittävät kohottaa itsensä muiden yläpuolelle, saadakseen muut alistettua tahtoonsa. Johtajattomuus perustuu vahvaan käänteisen hierarkian normiin: Yhteisöissä on tehokkaat mekanismit vallankaappausyritysten torjumiseksi. Eivät nämä mitään tasa-arvon onneloita olleet – naisten ja lasten asema vaihteli suuresti. Mutta täysikasvuisten miesten keskuudessa vallitsi väkivallan uhkaan perustuva tasa-arvo: Jos joku alkoi kukkoilla liikaa, muut painoivat hänet joukolla alas.

Maanviljelyn myötä syntyneet suuremmat yhteisöt ja ruoantuotannon mahdollistama erikoistuminen loivat tilaa soturiluokalle: Ihmisille, jotka erikoistuivat muiden alistamiseen. Ihmiskunta ajautui alistamisen aikakaudelle: Heimopäälliköt, ruhtinaat, kuninkaat ja tsaarit loivat valtakuntia, joissa he sotilasvallallaan alistivat tavallisen kansan. Kansaa kohdeltiin parhaimmillaan resurssina, pahimmillaan maaorjina tai ihan täysimittaisina orjina. Välillä kansalla oli parempi ’herraonni’ ja valtaapitävä välitti enemmän kansan asioista. Välillä onni oli huonompi ja seurasi erityisen raskasta sortoa. Myös maantieteelliset seikat – erityisesti pääviljelykasvit – vaikuttivat siihen kuinka tehokkaasti valtaapitävät pystyivät kansaa alistamaan. Suomen syrjämailla keskusvalta oli heikkoa. Sen sijaan Egyptin pyramidit ovat yksi pitkäikäisimpiä muistomerkkejä keskusvallan tehokkaalle kyvylle alistaa kansa toteuttamaan omaa tahtoaan.

Tällaisten valtakuntien toimintalogiikkaa ymmärtääkseen on tärkeätä tiedostaa, että ne toteuttivat eliitin intressejä, eivät kansan intressejä. Kun eliitin oma elintaso oli sidottu alistetun kansan määrän, olivat tällaiset valtakunnat tyypillisesti vahvan ekspansiivisia: Valtakuntaa pyrittiin sotilaallisin keinoin laajentamaan kaikkiin suuntiin aina kuin se oli mahdollista. Kun katsoo vaikka keskiajan Euroopan historiaa, on se jatkuvaa valtakuntien sotaa toisiaan vastaan. Kansalle sotaa oikeutettiin kaikin klassisin keinoin: Uskonnollisella tehtävällä, vetoamalla vastapuolen tekemiin hirveyksiin tai historiallisiin vääryyksiin, korostamalla oman kansan erityisasemaa. Välillä laajeneminen hyödytti myös kansalaisia: Kun jokin tällainen valtakunta laajeni imperiumiksi niin keskusalueen kansalaiset saivat sekä ylemmyydentunnetta että materiaalisia etuja periferian kansalaisten kustannuksella.

Kansojen vapautuminen näiltä alistavilta rakenteilta oli pitkä ja hidas prosessi. Magna Carta 1215, Glorious Revolution 1689, Yhdysvaltain perustuslaki 1787 ja Ranskan vallankumous 1789 olivat kaikki merkkipaaluja kehityskulussa, jossa valtaapitävien valtaa onnistuttiin askel kerrallaan rajoittamaan enemmän. Parlamentarismi, vallan kolmijako, demokraattiset vaalit, valtakausien maksimiajat, oikeusvaltioperiaate, meritokraattinen uralla eteneminen ja muut yhteiskunnalliset innovaatiot kahlitsivat pikku hiljaa vallanpitäjät ja pakottivat heidät palvelemaan kansalaisten intressejä. Syntyi ajatus, että valtio ei olekaan olemassa kuningasta ja pientä eliittiä varten – kuten aiemmin ajateltiin – vaan palvelemassa kansaa. Radikaali filosofinen ajatus siitä, että valtio saa oikeutuksensa kyvystään edistää kansalaistensa hyvää muuttui todellisuudeksi.

Moderni, liberaali, oikeusvaltioperiaatteelle, ihmisoikeuksille ja vallanjaolle nojaava demokratia on kiistämättä yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä. Ei pelkästään siksi, että se takaa kansalaisille ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet sekä tekee tutkimusten mukaan kansalaiset huomattavasti onnellisemmiksi. Vaan myös siksi, että se on ollut keskeinen taustatekijä lähes kaikissa muissa keksinnöissä ja innovaatioissa, joita viimeisen parinsadan vuoden teollinen vallankumous on tuonut tullessaan. Taloustieteiljät Acemoglu ja Robinson ovat vakuuttavasti osoittaneet (kuten olen aiemmin kirjoittanut), että yksinvaltaiset järjestelmät tukahduttavat innovatiivisuuden. Ei kannata yrittää parantaa asioita, jos eliitti kuitenkin riistää parannuksen hedelmät itselleen. Innovaatiot synnyttävät ’luovaa tuhoa’, jotka horjuttavat status quo:ta, joka ei ole valtaeliitin intressien mukaista. Siksi eliitin valtaa rajoittaneet demokraattiset uudistukset tekivät mahdolliseksi teollisen vallankumouksen.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat tässä katsannossa tämän uuden valtajärjestelmän puhdasverisimmät edustajat: Alhaisin korruptio, vapain lehdistö, vakain demokratia. Tästä johtuen täällä asuu myös kansa, joka on kaikista maailman maista tyytyväisimpiä omaan elämäänsä. Pohjoismainen malli on onnistunut kansalaisten palvelemisessa paremmin kuin mikään muu toistaiseksi ihmiskunnan kokeilema yhteiskunnallinen järjestelmä.

Venäjä vieressämme on vuorostaan ”viimeinen imperiumi”, maa jonka valtarakenne toimii edelleen samalla logiikalla kuin muu Eurooppa keskiajalla. Ylimmän johtajan valta on kyseenalaistamaton ja hänen lähipiirissäkään kukaan ei ole suojassa hänen vainoltaan. Lehdistön ja sanan vapaus on estetty, oppositio on murskattu, kaikkia jotka uskaltavat kritisoida järjestelmää vainotaan, korruptio on pesiytynyt syvälle jokaiselle virkakoneiston tasolle.

Väkivaltakoneisto pyrkii laajentamaan valtakuntaa kaikkiin suuntiin, johon se on mahdollista, mutta sen ensimmäinen uhri on oma kansa. Keskiajan tsaareihin nähden isoin ero on moderni informaatioteknologia, joka Putinilla on käytössään propagandaan sekä kansan tarkkailuun ja rankaisemiseen. Koko valtiokoneisto on viritetty palvelemaan kansan sijasta pienen piirin suurvaltahaaveita ja muita tarpeita.

Voiko Venäjän kansa sitten koskaan vapautua heitä alistavalta järjestelmältä? Kaksi murroskohtaa – tsaarinvallan loppu ja Neuvostoliiton loppu – on nähty reilun sadan vuoden aikana. Molemmilla kerroilla valtaapitävät, pintatason ideologia ja taloudellinen järjestelmä vaihtuivat. Mutta yhteiskunnallinen järjestelmä pysyi pienen yskähtelyn jälkeen samana: Sama propagandan, kansalaisten vainoamisen ja suurvaltahaaveiden ympärille rakennettu harvainvalta jatkui, vaikka välillä sitä kutsuttiin tsaarin vallaksi, välillä kommunismiksi, tätä nykyä putinismiksi. Eli Venäjän valtarakenne on sitkeästi vastustanut niitä uudistuksia, jotka vapauttivat valtaosan muun Euroopan kansoista valtaapitävien ikeen alta. Ja kun luottamus instituutioihin ja kanssaihmisiin on alhainen ja korruptio läpitunkevaa, ovat lähtökohdat uudistumiselle haastavat.

Mutta historia ei ole kohtalo. Muuten Saksa ei olisi irtautunut lebensraumin sotilaallisesta etsimisestä. Muuten Ruotsi ei olisi lopettanut Suur-Ruotsin rakentamista. Muuten Japani ei olisi lopettanut aasialaisen imperiumin rakentamista. Eli on mahdollista, että myös Venäjän vuoro tulee. Samalla historia ei valitettavasti etene määrätietoisesti ennaltamäärättyyn lopputulemaan. 1991 Neuvostoliiton hajottua ikkuna oli auki monenlaisiin kehityslinjoihin. Mutta kun vanhan talousjärjestelmän loppu syöksi monet kansalaiset ahdinkoon, johtajaksi valittiin kovan linjan entinen KGB-agentti ja kokeilut innovaatiovetoisen talouskasvun saralla epäonnistuivat, ajautui maa vääjäämättömästi takaisin yksinvaltiuden polulle.

Jossakin kohtaa Venäjällä tapahtuu seuraava romahdus. Se voi tapahtua kuukauden päästä, jos menestys sodassa on tarpeeksi huono. Tai sitten Putin onnistuu rakentamaan Pohjois-Korean kaltaisen dynastian, joka on vallassa seuraavat kolme sukupolvea. Todennäköisin hetki murrokselle lienee siinä kohden, kun 69-vuotiaasta Putinista aika jättää tai hänen kognitiiviset kykynsä alkavat heiketä. Siinä kohtaa kohtalo on jälleen auki ja monista pienistä valinnoista ja satunnaisista seikoista (kuten öljyn hintakehityksestä) riippuu pääsevätkö venäjän kansalaiset vihdoinkin nauttimaan siitä vapaudesta, jonka me Suomessa olemme tottuneet ottamaan itsestäänselvyytenä. Heidän – ja meidän naapurikansojen – vuoksi toivon, että tämä päivä koittaisi mahdollisimman pian.

En ole todellakaan ammattihistorioitsija vaikka ihmisyyden perusrakenteita tutkinkin eli mielelläni kuulen, jos tulkintani menevät jossakin kohtaa metsään. Pääasialliset lähteet kirjoitukselle ovat seuraavat kirjat:

Omista artikkeleistani tämä on aiheen kannalta relevantein:

  • Frank Martela, Bent Greve, Bo Rothstein & Juho Saari: The Nordic Exceptionalism: What Explains Why the Nordic Countries Are Constantly Among the Happiest in the World

Lisäksi nyt kirjoitusta blogiini laittaessa huomasin, että olen näköjään jo pari vuotta sitten kirjoittanut hyvin samanhenkisesti siitä, että ”ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä.”

Mitä voin tehdä auttaakseni Ukrainaa?

Mitä voin tehdä auttaakseni Ukrainaa? Tätä on moni kysellyt viime aikoina. Niin minäkin. Tässä kuusi tapaa toimia, joista on hyvä lähteä liikkeelle:

1. Tuen osoittaminen ja tiedon levittäminen sosiaalisessa mediassa
Puhe on halpaa. Siksi lipun lisäämistä profiilikuvaan, some-päivityksiä ja vastaavia keinoja usein parjataan. Mutta ne ovat tärkeä alku. Jokainen Ukrainaa koskeva päivitys vahvistaa tietoisuutta kriisistä ja auttaa levittämään relevanttia tietoa siitä. Some-aktivismi vahvistaa painetta poliittisia päättäjiä kohtaan ja osoittavat ukrainalaisille, että heillä on meidän tukemme. Eli pistä lippu profiilikuvaasi, jaa eteenpäin (luotettavaa) tietoa ja pidä asioita esillä. Mutta mielellään tee myös jotakin muuta!

2. Mielenosoituksiin osallistuminen ja viestiminen Suomen poliittisille päättäjille
Mielenosoituksilla ja niistä leviävillä kuvilla on voimaa. Kuvat hyökkäystä vastustavista mielenosoituksista Helsingistä, Berliinistä ja erityisesti Pietarista vahvistavat uskoa yhteiseen asiaan ja ohjaavat yleistä mielipidettä. Mielenosoituksilla on syrjäytetty diktaattoreita ja muutettu maailmaa. Myös addressit ja muut tavat viestiä kotimaisille poliitikoille auttavat kertomaan mikä on kansan mielipide ja ohjaavat heitä toimimaan.

3. Ukrainan armeijan rahallinen tukeminen
En uskonut koskaan suosittelevani aseellisen armeijan rahallista tukemista. Kynnys tällaiseen on varsin iso. Mutta kun parilta ukrainalaiselta tutulta olen kysynyt miten voin auttaa, niin tämä on ollut se selkeä vastaus: “Please donate to our army.” Ja tässä on vissi pointti. Humanitäärinen apu ei estä hyökkääjän etenemistä eikä vapauta alistettua kansaa sorrosta. Humanitäärinen apu voi auttaa ohjusiskuista selvinneitä, mutta uskottava ilmatorjunta estää ohjusiskuja. Ukrainalaiset haluavat säilyttää itsenäisyytensä. Ja sen säilyttämisen ratkaisee heidän armeijansa. Eli tee tämän osalta oma harkintasi, mutta jos päätät haluta Ukrainan armeijaa tukea niin näitä tahoja tunnutaan tavallisesti suositeltavan:

[Huomio: Tämä listaus tehty 28.2. Tilanteet ja parhaat kanavat saattavat muuttua nopeastikin ja informaatiosodan aikakautena on mahdollista että sivustoja esimerkiksi kaapataan. Eli tee myös oma taustatyösi ennen rahojen lahjoittamista.]

Ukrainan keskuspankilla on sivusto, jossa voi tilisiirron lisäksi lahjoittaa rahaa armeijalle luottokortin avulla.

Come Back Alive. Tätä järjestöä suosittelee niin Ukrainan valtion sivusto kuin The Independent ja Quartz omissa listauksissaan.

Army SOS. Tätäkin sekä The Independent että Quartz listoillaan suosittelevat.

4. Humanitäärisen avun tukeminen
Kun maassa käydään sotaa, tarkoittaa se valitettavasti että siviilit kärsivät: Lapsia jää orvoiksi, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, koteja tuhoutuu, ruoasta ja muista perusasioista on pulaa. Eli humanitääriselle avulle on tarvetta.

Ukrainian Association in Finland. Ottavat vastaan ja kuljettavat tavaraa Ukrainaan. Sivustolla on lista mitä tavaraa tarvitaan, tarvetta on erilaisille lahjoituksille lääkkeistä ja vaelluskengistä pattereihin.

Isot kansainväliset järjestöt ovat aina varma valinta:
Suomen Punainen Risti
Suomen Unicef
Pelastakaa Lapset
UN Women
Kirkon ulkomaanapu
Näiden verkkosivut löytyvät tästä HS:n jutusta.

Lääkärit ilman rajoja toimii myös Ukrainassa.

Ukrainalaisista järjestöistä seuraavia on moni suositellut. Mutta en ole sen enempää näiden järjestöjen taustoja selvittänyt eli perehdy ennen lahjoittamista:
Razom – Medical supplies and other necessary items
Nova Ukraine – Humanitarian aid and raising awareness
United Help Ukraine – Medical aid and humanitarian relief
Sunflower of Peace – First aid medical tactical backpacks for paramedics and doctors
Hospitallers – Medical battalion
Help Ukraine – Humanitarian and medical aid

Tässä Newsweekin artikkelissa lisätietoa näistä sekä muita järjestöjä.

5. Pakolaisten auttaminen
Sotaa pakenevia ihmisiä on jo nyt satoja tuhansia. Heitä tulee varmasti myös Suomen suuntaan ja he tarvitsevat pian myös apua ja majoitusta.

Jos haluat tarjota kotimajoitusta turvapaikanhakijalle, voit ilmoittauttua Kotimajoitusverkoston kautta.

Ukrainan association in Finland ottaa myös vastaan majoitustarjouksia ja muuta apua.

6. Kysy tuntemiltasi ukrainalaislta miten voit auttaa.
Heillä saattaa olla läheisiä jotka tarvitsevat suoremmin apua tai he itse voivat tarvita jotain.

Photo by Katie Godowski from Pexels

Ukrainan asia on meidän asia

Eilen katselin ladulla itsenäisen Suomen maisemia Jämsän seudulla samalla, kun kuuntelin nappikuulokkeista Suomen valtiojohdon tiedotustilaisuutta koskien Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Sen minkä piti olla mahdotonta nykyaikana – hyökkäyssota Euroopan alueella – olikin yhtäkkiä totta vain tuhannen kilometrin päässä omasta kodistani. Monenlaisia ajatuksia ehti mielessä käydä siinä hiihtäessä. Tässä päällimmäiset:

1. Ukrainan asia on meidän asia.

Putinin politiikan päämotiiviksi on muodostunut Venäjän suuruudenpäivien rajojen palauttaminen. Jos hän onnistuu Ukrainan valloittamisessa ja havaitsee länsimaiden olevan kyvytön muuhun kuin heikkoihin pakotteisiin, niin itsevarmuus kasvaa ja alkaa seuraavan valloitussuunnitelman edistäminen. Suurin virhe olisi antaa Ukrainan valloituksen tapahtua ja pistää pää pensaaseen ajatellen, että näin saavutetaan “rauha meidän aikanamme.” Putin kunnioittaa vain voimaa ja jatkaa valloituksia kunnes riittävän kova vastareaktio saa hänet pysähtymään.

2. Länsi ei tule lähettämään joukkojaan Ukrainan tueksi.

Presidentti Niinistö sanoi syyn hyvin suoraan: “Tässä toimii kauhun tasapaino, jota ylläpitää ydinaseet.” Siksi Ukraina joutuu taistelemaan yksin.

3. Ukrainaa pitää nyt tukea kaikillla muillla tavoilla.

Koska EU tai NATO ei halua suoraan sodan osapuoleksi, on tärkeätä tukea Ukrainaa kaikin muin keinoin. Rahallisesti, humanitäärisesti, sotilaskalustoa ja polttoainetta tarjoten. Ukrainan armeija tarvitsee kaiken saatavilla olevan tuen. Ja tavalliset ukrainalaiset tulevat myös tarvitsemaan paljon apua joutuessaan sodan jalkoihin. He ovat sodan viattomia uhreja, joita meidän tulee pyrkiä auttamaan. Tämä tarkoittaa myös pakolaisten vastaanottamista. Venäjän rajanaapureina meidän on tässä näytettävä solidaarisuutemme.

4. Pakotteiden on oltava riittävän vahvoja.

Kun sotilaallinen vastahyökkäys on poissuljettu, on Venäjän vastaisten pakotteiden oltava sellaiset, että ne aidosti haittaavat Putinia ja hänen lähipiiriään. Venäjän irroittaminen SWIFT-järjestelmästä, oligarkkien ulkomailla olevan omaisuuden jäädyttäminen, suurimpien pankkien toiminnan estäminen, avainteknologioiden viennin katkaiseminen, jne. Pakotteiden pitää purra sekä lyhyellä aikavälillä että vaikuttaa myös pitkällä aikavälillä.

5. Meidän eurooppalaisten on hyväksyttävä että pakotteet haittaavat myös meitä.

Putin tietää, että moni Euroopan maa, erityisesti Saksa ja Italia, ovat juuri tällä hetkellä energiansa osalta turhankin riippuvaisia venäläisestä maakaasusta. Hän on laskenut, että eurooppalaiset ovat liian mukavuudenhaluisia, liian haluttomia tekemään mitään uhrauksia ja siksi Euroopan pakotteet jäävät tussahdukseksi – ja tällä hetkellä näyttää, että hän on oikeassa!

Eurooppalaisten on uskallettava toimia ja hyväksyttävä, että pakotteet tulevat haittaamaan myös meitä. Uskon että Suomen kansa ymmärtää tilanteeseen liittyvän eksistentiaalisen uhan ja on valmis vaikka energian sääntelyyn, jos se on Venäjän pysäyttämisestä maksettava hinta. Valitettavasti epäilen, että yhtä vahva kriisitietoisuus ei ole totta kaikissa EU-maissa. Tästä mukavuudenhalusta tulemme maksamaan kovan hinnan, kun Putin laskee että myös tästä seuraava – ja sitä seuraava – valloitusoperaatio Euroopan alueella onnistuu epäyhtenäisen ja heikon EU:n heristäessä vain sormeaan.

6. Putin kunnioittaa vain sotilaallista voimaa ja vain NATO tarjoaa riittävän suuren vastavoiman Venäjälle.

Jos Ukraina olisi NATOn jäsen ja sinne olisi sijoitettu NATOn joukkoja, olisi Putinin kynnys hyökätä maahan huomattavasti suurempi. Kauhun tasapaino toimisi silloin toisin päin ja nyt käynnistynyttä hyökkäyssotaa ei olisi mitä todennäköisimmin tapahtunut. Mutta maa ei ole päässyt jäseneksi – se on NATOn kumppani samalla tavalla kuin Suomi.

Kun katsoo karttaa NATOn ja Venäjän välillä, on siellä vain muutama maa: Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Suomi ja Ruotsi. Valko-Venäjä on jo Venäjän miehittämä, Ukraina taistelee parasta aikaa itsenäisyydestään. Ukrainan jälkeen Moldova olisi vain suupala. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö tsaarin aikaisen valtakunnan palauttamisesta haaveileva Putin haluaisi valloittaa myös Suomea, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Moni valtaeliittiä lähellä oleva ideologi on maininnut myös Suomen maana, joka kuuluisi Suur-Venäjään.

Ainoa este Putinin hyökkäykselle Suomeen on se, että hän uskoisi hyökkäyksen olevan itselleen liian vaarallinen. Suomen EU-jäsenyys ja vahva puolustustahto tekevät hyökkäyksestä isomman riskin kuin Ukrainan valloitus. Mutta Putin osoitti eilen, että hän on valmis riskipitoisiin hyökkäyssotiin. Viiden miljoonan ihmisen kansa ei pystyisi loputtomiin vastustamaan hyökkäystä. Ja samalla hetkellä kun Venäjän tankit ylittäisivät Suomen rajan, katoaisi Nato-optio: Kauhun tasapaino, jota ylläpitää ydinaseet, estäisi heidän sekaantumisensa. Siksi viiden miljoonan ihmisen kansan kannattaisi tässä turvautua sellaisiin sotilasmahteihin, joita Putin joutuu aidosti pelkäämään. Kun EU ei ole sotilasliitto, niin tämän suuremman sotilasmahdin tuen voi taata vain NATO-jäsenyys.

7. On muistettava että Venäjän kansa on isolta osin myös diktatuurin uhreja.

Putin ja Venäjän valtaeliitti on muodostunut yhä autoritäärisemmiksi. Toisinajattelijat, vapaa lehdistö, oppositio ja länsimielinen älymystö on ajettu ahtaalle. Salamurhat, vankeustuomiot ja muu ahdistelu on osa valtiokoneiston keinovalikoimaa. Vaikka on tärkeätä vastustaa Venäjän valtion toimia, ei vihan tule kohdistua tavallisia venäläisiä kohtaan. On ollut hienoa nähdä mielenosoituksia ympäri Eurooppaa. Mutta erityisen mieltänostattavaa on ollut nähdä kuvia sodanvastaisista mielenosoituksista Venäjällä. Toivon koko sydämestäni että he joku päivä saisivat elää Venäjällä, joka olisi vapautunut diktatuurin ikeestä. Ja toivon että Venäjän armeijan hyökkäys veljeskansan kimppuun olisi se hetki, kun riittävän iso osa kansasta mobilisoituisi ja nykyisen hallinnon lähtölaskenta alkoi.

Ukrainan armeija taistelee tänään koko Euroopan puolesta. Mutta vapaan Euroopan puolesta taistelevat myös ne 1700 mielenosoittajaa, jotka Venäjä eilen pidätti sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Lopulta tässäkin sodassa vastakkain on pienen valtaeliitin intressit ja vapautta janoavat kansalaiset niin Suomessa ja Saksassa kuin Ukrainassa ja Venäjälläkin. Sitä toivoi että tämä asetelma olisi jäänyt viime vuosisadoille, mutta nyt kun ei ole mahdollista olla puolueeton, olkaamme vapauden, demokratian ja tavallisten kansalaisten puolella – tukekaamme Ukrainaa!

Photo by Matti from Pexels

Ajatuksia neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänäni

Tasan neljäkymmentä vuotta elämää on itselleni annettu ja tämän merkkipaalun ylittäminen antaa aihetta pysähtyä hetkeksi miettimään missä elämässä mennään, mistä on tultu ja mitä seuraavaksi. Niinpä tässä kahvilassa – itselleni ominaisimmassa kirjoituspaikassa – annetaanpa ajatusten virrata.

Jos kulunut vuosikymmen omassa elämässä pitäisi otsikoida, niin keskusteema on selkeä: Täyttäessäni 30 vuotta oli esikoisemme laskettuun aikaan pari kuukautta eli olin isyyden kynnyksellä. Kuluneen vuosikymmenen merkkihetket ovatkin osuneet vuosille 2011, 2014 ja 2016, kun perheemme on lapsi kerrallaan kasvanut viisihenkiseksi. Isyys, perheen perustaminen ja lapsiperhe-elämä ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden selkeästi isoin asia – niin ajallisesti, henkisesti kuin rakkaudellis-suhdelollisesti. Kahdesta toisiinsa ihastuneista aikuisista tuli vanhemmat, elämä täyttyi pienokaisten vipeltelyistä, intoilusta, itkusta, vaippojen vaihdosta, sylihetkistä, syöttämisestä ja leikkimisestä. On upeaa, että on saanut elää tällaisen ajan: Nähdä kaikki pienet merkkipaalut ensimmäisistä askelista ensimmäisiin sanoihin, seurata kuinka täysin avuton nyytti on kasvanut itsenäiseksi ajattelijaksi, joka pohtii tähtitieteellisiä kysymyksiä, tuntee joukkoliikenteen itseäni paremmin ja menee aamulla itse kouluun ja sitten sieltä suoraan kaverin luokse yökylään.

Samalla pienlapsiarki – etenkin kun niitä pienokaisia on peräti kolme – on hyvin intensiivistä aikaa. Kaverini kiteytti hyvin, että pienten lasten kanssa eläminen tekee tunne-elämästä vahvempaa: Huiput ovat korkeampia ja laaksot syvempiä. Jokaiseen päivään mahtuu ihania hetkiä, joissa pieni söpöläinen haluaa syliin tai tekee jotakin ihastuttavaa ja on niin rakastettava, että tekee mieli rutistaa. Mutta jokaiseen päivään mahtuu myös niitä hetkiä, joissa sama söpöläinen raivoaa, kiusaa veljiään, paiskoo tavaroita tai tekee jotakin muuta ärsyttävää. Joka päivä pääsee kokemaan koko tunne-elämän skaalan. Ja vaikka toinen käyttäytyisi kuinka epäjärkevästi, epäreilusti tai väkivaltaisesti, pitää itse olla se aikuinen, joka ei provosoidu vaan ottaa tilanteen viileän rauhallisesti ja miettii pedagogisesta näkökulmasta parhaan tavan reagoida – voin sanoa että ei aina onnistu!

Samalla elämä muuttuu radikaalisti myös siinä mielessä, että ei olekaan vastuussa vain itsestään, vaan kolmesta pienokaisesta, jotka etenkin alkuvaiheessa ovat täysin riippuvaisia sinusta kaikissa tarpeissaan. Vaikka kuinka itseä väsyttäisi niin kun lapsilla on ruoka-aika niin pitää tarjota ruokaa ja kun lapsi yöllä herää itkien, on mentävä lohduttamaan. On mietittävä heidän ruokailunsa, hampaiden pesunsa ja muut tarpeensa joka ikinen päivä. Ja vauva-aikana ylipäänsä tunnistettava itkusta, mikä tarve saattaisi olla tällä kertaa kyseessä. Aikamoista aikaa – ja samalla kaikesta huolimatta elämänvaihe, jota ei todellakaan haluaisi vaihtaa pois. On upeata saada mahdollisuus olla vanhempi toiselle elävälle olennolle, saada olla hänen elämänsä toinen tärkeimmistä aikuisista, saada kasvattaa ja kasvaa itse hänen kanssaan – ja tämä kaikki kerrottuna kolmella! 

Jos kymmenen vuotta sitten käännekohta oli hyvin konkreettinen – esikoisen syntymä – niin tuntuu, että tällä hetkellä eletään jonkinlaista hitaammin kehittyvää käännekohtaa. Nuorimmainenkin on jo viisivuotias itsenäinen toimija, jolla on selkeitä näkemyksiä asioista ja myös kykyä ilmaista ne. Pikkulapsiarki vaipanvaihtoineen on jäänyt taakse ja olemme siirtymässä vaiheeseen, jossa perheessä on kohta kolme koululaista. Tästä pikkaisen yli kymmenen vuoden päästä kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä – aika uskomaton ajatus! Eli alkava vuosikymmen omassa elämässä tulee olemaan vahvasti lapsiperhe-elämää myöskin, mutta varsin erilaista, kun pikku nyyttien sijasta perheessä on isoja poikia, jotka tekevät asioita itse, käyvät kotona vain syömässä ja alkavat haastaa isäänsä myös erilaisissa urheilusuorituksissa. Tulee olemaan ilo seurata minkälaisiksi ihmisiksi he tästä kasvavat!

Perheen ohella toinen iso teema tässä elämänvaiheessa on luonnollisesti työ. Tohtorintutkinto oli kymmenen vuotta sitten viimeistelyvaiheessa. Kohta tulee siis vuosikymmen täyteen siitä, kun tutkijan ammatin ’ajokortti’ tuli suoritettua ja alkoi täysivaltaisen tutkijan ura. Näitä kymmentä vuotta voisi kuvailla jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, jossa olen etsinyt omaa paikkaani ja tieteenalaani päätyen tekemään hyvinkin monenlaista tutkimusta, monilla eri tieteenaloilla koskien hyvinkin monia teemoja.

Väitöskirjani organisaatiotutkimuksen alalta käsitteli haastatteluiden ja havainnoinnin – eli laadullisen tutkimuksen kautta – vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Sen jälkeen suuntasin Rochesterin yliopistoon psykologian laitoksen motivaatiotutkimusryhmään vierailevaksi tutkijaksi puoleksitoista vuodeksi. Tällä reissulla otin haltuun kvantitatiivisen, tilastollisen tutkimuksen. Sitten matkasin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kolmeksi vuodeksi myötätuntoa ja myötäinto tutkimaan. Välissä valmistui toinenkin väitöskirja, tällä kertaa käytännöllisestä filosofiasta, ja nyt olen jälleen ollut muutaman vuoden Tuotantotalouden laitoksella Aalto-yliopistolla. Julkaisuluettelosta löytyy niin organisaatiotutkimuksen, filosofian kuin psykologiankin julkaisuja ja teemat ovat liikkuneet pragmatistisesta tieteenfilosofiasta merkityksellisen elämän filosofiaan ja psykologiaan, ihmisen psykologisten perustarpeiden kokeellisesta tutkimisesta itseohjautuvien organisaatioiden ymmärtämiseen. Tämä jatkuva innostuminen uusista teemoista – malttamattomuus olla syöksymättä uuden kiehtovan aiheen kimppuun – on ollut energisoivaa ja merkityksellistä, mutta ei aina ammatillisen etenemisen kannalta optimaalista.

Amy Wrzesniewski on oivaltavasti jakanut ihmisen suhtautumisen omaan työhönsä kolmeen luokkaan: Joillekin työ on vain työtä eli tapa hankkia toimeentulo, toisille työ on ura eli pyrkimys kehittyä ja katsoa kuinka pitkälle omalla alallaan voi edetä, kolmansille työ on kutsumus eli syvä kiintymys tekemiseen itseensä; oma ala on se asia, jota kaikista mieluiten elämässään tekee. Tässä jaottelussa olen selkeästi kutsumuksellinen: Päivittäin, kun pääsen aamulla aloittamaan kirjoittamisen, koen onnen hetkiä siitä, että saan pohtia elämän suuria kysymyksiä ja että siitä minulle vielä maksetaan palkkaakin. Olen tutkinut työn imua eli myönteistä työhön liittyvää motivaatio- ja tunnetilaa, jota kuvastaa innostus, sitoutuminen ja tekemiseen uppoutuminen. Joskus olen huvikseni itse tehnyt työn imu -testin ja huomannut vastaavani kaikkiin kysymyksiin pääseväni kokemaan näitä myönteisiä tunteita päivittäin. Olen siis vahvasti löytänyt sen oman juttuni, itselleni innostavan ja merkityksellisen työn.

Hetki syntymäpäivästä

Samalla olen viime vuosina miettinyt, että hiven enemmän uraorientoituneisuutta ei välttämättä olisi pahitteeksi. Tieteen tekeminen on kilpailtu ala, jossa vain pienelle osalle väitöskirjan tekemisen aloittavista on tarjolla vakituinen työsuhde yliopistoissa. Pudotuspeli on kova ja etenkin ulkomaisten kollegoiden kautta olen nähnyt kuinka raakaa ja uuvuttavaa on taistella mahdollisuudestaan jatkaa yliopistojen palkkalistoilla. Työskentely viikonloppuisin on sääntö, ei poikkeus, uupumus tilastollisestikin pelottavan yleistä. Tässä mielessä olen itse ollut näin jälkeenpäin ajatellen jopa hämmentävän huoleton: Tehnyt valinnat sen pohjalta mikä juuri nyt innostaa enkä sen pohjalta mikä varmistaisi uran jatkumisen. En väitöskirjan valmistuttua viitsinyt edes perehtyä siihen, miten urajärjestelmät yliopistoissa toimivat, vaan menin vain eteenpäin innostuksen johdattamana. Onneksi toistaiseksi on aina löytynyt se seuraava rahoitus edellisen loputtua – vasta jälkeenpäin olen ehkä hahmottanut kuinka onnekas tämän suhteen olen lopulta ollut.

Puolentoista vuosikymmenen pätkätöiden jälkeen sitä on kuitenkin viime vuosina pikku hiljaa alkanut pyrkimään ja oppimaan omassa tutkijan toiminnassaan astetta strategisemmaksi: Seuraavaa artikkelin aihetta valitessa niistä lukuisista ideoista, joita pään sisällä ja erilaisissa muistiinpanoissa aina muhii, olen innostavuusaspektin ohella alkanut enemmän painottaa myös julkaisun tuottamaa ammatillista arvostusta. Mikä tässä ammatissa tarkoittaa, että saako sen läpi oman alan kilpailtuimpiin ykkösjournaaleihin. Leipäpapiksi en ajatellut ryhtyä, mutta kun innostavia ideoita on joka tapauksessa kymmenen kertaa enemmän kuin mitä ehtii toteuttaa, niin miksipä ei edistäisi sitä, joka tulevaisuudessa voisi taata rahoituksen ja tutkijantyön jatkumisen. Eli innostuksen voimalla eri suuntiin sinkoilevan tutkimuksellisen syöksyvirittyneisyyden rinnalle on kasvanut strategisempaa meritoitumistietoista ajattelua, jonka uskon oman elämän seuraavalla vuosikymmenellä johtavan pidempiaikaisten yliopistollisten positioiden avautumiseen uudella tavalla. Nyt kymmenen vuoden etsikkoajan jälkeen minulla alkaa esimerkiksi olla käsitys siitä, minkä tieteenalan professuuria (filosofian, psykologian vai organisaatiotutkimuksen) tavoittelisin – pari vuotta sitten sekin oli vielä täysin auki.

Kaiken kaikkiaan olen siis kuitenkin hyvin selkeästi löytänyt oman paikkani työelämässä. Viime tiistaina kollegani Lauri ja Karoliina kysyivät päivällisen loppupuolella mikä on missioni elämässä. Totesin vastauksen olevan itselleni varsin kirkas ja löytyvän kiteytettynä jopa kotisivuiltani: Synnyttää uudenlaisia tapoja ajatella, jotka auttavat ihmisiä elämään paremman elämän. Hyvä elämä vaatii elämäntaitoa ja oikeita valintoja, joka vaatii oikeaa tapaa katsoa ja jäsentää elämää. Siksi uudet ajatukselliset kiteytykset voivat auttaa ihmistä elämään elämänsä paremmin – ja niitä pyrin omalla toiminnallani tuottamaan.

Tällä polulla ajattelin jatkaa tulevaisuudessakin! Syntymäpäivään liittyvän reflektion suurin ilonaihe oli se, kun laskin että yliopistolliseen eläkeikään on vielä 30 vuotta aikaa eli edessäpäin on paljon enemmän vuosia tutkimuksen parissa kuin takanapäin. Vaikka koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen heittää, niin ilman suuria mullistuksia uskoisin, että kymmenen vuoden päästä työni näyttää aika samanlaiselta kuin nytkin: Pääfokus on tutkimuksessa, teematkin pääosin samoja ja sen lisäksi kirjoittelen tietokirjoja ja pidän valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta samoista aiheista, joita tutkin. Samalla rooli isänä tulee kasvamaan ja kehittymään, kun vaipanvaihdon ja syliin ottamisen sijasta pääseekin puuhaamaan teini-ikäisten kanssa kaikenlaista ja vastaamaan niihin haasteisiin, mitä lasten elämään siinä vaiheessa tulee. Eli eteenpäin vain, kohti seuraavaa vuosikymmentä tässä jännittävässä tarinassa nimeltä ihmiselämä!

P.S. Elämänvaihetta ehkä kuvastaa se, että kirjoitin kaksi kolmasosaa tästä kirjoituksesta syntymäpäiväviikonloppunani lasten ollessa isovanhempien luona. Viimeistely jäi odottamaan sopivaa, rauhallista kirjoitushetkeä. Ja – kun työaikaan sijoittuvat rauhalliset kirjoitushetket ovat varattuja tieteelliselle kirjoittamiselle – niin viimeistely onnistui vasta nyt neljä viikonloppua myöhemmin! Mutta kun kyseessä on oman elämäntarinan vuosikymmenreflektio, niin eiköhän se voi tapahtua ihan hyvin tällä tavalla muutaman viikonlopun aikahaarukassa.

Vilkaisin myös aiempia tasavuosipohdintojani. Isyys oli keskeinen teema, josta kirjoitin viisi vuotta sitten, 35-vuotissyntymäpäivänäni. 30 vuotta täyttäessäni tein vuorostaan bucket list:in, joka edelleen näyttää valtaosin relevantilta ja ilokseni voin sieltä muutaman kohdan jo merkata suoritetuksi. 25 täyttäessäni olin vuorostani siirtymässä nuoruudessani kaiken kokeilemisesta jonkinlaiseen integraatiovaiheeseen.

Elämä on hauras – siksi se kannattaa tuhlata kaikkeen merkityksettömään kuten jalkapalloon

Itsekin olen sen joskus – leikkimielellä toki – lausahtanut: “Mikään ei ole tärkeämpää kuin jalkapallo.” Ja kun sukupolvien unelma vihdoin toteutui ja Suomen miesten maajoukkue pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan arvokisoissa, niin moni tuli varmasti uhonneeksi kuinka äärettömän tärkeä hetki on kyseessä. Kaikki he, jotka ovat vuosikymmeniä stadioneilla ja televisioiden ääressä uskollisesti seuranneet Huuhkajien vaiheita niin myötä- kuin vastamäissä, saivat vihdoin tänä kesänä kaipaamansa täyttymyksen.

Sitten, Suomen ensimmäisen arvokisapelin 42. minuutilla, saimme kipeän muistutuksen asioiden tärkeysjärjestyksestä: Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Kun näimme silmiemme edessä Christian Eriksenin kamppailevan hengestään, kun näimme sydänelvytyksen alkaneen, ei jalkapallolla ollut yhtäkkiä mitään väliä. Nuoren, monien rakastaman ihmisen elämä oli ainoa mikä merkitsi.

Onneksi – äärettömän pitkiltä tuntuneiden epätietoisuuden minuuttien jälkeen – elämä voitti tämän kamppailun. Elämä jatkuu – ja jalkapallo-ottelu pääsi jatkumaan, vaikka orientoituminen takaisin peliin ei varmasti ollut helppoa yhdellekään pelaajalle, kuten se ei ollut meille katsojillekaan.

Kaikessa kauheudessaan tragedia kuitenkin näytti jalkapallon kauneimmat puolet. Yhteisöllisyyden, toisen kunnioittamisen, keskinäisen välittämisen. Suomalaisfanien ‘Christian’-huudot, joihin tanskalaisfanit vastasivat ‘Eriksen’. Kaikki pienet ja isot eleet yli rajojen, Tanskan puolustusministeri Trine Bramsenin kiitos-kirjeestä suomalaispelaajien ja -fanien arvostavasta asenteesta Belgian Romelo Lukakun “Chris, Chris, I love you” -huutoon hänen tehtyään maalin myöhemmin samana iltana. Yhtäkkiä olimme kaikki osa yhtä suurta jalkapalloperhettä. 

Suomen kielessä on hieno erottelu kilpailun ja kilvoittelun välillä. Kilpailu on raaka nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio. Sota ja taistelu elintilasta on kilpailua. 

Kilvoittelussa otetaan myös mittaa toisesta, mutta tietoisena siitä että tämä ei ole niin totista: Lopulta tässä ollaan kokoonnuttu kilvoittelemaan sen takia, että kaikkien meidän elämä on hauskempaa ja rikkaampaa, kun saamme olla mukana tässä yhteisessä leikissä. Lasten pihapelit ovat kilvoittelua. 

Ja – vaikka sen välillä unohdamme – jalkapallon EM-kisat ovat lopulta vain kilvoittelua. 22 miestä nurmikentällä potkimassa nahkaista palloa sata vuotta sitten keksittyjen mielivaltaisten sääntöjen mukaisesti. Se on leikkiä, se on kilvoittelua – ja juuri siksi niin äärimmäisen tärkeää. 

Ihmiselämän arvo syntyy pitkälti juuri siitä ylimääräisestä, joka ei ole vain pelkkää taistelua hengissä pysymiseksi. Elämänlaatu syntyy siitä, että on aikaa tuhlattavaksi kaikkeen turhaan: Tanssiin, lauluun, lukemiseen, läheisten kanssa oleiluun, taiteeseen, urheiluun. Selviytyminen mahdollistaa elämän, mutta kaikki se turha, joka ei palvele selviytymistä, mahdollistaa merkityksellisen elämän.

Elämä on hauras. Koskaan ei voi tietää milloin itse kunkin meistä viimeinen hetki on edessä. Siksi kannattaa pyrkiä elämään nämä hetket, jotka meille on annettu. 

Paradoksaalisesti merkityksellisin tapa elää on tuhlata elämänsä päivät kaikkeen merkityksettömään – kuten jalkapalloon. Ainakin oma elämäni on tänä kesänä ollut onnellisempaa, rikkaampaa ja merkityksellisempää sen takia, että olen saanut seurata mitä 22 miestä 24 eri maasta tekevät nahkapallolle 7000 neliömetrin nurmikentällä. Kiitos siitä Huuhkajille, kiitos siitä kaikille muillekin joukkueille. Kävi tänään Huuhkajien matsissa mitä tahansa, olen onnellinen, että elämä tarjosi minulle tämänkin kesän.

Elämä on tärkeämpää kuin jalkapallo. Mutta niin kauan kuin on elämää, jalkapallo voi tehdä siitä merkityksellisemmän!

Suomen maajoukkueen kannattajat Olympiastadionilla vuonna 2009 / Wikimedia Commons