Kunnianhimon kanavat
Joukossamme elää ihmistyyppi, joka on kohtuullisen yleinen ja saa huomattavan paljon aikaan. He rakastavat haasteita, he etsivät sen korkeimman aidan ja tarmokkaasti punnertavat itsensä sen ylitse. Heidän elämänsä keskeinen eteenpäinvievä voima on tämä tahto suorittaa, halu mennä eteenpäin, saada aikaiseksi. Keskeinen kysymys yhteiskuntamme kannalta on, minkälaisia kanavia meillä on tarjota tällaisen kunnianhimon toteuttamiseksi?
Heti aluksi on tehtävä selväksi, että en ole tällaisen kunnianhimon puolella tai sitä vastaan. Se, että jollakin on valtava suorittamisen tarve, ei tee hänestä hyvää tai pahaa ihmistä. Myöskään tällaisen kunnianhimon puute ei tee ihmisestä huonoa tai hyvää ihmistä. Kunnianhimo voi kohdistua lasten pelastamiseen poliolta tai keskitysleirien tehostamiseen, postimerkkien keräilyyn tai skeittitemppuihin. Kunnianhimo itsessään on siis arvoneutraali asia; sen kohde on se, joka voi olla hyvä tai paha asia.
Olennaisempaa on, että tällaisten kunnianhimoisten ihmisten kohdalla itse suorittamisen halu tuntuu olevan sisäsyntyistä, polttavaa tarmoa päästä aikaansaamaan. Tämä tarmo etsii sitten kanavaa, jossa päästä toteuttamaan itseään ja antamaan itsestään kaiken. Kun atomipommin keksijäjoukolta kysyttiin asian moraalisia ulottuvuuksia, kävi ilmi, että moni oli pohtinut tätä asiaa. Mutta se älyllinen haaste ja tutkimuksen huipulla olemisen mahdollisuus oli ylivoimaisen houkuttelevaa monille, joten he yksinkertaisesti eivät voineet kieltäytyä haasteesta. Koska tämänkaltaiset henkilöt saavat niin paljon aikaan, on sillä koko yhteiskunnan tasolla suuri merkitys, mihin he päätyvät voimainkoetuksensa kohdistamaan. Siksi meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia itsensä toteuttamisen kanavia me yhteiskuntana tänä päivänä tarjoamme näille tarmonpesille.
Se että yhteiskuntamme on kykenemätön tarjoamaan mitään yleviä päämääriä, joita kohti kilvoitella, on johtanut ilmiöön jota kutsuttakoon
toimitusjohtaja-tragediaksi
, koska kyseinen termi maistuu suussa paremmalta kuin
investointipankkiiri-tragedia
, vaikka jälkimmäinen kuvaa ihmistyyppiä paremmin. Eli käsissämme on valtavalla kunnianhimolla varustettuja kavereita, jotka kaiken lisäksi ovat varsin kyvykkäitä. Ainoa kunnianhimon kanavoinnin suuntaa löytyy taloudellisesta menestyksestä, kilpailusta siitä kuka kerää isoimman kasan euroja. Tämä on se kanava, jota mainosrahoitteinen yhteiskuntamme syöttää alitajuntaamme niin televisioissa kuin kadunvarsillakin. Eikä kohteena edes ole raha itsessään, vaan sen tuoma status.
Itseäni
siteeraten: Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta on Jari Sarasvuo, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.
Käy tavallaan sääliksi kun tällaisia ihmisiä näkee, ajattelee että jonkun pitäisi pystyä tarjoamaan heille arvokkaampia päämääriä. Mutta menestyksen pakko vie mennessään ja tuottaa omaa epäilemätöntä nautintoaan. Vaikea on kuitenkin olla pohtimatta kuinka paljon kokonaisvaltaisemmin tällaiset ihmiset olisivat onnellisia, jos heillä olisi vahva tunne menestyksensä hyvää tuottavasta luonteesta. Jos he esimerkiksi olisivat kanavoineet halunsa menestyä kehitysmaiden lasten kouluttamiseen ja kasvavan tilinauhan sijasta voisivat katsoa kasvavaa sukupolvea ja tietää, että heidän tarmonsa ansiosta näiden lasten tulevaisuus on valoisampi. Harmittaa, kun tietää että erilaisen kulttuurisen ehdollistumisen kautta meillä voisi olla tarmokkaiden ihmisten joukko, jotka kilvoittelisivat paljon arvokkaampien päämäärien puolesta kuin silkasta rahantekemisen ilosta.
Osa tarmonpesistä totta kai löytää tämänkinkaltaiset kanavat menestyksellisyytensä pelikentiksi ja saavat huomattavan määrän hyvää aikaiseksi. Heidän joukostaan Nobelin rauhanpalkinnon saajat valitaan. Ongelmana on, että tällaiset vaihtoehtoiset kanavat ovat jostakin syystä marginaalissa, kun menestyksen valtaväylälle näyttää mahtuvan vain kylmä taloudellisen menestyksen polku. Jostakin syystä se on se polku, joka on yhteiskuntamme syvärakenteisiin iskostunut. Aina ei uskoakseni näin ole ollut, vaan vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen vakavastiotettava haastaja kunnianhimon kanavien keskinäisessä mittelössä. Mistä löydämme uudelle vuosituhannelle sen polun, joka kykenee haastamaan rahantakomisen laajalla rintamalla ja nousemaan valtavirtaiseksi menestyksen kanavaksi? Luonnonsuojelusta, uusyhteisöllisyydestä, yhteiseurooppalaisuudesta, henkisen hyvinvoinnin rakentamisesta, globaalista vastuusta? Ja strategisesti ehkä vielä kiinnostavampi kysymys: Mitkä ovat ne rakenteet, joihin tällaisten kanavien suosio on sidottu?
Frank Martela 
Olen hiukan eri mieltä kunnianhimon arvoneutraaliudesta. Kunnianhimohassan on jo ihan pintaetymologiansa puolesta kyse *kunnian himosta*
TykkääTykkää
Moi Frank, long time no see. Hyvä stoori, hyviä havaintoja. Sun filosofia kuulostaa mun näkökulmasta ihan sosiogialta paitsi ilman empiriaa. Jatka samaa rataa.
TykkääTykkää
Mistä se kunnianhimo sitten lopulta kumpuaa? Normaalista narsismista ja perusahneudesta? Kasvatuksesta? Koetusta puutteesta? Pelkästään paremman suunnan puutteesta, kun on aika puuduttavaa vain valuttaa aikaansa hiekkaan lorvimalla sohvalla?
Luulen, että yksi tie pois n.s. oravanpyörästä on sellaisen elintason saavuttaminen, ettei siinä enää ole tarpeellista jatkaa. Tyypillisesti kuitenkin ihmiset jotka tämän saavuttavat ovat niin tottuneet elämäntapaansa, että jatkavat samassa kuitenkin. Jos seuraavat sukupolvet eivät hävitä omaisuutta, mikä lienee aika tavallista, syntynee yhä suurempia ihmisryhmiä, joilla on aikaa paneutua henkilökohtaisiin projekteihin. Näistä suurempi osa voi olla n.s. moraalisesti toivottavia kuin projekteista, joiden tarkoitus sen tekijöille on vain oman elintason kohottaminen.
Teoriassa siis riittävä varakkuus saattaa vapauttaa resursseja yleisinhimilliseen toimintaan. In the meantime, ihmiset takoo rahaa, jos siihen tilaisuus tulee. Rahalla kun saa kaikenlaista, mukavuutta, turvallisuutta, yltäkylläisyyttä ja mahdollisuuden jättää jälkeläisilleen tai sukulaisilleen pesämuna, josta ponnistaa mukavaan elämään. Omistusasuminen pääkaupunkiseudulla alkaa olemaan yhä vaikeampaa hyvätuloisillekin, jos koko asunto pitää maksaa omalla työllä – ihan esimerkkinä siitä, mihin ne ansaitut tai ansaitsemattomat rahat helposti kadottaa.
Jossain mielessä puuhaileme vieläkin määrätyssä mielessä ”selviytymisen” kanssa. Emme ole vielä riittävän suuressa mittakaavassa saavuttaneet sellaista yltäkylläisyyttä, että lisäomaisuuden hankkiminen alkaisi tuntua ajan ja vaivan haaskaamiselta.
Ainakin yksi tie pois nykytilanteesta on siis riittävän yltäkylläisyyden kautta. Ja sinne pääsemisessä riittää vielä monille mukavaa puuhastelua pitkäksi aikaa.
…
Olisi se varmaan ihan mukavaa puuhaa osallistua kaikenlaiseen järjestötoimintaan ja sen sellaiseen, mutta ainakin minun resurssini kuluvat toistaiseksi primääristi työelämässä.
Tekemisestä tuskin koskaan tulisi puutetta, maailma on niin mielettömän mielenkiintoinen paikka – jopa kotisohvaltakin. Kun vähän surffaa, niin aina oppii jotain uutta! Ja harva asia lie sen mukavampaa. 🙂
…
Jotenkin nykyään tuntuu olevan hienoa, että on globaalisti kiinnostunut, vastuullinen ja huolissaan. Minusta tosin tuntuu siltä, että monille on luontevampaa olla kiinnostunut lähinnä sen oman kylän ja heimon asioista. Varmasti monet ihmiset näkevätkin vaivaa omien yhteisöjensä kehittämiseen, mutta se ei vain ole niin näkyvää. Grass-rootsista kai ei jaella niin glooriaa. Mutta ehkäpä se glooria ei sittenkään ole niin tärkeää, eikä lopulta ehkä kuitenkaan niin monen töissä kovasti paiskivan ensisijainen motivaattori. Ei kai hyvinvoivan ihmisen niin kovin kamalasti tarvitse sitä mainetta ja mammonaa haalia? Ehkä kuitenkin osa tästä n.s. kunnianhimosta on lopulta vain jonkinlaista kompensaatiota ja itsen pönkittämistä omien epävarmuuksien, riittämättömyyden ja avuttomuudentunteiden hallitsemiseksi. Ihmiset kun lopulta ovat aika pieniä ja tuuliajolla, kuten varmaan kaikki tiedämme, kun hetkeksi pysähdymme. Keskinäinen kilpailu on lopulta aika turvallista puuhaa, kun siinä maailman suuremmat murheet mukavasti unohtuu. On aika paljon helpompaa koettaa hankkia pykälämpää prameampi ajopeli kuin oikeasti aikaansaada jotakin merkittävää.
Mutta summa summarum – niin kauan kuin valtaosa ihmisten henkisestä kapasiteetista käytetään kapitalistisen työelämän tarpeisiin, on ihan selvää, että olennaisesti syntyy vain rahaa, ei hyveitä. Eräs ratkaisu siihen on yksinkertaisesti kulkea se tie niin pitkälle, ettei raha enää ole riittävä motivaattori toiminnalle. Ehkäpä eettisyys on tässäkin mielessä ennenkaikkea etuoikeus.
TykkääTykkää
Lauri: Jaottelu päämääräorientoituneisuuden ja kunnianhimon välillä on tosiaan paikallaan tehdä. Kunnianhimo on siis tavallaan päämääräorientoituneisuuden alaluokka, jossa tavoitellaan vain kunniaa itseään. Kunnianhimo näyttäytyy siis ratkaisuna henkilölle, joka ei löydä elämälleen mitään sisällöllistä päämäärää mutta haluaa olla päämääräorientoitunut.
Vili: Long time no see indeed. En ole tässä blogissa ylläpitänyt mitään raja-aitoja filosofian, sosiologian tai esimerkiksi politiikan välillä. Yhdistävänä tekijänä kirjoituksissa on varmaankin vain se, että niissä ei ole systemaattista empiriaa, vaan ne perustuvat kirjoittajansa etnografisiin ja autoetnografisiin havaintoihin.
Susanna:
”Emme ole vielä riittävän suuressa mittakaavassa saavuttaneet sellaista yltäkylläisyyttä, että lisäomaisuuden hankkiminen alkaisi tuntua ajan ja vaivan haaskaamiselta.”
Ei kukaan koskaan saavuta ’riittävää yltäkylläisyyttä’. Hedonistinen oravanpyörä, jota markkinointikoneisto ruokkii, pitää kyllä siitä huolen. Mitä enemmän ihmisellä on, sitä enemmän hän kuvittelee tarvitsevansa ollakseen onnellinen. Ratkaisu on jossakin muualla kuin materiaalisen hyvinvoinnin lisäämisessä.
TykkääTykkää
Törmäsin tässä artikkeliin, jossa jaoteltiin ihmisten tapa suhtautua työhön kolmeen eri luokkaan: se voidaan nähdä joko työnä, urana tai kutsumuksena.
Työssä käyvät ovat kiinnostuneita työstään lähinnä niiden materiaalisten hyötyjen takia, mitä työ tarjoaa. Työ itsessään ei ole heille palkitsevaa.
Uraorientoituneet ovat syvemmin sitoutuneita työhön, mutta työstä saatava nautinto liittyy sosiaalisessa hierarkiassa etenemiseen. Heille työ on väline korkeampaan sosiaaliseen asemaan, valtaan ja kasvaneeseen itsetuntoon.
Kutsumustaan täyttäville työ on erottamaton osa elämää. Heille työn materiaaliset tai sosiaaliset etuudet eivät ole keskeisiä, vaan keskiössä on se täyttymyksen tunne, jota työ heille tarjoaa.
Tällä käsitteistöllä voisi todeta, että pitäisi kehittää rakenteita, joiden avulla päämääräorientoituneille ihmisille löydettäisiin mielekkäitä kutsumuksia, jotta heidän ei tarvitsisi tuhlata elämäänsä ikuiseen kilpailuun sosiaalisesta statuksesta ja uralla etenemisestä.
TykkääTykkää
Statuksesta kiplaileminen tokko koskaan katoaa. Se on meillä luissa ja ytimissä hierarkisina laumaeläiminä. Jos tämä auttamaton kiipiminen saataisiin jonkin ”hyvän” asialle, se lienisi jonkinlainen ratkaisu.
Mut jotenkin kun tätä nyt tässä mietin, niin tulee mieleen semmoinen uskossa kilvoittelu, kristillisten perisynti. Ja alkaa ällöttää. Päädytään ihan samaan kuin kaikessa muussakin, annettu vaikutelma painaa enemmän kuin tosiasiallinen ”hyvyys”. Kaksinaamaista, tekopyhää.
Ehkä kuitenkin on olemassa joku malli millä tämä toimisi. Siitä vaan innovoimaan! 🙂
…
Toisaalta kysyn miksi elämä olisi hukattu, jos se on käytetty kiipimiseen? Jos se tuntuu omalta, niin miksipä sitä ei saisi tehdä? Each to their own. Tottakai kiipimisestä seuraa politikointia ja korruptiota, mutta emme me sille mitään mahda. Kiipimiseen on keinonsa, eivätkä läheskään kaikki niistä ole niin kamalan kauniita. Ja kaikkia keinoja käytetään. Aina on käytetty, aina tullaan käyttämään.
…
Omalta osaltani voin todeta olevani ainakin tällä hetkellä täysin tyytyväinen omaan elämääni, vaikken teekään mitään suurta humaanitääristä työtä. En oikeastaan edes haluaisikaan. En usko koko puuhaan sen vuoksi, ettei tasajako ole taktiikkaa. Vaikka kaikki resurssit jaettaisiin tänään tasan, hetken päästä meillä olisi jälleen tilanne, jossa toisilla niitä olisi ja toisilla ei. Human nature.
Ymmärrän toki, että toiset haluavat auttaa muita. Itseasiassa nautin siitä itsekin. Mutta se voi olla arjen pieniä tekoja, eikä se tarkoita sitä, että pitäisi heittäytyä lähetystyöntekijäksi saadakseen nämä tarpeet täytetyiksi.
Lopulta se, että elämä on varsin mukavaa on aivan tarpeeksi. Se, että siihen liittyy haasteita tekee sen vain mielenkiintoiseksi. En edes haluaisi liian helppoa elämää, sillä tietäisin sen pitkästyttävän minua.
TykkääTykkää
Kunnianhimon perimmäinen ydin on omassa perimmäisessä arvottomuuden tunteessa, tai pikemminkin siinä, että oma arvo nähdään jollain tapaa riippuvaiseksi siitä miten muut minut näkevät. Olen arvokas nimenomaan jos muut pitävät minua arvokkaana.
Surullisinta kunnianhimossa on sen pakottavuus, se vaihtoehdottomuus jota Jari Sarasvuonkin kommentti kuvastaa: on aivan kuin hän ei itse voisi valita mitä tekee, vaan häntä ajaa sisäinen ”pakko” olla maailman silmissä mahdollisimman arvokas. Jos oma elämä on ulkoisen pakon sanelemaa, voiko se koskaan olla kovin tyydyttävää? Tämä onkin monen kunnianhimon kourissa pyristelevän kokemus: on pakko kiivetä korkeimman aidan yli, mutta koskaan ei synny tyydytyksen tunnetta. Sisäinen tyhjä olo ei suorittamalla sittenkään täyty.
On hyvä huomio, että yhteisön kannalta tällaiset ihmiset ovat hirvittävän hyödyllisiä: enemmistön arvomaailmalla ohjailtava, todella puuhakkaiden ja aikaansaapien ihmisten joukko. Herää kysymys, siksikö lasten oma tahto ja itsetunto murretaan lapsuudessa, jotta heistä tulisi tällä tavalla yhteisön ulkoa ohjaamia?
Tietenkin asiaa voidaan lähestyä noin kuten Frank: jos kerran on orjia joka tapauksessa, heitä pitäisi sitten edes ”käyttää arvokkaisiin tarkoituksiin”. Toisaalta toinen mahdollinen näkökulma olisi ihmisen välinearvon sijaan nähdä ihmisen arvo sinänsä. Ja tästä näkökulmasta voidaan kysyä, miten voisimme välttää ottamasta ihmisiä yhteiskunnallisen arvostuksen orjuuteen? Tai jos joku on jo näin orjuutettu, niin miten hänen vapautumispyrkimyksiään voidaan tukea?
Itsearvostuksen puute voi nimittäin myös korjautua. Tie on pitkä ja hidas, ja siinä tarvitaan sekä omaa päättäväisyyttä että ulkopuolista apua ja osaavaa tukea, vastavoimaksi lapsuuden malleille ja kokemuksille. Mutta haluaako _yhteiskunta_ tätä? Haluaako yhteiskunta vapauttaa kunnianhimon orjuuttamat? Vai ovatko he yksinkertaisesti liian hyödyllisiä, jotta heistä haluttaisiin todella luopua?
TykkääTykkää
Kunnianhimoa on toki eriasteista. Joillakin se menee sairaalloisuuden puolelle, toisilla se on voimakasta mutta tervettä. Kyllä itsekin koen olevani varsin tiukasti päämääräorientoitunut ja valmis tekemään lujasti työtä, uhraamaan aikaa ja asioita, saavuttaakseni päämääräni. En kuitenkaan koe, että tämä päämääräorientoituneisuus hallitsisi minua.
Eli tarkoitukseni ei ollut sanoa, että sairaalloisen kunnianhimoiset ihmiset pitäisi manipuloida tiettyjen päämäärien taakse, jotta yhteiskunta hyötyisi heidän ’orjatyövoimastaan’. Ajattelin, että yhteiskunnan pitäisi tarjota arvokkaita päämääriä joihin joka tapauksessa kunnianhimoiset ihmiset voisivat tarttua. Näin heidän ponnistelunsa hyödyttäisivät kaikkia.
Tämä ei poissulje sitä, että samanaikaisesti olisi tärkeää pyrkiä auttamaan itselleen vahingollisen kunnianhimon pauloissa olevia ihmisiä löytämään elämässään tasapaino. En tiedä haluaako yhteiskunta tätä, mutta minusta hyvän yhteiskunnan tulisi pyrkiä siihen.
TykkääTykkää