Category: Filska ja polska

Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä

Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.

AktiivimalliHuoltosuhde
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus

Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.

Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”

Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.

Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?

Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.

Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.

Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.

Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:

1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”

Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:

A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.

Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.

B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.

Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.

Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.

Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.

P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.

Tämä maa antoi meille arvot, joiden puolesta elää ja kuolla

Tämä maa on muokannut meitä suomalaisia syvällisellä tavalla. Tämä ilmasto uursi tänne saapuneen kansan arvot tietyn muotoisiksi.

En tarkoita tätä pelkästään metaforisesti, vaan myös tieteellisenä faktana. Professori Christian Welzel on osoittanut, että kolme maantieteellistä seikkaa selittävät peräti 73% eri valtioiden välisestä teknologisesta kehityksestä. Suhteellisen viileä lämpötila, ympärivuotinen sade ja navigoitavat vesiväylät mahdollistavat autonomisen elämäntyylin, jossa ruokakunnat ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan. Tämä synnyttää itsenäisyyttä korostavan kulttuurin, jossa kumarrellaan vähemmän herroille.

Tuhansien järvien maa, jossa kukaan ei voi monopolisoida vedenjakelua, synnytti siis tasa-arvoisen kulttuurin. Kulttuurin, jossa Seitsemän veljeksen Juhani voi uhmata Viertolan ’isomahaista herraa’ seuraavasti:

”Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme vertaverroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niin kuin minäkin ja yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko.”

Teollisesta vallankumouksesta lähtien nämä kulttuuriset seikat – vähäinen hierarkisuus ja lakien kunnioitus – ovat ratkaisseet mitkä maat lähtivät mukaan teknologiseen kehitykseen ja missä maissa valtaeliitti esti tällaisen kehityksen. Vaikka siis moni kiroaa pimeitä marraskuisia päiviä, on meidän muistettava että pohjimmiltaan saamme kiittää ilmastoamme siitä, että täällä elää maailman vapain kansa maailman vakaimmassa valtiossa, jossa sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo on maailman kärkeä.

Siksi suomalaisuus ei ole sidottu verenperintöön, vaan tiettyihin arvoihin.

Ei ole väliä tulivatko esi-isäsi tälle pohjoiselle niemelle 7000 vuotta sitten heti jäämassojen vetäydyttyä. Vai vasta keskiajalla uusina tulokkaina. Vai vasta viime vuosikymmenellä.

Suomalaiseksi ei synnytä. Suomalaisuudessa on kyse arvoista. Suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Tämä on se arvopohjainen näkemys suomalaisuudesta, johon haluan sitoutua.

Tasa-arvo, henkilökohtaisen vapauden kunnioittaminen, jokaisen yhdenmukainen kohtelu ja kaikista huolehtiminen. Nämä ovat ne arvot, jotka olemme tältä maalta saaneet. Tuhansilta sinisiltä järviltämme, valkoisilta ympäri vuoden satavilta pilviltämme. Nämä ovat ne suomalaisuuden arvot, jotka olemme perineet niiltä sukupolvilta jotka Suomea ovat rakentaneet. Arvokkainta Suomessa on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.”

Se suomalaisuus josta minä haluan olla ylpeä, jota minä haluan puolustaa, ei siis ole verenperintönä saatu vaan kulttuurisesti välittynyt. Se suomalaisuus kiteytyy näihin arvoihin ja niihin yksilöitä kunnioittaviin, tasa-arvoa tuottaviin ja heikommista huolehtiviin instituutioihin, jotka olemme tänne onnistuneet rakentamaan. Arvoissa ja yhteiskuntajärjestyksessä, joka mahdollistaa niiden toteutumisen, on se Suomi, jonka puolesta haluan elää ja kuolla.

Myötätunto on yrityksen kilpailukyvyn edellytys

Miltä tuntuisi tulla työpaikalle aamulla tietäen, että sinusta välitetään siellä? Tietäisit, että et ole työtovereillesi ja esimiehillesi pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi, vaan sinut nähdään juuri sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka pohjimmiltasi olet. Voisit olla varma, että saat tarvittaessa tukea. Tietäisit, että uskallat tuoda parhaat puolesi esiin, mutta vahvuuksiesi ohella saat tuoda esille myös heikkouksiasi ja nekin mielipiteet ja ajatukset, joiden soveliaisuudesta tai nerokkuudesta et ole varma.

Näillä yllä olevilla sanoilla aloitamme lokakuussa ilmestyneen kirjamme Myötätunnon mullistava voima johdantoluvun yhdessä professori Anne Birgitta Pessin kanssa. Kirja kokoaa yhteen reilut kaksi ja puoli vuotta jatkuneen CoPassion-tutkimushankkeemme keskeiset tulokset, näkemykset ja oivallukset. Kirjoittajina ovat hankkeen tutkijat ja yhteistyökumppanit. Tutkimushankkeen keskeinen teesi on ollut, että myötätunnolla on väliä. Että myötätuntoa tarvitaan työelämässä ja elämässä ylipäänsä.

Ja tutkimukset kyllä tukevat tätä näkemystä. Erilaiset myötätuntoa vahvistavat interventiot on useissa tutkimuksissa yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin. Organisaatiotasolla rakkaudellisen myötäelämisen kulttuurin on osoitettu olevan yhteydessä työntekijöiden parempaan työtyytyväisyyteen, toimivampaan ryhmätyöskentelyyn sekä vähäisempiin poissaoloihin ja väsymiseen. Ja henkilön käyttäytyessä myötätuntoisesti toiset pitävät häntä enemmän johtajana ja älykkäämpänä. Myös kun IT-yhtiön työntekijät laitettiin harjoittamaan myötätuntomeditaatiota, sillä oli myönteisiä vaikutuksia heidän kokemiinsa positiivisiin tunteisiin, elämäntyytyväisyyteen, merkityksellisyyteen, arjen läsnäoloon sekä vähentyneisiin sairausoireisiin.

Keskinäinen myötätunto vuorostaan luo psykologista turvaa eli ihmisten kokemusta siitä, että he voivat olla työyhteisössä oma itsensä ja tuoda esiin myös epävarmemmat ajatuksensa, kritiikkinsä ja kysymyksensä pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi. Ja sekä Googlen tekemät sisäiset tutkimukset että tieteellinen tutkimus osoittavat, että psykologisella turvalla on merkittävä rooli tiimin oppimisessa, innovatiivisuudessa ja lopulta myös aikaansaamisessa ja lopputuloksen laadussa.

Jos haluat rakentaa organisaation, jossa tiimit ovat mahdollisimman tuottavia, luovia ja aikaansaavia, aloita rakentamalla organisaatio, jossa ihmisten kokema psykologinen turva on vahva.

Uskon, että myötätunto ja ihmisten kyky vuorovaikuttaa toistensa kanssa inhimillisen lämpimästi on yhä keskeisemmässä roolissa työelämässä menestymisessä. Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan. Työelämässä käynnissä olevan murroksen myötä luovuus ja vuorovaikutus ovat yhä korostuneemmin tuloksentekijöitä ja tulos tehdään yhä useammin tiimeissä. Tämän seurauksena työn tulokset ovat yhä vahvemmin riippuvaisia siitä, miten ihmisten keskinäinen vuorovaikutus onnistuu. Siksi myötätunto voi olla avain sekä hyvinvoivemman että kilpailukykyisemmän työyhteisön luomiseksi. Jos haluat esimiehenä tai työntekijänä menestyä, aloita olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan.

Kirja Myötätunnon mullistava voima ilmestyi 10.10. toimittajinaan Anne Birgitta Pessi, Frank Martela ja Miia Paakkanen. Kirjan luvuissa kerrotaan, mitä myötätunto on, miten sitä vahvistetaan ja miksi se on keskeisessä asemassa tulevaisuuden työelämässä. Esimerkiksi Filosofian Akatemian toimitusjohtaja Karoliina Jarenko kirjoittaa omassa luvussaan psykologisen turvan merkityksestä uusiutumiskyvyn edellytyksenä. Kirja on CoPassion-tutkimushankkeen lopputuote, jossa Filosofian Akatemia Oy on ollut yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista ja rahoittajista.

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Seksuaalinen häirintä on ollut helppoa ja toimivaa – Mitä voimme tehdä?

#MeToo kampanja on näkynyt vahvasti sosiaalisessa mediassani ja pistänyt miettimään. Erityisesti olen yrittänyt muistella omaa käytöstäni parikymppisenä. Teini-ikäisten ja nuorten miesten kulttuuri on monesti varsin naisia halventava. Erityisesti muistan Puolustusvoimat paikkana, jossa juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet miehet opettavat toinen toisensa puhumaan siitä mistä on puute hyvinkin esineellistävällä tavalla. Heti ensimmäisinä viikkoina alikersantit laittoivat meidät alokkaat muotoon ja pyysivät viittamaan: ”Kuka on saanut p****a viikonloppuna?”

Tunnistan myös Jari Sinkkosen kuvauksesta itseni: ””Nuori mies katsoo ympärilleen ja näkee, kuinka tyttöjä pyörii niiden ympärillä, joilla on bodattu kroppa ja jotka purjehtivat itsevarmoina paikoille. Kiltit jäävät varjoon. Joukon kingi on se, joka kerskuu seksuaalisilla suorituksillaan.” Kun yökerhoikäisyys koitti ja alkoi kilvoitella naisten suosiosta, niin kiltteys ei tuntunut toimivan. Toivottavasti en syyllistynyt kohtuuttomuuksiin erilaisia ”pahemman pojan” rooleja kokeillessani. On varmasti lukuisa määrä tilanteita, joissa nykyinen minäni käyttäytyisi tai vähintäänkin puhuisi hyvin eri tavoin kuin parikymppinen minäni.

Menneeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi.

Tältä osin vaikutuspisteitä nousee esiin kolme:

1) Oman käytöksen monitorointi.
On tärkeä tiedostaa, että mitä enemmän on valtaa ja mitä ylempänä on erilaisissa organisaatio- sun muissa hierarkioissa, sitä isompi riski on että kukaan ympärillä ei uskalla puuttua omaan käytökseen. Omasta mielestä hauska sanallinen tai käytöksellinen ’vitsi’ voi toisten korvissa olla ahdistava, mutta kynnys sanoa se ääneen on suuri. Tässä pitää siis olla itse yhä tarkempana.

Toisaalta toivon että ystävät, tutut ja tuntemattomat uskaltavat tulla sanomaan minulle tulevaisuudessa, jos käytökseni ylittää soveliaisuuden rajat. Vuosien varrella olen silloin tällöin saanut tällaista palautetta ja se on auttanut tunnistamaan omia sokeita pisteitä. Kiitoksia siis kaikille jotka ovat uskaltaneet ääneen minulle huomauttaa asioista!

2) Uskallus puuttua sivullisena
Häkellyttävintä tässä Harvey Weinsteinin tapauksessa ja kotimaisissa vastaavissa tapauksissa ei lopulta ole ahdistelijan käytös, vaan se, että ’kaikki’ ovat tienneet seksuaalisesta häirinnästä ja silti se on saanut jatkua vuosia.

Myös yliopistoissa on ollut omat skandaalinsa. Esimerkiksi kahdeksankymppinen filosofian professori John Searle Berkeleyn yliopistosta – jonka filosofiasta tein graduni – palkkasi hiljattain 24-vuotiaan naisjatko-opiskelijan itselleen assistentikseen. Muutaman viikon jälkeen hän syytösten mukaan lukitsi toimistonsa oven ja alkoi kourimaan kyseistä naista ilmoittaen että heistä tulee rakastavaiset. Myöhemmin Searle katsoi esimerkiksi pornoa naisen läsnäollessa.

Näin törkeä ja avoin toiminta ei olisi mahdollista, ellei professorille olisi vuosikymmenien myötä syntynyt varmuutta siitä, että kaikki kyllä katsovat sormien lävitse hänen toimintaansa. Ja totta tosiaan, kävi ilmi että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun joku opiskelija valittaa Searlen seksuaalisesta häirinnästä. Valituksia oli kertynyt yli kymmenen vuoden ajalta ja Searlen ahdisteleva käytös ja seksistiset vitsit olivat opiskelijoiden keskuudessa avoin salaisuus. Mutta laitos suojeli tähtifilosofiaan eivätkä valitukset johtaneet mihinkään.

Kiusaaminen on helppoa, hauskaa ja se toimii. Näin aloitti Christina Salmivalli esitelmänsä KiVa-koulu -hankkeesta vuonna 2012. Pointti oli että kiusaajat jatkavat toimintaansa, koska yhteisö ympärillä ei halua puuttua, vaan voi suorastaan palkita kiusaajan. Salmivallin ja kumppaneiden kehittämän tehokkaasti kiusaamista estävän ohjelman perusviisaus onkin tämä: Jos kiusaamisen haluaa loppuvan, tehokkainta on muuttaa sivustakatsojien reaktioita. Jos he yksiselitteisesti tuomitsevat kiusaajan, ei kiusaaminen enää olekaan helppoa eikä toimi.

Weinsteinille, Searlelle ja Suomen elokuva-alan omalle Weinsteinille seksuaalinen häirintä on ollut helppoa, hauskaa ja se on toiminut – he ovat saaneet nuoria naisia sänkyynsä tai vähintäänkin kouriinsa. Jos haluamme muuttaa tämän yhtälön, tehokkainta on muuttaa vierestäkatsojien rooli. Uskallammeko puuttua kun näemme potentiaalista häirintää työpaikallamme tai paikallisbussissa? Tai kun valta-asemassa oleva heittää alaisestaan seksistisiä kommentteja kaikkien kuullen tai ’miesporukassa’?

Erityisen tärkeä on toisten samalla tasolla olevien rooli: Alaisten on riskialttiimpaa kyseenalaistaa esimiehensä toiminta. Kollegoilla ja kavereilla on eniten valtaa pakottaa väärin toimiva muuttumaan. Sormien läpi katsominen ei enää saa olla vaihtoehto.

3) Seuraavan sukupolven kasvattaminen.
Kolmen pienen pojan isänä toivon että he saavat kasvaa teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi osana kulttuuria, joka on toista sukupuolta kunnioittavampi.

Tältä osin uskoisin että voisi olla ihan paikallaan että yläaste- ja lukioikäisille olisi silloin tällöin jokin oppitunti, jossa käytäisiin selkeästi lävitse minkälainen toisen ihmisen lähestyminen on sallittua – ja minkälainen ei. Näin luotaisiin selkeä standardi asialle, johon voitaisiin eri tilanteissa vedota. Monissa kampanjan myötä lukemissani sekä ahdistelluksi tulleiden että ahdistelleiden tarinoissa toistuu se teema, että silloin nuorena ei vielä ymmärtänyt niin selkeästi mikä on sallittua ja mikä todellakaan ei. Tietoisuus selkeistä rajoista auttaisi reagoimaan voimakkaammin, kun ne ylitetään – sekä uhrina, sivustakatsojana että jopa tekijänä.

Instituutioiden ohella meillä vanhemmilla on tietysti myös keskeinen rooli. Jari Sinkkonen puhuu hyvin siitä, kuinka toisten rajojen kunnioittamista voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle ilman että siihen silloin liittyy mitään seksuaalista: ”Jos kaveri ei halua painileikkiä, kaverin kieltoa pitää kunnioittaa. Toisen reviiriin kunnioittaminen on yleinen periaate.”

Kun lapsi sitten lähestyy teini-ikää ja nuorta aikuisuutta, on tärkeätä että rupattelee lastensa kanssa ja nostaa esiin myös näitä hankalampia teemoa: porno, seksijutut, kännitöppäilyt ja muut sellaiset, joihin teinit varmasti törmäävät. Mokia tapahtuu varmasti jokaiselle, ja toivon olevani vanhempi jolle niistä uskalletaan puhua. Tärkeintä, mitä tässä matkan varrella kohti teini-ikää voi tehdä, on rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu, teki hän mitä tahansa.

Toivon osaavani kasvattaa pojistani sellaiset, että naisten (ja kaikkien muiden ihmisten) kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Mutta tähänkin tarvitaan vanhempien ohella koko kylä. Tärkeä ensimmäinen askel on tehdä ongelma näkyväksi. Meillä on ollut kulttuuri, jossa seksuaalinen häirintä on ollut turhan hyväksyttyä. ”Pojat ovat poikia!”

Nyt kun kissa on kampanjan myötä pöydällä, on aika lähteä yhdessä muuttamaan kulttuuriamme. Hienoa että esimerkiksi stereotyyppisen maskuliinisella rakennusalalla on otettu nollatoleranssi takamuksille läimäyttelylle ja tyttökalenterit on vaihdettu luontokalentereihin. Kulttuuri ei muutu, se muutetaan jokaisen meidän teoillamme!

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Tedx_IMG_9579_V2_pienempi

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.

Aprillipila – Eli miksi en vaihtanut työpaikkaani?

”Hyvästi tutkijaelämä! Oli tarkoitus jatkaa mutta sain niin rahakkaan tarjouksen McKinseyltä, että olisi ollut tyhmää sanoa ei. Eli voitte tästä lähtien kutsua minua Senior Strategic Advisoriksi. Perhettä ei varmaan ihan yhtä paljon ehdi nähdä kun matkustelua on niin paljon, mutta hei, kaksi sanaa: Business class! Vähän tulee vanhaa tutkijahippeilyä toki ikävä, mutta kuten Nietzsche aikanaan totesi: Jokaisen todella varakkaan miehen takana on uskallus tarttua mahdollisuuteen kun se osuu kohdalle!’”

Näin kirjoitin Facebookiin ensimmäinen huhtikuuta ja peräti 305 ihmistä tykkäsi kyseisestä päivityksestä. Nyt kun parikymmentä ihmistä on kadulla tai muualla törmätessämme tullut onnittelemaan minua uudesta työpaikasta, lienee parasta selventää asia:

En ole vaihtanut työpaikkaa. Enkä usko että koskaan voisin työskennellä monikansallisessa konsulttiyrityksessä.

Kutsumus on turhan ladattu sana, mutta minulla on kyllä hyvin syvä kiintymys nykyisenkaltaiseen työhöni. En tiedä mitään parempaa kuin että pääsen työajalla pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja työstämään niitä eteenpäin kirjoittamisen kautta. Koen että tämä on juuri minulle sopiva tapa toteuttaa itseäni. Jos voittaisin lotossa sata miljoonaa, olisi työarkeni edelleen lähes täysin samanlaista: Aamulla lapset päiväkotiin, sitten pariksi tunniksi kahvilaan kirjoittamaan. Siitä yliopistolle jatkamaan kirjoittamista lounaaseen asti. Ja lounaan jälkeen muiden työhön liittyvien asioiden hoitamista – tapaamisia, sähköposteja, kokouksia, valmennuksia. Joka aamu, kun pyörällä rullaan kohti kahvilaa, olen oikeastaan aika onnellinen että saan tehdä työkseni juuri sitä asiaa mitä rakastan.

Siksi uskon että seuraavatkin vuosikymmenet haluan päätoimisesti pyrkiä kirjoittamisen kautta jäsentämään ihmisenä olemisen perustavia kysymyksiä.

Tässä kohdassa on hyvä kuitenkin tarkentaa: Uskon että toteutan tutkijuutta kahdenkinkymmenen vuoden päästä. Mutta en ole läheskään varma olenko silloin professori. Jatko-opintojen alussa putki oli selvä: Ensin väitöskirja, sitten jokunen vuosi post-doc-tutkijana, sitten tähtäin professuuriin. Mutta mitä enemmän juttelen erilaisten professoreiden kanssa, sitä vähemmän vakuuttunut olen siitä että titteli on vaivansa väärti. Professoreiden ajasta tuntuu menevän leijonanosa kaikenlaiseen lappujen täyttämiseen, byrokratiaan, kokouksiin ja rahahakemuksiin. Varsinaista tutkimusta ehtii tehdä käytännössä vain öisin, viikonloppuisin ja kesälomilla. Arvostan vapauttani ja mahdollisuutta tehdä tutkimusta niin paljon, että en hevillä ole vaihtamassa itseni toteuttamista professorin titteliin. Ulkomailta toki löytyy instituutioita, joissa professoritkin saavat vielä tutkia, mutta täällä Suomessa tuntuu että yliopistot ovat organisoitu tavalla, jonka vuoksi itse olen ehkä tulevaisuudessakin mieluummin tutkija kuin professori. Tai ainakin katson hyvin tarkkaan mitä velvoitteita kyseisen position vastaanottaminen sisältää.

Lopuksi on vielä todettava, että jos jonkin yllättävän elämänkäänteen myötä haluaisin täyspäiväisesti toimia konsulttina, niin tekisin sitä jossakin aivan muualla kuin McKinsey:llä (kaikella kunnioituksella). Kun vuonna 2001 ensimmäisen vuoden teekkarina kävin tuotantotalouden kursseja, niin jos silloin joku olisi kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmia, niin olisin epäröimättä vastannut haluavani perustaa oman yrityksen. Muistan kuinka kurssikavereideni kanssa kävimme Peter Kellyn pitämiä yrittäjyyskursseja ja koimme olevamme aivan eri jengiä kuin ne tuotantotaloutta opiskelevat ikätoverimme, joiden tähtäin oli isot konsulttikorporaatiot. Me arvostimme vapautta ja jenkkikonsulttikorporaatioiden standardoidut mallit kuulostivat tukahduttavan ahdistavilta. Ei koskaan, meistä tulisi yrittäjiä! Ja ilokseni olen havainnut kuinka valtaosa niistä henkilöistä, joiden kanssa yrittäjyyden harjoitustöitä tein, onkin jossakin vaiheessa perustanut oman yrityksensä.

Vaikka oma fokukseni vaihtui yrityksen perustamisesta filosofian kautta tutkijuuteen, niin edelleen arvostan vapautta. Olen sekä työssä että elämässä ylipäänsä huomannut olevani äärimmäisen allerginen kaikelle autonomiaani kaventavalle. Ja nyt kun olen koko valmistumisen jälkeisen työelämäni saanut nauttia lähes rajattomasta vapaudesta – kukaan ei valvo työtuntejani, en kysele oikeastaan mihinkään tekemisiini lupaa keneltäkään – niin minun voisi olla todella vaikea sopeutua maailmaan, jossa olisi joku ’esimies’ jolla olisi valtaa tehdä työtäni koskevia päätöksiä. Toki minulla yliopistollakin tällainen muodollisesti taitaa olla, mutta onnekseni he ovat ymmärtäneet että jos sisäisesti motivoituneelta työntekijältä haluaa saada maksimipanoksen ulos, ei voi tehdä muuta kuin antaa hänelle tilaa toteuttaa itseään.

Jos siis yllättäisin itseni haluamalla tehdä täyspäiväistä konsultintyötä, niin en miettisi mitään muita vaihtoehtoja kuin Filosofian Akatemia Oy:tä, jossa yhtenä perustajista ja nykyisenä hallituksen puheenjohtajana saisin vapaammin toteuttaa omaa visiotani. On ollut hienoa että tutkimustyön ohessa olen päässyt sitä kautta toteuttamaan sekä sivutoimista yrittäjyyttä että valmennus- ja konsultointihommia. Ja ennen kaikkea pääsen toteuttamaan jälkimmäisiä varsin vapaasti – vaikka toki muita kuunnelleen, yrityksemme kokonaisuuden huomioiden ja kollegoiden neuvoista ja ohjeista oppien.

Näistä syistä ajatus siitä, että yhtäkkiä siirtyisin McKinseylle töihin, oli omasta perspektiivistäni täysi mahdottomuus ja naiivisti ajattelin kaikkien muidenkin sen tajuavan.

Mutta aprillipilani saaman vastaanoton myötä tajusin kaksi asiaa:
a) Jos katsoo toimintaani hivenen kauempaa, niin loikka konsulttifirmaan ei välttämättä näytä yhtään epäuskottavalta: Olenhan kirjoittanut kirjoja ja pitänyt lukuisia puheenvuoroja yritysten johtamisesta ja työn organisoimisesta. Ja tehnyt väitöskirjan Tuotantotalouden laitokselle. Tässä kontekstissa moni kaltaiseni on tehnyt juuri tällaisen loikan.
b) Aprillipäivän päivitykseni kommenteista selvisi nopeasti että kyseessä oli aprillipäivän pila. En kuitenkaan tajunnut, että vain pieni osa ihmisistä jaksaa lukea tämänkaltaisen päivityksen kommentit. Valtaosa vain tykkää ja jatkaa eteenpäin.

Eli en ole vaihtanut työpaikkaa enkä ole vaihtamassa. Mutta lopulta tämä aprillipila tarjosi hyvän hetken pohtia miksi itse koen niin vahvasti että tällainen vaihdos olisi mahdottomuus. On hienoa hankkia kokemuksia eri suunnista ja toivottavasti ehdin sivutoimisesti päästä sukeltamaan vielä mitä erilaisempiin konteksteihin ja haasteisiin työurani varrella. Olen esimerkiksi aina haaveillut vuoden antropologisesta kenttätyöstä tai Suomen poliittisen järjestelmän uudistamisesta 🙂 Mutta kaiken sivutoimisen häröilyn keskellä haluan pitää kirjoittamisen ja tutkimustyön toimintani ytimenä. Nyt ja uskoakseni myös tulevaisuudessa.

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.