Category: Filska ja polska

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Trumpin sekoilu on savuverho jonka takana tehdään vallankaappausta

Aamuisin uutisvirtaa vilkaistessa sitä joutuu usein muistuttamaan itseään siitä, että tämä on totista totta, ei uuden HBO-sarjan juoni: Keskittymiskyvytön, salaliittoteorioihin uskova, asiantuntijoita vihaava, vahvan narsistisin piirtein varustettu mies on maailman vaikutusvaltaisin ihminen. Hänelle äänestäjät halusivat antaa ydinaseiden laukaisukoodit.

Ja kun puhun Trumpin narsismista, en tarkoita tätä haukkumasanaksi. Enemmän puhun termistä, jota useampi psykologian ja psykiatrian alan ammattilainen (ks myös tämä, tämä ja tämä) Claes Anderssonista lähtien on Trumpista käyttänyt. Vaikka psykiatrien eettinen koodisto kieltää tekemästä diagnoosia julkisuuden henkilöstä häntä tapaamatta, olen sitä mieltä että tässä tilanteessa tämän koodiston rikkominen on pienempi paha kuin hiljaa oleminen. Vaikka virallista diagnoosia ei voi tehdä, on tärkeätä että asiantuntijat tuovat esiin että on hyvin todennäköistä että Trump kärsii tällaisesta mielenpiirteestä. Koska vain ymmärtämällä tämän piirteen hänen persoonastaan, ihmiset hänen ympärillään sekä me muut voimme ymmärtää kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Ja toivon mukaan estää pahimmat ylilyönnit. En ole itse pätevä arvioimaan täyttääkö Trump narsismin kriteerit, mutta meidän tulee suhtautua vakavasti mahdollisuuteen että tämä piirre saattaa selittää ison osan hänen käytöksestään.

Trumpin ensimmäinen viikko presidenttinä on osoittanut, että hänen kampanjanaikainen toimintansa ei ollut mikään laskelmoitu rooli, vaan hän on presidenttinä täysin sama henkilö kuin mitä hän oli kampanjassaan: Impulsiivinen ja reaktiivinen hahmo, joka Twitterissä hyökkää haukkuen kenen milloinkin kimppuun, jos joku on sattunut uhkaamaan hänen suurenmoisuuttaan. Hänen halunsa valehdella niin ilmeisessä asiassa kuin osallistuiko hänen virkaanastujaisseremoniaan enemmän ihmisiä kuin Obaman vastaavaan ja hänen halunsa pitäytyä väitteessään että vaaleissa annettiin miljoonia väärennettyjä ääniä Clintonille osoittaa narsistista kiinnostusta pelkästään omasta suosiosta sekä täydellistä piittaamattomuutta tosiasioista tämän illuusion ylläpitämisessä. On häkellyttävää, surullista ja tulevaisuutemme kannalta pelottavaa, että nykyisessä mediakulttuurissa on mahdollista esittää näin räikeitä valheita menettämättä kasvojaan tai kansansuosiotaan.

Samaten hänen twiitin pituiset ratkaisunsa maailman ongelmiin – ’build wall’, ’ban muslims’ – alkavat yhä enemmän paljastua nimenomaan twiitin pituisiksi. Taustalla ei näytä olevan jotain suurempaa suunnitelmaa. Nyt hänellä vain on valta toteuttaa ratkaisujaan pohtimatta sen enempää aikeidensa lainmukaisuutta tai todellisia seurauksia.

Kun otetaan huomioon Trumpin ailahtelevuus ja asiantuntemattomuus, on olennaista katsoa ketä ihmisiä hän nimittää avainpaikoille. Koska näillä ihmisillä voi – jos osaavat pelata esimiestään oikein – olla ratkaiseva valta siihen, mitä päätöksiä Trump tulee tekemään. Tämä onkin erityisen pelottavaa: Steve Bannon, josta on kehkeytymässä Trumpin päästrategi, on alt-right-ideologi, joka ajaa vahvasti äärioikeistolaista agendaa, jossa tavoitteena on valkoisten ylivalta. Samalla hän on ilmoittanut halustaan tuhota kaikki nykyiset instituutiot. Muutenkin sisäpiirin jäseniä leimaa enemmän ideologia kuin asiantuntemus. Trump on luonut ympärilleen kaikukammion, jossa hyvin vieraantuneetkin näkemykset todellisuudesta voivat nopeasti normalisoitua ja jossa demokraattisia instituutioita, asiantuntemusta ja vähemmistöjä vihaavat henkilöt voivat lietsoa toisiaan sotaisaan vihaan.

Siksi ei pidä antaa Trumpin impulsiivisen twiittailun hämätä. Taustalla on henkilöitä, joilla on sekä halu että älyllinen kapasiteetti yrittää vallankaappausta. Presidentin sekoilu on heille harmittava este, mutta samalla sopiva savuverho. Yhdysvaltain ajautuminen Venäjän tai Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokraattiseksi vähemmistöjä sortavaksi kleptokratiaksi ei ole koskaan ollut todennäköisempää kuin nyt.

Mitä nyt tapahtuu?

Lyhyellä tähtäimellä olennaista on eliminoida ne riskit, jotka liittyvät persoonaltaan näin epävakaan hahmon ja ideologialtaan näin värittyneen sisäpiirin vallassaoloon. Tavallisilta yhdysvaltain kansalaisilta ja muiden valtioiden edustajilta tämä edellyttää aktiivista rajojen asettamista. Ei pidä turtua hallinnon päivittäisiin ylilyönteihin, vaan aktiivisesti vastustaa ylilyöntejä kaikilla käytössä olevilla foorumeilla. Toistaiseksi on ollut hienoa nähdä kansalaisten aktiivista toimintaa esimerkiksi maahantulorajoituksia vastaan lentokenttämielenosoituksissa ja muissa toimissa.

Avainasemassa tulevat kuitenkin olemaan republikaanipuolueen edustajat senaatissa ja kongressissa. Kun Trumpin erilaiset ehdotukset päätyvät sinne äänestykseen, tulemme näkemään ajaako puoluelojaalisuus terveen järjen ja Yhdysvaltain edun edelle. Toivon mukaan sokeimmatkin opportunistit tajuavat, että Trump on uppoava laiva myös kansansuosiossaan ja kaikki hänen laivaansa hyppäävät uppoavat hänen mukanaan, jolloin ura post-trumpilaisessa maailmassa tulee olemaan haastava. Lupaavaa on että jo nyt moni johtava republikaanipuolueen edustaja on sanoutunut irti ja jopa tuominnut voimakkain sanoin Trumpin maahanmuuttopolitiikan. Toisaalta moni republikaani näkee että nyt kun heillä on värisuora – sekä presidenttiys että parlamentti – on tämä liian kutkuttava hetki saada läpi heidän ajamiaan uudistuksia. Siksi he voivat olla valmiita katsomaan lävitse hyvinkin räikeitä ylilyöntejä. Ja sitten kun he olisivat valmiita vastustamaan, voi Trumpilla olla jo riittävästi valtaa heidän syrjäyttämiseensä. Yhdysvaltain demokratian kohtalo lepää paljolti näiden republikaanien harteilla.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta uskoa, että Trump pysyisi vallassa täydet neljä vuotta. En tunne Yhdysvaltain lainsäädäntöä näiltä osin järin hyvin, mutta ottaen huomioon hänen historiansa erilaisista lain rajamailla liikkuvista diileistä ja hänen impulsiivisuutensa sekä asiantuntemattomuutensa, tuntuisi melko todennäköiseltä että jossakin vaiheessa hän jää kiinni sellaisesta lain väärinkäytöksestä, joka oikeuttaa hänen syrjäyttämisensä. Vedonlyöntitoimisto Ladbrokes antaakin 50%-50% kertoimet sille, että Trump syrjäytetään tai luopuu virastaan ennen kautensa päättymistä. Hauskana kuriositeettina google-haut ’twenty-fitth amendment’ ovat kasvaneet huimasti Trumpin valinnan myötä. Kyseinen perustuslain lisäys kertoo, että varapresidentti yhdessä johtavien virkamiesten kanssa voi esittää presidentin syrjäyttämistä, jos ”hän on kykenemätön käyttämään valtaa tai suoriutumaan tehtävistään.” Jos presidentti itse vastustaa syrjäyttämistä, päättää kongressi asiasta. Tässäkin avainasemassa on lopulta Republikaanipuolue. Vaikka presidentti jäisikin kiinni erilaisista väärinkäytöksistä, on kongressin käsissä päättää hänen virastapanemisestaan. Eli niin kauan kuin Republikaanit eivät halua häntä syrjäyttää, voi Trump rötöstellä melko rauhassa. Vasta kun hänestä tulee puolueelle rasite, on heillä motiivi puuttua väärinkäytöksiin. Toivotaan että Trump aliarvioi puoluetovereidensa suoraselkäisyyden.

Jos Trump saadaan irti vallasta ennen kuin hän on saanut aikaan mitään katastrofaalista vahinkoa, voi hänen valtakaudellaan olla jopa myönteisiä vaikutuksia demokratian kehitykselle. Se herättää ihmiset väkisinkin huomaamaan, että ’äänestämisellä on väliä.’ Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri olisi jo pitkään sisältänyt ongelmallisia piirteitä kuten median polarisoitumisen, totuuksista piittaamattomuuden ja molempien puolueiden riippuvaisuuden raharikkaiden lahjoituksista ja tästä seuraavan raharikkaita myötäilevän politiikan. Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei politiikka olisi jo vuosia ollut niin vahvasti polarisoitunutta, faktoista ja tavallisesta kansasta piittaamatonta. Toivottavasti tämä herättää ihmiset taistelemaan aktiivisesti toimivan demokratian puolesta ja löytämään ne ratkaisut, joilla informoitu demokraattinen keskustelu on mahdollista myös ajassa, jossa uutiset saadaan sosiaalisesta mediasta ja jossa voittoa tavoittelevat mediayhtiöt keskittyvät kansan valistamisen sijasta asioiden kärjistämiseen klikkien toivossa.

Kun Trump on kammettu irti vallasta, on aika aloittaa korjaavat toimenpiteet, jotta sama ei pääse toistumaan.

Mutta tämän optimismin aika on vasta siinä vaiheessa, kun voimme turvallisesti sanoa, että Trump ei ole enää vallassa. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että hän itse ei tule vapaaehtoisesti vallasta luopumaan vaan on valmis viemään Yhdysvaltoja niin paljon kohti itsevaltiutta kuin suinkin pystyy. Hän pyrkii aktiivisesti rapauttamaan lehdistön ja muiden hänen valtaansa vahtivien tahojen uskottavuutta. Ja tulee varmasti yrittämään ylittää käskyvaltaansa ja ottamaan haltuunsa eri organisaatioita tiedustelupalvelusta eri ministeriöihin. Tämä suora vallankäyttö on jo alkanut rajavartiolaitoksen osalta. Nyt siis tullaan punnitsemaan ne ’checks and balances’ joita Yhdysvaltain hallinnossa on rakennettu estämään sisäistä vallankaappausyritystä.

Yksi toivoa herättävä seikka on Yhdysvaltain osavaltioiden melko laaja itsenäisyys ja New Yorkin ja Kalifornian kaltaisista suurista osavaltioista kantautuva aktiivinen halu vastustaa suoraan Trumpin antamia käskyjä. Myöskin Yhdysvaltain perinteessä vahvana elävä kansalaisyhteiskunta ja halu asettua avoimesti valtaapitäviä vastaan voi osoittautua tärkeäksi tekijäksi tulevina viikkoina ja vuosina. Trump tuntuu aidosti uskovan, että ’ihmiset eivät välitä’ ja joukkomielenosoitukset sekä eri instituutioiden aktiivinen poikkiteloin asettuminen suuryrityksistä yliopistoihin voi tulla hänelle yllätyksenä. Jopa rahakkaan eliitin ylisuuri valta voi paradoksaalisesti tässä tilanteessa palvella demokratian etua, koska heidän liiketoimilleen Trump edustaa suoraa uhkaa. Täällä Silicon Valleyssä Trumpin valtaannousu on otettu vastaan epäuskoisena ja mielenosoitukset ovat keränneet laajat kansanjoukot liikkeelle Googlen perustaja Sergey Brinistä lähtien. Jos tämä organisointikykyinen ja vahvasti siirtolaispitoinen joukko kanavoi resurssinsa, verkostonsa ja osaamisensa demokratian ja kansalaisoikeuksien puolesta taistelemiseen, on heissä paljon muutospotentiaa. Toivoa siis on, kunhan ihmiset ovat aktiivisia.

Eliot Cohen päätti artikkelinsa The Atlanticissa Trumpin ensimmäisestä viikosta vallassa toteamalla seuraavaa:

”He will fail most of all because at the end of the day most Americans, including most of those who voted for him, are decent people who have no desire to live in an American version of Tayyip Erdogan’s Turkey, or Viktor Orban’s Hungary, or Vladimir Putin’s Russia.”

Tässä hän osoittaa mielestäni väärää optimismia. En usko että ”kunnon ihmiset” myöskään Turkissa, Unkarissa tai Venäjällä haluavat elää diktatuurissa tai näennäisdemokratiassa. He ovat ajautuneet tähän tilanteeseen, koska johtajat ovat pienin askelin vivuttaneet valtaa itselleen eikä hallinnossa ja kansalaisyhteiskunnassa ole ollut toimivaa ja tarpeeksi vahvaa vastavoimaa estämään tätä kehitystä. Nyt ainoa toivomme on, että Yhdysvaltain hallinnosta ja sen kansanliikkeistä löytyy toimiva vastavoima, joka onnistuu pysäyttämään kehityksen ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa Yhdysvaltoihin ja sen kansaan tänä demokratian kohtalonhetkenä.

Terveisin: Huolestunut kansalainen Palo Altossa

Vahva johtaja tuo lohtua kolmesta suunnasta uhatuille ihmisille – Syyt Trumpin valinnan takana

Pitääkö lasten olla huomaavaisia vai hyvätapaisia? Tämä kysymys ennustaa hämmentävän hyvin sitä, ketkä kannattivat Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Kysymys mittaa ihmisen autoritarismia eli kuinka paljon hän arvostaa kuria ja järjestystä, kaipaa voimakasta johtajaa ja on hyökkäävä omaan ryhmäänsä kuulumattomia kohtaan. Jo tammikuun puolessavälissä autoritarismia tutkiva Matthew MacWilliams katsoi tilastoja Yhdysvalloissa vahvistuneesta autoritarismin kaipuusta ja ennusti, että se tulee siivittämään silloin vasta Republikaanipuolueen ehdokkuudesta kilpailleen Trumpin presidentiksi asti.

Ketkä Trumpia sitten äänestivät? CNN:n julkaisemien exit poll -tilastojen pohjalta 1) vanhat 2) valkoihoiset 3) collegen käymättömät 4) miehet 5) maaseudulta olivat vahviten Trumpin takana*. Kaikkia näitä viittä ryhmää yhdistää kaksi seikkaa: Ensinnäkin heillä on konservatiivisemmat arvot kuin vastinparillaan. Ja toiseksi monilla heistä on tunne siitä, että heidän elämäntapansa on katoamassa ja heidän kaltaisiaan ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Globalisaatio ja automatisaatio on iskenyt pahiten entisille tehdaspaikkakunnille ja juuri nämä Demokraattiselle puolueelle perinteisesti uskolliset ’Rusty Belt’ -osavaltiot kuten Michican, Pennsylvania ja Wisconsin olivat avainasemassa Trumpin voitossa. Talouskasvun hedelmät ovat jo parin vuosikymmenen ajan tippuneet koulutettujen kaupunkilaisten syliin, kun muiden palkkakehitys on polkenut paikallaan tai laskenut samalla kun oman alan työn saanti on ylipäänsä muuttunut yhä epävarmemmaksi.

Talouden lisäksi samat ihmiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena kahdella muullakin rintamalla. Ensinnäkin valkoihoisten määrä Yhdysvalloissa kutistuu, kun erityisesti latinoiden määrä kasvaa voimakkaasti. Trumpin suosio olikin kovinta niiden valkoihoisten keskuudessa, jotka asuivat sellaisilla paikkakunnilla, joiden latinoväestön määrä oli kasvanut voimakkaimmin.

Kaiken lisäksi myös kulttuuri on hylännyt nämä ihmiset. Samalla kun kaupungit ja kulttuurieliitti ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä ja muunlaista ’erilaisuutta’ kohtaan, kouluttamaton maaseudun väki kokee joutuneensa alakynteen. Tyhjentyvillä paikkakunnilla he katsovat kun työt katoavat ja kokevat, että valtaapitävät ovat kyllä kovasti huolissaan latinoista ja mustista, mutta kukaan ei välitä heistä. ”Hard-working ordinary man”, joka ei mitään muuta halua kuin elättää perheensä kunniakkaasti, ei löydä paikkaansa uudessa taloudessa ja kulttuurissa.

Mikä on johtajan funktio? Mitä tarkoitusta varten ihminen tarvitsee johtajan? Tätä kysymystä kysytään aivan liian harvoin organisaatiotutkimuksessa, mutta se tulisi muistaa kysyä myös poliittisten vaalien yhteydessä. Organisaatioissa johtajan toimintaa tavataan katsoa klassisen leadership-management -jaottelun kautta. Johtajan tehtävä on toisaalta johtaa asioita eli esimerkiksi koordinoida työtehtäviä ja tehdä vaikeita valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Toisaalta hänen tehtävänsä on johtaa ihmisiä eli inspiroida, sparrata ja ylipäänsä huomioida alaisensa ihmisinä.

Kun ihmiset valitsivat Trumpin johtajakseen, mihin funktioon he hänet valitsivat? Lienee selvää, että eivät ainakaan asioiden johtamiseen. Jos ihminen etsi ensi sijassa pätevää asioiden hoitajaa, kävi Trumpin vastauksista nopeasti selväksi, että häneltä puuttui kaikki asiantuntemus ottaa kantaa moniin keskeisiin asioihin. Asiajohtajaa etsivää ihmistä voisi myös arveluttaa valita näin tärkeään tehtävään henkilö, jolla ei ole käytännössä lainkaan kokemusta poliittisten asioiden hoitamisesta ja jonka ympäriltä puuttuvat tarvittavat asiantuntijat. Trumpia ei siis valittu ensisijassa hoitamaan asioita, vaan ihmiset etsivät itselleen johtajaa nimenomaan leadership-mielessä.

Trumpin funktio lieneekin ensisijassa psykologinen. Hän oli vastaus ihmisten tiettyihin psykologisiin tarpeisiin eikä ’rationaalinen’ valinta, jolla henkilö pyrki maksimoimaan oman taloudellisen etunsa. Ensinnäkin Trump toimi ukkosenjohdattimena kaikelle sille katkeruudelle ja ahdistukselle, jota katoavan elämäntapansa puolesta taistelevat tunsivat. Hän oli kuin valtava keskisormi, joka vihdoin haukkui ääneen kaikki ne valtaapitävät tahot, jotka olivat pettäneet nämä ihmiset.

Toiseksi, hän antoi monille arvokonservatiiveille kadonneen kunniantuntonsa takaisin. Puhumalla samaa kieltä ja käyttäytymällä samalla antielitistisellä tavalla Trump kertoi kannattajilleen että sinulla ja minulla – meidänkaltaisillamme – on väliä. Meitä ei ole unohdettu.

Kolmanneksi, hän osoitti yhteisen vihollisen. Historiallisista aineistoista on havaittu, että talouskriisit johtavat äärioikeistolaisen liikehdinnän tuntuvaan kasvuun. Ahdistus taloudellisesta turvattomuudesta, oman elämäntavan katoamisesta ja arvottomuudesta on niin musertava, että se on helppo kanavoida vihaksi erilaisuutta ja ’syyllisiä’ kohtaan. Populistit läpi historian Hitleristä Putiniin ovat talousvaikeuden hetkellä kääntäneet huomion yhteiseen viholliseen – Hitlerillä juutalaiset, Putinilla homoseksuaalit – ja Trump on puheillaan raiskaavista meksikolaisitsa ja väkivaltaan yllyttämisellään osoittanut olevansa heidän oppipoikansa. Kun Trumpille kerrottiin, että kaksi hänen kannattajaansa oli hakannut kodittoman meksikolaismiehen henkihieveriin, hän ei tuominnut väkivaltaa, vaan totesi: ”Kannattajani ovat hyvin tunteikkaita. He rakastavat tätä maata ja haluavat tehdä siitä jälleen hienon.” Make America great again!

Trumpin funktio johtajan on siis siinä, että hän sanoo ihmisille että se että sinulla on turvaton ja arvoton olo ei ole sinun oma vikasi. Vika on muissa – erityisesti kieroutuneissa poliitikoissa ja maahanmuuttajissa. Ihmisellä on niin perustava tarve tuntea, että hän on arvokas, että kun hän on liian kauan joutunut painimaan arvottomuuden kokemuksen kanssa, on hän valmis seuraamaan ketä tahansa johtajaa, joka antaa hänelle hänen arvokkuuden tunteensa takaisin.

Nykyään psykologiaa opiskeleva kaverini Hanna kiteytti asian hyvin: Parantumattomaan syöpään sairastunut on valmis kokeilemaan yksisarvishoitoa. Ei sen takia, että järki kertoisi sen olevan toimiva. Vaan sen takia, että hänellä on niin pakottava tarve tuntea toivoa, että hän tarttuu mihin tahansa toivoa antavaan oljenkorteen. Kun ihminen kokee olevansa uhattuna – oikeista syistä tai oikeanlaisen median lietsomana – syntyy psykologinen tarve, jonka täyttämiseen autoritaarinen johtaja sopii kuin nyrkki silmään. Siksi Trump.

Julkaistu alunperin suomalaisten johtajuustutkijoiden ’Johtajuuden kaipuu’-blogissa.

* CNN:n raportoimien exit pollsien mukaan valkoisista miehistä peräti kaksi kolmesta äänesti Trumpia (63% vs 31%) ja valkoisista naisistakin enemmistö (53% vs. 43 %) oli hänen takanaan. Vielä vahvempi oli kuitenkin Trumpin suosio collegen käymättömien valkoisten joukossa. Peräti 67% heistä antoi äänensä Trumpille ja vain 28% Clintonille. Yli 45-vuotiaiden joukossa Trump voitti Clintonin 53% vs. 44%, kun taas alle kolmekymppisten joukossa Clinton voitti yli 15 prosentin marginaalilla. Vaalikarttaa katsomalla selviää myös, että Clinton voitti selvästi kaupungit, kun taas taajamaat olivat Trumpin valtakuntaa.

Tietysti kaikki yritykset redusoida Trumpin kannatus ja voitto yhteen syyhyn eivät tee oikeutta todellisuuden monisyisyydelle. Trumpia äänestivät ainakin seuraavat vähemmän tai enemmän toisiinsa yhdistyvät ryhmät:

  • He jotka äänestävät aina republikaaneja.
  • Rasistit ja maahanmuuttoa vastustavat tahot, jotka vihdoin saivat itselleen äänitorven.
  • Arvokonservatiivit, nykypolitiikkaan pettyneet ja muut tahot, joille tärkeintä oli äänestää Clintonia vastaan.
  • Elämäntapansa uhatuksi kokevat, joihin tässä kirjoituksessa keskityin.

Vaikka kaikki nämä ryhmät eivät suhtaudu vihamielisesti maahanmuuttajiin, on kuitenkin huomattava, että kaikki olivat vähintään valmiita katsomaan sormiensa lävitse Trumpin vihanlietsontapuheita, koska näkivät hänessä muita hyviä puolia. Eli Trumpin puheet eivät muodostaneet heille ylitsepääsemätöntä estettä äänestää häntä.

Lisäksi on keskeistä huomata, että monin paikoin kyse ei ollut siitä, että enemmän ihmisiä olisi äänestänyt Trumpia, vaan siitä että vähemmän ihmisiä äänesti Clintonia. Jotkut gallup-tulokset ovat olleet osoittavinaan, että kyseessä oli kaksi epäsuosituinta ehdokasta vuosikymmeniin ja Clinton ei onnistunut vakuuttamaan monia sellaisia demografisia ryhmiä, jotka olivat vahvasti Obaman takana neljä ja kahdeksan vuotta sitten. Eli yllä kertomani tarina ei tietenkään kerro kaikkea ilmiöstä nimeltä Trump. Mutta uskon sen kertovan jotakin olennaista siitä, miksi Trump sai niin paljon ääniä kuin hän lopulta sai. Ja sama malli on selitysvoimainen myös kun haluamme ymmärtää Brexit-äänestyksen tulosta tai Suomessa tapahtunutta jytkyä. Kaikissa samankaltainen automatisaation ja globalisaation myötä työpaikkansa ja elämäntapansa uhatuksi kokenut ryhmä halusi sekä protestoida valtaapitäviä vastaan että suuntasi vihaansa maahanmuuttajia kohtaan.

Isyydestä syntymäpäivänäni

Keski-ikäni ensimmäisenä päivänä, kun ikäni ensi kertaa pyöristetään neljäänkymmeneen, olen velvoitettu – kuten viisi ja kymmenenkin vuotta sitten – pitämään elämääni reflektoivan syntymäpäiväpuheen. Teema, joka viimeisen viiden vuoden aikana on noussut elämässäni keskeiseen asemaan, on tietysti isyys. Täyttäessäni kolmekymmentä olin vielä lapseton – tosin ensimmäinen lapseni oli jo kohdussa kasvamassa – mutta nyt sieltä samaisesta kohdusta on tupsahtanut jo yhteensä kolme kasvavaa poikaa. Puhutaan siis hetki isyydestä.

Kun ensimmäinen lapseni oli tuloillaan, ystäväni Ville totesi, että kannattaa miettiä harrastukset tarkasti lävitse, koska kohta niistä voi valita vain yhden. Ja toden totta, kolmilapsisessa perheessä aika omiin harrastuksiin on kutistunut pitkälti yhteen kertaan viikossa, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen pelattavaan salibandyyn tai jalkapalloon. Lapsen saanti on itselleni ollut – ja lienee yleisestikin – elämän isoin mullistus. Toki itsenäistyminen vanhemmista ja omilleen muuttaminen on lähes vastaavankokoinen muutos, mutta se tapahtuu asteittain. Lapsen saanti on muutoksessa jyrkkä: Kun esikoinen putkahtaa maailmaan, vielä muutamaa viikkoa aiemmin mahdolliset pitkät viikonloppunukkumiset, yökerhon tanssilattialle päätyvät ’yhdet oluet’, jatkojen pitäminen kotona, äkkilähdöt kaukaisiin kaupunkeihin ja kaikenlainen spontaani häröily kutistuu yhtäkkiä lähes olemattomiin.

Tämä oli itseni kaltaiselle spontaanin häröilyn suurelle ystävälle kyllä jonkinasteinen tottumisprosessi. Uskon melko vakavissani että 17 – 29 välisten ikävuosieni aikana kaikki ne lauantai-illat, jotka vietin yksin kotona, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Menemisen polte oli vahva, joten kotona vietetyt viikonloppuillat tai Helsingissä vietetyt kesäviikonloput olivat molemmat vihonviimeisiä ratkaisuja. Muistan kun ehkä reilu vuosi ennen esikoistani päätin yhtenä lauantai-iltana jäädä ihan vain kotiin. Lueskelin kirjoja ja lopulta puolen yön jälkeen pesin hampaat ja menin sänkyyn. Sammutettuani valot yritin vähän aikaa saada unen päästä kiinni, mutta yhtäkkiä tuttu menemisen polte alkoi tykyttää suonissa niin vahvana, että tajusin ettei tästä tule mitään. Valot päälle, soitto parille kaverille ja varttia myöhemmin istuin jo Coronassa tuoppi kädessä illan jatkuessa Loosen valomerkkiin asti ja sen ylitse.

Toisaalta lapsi onneksi myös muuttaa omia elämänprioriteetteja tuoden niihin sellaisia uusia vahvoja arvoja, joiden ansiosta sitä jää ihan omaehtoisen valinnan kautta kotiin lauantai-iltana. Nykypäivänä saatan jopa aidon tyytyväisenä odottaa lauantai-iltaa, jolloin lasten nukahdettua on mahdollisuus viettää laatuaikaa puolison kanssa ja hänen mentyä nukkumaan vielä suorastaan villiintyä ottamalla oluen ja katsomalla tunnin verran jotakin HBO:n tv-sarjaa.

Kun itsensä sijasta on yhtäkkiä vastuussa toisesta ihmisestä, sellaisesta joka on täysin avuton ja vaatii lähelläoloa 24 tuntia vuorokaudessa, niin se ei muuta vain arkea, vaan myös ihmistä. Sitä kasvaa ’aikuiseksi’ ja uudesta roolista tulee elinvoimainen osa minuutta. Toki edelleen on tarve silloin tällöin irtautua isän roolista ja villiintyä tanssilattialla, mutta jos opiskeluaikana kolme kertaa viikossa oli se perusannos, niin nykyään kerran kuussa on ihan sopiva määrä. Vaikka kymmenen vuoden takainen minä voisi katsoa nykyminää tietynlainen lempeä hymynkare suupielessään, niin samalla tavalla nykyminä katsoo lempeän ymmärtäväisesti sen kymmenen vuoden takaisen minän meininkejä.


Modigliani kuoli 35-vuotiaana alkoholin, huumeidenkäytön ja tuberkuloosin heikentämänä vietettyään klassisen huikentelevan taiteilijaelämän. Itse työnnän 35-vuotiaana lastenvaunuja.

Yksi upeimmista omien lasten tuomista lahjoista on mahdollisuus lähietäisyydeltä seurata ihmisen kehityspolkua avuttomasta vastasyntyneestä itsenäiseksi aikuiseksi. Nähdä ne lukemattomat pienen pienet askeleet ja suuret harppaukset, jotka lapsi käy lävitse tällä matkallaan. Esikoisemme lähestyy kohta jo viidettä syntymäpäiväänsä ja kuluvana kesänä ja syksynä sitä on kerta toisensa jälkeen isällisen ylpeänä sydän pakahtuen hämmästellyt kuinka isoksi hän on jo kasvanut. Muistan kun kesällä pyöräilimme kahdestaan ensiksi Kalasatamaan ja sitten sieltä Hakaniemen torille kahville ja pillimehulle. Molemmat omien pyöriensä selässä. Että tämäkin on jo mahdollista! Näin me vain kahdestaan pyöräilemme kuin aikuiset ikään! Samaten muistan kun joku päivä kävelimme samaisen esikoisen kanssa Kolmatta linjaa takaisin (kotiin), kun vastaan tuli samanikäinen poika äiteineen. Minä en heitä tuntenut, mutta pojat tervehtivät toisiaan iloisesti, vaihtoivat kuulumiset, kertoivat minne ovat menossa ja lopuksi totesivat: ”Nähdään futiksessa!” Oli jotenkin jännittävää seurata tällaista ’aikuismaista’ kahden kaverin kohtaamista, jossa minä isänä en ollut enää mitenkään osallisena.

Rakastan myös tutkimusretkiä erilaisiin paikkoihin lasten kanssa. Arkisetkin retket lähipuistoon tai Puistolan juna-asemalle ja takaisin ovat seikkailuja, kun mukana on kaksi pikkumiestä, joille määränpäätä tärkeämpää on se millä julkisella kulkuneuvolla sinne mennään. Neljä- ja kaksivuotiaan kanssa kävellessä sitä herää itsekin jälleen huomaamaan kuinka jänniä asioita poliisiautot, junat, sillat ja satunnaiset vastaantulijat ovat. Maailma on täynnä ihmeitä, mutta aikuisena kävelemme niiden ohitse, koska ’kaikki on jo nähty.’ Kun kävimme poikien kanssa Kruunuvuorenrannassa vanhoja huviloita katsastamassa, niin pojat muistelivat päiväkausia innoissaan sitä kuinka heistä vanhemman kenkä upposi mutaan ja kastui läpimäräksi. Se oli päivän, ellei koko viikonlopun, kohokohta!

Ikuisena maailmantutkijana on myös ilahduttavaa päästä seuraamaan ja ruokkimaan lapsen jatkuvaa oppimisen ja ymmärtämisen nälkää. Yhdessä lapsen kanssa pääsee hämmästelemään perusasioita kuten miksi sataa, mitä on turve tai miksi ihmiset asuvat taloissa. Filosofia lähtee ihmettelystä ja siksi en ainakaan toistaiseksi ole väsynyt vastaamaan näihin loputtomiin ’miksi’-kysymyksiin, vaan nautin, kun pääsen yrittämään selittää mikä on ’parlamentti’ kolmevuotiaalle. Välillä sitä huomaa, että ’itsestäänselvyyksinä’ ottamat asiat eivät olekaan niin helppoja selittää ja sitä joutuu itsekin oppimaan, kun selvittää asiaa wikipediasta tai muusta lähteestä. Olen pienestä pitäen myös rakastanut karttojen tutkimista, ja siksi sitä lämmöllä katsoo nelivuotiasta, joka tutkii keskittyneesti puoli tuntia New Yorkin karttaa välillä erilaisia tarkennuksia ja selityksiä kysellen.

Olen myös joskus miettinyt, että pienlapsiperheen arkea ulkopuolelta tarkkailevat eivät koskaan näe sen parasta osaa. Kun lapset ovat nollasta kolmeen vanhoja, niin erilaisissa paikoissa käyminen on usein hankalaa kaikkien ulkovaatteiden pukemistaisteluiden, väsymysraivareiden, yleisriehumisen ja yllätyskakkojen kanssa. Olen kantapään kautta oppinut että kaksivuotiaan kanssa taidemuseossa käyminen johtaa vain harmitukseen, koska yhtäkään taulua ei pysty kunnolla tarkastelemaan, kun jatkuvasti on paimennettava eri suuntiin ryntäävä pienokaista tai viihdytettävä häntä tylsyyden iskiessä.

Vaikka lasten kanssa on toki hauska käydä eri paikoissa, niin kaikista kivointa tuossa iässä on lopulta olla ihan vain kotona. Lasten kanssa painiminen ja peuhaaminen tutussa ympäristössä, samoja yhdessä keksittyjä hassuttelukuvioita varioiden, siinä sydän läikkyy ja ilo tuntuu merkitykselliseltä. Jos mietin milloin olen elämässäni onnellisimmillani, niin kyllä nuo hetket tulevat etsimättä mieleen. Kun tulee töistä kotiin ja pääsee peuhaamaan päättömiä pienokaisten kanssa. Pelaamaan Uno-peliä isoimman kanssa, painimaan sohvalla keskimmäisen kanssa ja lepertelemällä hymyilevän nuorimman kanssa. On aikamoinen etuoikeus päästä nauttimaan tästä päivittäin!

Tässä kohden on tosin todettava, että on helppo olla hyvä isä, kun vierellä on niin hyvä äiti. Työssäkäyvänä isänä sitä ei ole joutunut tekemään läheskään samansuuruista uhrausta lasten eteen kuin kolme lasta imettänyt äiti. Kotona on mukava leperrellä kolmekuisen kanssa, kun hän on hyvällä tuulella. Olo on turvattu, kun tietää, että jos vauva äityy kovasti itkemään, on jossakin lähellä toinen aikuinen, joka siinä vaiheessa ottaa homman haltuun. On hienoa, että rinnalla on joku, joka ottaa vastuun monista arjen haasteista ja hankinnoista, joku johon voi luottaa (usein enemmän kuin itseensä) ja jonka taitoa kasvattaa lapsia voi välillä vain ihailla. Kun kaksivuotiaan uhmaikä oli pahimmillaan, ei minulle olisi tullut mieleen piirtää yhdessä lapsen kanssa hymy- ja surunaamoja ja keskustella miksi kyseiset hahmot ovat iloisia ja surullisia. Kun lapsi pääsi äidin kanssa pohtimaan että ’ehkä se on surullinen siksi että joku on purrut sitä’, voin kuvitella tämän auttaneen häntä pikkuhiljaa ymmärtämään, että pureminen tosiaan sattuu toisia.

Yleisesti ei voi kuin vain kunnioittaa niitä, jotka yksin kasvattavat lapsensa, ja olla kiitollinen mahdollisuudesta jakaa tämä vastuu jonkun kanssa. Isompia valintoja ei tarvitse tehdä yksin, vaan voi keskustella niistä toisen kanssa. Ja erityisesti kun on raskasta, on toinen jolle voi päivitellä ja purkaa päivän tapahtumia. Ja yhdessä miettiä miten mihinkin asiaan tulisi suhtautua ja reagoida. Isänä olemisen ihanuus on paljon kiinni siitä minkälaisen äidin kanssa saa vanhemmuuden jakaa, ja tässäkin suhteessa olen erittäin onnellinen.

Lasten saapuminen tarkoittaa siis merkittävää mullistusta elämässä. Se tarkoittaa harrastusten ja spontaanin häröilyn vähenemistä. Se tarkoittaa vastuuta toisen elämästä ja velvollisuutta nousta keskellä yötä auttamaan myös silloin kun ei yhtään huvittaisi. Se tarkoittaa itsehillintäkyvyn rajojen lähes päivittäistä koettelemista. Se tarkoittaa sosiaalisen piirin kaventumista, kun ei yksinkertaisesti vain ole vapaata hetkeä nähdä kuin lähinnä niitä kavereita, joita voi tavata työkontekstissa tai joiden kanssa voi järjestää leikkitreffit.

Toisaalta nyt kun alussa mainitsemani ystäväni Villen kolmesta lapsesta nuorimmatkin ovat jo esikouluiässä, niin olen pannut merkille kuinka hän ehtii sen salibandyn lisäksi pelaamaan myös futista ja lätkää sekä ajamaan sekä maasto- että maantiepyörällä. Viimeksi kun heillä kävin, niin meidän puuhaillessamme autotallissa hänen vaimonsa päätti lähteä kävelylle, kun aurinko sattui pilkahtamaan. Ja sitten hän vain lähti. Ei erityisjärjestelyjä, ei maidon pumppaamisia tuttipulloon, ei oman toiminnan keskeyttämistä, jotta voisi keskittyä kolmen lapsen vahtimiseen ja hoivaamiseen. Jatkoimme touhujamme autotallissa ja lapset jatkoivat omia touhujaan asunnossa. Olin hämmästynyt. Noinko mutkatonta ja helppoa se elämä ja oman ajan ottaminen voi taas joskus olla?

Siksi on ymmärrettävä, että tämä pienlapsiaika on varsin ainutlaatuinen elämänvaihe. Raskas, ajoittain hyvinkin stressaava, yöunia lyhentävä ja katkova. Mutta koko elämänkaaressa lopulta varsin lyhyt vaihe. Jonka jälkeen sitä kuuluisaa ’omaa aikaa’ alkaa taas vartti kerrallaan löytyä lisää, kun lapset omatoimistuvat. Olen tänä syksynä missanut reilusti yli puolet salibandyjoukkueemme matseista. Mutta salibandyn nelosdivari on kahden vuoden päästä aika samanlainen kuin mitä se on nyt. Sen sijaan parin päivän päästä kolme kuukautta täyttävä kuopuksemme on jo puolen vuoden päästä aivan eri ihminen kuin mitä hän on nyt. Siksi olen tiedostanut, että tähän elämänvaiheeseen kannattaa heittäytyä mukaan täysin rinnoin juuri nyt.

Vaikka ihminen onkin eläinten joukossa ainutlaatuisella tavalla tulevaisuuteen suuntautunut olento, ovat elämän parhaat hetket useimmiten sellaisia, joissa on vahvasti läsnä juuri tässä hetkessä. Läsnäolo omille lapsille, kun he ovat pieniä, on yksi tärkeimmistä lahjoista mitä voi heidän loppuelämänsä kannalta antaa. Samalla nämä läsnäolon hetket ovat myös minulle itselleni yksiä elämän vahvimpia onnellisuuden, merkityksellisyyden ja rakkauden yhteenkietoutumisen hetkiä.

Tampereella, 6. marraskuuta 2016

Kuusi pointtia Trumpin voitosta

Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:

1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme

Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’

Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.

2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta

Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.

Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.

Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?

Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.

Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.

3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti

Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.

En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?

Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.

4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen

Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.

5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys

Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.

Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.

En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.

6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi

Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.

Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.

Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.

Mitä nyt tapahtuu?

Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.

Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.

Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.

Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:

Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.

Koulukiusausta voidaan estää. Ja se on uutisen arvoinen juttu!

Toimittajat huomio: Kuuntelin tiistaina professori Christina Salmivallin luentoa koulukiusausta ehkäisevästä KiVa Koulu-toimenpideohjelmasta Terveyspsykologian päivillä. Kyse on kansainvälisestikin katsoen harvinaisen tehokkaasta tutkimusperusteisesta ohjelmasta, joka todistetusti ehkäisee kiusaamista erityisesti opettamalla ja aktivoimalla kanssaoppilaat ottamaan kiusausta ehkäisevän roolin.

Ohjelma ei vain väitä ehkäisevänsä kiusausta, vaan voi vakuuttavasti osoittaa, että niissä kouluissa, joissa ohjelma on otettu käyttöön, kiusaustapaukset vähenevät. Esimerkiksi sellaisten 4.-9. -luokkalaisten määrä, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi koulussa, on Kiva-kouluissa laskenut kymmenestä prosentista neljään prosenttiin eli yli puolittunut. Toisia kiusaavien oppilaiden määrä on vähentynyt 49 prosenttia ja kiusatuksi joutuvien oppilaiden määrä 28 prosenttia. Joissakin erityisen aktiivisesti ohjelmaa toteuttaneissa kouluissa luvut ovat vielä selvästi suuremmat.

Kun tietää minkälaiset arvet koulukiusaus voi jättää ja miten se voi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, mielenterveyteen ja koko elämänkulkuun vuosikymmeniä eteenpäin, niin olen kyllä harvinaisen vaikuttunut ohjelman aikaansaamista myönteisistä tuloksista. Inhimillisen tärkeytensä lisäksi sillä on ihan kansantaloudellisiakin vaikutuksia, kun kasvavasta sukupolvesta selvästi pienempi osuus traumatisoituu koulussa. Hienoa siis, että Kiva Koulu-toimenpideohjelma on jo käytössä 90 % suomalaiskouluista.

Christina kuitenkin valitteli, että mediaa tällaiset tulokset eivät kiinnosta. Ne ovat haukkana paikalla vain silloin, kun jossakin koulussa ohjelma ei tuota toivottuja tuloksia. Ohjelma valitsee joka vuosi vuoden KiVa-koulun eli sellaisen koulun, joka on tehnyt kaikkein parasta työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi vuonna 2015 Maikkulan koulu valittiin voittajaksi tunnustuksena siitä pitkäjänteisestä ja aktiivisesta työstä, jota he ovat tehneet kiusaamisen vähentämiseksi. Voittajasta tehdään lehdistötiedote, mutta ei siihen mikään media tartu.

Tämä on todella sääli! Kiusaamista tehokkaasti ehkäisevä koulu ansaitsisi tunnustusta ihan vain sen hienon työn vuoksi mitä tekevät. Paljon mielekkäämpää olisi lukea toimittajan reportaasi elämästä tällaisessa koulussa kuin joku tyhjänpäiväinen klikkiuutinen tositv-tähden ryyppyreissusta. Lisäksi jos koulusta tehtäisiin reportaasi, auttaisi se siellä kehitettyjen hyvien käytäntöjen leviämistä muihin kouluihin ja tuottaisi siis hyvää myös muualle Suomeen.

Edellinen vuoden KiVa-koulu -palkinto jaettiin näköään marraskuussa 2015. Nyt siis toimittajat hereillä: Seuraava palkinto jaettaneen lähiaikoina. Pitäkää huolta, että joku toimituksestanne menee paikan päälle kouluun, haastattelee rehtoria sekä välituntia valvovia oppilaita ja tekee aiheesta laajan raportin!

Tässä vielä muutama otsikkoehdotus, joilla oikeasti merkittävä journalismi voi yrittää taistella tilastaan turhapäiväisen klikkienkalastelun keskellä:
* ”Näillä kolmella niksillä peruskoulu Savossa onnistui puolittamaan koulukiusauksen”
* ”Rehtorin rohkea päätös pelasti satoja oppilaita kiusaukselta: ”En olisi koskaan voinut uskoa…”
* ”Tämä yksitoistavuotias osaa ehkäistä kiusausta ja kertoo nyt miten se tapahtuu”
* ”Make ei enää kiusaa: ”Sen videon nähtyäni vasta tajusin…”

Edit: Olen näköjään viimeksi kuunnellut Christinan luentoa ohjelmasta neljä vuotta sitten ja silloinkin vaikutuin niin, että kirjoitin aiheesta blogikirjoituksen. 🙂