Category: Filska ja polska

Myötätunto on yrityksen kilpailukyvyn edellytys

Miltä tuntuisi tulla työpaikalle aamulla tietäen, että sinusta välitetään siellä? Tietäisit, että et ole työtovereillesi ja esimiehillesi pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi, vaan sinut nähdään juuri sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka pohjimmiltasi olet. Voisit olla varma, että saat tarvittaessa tukea. Tietäisit, että uskallat tuoda parhaat puolesi esiin, mutta vahvuuksiesi ohella saat tuoda esille myös heikkouksiasi ja nekin mielipiteet ja ajatukset, joiden soveliaisuudesta tai nerokkuudesta et ole varma.

Näillä yllä olevilla sanoilla aloitamme lokakuussa ilmestyneen kirjamme Myötätunnon mullistava voima johdantoluvun yhdessä professori Anne Birgitta Pessin kanssa. Kirja kokoaa yhteen reilut kaksi ja puoli vuotta jatkuneen CoPassion-tutkimushankkeemme keskeiset tulokset, näkemykset ja oivallukset. Kirjoittajina ovat hankkeen tutkijat ja yhteistyökumppanit. Tutkimushankkeen keskeinen teesi on ollut, että myötätunnolla on väliä. Että myötätuntoa tarvitaan työelämässä ja elämässä ylipäänsä.

Ja tutkimukset kyllä tukevat tätä näkemystä. Erilaiset myötätuntoa vahvistavat interventiot on useissa tutkimuksissa yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin. Organisaatiotasolla rakkaudellisen myötäelämisen kulttuurin on osoitettu olevan yhteydessä työntekijöiden parempaan työtyytyväisyyteen, toimivampaan ryhmätyöskentelyyn sekä vähäisempiin poissaoloihin ja väsymiseen. Ja henkilön käyttäytyessä myötätuntoisesti toiset pitävät häntä enemmän johtajana ja älykkäämpänä. Myös kun IT-yhtiön työntekijät laitettiin harjoittamaan myötätuntomeditaatiota, sillä oli myönteisiä vaikutuksia heidän kokemiinsa positiivisiin tunteisiin, elämäntyytyväisyyteen, merkityksellisyyteen, arjen läsnäoloon sekä vähentyneisiin sairausoireisiin.

Keskinäinen myötätunto vuorostaan luo psykologista turvaa eli ihmisten kokemusta siitä, että he voivat olla työyhteisössä oma itsensä ja tuoda esiin myös epävarmemmat ajatuksensa, kritiikkinsä ja kysymyksensä pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi. Ja sekä Googlen tekemät sisäiset tutkimukset että tieteellinen tutkimus osoittavat, että psykologisella turvalla on merkittävä rooli tiimin oppimisessa, innovatiivisuudessa ja lopulta myös aikaansaamisessa ja lopputuloksen laadussa.

Jos haluat rakentaa organisaation, jossa tiimit ovat mahdollisimman tuottavia, luovia ja aikaansaavia, aloita rakentamalla organisaatio, jossa ihmisten kokema psykologinen turva on vahva.

Uskon, että myötätunto ja ihmisten kyky vuorovaikuttaa toistensa kanssa inhimillisen lämpimästi on yhä keskeisemmässä roolissa työelämässä menestymisessä. Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan. Työelämässä käynnissä olevan murroksen myötä luovuus ja vuorovaikutus ovat yhä korostuneemmin tuloksentekijöitä ja tulos tehdään yhä useammin tiimeissä. Tämän seurauksena työn tulokset ovat yhä vahvemmin riippuvaisia siitä, miten ihmisten keskinäinen vuorovaikutus onnistuu. Siksi myötätunto voi olla avain sekä hyvinvoivemman että kilpailukykyisemmän työyhteisön luomiseksi. Jos haluat esimiehenä tai työntekijänä menestyä, aloita olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan.

Kirja Myötätunnon mullistava voima ilmestyi 10.10. toimittajinaan Anne Birgitta Pessi, Frank Martela ja Miia Paakkanen. Kirjan luvuissa kerrotaan, mitä myötätunto on, miten sitä vahvistetaan ja miksi se on keskeisessä asemassa tulevaisuuden työelämässä. Esimerkiksi Filosofian Akatemian toimitusjohtaja Karoliina Jarenko kirjoittaa omassa luvussaan psykologisen turvan merkityksestä uusiutumiskyvyn edellytyksenä. Kirja on CoPassion-tutkimushankkeen lopputuote, jossa Filosofian Akatemia Oy on ollut yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista ja rahoittajista.

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Seksuaalinen häirintä on ollut helppoa ja toimivaa – Mitä voimme tehdä?

#MeToo kampanja on näkynyt vahvasti sosiaalisessa mediassani ja pistänyt miettimään. Erityisesti olen yrittänyt muistella omaa käytöstäni parikymppisenä. Teini-ikäisten ja nuorten miesten kulttuuri on monesti varsin naisia halventava. Erityisesti muistan Puolustusvoimat paikkana, jossa juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet miehet opettavat toinen toisensa puhumaan siitä mistä on puute hyvinkin esineellistävällä tavalla. Heti ensimmäisinä viikkoina alikersantit laittoivat meidät alokkaat muotoon ja pyysivät viittamaan: ”Kuka on saanut p****a viikonloppuna?”

Tunnistan myös Jari Sinkkosen kuvauksesta itseni: ””Nuori mies katsoo ympärilleen ja näkee, kuinka tyttöjä pyörii niiden ympärillä, joilla on bodattu kroppa ja jotka purjehtivat itsevarmoina paikoille. Kiltit jäävät varjoon. Joukon kingi on se, joka kerskuu seksuaalisilla suorituksillaan.” Kun yökerhoikäisyys koitti ja alkoi kilvoitella naisten suosiosta, niin kiltteys ei tuntunut toimivan. Toivottavasti en syyllistynyt kohtuuttomuuksiin erilaisia ”pahemman pojan” rooleja kokeillessani. On varmasti lukuisa määrä tilanteita, joissa nykyinen minäni käyttäytyisi tai vähintäänkin puhuisi hyvin eri tavoin kuin parikymppinen minäni.

Menneeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi.

Tältä osin vaikutuspisteitä nousee esiin kolme:

1) Oman käytöksen monitorointi.
On tärkeä tiedostaa, että mitä enemmän on valtaa ja mitä ylempänä on erilaisissa organisaatio- sun muissa hierarkioissa, sitä isompi riski on että kukaan ympärillä ei uskalla puuttua omaan käytökseen. Omasta mielestä hauska sanallinen tai käytöksellinen ’vitsi’ voi toisten korvissa olla ahdistava, mutta kynnys sanoa se ääneen on suuri. Tässä pitää siis olla itse yhä tarkempana.

Toisaalta toivon että ystävät, tutut ja tuntemattomat uskaltavat tulla sanomaan minulle tulevaisuudessa, jos käytökseni ylittää soveliaisuuden rajat. Vuosien varrella olen silloin tällöin saanut tällaista palautetta ja se on auttanut tunnistamaan omia sokeita pisteitä. Kiitoksia siis kaikille jotka ovat uskaltaneet ääneen minulle huomauttaa asioista!

2) Uskallus puuttua sivullisena
Häkellyttävintä tässä Harvey Weinsteinin tapauksessa ja kotimaisissa vastaavissa tapauksissa ei lopulta ole ahdistelijan käytös, vaan se, että ’kaikki’ ovat tienneet seksuaalisesta häirinnästä ja silti se on saanut jatkua vuosia.

Myös yliopistoissa on ollut omat skandaalinsa. Esimerkiksi kahdeksankymppinen filosofian professori John Searle Berkeleyn yliopistosta – jonka filosofiasta tein graduni – palkkasi hiljattain 24-vuotiaan naisjatko-opiskelijan itselleen assistentikseen. Muutaman viikon jälkeen hän syytösten mukaan lukitsi toimistonsa oven ja alkoi kourimaan kyseistä naista ilmoittaen että heistä tulee rakastavaiset. Myöhemmin Searle katsoi esimerkiksi pornoa naisen läsnäollessa.

Näin törkeä ja avoin toiminta ei olisi mahdollista, ellei professorille olisi vuosikymmenien myötä syntynyt varmuutta siitä, että kaikki kyllä katsovat sormien lävitse hänen toimintaansa. Ja totta tosiaan, kävi ilmi että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun joku opiskelija valittaa Searlen seksuaalisesta häirinnästä. Valituksia oli kertynyt yli kymmenen vuoden ajalta ja Searlen ahdisteleva käytös ja seksistiset vitsit olivat opiskelijoiden keskuudessa avoin salaisuus. Mutta laitos suojeli tähtifilosofiaan eivätkä valitukset johtaneet mihinkään.

Kiusaaminen on helppoa, hauskaa ja se toimii. Näin aloitti Christina Salmivalli esitelmänsä KiVa-koulu -hankkeesta vuonna 2012. Pointti oli että kiusaajat jatkavat toimintaansa, koska yhteisö ympärillä ei halua puuttua, vaan voi suorastaan palkita kiusaajan. Salmivallin ja kumppaneiden kehittämän tehokkaasti kiusaamista estävän ohjelman perusviisaus onkin tämä: Jos kiusaamisen haluaa loppuvan, tehokkainta on muuttaa sivustakatsojien reaktioita. Jos he yksiselitteisesti tuomitsevat kiusaajan, ei kiusaaminen enää olekaan helppoa eikä toimi.

Weinsteinille, Searlelle ja Suomen elokuva-alan omalle Weinsteinille seksuaalinen häirintä on ollut helppoa, hauskaa ja se on toiminut – he ovat saaneet nuoria naisia sänkyynsä tai vähintäänkin kouriinsa. Jos haluamme muuttaa tämän yhtälön, tehokkainta on muuttaa vierestäkatsojien rooli. Uskallammeko puuttua kun näemme potentiaalista häirintää työpaikallamme tai paikallisbussissa? Tai kun valta-asemassa oleva heittää alaisestaan seksistisiä kommentteja kaikkien kuullen tai ’miesporukassa’?

Erityisen tärkeä on toisten samalla tasolla olevien rooli: Alaisten on riskialttiimpaa kyseenalaistaa esimiehensä toiminta. Kollegoilla ja kavereilla on eniten valtaa pakottaa väärin toimiva muuttumaan. Sormien läpi katsominen ei enää saa olla vaihtoehto.

3) Seuraavan sukupolven kasvattaminen.
Kolmen pienen pojan isänä toivon että he saavat kasvaa teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi osana kulttuuria, joka on toista sukupuolta kunnioittavampi.

Tältä osin uskoisin että voisi olla ihan paikallaan että yläaste- ja lukioikäisille olisi silloin tällöin jokin oppitunti, jossa käytäisiin selkeästi lävitse minkälainen toisen ihmisen lähestyminen on sallittua – ja minkälainen ei. Näin luotaisiin selkeä standardi asialle, johon voitaisiin eri tilanteissa vedota. Monissa kampanjan myötä lukemissani sekä ahdistelluksi tulleiden että ahdistelleiden tarinoissa toistuu se teema, että silloin nuorena ei vielä ymmärtänyt niin selkeästi mikä on sallittua ja mikä todellakaan ei. Tietoisuus selkeistä rajoista auttaisi reagoimaan voimakkaammin, kun ne ylitetään – sekä uhrina, sivustakatsojana että jopa tekijänä.

Instituutioiden ohella meillä vanhemmilla on tietysti myös keskeinen rooli. Jari Sinkkonen puhuu hyvin siitä, kuinka toisten rajojen kunnioittamista voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle ilman että siihen silloin liittyy mitään seksuaalista: ”Jos kaveri ei halua painileikkiä, kaverin kieltoa pitää kunnioittaa. Toisen reviiriin kunnioittaminen on yleinen periaate.”

Kun lapsi sitten lähestyy teini-ikää ja nuorta aikuisuutta, on tärkeätä että rupattelee lastensa kanssa ja nostaa esiin myös näitä hankalampia teemoa: porno, seksijutut, kännitöppäilyt ja muut sellaiset, joihin teinit varmasti törmäävät. Mokia tapahtuu varmasti jokaiselle, ja toivon olevani vanhempi jolle niistä uskalletaan puhua. Tärkeintä, mitä tässä matkan varrella kohti teini-ikää voi tehdä, on rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu, teki hän mitä tahansa.

Toivon osaavani kasvattaa pojistani sellaiset, että naisten (ja kaikkien muiden ihmisten) kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Mutta tähänkin tarvitaan vanhempien ohella koko kylä. Tärkeä ensimmäinen askel on tehdä ongelma näkyväksi. Meillä on ollut kulttuuri, jossa seksuaalinen häirintä on ollut turhan hyväksyttyä. ”Pojat ovat poikia!”

Nyt kun kissa on kampanjan myötä pöydällä, on aika lähteä yhdessä muuttamaan kulttuuriamme. Hienoa että esimerkiksi stereotyyppisen maskuliinisella rakennusalalla on otettu nollatoleranssi takamuksille läimäyttelylle ja tyttökalenterit on vaihdettu luontokalentereihin. Kulttuuri ei muutu, se muutetaan jokaisen meidän teoillamme!

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Tedx_IMG_9579_V2_pienempi

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.

Aprillipila – Eli miksi en vaihtanut työpaikkaani?

”Hyvästi tutkijaelämä! Oli tarkoitus jatkaa mutta sain niin rahakkaan tarjouksen McKinseyltä, että olisi ollut tyhmää sanoa ei. Eli voitte tästä lähtien kutsua minua Senior Strategic Advisoriksi. Perhettä ei varmaan ihan yhtä paljon ehdi nähdä kun matkustelua on niin paljon, mutta hei, kaksi sanaa: Business class! Vähän tulee vanhaa tutkijahippeilyä toki ikävä, mutta kuten Nietzsche aikanaan totesi: Jokaisen todella varakkaan miehen takana on uskallus tarttua mahdollisuuteen kun se osuu kohdalle!’”

Näin kirjoitin Facebookiin ensimmäinen huhtikuuta ja peräti 305 ihmistä tykkäsi kyseisestä päivityksestä. Nyt kun parikymmentä ihmistä on kadulla tai muualla törmätessämme tullut onnittelemaan minua uudesta työpaikasta, lienee parasta selventää asia:

En ole vaihtanut työpaikkaa. Enkä usko että koskaan voisin työskennellä monikansallisessa konsulttiyrityksessä.

Kutsumus on turhan ladattu sana, mutta minulla on kyllä hyvin syvä kiintymys nykyisenkaltaiseen työhöni. En tiedä mitään parempaa kuin että pääsen työajalla pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja työstämään niitä eteenpäin kirjoittamisen kautta. Koen että tämä on juuri minulle sopiva tapa toteuttaa itseäni. Jos voittaisin lotossa sata miljoonaa, olisi työarkeni edelleen lähes täysin samanlaista: Aamulla lapset päiväkotiin, sitten pariksi tunniksi kahvilaan kirjoittamaan. Siitä yliopistolle jatkamaan kirjoittamista lounaaseen asti. Ja lounaan jälkeen muiden työhön liittyvien asioiden hoitamista – tapaamisia, sähköposteja, kokouksia, valmennuksia. Joka aamu, kun pyörällä rullaan kohti kahvilaa, olen oikeastaan aika onnellinen että saan tehdä työkseni juuri sitä asiaa mitä rakastan.

Siksi uskon että seuraavatkin vuosikymmenet haluan päätoimisesti pyrkiä kirjoittamisen kautta jäsentämään ihmisenä olemisen perustavia kysymyksiä.

Tässä kohdassa on hyvä kuitenkin tarkentaa: Uskon että toteutan tutkijuutta kahdenkinkymmenen vuoden päästä. Mutta en ole läheskään varma olenko silloin professori. Jatko-opintojen alussa putki oli selvä: Ensin väitöskirja, sitten jokunen vuosi post-doc-tutkijana, sitten tähtäin professuuriin. Mutta mitä enemmän juttelen erilaisten professoreiden kanssa, sitä vähemmän vakuuttunut olen siitä että titteli on vaivansa väärti. Professoreiden ajasta tuntuu menevän leijonanosa kaikenlaiseen lappujen täyttämiseen, byrokratiaan, kokouksiin ja rahahakemuksiin. Varsinaista tutkimusta ehtii tehdä käytännössä vain öisin, viikonloppuisin ja kesälomilla. Arvostan vapauttani ja mahdollisuutta tehdä tutkimusta niin paljon, että en hevillä ole vaihtamassa itseni toteuttamista professorin titteliin. Ulkomailta toki löytyy instituutioita, joissa professoritkin saavat vielä tutkia, mutta täällä Suomessa tuntuu että yliopistot ovat organisoitu tavalla, jonka vuoksi itse olen ehkä tulevaisuudessakin mieluummin tutkija kuin professori. Tai ainakin katson hyvin tarkkaan mitä velvoitteita kyseisen position vastaanottaminen sisältää.

Lopuksi on vielä todettava, että jos jonkin yllättävän elämänkäänteen myötä haluaisin täyspäiväisesti toimia konsulttina, niin tekisin sitä jossakin aivan muualla kuin McKinsey:llä (kaikella kunnioituksella). Kun vuonna 2001 ensimmäisen vuoden teekkarina kävin tuotantotalouden kursseja, niin jos silloin joku olisi kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmia, niin olisin epäröimättä vastannut haluavani perustaa oman yrityksen. Muistan kuinka kurssikavereideni kanssa kävimme Peter Kellyn pitämiä yrittäjyyskursseja ja koimme olevamme aivan eri jengiä kuin ne tuotantotaloutta opiskelevat ikätoverimme, joiden tähtäin oli isot konsulttikorporaatiot. Me arvostimme vapautta ja jenkkikonsulttikorporaatioiden standardoidut mallit kuulostivat tukahduttavan ahdistavilta. Ei koskaan, meistä tulisi yrittäjiä! Ja ilokseni olen havainnut kuinka valtaosa niistä henkilöistä, joiden kanssa yrittäjyyden harjoitustöitä tein, onkin jossakin vaiheessa perustanut oman yrityksensä.

Vaikka oma fokukseni vaihtui yrityksen perustamisesta filosofian kautta tutkijuuteen, niin edelleen arvostan vapautta. Olen sekä työssä että elämässä ylipäänsä huomannut olevani äärimmäisen allerginen kaikelle autonomiaani kaventavalle. Ja nyt kun olen koko valmistumisen jälkeisen työelämäni saanut nauttia lähes rajattomasta vapaudesta – kukaan ei valvo työtuntejani, en kysele oikeastaan mihinkään tekemisiini lupaa keneltäkään – niin minun voisi olla todella vaikea sopeutua maailmaan, jossa olisi joku ’esimies’ jolla olisi valtaa tehdä työtäni koskevia päätöksiä. Toki minulla yliopistollakin tällainen muodollisesti taitaa olla, mutta onnekseni he ovat ymmärtäneet että jos sisäisesti motivoituneelta työntekijältä haluaa saada maksimipanoksen ulos, ei voi tehdä muuta kuin antaa hänelle tilaa toteuttaa itseään.

Jos siis yllättäisin itseni haluamalla tehdä täyspäiväistä konsultintyötä, niin en miettisi mitään muita vaihtoehtoja kuin Filosofian Akatemia Oy:tä, jossa yhtenä perustajista ja nykyisenä hallituksen puheenjohtajana saisin vapaammin toteuttaa omaa visiotani. On ollut hienoa että tutkimustyön ohessa olen päässyt sitä kautta toteuttamaan sekä sivutoimista yrittäjyyttä että valmennus- ja konsultointihommia. Ja ennen kaikkea pääsen toteuttamaan jälkimmäisiä varsin vapaasti – vaikka toki muita kuunnelleen, yrityksemme kokonaisuuden huomioiden ja kollegoiden neuvoista ja ohjeista oppien.

Näistä syistä ajatus siitä, että yhtäkkiä siirtyisin McKinseylle töihin, oli omasta perspektiivistäni täysi mahdottomuus ja naiivisti ajattelin kaikkien muidenkin sen tajuavan.

Mutta aprillipilani saaman vastaanoton myötä tajusin kaksi asiaa:
a) Jos katsoo toimintaani hivenen kauempaa, niin loikka konsulttifirmaan ei välttämättä näytä yhtään epäuskottavalta: Olenhan kirjoittanut kirjoja ja pitänyt lukuisia puheenvuoroja yritysten johtamisesta ja työn organisoimisesta. Ja tehnyt väitöskirjan Tuotantotalouden laitokselle. Tässä kontekstissa moni kaltaiseni on tehnyt juuri tällaisen loikan.
b) Aprillipäivän päivitykseni kommenteista selvisi nopeasti että kyseessä oli aprillipäivän pila. En kuitenkaan tajunnut, että vain pieni osa ihmisistä jaksaa lukea tämänkaltaisen päivityksen kommentit. Valtaosa vain tykkää ja jatkaa eteenpäin.

Eli en ole vaihtanut työpaikkaa enkä ole vaihtamassa. Mutta lopulta tämä aprillipila tarjosi hyvän hetken pohtia miksi itse koen niin vahvasti että tällainen vaihdos olisi mahdottomuus. On hienoa hankkia kokemuksia eri suunnista ja toivottavasti ehdin sivutoimisesti päästä sukeltamaan vielä mitä erilaisempiin konteksteihin ja haasteisiin työurani varrella. Olen esimerkiksi aina haaveillut vuoden antropologisesta kenttätyöstä tai Suomen poliittisen järjestelmän uudistamisesta 🙂 Mutta kaiken sivutoimisen häröilyn keskellä haluan pitää kirjoittamisen ja tutkimustyön toimintani ytimenä. Nyt ja uskoakseni myös tulevaisuudessa.

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Trumpin sekoilu on savuverho jonka takana tehdään vallankaappausta

Aamuisin uutisvirtaa vilkaistessa sitä joutuu usein muistuttamaan itseään siitä, että tämä on totista totta, ei uuden HBO-sarjan juoni: Keskittymiskyvytön, salaliittoteorioihin uskova, asiantuntijoita vihaava, vahvan narsistisin piirtein varustettu mies on maailman vaikutusvaltaisin ihminen. Hänelle äänestäjät halusivat antaa ydinaseiden laukaisukoodit.

Ja kun puhun Trumpin narsismista, en tarkoita tätä haukkumasanaksi. Enemmän puhun termistä, jota useampi psykologian ja psykiatrian alan ammattilainen (ks myös tämä, tämä ja tämä) Claes Anderssonista lähtien on Trumpista käyttänyt. Vaikka psykiatrien eettinen koodisto kieltää tekemästä diagnoosia julkisuuden henkilöstä häntä tapaamatta, olen sitä mieltä että tässä tilanteessa tämän koodiston rikkominen on pienempi paha kuin hiljaa oleminen. Vaikka virallista diagnoosia ei voi tehdä, on tärkeätä että asiantuntijat tuovat esiin että on hyvin todennäköistä että Trump kärsii tällaisesta mielenpiirteestä. Koska vain ymmärtämällä tämän piirteen hänen persoonastaan, ihmiset hänen ympärillään sekä me muut voimme ymmärtää kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Ja toivon mukaan estää pahimmat ylilyönnit. En ole itse pätevä arvioimaan täyttääkö Trump narsismin kriteerit, mutta meidän tulee suhtautua vakavasti mahdollisuuteen että tämä piirre saattaa selittää ison osan hänen käytöksestään.

Trumpin ensimmäinen viikko presidenttinä on osoittanut, että hänen kampanjanaikainen toimintansa ei ollut mikään laskelmoitu rooli, vaan hän on presidenttinä täysin sama henkilö kuin mitä hän oli kampanjassaan: Impulsiivinen ja reaktiivinen hahmo, joka Twitterissä hyökkää haukkuen kenen milloinkin kimppuun, jos joku on sattunut uhkaamaan hänen suurenmoisuuttaan. Hänen halunsa valehdella niin ilmeisessä asiassa kuin osallistuiko hänen virkaanastujaisseremoniaan enemmän ihmisiä kuin Obaman vastaavaan ja hänen halunsa pitäytyä väitteessään että vaaleissa annettiin miljoonia väärennettyjä ääniä Clintonille osoittaa narsistista kiinnostusta pelkästään omasta suosiosta sekä täydellistä piittaamattomuutta tosiasioista tämän illuusion ylläpitämisessä. On häkellyttävää, surullista ja tulevaisuutemme kannalta pelottavaa, että nykyisessä mediakulttuurissa on mahdollista esittää näin räikeitä valheita menettämättä kasvojaan tai kansansuosiotaan.

Samaten hänen twiitin pituiset ratkaisunsa maailman ongelmiin – ’build wall’, ’ban muslims’ – alkavat yhä enemmän paljastua nimenomaan twiitin pituisiksi. Taustalla ei näytä olevan jotain suurempaa suunnitelmaa. Nyt hänellä vain on valta toteuttaa ratkaisujaan pohtimatta sen enempää aikeidensa lainmukaisuutta tai todellisia seurauksia.

Kun otetaan huomioon Trumpin ailahtelevuus ja asiantuntemattomuus, on olennaista katsoa ketä ihmisiä hän nimittää avainpaikoille. Koska näillä ihmisillä voi – jos osaavat pelata esimiestään oikein – olla ratkaiseva valta siihen, mitä päätöksiä Trump tulee tekemään. Tämä onkin erityisen pelottavaa: Steve Bannon, josta on kehkeytymässä Trumpin päästrategi, on alt-right-ideologi, joka ajaa vahvasti äärioikeistolaista agendaa, jossa tavoitteena on valkoisten ylivalta. Samalla hän on ilmoittanut halustaan tuhota kaikki nykyiset instituutiot. Muutenkin sisäpiirin jäseniä leimaa enemmän ideologia kuin asiantuntemus. Trump on luonut ympärilleen kaikukammion, jossa hyvin vieraantuneetkin näkemykset todellisuudesta voivat nopeasti normalisoitua ja jossa demokraattisia instituutioita, asiantuntemusta ja vähemmistöjä vihaavat henkilöt voivat lietsoa toisiaan sotaisaan vihaan.

Siksi ei pidä antaa Trumpin impulsiivisen twiittailun hämätä. Taustalla on henkilöitä, joilla on sekä halu että älyllinen kapasiteetti yrittää vallankaappausta. Presidentin sekoilu on heille harmittava este, mutta samalla sopiva savuverho. Yhdysvaltain ajautuminen Venäjän tai Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokraattiseksi vähemmistöjä sortavaksi kleptokratiaksi ei ole koskaan ollut todennäköisempää kuin nyt.

Mitä nyt tapahtuu?

Lyhyellä tähtäimellä olennaista on eliminoida ne riskit, jotka liittyvät persoonaltaan näin epävakaan hahmon ja ideologialtaan näin värittyneen sisäpiirin vallassaoloon. Tavallisilta yhdysvaltain kansalaisilta ja muiden valtioiden edustajilta tämä edellyttää aktiivista rajojen asettamista. Ei pidä turtua hallinnon päivittäisiin ylilyönteihin, vaan aktiivisesti vastustaa ylilyöntejä kaikilla käytössä olevilla foorumeilla. Toistaiseksi on ollut hienoa nähdä kansalaisten aktiivista toimintaa esimerkiksi maahantulorajoituksia vastaan lentokenttämielenosoituksissa ja muissa toimissa.

Avainasemassa tulevat kuitenkin olemaan republikaanipuolueen edustajat senaatissa ja kongressissa. Kun Trumpin erilaiset ehdotukset päätyvät sinne äänestykseen, tulemme näkemään ajaako puoluelojaalisuus terveen järjen ja Yhdysvaltain edun edelle. Toivon mukaan sokeimmatkin opportunistit tajuavat, että Trump on uppoava laiva myös kansansuosiossaan ja kaikki hänen laivaansa hyppäävät uppoavat hänen mukanaan, jolloin ura post-trumpilaisessa maailmassa tulee olemaan haastava. Lupaavaa on että jo nyt moni johtava republikaanipuolueen edustaja on sanoutunut irti ja jopa tuominnut voimakkain sanoin Trumpin maahanmuuttopolitiikan. Toisaalta moni republikaani näkee että nyt kun heillä on värisuora – sekä presidenttiys että parlamentti – on tämä liian kutkuttava hetki saada läpi heidän ajamiaan uudistuksia. Siksi he voivat olla valmiita katsomaan lävitse hyvinkin räikeitä ylilyöntejä. Ja sitten kun he olisivat valmiita vastustamaan, voi Trumpilla olla jo riittävästi valtaa heidän syrjäyttämiseensä. Yhdysvaltain demokratian kohtalo lepää paljolti näiden republikaanien harteilla.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta uskoa, että Trump pysyisi vallassa täydet neljä vuotta. En tunne Yhdysvaltain lainsäädäntöä näiltä osin järin hyvin, mutta ottaen huomioon hänen historiansa erilaisista lain rajamailla liikkuvista diileistä ja hänen impulsiivisuutensa sekä asiantuntemattomuutensa, tuntuisi melko todennäköiseltä että jossakin vaiheessa hän jää kiinni sellaisesta lain väärinkäytöksestä, joka oikeuttaa hänen syrjäyttämisensä. Vedonlyöntitoimisto Ladbrokes antaakin 50%-50% kertoimet sille, että Trump syrjäytetään tai luopuu virastaan ennen kautensa päättymistä. Hauskana kuriositeettina google-haut ’twenty-fitth amendment’ ovat kasvaneet huimasti Trumpin valinnan myötä. Kyseinen perustuslain lisäys kertoo, että varapresidentti yhdessä johtavien virkamiesten kanssa voi esittää presidentin syrjäyttämistä, jos ”hän on kykenemätön käyttämään valtaa tai suoriutumaan tehtävistään.” Jos presidentti itse vastustaa syrjäyttämistä, päättää kongressi asiasta. Tässäkin avainasemassa on lopulta Republikaanipuolue. Vaikka presidentti jäisikin kiinni erilaisista väärinkäytöksistä, on kongressin käsissä päättää hänen virastapanemisestaan. Eli niin kauan kuin Republikaanit eivät halua häntä syrjäyttää, voi Trump rötöstellä melko rauhassa. Vasta kun hänestä tulee puolueelle rasite, on heillä motiivi puuttua väärinkäytöksiin. Toivotaan että Trump aliarvioi puoluetovereidensa suoraselkäisyyden.

Jos Trump saadaan irti vallasta ennen kuin hän on saanut aikaan mitään katastrofaalista vahinkoa, voi hänen valtakaudellaan olla jopa myönteisiä vaikutuksia demokratian kehitykselle. Se herättää ihmiset väkisinkin huomaamaan, että ’äänestämisellä on väliä.’ Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri olisi jo pitkään sisältänyt ongelmallisia piirteitä kuten median polarisoitumisen, totuuksista piittaamattomuuden ja molempien puolueiden riippuvaisuuden raharikkaiden lahjoituksista ja tästä seuraavan raharikkaita myötäilevän politiikan. Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei politiikka olisi jo vuosia ollut niin vahvasti polarisoitunutta, faktoista ja tavallisesta kansasta piittaamatonta. Toivottavasti tämä herättää ihmiset taistelemaan aktiivisesti toimivan demokratian puolesta ja löytämään ne ratkaisut, joilla informoitu demokraattinen keskustelu on mahdollista myös ajassa, jossa uutiset saadaan sosiaalisesta mediasta ja jossa voittoa tavoittelevat mediayhtiöt keskittyvät kansan valistamisen sijasta asioiden kärjistämiseen klikkien toivossa.

Kun Trump on kammettu irti vallasta, on aika aloittaa korjaavat toimenpiteet, jotta sama ei pääse toistumaan.

Mutta tämän optimismin aika on vasta siinä vaiheessa, kun voimme turvallisesti sanoa, että Trump ei ole enää vallassa. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että hän itse ei tule vapaaehtoisesti vallasta luopumaan vaan on valmis viemään Yhdysvaltoja niin paljon kohti itsevaltiutta kuin suinkin pystyy. Hän pyrkii aktiivisesti rapauttamaan lehdistön ja muiden hänen valtaansa vahtivien tahojen uskottavuutta. Ja tulee varmasti yrittämään ylittää käskyvaltaansa ja ottamaan haltuunsa eri organisaatioita tiedustelupalvelusta eri ministeriöihin. Tämä suora vallankäyttö on jo alkanut rajavartiolaitoksen osalta. Nyt siis tullaan punnitsemaan ne ’checks and balances’ joita Yhdysvaltain hallinnossa on rakennettu estämään sisäistä vallankaappausyritystä.

Yksi toivoa herättävä seikka on Yhdysvaltain osavaltioiden melko laaja itsenäisyys ja New Yorkin ja Kalifornian kaltaisista suurista osavaltioista kantautuva aktiivinen halu vastustaa suoraan Trumpin antamia käskyjä. Myöskin Yhdysvaltain perinteessä vahvana elävä kansalaisyhteiskunta ja halu asettua avoimesti valtaapitäviä vastaan voi osoittautua tärkeäksi tekijäksi tulevina viikkoina ja vuosina. Trump tuntuu aidosti uskovan, että ’ihmiset eivät välitä’ ja joukkomielenosoitukset sekä eri instituutioiden aktiivinen poikkiteloin asettuminen suuryrityksistä yliopistoihin voi tulla hänelle yllätyksenä. Jopa rahakkaan eliitin ylisuuri valta voi paradoksaalisesti tässä tilanteessa palvella demokratian etua, koska heidän liiketoimilleen Trump edustaa suoraa uhkaa. Täällä Silicon Valleyssä Trumpin valtaannousu on otettu vastaan epäuskoisena ja mielenosoitukset ovat keränneet laajat kansanjoukot liikkeelle Googlen perustaja Sergey Brinistä lähtien. Jos tämä organisointikykyinen ja vahvasti siirtolaispitoinen joukko kanavoi resurssinsa, verkostonsa ja osaamisensa demokratian ja kansalaisoikeuksien puolesta taistelemiseen, on heissä paljon muutospotentiaa. Toivoa siis on, kunhan ihmiset ovat aktiivisia.

Eliot Cohen päätti artikkelinsa The Atlanticissa Trumpin ensimmäisestä viikosta vallassa toteamalla seuraavaa:

”He will fail most of all because at the end of the day most Americans, including most of those who voted for him, are decent people who have no desire to live in an American version of Tayyip Erdogan’s Turkey, or Viktor Orban’s Hungary, or Vladimir Putin’s Russia.”

Tässä hän osoittaa mielestäni väärää optimismia. En usko että ”kunnon ihmiset” myöskään Turkissa, Unkarissa tai Venäjällä haluavat elää diktatuurissa tai näennäisdemokratiassa. He ovat ajautuneet tähän tilanteeseen, koska johtajat ovat pienin askelin vivuttaneet valtaa itselleen eikä hallinnossa ja kansalaisyhteiskunnassa ole ollut toimivaa ja tarpeeksi vahvaa vastavoimaa estämään tätä kehitystä. Nyt ainoa toivomme on, että Yhdysvaltain hallinnosta ja sen kansanliikkeistä löytyy toimiva vastavoima, joka onnistuu pysäyttämään kehityksen ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa Yhdysvaltoihin ja sen kansaan tänä demokratian kohtalonhetkenä.

Terveisin: Huolestunut kansalainen Palo Altossa