Julkisuuden kaipuu julkisuuden itsensä vuoksi on Suomenmaassakin kasvanut yhdeksi nuorison keskeisimmistä haaveista. Julkkiksen elämään liitetyn glamourin, rahan ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen lisäksi voidaan syytä tähän tyhjäpäisyyteen hakea syvemmältäkin. Väitteeni on, että julkisuuden kaipuu on oire yhteisöllisyyden katoamisesta.

Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti
) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?

’I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.

Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.

Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.