Tagged: kollektiivinen älykkyys

Lähikehityksen vyöhyke ja yksilön ylittävä osaaminen

Eräs vahvimmin kiehtoneita ajatuskehitelmiä, johon olen viime aikoina törmännyt, on ehdottomasti Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke. Vaikka Vygotsky itse keskittyi enimmäkseen lapsiin, on teoria sovellettavisssa myös aikuisiin. Lähikehityksen vyöhykkeestä seuraa esimerkiksi, että moraalin kehitys on todennäköisimmin harvojen vahvasti moraalin edistämiseen sitoutuneiden yksilöiden varassa. Valtaosa ihmisistä keskittyy lähinnä ympäröivän yhteisönsä käsitysten seuraamiseen.

Lähtökohtana Vygotskyllä on näkemys siitä, että Piagetit sun muut lapsipsykologit ovat missanneet pointin, kun he lapsen kehitystasoa arvioidessaan keskittyvät vain niihin asioihin, jotka lapsi pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Vygotskyn mukaan osaamisen kiinnostavin ja keskeisin alue on se, mitä lapsi ei pysty tekemään täysin itsenäisesti, mutta johon hän oikeanlaisen johdatuksen ja tuen avulla kykenee. Tätä aluetta lapsen itsenäisen osaamisen ja lapsen avustetun osaamisen välillä Vygotsky nimittää lähikehityksen vyöhykkeeksi.

Vygotskyn mukaan lapsen oppiminen tapahtuu nimenomaisesti tällä vyöhykkeellä, kun hän tekee itselleen liian vaikeita asioita muiden ihmisten tai välineiden avustuksella ja hiljalleen sisäistää tekemisensä tavan. Lapsi esimerkiksi oppii kontrolloimaan tunteitaan ensiksi aikuisen kanssa ja vasta sitten itsenäisesti. Polkupyörän apupyörät ovat taasen kuvaava esimerkki lähikehityksen vyöhykkeestä lapsen ja välineen välillä. Lapsi oppii ensiksi ajamaan apupyörien avulla, ja tätä kautta taito harjaantuu nopeasti niin hyväksi, että apupyörät tekevät itsensä tarpeettomiksi. Vygotskyn kuuluisan teesin mukaan opimme kaikki korkeammat ajattelun taidot ensiksi sosiaalisella, avustetulla tasolla ja vasta sitten yksilöllisellä tasolla.

Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke ei kuitenkaan rajoitu vain lapsuuteen. Se on varsin käyttökelpoinen myös aikuisuuden maailman hahmottamisessa. Kaikki olemme kokeneet kuinka oikeanlaisessa yhteisössä onnistumme ylittämään itsemme. Oikeanlainen opettaja, innostava pomo, jalkapallojoukkueen valmentaja, oivaltava kirja tai ystäväporukka muodostavat kaikki meille hedelmällisen lähikehityksen vyöhykkeen, jonka avulla pystymme tekemään enemmän kuin mihin pystyisimme yksin. Elämän nostattavimmat kokemukset tapahtuvat usein lähikehityksen vyöhykkeessä, kun huomaamme saavamme aikaan enemmän kuin mihin uskoimme olevamme kykeneviä ja samalla osaamisemme kasvaa. Itselleni nousevat etsimättä mieleen monet upeat keskustelut, joissa omakin ajatus etenee syvemmälle ja korkeammalle kuin mihin ikinä olisi pystynyt vain kammiossa ajatellessaan.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on myös yhteiskunnallinen merkityksensä. Siitä seuraa, että ihmisten ei tarvitse päästä itsenäisellä tasolla tiettyä kyvykkyyttä ylemmälle tasolle, jotta yhteiskunta toimisi. Olennaisempaa on, että yhteiskunta tarjoaa ihmisiä tukevat rakenteet. Otettakoot neutraalina esimerkkinä joka-aamuinen ja säännöllinen työhön meneminen. Tutkijana, jonka työaikaa kukaan ei kontrolloi olen joutunut taistelemaan paljon itseni kanssa, jotta olen oppinut heräämään ajoissa ehtiäkseni tehdä riittävästi töitä päivän aikana. Säännöllinen työaika – kun on pakko herätä tiettyyn aikaan – helpottaisi huomattavasti elämää ja tukisi sisäistä työn tekemisen haluani. Arvostan liikaa itsenäisyyttä, jotta sellaiseen alistuisin, mutta samanaikaisesti etsin ja luon itselleni deadlineja, koska olen huomannut niiden tukevan huomattavasti aikaansaamisen haluani.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on mielestäni kaksi perustavaa seurausta aikuismaailmassa: (1) Se johtaa näkemykseen, jossa kehittyneimpiä kykyjämme ei voi palauttaa yksilöön, vaan ne sijaitsevat yhtä lailla yhteisössä, sen rakenteissa ja esineissä. (2) Siitä seuraa, että monet yhteisömme korkeimmista piirteistä – kuten kehittynyt moraali – lepäävät harvojen yksilöiden varassa.

Ensinnäkin siis lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa, että yhteiskunta ei rakennu kenenkään yksittäisten ihmisten mielten varaan. Kehittyneimmät taitomme ovat mahdollisia vain toisten ihmisten ja tiettyjen esineiden avulla. Yhteiskuntamme rakentuu ihmisten välille, niihin fyysisiin ja henkisiin rakenteisiin, jotka ihmisten ympärille ovat muotoutuneet. Yhteiskunta siis sijaitsee ihmisten välillä, ei vain ihmisissä. Tämän lisäksi iso osa siitä sijaitsee erilaisissa kulttuuriobjekteissa, jotka olemme ympärillemme rakentaneet. Voidaan siis todeta, että yhteiskunta sijaitsee a) ihmisten välillä ja b) kulttuuriobjekteissa, joiden kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa.

Toiseksi, jotta tietynlaiset ajattelun muodot ja olemisen tavat olisivat vallalla yhteiskunnassa, ei kaikkien tarvitse olla sellaisella henkisellä tasolla, joka mahdollistaisi itsenäisesti tämänkaltaisen käytöksen. Riittää, että jotkut yksilöt ovat onnistuneet tietyn perspektiivin ajamaan lävitse yhteiskunnassa ja tehneet niistä rakenteellisen osan yhteiskuntaa. Heidän toimintansa ja tukensa sitten kannattelee muuta yhteisöä. Uskoakseni erityisesti moraali on sellainen ilmiö, jossa harvat yksilöt tekevät suurta raivaavaa ja kannattelevaa työtä ja muut ihmiset lähinnä seuraavat ympäröivää kehitystään. Kaikkien samantasoisuutta korostavassa ilmapiirissä tämänkaltaisen ajatuksen ilmoille heittäminen on tietysti vaikeaa, mutta on jotenkin helppo nähdä kuinka entisaikoina kylänvanhimmilla, shamaaneilla tai papeilla on ollut valtavan suuri valta määrittää koko yhteisönsä moraalikäsitys. Nyky-yhteiskunnan eräs keskeinen ongelma on, että tätä moraalista vastuuta ei postmodernissa ilmapiirissämme kukaan uskalla ottaa kantaakseen.